Teresa Välimäki & Johanna Lundholm: Hyvää joulua

Teresa Välimäki & Johanna Lundholm: Hyvää joulua. Valokuvat Laura Riihelä. WSOY. 2014.

Tip tap tip tap... Alkaa hyvinkin olla se aika vuodesta, jolloin joulun valot ja tuoksut hiipivät mieleen. Lapset kirjoittavat listojaan joulupukille ja kodeissa mietitään joulun viettoa.

Kun alat suunnitella joulupöydän kattausta, käännypä Terasa Välimäen ja Johanna Lundholmin puoleen! Heidän Hyvää joulua -keittiökirjansa antaa nimittäin sopivat vinkit valmisteluun, lahjoihin ja aaton ruokapuuhiin. Kirja jatkaa herkuttelua vielä joulun jälkeenkin, sillä se opastaa käyttämään joulun tähteetkin hyväksi. Mainiota!

Välimäen ja Lundholmin resepteissä maistuu ja tuoksuu joulu. Kaikkeen on tarjolla jotakin: aamuun, naposteluun, pää- ja jälkiruoaksi. Makeannälkäisiä hemmotellaan leivonnaisin ja karkein. Kodin koristeluun on pikkuvinkkejä ja lopuksi joulu pyyhitään pois maukkaalla tavalla tähteitä hyödyntämällä.

Kirja on erittäin kaunis. Laura Riihelän kuvien sommittelu hivelee silmää ja Timo Hämäläisen taitto on tyylikäs, raikkaan jouluinen. Kansi kutsuu kurkkaamaan sisälle ja käytettävyyspointsit teos saa siitä, että siinä on kirjanmerkkinauha mukana omasta takaa. Voisipa niitä toki olla vaikka kaksikin!

Hyvää joulua antaa aika helppoja ohjeita herkullisen joulun valmistamiseen. Itse kokeilin mieluisten vieraiden iltapalaksi marjaskonsseja ja pikahilloa. Molemmat ovat nopeita ja pomminvarmoja sekä helposti omien kaappitarpeiden mukaan muunneltavia ohjeita, jotka maistuvat! Toiseksi tein joulubrownieta työkavereille kokousmakeaksi. Huomenna nähdään, miten suklainen namu maistuu. Mun huushollissa on ainakin taivaalliset tuoksut! Suklaisen leivonnaisen kylkeen ajattelin jokaisen antaa pursottaa valmiskermavaahtoa oman maun mukaan.

Uusi kirja on aina vähän jäykkä, ja keittokirjassa se on hankala ominaisuus, kun resepti pitäisi pysyä näkösällä vaivattomasti. Mikä sen kätevämpää kuin laittaa kirja Umodel-lukutelineeseen!

Kirja sopii kaikille jouluihmisille ja hyvän ruoan rakastajille. Se on aivan oivallinen tunnelmantuoja juuri tähän mustaan vuodenaikaan. Lahjakirjana loistava - olisiko tarpeen hemmotella itseäkin pikkujoululahjalla?

Kirjan sain kokeilta itseltään Helsingin kirjamessujen ruokaosastolta:

Kiitos tuhannesti - tämä kirja tulee olemaan käytössä ympäri vuoden. Hyvää joulua teillekin, Teresa ja Johanna!

Tähtiä: 5/5

Tästä upeasta keittiökirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi.

Katariina Vuori, Janne Pekkala, Vesa Ranta: Saunakeittokirja. Ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä

Katariina Vuori, Janne Pekkala, Vesa Ranta: Saunakeittokirja. Ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä. Tammi. 2014.

Loppukesän aurinko hellii, kun Kiantajärven rannalla maustuu hauki ja kirjolohi folionyyteissä. Porkkana, parsakaali, sipuli ja kesäkurpitsa saavat valkoviinihauteen. Liekinkestävä vuoka sujahtaa kamiinaan ja pian tienoon täyttää herkullinen tuoksu. Kala kypsyy nopeammin, joten se lisätään samaan pesään vasta myöhemmin.

Sipulit viinihauteeseen, lime kalalle.

Porkkanaa sipulille kaveriksi. Oikea leikkausote on
harjoittelukysymys.

Lohen ja hauen väliin suolaa, ruohosipulia,
tilliä ja nokare voita.

Hygieniasta pitää huolehtia mökilläkin, vaikka juokseva vesi puuttuisi.

Tässä tilavassa kamiinassa paistuu kätevästi yhtä aikaa
kalat ja kasvikset.

Bon appétit! Asettelu ei ehkä hivo silmää,
mutta voin vakuuttaa, että ruoka vei kielen mennessään.

Lähes jokainen on paistanut kiukaalla makkaraa saunaevääksi, mutta monikaan ei ole tullut ajatelleeksi, miten monenlaiseen kypsentämiseen kiuas sopii. Kiukaalla on kuitenkin tehty ruokaa ikiajat. Katariina Vuoren ja Janne Pekkalan  Saunakeittokirja näyttää, miten kiukaassa valmistuu mikä vain modernimpikin ruoka pullasta entrecôteen ja piparkakusta ravunpyrstöihin.

Saunakeittokirjan ehdoton paras puoli onkin se, että se toden teolla innostaa kokkaamaan saunassa - tai missä tahansa tulipesässä. Vai mitä sanotte siitä, kun viiden naisen seurue kokeilee Saunakeittokirjan ohjeita Suomussalmen mökillä, kukin haluaa oman kirjansa kotiin vietäväksi? Yksi aikoo kokata saunassa, toinen leivinuunissa ja kolmas takassa saunankiukaan lisäksi. Kirjan ruokaohjeet inspiroivat keksimään uusia uuninvalloitusreseptejä.

Vakuuttunut testiryhmä. <3

Maittavan päivällisen jälkeen lämpiää sauna. Voista ja jauhosta syntyy taikinakuori, jonka alle piilotetaan vasta metsästä haetut mustikat. Kun löylyt on heitelty ja kylpeminen lopetettu, mustikkapiiras laitetaan saunan pesään. Kuori kypsyy nopeaa ja piirakka on valmis. Vaniljakastikkeen kanssa se meinaa viedä kielen mennessään, vaikka piiraassa maistuu kainosti lievä savun maku.

Vastapoimitut mustikat,
fariinisokeri ja voi pohjalle...

... ja taikinakuori päälle. Keikauskakku on valmis.
Huomatkaa myös pöydällä oleva kirja. Loistava!

Suussasulavaa. - Keikauskakku oli reseptissä
raparperistä ja mansikasta. Varmaan hyvää niinkin,
mutta muunneltavuudelle pointsit! Toimii millä marjalla
tahansa ja vaikka hedelmillä.

Saunakeittokirja yllätti vaivattomasti muunneltavilla resepteillään ja rennon huolettomalla otteellaan. Se ihastutti upeilla Vesa Rannan kuvilla ja innosti lähtemään saunaan erityisesti kokkaamaan. Erittäin ilahduttavaa on, että kirjan reseptien ainekset ovat tuttuja perustarvikkeita, joita löytää helposti mökkikylienkin kaupasta - ja tuloksena on monipuolisia toinen toistaan maittavampia ja takuuvarmasti onnistuneita kattauksia. Kaiken lisäksi kirjan taitto on sanalla sanoen upea.

Saunakeittokirja sopii kaikille hyvän ruoan ystäville, varsinkin niille, jotka ovat valmiita kokeilemaan jotakin muuta kuin kiuasmakkaraa. Mökkituliaisina kirja on lyömätön, isänpäiväksi oikein osuva ja myöhemmin vaikka pukinkonttiinkin sopiva. Myös saunan suurille ystäville kirjalla on paljon annettavaa, sillä se esittelee 19 erilaista saunaa, niiden tunnelmaa ja ihmisiä pitkin Suomenniemeä.


Tähtiä: 5/5

Pasa & Atpo: Eniten vituttaa parisuhde

Pasa ja Atpo: Eniten vituttaa parisuhde. Gummerus. 2012. (179 sivua parisuhdevitutuspäiväkirjoineen.)

Vitutusveljekset Pasa ja Atpo ovat pureutuneet rakkauselämän v-mäisimpään olemukseen viidennessä vitutuskirjassaan Eniten vituttaa parisuhde. Monille kolumneistaan tutut miehet käyvät (hetero)suhdetta äijämäisesti läpi aina parinvalinnasta perheen perustamisen kautta eroon ja eron jälkeiseen yksinäisyyteen. Tottahan se tietysti on, että koko elämä on vitutusta alusta loppuun, etenkin kun valitsee asenteen. Kirja sopii hyvin muun muassa näin loma- ja juhla-ajan parisuhdevitutuksen analysointiin.

Eniten vituttaa parisuhde parhaimmillaan naurattaa ja viiltää. Pahimmillaan se puuduttaa jutuillaan ja saa ahdistumaan parisuhteelle asetetuista normeista ja odotuksista. Saapa se pohtimaan myös sitä, minkälaisia ihmisriepuja keskuudessamme elää. Ehkäpä kirja on parhaimmillaan hitaasti nautiskeltuna, pala palalta haukottuna. Opaskirjaksi se sopii parisuhdetta harkitsevalle, tosin kaikkein kuumimmassa hekumassa kirjan jutut eivät taida purra.

"Naimisiinmenolle lienee ihan fiksujakin perusteita, joskaan me emme ole sellaisiin vielä törmänneet. Sen sijaan pelottavan kyseenalaisia syitä on kyllä tullut vastaan. Eikö näillä ihmisillä ole minkäänlaista oman elämänsä laadunvalvontaa?
(--)
"Mistäs mä paremmankaan olisin löytänyt, heh heh heh."
NO AIVAN VITTU MISTÄ VAAN! Toi paskavatkaamon Pera oli kyllä siinä mielessä uskomaton löytö, että alemmas ei enää pääse."

Hurtin huumorin ystäville ja ronskia kielenkäyttöä pelkäämättömälle kirja on varsin oivallinen pläjäys. Varmasti omaan suhteeseen kyllästyneelle tai rakkaudessa toistamiseen pettyneelle kirjalla on annettavaa. Moitteita kirjalle voi antaa siitä, että se puhuu parisuhteesta vain heteronäkökulmasta sateenkaariyhteskuntamme aikakautena. Yhtälailla se tuo esiin vain miehen ääntä, mikä tietysti on selvää, kun kirjoittajat lienevät miehiä - onko pääasialliseksi lukijakunnaksikin ajateltu elämäänsä kyllästyneet miespolot?

No, minäkin tykkäsin ajoittain. Kannattaa kokeilla, jos parisuhteen v-käyrä kaipaa kohennusta! Vuodelle 2014 on muuten julkaistu myös taas vaihteeksi vitutuskalenteri, joten osuin ihmeellisesti ajan henkeen tällä postauksella, jonka aikana moni vaihtaa - uuden allakan seinälleen.

Tähtiä 4/5.

Pasan ja Atpon toisesta vitutusteoksesta on kirjoittanut myös Ibdrahim sisarusblogissani Luen, mutta en kirjoita.

Joulukalenterin kymmenes luukku: Taija Tuomisen joululahjat kirjoittajille

Kirjablogien joulukalenterin kymmenennestä luukusta paljastuu rubiini, joulunpunainen jalokivi. Lue postauksen lopusta myös Taijan ehdottomat lahjatärpit - paras jätetään viimeiseksi, eikö vain!

Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija. Kansanvalistusseura. 2013.

Tämän vuoden joulun pyhät kirjoittajan kannattaa käyttää syksyllä ilmestyneessä kirjailija-kirjoittajaohjaaja Taija Tuomisen kirjoittajaoppaassa piehtarointiin. Minusta tulee kirjailija on muun muassa inspiroiva, kannustava, tiedottava, opastava, myyttejä murtava, kädestä pitävä ja hoitava kirja, jonka soisin löytyvän jokaisen kirjoittajan käsistä tänä jouluna. Hemmottele sillä itseäsi tai muista kirjoittavaa ystävääsi!

Kirjoittamisoppaita on paljon. Minusta tulee kirjailija on siihen joukkoon raikas ja tervetullut täydennys. Jonkin sortin verrokki löytyy kenties ulkomaisena. Stephen Kingin Kirjoitan on samaan tapaan autobiografinen kuin Tuomisen teos, joskin kirjat ovat tyyleiltään hyvin erilaisia. Se, mikä on Taijan vahvuus ohjaajana, toimii myös kirjallisesti: hän käyttää persoonaansa taitavasti ja toimii itse esimerkkinä siitä, että paljon on mahdollista. 

Paitsi persoonaansa, Tuominen käyttää myös vankkaa kokemustaan, ehtymättömiä sitaattivarantojaan, laajaa verkostoaan ja rautaista tietoa teoksensa rakennusaineena. Hän on raikkaan suorapuheinen eikä tyydy pönkittämään vanhoja ja vaarallisia myyttejä kirjailijuudesta. Minusta tulee kirjailija on kaikille kirjailijoiksi haluaville ja muille kirjoittaville tarpeellista luettavaa! Koska haluan, että luette itse surkuhupaisiakin juttuja muun muassa siitä, mitä saattaa esikoisen julkaisemisen jälkeen olla edessä, tai tiukkaa faktaa siitä, miten kustantamoja kannattaa lähestyä, en siteeraa kaikkia hiirenkorvilla merkittyjä kohtia tähän, vaan valitsen lukuisista tärkeistä katkelmista yhden, joka saattaa summata koko kirjan:

Elämä on pelkkiä tekosyitä. Onneksi toisinkin voi elää. Tarzanin näyttelijänä tunnettu moninkertainen uinnin olympiavoittaja Johnny Weissmuller on sanonut, että olennaista on ainoastaan se, että ote liaanista ei irtoa.

Edellisen sitaatin lisäksi saamme nyt kunnian kuulla Taijan lahjavinkit jouluun! Pyysin häntä nimittäin miettimään kirjablogien joulukalenterin seuraajille parhaita joululahjoja kirjoittajalle. Nämä kaikki ovat aineettomia ja ilmaisia, jokaisen meistä ulottuvillamme. Miten jouluna kirjoittajaa voi muistaa läheinen ja vertainen? Mitä kirjoittaja voi antaa lahjaksi itselleen? Näin Taija vastasi:

"Lahja läheisiltä: Kirjoittamisrauhaa ja omaa aikaa - kotona työskentelevä ihminen ei ole aina kaikkien tavoitettavissa. Ei siis valmiina joka hetki kahville, seurustelemaan ja kaupunkiretkille. Kirjoittaja tarvitsee kotona oman ykstyisen paikan kirjoittamiseen, ja samalla myös tuen ja kannustuksen."

"Lahja vertaisilta: Hyvän ja samanhenkisen viiteryhmän. Toisen auttaminen ei ole itseltä pois. Kiinalainen sananlasku jo muistuttaa, että jos annat toiselle ruusun, niin tuoksu jää käsiisi. Paljon yhteisiä kirjoitajatreffejä ja tapaamisia. Osallistumista yhdessä!"

"Lahja itselle: Uskoa itseen ja rohkeutta! Innostusta, uteliaisuutta ja intohimoa kaikkeen mitä kirjoittaa, sillä ilman innostusta elämässä on vain tekosyitä. Lupaa itsellesi, että pysyt erossa pahantahtoisista ihmisistä, jotka pyrkivät masentamaan ja tappamaan innostuksesi ja energiasi. Kynä, vihko, läppäri tai iPad matkaan ja virkistävälle kirjoittamisretkelle etsimään ideoita!"

Lämmin kiitos, Taija, kirjastasi, joka tulee kulumaan käytössä, ja mainioista lahjavinkeistä!

Parhaita ajatuksia ja tunnetta jouluun meille kaikille!

Tähtiä Minusta tulee kirjailijalle 5/5.

Eilen kirjablogien luukku avautui La Petite Lectrice -pikkukirjastossa ja huomenna kannattaa vilkaista Tuijata Kulttuuripohdintoihin! Tässä vielä myös koko kalenterin aikataulu ja avautumisosoitteet:

1.12. Luettua elämää
2.12. Kirjakko ruispellossa
3.12. Kaikkea kirjasta
4.12. Todella vaiheessa
5.12. Järjellä ja tunteella
6.12. Kirjallisena. Minna
7.12. Notko, se lukeva peikko
8.12. Tarukirja 
9.12. La petite lectrice
10.12. Luen ja kirjoitan
11.12. Kulttuuripohdintoja
12.12. Luettua
13.12. Lurun luvut
14.12. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
15.12. Kirsin kirjanurkka
16.12. Pinon päällimmäinen
17.12. Calendula
18.12. Kulttuuri kukoistaa
19.12. Tea with Anna Karenina
20.12. Lukutoukan kulttuuriblogi
21.12. Anna minun lukea enemmän
22.12. Kolmas linja
23.12. P.S. Rakastan kirjoja
24.12. Orfeuksen kääntöpiiri
25.12. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Anthony de Mello: Havahtuminen

Anthony de Mello: Havahtuminen. (Toim. J. Francis Stroud.) Like. 2010. (160 sivua.)


Havahtuminen on herätelaina kirjaston vasta palautetut -hyllystä. Takakannessa lukee Hesarin Martti Mäkisalon kritiikki: "Paras elämäntaito-opas aikoihin." Koska tykkään näitä lueskella, en voinut tätä klassikoksikin nostettua ohittaa. Kirja tuntui myös houkuttelevan pineltä käteen, joten kuvittelin hotkaisevani sen nopeasti.

Mutta miten kävi?

Luin teosta varmaan noin kolme kuukautta. Välillä se vain lepäsi yöpöydälläni, enkä kiinnostunut siitä ollenkaan. Välillä luin siitä luvun tai kaksi. Sitten se taas unohtui.

Eikä se siis tuntunut parhaalta elämäntaito-oppaalta aikoihin. Voi olla, että olen niin tuttu näiden kanssa, että sisällön pitää olla jotakin todella omaperäistä tai näkökulmaltaan uutta, että opus nousisi kiinnostavaksi. Voi myös olla niin, että de Mellon ajatukset tarvitsevat aikaa, jotta niiden kanssa voi jatkaa eteenpäin. Havahtuminen ei nyt kuitenkaan saanut elämääni tätä kaamosta juurikaan enemmän valoa.

Sen sijaan mieleni palaili kirjaa lukiessa välillä Marshall Rosenbergin väkivallattoman vuorovaikutuksen ydinajatuksiin, mikä sinänsä on upea asia. Rosenbergin pääteos Myötäelämisen taito on mahtava kirja. Toisaalta ajatuksiin nousi myös Eckhardt Tollen Läsnäolon voima.

Ei Havahtuminenkaan huono ole. Ehkä paikoin saarnaava ja osoitteleva, ei kuitenkaan kylliksi edes ärsyttääkseen. Kirja on kokoelma intialaisen jesuiittapapin Anthony de Mellon luentoja, jotka on puhtaaksikirjoittanut  J. Francis Stroud. Puheissaan de Mello pyrkii saamaan kuulijan havahtumaan tietoiseksi itsestään, tarpeistaan ja mahdollisuuksistaan. Saattaa olla, että kirja olisi ollut iskevämpi, jos toimittaja ei olisi ollut aivan niin uskollinen litteroinnissaan.

Onhan Havahtumisessa paljon ajatustakin, jota vastaankin tosin on vaivaton väittää, jos niin haluaa. Sen tähden olen vitkutellut kirjasta bloggaamistakin, ihan kuin sen lukemista aika ajoin. On ollut hankala päättää, mitä tästä kirjoittaisi.

Annetaan siis de Mellon puhua, ja pohtikaa itse:

Useimmat ihmiset eivät elä tietoista elämää. He elävät mekaanista elämää, he ajattelevat mekaanisia ajatuksia - tavallisesti jonkun toisen - tuntevat mekaanisia tunteita, tekevät mekaanisia tekoja, reagoivat mekaanisesti. Haluatteko nähdä, kuinka mekaanisia todella olette? "Onpa sinulla nätti paita:" Teistä tuntuu hyvältä, kun kuulette tämän. Taivaan vallat, sehän on vain paita! Silti olette ylpeä itsestänne, kun kuulette sanottavan noin.
(--)
Tavallisestihan asiat sujuvat niin, että painan yhtä nappia ja kohoatte ylöspäin; painan toista nappia ja putoatte maan kamaralle. Ja te pidätte siitä. Kuinka monta ihmistä tunnette, joihin kiitos ja moite eivät tehoa?
(--)
Antakaa kun kerron teille jotakin: Jos koskaan sallitte itsenne tuntea hyvää mieltä siksi, että joku sanoo teidän olevan hyvä, valmistatte itsellenne pahaa mieltä silloin, kun ihmiset sanovat, että ette olekaan hyvä. Niin kauan kuin elätte täyttääksenne toisten ihmisten odotukset teidän on huoplehdittava, mitä puette yllenne, miten kampaatte hiuksenne, ovatko kenkänne kiillotetut - lyhyesti sanottuna, että täytätte heidän jokaisen kirotun odotuksensa. Sitäkö te kutsutte inhimillisyydeksi? (s. 36 - 38)

Minulle sanottiin kerran: "Kolme ihmiselle kaikkein vaikeinta asiaa eivät ole fyysisiä suorituksia tai älyllisiä saavutuksia. Ensimmäinen on vihamiehen rakastaminen; toiseksi ulkopuolelle suljettujen sisälle ottaminen; kolmanneksi sen myöntäminen, että on väärässä."
(--)
Voisiko ruusu sanoa: lahjoitan tuoksuni vain hyville ihmisille, jotka haistelevat minua, mutta pidätän sen pahoilta? Vai voiko lamppu sanoa: annan valoni vain tässä huoneessa oleville hyville ihmisille, mutta pidätän sen pahoilta? Tai voiko puu sanoa: annan varjoni vain hyville ihmisille, jotka lepäävät suojassani, mutta pidätän sen pahoilta? Nämä vertauskuvat kertovat, minkälainen rakkaus on. (s. 54 - 55)

Teoksen saarnaavuudesta yksi osoitus on seuraava katkelma, jossa jesuiittapappi Anthony de Mello osoittaa sekä oman paikkansa että ottaa valtuudet jakaa muille oikeuksia:

Älkää pyytäkö maailmaa muuttumaan, muuttukaa itse ensin. Silloin saatte maailmaan riittävän hyvän näkökulman voidaksenne muuttaa, mitä parhaaksi katsotte. Ottakaa malka omasta silmästänne. Ellette tee niin, menetätte oikeuden muuttaa ketään tai mitään. Teillä ei ole mitään oikeutta sotkeutua ihmisten tai maailman asioihin ennen kuin olette tietoisia itsestänne. (s. 132)

Mutta silti de Mello välillä pääsee takaisin havahduttamaankin:

[Platon:] "Vapaasta ihmisestä ei voi tehdä orjaa, sillä vapaa ihminen on vapaa vankilassakin." Se muistuttaa erästä toista raamatunlausetta: "Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi." Voitte luulla tehneenne minusta orjan laskiessanne taakan hartioilleni, mutta ette ole. Jos ihminen yrittää vapautuakseen muuttaa ulkoista todellisuutta ja päästä vankilan ulkopuolelle, hän todellakin on vanki. Vapaus ei perustu ulkoisiin olosuhteisiin. Vapaus asuu sydämessä. Kuka teidät voi orjuuttaa, jos olette saavuttaneet viisauden? (s. 140)

1980-luvulla kuolleen de Mellon ajatukset ovat kovasti suosittuja maailmalla edelleen, joten ei tätä elämäntaito-opasklassikkoa voi vähätelläkään. Katolinen kirkko on jopa katsonut parhaakseen julkisesti sanoutua irti de Mellon ajatuksista. De Mellohan käyttää aineistonaan paljon myös Raamattua.

Havahtuminen ei ole parasta, mitä kirjoista olen lukenut, enkä kirjan avulla päässyt havahtumaan umpimielisestä todellisuudestani autuuteen. Elämäntaito-oppaiden huono puolihan on juuri se, että pelkkä lukeminen ei auta. Viisaaksi täytyy elää elämä, kerätä kolhuja ja kasvaa niiden myötä. Havahtumista voi kuitenkin suositella kaikille niille, jotka pitävät elämän ja ihmisen ihmettelystä tai jos seuraava kirjan esipuheesta lainattu tarina pistää miettimään:

Eräs mies löysi kotkan munan ja pani sen kanalassa kananpesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa.
Koko elämänsä ajan se uskoi olevansa kana ja teki, mitä kanat tekevät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä. Se kotkotti ja kaakatti. Ja se saattoi räpäyttää siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin.
Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki mahtavan kotkan liitävän yläpuolellaan pilvettömällä taivaalla. Se kaarteli sulavan majesteettisesti voimakkaissa ilmavirtauksissa hädin tuskin liikauttaen vahvoja, kultaisia siipiään.
Vanha kotka katseli sitä lumoutuneena.
”Mikä se on?” se kysyi.
”Se on kotka, lintujen kuningas,” vastasi sen naapuri. ”Se kuuluu taivaalle. Me kuulumme maahan – me olemme kanoja.”
Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana. (s. 5) 

Tähtiä: 3/5.

Kiltti tyttö jää ilman. 99 tapaa saada arvostusta, menestystä ja hyvä elämä

Lois P. Frankel & Carol Frohlinger: Kiltti tyttö jää ilman. 99 tapaa saada arvostusta, menestystä ja hyvä elämä. Talentum. 2012.




Onneksi en ole kovin kiltti tyttö, sillä tämän kirjan jälkeen olisin todennäköisesti burn outissa. On nimittäin totisesti kiltillä tytöllä tekemistä, jos aikoo muuttaa tapojaan ja alkaa pitää puoliaan ja muuttua "voittajanaiseksi"! Lois P. Frankel ja Carol Frohlinger esittelevät kirjassaan otsikon mukaisesti tasan 99 keinoa ottaa oma elämä haltuun, ja jokainen konsti jakautuu vielä kolmeen tai useampaan vinkkiin siitä, miten temppu tehdään! Huhhuh.

Hyvää on, että self help -opas tarttuu vinkein käytännön asioihin! Kiltti tyttö jää ilman tähdentää esimerkiksi, että

• älä stressaa pienistä asioista
• jätä säätämisen varaa
• näe toimimattomuutesi seuraukset, tai vaikkapa
• harjoittele suvaitsevaisuutta.

Hyvässä oppaassa tietysti selitetään, mitä nämä ohjeet tarkkaan ottaen tarkoittavat. Esimerkkejä oikeasta elämästä onkin tarjoiltu pitkästymiseen asti.

Jotakin jujua Frankelin ja Frohlingerin teoksessa kuitenkin on. Ei Frankel ole aivan ilman ansioita kirjoittanut aiempia bestsellereitään samaan Kiltti tyttö -sarjaan. Ehkäpä teos puhuttelee jokaisessa naisessa olevaa kilttiä tyttöä, tunnollista puurtajaa ja vastuunottajaa. Ehkäpä se on juuri se kiltti tyttö jokaisessa meissä, joka saa ottamaan tästäkin teoksesta edes yhden läksyn itselleen: ensi kerralla muistan arvoni ja toimin niiden mukaisesti, ensi kerralla päästän irti ihmissuhteesta, josta tuntuu olevan vain taakkaa, tai ensi kerralla olen harjoitellut small talkin etukäteen - ensi kerralla olen vieläkin parempi. (Vastuullisempi? Tunnollisempi?)

Oma-apukirjat ovat parhaimmillaan sellaisia, että ne avaavat silmät ja ihan aidosti auttavat pääsemään elämäntaidoissa eteenpäin. Silloin niistä jää lukijaan jälki, jonka avulla elämä on aiempaa laadukkaampaa. Huonoimmillaan oma-apukirjat ovat latteita luetteloita itsestäänselvistä asioista.

Kiltti tyttö jää ilman asettuu hyvän ja kehnon elämäntaito-oppaan välimaastoon. Mitään uutta ja mullistavaa se ei tarjoa, mutta sisällöltään laajana opuksena se onnistuu terävöittämään joitakin ajatuksia, jotka arjessa saattavat unohtua. Kirja muistuttaa taas, että omista asioista on jokaisen pidettävä itse huolta. "Voittajanaiselta" vaaditaan paljon, mutta kirjoittajat vakuuttavat, että sen tähden rautarouvan elämä on hyvää. Olkoon näin.

Tähtiä: 3/5

Aiotko kirjailijaksi? (Kirjallista elämää)

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää. (1935. Neljäs painos.) WSOY. 2005.

Suomalainen kirjoittajaoppaiden klassikko on eittämättä Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi. Tähän hilpeään ja tuimaa asiaa sisältävään teokseen viitataan tuon tuosta eri kirjoittajatapahtumissa, ja mainitseepa moni kirjailija teoksen omaksi innoittajakseen. Itse sain vihoviimeisen potkun hankkia opuksen itselleni Päätalo-instituutin kirjoittajakurssilla, kun ymmärsin, miten valtavan tuen Aiotko kirjailijaksi on Kalle Päätalolle antanut. Vaikkei Päätalo olekaan oma kirjallinen idolini, hän on yksi tuotteliaimmista ja luetuimmista suomalaisista kirjailijoista, joten hänen esikuvansa ei voi olla väärä!

Mika Waltari on yksi suomalaisen kirjallisuuskentän suurimmista jalokivistä. Hän pystyi kirjoittamaan mitä tahansa kirjallisuuden lajia arvosteluista kuunnelmiin ja saduista propagandaan taitavasti, ja hänen kirjallinen tuotantonsa onkin erittäin laaja. Aiotko kirjailijaksi -teoksensa Waltari on kirjoittanut aikana, jolloin hän eli vielä säännöllisestä palkasta Suomen kuvalehden toimittajana, mutta jo 1938 hän siirtyi vapaaksi kirjailijaksi. Pääteoksensa Sinuhe egyptiläinen julkaistiin 1945.

Aluksi Waltarin teksti tuntui nuijivan minut toteamuksillaan pienimpiin maan rakoihin, mutta kun pääsin jujusta kiinni, aloin huomata teoksen alaotsikon purevan minuun kiinni. Aiotko kirjailijaksi nimittäin juttelee hilpeällä ja ironisellakin tavalla kaikesta siitä, mitä kirjailijanalun on pitänyt 1930-luvulla ottaa huomioon, eikä moni asia ole vanhentunut 2010-luvulle tultaessakaan. Kirjoittamisen haasteet ovat ikuiset ja kirjoittajien yhteiset. Ironiasta ja hulvattomasta huumorista - totuuden oraan puuttumatta - kertoo muun muassa seuraava katkelma:

Jos siis tämän teoksen lukeminen saa jonkun vakavasti uudelleen harkitsemaan omaa kirjailemistaan ja kerta kaikkiaan päättävästi luopumaan siitä, on se ainakin tähän lukijaan nähden täyttänyt tehtävänsä ja säästänyt paljon vaivaa ja ikävyyksiä kustantajilta mutta ennen kaikkea häneltä itseltään. (s. 10)

Waltari kertoo suoraan ja häpeilemättä, mitä kirjailijalta vaaditaan - ei enempää, ei vähempää:

1. mielikuvitusta
2. näkö- ja ajattelukykyä ja ymmärrystä
3. eläytymiskykyä
4. elävöittämisosaamista
5. tyylitaitoa
6. sivistystä
7. mahdollisimman paljon tietoa mahdollisimman monelta elämänalalta. (s. 18)

Runoilijalle Waltari tähdentää runousopin hallintaa. Hän listaa lisäksi neljä tärkeintä seikkaa:

1. on hallittava tavujen kesto ja paino
2. loppusointu aina painollisesta tavusta
3. puolisointuja ei hyväksytä
4. sanoja ei saa lyhentää, paitsi silloin, kun seuraava sana alkaa vokaalilla tai samalla äänteellä, mihin lyhennetty sana päättyy. (s. 84)

Runoilijan tietä Waltari ei kuitenkaan turhaan kaunistele, vaan lataa: "Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta miehuutensa parhaina vuosina hän kuitenkin tavallisesti havaitsee, että hänen on sittenkin helpointa kuolla." (s. 97) Iso tsemppi siis jokaiselle julki- ja pöytälaatikkorunoilijalle!

Novellisteja Waltari ei päästä runoilijoita helpommalla: "[M]eillä ei nykyhetken luovien kirjailijain joukossa ole ainoatakaan todella etevää novellistia siinä merkityksessä kuin asian tässä yhteydessä käsitämme, lukuun ottamatta ehkä Sillanpäätä silloin, kun hän vaivautuu kirjoittamaan todellisen novellin märehtimättä itseään ja ajatuksiaan." (s. 105) Onneksi voimme todeta, ettei Waltari ole päässyt lukemaan nykyisiä ja tulevia helmiä kirjailijoiden joukossa, vai mitä luulette? Yhtä kaikki, novelli on Waltarin mukaan rankka laji! Joka tapauksessa kirjoittamisen iloa ja paloa novellien parissa viihtyville!

Olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, etten ole ikinä viehättynyt Volter Kilven Alastalon salissa -merkkiteoksesta. En, vaikka olen kuinka yrittänyt nähdä siinä hyvää. Aiotko kirjailijaksi antaa minulle synninpäästön: "Tämä jättiläismäinen paisuttelu, johon vielä liittyy luonnottoman monimutkainen, paisuteltu, sivujen pituisia lauseita ja "maalauksellisia" sanoja käsittävä tyyli, on jokaiselle nuorelle kirjailijalle varoittava esimerkki siitä, millä tavoin ei pidä kirjoittaa. Siinä suhteessa sillä on kirjallisuushistoriallinen merkitys." (s. 159) Kiitos tästä(kin), Mika Waltari! Nostan silti hattua niille, jotka ovat pystyneet viihtymään Alastalon salissa -teoksen parissa!

Aiotko kirjailijaksi sisältää loputtomasti kirjoittajalle vinkkejä ja ohjeita käsikirjoituksen väsäämiseen. Sen vuoksi haluan suositella tätä teosta kaikille, jotka kirjoittavat huvikseen tai tositarkoituksella. Waltari, kuten niin monet muutkin kirjoittajat, tietävät, että "[k]irjailijan on oltava askeettinen elämässään, hänen on oltava ahkera, sitkeä ja hellittämätön työssään ja aina valmis näkemään rakkaimpienkin unelmiensa pettävän." (s. 176) Aiemmin mainitsemieni ja monien muiden teoksen alkupuoliskon "totuuksien" jälkeen muun muassa tämä paljastaa Waltarista herkemmän ja kannustavamman puolen. Kirjailijasuuruus haluaa empimättä jakaa osaamistaan ja kannustaa: kovalla työllä menestyy. Olihan Waltarikin alkuaikoinaan kokenut itse aliarvostusta ja pelkäksi viihdekirjailijaksi leimaamista yleisön ja kirjallisten piirien taholta.

Kirjabloggareille ja muille kirja-arvosteluja tekeville Waltarilla on myös kultaiset vinkkinsä annettavanaan:

• Älä arvostele, jos et todella rakasta kirjallisuutta, jos et voi käsi sydämellä sanoa, että elämäsi olisi köyhempi ilman kirjoja.
• Kunnioita kirjallisuutta koko sydämestäsi ja usko, että sillä on merkitystä ihmiskunnalle.
• Herätä teoillasi kiinnostusta ja rakkautta kirjallisuutta kohtaan.
• Muista, että et voi sanoa pintapuolisesti kirjaa heikoksi, vaan sinun on perusteltava väitteesi.
• Sinulla on oikeus ylistää kirjoja niiden hyvien ominaisuuksien perusteella, mutta älä mene liiallisuuksiin.
• Ole itsenäinen. 
• Muista, että et ole kaiken kirjallisuuden mittapuu, vaan edustat vaoin omaa käsitystäsi. Kukaan muukaan ei ole kaiken mittari.
• Arvostele muodollisessa mielessä vaihtelevasti. Älä kangistu kaavoihin.
• Älä arvostele mitään kirjaa vain pikaisen silmäilyn perusteella.
• Jos havaitset jonkun kirjan todella tylsäksi, sinulla on oikeus varoittaa siitä muita. Mutta arvostelijan tehtävä ei ole löytää teoksista pelkkiä puutteita.

Klassikkoa on hankala arvioida tähdissä, mutta tässä nopeasti:

tähtiä 4/5

Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi päättää loisteliaalla tavalla omalta osaltani Kirjallista elämää -haasteen, jonka kooste ... julkaistaan ... aivan ... pian...

365 ja yksi hauskaa askartelua

Kun pimeys imee illoista ajan ja taudit ovat nujertaneet puolikkaan perheestä, on mukavaa saada inspiraatiota tahmeaan elämään. Tässä vinkki kera kirjasuosituksen muillekin:

1. Lapset katselevat ja leikkaavat sopivia kuvia lehdistä: kokonaisia ihmisiä ja hahmoja, talviajanvietettä, taloja, rakennuksia, puita, patsaita, kulkuneuvoja, eläimiä - mitä vain, mitä voi nähdä talvisessa (katu)maisemassa.

2. Askarrellaan leikaten ja teipaten tai liimaten rakennuksia ja irtopäille vartalot.

3. Maalataan sormiväreillä ikkunaan talvinen maa.

4. Asetellaan ikkunan talviseen maisemaan rakennukset, hahmot ja muut elementit.

Tällaisen teoksen saivat aikaiseksi kaksi- ja neljävuotias kuvataiteilija noin tunnin työllä:

Yhtä aikaa itsenäisyyspäivä,
joulu ja uusivuosi - mahtavaa!

Oman kotitalon tanhuvilla tonttu tepsuttelee samaan aikaan,
kun hevisaurus huutaa RÄYH! Etualalla vihreissään Harry Potter.

Idea on reippaasti mukaellen otettu WSOY:n julkaisemasta Fiona Wattin askartelukirjasta 365 hauskaa askartelua paperista ja pahvista. Kirjassa on vuoden jokaiselle päivälle hauska vinkki, jota voi soveltaen käyttää vaikka minkälaisiin tarkoituksiin: kortteihin, kollaaseihin, lasten ajankuluksi, sisustukseen... 

Fiona Watt: 365 hauskaa askartelua
paperista ja pahvista. WSOY. 2011.

Parhaimmillaan kirja onkin antamassa ideanituja itse kasvatettaviksi. Materiaalit löytyvät jokaisesta kodista, sillä valtaosa töistä on tehty kierrätyspaperista. Yksinkertaisesti saa näyttävää aikaiseksi!

Eikö tämä olisi todella upea esimerkiksi lastenhuoneen
seinäkuvana tapetista leikeltynä?

Kirja soveltuu erittäin hyvin myös päiväkotien ja koulujen käyttöön sekä lahjakirjaksi näppäräkätisiin koteihin.


Tähtiä: 4/5

Fiona Watt on tehnyt myös muita 365-askartelukirjoja ja pari kirjaa jouluaskarteluun! Ehottomasti tutustun.

Kirjoita nuorille (Kirjallista elämää)

Kansi ei mitenkään anna kunniaa tälle oppaalle!

Terhi Rannela: Kirjoita nuorille. BTJ Kustannus. 2010.


Terhi Rannelan Kirjoita nuorille on kaiketi paras kirjoittajaopas, minkä olen koskaan lukenut. Pidän nimittäin oppaista paljon sen vuoksi, että niiden lukeminen on kuin keskustelisi kirjoittamisesta. Rannela on teokseensa koonnut näkökulmia ja kommentteja muilta nuortenkirjailijoilta, kuten Tapani Baggelta, Hannu Hirvoselta, Anu Holopaiselta, Tuija Lehtiseltä, Raili Mikkaselta, Harri István Mäeltä, Marja-Leena Tiaiselta ja monelta muulta maineikkaalta. Lisäksi hän pistelee väliin omiaan ja punoo kaiken tämän polveilevaksi kuin keskustelu. - Kirja on siis kuin istuisi keskellä kirjailijoiden mukaansa tempaavaa porinapiiriä! Kirjoita nuorille on ensimmäinen opas, jota olen sitä paitsi lukenut tippa linssissä.

Kirjoita nuorille ottaa hienosti haltuunsa nuortenkirjallisuuden genren. Rannela yhtä aikaa piirtää rajoja nuortenkirjallisuuden ympärille kuin pyyhkii niitä pois juttuseurassaan. Nuortenkirjoille voinee luonnehtia joukon omaleimaisuuksia, mutta yksi sääntö pätenee poikkeuksetta: päähenkilö on nuori. Tämä ei toki sulje pois sitä seikkaa, että nuori voi olla päähenkilönä myös aikuisille suunnatussa kirjassa.

Lajimäärittelyä mielenkiintoisempaa Kirjoita nuorille -oppaassa on pohdinta siitä, mitä nuortenkirjan pitäisi sisältää tai mitä se ei saisi sisältää. Rannela kertoo, että monet tabut on jo paljastettu, mutta jotakin on vielä jäljellä, nimittäin kukkahattuiset kustannustoimittajat, jotka mielellään sensuroivat kirjailijoiden tekstejä. Nousee hämmentynyt kysymys, miksi. Miksi esimerkiksi Marja-Leena Tiaisen teoksen nimi Antti ja tappajasusi sensuroitiin muotoon Antti ja sudet? Minkä tähden Tapani Baggen kirjasta Aleksi vähennettiin pieruhuumoria? Tai mikseivät Bagge ja István Mäki saaneet julkaistuksi nuorten festarireissusta kertovaa kirjaa? Jos nuortenkirjailijat tuntevatkin vastuutaan, on tarpeen pohtia, ovatko kustannustoimittajat kasvaneet jo liian aikuisiksi?

Tämä upea, hymy huulilla laadittu kirjoittajaopas saa kruunukseen vielä lukuisat tekstintekemisen harjoitukset ja lukuvinkit jalokivinään nuorten ajatukset hyvästä nuortenkirjasta. Voilà - kunnianosoitus suomalaiselle nuortenkirjallisuudelle on tässä!

Tähtiä: 4/5


Kirjoita nuorille -oppaasta muualla:

• Saran kirjat
• Grafomania
  

Alkoipa muuten kirjoituttamaan! Joku saattaa muistaa, että hain tästä kirjasta vastausta sille, onko Käsikseni nuortenkirja vai ei. No, se ei ratkennut, mutta seuraan Helmi-Maarian ohjetta: kirjoitan niin, että sekä nuoret että aikuiset "rakastuvat siihen kuin pienet perhoset".

Kaksi viimeistä - ja sitten...

Tänään posti kuljetti minulle Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? -ohjekirjan. Minun oli saatava opus ikiomaksi sen jälkeen, kun näin oppaasta Taivalkoskella Kalle Päätalon omistuksessa olleen kappaleen. Opas oli kunnioitettavasti elämää nähnyt - kuten omistajansakin (lue vaikka äskettäinen elokuvapostaus) - ja piirtyi hellyttävänä mieleeni lähtemättömästi. Aiotko kirjailijaksi? on kaiken lisäksi kaunis, pieni kirja, jota on pidelty monissa käsissä ja kehuttu monissa tilanteissa.

Toiseksi hain tänään kirjastosta Terhi Rannelan Kirjoita nuorille. Tämä opas taas on ilmoitellut itsestään tuon tuosta ja muistuttanut minua, että tällainen täsmäosuma odottaa. Sisällöstä olen kuullut kiinnostusta kohottavia kiitoksia, mutta täsmällisempää kuvaa minulla ei Rannelan teoksesta olekaan. Kansi ei yksin lupaa hyvää - olisiko läiskyvämpi kansi ollut kutsuvampi?

Suunnitelma on seuraava: luen nämä kaksi opaskirjaa ja sitten alan kirjoittaa vimmatusti. Näiden kahden oppaan jälkeen lopetan oppaiden kumartelun ja luovun harhasta, että oppaat tekisivät minusta enää yhtään viisaampaa tai valmiimpaa kirjoittamiseen. Pidän kirjoittajaoppaista kovasti ja luen niitä aivan varmasti jatkossakin, mutta tältä erää nämä piisaavat! Näiden kahden opuksen jälkeen alan työhön.

Rannela saa viitoittaa minua: kirjoitanko Käsistäni nuorille vai aikuisille? Osa teistä saattaa muistaa, että olen häilynyt alusta asti tämän kysymyksen äärellä.

Waltari saa tuuppia ja ohjata: hän lupaa nimittäin "paljastaa [kirjoittajalle] kirjallisen elämämme sellaisena kuin se todellisuudessa on ilman romantiikan valepukua ja auttaa häntä asettamalla hänen käytettäväkseen ne kokemukset, jotka aloittelija tavallisesti saa ostaa liian kalliiseen hintaan." Sopii minulle!

Huomannette, että olen jo haukannut molemmista kirjoista makupalan ja mussutan parhaillaan posket pullollaan.

Luova mieli. Kirjoittamisen vimma ja vastus (Kirjallista elämää)

Claes Andersson: Luova mieli. Kirjoittamisen vimma ja vastus. Kirjapaja. 2002. (162 sivua)

On kuin joku silittäisi kynäilijärievun päätä, kun lukee Luovaa mieltä. Claes Andersson aina tuntunut läpeensä humaanilta tyypiltä, ja tässä teoksessa mielikuva vahvistuu. Omassa kirjoittamisprosessissani kipuilevana on lohdullista lukea, että yhtä hankalaa se on muillekin, ihan kunnon kirjailijoillekin:


Ja vaikka aihe ja tietoinen pyrkimys olisivat perinpohjaisesti ja huolella valmistellut, silti itse kirjoittamiseen useimmiten liittyy ambivalenssi. Haluan ja olen päättänyt kirjoittaa, mutta jokin näkymätön voima tai käsi estää minua ryhtymästä töihin. Nämä sisäiset vastustukset ja esteet vievät itse asiassa ainakin puolet kirjoitustapahtuman ajasta ja energiasta. (s. 24)

Niinpä niin, minun vastusteluaika on varmaan jo käytetty, nyt olisi syytä alkaa käyttää kynää aiempaa sukkelammin. Sitten kun saa jotakin aikaiseksi, niin aika kiitää ohitse ja myöhemmin lopputulos saattaa tuntua vieraalta, kuten Andersson kirjoittaa agit-prop-runostaan:


Poskiani kuumottaa kun nyt luen tämän runon. Miksi? Eivätkö siinä esitetyt väitteet enää pidä paikkaansa? Siitä ei olekaan kysymys. Minusta kuvatut asiat pitävät suurin piirtein paikkansa edelleen, nyt ehkä enemmän kuin neljättäkymmentä vuotta sitten. Mikä runossa mättää? (s. 97)

Näin Andersson kuljettaa tekstiään: hän uskaltaa nähdä ja tunnustaa omat rajansa, omat tunteensa, tulkitsee monia omia runojaan. Minä poloinen mietin, tämäkö odottaa? Kun saan käsikseni kuntoon ja viimeisteltyä, sen juurta alkaa nakertaa aika, mikä tekee siitä muodottoman ja epäsopivan kaikkialle. Jotkut taideteokset vanhenevat todella nopeasti, toiset toki elävät ikuisesti. Luova mieli osaa keraelää tässäkin:


Samanaikaiset vastakkaiset, ristiriitaiset tunteet eli ambivalenssi on tunnetusti erittäin vaikeasti kestettävä tila. Nuorena pidin huoneeni korkkitaulussa lappua, jossa luki: "Kypsän ihmisen kriteereihin kuuluu, että hän pystyy elämään ratkaisemattomien ongelmiensa kanssa vaatimatta välitöntä ratkaisua niihin." (s. 37)

On mietittävä, haluaako oikeastaan olla edes kypsä. Epävarmuuden sietokyky on kyllä kiistämättä jalo taito. Kyse ei ehkä olekaan lopulta kypsyydestä vaan tasapainosta, varmuudesta. Lopuksi kysyn itseltäni, miten suhtaudun seuraavaan, ehkä hitusen romantisoituunkin mietteeseen (joskin sehän meihin ikuisiin romantikkoihin pureutuu kuin pedon hammas saaliiseensa):


Kirjoittaminen on ensisijaisesti motivaatiokysymys. Siitä joka tuntee pakottavaa ja palavaa tarvetta muokata ajatuksiaan sanallisesti, rakentaa lauseita ja maistella sanojen hienoimpia sävyjä, voi tulla kirjailija. Jos tätä palavaa tarvetta ei ole, ja vaikka lahjakkuutta ja oppia olisi kuinka paljon tahansa, kirjailijaa hänestä tuskin tulee. (s. 25)

Luova mieli on jokaiselle kirjoittajalle oivallinen opaskirja. Se ei kuitenkaan ole perinteisessä mielessä opaskirja laisinkaan, sillä se ei kerro oikeaa tai väärää tapaa kirjoittaa. Se ei oikeastaan edes anna kaavoja tai välineitä siihen, miten tekstiä tehdään. Andersson onnistuu syvällisellä tavalla haastamaan kirjoittajan keskusteluun kanssaan, mikä kirjoittamisessa, kirjallisuudessa tärkeintä kai onkin.

Tähtiä: 3/5.

Osallistun tällä työpaikan kirjahyllystä lainatulla niteellä Kirjallista elämää -haasteeseen. Huomatkaa, että haaste kestää vuoden loppuun. Lähtekää vielä mukaan!

Blogihaastattelussa Varo varo varo -kirjailija Tatu Hirvonen

Tatu Hirvonen: Varo varo varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuksesta. Minerva. 2011. (184 sivua)

Varo varo varo päätyi lukulistalleni keskiviikkona kirjanjulkistamistilaisuudessa, jossa kirjilija Tatu Hirvonen valotti kirjansa taustoja ja sivujuonteita. Vielä en ole ehtinyt kirjan pariin, mutta sitä ennen saamme nyt ilon kurkata ylisuojelevan kasvatuksen olemukseen, sillä Tatu Hirvonen lupautui rohkeasti lajissaan ensimmäiseen blogini kirjailijahaastatteluun. Tervetuloa mukaan!

* * *

Minä: Mitä on ylisuojeleva kasvatus (joka on varsin arvottava ilmaisu!)?

Tatu: Kirjassani esittelemän riskikasvatuksen näkökulmasta ylisuojeleva kasvatus on kasvatusmalli, jossa lasta suojellaan tavalla, joka ei salli hänen ottaa kokonaiskehitykselleen ja kasvulleen tarpeellisia riskejä. On huomattu, että suuri osa lasten kehittävistä leikeistä on jollakin tapaa riskialttiita. Riski kuuluu uusien taitojen opetteluun.

Riskit voidaan kuitenkin jakaa hyviin ja huonoihin: hyvät riskit kehittävät ja opettavat eivätkä niiden mahdolliset ikävät seuraukset todennäköisesti ole vakavia, huonot riskit ovat turhia eivätkä kehitä tai asettavat lapsen liian suureen vaaraan.

Minä: Miksi siitä pitäisi päästä eroon?

Tatu: Lasten kasvun ja kehityksen turvaamiseksi! Täydelliseen riskittömyyteen pyrkivä kasvatus päätyy valitsemaan toisenlaisia, usein pidemmällä aikavälillä toteutuvia riskejä, kuten motoristen taitojen kehittymättömyyttä, liikkumattomuutta, ylipainoa, erehtymisen pelosta johtuvaa luovan ajattelun puutetta, lasten levottomuutta ja siitä seuraavaa mahdollista yliriskinottoa. Lapset päätyvät esimerkiksi tekemään riskialttiita asioita aikuisilta salaa ja/tai viettämään yhä suuremman osan ajastaan virtuaalimaailmassa.

Minä: Puhuit hallitusta riskien ottamisesta. Eikö kuitenkin (omien) lapsiemme sysääminen riskialttiiksi ole aivan järjetöntä touhua? Lapset ovat sentään arvokkain pääomamme.

Tatu: Kasvattamalla riskikompetentteja lapsia, siis riskien arvioimiseen ja käsittelyyn tottuneita lapsia, suojelemme heitä kaikkein parhaiten. Onnettomuuksilla on tutkimusten mukaan vakavampia seurauksia lapsille, joiden ei ole annettu ottaa vähäisiäkään riskejä, kuin lapsille, joiden on annettu kehittää taitojaan. Riskitön maailma/lapsuus on utopia, joka ei valitettavasti ole valittavissamme. Lapsia kasvatetaan heidän omaa elämäänsä ja tulevaisuuttaan kohden, ei aikuisten omaksi pääomaksi. :) Sen verran sanottakoon riskikompetenssin kehittymisestä, että se kypsyy vähitellen. Tarkoitus ei siis ole "sysätä" lapsia mihinkään vaan antaa heidän harjoittaa taitojaan omassa tahdissaan, sopivan silmälläpidon ja rohkaisun tukemina.

Minä: Mistä mielestäsi johtuu se nouseva trendi, johon kirjasikin tavallaan kuuluu, että pyritään irti hallitusta kasvatusajattelusta, palataan siis takaisin luontoon ja intuitioon kasvatuksessa?

Tatu: En ole oikeastaan samaa mieltä, että teos pyrkii eroon hallitusta kasvatusajattelusta. Riskien suhteen aivan erityisesti pätee se, että intuitio johtaa meitä usein harhaan - arvioimmehan riskejä esimerkiksi vertaispaineen, median kauhukuvien ja omien hatarien tietojemme varassa. Silti uskon, että aikuisten kannattaa kuunnella itseään ja luottaa omaan vanhemmuuteensa. Muutoinhan olisimme aika eksyksissä kuunnellessamme vuosikymmenittäin vaihtuvia pedagogisia virtauksia. Siis kannattaa ottaa tästäkin kirjasta vastaan se, mikä tuntuu omassa kasvatustyössä mielekkäältä ja hyvältä.

Luonnon suhteen uskon kyllä riskipedagogienkin todentamaan tulokseen siitä, että luonto on lapselle erityisen hyvä ja rikas kasvu- ja kasvatusympäristö. Metsään mahtuu elämää ja vähän meteliäkin, ja lapset tottuvat vastaamaan vaihtelevan ympäristön vaatimuksiin.

* * *

Kiitos haastattelusta, Tatu Hirvonen!

Varo varo varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuksesta on siis uunituore kirja, josta toivon myöhemmin pystyväni kirjoittamaan blogiini lisää. Nyt olisi hienoa kuulla, mitä ajatuksia aihe teissä muissa herättää.

300 kasvia Suomen luonnossa

Risto Ihamuotila: 300 kasvia Suomen luonnossa. Otava. 2011.

300 kasvia Suomen luonnossa esittelee nimensä mukaan suomalaista kasvillisuutta kirjoittajan itsensä ottamien selkeiden kuvien kera. Risto Ihamuotila on kerännyt herbaariotaan valokuvaamalla kasveja elinympäristössään. Harrastus on vanhaa perua kirjoittajan kouluajoilta, kun kasveja piti kerätä ja tunnistaa koulutehtävänä.

Olen itse usein harmitellut, ettei minun kouluaikanani enää tällaista kesätehtävää oppilaille annettu, vaan kasvit opeteltiin biologian kirjojen värikuvista, jos niistäkään. Olen kuitenkin sikäli omasta mielestäni onnellisessa asemassa, että olen saanut elää ja kasvaa metsän ja peltojen katveessa. Moni kasvi on lapsuudesta tuttu, mutta nimet ovat unohtuneet. Moni kaupungissa ikänsä asunut tunnistaa kasveja vähemmän, mutta kiinnostus saattaa silti olla suuri. Ihamuotilan 300 kasvia Suomen luonnossa on näissä oloissa syntyviin tarpeisiin oivallinen opas.

Kirjanen on näppäränkokoinen vaikka laitettavaksi povitaskuun metsäretkelle tai niittypiknikille. Kirjassa kasveja esitellään kasvuympäristönsä mukaan, jolloin lajien löytäminen voi olla vaivatonta. Mielenkiintoinen osuus teoksessa on esimerkiksi sitkeistä kasveista kertova luku Kukkia katukivien välissä. Näin siis myös kaupunkiympäristössä voi harrastaa kasvien keräystä ja tunnistamista! Yhtä mielenkiintoinen on muun muassa Maanvalloittajiksi nimetty luku, jossa opas pureutuu vimmatusti leviäviin kasveihin, joita monesti myös tämän ominaisuutensa vuoksi syvästi vihataan. Opas esittelee kasveja erityisesti Etelä- ja Keski-Suomesta, jossa kirjoittaja on pääasiassa liikuskellut. Tunturialueiden kasveja ei ole mukana lainkaan. Kustakin kasvista kerrotaan lyhyesti vain olennaisin, ja kukkivista kasveista mainitaan tyypillisin kukinta-aika.

300 kasvia Suomen luonnossa kuuluu Otavan retkioppaiden sarjaan, jossa on aiemmin julkaistu muun muassa Ötököitä Suomen luonnossa ja Puut ja pensaat Suomen luonnossa. Tällaiset opaskirjat ovat kiinnostavia kumppaneita mihin tahansa luonnon helmaan.

Tästä teoksesta on aiemmin kirjoittanut ainakin Marjis.

Paperi, sakset, liima

Catherine Woram: Paperi, sakset, liima. 45 innostavaa ohjetta lapsille paperiaskarteluun. Kustannus-Mäkelä. 2011.

Kannan kirjastosta kotiin lasten askartelukirjoja vähän väliä. Kirjat antavat ideoita tai suoria malleja pikkumiesten puuhailuihin. Ideat jäävät myös mieleen elämään ja sattavat todentua myöhemmin vaikkapa joulu- tai onnittelukorttina. Myös pojat selailevat kirjoja ja saavat niistä ajatusta, mitä kaikkea ylipäätään on mahdollista tehdä itse!

Kustannus-Mäkelä on julkaissut käännetyn Paperi, sakset, liima -oppaan paperiaskarteluun. Kirjan ohjeet ovat suht helppoja, ja meidänkin 2- ja 4-vuotiaille löytyi monta uutta ideaa. Malleissa tarvittavat välineet löytyvät melkein joka kodista, ehkä piipunrassia ja liisteriä lukuunottamatta. Värillisen paperinkin voi korvata tarvittaessa vaikka lahjapaperilla tai (sanoma)lehden sivulla. Pääasia on, että lapset pääsevät kokeilemaan saksia, liimaa, taittelua ja sommittelua.

Saman tien teimme kesäiset linnut ikkunaan sirkuttamaan ja pojille raketit leikkeihin. Kirjan yksi ansio onkin siinä, että siinä on rutkasti kivoja askartelumalleja myös pojille: dinosauruksia, meririsvohattu, ötököitä... Tyttöjäkään ei ole unohdettu. Monissa oppaissa painotus on tyttöjen kiinnostusten suuntaan, tosin ilman muuta paljon on myös molemmille sopivia ja tytötkin tykkäävät esimerkiksi dinosauruksista ja pojat helminauhoista.

Paperimassamustekala on meidän seuraava projekti!

Suosittelen selailtavaksi!

Hullu rakkaus. Selviytymisopas

Hannele Törrönen: Hullu Rakkaus. Selviytymisopas. WSOY. 2009.

Hullu rakkaus on ajatuksia herättävä teos tunteista kenties kuumimmasta. Kirjoittaja Hannele Törrönen osaa asettaa kysymyksiä ja tökkiä lukijaa miettimään erilaisia rakkaussuhteita. Hullu rakkaus kirjassa tarkoittaa suhdetta, joka jollakin tavalla runtelee sen osapuolia. Jompikumpi tai molemmat kärsivät, käyttäytyvät itsetuhoisesti, toimivat väkivaltaisesti, hukuttavat elämänsä johonkin addiktioon, antavat hyväksikäyttää itseään tai esimerkiksi unohtavat itsensä, toiveensa ja halunsa kokonaan. Joskus suhteen päättymisen jälkeenkin jompikumpi osapuolista jaksaa roikkua henkisesti suhteessa kymmeniäkin vuosia.

Rakkautta käytetään markkinoinnin vauhdittajana yhteiskuntamme kaikilla saroilla. Myös taide on käyttänyt rakkautta aiheenaan iän kaiken. Itsellänikin on parasta aikaa kesken Rakkauden aikakirja, joka kaiketi on kuvaus eräänlaisesta hullusta rakkaudesta. Samaan aikaan, kun avioerot ovat yleisiä, saattaa tuntua yllättävältä, että häihin satsataan nykyään ennennäkemättömiä taloudellisia ja henkisiä ponnistuksia!

Ihmiset tuntuvat täyttävän arvotyhjiötä rakkaudella ja kaikilla sen oletetuilla lupauksilla. Kun uskonnosta tai yhteisöstä ei ole tueksi elämän taipaleelle, kaikki toivo heitetään kumppanin niskaan. Luonnollinen vuorovaikutus ihmisten välillä on käynyt kovin kapeaksi. Ole luonani edes sinä, rakastettuni!

Törrösen teos kuljettaa lukijan läpi hullun rakkauden ilmentymien, valottaa syitä ja seurauksia ja kuvaa, miltä hullu rakkaus näyttää ja tuntuu. Lopuksi kirjoittaja antaa vinkkejä hullusta rakkaudesta irrottautumiseen:

Hullun rakkauden käsikirjoituksen muuttaminen on kova juttu. Sitä on yhdessä naputeltu, se on yhdessä tuotettu. Muutosta siihen ei voi kuitenkaan tehdä yhdessä. Kummankin on tehtävä oma osuutensa, ihan vain itsekseen.

Samalla Törrönen tulee antaneeksi aidon - voisiko sanoa terveen - rakkauden vihjeen.

Hullu rakkaus on tekijänsä näköinen. Kirjoittajan ammattitaito lastensuojelu-, päihde ja perhetyöstä näkyy tekstin otteessa. Asiantuntijan tekstiä siivittää ja keventää otteet elävästä elämästä hulluja rakkauksia kokeneiden lyhyinä tarinoina.

Suosittelen teosta selviytymisoppaaksi, parisuhteen puntarointiin (vaikkei ihan hullua olisikaan) ja välipalaksi rakkauden nälkään!

Tunnistaminen ja tunnustaminen

Sain äitienpäivälahjaksi kirjastolainoja. Mikä upea idea! Suosittelen kokeilemista: Lainaaja valitsee joko sellaisia kirjoja, joista itse pitää, tai sellaisia, joista kuvittelee lahjan saajan pitävän. Joka tapauksessa tulos on eri kuin silloin, jos lahjan saaja kävisi itse lainailemassa. Mielenkiintoista ja avartavaa!

Toivon, että kirjalainoihin sisältyy lahjana myös lukuaika!

Yksi lainalahjoistani on Kai Vakkurin Sinä kirjoitat kirjan. Luovan kirjoittamisen opas (2006). Kirja on ohut ja nopealukuinen. Vaikka niin monessa kirjoittajablogissa onkin jo tultu siihen keskustelutulokseen, etteivät oppaat tee kenestäkään Kirjoittajaa, on niitä vaan mukava lueskella! Niistä saa parhaimmillaan ideoita ja ne toimivat tavallaan vertaistukena. Kirjoittajaoppaan lukeminen on kuin keskustelisi kirjoittamisesta jonkun toisen tekstintekijän kanssa.

Sinä kirjoitat kirjan -oppaan avulla tunnistin oman käsikirjoitukseni työvaiheen: "Aloittavan kirjoittajan vaikeus on, että hänellä on mielessään kuin suurina kaarina rakennetta kannattavat teemat, mutta työn alettua hän huomaa, ettei muita tarveaineita ole riittävästi. Seurauksena on joskus keskeyttäminen (--)." Hui kauhistus!

Tunnistatteko tilanteen?

Minusta tuo kuulosti tutulta ja pelottavalta. Tällaisessa vaiheessa sitä siis ryvetään täällä, mutta keskeyttäminen ei tule kysymykseen. Yli tästä mennään vaikka mikä olisi. Olen jo voiton puolella, kun olen tunnistanut ja tunnustanut tilanteen. Kiitos kirjoittajaoppaan!

(Olen muuten jo jonkin aikaa unelmoinut Terhi Rannelan kirjoittaman Kirjoita nuorille -oppaan lukemisesta. Onko kukaan lukenut tai selaillut sitä?)

501 peliä joita on pelattava edes kerran lapsuudessaan

501 peliä joita on pelattava edes kerran lapsuudessaan. (The Best-ever Games for Kids. Toim. & käänt. Reija Becks.) Readme.fi. 2010.

501 peliä joita on pelattava edes kerran lapsuudessaan on erinomainen peli- ja leikkiopas koteihin, kerhoihin ja esimerkiksi päivähoitoon. Olen tutustunut joihinkin vastaaviin teoksiin, onpa niitä omassa hyllyssänikin pari, mutta tämä on paras kaikista, joita olen tähän mennessä käyttänyt.

Teos esittelee selkeästi ryhmiteltynä korttipelejä, kynä- ja paperipelejä, ulkoleikkejä- ja pelejä, laululeikkejä ja ohjelmaa esimerkiksi lastenjuhlia varten. Mukana on muun muassa pasiansseja, leijanlennätystä, piilo- ja piilotusleikkejä ja esimerkiski aasinhännän istutus. Monista leikeistä esitellään myös kiva muunnelma.

Kirjassa mainitaan jokaisesta pelistä tai leikistä, minkä ikäisille leikki sopii. Leikkejä on kaikenikäisille kolmivuotiaasta lähtien. Opas kertoo, kuinka paljon mukaan tarvitaan osallistujia, ja leikkejä on niin ryhmälle kuin yksinäisellekin touhuajalle. Leikeistä ja peleistä kerrotaan myös se, minkä tyyppisille lapsille leikki sopii. Joistakin leikeistä mainitaan lisäksi se, kuinka paljon menoa ja meininkiä leikki aiheuttaa. Lisäksi mainitaan, mitä välineitä leikin järjestämiseen tulee varata, jos jotakin välineistöä tarvitaan. Valmistelut kerrotaan selkeästi, ja myös pelin kulku kuvataan niin, että toiminta on helppo aloittaa. Joihinkin leikkeihin kuuluu lisäksi erityisiä käytännöllisiä vinkkejä, jotka saattavat helpottaa alkuun pääsyä tai leikin onnistumista.

Eikö kuulostakin hyvältä? Sitä se onkin. Lapsille ohjelmaa niin kotiin, kouluun kuin juhlaankin miettivien kannattaa tarttua opukseen sade- ja pakkaspäivinä ja hyvillä ulkoilukeleillä!