Tomi Kontio: Lehmä jonka kyljessä oli luukku

Tomi Kontio: Lehmä jonka kyljessä oli luukku. Kuvittanut Camilla Pentti. Teos. 2006.

Silloin tietää kirjavalinnan menneen nappiin, kun lapsi pyytää innokkaasti silmät loistaen viimeisen sivun jälkeen kirjaa luettavaksi heti uudestaan. Näin kävi Tomi Kontion Lehmä jonka kyljessä oli luukku -kuvakirjan kanssa. Erityisesti 5-vuotias esikoisemme piti kirjasta todella.

Lehmä jonka kyljessä oli luukku kertoo kaksosista, Ivanista ja Vanjasta tai Vivanista ja Anjasta, jotka karkaavat kotoa, sillä siellä ei voi olla, ja tapaavat lehmän, jonka kyljessä - toden totta - on luukku. Kirja on alusta saakka ihastuttavan monitulkintainen ja leikittelevä. Se ruokkii mielikuvitusta säästelemättä, mutta juoni kulkee kuitenkin eteenpäin takkuamatta. Matkan varrella pojat nauravat ja vakavoituvat. Minä ihastelen.

Ivan oli Vanjaa kolme kuukautta vanhempi. He olivat kaksosia. Kerran he tappelivat niin pahasti äitinsä mahassa, että Ivan putkahti ulos ennen aikojaan. Suoraan Itäkeskuksen Anttilan lattialle. "Kappas vaan, taisi tulla pieni tyttö", äiti tokaisi ja nosti lapsen syliinsä. (--)

Voi, tällaista pitäisi olla lapsille tarjolla paljon paljon enemmän, kun aurinko teroittaa itsensä kuusenlatvoihin, repaleisia sanavaatteita puetaan uteliaisuudelle ja hämärä hiipii tossut jalassa ja heittelee käpyjä aurinkoon. Tai kun lehmällä lennetään, pilvet maistuvat vaahtokarkeilta ja lehmän pötsin vierestä löytyy kuorsaava säiliöauto. Eihän ole ihme, että lapset nauttivat?

Lehmä jonka kyljessä oli luukku on runoilijan tekemä mieletön, mahtava lastenkirja, jossa ei kohderyhmää aliarvioida vaan annetaan kielen kuvallisuutta täyslaidallinen, ja tyylikkäästi sittenkin.

Kirjaan kuvituksen on tehnyt Camilla Pentti, ja kuvat tukevat tarinaa oivallisesti jättäen tekstin tavoin tilaa lukijan omille ajatuksille.

Tiesittekö, että tältä näyttää, kun astuu sisään luukusta,
joka on lehmän kyljessä?
Etsi kuvasta kuorsaava säiliöauto!

Karkulaisten matka päättyy lopulta takaisin kotiin, jossa äiti ottaa lapset avosylin vastaan ja  isä on pistetty kuivumaan. Voih.

Lehmä jonka kyljessä oli luukku ansaitsee vähintään täydet tähdet. Ehdotonta lukemista kaikille lapsille!

Tähtiä: 5/5

* * *

Kuulin Tomi Kontiota Oulun Muusajuhlilla viime elokuussa. Hän lausui tuolloin itse pikkupoikana kirjoittamansa runon, jossa unelmoi uudesta polkupyörästä. Se on liikuttavin runo, jonka olen lausuttuna kuullut.

Ensi vuonna blogiin on omasta hyllystä tulossa Kontiolta Keväällä isä sai siivet.

Jälleennäkemisiin

Mikä kirjallinen paikka?
Viiden pisteen vihje: Sen nimi on Kallioniemi.
Vastaus paljastuu seuraavassa blogitekstissäni
viikon kuluessa!

Taivalkoski ja Päätalo-instituutti ovat pitäneet minua hyvin.

Sunnuntaina päättyi yksivuotinen luovan kirjoittamisen kurssi, ja mieli on ilman muuta haikea ja olo jopa avuton. Miten nyt kirjoittamisieni kanssa kuljen eteenpäin? Syksystä kevääseen on ollut miellyttävä ristiä kädet niskan taa ja tuudittautua Taija Tuomisen ohjauksen riippumattoon.

Ok, ei se ihan niin helppoa ja lokoisaa ole ollut!

Yksivuotinen luovan kirjoittamisen kurssi on ollut minulle ennen kaikkea romaanikäsikirjoitukseni oleellinen, jopa elintärkeä tukijalka yli talven tuiskujen. Kurssille on pitänyt kirjoittaa! Käsis on siksi edennyt yhtä varmasti kuin uusi kurssiviikonloppu on aina seurannut toistaan. Nyt seuraavaa ei enää tulekaan.

Tyhjyys?

Ei sentään! Mukaan olen saanut huikeat eväät käsiksen viimeistelyyn. (Huomaatteko, en kirjoita enää käsistä isolla koolla? Asiasta on tullut vuoden aikana siedettävämpi, vaikka sen merkitys ei ole hävinnyt minnekään.) Kolmeen otteeseen olen luetuttanut paitsi Taijalla myös kurssikavereillani tekstiäni ja saanut siitä tolkunlaisen palautteen ja kahmaloittain uskoa. Nyt minulla on kasassa aivan selkeät stepit siihen, miten teen käsikirjoituksesta niin valmiin, että uskallan kokeilla sen menestystä kustantamoissa:
1) stilisoin kielen yhdenmukaiseksi läpi käsikirjoituksen
2) kirjoitan ainakin yhden juonenkäänteen lisää, josta jo tiedän, miten sen teen
3) ankkuroin tarinan voimakkaammin sen tapahtumapaikoille
4) teen muita pikkutarkastuksia ja täsmennyksiä, kuvitan vähän kieltä ja teen kunnollisen lukujaon.

Sitten paketti on kutakuinkin kasassa ja se voi testata lisää koelukijoita!

Täyttymys?

Saija, Kotikadun Arwolanakin tunnettu,
tarjosi upeat puitteet  ja herkullisen ruoan kurssipäättäjäisillemme.

Tavallaan. Kuitenkin sunnuntaina jätin taakseni lukuvuoden aikana tutuksi ja läheiseksi muodostuneen viiteryhmäni ja heidän mielettömän upeat tekstinsä. Jos pärjään ilman kirjoittamistukea, kuinka jätän ihmiset taakseni? En mitenkään. Kannan kaikkia heitä mukana mielessäni, sydämessäni - jopa häivähdyksinä käsikirjoituksessani. Olemme sopineet alustavasti luokkakokouksesta kesälle. Ehkäpä siihen mennessä minun tekstini on viimeistelty. Hyvänä dead linena se toimisi ainakin!

Silti kaikkea koettua on nyt kova kaipuu. Jonkin loppu on kuitenkin kliseenkin mukaan aina uuden alku. Näin nytkin. Ponnistan tästä kohti uusia haasteita ja kirjallisia seikkailuja. Pari erittäin hyvää ideaa uudesta tekstistä jo elää pääni sisällä, ja siellä ne paisuvat ja muhivat niin kauan, kunnes kesä on kulunut.

Hyvästi jää, kotoisa Hotelli Herkko, kunnes jälleen tapaamme.

Blogini on ollut hämmentävän hiljainen viimeisen kuukauden ajan. Tämä johtuu siitä, että olen valmistautunut Päätalo-instituuttia varten, tehnyt puutarhatöitä ja säiden tultua suotuisiksi juossut jälleen. Nyt taitaa blogiote jonkin verran napakoitua. Tällä hetkellä täällä on myös ulkoasussa oraasta kertova väliaikaisilme, mutta uusi ja upea on jo valittu ja pian tulossa... Jo toinen, tavallista painavampi syy kurkistella pian tänne takaisin!

MOTTO: Aina, kun ei kirjoita, on aikaa pelätä, ettei osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin, on aikaa antaa itselleen lannistavaa palautetta ja unohtaa, miksi ylipäätään kirjoittaa.
(Sophy Burnhamia ja For Writers Only -teosta mukaellen Taivalkoskella 11. - 13.5.2012)

Nitinää jähmeessä

Kuura on kaikesta huolimatta kaunista.

Voi tätä kirjoittamisen vastusta! Leivon sämpylöitä, silitän vaatteita, askartelen lapsille luurankopukuja, jynssään pesualtaan hohtavaksi, keksin järjestää vaatehuoneen, luen työsähköposteja ja viikkolehtiä ja kierrän koko blogistanian, varmuuden vuoksi useampaan kertaan, jottei Käsikseni saisi yhtään uutta riviä. Olen hyvä kannustamaan esimerkiksi nanottajia, mutta itse en saa mitään aikaiseksi.

Sain tänään sähköpostia, että Päätalo-instituutin kurssia varten pitäisi - korjaan: olisi pitänyt - lähettää tekstejä jaeltavaksi muille ryhmämme jäsenille. Olen jotenkin onnistunut pyyhkimään tekstien deadlinenkin kalenteristani! Minä, Täsmällisyys. Onneksi Käsiksessä on vanhaa matskua sen verran, että siellä oli, mistä valita ja ottaa. Jännitti kyllä ihan hirveästi antaa tekstin lähteä kokeilemaan, kantaako se, tuo pikaisesti poimittu katkelma. Käsiksentekelettäni ei ole kukaan muu lukenut aiemmin. Toivottavasti nyt edes ehtii mukaan.

Rajalinna-blogia pitävä loistava Minna Kristiina kertoi, että hänelläkin vastustaa. Takerruin Minnaan jo pari päivää sitten. Ahdingossa on hyvä löytää kanssakärsijiä. Voisinkin liittyä WA-ryhmään, siis Writers Anonymouseihin. Ryhmään, jossa voi turvallisesti purkautua, kuinka saamaton tekstien kanssa onkaan.

Edellisen Päätalo-viikonlopun jälkeen olen kirjoittanut Käsistä vain pari sivua. On sanomattakin selvää, että olen pettynyt itseeni. Kuvittelin, että kurssi antaa minulle sulan sijasta siivet kynään. Ei antanut, vaan nosti rimaa niin korkealle, ettei minun hapenottokykyni riitä.

Samaan aikaan mietin, onko minusta sittenkään mihinkään kaunokirjoittajana. Kun Rannelan Kirjoita nuorille ehti jo innostaa ja sai jalat nousemaan maasta, Waltarin Aiotko kirjailijaksi palautti taas maan pinnalle. Siis romautti. Mätkäytti. Mäsäytti. Läväytti, paiskasi, tuuppasi. Tönäisi ja survaisi. Maan rakoon.

Tuonne jonnekin.

Waltari on silti mietteissään aivan oikeassa. Hän esimerkiksi kirjoittaa, ettei ensimmäistä käsikirjoitusyritelmää kannata kustantajalle edes laittaa arvioitavaksi. Hän kirjoittaa siitäkin, miten monenlaista taitavan kirjoittajan pitää osata. Minä olen niin vasta-alkaja ja harjoittelija. Minulla on pitkä, pitkä matka kuljettavana, ennen kuin pystyn tekemään omanlaistani tekstiä tyylikkäästi. Kyllä, Aiotko kirjailijaksi on juuri se luulot pois -teos. Arvostukseni Päätaloa kohtaan nousee entisestään, kun muistan, että juuri tämä Waltarin kirja oli Kallen inspiraation lähde.

Sen tähden lohdullista onkin ollut lukea Lilyn ajatuksia julkaisukynnyksen ylittäneistä teoksista Kirjoita romaani -blogissa: "Herättävät joka tapauksessa ajattelemaan, ettei kustantaja heidän tapauksessaan ole etsinyt mitään täydellistä, vaan ainoastaan kirjoittajaa, jolla on sanottavaa. Tämä on rohkaiseva välähdys ainakin minulle harrastajakirjoittajana: ei täydellistä, vaan jokin sanoma, viesti, joka on selvästi puettavissa sanoiksi. Tämän ajatuksen voimalla jaksan puskea omaa projektiani eteenpäin, kunhan minulla vain on aikaa." Kiitos Lily - tätä olen viime päivinä usein miettinyt. Silti itse olen täällä blogeissakin huutanut hidastamisen ja viimeistelyn perään. Kirja-arvioista saa tuon tuosta lukea, miten niistä on jäänyt kiireen maku suuhun. Sellaiseen minä en halua lähteä mukaan. Kunnianhimoni vie minulta näin varmaan viimeisetkin rippeet kirjoittajahengestäni.

Tässä sätkin. Päätalo-instituutin viikonloppu on tulossa pian. Luvassa on puhetta ainakin kirjoittamisen estoista. Tuleepa muuten tilaukseen. Sitä ennen liittykää kanssani WA-tapaamiseen täällä blogissani. Saa täällä avautua rohkaisevasti myös siitä, miten kynä kulkee!

Enemmän, hankalammin!

Tilaustekstin tekeminen on kerrassaan hankalaa. Tai ehkäpä kyse on siitä, että olen sellaiseen kokematon. Olen kahleissa tilaajan odotuksiin. Mietin, mitä minun tekstiltäni odotetaan, mitä tekstissä pitäisi lukea. Voi olla, että myös tehtäväksianto on ollut epäselvä. Onneksi tekstin äärellä pidetään pian istunto, jonka jälkeen taas voi jatkaa - toivottavasti kahleitta.

Kirja-arviot ovat helpompia. Kirjoitan vuolaasti, mitä ajattelen ja miten olen teoksen kokenut.

Paljon helpompaa on myös oman Kässärin tekeminen. Sehän kirjoittaa tavallaan itse itseään.

Koska tilausteksti on tällä hetkellä hankalinta, sitähän minun tulisi kirjoittaa enemmän!

Käsis etenee

Jatkoin tänä iltana käsistä pienen matkan. Pääsin taas mukavaan vauhtiin, joten olen toiveikas, että teksti etenee jatkossakin jouhevasti. Olen taas kirjoittanut tiiviissä tunnelmassa. Toivottavasti jännitys välittyy tekstistäkin, vaikkei kyseessä olekaan jännityskertomus!

Tein myös taustatutkimusta ja ohitin esteen, josta kirjoitin edellisessä kirjoittamista käsittelevässä postauksessani. Kirjoittamiseen varaamani aika hupenikin tänä iltana ainakin puoleksi tämän taustatutkimuksen tekemiseen, mutta taustoittaminen oli mielenkiintoista ja opettavaista. Kauhukseni joudun toteamaan myös, että taustatutkimuksen tekeminen nosti tuntuvasti rimaa omalle tekstilleni. Aivan, niin kuin rima ei muuten olisi tarpeeksi ylhäällä!

Ehkä tuon rimannoston vuoksi olen pohtinut taas myös sitä, miten minun pitäisikään tekstiäni rakentaa. Nyt kirjoitan aika puhtaasti kaikkea sitä, mitä on vain tullakseen. Jonkinlainen raakakaavio ja ajatus minulla on siitä, miten teksti etenee ja mitä haluan siinä sanoa, mutta yksityiskohtia en ole lainkaan suunnitellut etukäteen. Nyt mietin, onko tämä tapa oikea. On syntynyt kiusaus mennä korjailemaan jo kirjoitettua tekstiä, ja toiseksi tuumin myös sitä, kuinka paljon minun tulisi ladata merkityksiä esimerkiksi dialogin vuorosanoihin. Siis pintamerkityksen lisäksi, tarkoitan. Kuinka tiukasti miettisin joka ikisen sanavalinnan, vuoron ja viittaussuhteen. Vai antaisinko vain mennä liikoja miettimättä kuin tavallisessa keskustelussa ikään? Apua!

Olisi kiinnostavaa kuulla teiltä muilta kirjoittavilta kokemuksianne ja näkemyksiänne (tausta)tutkimuksen tekemisestä, ja varsinkin toivoisin jotakin auttavaa oksaa tähän omaan puntarointiin tarkkaan harkitusta tekstistä. Miten te muut sen teette?

Yksin yhdessä

Emma Juslin: Yksin yhdessä. (Ensamma tillsammans 2009. Suom. Jaana Nikula.) Teos & Söderströms 2009.

Emma Jusliniin tartuin paljon lukevan tuttavani suosituksesta. En tiennyt, mihin Juslinin teokseen kannattaisi ensimmäisenä tutustua, joten valitsin Yksin yhdessä itselleni tunnollisesti: puhtaasti mutu-periaatteella. Takakansiteksti kertoo, että teos puhuu yksinäisyydestä. Se kosketti. Törmään yhteiskunnassa vellovaan yksinäisyyteen ja yksinäisiin haluamattani alinomaa. Halusin ottaa yksinäisyyteen nojatuolinäkymän.

Emma Juslin on suomenruotsalsinen nuori kirjailija. Hän on kirjoittanut kolme romaania, joista Yksin yhdessä on viimeisin. Frida ja Frida on palkittu ja ollut esillä kirjablogeissa ainakin Kirjavan kammarin sisaruushaasteen yhteydessä, ja esikoinen På barrikader av glas on vielä suomentamatta.


Kieli

Emma Juslinin kieli on kiitettyä. Onkin selvää, että kirjailija osaa maalailla raikkaasti sanottavansa paperille. Minä koin Juslinin tekstin kepeänä, mutta silti se sisältää paljon. Aika ajoin tunsin tarvetta lukea tekstiä uudestaan, että voin maistella sitä rauhassa ja pohtia merkityksiä. Sanojen takana on enemmän kuin pinnasta näkyy:

Tove puristaa silmänsä tiukasti kiinni ja näkee huimauksen hajoavan verkkokalvoilla välähtäviksi väreiksi. Sokeus suo hänelle tauon omasta itsestään ja pimeys antaa toivoa valosta. Hän uudistaa kaiken vain pimeydessä. Sanat saavat oikeat paikkansa suissa ja marginaaleissa [sillä Tove on äidinkielenopettaja]. Sillä vain valo voi paljastaa sanojen manipuloivan luonteen ja saa valheiden tomun näkymään joidenkin jo kirjoitettujen runojen joka nurkassa.
    Valossa on silmänräpäys totuutta ja nopeaa tyydytystä. Pimeydessä lepää se mikä on olevaista, miltei ikuista. Se ottaa muodon hitaasti ja astuu valoon koliseviin adjektiiveihin pukeutuneina. Kun Tove avaailmänsä, kilisevät sanat putoavat nuhruiseen valoon ja kaikki vaikuttaa niin täydellisen toivottomalta ja tarkoutuksettomalta.

Juslin osaa myös kääntää kielellisin keinoin tilanteen myös äkisti hauskaksi. Yksin yhdessä on kannanotto myös ruotsin kielen asemasta ja tilasta Suomessa. Samankaltaisuuksia suomen kielen tilaan ja arvostukseen olen havaitsevinani.

Tänään Tovella on kurssi johon sisältyy kuva-analyysiä ja median yhteiskunnan ylle syytämien väkivaltaisten kuvien kritiikkiä. Mutta miten voi kritisoida kuvaa joka sanoo enemmän kuin tuhat sanaa, jos oma sanavarasto on kahdensadan laajuinen?

Koska alkuperäinen Yksin yhdessä on kirjoitettu suomenruotsiksi, on kutkuttavaa miettiä, minkälaisen säväyksen kääntämätön teos lukijalleen antaa! Käännettäessä kieli menettää aina jotakin. Suomennettunakin kieli oli parhaimmillaan nautittavaa ja oivaltavaa, muttei kuitenkaan aivan varauksetta minun makuuni. Miinus kielellisistä ansioista minulta tulee lukuisista kuin-vertauksista, jotka minusta tuntuivat välillä jopa väkinäisiltä. Henkilöille kaipasin kullekin myös enempi omaa ääntä. Olivatko ne käännettäessä vaimentuneet?

Tarina

Suomenruotsalaisia kirjailijoita en ole liiemmin lukenut. Suomenruotsalainen kulttuuri ei muutenkaan ole minulle erityisen tuttua. Todennäköisesti tunnen sitä lähinnä vain stereotypioiden kautta: pappa betalar ja sitä rataa, jos sallitte reippaan liioittelun. Yksin yhdessä kertoo minulle aivan erilaista tarinaa yksinäisistä ja elämäänsä tyytymättömistä ihmisistä.

Tarinan henkilöitä ovat lukiolainen Olga, hänen isänsä Mitja, Mitjan ystävä Fred, Fredin tytär Stina, Stinan poikaystävä Sebastian sekä Stinan ystävä Tove, joka sattuu olemaan myös Olgan äidinkielenopettaja. Juslinin kuvaamassa maailmassa kukin kulkee toisensa ohitse. Paljon asioita jää sanomatta ja tekoja tekemättä. Yksinäisyys pitää pintansa niin kauan, kunnes ystävät puhuvat toisilleen ja lähtevät rohkeasti toistensa kanssa vuorovaikutukseen.

Tarina ei missään tapauksessa pärjää ansioissaan teoksen kielelle. Toki Juslin taitaa tarinankerronnan taidonkin, mutta Yksin yhdessä ei vienyt tarinalla mennessään. Välillä koin lukemisen jopa uuvuttavaksi, mutta odotin teoksen paranevan loppua kohden. Tavallaan näin kävikin.

Parasta antia kirjassa olivat minulle Toven ajatukset työstään äidinkielenopettajana ja suhteestaan kieleen. Tove on nimittäin myös kirjoittaja! Hauska, herkullinen ajatusjuoksu saa paikkansa, kun Tove puuhaa kirjailijavierailua tunnilleen ja miettii katkerahkona:

(--) Kukaan ei saa rankaisematta syytää markkinoille romaania toisensa jälkeen kun on sellaisiakin, jotka vain kirjoittavat kirjoittamasta päästyään niin että kirjaimet roiskuvat seinille, mutta eivät kuitenkaan onnistu julaisemaan riviäkään. Tietenkin on oltava huonoakin kirjallisuutta, muutenhan hyvä kirjallisuus ei erottuisi. Se on lähtökohta mutta ei sellainen kohta josta Tove haluaa lähteä.

Suositukset

Hain nojatuolinäkökulmaa, mutta jäin siitä osittain paitsi. Häkellyin välillä, kerta kerran jälkeen upeasta sanataiteesta. Tällä perusteella suosittelen Yksin yhdessä -teosta luettavaksi kaikille niille, jotka pitävät nokkelasta ja kauniista kielestä. Kaikille kirjoittajille Juslinin teos on hyvä kannuste ja opas ilmaisuvoimasta. Yksinäisyyden teemasta viehättyneet saavat varmasti tästä myös reppuunsa jotakin kannettavaa.

Juuret

Olen tänään tarkistanut kieliasun opinnäytetyöstä. Teen tällaisia pieniä kielenhuoltoon liittyviä töitä tuon tuosta. Nautin siitä, sillä olen muun muassa kielipoliisi, myönteisessä mielessä. Huoliteltu kieli, jossa jokainen yhdysmerkkikin on oikealla paikallaan, on kaunista ja asianmukaista. Huoliteltu kieli antaa käyttäjästään hyvän kuvan. Viesti välittyy ja kaikki hyötyvät. Lukija pääsee vähemmällä, ja kirjoittaja saa ajatuksensa ilmaistuksi. Näin on laita nyt tuon opinnäytteenkin!

Viime aikoina on tapahtunut jänniä asioita, jotka vievät minua aiempaa lähemmäksi kieltä. Uskon siihen, että kun ihminen alkaa jotakin asiaa pitää tärkeänä, sen huomaa ympärillään eri tavoin kuin ennen. Hyvä esimerkki tästä on se, kun nainen tulee raskaaksi. Yhtäkkiä ympärillä näyttää olevan valtavasti muitakin odottavia äitejä, raskautta ja sikiönkehitystä käsitteleviä uutisia on äkkiä joka tuutti täynnänsä ja maailma jäsentyy vain raskauden ja vauvojen näkövinkkelistä.

Minä olen kirjoittanut reilut puoli vuotta taas todella aktiivisesti, perustin tämän blogin, pidän kirjoittamiseen liittyviä koulutuksia, ja ympärilläni puhaltelee muutenkin uusia tuulia, jotka saattavat avata minulle luukkuja kieleen ja kirjoittamiseen enemmän kuin aiemmin. Luulen, että kyse on kuitenkin siitä, että olen itse avannut silmäni näkemään nämä luukut, raot ja repeämät ja olen alttiina niille. Olen irtoamassa juuriltani ja yhtä aikaa palaamassa niille. Tämän blogitekstin kuvituksena on mielenkiintoinen kuva muutaman vuoden takaa. Siinä olen minä ja juureni - matkalla jonnekin.

Ihmisen on tehtävä sitä, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Helppoa sen ei tarvitse aina olla.