Teatterin taikureita -juttusarja alkaa: Mistä kaikki alkaa?

Yhteistyöni Oulun kaupunginteatterin kanssa on poikinut paljon teatteripostauksia, mutta nyt alkaa myös muunlainen tekstisarja teatterin tekemisestä. Teatteri julkisti ihan äskettäin tekevänsä Mielensäpahoittajalle jatkoa Mielensäpahoittajan miniä -kappaleella ensi keväänä. Ensi-ilta on helmikuun lopussa. Esitys on ollut kovasti jo työn alla, ja minä tapasin aikoja sitten dramaturgi Jukka Heinäsen! 

Tämä teksti kertoo siitä, miten uusi teatterikappale pääsee ohjelmistoon ja mitä tapahtuu ison teatterin kulissien takana ihan ensiksi. Myöhemmin pääsemme seuraamaan blogissani harjoituksia, ja jatkosta en osaa vielä edes sanoa, mitä kaikkea kiinnostavaa tulee eteen. Kertokaahan, jos mielessänne on kysymyksiä, jotka teatterissa askarruttavat, kiinnostavat tai joita olette aina halunneet muuten vain tietää, mutta ette ole uskaltaneet kysyä! Otetaan niistä selvää.

Nyt muistelen väljästi, mitä opin Jukka Heinäseltä keskustelumme aikana. 

Mistä ideat ohjelmistoon?

Ei varmaan ole yhtä tai kahta oikeaa tapaa, miten joku teksti päätyy lopulta näyttämölle, mutta aina alussa syntyy teatterin ohjelmistopäätös. Päätöksen taakse pitää joka tapauksessa saada teatterin taiteellinen johtaja. Alkuperäinen idea voi lähteä johtajalta itseltään, jolloin hän esittää kappaletta esimerkiksi dramaturgille tai ohjaajalle, mutta yhtä lailla dramaturgi tai kuka tahansa voi esittää omia ideoitaan johdolle ja myydä ne eteenpäin. Kun sitten ohjelmistopäätös tehdään, koneisto käynnistyy ja dramaturgi aloittaa työnsä, tekstin sovittamisen näyttämölle, paitsi jos kyseessä on valmis näytelmä. Tätä edeltää tietysti tarvittaessa lupa-asioiden kuntoon saattaminen, eli esimerkiksi nyt Mielensäpahoittajan ollessa kyseessä Tuomas Kyrön täytyy suostua hänen tekstinsä käyttämiseen teatterin ohjelmistossa. Asoita hoitaa keskitetysti Näytelmäkulma, Nordic Drama Corner Oy.

Dramaturgin rooli

Dramaturgi dramatisoi, eli hän rakentaa alkuperäistekstistä tilanteet näyttämölle. Maallikkona minä kuvittelin, että työ on pääasiassa repliikkien kirjoittamista, mutta eihän se tietenkään niin yksinkertaista voi olla. Dramaturgi joutuu suunnittelemaan, miten kuljettaa juonen esityksen alusta loppuun, minkälaisia vastavoimia juoneen rakentuu ja miten henkilöhahmot kehittyvät näytelmän aikana. Hän rakentaa tarinan kaaren tilanteilla ja henkilöillä alusta loppuun.  

Jukka Heinänen kertoi, että alkuperäistekstin aihe on työkalu, jonka avulla voi erottaa tärkeän vähemmän tärkeästä. Dramatisointi on aina valintaprosessi. Dramaturgi rakentaa tilanteet juoneen, muttei vielä vie näytelmää lavalle. Sen tekee ohjaaja (joka tosin voi olla joskus myös yksi ja sama henkilö, kuten Mielensäpahoittajan miniässä tulee olemaan - Jukka Heinänen paitsi dramatisoi myös ohjaa näytelmän).

Tekstistä eteenpäin

Dramatisoinnin jälkeen tai sen aikana pidetään raamipalaveri, jossa esitellään lavastus- ja puvustussuunnitelmia ja kiinnitetään työhön näyttelijät sekä sovitaan tarvittaessa erikoisjärjestelyistä, kuten vaikkapa pyrotekniikasta. Isossa teatterissa roolit pitkälti vain annetaan tekijöilleen sen perusteella, kuka on vapaana ja kelle rooli näyttää sopivan, eikä kyseessä ole Hollywood-tyyliset neuvottelut siitä, kiinnostaisiko tekijäänsä joku rooli aivan sydämen pohjasta vai ei. Tässäpä näkyykin näyttelijäntyön ammattimaisuus: rooli on tehtävä omaksi ja uskottavaksi, vaikka siihen ei suurta paloa tuntisikaan. Tietysti vastahakoisesti tehty työ näkyy helposti, joten sopivia henkilöitä etsitään ilman muuta ja neuvottelujakin käydään.

Seuraavaksi pidetään ensimmäinen lukuharjoitus, josta koko harjoitusprosessi käynnistyy. Mielensäpahoittajan miniässä hetki on käsillä ihan näinä päivinä! Tällöin yleensä näyttelijät saavat tekstin ensi kertaa nähtävilleen. Joskus tietysti teksti voi olla jo entuudestaan tuttu, tai se on voitu näyttelijällä luetuttaa syystä tai toisesta jo aiemmin. Ohjaaja on ensimmäistä kertaa lukuharjoituksessa ideansa kanssa työryhmän edessä, joka toimii tavallaan teatterikappaleen aivan ensimmäisenä yleisönä.

Ideasta lukuharjoitukseen on kulunut aikaa kuukausia. Lukuharjoituksen jälkeen alkavat muut harjoitukset, joista kuulemme lisää ensi vuonna.

Teatterissa tapahtuu valtavasti sellaista, josta yleisö ei tiedä mitään! Varsinaisia taikureita! Mitä kysymyksiä heräsi? Mikä jäi selvittämättä? Mitä haluaisitte kuulla lisää?

Blogisynttärit, bloggarin ilot ja uusi haaste

Hyvää Kalevalan päivää!
Luen ja kirjoitan on tänään kaksivuotias!

Tämä on blogin 279. postaus. Kommentteja on kakkiaan 2488. Facebookissa seuraajia on hurjat 103 ja Bloggerissa jo 174. Tervetuloa tässä yhteydessä myös uusimmille! Tuntuu aina vain yhtä ihmeelliseltä ja ihanalta, että teitä on!

Kahden vuoden aikana luetuimmat tekstit ovat

• Paulo Coelhon Elämä. Kauneimmat mietelauseet
• Jane Austenin (ja netti-flashmobin tuotoksena syntynyt) Ylpeys ja ennakkoluulo
• Korteniemi-Poikolan ja Cacciatoren Aikuisen naisen seksi
• Syysarvonta.

Ja haetuimmat asiat edellä mainittujen teosten lisäksi ovat

• <3 Luen ja kirjoitan <3
• Mietelauseet
• Robotti Vipunen
• Poikani Kevin
• Aivot pellolle
• Jörö-Jukka
• Ilpo Tiihonen runoja

Sain Saralta jo vähän aikaa sitten haasteen listata kymmenen iloa tuottavaa asiaa elämässäni, ja koska yksi iloista on tämä blogi, nivon riemuni synttäreitten kunniaksi siihen. Kerron tässä, mitä iloa blogista on, mitä itse olen rakkaalta harrastukseltani kahdessa vuodessa saanut, ja mitä nämä asiat itselleni merkitsevät. Ilonaiheita on enemmänkin, mutta olkoon tämä top 10 -lista:


Yksi: Lukija- ja kirjoittajayhteisö. Muistan blogin avaamisen jälkeen seuraavana päivänä hämmästyneeni ja iloinneeni siitä, että blogini lukijakuntaan oli kirjannut itsensä viitisen muuta bloggaajaa. En ollut mielestäni kertonut blogista missään, mutta blogosfääri oli kuljettanut luokseni ensimmäiset yhteisön jäsenet. Nyt teitä on jo paljon enemmän!

Kaksi: Sähköinen muistikirja. Ensipostauksesta lähtien olen mieltänyt blogini muun muassa luku- ja kirjoittamispäiväkirjakseni. Lukupäiväkirja siitä on tullutkin, mutta kirjoittamisasioiden jakamiseen tarvitsisin suuremman anonyymiteetin. Jonkin verran kirjoittamisestakin on onneksi tullut kirjoitettua, ja niin aion jatkaa vastedeskin. On kuitenkin ollut ilo huomata tämä sulkeutunut puoli omasta kirjoittamisesta. Säästän nimittäin kirjoittamisjuttelut niille varatuille, suljetuille foorumeille, joita niitäkin olen löytänyt blogitaipaleeni aikana useita. Kirjapostauksissa taas olen saanut paitsi merkinnän lukupäiväkirjaan myös ilon tuoda esiin kiinnostavia kirjoja. Kirjavinkkejä on mukava jakaa.

Kolme: Tietoisuus. Bloggaaminen kasvattaa ymmärrystä blogin aiheeseen liittyvistä asioista. Blogin kautta syntynyt virtuaalinen kirjoittajayhteisö on ollut minulle näiden kahden vuoden aikana todella tärkeä. Olen saanut lukea muista blogeista juuri niistä asioista, joita pohdin usein itsekin. Osasta seuraamistani bloggaavista kirjoittajista on tullut kahden vuoden aikana julkaisseita kirjailijoita! Kirjabloggarien yhteistyö puolestaan on nostanut esimerkiksi niin, että seuraan paljon tiiviimmin mitä erilaisimpia kirjailmiöitä kuin aiemmin.

Neljä: Kirjoittamisen lisääntyminen ja säännöllistyminen. Tämä oli toinen tavoitteeni blogia perustaessani, ja toden totta kirjoittaminen on säännöllistynyt. Edelleen kirjoittaminen on minulle uppoutumista ja flow'ta. Jokainen teksti on iloni. Postausten määrää rajoittaa vain aikapula. Toisaalta tämä ihanuus myös VIE aikaa muulta kirjoittamiselta, siis käsikseltäni ja muulta fiktion suoltamiselta, mutta uskottelen itselleni, että nämä myös tukevat toisiaan. Sinisilmäisenä sen uskon.

Viisi: Tempaukset. Blogistaniassa sattuu ja tapahtuu. Elämäni iloisimpiin päiviin kuuluu muun muassa kirjablogien fash mob -tempaus, jossa julkaistiin sepitetekstejä suosituista kirjoista plagioinnin vastustamiseksi ja ilmiön esiin tuomiseksi. Hauskaa on ollut myös Copycat kirjankansi -kisaan ja Blogistanian Finlandia ja Globalia -äänestyksiin osallistuminen. Kirjoittajien soisi myös tempaisevan blogeissa jotakin hilpeää - no, onhan toki NaNoWriMo, johon toivottavasti pystyn osallistumaan jo ensi kerralla! En tosin tiedä, olisiko NaNoWriMo kovin hilpeä kokemus.

Kuusi: Mukavuusalueen laajeneminen. Ensimmäinen steppi oli blogin aloittaminen. Toinen ehkä omilla kasvoilla esiin marssiminen ja sittemmin myös nimen paljastaminen esimerkiksi Facebookissa 13 kotimaisen kirjailijan haasteessa. Kirjoittamisesta tuli ensin muiden esimerkin innoittamana puuhastelun ja pätkäkirjoittamisen sijaan pitkäjänteistä ja lopulta tavoitteellista. Se jatkuu. Myös kirjojen kanssa olen päässyt pidemmälle kuin vain omien täsmävalintojeni äärelle kotimaisen kirjallisuuden joukossa. Esimerkiksi ihana, ihana Gaute Heivoll ei olisi ikinä tullut minulle tutuksi ilman blogeja.

Seitsemän: Kommentit. Jokainen kommentti on suuri ilonaihe. Iloitsen hirmuisesti myös kommenteista, joita saan sähköpostiini. Yksi ilon aihe oli se, kun eräs bloggaajatuttu bongasi itsensä blogissa julkaisemastani kuvasta - olimme olleet samassa paikassa ulkomailla (!) samaan aikaan tietämättämme - emmekä silloin vielä olleet tavanneet oikeassa elämässä. Myös jokunen kirjailija on ilahduttavasti lähettänyt sähköpostia kirjapostauksen jälkeen. Ja Gaute - hän vastasi fanipostiini (jota tosin lähetin yksityisesti sähköpostitse)!

Kahdeksan: Yleisö. Blogin tilastoista näen, että kirjoituksiani luetaan! Kulkijoita on blogissani käynyt avaamisen jälkeen jo huikeat 70 000! Sanon sen vielä kerran: on ihanaa, että teitä kävijöitä on! Tervetuloa uudestaan! Suurin yllätys - ei ehkä suoranaisesti ilonaihe - on, että vierailluin on ollut postaus Paulo Coelhon teksteistä kootusta mietelausekirjasta.

Yhdeksän: Mediamaiseman murroksessa mukana oleminen. Olen tyytyväinen, että olen lähtenyt bloggaamaan juuri tässä ajassa, kun sosiaalinen media valtaa reviiriä muiden medioiden maailmassa ja hakee muotojaan. En kulje pioneerijoukoissa, mutta kuljen mukana muutoksessa. Blogien on sanottu olevan jo vanhanaikaisiakin, mutta olen eri mieltä - eivät ne vielä ole. Päin vastoin: viime vuoden aikana käytiin pariinkin otteeseen keskustelua siitä, mikä foorumi kirjablogit oikein ovat - kenen luvalla me bloggarit edes kirjoittelemme ja mitä mutuhuttua tai perusteetonta puppua täällä oikein suolletaan. Blogit ovat demokraattinen julkaisukanava, joita parhaimmillaan luetaan enemmän kuin sanomalehtiä. Blogit tarjoavat moniäänisyyttä ja osallistuvaa, avointa kulttuuria. Eläköön murros!

Kymmenen: Kaksi vuotta! Jännitystä, suunnittelua, kirjoja, haasteita, mielipiteitä, juonenpunontaa, ystäviä, ideoita, flow'ta.


Haastan synttäreiden hengessä teidät muutkin miettimään blogien merkitystä elämässänne. Ellette ole itse bloggaajia, voitte pohtia, mikä merkitys teille on niillä blogeilla (ehkä tälläkin), joita seuraatte. Vastauksianne kuulen mielelläni kommentteina tähän postaukseen tai itsenäisenä postauksena omassa (kirja)blogissanne.

Olisi upeaa, jos bloggaamisen ilo leviäisi entistä laajemmalle ja uusia blogeja syntyisi lisää! Jos tänään aloitat, kahden vuoden päästä olet jo kaksivuotias. Koska kaikki meistä eivät ole bloggaajatyyppiä, ilo voi tietysti levitä myös siten, että yhä useampi löytää itselleen sopivan blogin seurattavakseen.

Mukavaa, että pistäydyit juhlimassa kanssani! Syntymäpäivälahjaksi blogilleni ja teille, rakkaat lukijat, annan Tykkäät ehkä myös näistä -widgetin, joka on näkynyt tuossa postausten alapuolella jo pari päivää. Arvontaa pidän ehkä joskus toiste, kun keksin taas jotakin kivaa arvottavaa.

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää! Kuulemiin!

Hylsy ja sen olemus

"Hylsy on tuliaseissa käytetty, tavallisimmin metallista valmistettu ruutipanoksen sisältävä patruunan osa. Hylsy yhdistää nallin, luodin ja ruutipanoksen yhdeksi kokonaisuudeksi, patruunaksi sekä toimii laukaustapahtuman aikana aseen lukon tiivisteenä, estäen ruutikaasun karkaamisen piipun tai putken peräpään kautta. Tämän lisäksi hylsy, yhdistäessään lataamiseen tarvittavat komponentit patruunaksi, helpottaa ja nopeuttaa aseen lataamista sekä suojelee ruutia kosteudelta ym. sään vaikutuksilta."

Lähde: Wikipedia 

Tuosta kuvauksesta on kutkuttavaa alkaa vetää yhteyksiä siihen hylsyyn, jonka kirjoittaja saa hengentuotteestaan kustantamosta, eli hylkäyskirjeeseen. Wikipedian juttu toimii vaikka hyvänä virikkeenä kirjoitusharjoitukselle. Olkaa hyvät!

Kuva: Boaz Yiftach / freedigitalphotos.net

Minäkin olen saanut käsiksestäni yhden hylsypalautteen, jonka saapumisesta on jo jonkin aikaa, mutta tämä kirjoitus tuli nyt ajankohtaiseksi, kun ryhdyin pohtimaan hylsyn olemusta Rooibosin kirjoituksen ansiosta. Rooibos vinkkasi, että hylsyjä on käsitelty aivan hiljan myös Grafomaniassa.

Hylsyä osaa odottaa. Lahjakkaat kirjoittajatkin saavat hylsyjä, ja kuten Grafomaniasta saamme lukea, myös jo julkaisseet kirjailijat joutuvat joskus miettimään, mitä tekevät, kun hylsy jää käteen. Kirjailijoiden elämäkerroista voimme lukea, kuinka sitkeästi moni menestyksekäs kirjailija on joutunut kustantamoja lähestymään aina uudelleen, ennen kuin tekstien markkinat ovat auenneet. Hylsy onkin useita kustantamoja lähestyneitä, taitavia kirjoittajia tuntevan ja heidän blogejaan seuraavan mielestä se vakivastaus kustantamosta: "Kiitos luottamuksesta, mutta..." "Valitettavasti emme voi..." Jii än ee. Hylsyjä saavat kaikki, joten hylsy on tuleva jokaiselle jossakin vaiheessa.

Hylsy on muotoiltu taiten, ja siitä on karsittu pois kaikki ylimääräinen. Lyhyessä selittelemättömässä kirjeessä pahoitellaan ja toivotellaan kaikkea hyvää. Wikipedian mukaan:

Hylsyt on yleensä valmistettu syvävetämällä ja sorvaamalla messinkiseoksesta tai teräksestä. Haulikon patruunoiden hylsyt voidaan valmistaa pahvista tai muovista mutta kannan osalta messinkisinä tai kokonaan muovisina tai messinkisinä. Erityisesti panssarivaunutykeissä käytetään ruutipohjaisista aineista tai räjähdysaineella kyllästetystä pahvista valmistettuja palavia hylsyjä, joissa on metallinen kantaosa. Palava hylsy keventää jo ennestään raskaita laukauksia ja vähentää tyhjien hylsyjen sijoitteluun tai poistamiseen liittyviä ongelmia.

Kovin järeiden välineiden kanssa ollaan siis tekemisissä!

Vaikka itse olen käsiksestäni saanut toisaalta myös hyvän ja innostavan palautteen, hylsy tuntuu kuitenkin tyhjältä. Se nostaa mieleen kysymyksiä, ja väistämättä kirjoittaja alkaa tarkastella tekstiään hylsyn lävitse: Olinpa naurettavalla raapustuksella liikkeellä! Miksi edes lähetin tekstin eteenpäin? Olisiko sittenkin pitänyt muokata vielä 47 kertaa ennen lähettämistä?

Toisaalta kuitenkin myös puolustus nostaa urheasti päätään: Buah, näettekö, minkä hiomattoman timantin heitätte käsistänne? Ettekö ymmärtäneet, mikä potentiaali tekstissä lymyää? Jaksoitteko edes lukea koko tekstiä? Teittekö hätiköidyn päätöksen? Ärsyynnyittekö jo saatekirjeestäni?

Totuus on tietysti jossakin muualla, vaikka kaikissa näissä mietteissä olisi myös hippunen totuutta mukana. Tunneryöpyn jälkeen on työtä edessä. Hylsy tipahtaa maahan, kolahtaa ontosti ja unohtuu.

Minä kirjoitan edelleen.

Flash mob - joukkovoimaa!

Eilen 1.10.2012 kirjablogeissa kuhisi ennennäkemöttämästi. Järjestimme kirjablogien ensimmäisen flash mobin, jonka tarkoitus oli kiinnittää huomiota plagiointiin ja nettikäyttäytymiseen. Idea oli, että kirjablogeissa kirjoitetaan sepitettyjä kirjaesittelyjä.

Tempaus oli tavattoman hauska! Paitsi että Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon juonen muuntelu oli hilpeää, muiden tekstien lukeminen oli hulvatonta (katso linkit alla!), puhumattakaan postausten kommenttien lukemisesta, joka meni jo ihan silmät vedessä nauramiseksi.

Kirjablogien ulkopuolellakin flash mobiin kiinnitettiin jonkin verran huomiota ja tempauksen idea saattiin hyvin kiinni. Esimerkiksi Parnasso, Helsingin Sanomat, City ja Dome julkaisivat jutun tapahtumasta. Osa blogien lukijoista on kuitenkin myös pahoittanut tempauksesta mielensä, osa lähtenyt moralisoimaan bloggaajia ja osa  tuominnut touhun puhtaasti lapselliseksi käyttäytymiseksi.

Mitä tämä sitten oikein oli?

Parasta on, että asia saatiin esille! Kirjablogien kävijämäärät räjähtivät eilen silmille, joten tärkeä asia on nyt monen mielessä.

Plagiointi on netin sisällöllisen laadun parantuessa entisestään lisääntynyt. Tekstejä lainataan ilman lähdeviitteitä (siis varastetaan) moniin tarkoituksiin. Paljon sitä tekevät koululaiset ja opiskelijat, mutta valitettavasti myös ammattilaiset menevät joskus sieltä, missä aita on matalin, ja lisäksi vilpillisin keinoin. Kiire ja kilpailu yllyttävät rikkeeseen.

Lainata toki saa, mutta reilusti lähteet mainiten. Korkeakoulut ovatkin viime vuosina ottaneet käyttöön sähköisiä viitteidentarkistuspalveluja, joilla voidaan tarkistaa esimerkiksi opinnäytetöiden tieteellisen kirjoittamisen laatu. On ikävää, että näin täytyy menetellä. On ikävää, että reiluun peliin ei voi vain luottaa. Hankalia asioita on pystyttävä kuitenkin katsomaan suoraan kohti ja tarttumaan niihin - joskus netissä tapahtuvan flash mobin keinoin. Jonkun on oltava se lapsi, joka uskaltaa nähdä keisarin uusien vaatteiden läpi.

Paitsi plagiointia kirjablogien tempaus toi esiin myös lähdekritiikkiä. Verkkokirjoittelua ohjeistaa muun muassa netiketti. Verkossakaan kuitenkaan kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää, kuten esimerkiksi kesällä tapaus Enkeli-Elisa meille osoitti. Liki koko kansan yhteiseksi paisuneen ja verkon etiikkaa venyttäneen kirjahankkeen uutisointiin otti kantaa myös julkisen sanan neuvosto. "Tiedotusvälineellä ei ole arvokkaampaa pääomaa kuin se, että siihen voi luottaa", toteaa Risto Uimonen.

Luottamuksen säilyttäminen oli yksi syy siihen, että flash mob -tempaus paljastettiin yhteisellä tiedotteella heti tuoreeltaan muun muassa Morren blogissa. Osa lukijoista olisi toivonut, että valheelliset kirjaesittelyt olisivat saaneet olla paljastumatta netissä paljon pidempään tai vaikka kokonaan. Paljastus tehtiin heti kuitenkin myös siksi, että tärkeämpää tässä kaikessa on ilmiön ympärille noussut keskustelu kuin pelkästään sepitteelliset juoniselostukset ja jonkun koululaisen narauttaminen.

Luen ja kirjoitan -blogiin muiden kirjablogien tavoin voi jatkossakin luottaa. Tempauksia saattaa silti olla luvassa! Lähdekritiikki on siis aina paikallaan: Kirjablogeissa, kuten kaikessa viestinnässä, vallitsevat rajoitteet: objektiiviseksi ja arvoista vapaaksi tarkoitettu viesti on aina asenteellinen ja arvottava. Kirjablogi käsitteenähän on jo kannanotto!

Kiitos kaikille, jotka olette olleet yhdessä suunnittelemassa, toteuttamassa, kommentoimassa tai seuraamassa eilistä tempausta! Lämpimästi tervetuloa samalla myös blogini uusille lukijoille!

Flash mobin tunnelmia ovat purkaneet blogeissaan myös ainakin
Kannesta kanteen -Kaisa
Ilselän Minna
Bibliofilen Disa
Aamuvirkku yksisarvinen eli Tessa
Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Lumiomenan Katja.


Seuraavista linkeistä pääsee lukemaan blogistanian hauskimpia juoniselostuksia:

Aho Juhani: Rautatie: http://suketus.blogspot.fi/2012/10/juhani-aho-rautatie.html
Austen Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo: http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/2012/10/ylpeys-ja-ennakkoluulo.html
Canth, Minna: Anna-Liisa - http://luminenomena.blogspot.fi/2012/10/minna-canth-anna-liisa.html
Canth, Minna: Työmiehen vaimo - http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi/2012/10/minna-canth-tyomiehen-vaimo.html
Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira - http://bibliofile-x.blogspot.fi/2012/10/sherlock-holmes-ja-baskervillen-arvoitus.html
Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu - http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/2012/10/f-scott-fitzgerald-kultahattu-huom.html
Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja: http://aitilukeenyt.blogspot.fi/2012/10/frank-nuoren-tyton-paivakirja.html 
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä - http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/2012/10/pentti-haanpaa-noitaympyra.html
Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase - http://kirjasfaari.blogspot.fi/2012/10/anna-leena-harkonen-harantappoase.html
Kianto, Ilmari: Punainen viiva - http://bookingitsomemore.blogspot.fi/2012/10/ilmari-kianto-punainen-viiva.html
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä - http://sbrunou.blogspot.fi/2012/10/aleksis-kivi-seitseman-veljesta.html
Meyer, Stephenie: Houkutus - http://pigeonnaire.blogspot.fi/2012/10/stephenie-meyer-twilight.html
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää - http://kirjakissa.blogspot.fi/2012/10/margaret-mitchell-tuulen-viemaa.html
Niemi, Mikael: Aivot pellolle - http://kannestakanteen.blogspot.fi/2012/10/sodassa-ja-rakkaudessa.html
Orwell, George: Eläinten vallankumous -http://kirjamieli.blogspot.fi/2012/10/george-orwell-elainten-vallankumous.html
Rimminen, Mikko: Pussikaljaromaani - http://ilsela.blogspot.fi/2012/10/mikko-rimminen-pussikaljaromaani.html
Salinger J.D.: Sieppari ruispellossa - http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2012/10/jd-salinger-sieppari-ruispellossa.html
Shakespeare, William: Romeo ja Julia - http://sininenlinna.blogspot.fi/2012/10/william-shakespeare-romeo-ja-julia.html
Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä - http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/2012/10/john-steinbeck-hiiria-ja-ihmisia.html
Waltari, Mika: Tanssi yli hautojen - http://hdcanis.blogspot.fi/2012/10/mika-waltari-tanssi-yli-hautojen.html

Blogin kesä

Tänä kesänä tönin itseäni pois mukavuusalueeltani lukijana.

Tulossa on sellaisia genrejä, joita en muuten paljon lue.

Tulossa ei taida olla juurikaan uutuuksia, paitsi yksi omakustanne!

Tulossa on myös ainakin yksi takuulla teitäkin kiinnostava tietokirja ihan piakkoin.

En kuitenkaan pidä tätä kesää varsinaisena lukukesänä.

Kesä on minulle tekstinviilauksen aikaa.

Pakotan itseni taas työrytmiin ja valmistelen käsistä 

sekä muokkaan pölhöimmät paikat paremmiksi.

Paisutan ja koristelen jonkin verran.

Kirjoittamisesta en kuitenkaan kirjoittajakaverieni harmiksi (?) kerro täällä paljonkaan.

Olen todennut, että keskeneräisestä työstä keskustelu tulee käydä 

suljetussa ryhmässä 

suljetun oven takana

sellaisten tyyppien kanssa,

jotka tietävät omasta kokemuksesta, 

mistä puhun, kun puhun kirjoittamisesta.

Jollekin toiselle sopii varmaan toisenlainen tapa, mutta minä olen näin sulkeutunut, myönnettäköön.

Blogissa saattaa siis kesän aikana olla tästä syystä vähän tavallista hiljaisempaa.

Kirjoittamalla muuten oppii paljon itsestään.

Kesä on tullut, nauttikaamme!

Kirjallisia paikkoja: Kallioniemi, Jokijärvi, Taivalkoski

Kallioniemi Taivalkosken Jokijärven kylässä on Kalle Päätalon lapsuudenkoti, kirjailijan tuotannon lukijoiden pyhiinvaelluskohde. Nimen kotipaikalle antavat pihan kalliopaljastumat. Itse sain ilon käydä Kallioniemessä toukokuun alussa, mutta minun matkani ei ollut varsinainen pyhiinvaellus.

Sen sijaan tein retken kirjoittajaporukkani kanssa, kun kunnioitimme Kalle Päätalon testamenttia meille kaikille: kirjoittajakoulutusta Taivalkosken Päätalo-instituutissa.

Näkymä meijerikamarin pirtin ikkunasta järvelle.

Päätaloa lukeneet tietävät Kallioniemestä enemmän kuin minä. He tuntevat sen läpikotaisin, sillä muun muassa siitä Kalle Päätalo on teoksissaan vuolaasti kertonut. Kirjat paljastavat Kallioniemen sijainnin niin tarkoin, että ennen paikan muuttumista museoksi sivulliset kävivät kurkkimassa talon ja saunan ikkunoista sisään suosikkikirjojensa tapahtumapaikkoihin tutustuakseen, vaikka sauna oli lämmin ja kylpijät sisällä!

Sauna, jonka intimiteetin säilyttävistä ikkunoista turistit
pystyvät kuitenkin kurkkaamaan sisään saakka.
Riitu-äiti käytti tätä saunaa kuppaustoimintansa tukikohtana.

Museoksi Kallioniemi avattiin 1991. Alun perin Kalle Päätalon Herman-isä oli uittanut meijerikamarin paikalle vuonna 1922. Talossa oli aluksi vain pieni pirtti ja kööki.

Kööki. Kokkaisitko sinä tässä päivittäiset ruoat kymmenelle hengelle?

Pirtissä on nähtävillä uuni, jonka rakennustyötä Kalle kirjoissaan hersyvästi kuvaa. Muurari Antti Lohilahti oli niin puhelias mies, että Kallen isä risti tämän satusedäksi.

Pirtissä ja köökissä asui yhdeksänhenkinen perhe liki kymmenen vuotta, minkä jälkeen meijerikamarin kupeeseen rakennettiin laajennuksena isompi pirtti, joka tarjosi yöpaikan usealle uittomiehellekin.

Kangaspuut.

Vanha puoli jätettiin tällöin kesäkäyttöön. Kallioniemessä on nähtävillä Päätalon perheen esineistöä, ja koko museo on upea kohde suomalaisesta arjen historiasta kiinnostuneille.

Onko tämä kehto keinutellut Kalleakin?

Kallioniemestä Kalle on ponnistanut pitkälle. 45 kirjoitettua teosta ja yli 3,5 miljoonaa myytyä kappaletta. Se vetää hiljaiseksi. Hyvä on Kallen ollut täällä sitkeytensä juurruttaa.

Arkisia esineitä: survin, puulusikka, kauha, sokerisakset ja keritsimet.
Vasemmanpuoleisinta en osaa nimetä.

Kalle oli koko ikänsä ahkera lukija. Jo Kallioniemessä hän luki Jokikylän pikkukirjaston loppuun - piilossa isältään, joka arvosti enempi rehellistä ruumiillista työtä.

Vyyhtipuu.

Kallioniemi on toiminut myös Päätalo-elokuvien kuvauspaikkana. Näkymiä isomman pirtin puolelta:

Voi, kun näitä olisi saanut maistaa tuoreeltaan!

Kolmetoistavuotiaana Kalle Päätalo lähti metsätöihin. Lienee sanomattakin selvää, ettei Kalle lapsuuttaan ilman työntekoa siihenkään saakka viettänyt. Kalle oli vanhempiensa vanhin elossa oleva lapsi.

Sivustavedettävä monitoimihuonekalu. Elintärkeä esine
suomalaiselle suurelle ikäluokalle!

Kalle Päätalo on todennut, että kun muistojen lukot avautuvat, niitä ei saa enää kiinni millään. Kalle on kirjoittanut oman elämänsä lävitse repliikki repliikiltä. Tuotannossa on suomalainen menneisyys kirjoitettu auki.

Tämä kaunotar toimii takuulla vieläkin!

On myös sanottu, että Kalle Päätalo on tehnyt tuotannossaan ripin, joka häneltä jäi lestadiolaisseuroissa tekemättä. Minä uskon, että rippi tai ei, Päätalo on kirjoittanut maaseudulta kotoisin olevan koko sukupolvensa tarinan. Mikä muu suosion selittää?

Kallen ja perheen avara "kylpyhuone".

"Jos olisin antanut esteille ja hankaluuksille periksi, niin kirjailijaurani olisi voinut jättää kesken jo monta kertaa, mutta jollakin tavalla olen sitkaasti lannistumaton ja olen aina lopulta kuitenkin uskonut itseeni - ihan jääräpäisestikin. Ja se on kannattanut", toteaa Kalle Päätalo. Siinäpä oppi meille jokaiselle.

Separaattori.

Leivontavälineistöä.

Minulle Kallioniemi on erityisesti kirjailijakoti. Vierailun aikana saatoin kuvitella Kallen istumaan järven rantaan tai kantamaan puita saunalle. Kiinnostava yksityiskohta on pirtin seinällä riippuva Kallen reppu:

Mahtuisiko sinulle tärkeät tavarat tähän?

Repussa Kallella oli mukanaan kaikki maallinen omaisuus, kun hän kotiutui sodasta 1944 Tampereelle: äidin kutomia villasukkia ja vanttuita sekä pieni takki, raanuja nukkumiseen sekä neljä nimettyä kirjaa sekä 2 - 3 nimeämätöntä. Nimettyjen joukossa tietysti Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi, jota Kalle kantoi mukanaan missä tahansa: uittotyömailla, riiuulla ja sodassa. Kirja on muuten nähtävillä Taivalkoskella Päätalo-keskuksessa kirkonkylän kupeessa, ja on ehdottomasti näkemisen arvoinen!

Kallioniemen uuden pirtin leveä näkymä pihalle ja järvenselälle.

Kalle Päätalo ei pistänyt elämäänsä suosion myötä koskaan risaiseksi vaan hän eli varsin kohtuullista elämää Tampereella elämänsä loppuun saakka. Hän kirjoitti kurinalaisesti 79-vuotiaaksi, jolloin sai päätökseen omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjansa. Taivalkoskella hän kävi akheraan ja osallistui nimeään kantaville kulttuuripäiville mielellään. Ensi kesänä Päätalo-viikko pidetään 2. - 8.7.2012.

Järvenselkää kaihoisasti tähyää Kallioniemessä myös uittomies,
taiteilija Veikko Haukkavaaran "Uneutettu vonkamies".

Kallioniemi on tunnelmallinen paikka! Parastaan se antaa varmasti lämpimänä kesäpäivänä, kun lempeä tuuli puhaltaa järveltä. Silloin kirjoittaja voisi ehdottomasti kaivaa kupeestaan kirjoittamisvälineet ja istua vaikka rantakivelle ja pistää ylös tunnelmiaan ja vaikutelmiaan.

Jälleennäkemisiin

Mikä kirjallinen paikka?
Viiden pisteen vihje: Sen nimi on Kallioniemi.
Vastaus paljastuu seuraavassa blogitekstissäni
viikon kuluessa!

Taivalkoski ja Päätalo-instituutti ovat pitäneet minua hyvin.

Sunnuntaina päättyi yksivuotinen luovan kirjoittamisen kurssi, ja mieli on ilman muuta haikea ja olo jopa avuton. Miten nyt kirjoittamisieni kanssa kuljen eteenpäin? Syksystä kevääseen on ollut miellyttävä ristiä kädet niskan taa ja tuudittautua Taija Tuomisen ohjauksen riippumattoon.

Ok, ei se ihan niin helppoa ja lokoisaa ole ollut!

Yksivuotinen luovan kirjoittamisen kurssi on ollut minulle ennen kaikkea romaanikäsikirjoitukseni oleellinen, jopa elintärkeä tukijalka yli talven tuiskujen. Kurssille on pitänyt kirjoittaa! Käsis on siksi edennyt yhtä varmasti kuin uusi kurssiviikonloppu on aina seurannut toistaan. Nyt seuraavaa ei enää tulekaan.

Tyhjyys?

Ei sentään! Mukaan olen saanut huikeat eväät käsiksen viimeistelyyn. (Huomaatteko, en kirjoita enää käsistä isolla koolla? Asiasta on tullut vuoden aikana siedettävämpi, vaikka sen merkitys ei ole hävinnyt minnekään.) Kolmeen otteeseen olen luetuttanut paitsi Taijalla myös kurssikavereillani tekstiäni ja saanut siitä tolkunlaisen palautteen ja kahmaloittain uskoa. Nyt minulla on kasassa aivan selkeät stepit siihen, miten teen käsikirjoituksesta niin valmiin, että uskallan kokeilla sen menestystä kustantamoissa:
1) stilisoin kielen yhdenmukaiseksi läpi käsikirjoituksen
2) kirjoitan ainakin yhden juonenkäänteen lisää, josta jo tiedän, miten sen teen
3) ankkuroin tarinan voimakkaammin sen tapahtumapaikoille
4) teen muita pikkutarkastuksia ja täsmennyksiä, kuvitan vähän kieltä ja teen kunnollisen lukujaon.

Sitten paketti on kutakuinkin kasassa ja se voi testata lisää koelukijoita!

Täyttymys?

Saija, Kotikadun Arwolanakin tunnettu,
tarjosi upeat puitteet  ja herkullisen ruoan kurssipäättäjäisillemme.

Tavallaan. Kuitenkin sunnuntaina jätin taakseni lukuvuoden aikana tutuksi ja läheiseksi muodostuneen viiteryhmäni ja heidän mielettömän upeat tekstinsä. Jos pärjään ilman kirjoittamistukea, kuinka jätän ihmiset taakseni? En mitenkään. Kannan kaikkia heitä mukana mielessäni, sydämessäni - jopa häivähdyksinä käsikirjoituksessani. Olemme sopineet alustavasti luokkakokouksesta kesälle. Ehkäpä siihen mennessä minun tekstini on viimeistelty. Hyvänä dead linena se toimisi ainakin!

Silti kaikkea koettua on nyt kova kaipuu. Jonkin loppu on kuitenkin kliseenkin mukaan aina uuden alku. Näin nytkin. Ponnistan tästä kohti uusia haasteita ja kirjallisia seikkailuja. Pari erittäin hyvää ideaa uudesta tekstistä jo elää pääni sisällä, ja siellä ne paisuvat ja muhivat niin kauan, kunnes kesä on kulunut.

Hyvästi jää, kotoisa Hotelli Herkko, kunnes jälleen tapaamme.

Blogini on ollut hämmentävän hiljainen viimeisen kuukauden ajan. Tämä johtuu siitä, että olen valmistautunut Päätalo-instituuttia varten, tehnyt puutarhatöitä ja säiden tultua suotuisiksi juossut jälleen. Nyt taitaa blogiote jonkin verran napakoitua. Tällä hetkellä täällä on myös ulkoasussa oraasta kertova väliaikaisilme, mutta uusi ja upea on jo valittu ja pian tulossa... Jo toinen, tavallista painavampi syy kurkistella pian tänne takaisin!

MOTTO: Aina, kun ei kirjoita, on aikaa pelätä, ettei osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin, on aikaa antaa itselleen lannistavaa palautetta ja unohtaa, miksi ylipäätään kirjoittaa.
(Sophy Burnhamia ja For Writers Only -teosta mukaellen Taivalkoskella 11. - 13.5.2012)

Käsis a:sta ö:hön

On tämän blogin ansiota ja syytä, että aloitin reilu vuosi sitten rinta rottingilla romaanikäsikirjoituksen koostamisen. Aiemmin olin kirjoittanut pääasiassa lyhyitä tekstejä, mutta halusin pitkäaikaisempaa harjoitusta ja tunsin paloa ja voimakasta kutsumusta kirjoittaa enemmän ja pitkäjänteisemmin. Esimerkkien voimalla valitsin tieni. Sekä ennen oman käsiksen aloittamista että sen jälkeen sain valtavasti inspiraatiota ja innoitusta muista kirjoittajablogeista. Iso rutistus kaikille teille!

Alkuun vain kirjoittelin ilman erityistä tavoitetta Käsiksen kohtalosta. Varsin pian kuitenkin pyrkimykseksi alkoi ihan itsestään nousta tekstin julkaiseminen. Luulen, että se päätös on vähentänyt kirjoittamiskirjoituksia täällä Luen ja kirjoitan -blogissani. Vapaamuotoisemmasta kirjoittelemisesta olisi helpompi avautua, mutta vaikka en tiedä, saanko tekstiä koskaan julkaistuksi, on lähtökohta kuitenkin julkaisemispätöksen jälkeen aivan erilainen.

Pakersin Käsistä varsin pitkälle, kunnes aloitin ansiotyöt pitkän tauon jälkeen elokuussa. Arkirytmin muutokset saivat aikaan sen, että kirjoittamiseen varattu rakonen kapeni entisestään. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi, vaikka kirjoittajan blokkikin vaivasi pahasti viime syksyn aikana.

Rawich / freedigitalphotos.net

Blokki aiheutui ja se purkautui samasta syystä. Sain nimittäin elokuussa lahjaksi Päätalo-instituutin vuoden mittaisen kirjoittajakurssin, ja kurssin ensimmäinen tapaaminen oli lokakuussa. Koulutus oli omiaan nostamaan rimaa oman hengentuotteeni osalta, joka tavallaan aiheutti painavan blokin. Kuitenkin kurssia varten tekstiä oli tuotettava, joten blokki oli pakko saada purkautumaan. Ja purkautuihan se ennen pitkää. Lääkkeeksi sopi vain ja ainoastaan härkää sarvista ottaminen: kirjoittaminen, kirjoittaminen, kirjoittaminen, vaikka miten hankalalta tuntuisi.

Sitten välillä kirjoittaminen taas sujuikin kuin rasvattu. Se on huikean hieno tunne, ja silloin pitäisi ymmärtää ja pystyä takomaan tarinaa vaikka yön läpeensä keskeytyksettä. Silloin kannattaisi antaa virran vain viedä. Minulla siihen ei aina ole kuitenkaan mahdollisuutta. Lapset huutavat luokseen yöllä juuri silloin, kun olen päässyt juonessa kiinnostavaan vaiheeseen, tai ansiotyön tehtävät odottavat silmäpusseista kärsivää sinnikkoa. Olisi kenties otettava oppia Eppu Nuotiosta, joka naistenlehdessä tänä keväänä kertoi lahjovansa lapsiaan saadakseen kirjoittamisaikaa.

David Castillo Dominici / freedigitalphotos.net

Olen kuitenkin erittäin onnellinen kirjoittajariepu sen vuoksi, että omaan viikko-ohjelmaani on saatu kirjoittamista varten raivattua tilaa säännöllisesti kaksi kokonaista iltaa, jolloin voin omistautua vain ja ainoastaan harrastukselleni perheestä ja muista velvollisuuksista piittaamatta! Lähellekään aina en tuota aikaa kirjoita, vaan saatan tehdä taustatutkimusta, osallistua kirjoittajapiiriin, lukea kirjoittajaopasta, juosta tai tehdä jotakin aivan muuta kuin kirjoittamisasiaa. Silti tämä oma aika on korvaamaton kirjoitusten etenemiselle! Ehkä pitäisi olla sen käytössä itselleen tiukempi?


Nyt Käsis on kuin onkin kertaalleen kirjoitettu läpi! Juoni ja tapahtumat ovat järjestyksessä, henkilöt ovat tapahtumien aikana muuttuneet. Onko Käsis siis valmis? Ei.

Tästä alkaa hurja täydennysten ja poistojen sarja. Muutamassa kohdassa tarvitaan lisää tekstiä ja järeämpää otetta tapahtumien kulkuun. Tilkesanoja saan poistaa, mutta kuvauksia lisätä. Olen ajatellut kirjoittaa tekstiin myös vaihtoehtoisen lopun. Toistamiseen. Lähinnä ehkä itseäni varten. Jossakin vaiheessa - ja minulle on vielä täysin epäselvää, missä - Käsis on sitten siinä vaiheessa, että sillä voi yrittää takoa kustantamojen ovia.

Päätalo-instituutin kirjoittajakurssin lopetusviikonvaihde on toukokuussa. Saan ryhmälleni kokonaisen käsikirjoituksen luettavaksi, mutta "valmiiksi" en sitä ennätä saamaan. Tarkoitus on nyt käydä tekele kerran läpi ja täsmentää muutamia kohtauksia, jotta teksti olisi luettavampi ja kiinnostavampi kauttaaltaan.

Vaikka koitan tässä esiintyä suunnitelmallisena ja jämynä, minua pelottaa hieman, että olen tässä asiassa alisuoriutuja. Vera Vala kirjoitti äsekttäin blogissaan minulle tärkeän tekstin "Unelmista totta". Vera kirjoittaa: "minähän suollan priimaa jo ensimmäisellä pulautuksella. Kai se nyt riittää tällaiselta luonnonlahjakkuudelta, että jaksaa istua siihen koneen ääreen kerta toisensa jälkeen ja tahkoa näppäimistöltä romaanikäsiksen verran sanoja", ja koska Vera on Kirjoittaja isolla koolla, hän tietysti osoittaa tuon utopiaksi. Minä siis pelkään, etten tajua tehdä tarpeeksi työtä tekstini eteen. Tai ok, jos nyt ymmärrän, että työtä pitää tehdä eikä kannata itseä päästää liian helpolla, repeääkö siitä riemu: jään ikuiseksi nysvääjäksi, joka ei päästä koskaan tekstiä irti käsistään.

On kuitenkin valtava ilo huomata, miten olen vuoden aikana kehittynyt kirjoittajana! Tähän tekstiin linkittämissäni postauksissa minulla on ollut esillä pieni edustus niistä ongelmista, joita olen kirjoittamisprosessin aikana kohdannut. Olen ollut valtavan epävarma ja suunnat ovat olleet hukassa moneen otteeseen. Nyt on selkeämpi vaihe menossa, enkä enää vapise tekstini edessä. Osaan käsitellä sitä ja tiedän, että se pysyy kasassa. Silti on paljon vielä opittavaa. Eihän tässä koskaan valmiiksi tullakaan.

Kirjoittamisen, muokkaamisen ja viimesitelyn iloa ja paloa jokaiselle! Omistan tämän tekstin Leijonalle, joka kyseli jo kirjoittamispostausten perään. Kiitos tuuppauksesta!

PS. Veran teksti on muuten upea postaus ihan minkälaisia unelmia vain tavoitteleville. Kannattaa lukea!

Stuart Miles / freedigitalphotos.net

Reppu täynnä lujaa uskoa

Päätalo-instituutin viikonloppu on takana ja kirjoittajan mieli on korkealla. Vaikka kaamostaantumus ei liikahtanut Taivalkoskella minnekään, solmuja on saatu auki. Koillismaalta Ouluun läpi soiden ja metsien lasketellessani ajatukset kirakstuivat taivaan tavoin. Kiimingissä jo auringon säteet pistivät silmään. Pidän sitä (taas) hyvänä enteenä.

Taija Tuominen sanoi, että on tärkeintä uskoa ja luottaa itseensä. Tekstistäni saamani palaute oli niin kannustavaa, etten voi enää pyristellä vastaan. Pitää antaa mennä.

Lauantai-iltana ajattelin paneutua yöpuullle aikaisin, mutta unohduin katsomaan Queen-dokumenttia ja Budapestin konserttia 80-luvulta. Liikuttuneena ajattelin, että elleivät Freddie Mercury ja loput yhtyeestä olisi uskoneet itseensä ja tehneet aivan omanlaistaan kekkuloivaa mahtirockia, olisimme sitä kulttuuriaarretta köyhempiä.

Queen olkoon vastedes voimabändini!

Palautetta

Käsiksestäni saamani palaute on pääosin kehuvaa. Tekstiä luonnehdittiin luistavaksi, dialogia jopa loistavaksi ja tarinaa eteenpäin kuljettavaksi. Tarina oli imaiseva ja uskottava, paikoin liikuttavakin. Koska kirjoitan nuoresta tytöstä, kieltä sanottiin uskottavaksi nuorten kieleksi. Aihe todettiin tärkeäksi ja tuoreeksi. Yksi ryhmäläisistämme sanoi, ettei ollut jaksanut lukea tekstiä, mutta täytyy vain toivoa ja tehdä sen eteen töitä, että jatkossa hänkin jaksaa :-). Kaikkein lämmittävintä oli se, että tekstissä sanottiin olevan näkyvissä minun hyvä, oma, selkeä tyylini. Se pudottaa yhden suuren järkäleen sydämeltäni.

Oikeastaan vasta nyt, kun kirjoitin nämä kommentit tähän, ymmärrän, miten hehkussa saan jatkaa! Lämmin kiitos taas koko ryhmälleni (joista muuten ilokseni moni kuulemma lukee tätä blogiakin - tervetuloa, kuten muutkin uusimmat lukijat)!

Viikonlopun painavin anti

Päätalon Kallen instituutissa aikaa kului paljon tekstien läpikäymiseen, mutta sehän onkin perin juurin opettavaista. Palautteen sekaan Taija Tuominen lomitti hienosti kirjoittamisen teoriaa. Odotin itse eniten asiaa kirjoittamisen esteistä. Sitä tulikin, ja isoin oppi itselleni oli se, että monesta ongelmasta pääsee eroon sillä, että kirjoittaminen on automatisoitunutta, rutiininomaista. On tärkeää, että kirjoittaa säännöllisesti, mieluiten joka päivä edes jotakin. Tämä on nyt yksi kotiläksyni: teen kaunokirjoittamisesta rutiinin.

Itsesensuuri on myös iso oma kirjoittamisen esteeni. Lääke tähän on se, että alan luottaa siihen, että tässä luonnosteluvaiheessa voin kirjoittaa mitä tahansa ja jätän mahdollisen sensuroimisen vasta viimeistelyyn. Tässä on tekemistä, mutta nyt ei auta kuin uskaltaa!

Paljon puhuimme myös dialogista, kuvauksesta, käänteistä ja henkilökuvauksesta. Lisäksi reppuun tipahti taas kymmenkunta varteenotettavaa lukuvinkkiä - aivan niin kuin lukulista ei ennestään olisi tarpeeksi pitkä :-D!

Kamera jäi tällä kertaa kotiin, joten en voinut tallentaa Taivalkosken  valkeutta blogiin ihasteltavaksi. Kuvat ovat muualla tänä syksynä kuvattuja otoksia.

Luen ja kirjoitan kehittyy

Suurkiitos kaikille palautekyselyyn vastanneille! Antamanne palaute pyöriskeli muutaman pääaiheen ympärillä: blogin nimi, kirjoitustyyli ja postauksien aiheina kirjoittaminen versus lukeminen kirvoittivat mietteitä eniten. Palautekysely ja arvonta -postaus teki samalla blogissani historiaa, sillä ensimmäistä kertaa koko puoleen vuoteen joku postaus syrjäytti Aikuisen naisen seksi -kirjoituksen eniten luettujen listalla! Nyt tarjoilen koostetta ja omia mietteitäni tästä blogista.


Nimi ja sen merkitys

Jo palautekommenteissani totesin alun perin Marian ehdotuksesta muuttavani blogin nimen lyhyemmäksi, Luen ja kirjoitan. Tämän jälkeen Anna Elina ja Anonyymi oivaltavasti hoksauttivat, ettei nimen sisältö ole typistettynä enää sama. Se on totta. Päätin nyt tehdä niin, että lyhennän nimen, sillä tuollaisenaan se on kuitenkin jopa kuluneen fraasin oloinen, mutta täsmennän ja laajennan blogin kuvausta hieman. Nythän kuvauksessa vain todetaan täällä olevan luku- ja kirjoittamispäiväkirjan, mikä tietysti pitääkin paikkansa. Katsotaan, mitä saan kuvauksesta muotoutumaan. Anonyymin pohdinta blogini nimestä oli erittäin ansiokas ja jätti minut miettimään olemisen oikeutusta laajemminkin. Iso kiitos siis siitä! Kirjoitan nimestä vielä remontin edetessä lisää.


Luen ja kirjoitan

Tästä sujahdetaankin sukkelasti kirjoittamisen ja lukemisen kamppailuun blogini sisällöissä. Kautta lyhyen blogihistorian tekstini ovat käsitelleet enempi lukemista, siis näitä loistavia, ihania, järkyttäviä kirjoja. Kirjoittamispostauksia on ilmestynyt myös vähintään yksi kuukaudessa. Olen itse jatkuvasti potenut huonoa omatuntoa siitä, etten kirjoita kirjoittamisesta enempää. Jotenkin nimittäin kaipaan itse kirjoittamispohdintojani, mutta yllätyksekseni tekstin tekemisestä on ollutkin hankala kirjoittaa! Koen kirjoittamisen (vaikeuden) jotenkin intiiminä asiana enkä halua sitä retostella avoimesti täällä blogistaniassa. Toisaalta se olisi varmaankin joistakuista kiinnostavaa luettavaa, mutta en ole siihen vielä valmis. Viihtyisän Vinttikamarin Ahmu antoi monta kiinnostavaa ideaa kirjoittamispostauksiin, ja yritänkin käyttää niitä jatkossa hyväkseni. Kiitos! Muutenkin syksyn aikana saattaa tulla tarvetta ja aihetta kirjoittaa enemmänkin kirjoittamisesta, mutta nyt en paljasta siitä enempää, vaan jätän teidät jännittämään kanssani...


Blogin ääni

Kirjoitustyylistäni on palautteessa tykätty. Se motivoi kirjoittamaan vielä paremmin. Kuten kommentissanikin kerroin, olen hämmennyksissä siitä, että tyyliä kuvattiin jopa ammatilliseksi, päteväksi, perusteelliseksi, paneutuneeksi, ilmaisullisesti rikkaaksi ja - sydämellinen kiitos, Leena Lumi - hymyäväksi. WAU! Voisinpa väittää, että juuri kaikkeen tähän olen pyrkinytkin ;-D. Minun omasta äänestäni pidettiin, siis siitäkin, että sanon mitä ajattelen. Hyvä. No, ehkä jonkinlainen elämänkokemus ja tottumus tekstien kanssa taistelemiseen kuultaa blogissani. En ole kuitenkaan tällä hetkellä ammattikirjoittaja, vaikka nuorena naisena olen toimittajan töitä tehnytkin. (Kirjoitan lukemisesta ja blogikirjoittamisesta enemmän pian, sillä sain paljon ajatuksia Kirsin kirjanurkasta virinneestä keskustelusta!)


Oma paikka blogistaniassa

Muuta huomionarvoista palautteessa oli blogiarkiston paikka, jonka muutinkin jo tuohon sivupalkkiin. Blogin siististä ulkonäöstä tykättiin, ja erityisesti Valkoinen Kirahvi ja Jaana nostivat esiin mukavasti myös aktiivisuuteni muissa blogeissa, mikä on tämän homman suola ja kuuluu bloggaamiseen minusta yhtä lailla kuin oman blogin päivityksetkin.

Yhteenvetona on todettava, että blogi tulee lähiaikoina raikastumaan ulkoasultaan, nimi lyhenee, kirjoittaminen saattaa sisältönä hieman vahvistua ja oma ääni säilyy. Tällaisin suuntaviitoin jatketaan!

Suurkiitos palautteesta! Tervetuloa uudet lukijat! Kukkia ihan jokaiselle:

Auringon valo

Sain Aikatherinelta lahjaksi auringon valoa, jonka hän toivoi piristävän ja ennenkaikkea kannustavan sekä inspiroivan uusia tekstejäni. Kiitos, valo on saanut paljon aikaan. Sen tähden minulla on ilo jakaa se tässä edelleen kaikkien lukijoitteni kanssa. Samalla toivotan tervetulleeksi myös hiljattain blogini löytäneet uudet lukijani. Olen todella iloinen teistä kaikista!

Täällä on tänään paistanut aurinko pilvettömältä taivaalta koko päivän. Aurinko on elinehtomme. Melkein kaikki käyttämämme energia on peräisin auringosta. Aurinko säätelee elämämme rytmiä, sillä se tekee meille päivän ja tuo mukanaan kesän. Lepoaikoja ovat yö ja talvi, jolloin aurinko antaa meidän kerätä voimia. Aurinko on voimakkain lähellämme oleva taivaankappale, joten siltä suojautuminenkin on tärkeää. Ei ihme, että aurinkoa pidetään myös jumalana.

Minulla on ollut tänään myös rento vapaapäivä kaikesta arkisista velvollisuuksistani, joten olen pystynyt pariinkin otteeseen keskittymään kirjoittamiseen. Käsis on mennyt kerrankin harppauksin eteenpäin. Olen saanut loppukappaleet kirjoitetuksi aikamoisessa flow'ssa. - Oi, kirjoittamisen ihanuutta! - Käsis ei ole kuitenkaan valmis, vaan alun ja lopun välistä puuttuu vielä paljon tavaraa. Nyt kuitenkin tiedän, minne olen itsepäisiä henkilöitäni marssittamassa.

Tämä päivä on mennyt kirjoittamisen lisäksi pohdiskellessa ja lukiessa. Poikani Kevin mietityttää edelleen. Omasta mielestäni opin Shriverin kirjasta lisää hyväksyntää, mikä tarkoittaa osittain myös läsnäoloa. Arvostan aikaa ja tilaa tässä ja nyt enemmän kuin ennen. Tartun siihen, mitä minulla on sen sijaan, että haikailisin jatkuvasti toisaalle. Otan elämäni vahvasti omiin käsiini ja vaikutan siihen, mihin pystyn, mutta hyväksyn elämän myös sellaisenaan. En valita jatkuvasti olosuhteista. Tänään olen hyvin onnellinen, huomaatteko?

Luen parastaikaa Mikael Niemen tuoretta Aivot pellolle -(nuorten)romaania. Se on kutkuttava kirja, mutta en ole ihan varma tykkäänkö siitä kympillä vai ysillä. Onneksi se on ihan erilainen kuin Poikani Kevin, jonka jälkeen on hankala minkään kirjan asettua luettavaksi. Lukukokemuksia Niemestä siis luvassa!

Aurinkoa kaikille lukijoilleni! Hyviä ajatuksia ja energiaa tavoitteittenne saavuttamiseen, rauhallista ja iloista mieltä! Antakaa valonne loistaa!

-----------------------------------------

Auringon valon voi poimia täältä mukaansa ja tehdä sen vaikutuksista postauksen omaan blogiin. Tämä on lämmin kesäinen haaste, jota en osoita kenellekään erityisesti. Ottakaa rohkeasti säde kiinni! :-)

Mitä minun pitikään kirjoittaa

Voi itku! Minulla on lupaava novellikäsikirjoitus, jonka ajattelin lähettää kirjoituskilpailuun. Olin jo eräänä iltana painamassa sähköpostin Lähetä-painiketta, kun tajusin, ettei novelli olekaan hyvä sellaisenaan. Sain välähdyksenomaisesti selkeän kuvan siitä, miten tekstiä pitää muokata, että se avautuu paremmin kaikille. Nyt tämä kuva on tipotiessään! Puhf!

Voihan katkennut lyijykynän terä! Mitähän tässä nyt pitäsi tehdä? Pääni lyö tyhjää, kun yritän saada taannoisen myöhäisillan ajatusta takaisin mieleeni. Mitähän oikein tuumin, kun en heti silloin tehnyt muokkauksia, edes jotakin pikaista hahmotelmaa?

Jos jotakin, tässä piilee opetus: kun ajatus on kirkkaimmillaan, älä hukkaa hetkeä vaan kirjoita, kirjoita vimmatusti! Seuraavalla kerralla kirjoitan ideat vaikka puseronhihaani. Yksi kätevä kapistus ideoiden muistiinpainamiseen on muuten melkein aina mukana roikkuva puhelin. Siihen voi aina jättää itselleen muistilappusen.

En ole muuten koskaan aiemmin osallistunut kirjoituskilpailuun, paitsi koulussa joskus raittiuskirjoituskilpailuihin, joista sainkin aina jotakin mukavaa pikkupalkintoa vaihdossa. Nyt katson kilpailua tapana saada palautetta omasta tekstistä. Palautettahan on sekin, ettei saa mitään palautetta! Toki kilpailuun osallistuminen tuo myös vähän jännitystä elämään ja väriä kirjoitusharrastukseen.

Kertokaapa, minkälaisia kokemuksia teillä muilla on kilpailuista! Oletteko osallistuneet ja miksi - jos ette, miksi? Mitä olette oppineet? Mitä kokeneet?

Niin joo, ja jos joku saa kiinni kadonneen ajatukseni, sen voi palauttaa takaisin lähettäjälle. Löytöpalkkio!