Hylsy ja sen olemus

"Hylsy on tuliaseissa käytetty, tavallisimmin metallista valmistettu ruutipanoksen sisältävä patruunan osa. Hylsy yhdistää nallin, luodin ja ruutipanoksen yhdeksi kokonaisuudeksi, patruunaksi sekä toimii laukaustapahtuman aikana aseen lukon tiivisteenä, estäen ruutikaasun karkaamisen piipun tai putken peräpään kautta. Tämän lisäksi hylsy, yhdistäessään lataamiseen tarvittavat komponentit patruunaksi, helpottaa ja nopeuttaa aseen lataamista sekä suojelee ruutia kosteudelta ym. sään vaikutuksilta."

Lähde: Wikipedia 

Tuosta kuvauksesta on kutkuttavaa alkaa vetää yhteyksiä siihen hylsyyn, jonka kirjoittaja saa hengentuotteestaan kustantamosta, eli hylkäyskirjeeseen. Wikipedian juttu toimii vaikka hyvänä virikkeenä kirjoitusharjoitukselle. Olkaa hyvät!

Kuva: Boaz Yiftach / freedigitalphotos.net

Minäkin olen saanut käsiksestäni yhden hylsypalautteen, jonka saapumisesta on jo jonkin aikaa, mutta tämä kirjoitus tuli nyt ajankohtaiseksi, kun ryhdyin pohtimaan hylsyn olemusta Rooibosin kirjoituksen ansiosta. Rooibos vinkkasi, että hylsyjä on käsitelty aivan hiljan myös Grafomaniassa.

Hylsyä osaa odottaa. Lahjakkaat kirjoittajatkin saavat hylsyjä, ja kuten Grafomaniasta saamme lukea, myös jo julkaisseet kirjailijat joutuvat joskus miettimään, mitä tekevät, kun hylsy jää käteen. Kirjailijoiden elämäkerroista voimme lukea, kuinka sitkeästi moni menestyksekäs kirjailija on joutunut kustantamoja lähestymään aina uudelleen, ennen kuin tekstien markkinat ovat auenneet. Hylsy onkin useita kustantamoja lähestyneitä, taitavia kirjoittajia tuntevan ja heidän blogejaan seuraavan mielestä se vakivastaus kustantamosta: "Kiitos luottamuksesta, mutta..." "Valitettavasti emme voi..." Jii än ee. Hylsyjä saavat kaikki, joten hylsy on tuleva jokaiselle jossakin vaiheessa.

Hylsy on muotoiltu taiten, ja siitä on karsittu pois kaikki ylimääräinen. Lyhyessä selittelemättömässä kirjeessä pahoitellaan ja toivotellaan kaikkea hyvää. Wikipedian mukaan:

Hylsyt on yleensä valmistettu syvävetämällä ja sorvaamalla messinkiseoksesta tai teräksestä. Haulikon patruunoiden hylsyt voidaan valmistaa pahvista tai muovista mutta kannan osalta messinkisinä tai kokonaan muovisina tai messinkisinä. Erityisesti panssarivaunutykeissä käytetään ruutipohjaisista aineista tai räjähdysaineella kyllästetystä pahvista valmistettuja palavia hylsyjä, joissa on metallinen kantaosa. Palava hylsy keventää jo ennestään raskaita laukauksia ja vähentää tyhjien hylsyjen sijoitteluun tai poistamiseen liittyviä ongelmia.

Kovin järeiden välineiden kanssa ollaan siis tekemisissä!

Vaikka itse olen käsiksestäni saanut toisaalta myös hyvän ja innostavan palautteen, hylsy tuntuu kuitenkin tyhjältä. Se nostaa mieleen kysymyksiä, ja väistämättä kirjoittaja alkaa tarkastella tekstiään hylsyn lävitse: Olinpa naurettavalla raapustuksella liikkeellä! Miksi edes lähetin tekstin eteenpäin? Olisiko sittenkin pitänyt muokata vielä 47 kertaa ennen lähettämistä?

Toisaalta kuitenkin myös puolustus nostaa urheasti päätään: Buah, näettekö, minkä hiomattoman timantin heitätte käsistänne? Ettekö ymmärtäneet, mikä potentiaali tekstissä lymyää? Jaksoitteko edes lukea koko tekstiä? Teittekö hätiköidyn päätöksen? Ärsyynnyittekö jo saatekirjeestäni?

Totuus on tietysti jossakin muualla, vaikka kaikissa näissä mietteissä olisi myös hippunen totuutta mukana. Tunneryöpyn jälkeen on työtä edessä. Hylsy tipahtaa maahan, kolahtaa ontosti ja unohtuu.

Minä kirjoitan edelleen.

Käsis kun maailmalle lähti

Ainakin pitempään blogiani seuranneet tietävät, että paitsi luen ja kirjoitan lukemastani, kirjoitan myös omaa romaanikäsistäni, jonka vaiheita olen täällä blogissakin raportoinut.

Syksyllä(kö se oli, kun) tulin siihen loppupäätelmään, että kirjoittamista minun on lopulta varsin hankala käsitellä blogissa. En tuntenut blogia tarpeeksi turvalliseksi paikaksi retostella omia kompastuskiviäni ja heikkouden häikäisemiä hetkiäni. En liioin ole halunnut hehkuttaa, jos joku on sattunut menemään hyvin. Näiden itsesäälikieriskelyjen ja tuuletusten paikan katson olevan siellä, jossa tiedetään, mistä minä puhun.

Nyt kuitekin on tullut aika kertoa kuulumiset (erityisesti Anonyymin pyynnöstä edellisessä postauksessani). Yhdenlainen kertomus siitä, millaisia vaiheita käsikseni on kokenut ennen tätä, löytyy huhtikuulta blogistani: Käsis a:sta ö:hön.

Kuva: Just2shutter / freedigitalphotos.net

Hiljattain siis olen ainakin Jeren luona Words Like Turds -blogissa paljastanut, että käsis on lähtenyt kokeilemaan onneaan ja siipiään maailmalla ihan itsekseen. Olen siis lähettänyt tekstin suurimpiin kotimaisiin kustantamoihin toivoen, että jossakin siitä kiinnostuttaisiin. Sähköisesti se on liidellyt neljään taloon, kaksi paperipinoa on ollut postin kuljetettavana ja yksi odottaa vielä tarkkaa osoitetta. Vastaus on luvattu noin 6 kuukauden kuluessa lähetyksestä.

Vaikka kirjoitan lähinnä itseäni varten, julkaisemisesta on kasvanut yksi unelmistani. Käsikseni aihe on painava, minkä vuoksi toivoisin sille näkyvyyttä myös kirjallisuuden keinoin. Omakustanteen tekemistä en kuitenkaan edes harkitse. Se ei ole millään tapaa minua varten. Yhtä hyvin voin unohtaa kirjoituksen pöytälaatikkoon.

Olen muokannut käsistä kevään jälkeen ensin Päätalo-instituutin kirjoittajakurssin palautteen pohjalta tekstiä hioen ja lisää tarinaa ja henkilöitä kirjoittaen. Sen jälkeen tekstin on lukenut kaksi koelukijaa, joilta sain valtavasti kannustusta <3 sekä pari uutta ideaa, joita käytin itsevaltiaan tapaan hyväkseni omalla tavallani. Tuon jälkeen pohdin, muokkaisinko vielä, vai mitä tekisin. Tekstiähän voi aina muovata, kuvauksia voi täsmentää, kieltä voi hioa loputtomiin, tarinaa voi paisuttaa, takaumia lisätä tai toisaalta karsiakin pitää. Mutta joskus pitää osata myös ottaa askel taaksepäin ja antaa maailman näyttää, mitä sillä on tarjottavana.

Päätin siis ronskisti, että nyt käsis on siinä kuosissa, että se on valmis nähtäväksi. Itse olen valmis tekemään sen kanssa vielä töitä, sillä en ole kirjoittanut sitä lävitse 47 kertaa, kuten luin erään kirjailijan teokselleen tehneen. Minun kohdallani 47 kertaa olisi liioittelua. Tai miksi ei kerralla kirjoittaisi jo 50 kertaa samaa teosta kannesta kanteen? Tai mitäpä jos se timantti olikin hiottu parhaimmilleen jo "alkumetreillä", kuten 15. kerralla?

Saatekirjeeseen laitoin lyhyen kuvauksen käsikseni juonesta, tarkoituksesta sekä ajatellusta kohderyhmästä. Kerroin myös, miten kirjoituksen idea on syntynyt. Luonnehdin itseäni kirjoittajana ja kerroin parilla lauseella taustoistani. Kyllä, mainitsin myös blogiharrastukseni. Paljastin myös tulevaisuudennäkymiäni kirjoittajana sen verran, että mainitsin uuden käsillä olevan kirjoituksen aiheen sekä muut ideat, jotka minua kiinnostavat.

Aika korutonta ja kuivaa siis. Ajattelen niin, että käsikirjoitus puhuu puolestaan. En liittänyt mukaan omaa kuvaani enkä kustannustoimittajalle lupausta shampanjapullosta, jos sopimus syntyy. Uskon, että käsis yksin vakuuttaa, jos niin on tarkoitettu.

Nyt siis odotan. Tai paremminkin olen ajatellut unohtaa. - Esimerkiksi Like kertoo nettisivuillaan saavansa noin 1500 käsikirjoitusta vuodessa luettavakseen. Se tarkoittaa yli neljää yhtä päivää kohden, jos pyhät ja viikonloputkin lasketaan. Jos näistä edes puolet on tolkullisia tekstejä, jollaisen tietysti uskon omanikin olevan, on silti valtava työ erottua massasta. Alle prosentti vastaanotetuista käsiksistä julkaistaan. Uskonko, että minulla on mahdollisuuksia? Uskon.

Loista siis, hengentuotteeni, valoasi! Loista!

Bloggarin marraskuun tunnustukset

Helmi-Maariana blogiaan kirjoittava ihana ja kiinnostava kirjailija heitti minua tunnustuksella. Kaunein kiitos!

Haasteen hengen mukaiesti minun pitää kertoa kahdeksan asiaa itsestäni. Tässä päällimmäiset kuulumiset:

1. Elämässäni myllertää nyt.

2. Toivon, että pystyn pitämään hatusta kiinni ja kulkemaan pystypäin.

3. Asettaudun esimerkiksi ihan näillä hetkillä todennäköiseen hylsysateeseen käsikseni kanssa, mutta toivon sydämeni pohjasta, että jostakin ammutaan kovilla.

4. Pidän Taija Tuomisen kuvaa jääkaapin ovessa. Pienet poikanikin muusta suvusta ja joukosta ystäviä puhumattakaan tietävät siis, kuka on Taija Tuominen. Kuva muistuttaa minua kirjoittamisesta ja siihen liittyvistä tärkeistä asioista sekä monista antoisista keskusteluista. Taija oli viime talven ajan kirjoittajaohjaajani Päätalo-instituutin luovan kirjoittamisen kurssilla, ja hänet palkittiin vasta upeasta työstään kirjoittajien tukena ja oppaana. Sylikaupalla onnea!

5. Punoin pajua koko viikonlopun. Sain aikaiseksi kaksi kuhilasta, kolme kranssia, sydänsomisteen, tähden ja pienpunontoja. Pajunpunonta on mitä mainionta puuhaa! Materiaali on vain vaivan päässä, muutoin ilmaista, ja sen sovellettavuus on rajaton. Yksi kurssikaveri teki itselleen esimerkiksi lumikengät!

6. Marraskuu on vuoden kuukausista kamalin. Haluaisin vain nukkua. Nukkuminen on sen sijaan ihanaa, mutta osaan antaa sille liian vähän aikaa.

7. Blogissani on menossa lasten- ja nuortenkirjallisuuden teema. Seuraavaksi on tulossa Terhi Rannelaa, Tomi Kontiota ja Tammenterho-kirjoja.

8. Elämässä pitää olla rytmiä vähän joka käänteessä.

Tunnustukseen kuuluu myös kuljettaa haastetta eteenpäin muihin blogeihin. Lähetän terveiset siis seuraaville omasta lukuluettelostani löytyville blogeille:
- Sekametelisoppa kohtaa sillisalaatin
- Lukutuulia
- Eniten minua kiinnostaa tie
- Hemulin kirjahylly
- Pinon päällimmäinen
- Tarinauttisen hämärän hetket
- Lurun luvut
- Plaza de Mustis

Tässä vielä lopuksi koko hauskuuden ohjeet:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Rohkeasti uuteen viikkoon kiinni (vaikka onkin marraskuu)!

Blogin kesä

Tänä kesänä tönin itseäni pois mukavuusalueeltani lukijana.

Tulossa on sellaisia genrejä, joita en muuten paljon lue.

Tulossa ei taida olla juurikaan uutuuksia, paitsi yksi omakustanne!

Tulossa on myös ainakin yksi takuulla teitäkin kiinnostava tietokirja ihan piakkoin.

En kuitenkaan pidä tätä kesää varsinaisena lukukesänä.

Kesä on minulle tekstinviilauksen aikaa.

Pakotan itseni taas työrytmiin ja valmistelen käsistä 

sekä muokkaan pölhöimmät paikat paremmiksi.

Paisutan ja koristelen jonkin verran.

Kirjoittamisesta en kuitenkaan kirjoittajakaverieni harmiksi (?) kerro täällä paljonkaan.

Olen todennut, että keskeneräisestä työstä keskustelu tulee käydä 

suljetussa ryhmässä 

suljetun oven takana

sellaisten tyyppien kanssa,

jotka tietävät omasta kokemuksesta, 

mistä puhun, kun puhun kirjoittamisesta.

Jollekin toiselle sopii varmaan toisenlainen tapa, mutta minä olen näin sulkeutunut, myönnettäköön.

Blogissa saattaa siis kesän aikana olla tästä syystä vähän tavallista hiljaisempaa.

Kirjoittamalla muuten oppii paljon itsestään.

Kesä on tullut, nauttikaamme!

Jälleennäkemisiin

Mikä kirjallinen paikka?
Viiden pisteen vihje: Sen nimi on Kallioniemi.
Vastaus paljastuu seuraavassa blogitekstissäni
viikon kuluessa!

Taivalkoski ja Päätalo-instituutti ovat pitäneet minua hyvin.

Sunnuntaina päättyi yksivuotinen luovan kirjoittamisen kurssi, ja mieli on ilman muuta haikea ja olo jopa avuton. Miten nyt kirjoittamisieni kanssa kuljen eteenpäin? Syksystä kevääseen on ollut miellyttävä ristiä kädet niskan taa ja tuudittautua Taija Tuomisen ohjauksen riippumattoon.

Ok, ei se ihan niin helppoa ja lokoisaa ole ollut!

Yksivuotinen luovan kirjoittamisen kurssi on ollut minulle ennen kaikkea romaanikäsikirjoitukseni oleellinen, jopa elintärkeä tukijalka yli talven tuiskujen. Kurssille on pitänyt kirjoittaa! Käsis on siksi edennyt yhtä varmasti kuin uusi kurssiviikonloppu on aina seurannut toistaan. Nyt seuraavaa ei enää tulekaan.

Tyhjyys?

Ei sentään! Mukaan olen saanut huikeat eväät käsiksen viimeistelyyn. (Huomaatteko, en kirjoita enää käsistä isolla koolla? Asiasta on tullut vuoden aikana siedettävämpi, vaikka sen merkitys ei ole hävinnyt minnekään.) Kolmeen otteeseen olen luetuttanut paitsi Taijalla myös kurssikavereillani tekstiäni ja saanut siitä tolkunlaisen palautteen ja kahmaloittain uskoa. Nyt minulla on kasassa aivan selkeät stepit siihen, miten teen käsikirjoituksesta niin valmiin, että uskallan kokeilla sen menestystä kustantamoissa:
1) stilisoin kielen yhdenmukaiseksi läpi käsikirjoituksen
2) kirjoitan ainakin yhden juonenkäänteen lisää, josta jo tiedän, miten sen teen
3) ankkuroin tarinan voimakkaammin sen tapahtumapaikoille
4) teen muita pikkutarkastuksia ja täsmennyksiä, kuvitan vähän kieltä ja teen kunnollisen lukujaon.

Sitten paketti on kutakuinkin kasassa ja se voi testata lisää koelukijoita!

Täyttymys?

Saija, Kotikadun Arwolanakin tunnettu,
tarjosi upeat puitteet  ja herkullisen ruoan kurssipäättäjäisillemme.

Tavallaan. Kuitenkin sunnuntaina jätin taakseni lukuvuoden aikana tutuksi ja läheiseksi muodostuneen viiteryhmäni ja heidän mielettömän upeat tekstinsä. Jos pärjään ilman kirjoittamistukea, kuinka jätän ihmiset taakseni? En mitenkään. Kannan kaikkia heitä mukana mielessäni, sydämessäni - jopa häivähdyksinä käsikirjoituksessani. Olemme sopineet alustavasti luokkakokouksesta kesälle. Ehkäpä siihen mennessä minun tekstini on viimeistelty. Hyvänä dead linena se toimisi ainakin!

Silti kaikkea koettua on nyt kova kaipuu. Jonkin loppu on kuitenkin kliseenkin mukaan aina uuden alku. Näin nytkin. Ponnistan tästä kohti uusia haasteita ja kirjallisia seikkailuja. Pari erittäin hyvää ideaa uudesta tekstistä jo elää pääni sisällä, ja siellä ne paisuvat ja muhivat niin kauan, kunnes kesä on kulunut.

Hyvästi jää, kotoisa Hotelli Herkko, kunnes jälleen tapaamme.

Blogini on ollut hämmentävän hiljainen viimeisen kuukauden ajan. Tämä johtuu siitä, että olen valmistautunut Päätalo-instituuttia varten, tehnyt puutarhatöitä ja säiden tultua suotuisiksi juossut jälleen. Nyt taitaa blogiote jonkin verran napakoitua. Tällä hetkellä täällä on myös ulkoasussa oraasta kertova väliaikaisilme, mutta uusi ja upea on jo valittu ja pian tulossa... Jo toinen, tavallista painavampi syy kurkistella pian tänne takaisin!

MOTTO: Aina, kun ei kirjoita, on aikaa pelätä, ettei osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin, on aikaa antaa itselleen lannistavaa palautetta ja unohtaa, miksi ylipäätään kirjoittaa.
(Sophy Burnhamia ja For Writers Only -teosta mukaellen Taivalkoskella 11. - 13.5.2012)

Käsis a:sta ö:hön

On tämän blogin ansiota ja syytä, että aloitin reilu vuosi sitten rinta rottingilla romaanikäsikirjoituksen koostamisen. Aiemmin olin kirjoittanut pääasiassa lyhyitä tekstejä, mutta halusin pitkäaikaisempaa harjoitusta ja tunsin paloa ja voimakasta kutsumusta kirjoittaa enemmän ja pitkäjänteisemmin. Esimerkkien voimalla valitsin tieni. Sekä ennen oman käsiksen aloittamista että sen jälkeen sain valtavasti inspiraatiota ja innoitusta muista kirjoittajablogeista. Iso rutistus kaikille teille!

Alkuun vain kirjoittelin ilman erityistä tavoitetta Käsiksen kohtalosta. Varsin pian kuitenkin pyrkimykseksi alkoi ihan itsestään nousta tekstin julkaiseminen. Luulen, että se päätös on vähentänyt kirjoittamiskirjoituksia täällä Luen ja kirjoitan -blogissani. Vapaamuotoisemmasta kirjoittelemisesta olisi helpompi avautua, mutta vaikka en tiedä, saanko tekstiä koskaan julkaistuksi, on lähtökohta kuitenkin julkaisemispätöksen jälkeen aivan erilainen.

Pakersin Käsistä varsin pitkälle, kunnes aloitin ansiotyöt pitkän tauon jälkeen elokuussa. Arkirytmin muutokset saivat aikaan sen, että kirjoittamiseen varattu rakonen kapeni entisestään. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi, vaikka kirjoittajan blokkikin vaivasi pahasti viime syksyn aikana.

Rawich / freedigitalphotos.net

Blokki aiheutui ja se purkautui samasta syystä. Sain nimittäin elokuussa lahjaksi Päätalo-instituutin vuoden mittaisen kirjoittajakurssin, ja kurssin ensimmäinen tapaaminen oli lokakuussa. Koulutus oli omiaan nostamaan rimaa oman hengentuotteeni osalta, joka tavallaan aiheutti painavan blokin. Kuitenkin kurssia varten tekstiä oli tuotettava, joten blokki oli pakko saada purkautumaan. Ja purkautuihan se ennen pitkää. Lääkkeeksi sopi vain ja ainoastaan härkää sarvista ottaminen: kirjoittaminen, kirjoittaminen, kirjoittaminen, vaikka miten hankalalta tuntuisi.

Sitten välillä kirjoittaminen taas sujuikin kuin rasvattu. Se on huikean hieno tunne, ja silloin pitäisi ymmärtää ja pystyä takomaan tarinaa vaikka yön läpeensä keskeytyksettä. Silloin kannattaisi antaa virran vain viedä. Minulla siihen ei aina ole kuitenkaan mahdollisuutta. Lapset huutavat luokseen yöllä juuri silloin, kun olen päässyt juonessa kiinnostavaan vaiheeseen, tai ansiotyön tehtävät odottavat silmäpusseista kärsivää sinnikkoa. Olisi kenties otettava oppia Eppu Nuotiosta, joka naistenlehdessä tänä keväänä kertoi lahjovansa lapsiaan saadakseen kirjoittamisaikaa.

David Castillo Dominici / freedigitalphotos.net

Olen kuitenkin erittäin onnellinen kirjoittajariepu sen vuoksi, että omaan viikko-ohjelmaani on saatu kirjoittamista varten raivattua tilaa säännöllisesti kaksi kokonaista iltaa, jolloin voin omistautua vain ja ainoastaan harrastukselleni perheestä ja muista velvollisuuksista piittaamatta! Lähellekään aina en tuota aikaa kirjoita, vaan saatan tehdä taustatutkimusta, osallistua kirjoittajapiiriin, lukea kirjoittajaopasta, juosta tai tehdä jotakin aivan muuta kuin kirjoittamisasiaa. Silti tämä oma aika on korvaamaton kirjoitusten etenemiselle! Ehkä pitäisi olla sen käytössä itselleen tiukempi?


Nyt Käsis on kuin onkin kertaalleen kirjoitettu läpi! Juoni ja tapahtumat ovat järjestyksessä, henkilöt ovat tapahtumien aikana muuttuneet. Onko Käsis siis valmis? Ei.

Tästä alkaa hurja täydennysten ja poistojen sarja. Muutamassa kohdassa tarvitaan lisää tekstiä ja järeämpää otetta tapahtumien kulkuun. Tilkesanoja saan poistaa, mutta kuvauksia lisätä. Olen ajatellut kirjoittaa tekstiin myös vaihtoehtoisen lopun. Toistamiseen. Lähinnä ehkä itseäni varten. Jossakin vaiheessa - ja minulle on vielä täysin epäselvää, missä - Käsis on sitten siinä vaiheessa, että sillä voi yrittää takoa kustantamojen ovia.

Päätalo-instituutin kirjoittajakurssin lopetusviikonvaihde on toukokuussa. Saan ryhmälleni kokonaisen käsikirjoituksen luettavaksi, mutta "valmiiksi" en sitä ennätä saamaan. Tarkoitus on nyt käydä tekele kerran läpi ja täsmentää muutamia kohtauksia, jotta teksti olisi luettavampi ja kiinnostavampi kauttaaltaan.

Vaikka koitan tässä esiintyä suunnitelmallisena ja jämynä, minua pelottaa hieman, että olen tässä asiassa alisuoriutuja. Vera Vala kirjoitti äsekttäin blogissaan minulle tärkeän tekstin "Unelmista totta". Vera kirjoittaa: "minähän suollan priimaa jo ensimmäisellä pulautuksella. Kai se nyt riittää tällaiselta luonnonlahjakkuudelta, että jaksaa istua siihen koneen ääreen kerta toisensa jälkeen ja tahkoa näppäimistöltä romaanikäsiksen verran sanoja", ja koska Vera on Kirjoittaja isolla koolla, hän tietysti osoittaa tuon utopiaksi. Minä siis pelkään, etten tajua tehdä tarpeeksi työtä tekstini eteen. Tai ok, jos nyt ymmärrän, että työtä pitää tehdä eikä kannata itseä päästää liian helpolla, repeääkö siitä riemu: jään ikuiseksi nysvääjäksi, joka ei päästä koskaan tekstiä irti käsistään.

On kuitenkin valtava ilo huomata, miten olen vuoden aikana kehittynyt kirjoittajana! Tähän tekstiin linkittämissäni postauksissa minulla on ollut esillä pieni edustus niistä ongelmista, joita olen kirjoittamisprosessin aikana kohdannut. Olen ollut valtavan epävarma ja suunnat ovat olleet hukassa moneen otteeseen. Nyt on selkeämpi vaihe menossa, enkä enää vapise tekstini edessä. Osaan käsitellä sitä ja tiedän, että se pysyy kasassa. Silti on paljon vielä opittavaa. Eihän tässä koskaan valmiiksi tullakaan.

Kirjoittamisen, muokkaamisen ja viimesitelyn iloa ja paloa jokaiselle! Omistan tämän tekstin Leijonalle, joka kyseli jo kirjoittamispostausten perään. Kiitos tuuppauksesta!

PS. Veran teksti on muuten upea postaus ihan minkälaisia unelmia vain tavoitteleville. Kannattaa lukea!

Stuart Miles / freedigitalphotos.net

Taivalkoski talvessa

Päätalo-keskus peittyy lumeen tai  pieni trikkikuvaus
korostaa mittasuhteita, mutta lunta tänä talvena riittää!

Päätalo-instituutin tiivis ja tuhti talviviikonloppu on takana. Voin kertoa olevani väsynyt mutta voimaantunut.

En ole oikeastaan sitten elokuun tehnyt mitään merkittäviä panostuksia käsikseni eteen. Ok, olen muutaman luvun saanut raakakirjoitettua, mutta se ei ole paljonkaan. "Olet ollut talvilomalla", aina niin myötäelävä Taija sanoi, mikä tietysti lämmitti minun mieltäni. Sitä se ei muuta miksikään, että olen ollut laiska. Totesinkin tähän, että talviunessa minä olen ollut.

Hyvä on uinujan uneksia...
Hotelli Herkon ikkunan takaa kurkistelevat nämä hahmot.
Kirjoittajan painajaisuniako lienevät?

Paha saa tässä kertomuksessa palkkansa, sillä nyt mulla on aivan hirrrvee tavoite saada käsiksen raakavedos valmiiksi huhtikuun loppuun mennessä. Tähän mulla on itsekeksityt työkalut: Taijan ja ryhmän kuvat vaatimassa mua joka ilta tekemään tekstiä eteenpäin. Laitan edistymisraporttia myös tänne blogiin, jotta sosiaalinen paine kasvaisi mahdollisimman suureksi. Saa tökkiä ja tuuppia!

Mutta kaikki muu viikonlopussa olikin sitten hirrrveen mahtavaa. Sain taas nostepalautteen. Parasta ehdottomasti oli, kun eräs kirjoittajakaverini sanoi palautteessaan haluavansa antaa romskuni tyttärelleen luettavaksi. Voi sniiiif sentään ja huhhuh, miten kannustavaa.

Kahvia Päätalo-instituutissa aina riittää!

Vietimme synttäreitä ja kirjoitimme dada-runon, puhuimme aluista ja lopuista ja kirjoitimme tietysti paljon. Hehkutimme Valoa, valoa, valoa. Mitä kaikkea!

Sukset, että minulla olisi luistava kynä,
ja käpälälaudat, että pysyisin
kirjoituspöydän ääressä.

Hei, mitkä ovat teidän mielestänne parhaita alkuja tai/ja loppuja kirjallisuudessa? Laittakaa kommenttiboxiin suosikkinne! Mun yks sydämensulattaja on Kamelianaisen loppu:

Toistan, että Marqueriten tarina on poikkeus; mutta jos se olisi ollut jotakin sellaista mitä tapahtuu joka päivä, ei siitä olisi kannattanutkaan kirjoittaa.

Vaihtoehtoisia

Kirjoita romaani -blogin Lily haastoi minut ja muutamat muut kirjoittajat tekemään tarina-aihioonsa aloituksen. Minulla syntyi tällainen:

It'll be the end
I guess.
You have to bend -
just avoid the mess.

Vilja oli juuri astunut pikajunasta Oulun rautatieasemalle ja työnsi jo valmiiksi ruttuisen paperin takaisin taskuunsa. Syystuuli kylmäsi sormia, ja sade oli hionut mukulakivet kiiltäviksi. Nuo Madelinen kirjoittamat naiivit sanat olivat ihmeellisellä tavalla viehättäneet Viljaa koko kesän. Kutsumusko oli huutanut Viljalle voimakkaammin Oulussa kuin pakahduttava rakkaus Seinen rannalla? Vilja huomasi kaupungin siluetissa tuomiokirkon tornin ja tunsi tuleensa kotiin.

***

Tästä siis lähtisi tarina, jossa Vilja Oulussa nuorena pappina joutuu työssään erilaisten ristiriitaisuuksien äärelle. Papin tehtävien kautta hän joutuu palaamaan takaisin omaan menneisyyteensä, tulkitsemaan tunteitaan uudelleen. Suuri kysymys on, miten tarinassa käy: onko Vilja todellakin saapunut kotiin vai täytyykö hänen hakea rauhaa mielelleen vielä muualta. Entä mitä menneisyydestä paljastuu?

Kuva: Tapani Pikkarainen
Oulu ja tuomiokirkon torni, ei kylläkään asemalta päin kuvattuna.

Miltä kuulostaa? Jaksaisitteko lukea? Lainaisitteko kirjastosta edellä kuvatun kaltaisen takakansitekstin perusteella?

Lilyn haaste oli monella tavalla mielenkiintoinen. Oli vapauttavaa kirjoittaa vain aloitus, jolloin enempää ei tarvitse lähteä edes rakentamaan. Toisaalta aloitusta miettiessäni tarina alkoi jo rakentua pidemmällekin ihan itsestään. Toiseksi oli hauskaa kirjoittaa jostakin itselle kokonaan vieraasta. En kuunaan lähtisi itse sijoittamaan tarinaa pappiselämään. Seinen rannoista sen sijaan voisin kirjoittaa pitkästikin. Kolmanneksi haasteessa aikaan saadut erilaiset aloitukset ihastuttavat ja kertovat kirjoittamisesta: paljon on mahdollista - oikeaa tapaa ei ole olemassa.

Kurkkaa Lilyn aihio ja muut aloitukset Kirjoita romaani -blogista!

Minulla on menossa toinenkin hauska kirjoitushaaste. Paikallisen kirjoittajapiirimme tapaamisessa viime viikolla ideoimme parityönä aiheen, josta lähdemme molemmat kirjoittamaan. Toisen on määrä tehdä kolumni, toinen kirjoittaa novellin. Minun osuudekseni sovittiin novelli, ja aiheenamme on irtisanomiset. Aihe on todella ajankohtainen, ja mielessäni onkin jo hahmotelma novellin rungosta. En pidä itseäni minään novellistina, joten on aika luopua itsekritiikistä ja antaa mennä (taas kerran). Kiinnostavaa nähdä, miten saan tarinan rakennettua!

Ja mitäpä käsikseni sanoo kaikesta tästä. Se nauttii, kun saa olla rauhassa ja levätä laakereillaan. Se ilkkuu minulle aa-nelosista ja nauraa hohottaa. Sen liki kolmekymmentä liuskaa värisee jännityksestä Päätalo-porukan kynsissä. Seuraava Taivalkosken viikonloppu on nimittäin ihan pian, ja lisää palautetta on luvassa. Se saa aikaan jumin. Aikamoista!

Kiima ja Saarikoski

Facebookissa näyttää olevan Kiima - eroottisen runon kirjoituskilpailu menossa. Sivulla tykkäämällä pääsee mukaan mittelöön tai äänestämään voittajaa. Herkullinen aihe kisattavissa! Tässä yhteydessä voinee kirjaimellisesti sanoa, että kannattaa päästää runosuoni sykkimään.

Kuva: freedigitalphotos.net / photostock

Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailu on menossa ja kääntymässä hiljalleen kohti loppukiriä. Osallistumisaika päättyy 30.3.2012. Kuka on lähtenyt mukaan? Lily kaipaili aiemman postaukseni kommentissa vastikään kuulumisia kilpailukirjoitusprosessista. Miten kirjoittaminen on edennyt, miltä tuntunut? Olisipa totta vieköön ilo kuulla, miten kullakin menee! Heittäkää kuulumisia omaan blogiinne tai tänne kommenttina. Jos kirjoitatte omaan blogiinne, olisi mukavaa, jos vinkkaisitte postauksestanne tännekin!

Saarikoski-kilpailuun en itse osallistu. Oma käsikseni on ihan hyvässä vaiheessa, joskaan en ole pystynyt rakentamaan itselleni sellaista kirjoitusrutiinia, jota ennen joulua suunnittelin. Rutiinin luominen ei kuitenkaan ole koskaan myöhäistä, joten siihen suuntaan olen matkalla. Tavoitteena on, että käsis on kasassa, kun Päätalo-instituutin kurssi toukokuussa päättyy. Eilen lähetin kurssille toisen tekstinäytteen - ja nyt jännittää aivan tavattomasti.

Elämää todellisuuden toisella puolen

 
Tulin kertomaan, että olen ollut tänään siellä, johon en voi ketään ottaa mukaan. Olen ollut sellaisessa todellisuudessa, missä heräävät suuret ja uudet tunteet. Siellä väristään ja pelätään. Siellä halutaan ja himoitaan. Sinne kuuluvat myös pettymykset ja suru. Se on käsikirjoitukseni maailma, joka on tuntunut tänään taas pitkästä aikaa niin todelta, että olen unohtanut muun ihan kokonaan. Nyt on tapahtunut jotakin sellaista, joka on saanut sydämeni sykkimään ja käsikirjoitukseni nousemaan taas verevänä siivilleen.

Hyvät uutiset: Blokki purettu

freedigitalphotos.net / Michal Marcol

Käsikseeni liittyvän kirjoittamisen blokki on purettu. Se kävi yllättävän helposti, kun päätin vain kirjoittaa (mitä tahansa). Yllykettä olen saanut kirjoittajaryhmistä. 

Kirjoitan taas ja rakennan itselleni rutiinia, kuten uhosin aiemmin. Annan itselleni joululahjaksi nimittäin selkärangan, jonka kanssa kirjoitan tekstin läpi loppuun saakka ja pääsen muokkaamaan. Rutiinin rakentaminen tarkoittaa sitä, että teen joka päivä uuden päätöksen siitä, että kirjoitan (aivan sama mitä, kunhan Kässäri etenee). Jonkun viisaan mukaan minulla on 21 päivän perästä muodostunut tapa kirjoittaa säännöllisesti.

Olen viime päivinä kerännyt lisää aineistoa ja motivoinut itseäni pyrkimällä samaan mielentilaan, jossa olin keväällä, kun päätin aloittaa romaanin kirjoittamisen. Tuolloin en muuten arvannut, mille tielle lähden. En valitsisi toisin.

Suurimmat ongelmat liittyvät tällä hetkellä siihen, että olen tullut epävarmaksi (suht yksinkertaisen) rakenteeni kanssa. Saanko sen pysymään pystyssä? Toiseksi murehdin sitä, miten saan tarpeeksi lihaa luiden ympärille. Eikö vain riittäisi, että kirjoitan, että näin kävi ja tällaista siitä sitten tuli? Oho.

Näin sitä mennään suvannosta suvantoon.

Luen tällä hetkellä Katja Ketun Kätilöä. Se inspiroikoon minua!

Reppu täynnä lujaa uskoa

Päätalo-instituutin viikonloppu on takana ja kirjoittajan mieli on korkealla. Vaikka kaamostaantumus ei liikahtanut Taivalkoskella minnekään, solmuja on saatu auki. Koillismaalta Ouluun läpi soiden ja metsien lasketellessani ajatukset kirakstuivat taivaan tavoin. Kiimingissä jo auringon säteet pistivät silmään. Pidän sitä (taas) hyvänä enteenä.

Taija Tuominen sanoi, että on tärkeintä uskoa ja luottaa itseensä. Tekstistäni saamani palaute oli niin kannustavaa, etten voi enää pyristellä vastaan. Pitää antaa mennä.

Lauantai-iltana ajattelin paneutua yöpuullle aikaisin, mutta unohduin katsomaan Queen-dokumenttia ja Budapestin konserttia 80-luvulta. Liikuttuneena ajattelin, että elleivät Freddie Mercury ja loput yhtyeestä olisi uskoneet itseensä ja tehneet aivan omanlaistaan kekkuloivaa mahtirockia, olisimme sitä kulttuuriaarretta köyhempiä.

Queen olkoon vastedes voimabändini!

Palautetta

Käsiksestäni saamani palaute on pääosin kehuvaa. Tekstiä luonnehdittiin luistavaksi, dialogia jopa loistavaksi ja tarinaa eteenpäin kuljettavaksi. Tarina oli imaiseva ja uskottava, paikoin liikuttavakin. Koska kirjoitan nuoresta tytöstä, kieltä sanottiin uskottavaksi nuorten kieleksi. Aihe todettiin tärkeäksi ja tuoreeksi. Yksi ryhmäläisistämme sanoi, ettei ollut jaksanut lukea tekstiä, mutta täytyy vain toivoa ja tehdä sen eteen töitä, että jatkossa hänkin jaksaa :-). Kaikkein lämmittävintä oli se, että tekstissä sanottiin olevan näkyvissä minun hyvä, oma, selkeä tyylini. Se pudottaa yhden suuren järkäleen sydämeltäni.

Oikeastaan vasta nyt, kun kirjoitin nämä kommentit tähän, ymmärrän, miten hehkussa saan jatkaa! Lämmin kiitos taas koko ryhmälleni (joista muuten ilokseni moni kuulemma lukee tätä blogiakin - tervetuloa, kuten muutkin uusimmat lukijat)!

Viikonlopun painavin anti

Päätalon Kallen instituutissa aikaa kului paljon tekstien läpikäymiseen, mutta sehän onkin perin juurin opettavaista. Palautteen sekaan Taija Tuominen lomitti hienosti kirjoittamisen teoriaa. Odotin itse eniten asiaa kirjoittamisen esteistä. Sitä tulikin, ja isoin oppi itselleni oli se, että monesta ongelmasta pääsee eroon sillä, että kirjoittaminen on automatisoitunutta, rutiininomaista. On tärkeää, että kirjoittaa säännöllisesti, mieluiten joka päivä edes jotakin. Tämä on nyt yksi kotiläksyni: teen kaunokirjoittamisesta rutiinin.

Itsesensuuri on myös iso oma kirjoittamisen esteeni. Lääke tähän on se, että alan luottaa siihen, että tässä luonnosteluvaiheessa voin kirjoittaa mitä tahansa ja jätän mahdollisen sensuroimisen vasta viimeistelyyn. Tässä on tekemistä, mutta nyt ei auta kuin uskaltaa!

Paljon puhuimme myös dialogista, kuvauksesta, käänteistä ja henkilökuvauksesta. Lisäksi reppuun tipahti taas kymmenkunta varteenotettavaa lukuvinkkiä - aivan niin kuin lukulista ei ennestään olisi tarpeeksi pitkä :-D!

Kamera jäi tällä kertaa kotiin, joten en voinut tallentaa Taivalkosken  valkeutta blogiin ihasteltavaksi. Kuvat ovat muualla tänä syksynä kuvattuja otoksia.

Nitinää jähmeessä

Kuura on kaikesta huolimatta kaunista.

Voi tätä kirjoittamisen vastusta! Leivon sämpylöitä, silitän vaatteita, askartelen lapsille luurankopukuja, jynssään pesualtaan hohtavaksi, keksin järjestää vaatehuoneen, luen työsähköposteja ja viikkolehtiä ja kierrän koko blogistanian, varmuuden vuoksi useampaan kertaan, jottei Käsikseni saisi yhtään uutta riviä. Olen hyvä kannustamaan esimerkiksi nanottajia, mutta itse en saa mitään aikaiseksi.

Sain tänään sähköpostia, että Päätalo-instituutin kurssia varten pitäisi - korjaan: olisi pitänyt - lähettää tekstejä jaeltavaksi muille ryhmämme jäsenille. Olen jotenkin onnistunut pyyhkimään tekstien deadlinenkin kalenteristani! Minä, Täsmällisyys. Onneksi Käsiksessä on vanhaa matskua sen verran, että siellä oli, mistä valita ja ottaa. Jännitti kyllä ihan hirveästi antaa tekstin lähteä kokeilemaan, kantaako se, tuo pikaisesti poimittu katkelma. Käsiksentekelettäni ei ole kukaan muu lukenut aiemmin. Toivottavasti nyt edes ehtii mukaan.

Rajalinna-blogia pitävä loistava Minna Kristiina kertoi, että hänelläkin vastustaa. Takerruin Minnaan jo pari päivää sitten. Ahdingossa on hyvä löytää kanssakärsijiä. Voisinkin liittyä WA-ryhmään, siis Writers Anonymouseihin. Ryhmään, jossa voi turvallisesti purkautua, kuinka saamaton tekstien kanssa onkaan.

Edellisen Päätalo-viikonlopun jälkeen olen kirjoittanut Käsistä vain pari sivua. On sanomattakin selvää, että olen pettynyt itseeni. Kuvittelin, että kurssi antaa minulle sulan sijasta siivet kynään. Ei antanut, vaan nosti rimaa niin korkealle, ettei minun hapenottokykyni riitä.

Samaan aikaan mietin, onko minusta sittenkään mihinkään kaunokirjoittajana. Kun Rannelan Kirjoita nuorille ehti jo innostaa ja sai jalat nousemaan maasta, Waltarin Aiotko kirjailijaksi palautti taas maan pinnalle. Siis romautti. Mätkäytti. Mäsäytti. Läväytti, paiskasi, tuuppasi. Tönäisi ja survaisi. Maan rakoon.

Tuonne jonnekin.

Waltari on silti mietteissään aivan oikeassa. Hän esimerkiksi kirjoittaa, ettei ensimmäistä käsikirjoitusyritelmää kannata kustantajalle edes laittaa arvioitavaksi. Hän kirjoittaa siitäkin, miten monenlaista taitavan kirjoittajan pitää osata. Minä olen niin vasta-alkaja ja harjoittelija. Minulla on pitkä, pitkä matka kuljettavana, ennen kuin pystyn tekemään omanlaistani tekstiä tyylikkäästi. Kyllä, Aiotko kirjailijaksi on juuri se luulot pois -teos. Arvostukseni Päätaloa kohtaan nousee entisestään, kun muistan, että juuri tämä Waltarin kirja oli Kallen inspiraation lähde.

Sen tähden lohdullista onkin ollut lukea Lilyn ajatuksia julkaisukynnyksen ylittäneistä teoksista Kirjoita romaani -blogissa: "Herättävät joka tapauksessa ajattelemaan, ettei kustantaja heidän tapauksessaan ole etsinyt mitään täydellistä, vaan ainoastaan kirjoittajaa, jolla on sanottavaa. Tämä on rohkaiseva välähdys ainakin minulle harrastajakirjoittajana: ei täydellistä, vaan jokin sanoma, viesti, joka on selvästi puettavissa sanoiksi. Tämän ajatuksen voimalla jaksan puskea omaa projektiani eteenpäin, kunhan minulla vain on aikaa." Kiitos Lily - tätä olen viime päivinä usein miettinyt. Silti itse olen täällä blogeissakin huutanut hidastamisen ja viimeistelyn perään. Kirja-arvioista saa tuon tuosta lukea, miten niistä on jäänyt kiireen maku suuhun. Sellaiseen minä en halua lähteä mukaan. Kunnianhimoni vie minulta näin varmaan viimeisetkin rippeet kirjoittajahengestäni.

Tässä sätkin. Päätalo-instituutin viikonloppu on tulossa pian. Luvassa on puhetta ainakin kirjoittamisen estoista. Tuleepa muuten tilaukseen. Sitä ennen liittykää kanssani WA-tapaamiseen täällä blogissani. Saa täällä avautua rohkaisevasti myös siitä, miten kynä kulkee!

Kirjoita nuorille (Kirjallista elämää)

Kansi ei mitenkään anna kunniaa tälle oppaalle!

Terhi Rannela: Kirjoita nuorille. BTJ Kustannus. 2010.


Terhi Rannelan Kirjoita nuorille on kaiketi paras kirjoittajaopas, minkä olen koskaan lukenut. Pidän nimittäin oppaista paljon sen vuoksi, että niiden lukeminen on kuin keskustelisi kirjoittamisesta. Rannela on teokseensa koonnut näkökulmia ja kommentteja muilta nuortenkirjailijoilta, kuten Tapani Baggelta, Hannu Hirvoselta, Anu Holopaiselta, Tuija Lehtiseltä, Raili Mikkaselta, Harri István Mäeltä, Marja-Leena Tiaiselta ja monelta muulta maineikkaalta. Lisäksi hän pistelee väliin omiaan ja punoo kaiken tämän polveilevaksi kuin keskustelu. - Kirja on siis kuin istuisi keskellä kirjailijoiden mukaansa tempaavaa porinapiiriä! Kirjoita nuorille on ensimmäinen opas, jota olen sitä paitsi lukenut tippa linssissä.

Kirjoita nuorille ottaa hienosti haltuunsa nuortenkirjallisuuden genren. Rannela yhtä aikaa piirtää rajoja nuortenkirjallisuuden ympärille kuin pyyhkii niitä pois juttuseurassaan. Nuortenkirjoille voinee luonnehtia joukon omaleimaisuuksia, mutta yksi sääntö pätenee poikkeuksetta: päähenkilö on nuori. Tämä ei toki sulje pois sitä seikkaa, että nuori voi olla päähenkilönä myös aikuisille suunnatussa kirjassa.

Lajimäärittelyä mielenkiintoisempaa Kirjoita nuorille -oppaassa on pohdinta siitä, mitä nuortenkirjan pitäisi sisältää tai mitä se ei saisi sisältää. Rannela kertoo, että monet tabut on jo paljastettu, mutta jotakin on vielä jäljellä, nimittäin kukkahattuiset kustannustoimittajat, jotka mielellään sensuroivat kirjailijoiden tekstejä. Nousee hämmentynyt kysymys, miksi. Miksi esimerkiksi Marja-Leena Tiaisen teoksen nimi Antti ja tappajasusi sensuroitiin muotoon Antti ja sudet? Minkä tähden Tapani Baggen kirjasta Aleksi vähennettiin pieruhuumoria? Tai mikseivät Bagge ja István Mäki saaneet julkaistuksi nuorten festarireissusta kertovaa kirjaa? Jos nuortenkirjailijat tuntevatkin vastuutaan, on tarpeen pohtia, ovatko kustannustoimittajat kasvaneet jo liian aikuisiksi?

Tämä upea, hymy huulilla laadittu kirjoittajaopas saa kruunukseen vielä lukuisat tekstintekemisen harjoitukset ja lukuvinkit jalokivinään nuorten ajatukset hyvästä nuortenkirjasta. Voilà - kunnianosoitus suomalaiselle nuortenkirjallisuudelle on tässä!

Tähtiä: 4/5


Kirjoita nuorille -oppaasta muualla:

• Saran kirjat
• Grafomania
  

Alkoipa muuten kirjoituttamaan! Joku saattaa muistaa, että hain tästä kirjasta vastausta sille, onko Käsikseni nuortenkirja vai ei. No, se ei ratkennut, mutta seuraan Helmi-Maarian ohjetta: kirjoitan niin, että sekä nuoret että aikuiset "rakastuvat siihen kuin pienet perhoset".

Kaksi viimeistä - ja sitten...

Tänään posti kuljetti minulle Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? -ohjekirjan. Minun oli saatava opus ikiomaksi sen jälkeen, kun näin oppaasta Taivalkoskella Kalle Päätalon omistuksessa olleen kappaleen. Opas oli kunnioitettavasti elämää nähnyt - kuten omistajansakin (lue vaikka äskettäinen elokuvapostaus) - ja piirtyi hellyttävänä mieleeni lähtemättömästi. Aiotko kirjailijaksi? on kaiken lisäksi kaunis, pieni kirja, jota on pidelty monissa käsissä ja kehuttu monissa tilanteissa.

Toiseksi hain tänään kirjastosta Terhi Rannelan Kirjoita nuorille. Tämä opas taas on ilmoitellut itsestään tuon tuosta ja muistuttanut minua, että tällainen täsmäosuma odottaa. Sisällöstä olen kuullut kiinnostusta kohottavia kiitoksia, mutta täsmällisempää kuvaa minulla ei Rannelan teoksesta olekaan. Kansi ei yksin lupaa hyvää - olisiko läiskyvämpi kansi ollut kutsuvampi?

Suunnitelma on seuraava: luen nämä kaksi opaskirjaa ja sitten alan kirjoittaa vimmatusti. Näiden kahden oppaan jälkeen lopetan oppaiden kumartelun ja luovun harhasta, että oppaat tekisivät minusta enää yhtään viisaampaa tai valmiimpaa kirjoittamiseen. Pidän kirjoittajaoppaista kovasti ja luen niitä aivan varmasti jatkossakin, mutta tältä erää nämä piisaavat! Näiden kahden opuksen jälkeen alan työhön.

Rannela saa viitoittaa minua: kirjoitanko Käsistäni nuorille vai aikuisille? Osa teistä saattaa muistaa, että olen häilynyt alusta asti tämän kysymyksen äärellä.

Waltari saa tuuppia ja ohjata: hän lupaa nimittäin "paljastaa [kirjoittajalle] kirjallisen elämämme sellaisena kuin se todellisuudessa on ilman romantiikan valepukua ja auttaa häntä asettamalla hänen käytettäväkseen ne kokemukset, jotka aloittelija tavallisesti saa ostaa liian kalliiseen hintaan." Sopii minulle!

Huomannette, että olen jo haukannut molemmista kirjoista makupalan ja mussutan parhaillaan posket pullollaan.

Aiotko kirjoittaa romaanin?

Kuva: jjpacres

Tämä ei ole kirjoitus Dianne Doubtfiren loistavasta kirjoittajaoppaasta Aiotko kirjoittaa romaanin. Sen aika tulee ehkä myöhemmin. Tämä on sen sijaan kannustus itselleni ja kaikille esimerkiksi NaNoWriMoon mukaan lähteville:

Kun kerran aiot kirjoittaa romaanin, aloita se vaikka suunnittelemalla muuallekin kuin vain pääsi sisälle. Dianne Doubtfire antaa kullanarvoisen vinkin, jonka on itse saanut Winston Clewesiltä.

Hän neuvoi kirjoittamaan ison paperiarkin vasempaan reunaan numerot yhdestä kolmeenkymmeneen. Numeron 1 kohdalle merkitään romaanin mahdollinen aloitus ja numeron 30 kohdalle ehdotus romaanin päätökseksi. Muiden numeroiden - aluksi ehkä vain muutamien - kohdalle tehdään suppeita merkintöjä tarinan huippukohdista. 

Ihana Doubtfire jatkaa tästä vielä ja kertoo, että häntä auttaa eniten suunnitelmat numeroille 1 - 5. Minulla Käsiksessäni nuo luvut on jo käytetty, mutta nyt annan työlleni ryhtiä ja käytän muita numeroita apuna rakenteen kasaamisessa. Minulla on myös kirjoituksen päätös jo olemassa, joskin olen ryhtynyt miettimään sitä, että lopetus voisi ollakin aloitus - mene ja tiedä. Suunnitelmathan on tarkoitettu muutettaviksi!

Yksinkertaista, eikö vain?

Vaikkei kirjoittaminen tarvitse kaavamaista ollakaan eivätkä kaikki tarvitse tarkkoja suunnitelmiakaan, ei takuulla haittaa, vaikka jokin oljenkorsi on kannattelemassa tarinantaonnassa.

Kirjoitan vaikka rytmi muuttuu

www.freedigitalphotos.net / graur codrin

Pitkästä aikaa kirjoittamispostaus!


Käsis

Käsis menee eteenpäin, joskin se potee edelleen identiteettikriisiään. En tiedä vieläkään, kenelle se on suuntautunut (suunnattu?), enkä oikein tiedä sitäkään, mitä genreä se edustaa. Realistista proosaa se on joka tapauksessa, ei fantasiaa tai runoa vaikka miten päin kallistaisi. Olen tosin alusta asti miettinyt, lisäisinkö joukkoon hiuksen hienon, ilman kevyen fantasiajuonteen, mutta toistaiseksi se on vielä jäänyt toteuttamatta.

Onkohan muiden teksteillä tällaisia identiteettipulmia?

Kirjoittaminen maistuu hyvin. Tekstiä tulee, ja henkilöt alkavat olla jo niin tuttuja, että niistä kirjoittaminen on helppoa. Ne elävät omaa elämäänsä kuljettaen tarinaansa eteenpäin. Koska olen kirjoittanut jo luonnoksen Käsiksen lopusta, tiedän, mihin ollaan menossa. Kaikkia oiko- ja kiertoteitä en kuitenkaan vielä osaa edes aavistaa. Nyt mennään käännekohdassa, jossa päähenkilö luulee ottavansa tilanteen haltuunsa.

Olen huomannut, että henkilöhahmojen puhe dialogeissa on Käsiksen etenemisen myötä muuttunut. Joudun siis toisella kirjoittamiskerralla yhdenmukaistamaan puheen. Olen myös tehnyt päätöksen siitä, että tapahtumat keskittyvät Ouluun, jolloin voin käyttää hyvää paikallistuntemustani hyväksi, kun asetan tapahtumia ympäristöön. Mikään Oulun kaupungin reittiopas kirjasta ei ole tulossa, sillä ympäristökuvauksia on aika vähän. Ympäristö ei ole Käsiksessä kovin merkityksellinen, mutta jotenkin on helppo kirjoittaa, kun tietää, missä henkilöt liikkuvat. Aluksi nimittäin kirjoitin tarinaa johonkin kuvitteelliseen paikkaan, mikä on aika hankalaa. Miten te muut kirjoittajat olette asian kokeneet?


Tilaustekstit

Tilausteksteistä sain hyvää palauteta. Tekstit toimivat tarkoituksessaan ja sain lisätöitä. Hienoa! (Tai kuten lukion persoonallinen historianopettajani tapasi elämänviisauteensa nojaten sanoa: makkaralla on kaksi päätä. Joudun tekemään vakavaa aikataulusuunnittelua, jotta kaikki tulee tehdyksi.)


Blogikirjoittaminen ja kritiikit

Tämän blogin alkulauseissa mietin sitä, miten täällä pitäisi itseään ilmaista ja kuinka blogiin kirjoitetaan. On hämmästyttävää havaita, etten ole pitkään aikaan enää erityisemmin miettinyt ilmaisuani, vaan tekstiä tulee helposti. Blogikirjoittaminen on tosi hauskaa! Aina silloin tällöin saan vieläpä sähköpostiviestejä satunnaisilta lukijoilta, jotka ovat milloin minkäkin syyn vuoksi tulleet blogiini. Viimeksi viestejä on tullut Piippolan vaarin lastenlaulufestivaalin jälkimainingeissa. Mukavaa!

Blogikirjoittaminen on myös tuloksellista. Kirsin kirjanurkassa blogisti Kirsi Hietanen kirjoitti Aamulehden jutusta, jossa useat kirjabloggaajat nostettiin oikeiden kriitikoiden kanssa miltei samaan kastiin - Kirsin mainio blogi muiden mukana. Olen huomannut, että blogeja seurataan tarkkaan myös kustantamoissa. Facebookissa tuon tuosta on joku tuttu blogi esillä kustantamojen sivuilla, ja julkisuudesta hyötyy sekä blogi että tietysti kustantamo. Esimerkiksi omassa blogissani esillä ollut Pia Pesosen Urho Kekkonen Straße on ollut katsotuimpien kirjoitusten joukossa pitkään sen jälkeen, kun Teos nosti sen esiin Facebookissa. Sain kirjailijalta kirjoituksestani kiitosviestin, sillä ilmeisesti myös Urho Kekkonen Straßea on luettu kirjoituksen jälkeen enemmän kuin ennen sitä. Hienoa, että laadukas kotimainen kirjallisuus kiinnostaa! Suosittelen edelleen kaikille Pesosen esikoista!

Edelliseen liittyy myös se, mitä Hanna pohti äskettäin omassa blogissaan: mitä lehtikritiikki vaikuttaa kirjan suosioon. Kirjoituksen jälkeen on käyty mukava keskustelu, jonka lopputulemana voitaneen pitää sitä, että ylipäätään kirjan esilläoleminen on kirjalle hyvä asia. Sillä ei välttämättä ole niin paljon merkitystä, onko kirjasta pidetty vai ei. Mainittakoon tässä kuitenkin vielä, että Hannan esikoisesta Ennustus on Hesarissa pidetty. Hyvä, Hanna! :-)

Rytmi muuttuu

Kirjoittamisieni rytmi on nyt kuitenkin muuttumassa. En osaa ennustaa, millä tavalla rytmin muutos vaikuttaa ja näkyykö se edes varsinaisesti ulospäin. Lähden nimittäin keksiviikkona kolmen vuoden vapaan jälkeen takaisin leipätyön kimppuun! Joka tapauksessa aiemminkin olen lukenut ja kirjoittanut pääsääntöisesti iltaisin, sillä päivällä olen touhuillut lasten kanssa. Nyt sama jatkuu, mutta arkirytmi muuttuu. Katsotaan, mitä tuleman pitää!

Auringon valo

Sain Aikatherinelta lahjaksi auringon valoa, jonka hän toivoi piristävän ja ennenkaikkea kannustavan sekä inspiroivan uusia tekstejäni. Kiitos, valo on saanut paljon aikaan. Sen tähden minulla on ilo jakaa se tässä edelleen kaikkien lukijoitteni kanssa. Samalla toivotan tervetulleeksi myös hiljattain blogini löytäneet uudet lukijani. Olen todella iloinen teistä kaikista!

Täällä on tänään paistanut aurinko pilvettömältä taivaalta koko päivän. Aurinko on elinehtomme. Melkein kaikki käyttämämme energia on peräisin auringosta. Aurinko säätelee elämämme rytmiä, sillä se tekee meille päivän ja tuo mukanaan kesän. Lepoaikoja ovat yö ja talvi, jolloin aurinko antaa meidän kerätä voimia. Aurinko on voimakkain lähellämme oleva taivaankappale, joten siltä suojautuminenkin on tärkeää. Ei ihme, että aurinkoa pidetään myös jumalana.

Minulla on ollut tänään myös rento vapaapäivä kaikesta arkisista velvollisuuksistani, joten olen pystynyt pariinkin otteeseen keskittymään kirjoittamiseen. Käsis on mennyt kerrankin harppauksin eteenpäin. Olen saanut loppukappaleet kirjoitetuksi aikamoisessa flow'ssa. - Oi, kirjoittamisen ihanuutta! - Käsis ei ole kuitenkaan valmis, vaan alun ja lopun välistä puuttuu vielä paljon tavaraa. Nyt kuitenkin tiedän, minne olen itsepäisiä henkilöitäni marssittamassa.

Tämä päivä on mennyt kirjoittamisen lisäksi pohdiskellessa ja lukiessa. Poikani Kevin mietityttää edelleen. Omasta mielestäni opin Shriverin kirjasta lisää hyväksyntää, mikä tarkoittaa osittain myös läsnäoloa. Arvostan aikaa ja tilaa tässä ja nyt enemmän kuin ennen. Tartun siihen, mitä minulla on sen sijaan, että haikailisin jatkuvasti toisaalle. Otan elämäni vahvasti omiin käsiini ja vaikutan siihen, mihin pystyn, mutta hyväksyn elämän myös sellaisenaan. En valita jatkuvasti olosuhteista. Tänään olen hyvin onnellinen, huomaatteko?

Luen parastaikaa Mikael Niemen tuoretta Aivot pellolle -(nuorten)romaania. Se on kutkuttava kirja, mutta en ole ihan varma tykkäänkö siitä kympillä vai ysillä. Onneksi se on ihan erilainen kuin Poikani Kevin, jonka jälkeen on hankala minkään kirjan asettua luettavaksi. Lukukokemuksia Niemestä siis luvassa!

Aurinkoa kaikille lukijoilleni! Hyviä ajatuksia ja energiaa tavoitteittenne saavuttamiseen, rauhallista ja iloista mieltä! Antakaa valonne loistaa!

-----------------------------------------

Auringon valon voi poimia täältä mukaansa ja tehdä sen vaikutuksista postauksen omaan blogiin. Tämä on lämmin kesäinen haaste, jota en osoita kenellekään erityisesti. Ottakaa rohkeasti säde kiinni! :-)

Voihan Käsis!

Käsiksen edistyminen ei ole ollut huimaa kesäkuussa. Olen jatkanut kertomusta ja suunnitellut juoniliikkuja, mutta helle on sulattanut ajatukseni niin, että paperille asti ei ole suttaantunut valtavia määriä sanoja. Toisaalta moni kesäinen asia vie aikaa kirjoittamiselta, mikä ei minua haittaa. Kesä on ihana!

Tämäniltainen saalis on esimerkiksi vain rapeat tuhat sanaa. Niin kun raapustelisin joka ilta, vuoden päästä kasassa olisi jo reilut 365 000 sanaa, mikä olisi jo aiheellista jakaa jatkokertomuksiin - ehkä. Joka ilta en kuitenkaan pysty irrottamaan aikaa kirjoittamiseen, sillä muu elämäni haittaa kirjoituspuuhia. Aikaa vie myös lukeminen, mutta sen katson olevan vain oppia kirjoittamiseen. Aikaa kuluu myös tähän niin rakkaaseen harrastukseeni, bloggaamiseen, mutta tässäkin harjoittelen kirjoittamista, käytän kynääni.

Pikkuisen silti harmittaa kirjoitustahdin hiipuminen. Ketään muuta en voi syyttää kuin itseäni ja laiskoja istumalihaksiani. Tarinaa tulisi kyllä. Luin Sinisen linnan kirjastosta Saran kommentin, miten Antti Tuuri kirjoittaa rutiininomaisesti myös matkoillaan. Matkoillaan! Sillälailla! Ei onnistuisi minulta! Ellen sitten lähtisi kirjoittamismatkalle - ah, miten houkutteleva ajatus... Toisaalta minua lohduttaa lukea kirjoittajablogeista, että muillakin on kirjoittamislukko tai jotain.

Nyt luettavien kirjojen pinokin on kasvanut taas usealla mestariteoksella, joiden parissa viihtyisin alinomaa. Alkaa näyttää siltä, että joudun pistämään itseäni tiukoille tämän asian kanssa. Otan oman ajankäyttöni kunnolla talutusnuoraan. Niinkö?

On tämä vain kiinnostava matka! Nyt olen tullut sellaiseen vaiheeseen kirjoittamisessa, että koko Käsiksen sisältö ei pysy minulla ihan vaivatta hanskassa. Joudun tarkstamaan asioita, kuten sellaista, kuka tietää mitäkin, mitä on kerrottu, mitä jätetty kertomatta. Mitenkähän kokonaisuus pysyy kasassa? Sen saan selville vain kirjoittamalla lisää, enemmän, useammin.

Päähenkilön uudet kujeet eli käsiksen räpelöintiä

Kirjoitin aiemmin, miten yksi sivuhenkilöistä on ruvennut viemään tarinaani sellaiseen suuntaan, että kirjoittajaparkaa pelottaa. Nyt samaan aikaan, tai kenties sivuhenkilön edesottamusten vuoksi, päähenkilöstä paljastuu uusia puolia. Minä luulin vieväni tarinaani eteenpäin, mutta jäinkin vain lehdelle soittelemaan.

Samalla lukemattomien kirjojen pino kasvaa. Kasvaa. Kasvaa vaan. Jotkut kirjat vetävät puoleensa muuten vain ja toiset taas tuntuvat erityisesti tärkeiltä oman käsikirjoitukseni vuoksi. Oman käsikirjoituksen kannalta oli myös tärkeä lukea viimeksi blogattu Silja ja Mai. Siinä oli sellaista vimmaa ja kirjallisuuden kauneutta, jota en itse saa kirjoitukseeni mahtumaan. On olemassa tietokirjallisuutta ja kaunokirjallisuutta, jota Silja ja Mai viehättävästi edustaa. Minun käsikseni linkuttaa jossakin siinä välillä. Siljassa ja Maissa on kuitenkin yllättäviä yhtymäkohtia omaan tekstiini: päähenkilönä nuori nainen (tai tyttö), oman itsen etsintää, yksinäisyyttä, irrallisuutta.

Silja ja Mai on muuten vapaana pöydälläni lähtemään luettavaksi muille kirjabloggareille. Kuka on valmis sen kokemaan? Suosittelen lämpimästi! Siljasta ja Maista on blogannut myös Hanna.