Käsis a:sta ö:hön

On tämän blogin ansiota ja syytä, että aloitin reilu vuosi sitten rinta rottingilla romaanikäsikirjoituksen koostamisen. Aiemmin olin kirjoittanut pääasiassa lyhyitä tekstejä, mutta halusin pitkäaikaisempaa harjoitusta ja tunsin paloa ja voimakasta kutsumusta kirjoittaa enemmän ja pitkäjänteisemmin. Esimerkkien voimalla valitsin tieni. Sekä ennen oman käsiksen aloittamista että sen jälkeen sain valtavasti inspiraatiota ja innoitusta muista kirjoittajablogeista. Iso rutistus kaikille teille!

Alkuun vain kirjoittelin ilman erityistä tavoitetta Käsiksen kohtalosta. Varsin pian kuitenkin pyrkimykseksi alkoi ihan itsestään nousta tekstin julkaiseminen. Luulen, että se päätös on vähentänyt kirjoittamiskirjoituksia täällä Luen ja kirjoitan -blogissani. Vapaamuotoisemmasta kirjoittelemisesta olisi helpompi avautua, mutta vaikka en tiedä, saanko tekstiä koskaan julkaistuksi, on lähtökohta kuitenkin julkaisemispätöksen jälkeen aivan erilainen.

Pakersin Käsistä varsin pitkälle, kunnes aloitin ansiotyöt pitkän tauon jälkeen elokuussa. Arkirytmin muutokset saivat aikaan sen, että kirjoittamiseen varattu rakonen kapeni entisestään. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi, vaikka kirjoittajan blokkikin vaivasi pahasti viime syksyn aikana.

Rawich / freedigitalphotos.net

Blokki aiheutui ja se purkautui samasta syystä. Sain nimittäin elokuussa lahjaksi Päätalo-instituutin vuoden mittaisen kirjoittajakurssin, ja kurssin ensimmäinen tapaaminen oli lokakuussa. Koulutus oli omiaan nostamaan rimaa oman hengentuotteeni osalta, joka tavallaan aiheutti painavan blokin. Kuitenkin kurssia varten tekstiä oli tuotettava, joten blokki oli pakko saada purkautumaan. Ja purkautuihan se ennen pitkää. Lääkkeeksi sopi vain ja ainoastaan härkää sarvista ottaminen: kirjoittaminen, kirjoittaminen, kirjoittaminen, vaikka miten hankalalta tuntuisi.

Sitten välillä kirjoittaminen taas sujuikin kuin rasvattu. Se on huikean hieno tunne, ja silloin pitäisi ymmärtää ja pystyä takomaan tarinaa vaikka yön läpeensä keskeytyksettä. Silloin kannattaisi antaa virran vain viedä. Minulla siihen ei aina ole kuitenkaan mahdollisuutta. Lapset huutavat luokseen yöllä juuri silloin, kun olen päässyt juonessa kiinnostavaan vaiheeseen, tai ansiotyön tehtävät odottavat silmäpusseista kärsivää sinnikkoa. Olisi kenties otettava oppia Eppu Nuotiosta, joka naistenlehdessä tänä keväänä kertoi lahjovansa lapsiaan saadakseen kirjoittamisaikaa.

David Castillo Dominici / freedigitalphotos.net

Olen kuitenkin erittäin onnellinen kirjoittajariepu sen vuoksi, että omaan viikko-ohjelmaani on saatu kirjoittamista varten raivattua tilaa säännöllisesti kaksi kokonaista iltaa, jolloin voin omistautua vain ja ainoastaan harrastukselleni perheestä ja muista velvollisuuksista piittaamatta! Lähellekään aina en tuota aikaa kirjoita, vaan saatan tehdä taustatutkimusta, osallistua kirjoittajapiiriin, lukea kirjoittajaopasta, juosta tai tehdä jotakin aivan muuta kuin kirjoittamisasiaa. Silti tämä oma aika on korvaamaton kirjoitusten etenemiselle! Ehkä pitäisi olla sen käytössä itselleen tiukempi?


Nyt Käsis on kuin onkin kertaalleen kirjoitettu läpi! Juoni ja tapahtumat ovat järjestyksessä, henkilöt ovat tapahtumien aikana muuttuneet. Onko Käsis siis valmis? Ei.

Tästä alkaa hurja täydennysten ja poistojen sarja. Muutamassa kohdassa tarvitaan lisää tekstiä ja järeämpää otetta tapahtumien kulkuun. Tilkesanoja saan poistaa, mutta kuvauksia lisätä. Olen ajatellut kirjoittaa tekstiin myös vaihtoehtoisen lopun. Toistamiseen. Lähinnä ehkä itseäni varten. Jossakin vaiheessa - ja minulle on vielä täysin epäselvää, missä - Käsis on sitten siinä vaiheessa, että sillä voi yrittää takoa kustantamojen ovia.

Päätalo-instituutin kirjoittajakurssin lopetusviikonvaihde on toukokuussa. Saan ryhmälleni kokonaisen käsikirjoituksen luettavaksi, mutta "valmiiksi" en sitä ennätä saamaan. Tarkoitus on nyt käydä tekele kerran läpi ja täsmentää muutamia kohtauksia, jotta teksti olisi luettavampi ja kiinnostavampi kauttaaltaan.

Vaikka koitan tässä esiintyä suunnitelmallisena ja jämynä, minua pelottaa hieman, että olen tässä asiassa alisuoriutuja. Vera Vala kirjoitti äsekttäin blogissaan minulle tärkeän tekstin "Unelmista totta". Vera kirjoittaa: "minähän suollan priimaa jo ensimmäisellä pulautuksella. Kai se nyt riittää tällaiselta luonnonlahjakkuudelta, että jaksaa istua siihen koneen ääreen kerta toisensa jälkeen ja tahkoa näppäimistöltä romaanikäsiksen verran sanoja", ja koska Vera on Kirjoittaja isolla koolla, hän tietysti osoittaa tuon utopiaksi. Minä siis pelkään, etten tajua tehdä tarpeeksi työtä tekstini eteen. Tai ok, jos nyt ymmärrän, että työtä pitää tehdä eikä kannata itseä päästää liian helpolla, repeääkö siitä riemu: jään ikuiseksi nysvääjäksi, joka ei päästä koskaan tekstiä irti käsistään.

On kuitenkin valtava ilo huomata, miten olen vuoden aikana kehittynyt kirjoittajana! Tähän tekstiin linkittämissäni postauksissa minulla on ollut esillä pieni edustus niistä ongelmista, joita olen kirjoittamisprosessin aikana kohdannut. Olen ollut valtavan epävarma ja suunnat ovat olleet hukassa moneen otteeseen. Nyt on selkeämpi vaihe menossa, enkä enää vapise tekstini edessä. Osaan käsitellä sitä ja tiedän, että se pysyy kasassa. Silti on paljon vielä opittavaa. Eihän tässä koskaan valmiiksi tullakaan.

Kirjoittamisen, muokkaamisen ja viimesitelyn iloa ja paloa jokaiselle! Omistan tämän tekstin Leijonalle, joka kyseli jo kirjoittamispostausten perään. Kiitos tuuppauksesta!

PS. Veran teksti on muuten upea postaus ihan minkälaisia unelmia vain tavoitteleville. Kannattaa lukea!

Stuart Miles / freedigitalphotos.net