Daniel Bergner: Mitä nainen haluaa?

M-L Muukan graafinen suunnittelu kirjassa on tyylikäs ja oivaltava.

Daniel Bergner: Mitä nainen haluaa? Tutkimusmatka naisen seksuaalisuuteen. (What do women want? Adventures in the Science of Female Desire. 2013. Suom. Natasha Vilokkinen.) Siltala. 2014.


Kollegani suosituksesta lähdin jälleen kirjalliselle matkalle naisen seksuaalisuuteen. "En suosittelisi kirjaa kenellekään alle nelikymppiselle!" oli niin houkuttava kuvaus, etten tietenkään voinut olla ottamatta selvää, mistä teoksessa Mitä nainen haluaa on kysymys. Käsissäni oli suorapuheinen opus, jossa estottomat esimerkit lomittuvat tiukkaan tutkimukselliseen otteeseen. Aluksi pelotti: mitä käänteentekevää kirjasta löydän. Lopussa olin vain helpottunut: vanhat muotit ja rooliodotukset voidaan heittää tutkimusten valossa menemään!

Tietokirjailija ja toimittaja Daniel Bergner tutkii naisen seksuaalisuutta useiden eri näkökulmien kautta. Hän selvittää uusimpia tutkimuksia eri tieteenaloilta ja käyttää hyväkseen naisten omia kuvauksia seksuaalisuudestaan. Lopputuloksena on vetävä tietokirja, joka on kenties käänteentekevin sitten Shere Hiten 1970-luvun lopussa tekemän raportin naisen seksielämästä.

Naisen seksuaalisuus on varsin vähän selvitetty elämän alue. Sitä leimaa pitkälti mystisyys. Puhutaan esimerkiksi g-pisteestä, jonka olemassaoloa myös laajalti epäillään. Naisen orgasmi on myös niin salaperäinen asia, että sitä ei oikein voi edes kuvailla. Naisen halukkuus se vasta kinkkinen ilmiö onkin, sillä usein todistellaan vain sitä, miten naisen himo on suoraan ja/tai kiertäen riippuvainen milloin mistäkin, kuun asennosta tai kumppanin tai omien sukkien väristä.

Mitä nainen haluaa todistelee, miten naisen halu on aliarvioitu ja määritetty ahtaasta (pelkästään miehisestä?) näkökulmasta. Bergner tuo esiin aiempien tutkijasukupolvien "umpisilmäisyyden", joka on johtanut siihen, että toista sukupuolta on pidetty seksuaalisena ja toinen on nähty vain suvunjatkajana. Naisen oma seksuaalinen määräysvalta on edelleen monin paikoin mahdottomuus. Nainen nähdään objektina ja passiivisena vastaanottajana, jolle kerrotaan, miten pitäisi tuntea ja käyttäytyä.

Mitä nainen haluaa sen sijaan tuo naisen itsensä keskiöön, ja näkökulman ja roolien muutoksilla se saa piirrettyä osan erilaista todellisuutta. Tuossa todellisuudessa naisen seksuaalisuudelle ei aseteta esteitä eikä nainen ole sen enempää yksiavioinen tai läheisyys- ja turvallisuushakuinen intiimisuhteissaan kuin mieskään. Erilaisessa todellisuudessa nainen hahmottuu kokonaisempana ihmisenä, tekijänä omine valintoineen. Tuo todellisuus on humaanimpi ja lohdullisempi, se on suvaitsevaisempi ja - totta vieköön - hauskempi.

Suosittelen Bergneriä kaikille niille, joita ei kyseenalaistaminen häiritse, joita uudet näkökulmat innostavat ja jotka ovat tarpeeksi seikkailunhaluisia lähteäkseen tutkimusmatkalle. Toisaalta jos esimerkiksi dopamiini, hippokampus, vanhemmuusinvestointi ja evoluutiopsykologia termeinä vieraannuttavat, ei kannattane vaivautua kokeilemaan.

Tähtiä: 4/5.

Pitkästä aikaa kirjapostaus!

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Neljäntienristeys yhdessä miljöössään,
Oulun Raksilassa.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. WSOY. 2014. (334 sivua.)

"Oliko epäilty saanut teosta nautintoa? Montako kertaa? Ymmärsikö epäilty olevansa rikollinen? Luonnehtisiko hän itseään heikoksi vaiko sairaaksi luonteeksi? Oliko hän jo hakenut apua? Ymmärsikö hän olevansa mieleltään vääristynyt? Ymmärsikö joutuvansa vääjäämättä oikeudelliseen edesvastuuseen, oletettavasti myös suljettuun pakkohoitoon?" (s. 323)

Kuinkapa vastata omaa ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin? Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on erityisesti sukupolviromaani ihmisyydestä ja meistä monenlaisista. Minulle kirjasta suurimpana kysymyksenä jää mieleen, millainen maailma olisi, jos kaikki meistä eläisi omannäköistään elämää ilman pelkoa ympäristön paheksunnasta ja torjunnasta. Ehkäpä sellainen maailma olisi vähän meidän maailmaamme parempi. (Eräs ystäväni sanoi minulle ihan vasta, että olen maailmanparantaja, ja ehkä alan itsekin uskoa siihen pikkuhiljaa, kun törmään omiin ajatuksiini.)

Neljäntienristeys kosketti minua todella. Teos sitoo ihmiskohtaloita toisiinsa niin hienosyisesti ja herkästi, että miltei haukoin henkeä uusien kytkösten ja juonteiden paljastuttua. Kun kerran pääsee kirjan viimeiselle sivulle, haluaa aloittaa alusta ja selvittää, miten tilanteet sivuille piirtyivätkään. Teos kutoo maton, jossa ihmiset ovat toisiinsa yhteydessä, mutta silti kuitenkin aina yksin.

Päähenkilöitä kirjassa on oikeastaan useita: On Maria, 1900-luvun alkupuolen kätilö, joka hoitaa yksin lastaan pystypäin ulkopuolisten ajatuksista huolimatta. On Lahja, juuri tuo Marian avioton tytär, joka saa myös yksin esikoisensa, mutta avioituu sittemmin Onnin kanssa, jolle saa vielä kaksi lasta. On Onni, Lahjan mies. "Hyvä mies se oli, mutta ei minua varten. Ei minua." On Johannes, Lahjan ja Onnin poika, ja tämän perhe. Kaikissa suhteissa on omat kompastuskivensä. Osa ihmisistä on vaikeita. Mutta taustalla on ihmisyys, se mitä me kaikki olemme. Enempää en viitsi kertoa, etten pilaa lukukokemusta paljastamalla juonesta liikaa.

Neljäntienristeyksessä minua ihastutti ja viehätti tavattomasti myös yksi teoksen miljöistä, kotikaupunkini Oulu. Oli mainiota matkustaa linja-autolla, siis oululaisittain onnikalla, Onnin kanssa kaupunkini katuja pitkin ja jännittää kaupunginosassani Raksilassa, miten tapahtumat etenevät. Toinen vahva miljöö teoksessa lienee koillisessa Suomessa Kuusamo, jossa kahlittuja valintojamme(ko) kuvaava neljäntienristeyskin sijaitsee.

Kirjan kieli on sujuvaa, arkisten askareitten kuvaus sopivan tarkkaa mutta silti kepeää, niin että toimintaan pääsee lukijana helposti kiinni. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia. Kyllä ihastuin kovasti tähän kirjaan, ja hiirenkorvia taittui teokseen monia! Suosittelen lämpimästi.

Tähtiä: 4/5

Neljäntienristeys on ihastuttanut jo monissa blogeissa. Tässä muutamia poimintoja muiden lukukokemuksista:
Lukukausi
Lumiomena
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Kirjan jos toisenkin
Leena Lumi

Kiitos arvostelukappaleesta WSOY:lle! Olin niin onnellinen, kun paketin avasin ja teoksen sieltä löysin. En tiennyt tarinasta mitään, mutta tiesin, että käsissäni on jotakin arvokasta. En joutunut tippaakaan pettymään.

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Ihastuttavan kannen suunnittelu:
Eevaliisa Rusanen

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. (The Last Letter From Your Lover. 2010. Suom. Heli Naski.) Gummerus. 2014. (532 sivua)

Huusin kirjajumalilta romantiikkaa ja sain sitä! Kiitos kirjaystävieni suositusten ja uutuuskirjan nimeltä Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (jatkossa ONKÄRH, kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta). Kirjailija Jojo Moyes on palkittu ja tunnettu romantiikan taitaja muualla, mutta käsitykseni mukaan vielä vähän luettu Suomessa. Ehkäpä tämä teos lyö hänet läpi myös meillä?

ONKÄRH on läpensä palavaa ja kiellettyä rakkautta, intohimon perässä juoksemista, tunteen paloa ja ehkä myös onnellisia loppuja. Jennifer Stirling on 1960-luvun teollisuusseurapiirien englantilaisrouva, jonka avioliitto Laurence Stirlingin kanssa on kaikkea muuta kuin henkisesti tyydyttävä. Hän on lähinnä esittelyrouva, jonka tehtävä on näyttää tyylikkäältä. Mies ei ole kiinnostunut hänen ajatuksistaan, ja pariskunnan välejä piinaa armoton kylmä tahdikkuus, joka asettaa Jenniferille raamit, kuinka käyttäytyä, jotta asiat sujuisi:

Minun täytyy käyttäytyä paremmin, hän ajatteli. Lakkaan puhumasta tunteistani. Olen hänelle kiltimpi. Olen aulis. Loukkasin häntä yöllä, siksi kaikki meni pieleen. (s. 102)

Tarinaa sekoittaa boheemi sotareportteri Anthony O'Hara. Jenniferin ja Anthonyn välille kehkeytyy intohimoinen suhde kuin varkain. Tunteitaan he puivat kiihkeissä kirjeissä, joita Jennifer hakee henkilökohtaisesta postilokerostaan. He suunnittelevat yhteistä elämää, ja Jennifer on epätoivoinen roolinsa, ulkopuolisten odotusten ja omien toiveidensa, unelmiensa ja pelkojensa ristiaallokossa.

Jennifer alkoi itkeä. Nyyhkäykset purkautuivat hänen rinnastaan rumina puuskina. Hän ryömi päiväpeiton päälle peittäen päänsä käsillään ja ulisi tietämättä mitä tehdä, tietäen vain sen, että jokainen päättämättömyyden sekunti pitkitti tilannetta, jossa hänen elämänsä suunta oli vaakalaudalla. Hän kuuli äitinsä äänen, näki tämän tyrmistyneet kasvot, kun äidille valkenisi perhettä kohdannut häpeä, oli kuulevinaan vahingoniloisen, järkyttyneen supatuksen kirkossa. Hän näki suunnittelemansa elämän, lapset, jotka varmaankin pehmentäisivät Laurencen kylmyyttä, pakottaisivat tämän heltymään hiukan. Hän näki sarjan ahtaita vuokrahuoneita, Anthonyn tekemässä pitkiä työpäiviä, itsensä peloissaan vieraassa maassa ilman Anthonya. Hän näki Anthonyn kyllästyvän hänen homssuiseen olemukseensa, katselevan jo jotain toista nainutta naista. (s. 240)

Välillä puhdas kiihko saa kuitenkin kaivattua tilaa.

Jennifer painautui Anthonya vasten, ja hän kuuli huokauksen, joka tuli syvältä Jenniferin sisimmästä, ja tunsi sitten Jenniferin hengityksen huulillaan. Ilma seisahtui heidän ympärillään. (--)
He takertuivat toisiinsa riemuissaan, epätoivoisina, pystymättä täysin uskomaan tapahtumien käännettä. Aika sumeni, suudelmat muuttuivat kiihkeämmiksi, kyyneleet kuivuivat. Anthony veti Jenniferin neulepuseron tämän pään yli ja (--) (s. 297)

Maailma tuo kuitenkin rakastavaisten eteen kaikenlaisia esteitä - isoimpana kenties kirjan alkutilanteen, jossa Jennifer makaa sairaalan sängyssä muistinsa menettäneenä.

Toisaalla, 2000-luvulla, kiihtyvällä vauhdilla putoavaa toimittajatähteään jo epätoivoisesti vaaliva Ellie Haworth löytää Jenniferin ja Anthonyn kirjeet, ja kiinnostuu tarinasta. Hän tietää, että siinä olisi ainesta singauttamaan hänet takaisin huipputoimittajien joukkoon. Uranaisenkin pokka joutuu kuitenkin antamaan periksi, kun oikea mies käy sisään Ellien elämään.

ONKÄRH oli minulle totaalista todellisuuspakoa. Elin Jenniferin nahan alla ja koin hänen tunteensa. Jännitin, mitä lopussa tapahtuu, yllätyin juonen täyskäännöksistä ja huokailin liikuttuneena. ONKÄRH noudattanee varsin perusteellisesti romanttisten kertomusten juonikuvioita, mutta minulle tämä oli kevättalven räntäsateeseen täydellistä viihdettä. Suosittelen jokaiselle, joka tarvitsee koukuttavan ja mielihyvää tuottavan matkan jonnekin pois keskeltä arjen pyörteitä.

Lisäansioita kirja saa lukujen alussa olevista pakahduttavista lainauksista, jotka ovat peräisin autenttisista viimeisistä kirjeistä rakastastavaisten välillä:

Rakastan sinua joka tapauksessa - vaikka minua tai rakkautta tai edes elämää ei olisi olemassa - rakastan sinua. (Zeldan kirjeestä Scott Fitzgeraldille)

Tähtiä: 4/5.

Moyesia ovat lukeneet jo muutkin, muun muassa

• Maija Kirjojen keskellä
• Karoliina Kirjavassa kammarissa
• Mari a kirjablogissaan
• Jane Kirjan jos toisenkin -blogissa

PS. Blogi on viettänyt kaikessa hiljaisuudessa kolmivuotissynttäreitä Kalevalan päivänä! Hupsista! :-)

Davis Walliams: Herra Lemu

Davis Walliams: Herra Lemu. (Mr Stink. 2009. Suom. Jaana Kapari-Jatta.) Kuv. Quentin Blake. Tammi. 2014.

Herra Lemu on kerta kaikkiaan hyväntuulen lastenkirja. Toivoin kirjaa lukiessani koko ajan, että minulla olisi sydämeltään sellainen ystävä, kuin Herra Lemu on - ja minullahan on teitä useita!

Herra Lemu on kulkuri, joka ilmestyy kaupungin penkille - lemuamaan. Ukko saa olla rauhassa, sillä kukaan ei tahdo varsinaisesti lähestyä häntä. Joku saattaa heittää almun tai kaksi, mutta kiiruhtaa nopeasti ohitse, sillä Herra Lemu löyhkää niin, että haju saa silmätkin vuotamaan vettä. Lisäksi Herra Lemu on monin tavoin epäsiisti, mutta jos jotakin hänen edukseen voidaan katsoa, on todettava, ettei hän häiritse ketään, paitsi tietysti lemuamalla.

Chloe taas on koulutyttö. Hän rakastaa tarinoita ja vetäytyy omiin oloihinsa. Kotiväki pitää häntä kakkosluokan kansalaisena, ja koulussa kaverit kiusaavat. Chloella on ehkä tästäkin syystä omanlaisensa arvomaailma. Siihen ei kuulu esimerkiksi rutiinijoulun ihannointi, pitkien perheillallisten glorifiointi eikä pakkohymyily tällaisina päivinä, kun tavan vuoksi pitäisi olla hyvällä tuulella. Kenties juuri siksi Chloe rohkaistuu eräänä päivänä ja alkaa jutella Herra Lemun kanssa uhmaten erityisesti äitinsä varoituksia ja normeja sekä kammottavaa hajua, joka saa Chloenkin voimaan pahoin.

Tästä alkaa Chloen ja Herra Lemun ystävyys, joka perustuu sydänten herkkyyteen ja viisauteen, ei ulkonaisiin piirteisiin tai teennäisiin tottumuksiin ja pinttyneisiin tapoihin. Herra Lemun ilmestyminen Chloen elämään saa tytön kasvamaan ja rohkaistumaan. Samalla kulissit saavat kyytiä niin koulussa kuin kaupungillakin, kotona ja kunnallispolitiikassa. Herra Lemu kertoo siitä, miten ihmiset parhaimmillaan nostavat toisiaan ylöspäin sen sijaan, että tallaisivat toisiaan alleen.

Herra Lemu on hilpeän hauska lukukokemus. Kirjan kieli on rikasta, ja Jaana Kapari-Jatan suomennos on jälleen oivallinen.

Kirja sopii erinomaisesti lapsien ja varhaisnuorten lukemistoon, mutta se on riemukas lukukokemus aikuisellekin. Kuvitus on mukavasti vuoropuhelussa tekstin kanssa, se on rouhealla kynänjäljellä toteutettu ja mustavalkoisena painettu, ja se sopivasti keventää kirjan lukemista ja suosii erityisesti pienimpiä lukijoita. Kuvituksessa on myös mukavia oivalluksia, samoin kuin paikoin tekstin asettelussa kirjan sivuille.

Kuvan ja tekstin vuoropuhelua ja
jännittävää ja leikkisää metatekstuaalisuutta.

Tähtiä: 4/5

Herra Lemun ovat tavanneet myös ainakin
Katja Lumiomenassa
Hemuli
Lukutoukka

Kirja tuli minun luettavakseni kustantamon ennakkokappaleena pyytämättä, mistä kiitän! Tämä oli suloinen lukukokemus!

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia. WSOY. 2006.


Vaikea, tosi kirja. Niin totta. Riistävän ristiriitainen ja raaka. Sitä on Viikkoja, kuukausia, joka kertoo kirjailija-ohjaaja Reko Lundánin sairastumisesta aivosyöpään ja kamppailusta sen kanssa. Se kertoo siitä, kun toivo hiippuu ja kun lohtua ei enää ole. On vain sopeuduttava. Kirjassa puhuu kaksi ääntä, Akin (Rekon) ja Minnan (Tinan). Kuinka he sairauden kokevat, ja heidän kauttaan kuvataan myös, kuinka suhtautuvat lapset ja muut läheiset.

Kirjan vahvuus on sen peittelemättömyys. Viikkoja, kuukausia kertoo sen, mitä todennäköisesti monen vakavasti kuolemansairaan ihmisen ajatuksissa liikkuu, miten sairaus murtaa, ja miten suhtautuu väsyvä, läheisin ihminen, kun elämä muuttuu painajaiseksi. Kirja pysäyttää miettimään, mitä elämä oikein on ja mikä siinä on lopulta tärkeää. On tärkeää olla tarvittu, rakastettu ja oikea ihminen sairaudenkin takana.

Kirja kuvaa epäilyksiä, järjen ääntä, järjettömyyttä ja epäuskoa:

Viikkoja, kuukausia... Mistä se lääkäri tietää? Se näkee magneettikuvan ja osaa laskea todennäköisyyksiä. Mutta minulla on projekti kesken. Enkä tarkoita nyt mitään kirjaa. Minun projektini on kaksi alaikäistä lasta! Kun sairastuin, ajattelin, että viisi vuotta on minimi. Silloin Kerttu olisi edes kymmenen ja Saara viisitoista. (s. 9)

Kirja kuvaa läheismmän omaa uupumusta, kun ei enää jaksaisi olla:

Äiti soitti kesken aamupalan, kutsui meitä kylään. Se kertoi ostaneensa uuden sohvakaluston. Valehtelin, että minulla oli työvuoro. En halunnut tavata ketään. Sosiaalisen elämän tarpeeni tyydyttyi tervehtimällä kaupan kassaa, bussikuskia, naapuria. Siinä oli se sananvaihto, joka oli minusta siedettävää. Puhelu hyvältä ystävältä sai minut uuvuksiin. En pystynyt vastaanottamaan läheisten myötätuntoisia ja rohkaisevia lauseita. En halunnut mennä ystävien tupaantuliaisiin, enkä varsinkaan katsomaan työkaverin vauvaa, joka oli tuoreen äidin mielestä ihanan helppo, nukkui yöt ja jokelteli suloisesti. Onni näytti koskettavan kaikkia muita paitsi minua. (s. 50)

Kirja kuvaa sitä, kun hoitoa pitäisi jaksaa, kun järki ja kohtuus sanovat muuta:

Lääkäri kävi kokeellisen sädehoidon mahdollisia sivuvaikutuslistaa läpi. Siihen oli kirjattu kaikki ihottumasta kouristuskohtausten kautta ennenaikaiseen kuolemaan. Minä allekirjoitin jokaisen paperin. Hyväksyin kaikki mahdolliset seuraukset. Kouristuskohtaukset? Kyllä. Ihottuma? Takuulla. En edes ajatellut, mitä kaikkia sairauksia ja vaivoja olin valmis kestämään. Mikä tahansa sairaus olisi tätä helpompi, lievitys kuolemantuomiosta. Tein kauppaa kuoleman kanssa, tämä oli Faustin sopimus. (s. 96)

Kirja kuvaa myös sitä, kun sairaudesta hetkeksi irti päästäminen on kipeä lohtu:

(--) Olin luvannut tytöille, että lähdetään retkelle suon yli järven rantaan. (--)
Huomasin etsiväni itselleni perusteluja, miksi en voinut ottaa Akia mukaan tänne. Mielessäni kyti koko ajan pieni itsesyytös, olinhan jättänyt sen vastoin tahtoaan yksin kaupunkiin. Aki vetosi, että tämä saattoi olla sen viimeinen kesä. Minun olisi pitänyt jaksaa enemmän, antaa sen tulla mukaan. Mutta miten voi samaan aikaan uhrautua ja yrittää elää omaakin elämäänsä? Aki oli aina korostanut, että piti olla rehellinen itselleen. Nyt se todellisuus, jossa minä elin, ei kelvannut sille. (s. 134 - 135)

Viikkoja, kuukausia on koskettava ja rehellinen kuvaus viimeisistä ajoista, luopumisesta ja kuoleman kohtaamisesta. On perin juurin ihmeellistä, että elämä kuitenkin jatkuu ja lopulta kantaa.

Tähtiä: 4/5

Teosta on luettu paljon myös muualla, esimerkiksi Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogissa ja Maija Kirjojen keskellä -blogissa ovat kirjoittaneet Lundánien tarinasta.

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kansi: Tuomo Parikka

Turkka Hautala: Kansalliskirja. Gummerus. 2012. (112 sivua)


Kansalliskirja lojui paikallisen ostoskeskuksen kirjakaupan ale-pöydällä. Kappale oli lähes huomaamattomasti nuhjaantunut. Otin sen empimättä käteeni ja pelastin kotiini.

Luin ensi-istumalta kokoelmasta puolet. Lopun luin kahdessa erässä, enkä ole pitkään aikaan nauranut kirjalle ääneen niin kuin nyt. Oikeastaan luulin, ettei kirjahuumori minuun pure, mutta tässä oli sellaista piilevää hilpeyttä, että hihittelin välillä vedet silmissä. Hautalan Kansalliskirja on paikka paikoin todella hilpeä, mutta välillä se myös koskettaa ja pysäyttää pohtimaan.

Kansalliskirja on novellikokoelma ihmiskuvia Suomesta. Teksteistä löytyy suomalainen jos toinenkin. Moni kansallisasia saa ihmisten rinnalla sijansa. Tällaisia ovat esimerkiksi mäkihyppy, viina, peräkammarinpojat, veikkaus ja lato.

Lisäpisteitä kirja saa siitä, että se nostaa maineikasta synnyinkuntaani Kempelettä komeasti maailmankartalle. Kempeleessä tapaamme mopopojat:

Suomalaisten mopopoikien syljeneritys on ilmiö, jota tutkimaan tulisi koota kansainvälinen ryhmä huipputiedemiehiä. On arvioitu, että yksi mopopoika kykenee tuottamaan pitkän ruokavälitunnin aikana jopa puoli litraa puhdasta sylkeä. (--)
Tähän mennessä kiinnostavimman tuotantokokeilun toteutti kesällä 2009 kempeleläinen harrastelijatiedemies Rauno Ronkainen. Ronkainen aitasi omistamansa maapalstan ja houkutteli tupakka- ja Ed-palkalla aitaukseensa kaikkiaan 197 Kempeleen ja lähialueiden mopopoikaa. (--) (s. 22 - 23)

Synkimmät tarinat jätettäköön teidän löydettäväksenne. Tässä maistiainen novellista Kuuletko valon Ikaros. Se kertoo kirjailijasta, jonka elämä näyttää apealta, vaikka menestystäkin tulee jonkin verran:

Syötin aamuin illoin nimeni hakukoneeseen. Välillä kirjoitin sen vähän väärin, jos jollekin olisi vaikka sattunut kömmähdys. Aloitin sukupolvet yhdistävän tiiliskiven vanhemman ja tyttären suhteen karikoista ja onnenjyvistä. Kirja ei valmistunut. Sen sijaan tein jatko-osan menestysteokselleni. Siinä päähenkilön puoliso sairastui alzheimeriin ja hänelläkin oli salattu menneisyys. Romaani myi 714 kappaletta.

Pidin kovasti. Lukekaa tekin! Suosittelen kirjaa novellien ystäville ja kaikille, jotka haluavat lukea henkilökuvia. Hautala kirjoittaa niin, että kuva piirtyy selkeästi, mutta hän ei selitä eikä maalaa liikaa. Vain tarpeeksi.

Tähtiä 4/5

Kansalliskirjan ovat lukeneet myös monet muut. Esimerkiksi Jenni ei löytänyt kirjasta mitään moitittavaa. Susa kuvaa Hautalan otetta yhtä aikaa tarkkanäköiseksi ja lohduttavan helläksi. Sanna taas kertoo kirjan huonoksi puoleksi sen, että se on liian ohut. Zephyr sanoo Kansalliskirjan novelleja pieniksi Suomi-kuviksi. Kurkatkaa tarkemmin mielipiteet blogeista!

Pasa & Atpo: Eniten vituttaa parisuhde

Pasa ja Atpo: Eniten vituttaa parisuhde. Gummerus. 2012. (179 sivua parisuhdevitutuspäiväkirjoineen.)

Vitutusveljekset Pasa ja Atpo ovat pureutuneet rakkauselämän v-mäisimpään olemukseen viidennessä vitutuskirjassaan Eniten vituttaa parisuhde. Monille kolumneistaan tutut miehet käyvät (hetero)suhdetta äijämäisesti läpi aina parinvalinnasta perheen perustamisen kautta eroon ja eron jälkeiseen yksinäisyyteen. Tottahan se tietysti on, että koko elämä on vitutusta alusta loppuun, etenkin kun valitsee asenteen. Kirja sopii hyvin muun muassa näin loma- ja juhla-ajan parisuhdevitutuksen analysointiin.

Eniten vituttaa parisuhde parhaimmillaan naurattaa ja viiltää. Pahimmillaan se puuduttaa jutuillaan ja saa ahdistumaan parisuhteelle asetetuista normeista ja odotuksista. Saapa se pohtimaan myös sitä, minkälaisia ihmisriepuja keskuudessamme elää. Ehkäpä kirja on parhaimmillaan hitaasti nautiskeltuna, pala palalta haukottuna. Opaskirjaksi se sopii parisuhdetta harkitsevalle, tosin kaikkein kuumimmassa hekumassa kirjan jutut eivät taida purra.

"Naimisiinmenolle lienee ihan fiksujakin perusteita, joskaan me emme ole sellaisiin vielä törmänneet. Sen sijaan pelottavan kyseenalaisia syitä on kyllä tullut vastaan. Eikö näillä ihmisillä ole minkäänlaista oman elämänsä laadunvalvontaa?
(--)
"Mistäs mä paremmankaan olisin löytänyt, heh heh heh."
NO AIVAN VITTU MISTÄ VAAN! Toi paskavatkaamon Pera oli kyllä siinä mielessä uskomaton löytö, että alemmas ei enää pääse."

Hurtin huumorin ystäville ja ronskia kielenkäyttöä pelkäämättömälle kirja on varsin oivallinen pläjäys. Varmasti omaan suhteeseen kyllästyneelle tai rakkaudessa toistamiseen pettyneelle kirjalla on annettavaa. Moitteita kirjalle voi antaa siitä, että se puhuu parisuhteesta vain heteronäkökulmasta sateenkaariyhteskuntamme aikakautena. Yhtälailla se tuo esiin vain miehen ääntä, mikä tietysti on selvää, kun kirjoittajat lienevät miehiä - onko pääasialliseksi lukijakunnaksikin ajateltu elämäänsä kyllästyneet miespolot?

No, minäkin tykkäsin ajoittain. Kannattaa kokeilla, jos parisuhteen v-käyrä kaipaa kohennusta! Vuodelle 2014 on muuten julkaistu myös taas vaihteeksi vitutuskalenteri, joten osuin ihmeellisesti ajan henkeen tällä postauksella, jonka aikana moni vaihtaa - uuden allakan seinälleen.

Tähtiä 4/5.

Pasan ja Atpon toisesta vitutusteoksesta on kirjoittanut myös Ibdrahim sisarusblogissani Luen, mutta en kirjoita.

Ilkka Mattila: Egotrippi

Ilkka Mattila: Egotrippi. Aina matkalla jonnekin. Minerva 2013.

Mitäpä muuta lempibändinsä keikalta ostaa lukija kuin kirjan? Egotrippi konsertoi Oulussa varmaan kaupungin kiireisimpänä musaviikonloppuna marraskuussa, kun muita vaihtoehtoja olivat Scorpions, Eput, Juha Tapio, Jonna Tervomaa, Lauri Tähkä, Robin ja Ti-Ti-nalle! Minä valitsin tietysti Egotripin.

Keikka oli hieno, aivan sellainen kuin odottaa sopi. Suosikkikappaleitani tuli monta. Sain ilon jututtaa bändiä keikan jälkeen varsin pitkään, ja ostin tietysti kirjan. Se onkin oivallista fanikamaa.

Egotrippi kertoo bändin tarinan sen jäsenten ja lähimpien taustavaikuttajien suulla. Kirjassa on pitkiä lainauksia lainausten perään, ja sepä toimiikin hyvin. Joitakin yhteenvetoja ja siltoja Mattila on kertomusten väliin kasannut, mikä jouhevoittaa kerrontaa. Jokainen Egotripin nykyinen ja entinen jäsen on lisäksi saanut aivan oikeutetusti kertoa oman tiensä rokkariksi ja suosikkibändini riveihin. Basistin paikka on ollut tuulisin kaikista, mutta nyt tilanne vaikuttaa ainakin ulkopuolisesta mukavan staattiselta.

Kirjassa on myös valtavan hieno kuvitus. Kuvia on keikoilta ja studiolta sekä harvinaisemmistakin paikoista, kuten Knipin mummolasta. Mun kirjassa on lisäksi ihan mielettömän mageet nimmarit! Biisien taustoista olisin voinut lukea kirjasta enemmänkin.

Kirja on paitsi bändin tarina Suomi-rokin huipulle kahden keulakuvan orkesteriksi, se on myös jälleen kerran kertomus sinnikkyydestä, uskosta omaan ääneen ja tekemisen rohkeudesta. Toisaalta se todistaa myös sen, miten oikeat verkostot ovat tärkeitä ja kuinka kumppanuus kannattelee kaikesta huolimatta. Mitään huikeita paljastuksia kirja ei tarjoile, mutta paljon mielenkiintoista taustatietoa. Loppu on avoin: mitä tapahtuu nyt, 20-vuotiskiertueen jälkeen? 

Minä tietysti toivon, että loistavaa egotrippimäistä musiikkia saadaan kasoittain lisää!

Jos tahdot tietää muun muassa, kuka on soittanut Eino Grönin orkesterissa, mikä keikka on Egotripille ollut kuin painajainen, milloin on maalattu silmät kajalilla, kaadettu kaljaa päähän ja vedetty kosketinsoittaja lavalta, ketkä olivat kuukausia puhumatta toisilleen, kuinka hankalaa voi joskus olla ja mitä sitten, kun kaikki sujuu, lue Egotrippi!

Tähtiä: 4/5

Ville Ranta: Kyllä eikä ei

Ville Ranta: Kyllä eikä ei. WSOY. 2013.


Kyllä Ville Ranta osaa juonenpunonnan taidon, se on todettava! En hennonut uutuutta Kyllä eikä ei laskea käsistäni kuin hetkeksi, kun teos kuljetti minua 1800-luvun Oulun kaduilla ja kodeissa. Tylsältä kuulostava idea tehdä muutamasta oululaisesta historiallisesta hahmosta, pitkälti kirkkoisistä kertova sarjakuva muuttuu Rannan kynän kautta eläväksi, vereväksi tarinaksi kaipuusta ja intohimosta. Se on myös kuvaus lankeamuksesta ja synnintuskasta olematta paatoksellinen. Lopussa lukija kokee jopa jonkinlaisen katharsiksen.

Kuvataide on ehkä siisteintä Rantaa. Useimpien aiempien tekijänsä töiden vastaisesti kirjassa on värit mukana. Toivon mukaan mustavalkoinen onkin saanut pitkälti väistyä, sillä värein Ranta luo tunnelmia ja maisemia, joita katselee mielellään.

Juonessa on ainesta vaikka useampaankin tarinaan, mutta kyllä se pysyy kasassa ja rakentaa jännitteensä. Henkilökavalkadi on laaja, eivätkä kaikki kiinnity osiinsa kovin tiiviisti, mutta se ei nouse ongelmaksi. Taustahenkilöt selittävät juonta ja luovat kuvaa aikakaudesta.

Suosittelen Kyllä eikä eitä kaikille Rannan sarjiksista pitäville ja niille, jotka ovat joskus ajatelleet Rannan tuotantoon tutustua. Kaikille kotimaisen sarjakuvan ystäville tämä on myös ehdoton. Ne, jotka pitävät historiallisista tarinoista ja 1800-luvusta tai Oulusta, tarttunevat tähän myös ilomielin. Edelleen ne, jotka tuntevat ihmiselon ristiriitaisuuden nahoissaan, löytävät tästä itsensä.

Tähtiä 4/5.

Myös Salla on lukenut Kyllä eikä ein ja pitänyt siitä. http://sbrunou.blogspot.fi/2013/11/ville-ranta-kylla-eika-ei.html

Mari a:kin tykkäsi ja kuvaili kirjaa mainiosti: http://marinkirjablogi.blogspot.fi/2013/11/ville-ranta-kylla-eika-ei.html 

Ryookan: Suuri hupsu

Ryookan: Suuri hupsu. (Suom. Kai Nieminen.) 4. painos. Basam Books. 2012. (268 sivua henkilöhakemistoineen ja lähdeluetteloineen.)


Japanilainen rakastettu runoilija Ryookan syntyi 1700-luvun puolivälin jälkeen ja kuoli ennen 1800-luvun puoliväliä 74-vuotiaana. Hän oli sivistysperheen lapsi, joka 18-vuotiaana hylkäsi maallisen elämän ja ryhtyi munkiksi. Loppuelämänsä hän eli vaatimattomasti kerjäten ruokansa, viininsä ja kirjoituvälineensä.

Ryookan oli seurallinen erakko, joka tarkkaili ja osallistui. Suuri hupsu alkaa Kai Niemisen ansiokkaalla johdannolla, jossa hän avaa kuljettua elämänpolkua runoilijalta, joka ei halunnut itseään kutsuttavan runoilijaksi. Johdannon avulla teoskin avautuu lukijalle monisyisemmin.

Ryookanin runot kertovat suoraan tekjijänsä elämästä. Ne ovat pysähtyneitä kuvia, joiden kautta voi kuitenkin aistia arjen ja juhlan satojen vuosien takaa. Runot ovat ajattomia. Niissä havainnot ovat niin yleisiä, etteivät ne sitoudu paikkaan eivätkä aikakauteen. Silti niissä on valtavasti pontta ja viisautta. Nykymuodikas joutilaisuus on yksi hyve ja nautinto, josta Ryookan puhuu:

Sade seestyy, pilvet seestyvät, ilma seestyy
mieleni on kirkas, koko maailma on kirkas.
Hylkään maailman, hylkään itseni ja olen jouten:
nyt voin viettää lopun elämäni kuun ja kukkien seurassa. (s. 105) 

Toisaalta Ryookan on yksinäinen, ja hän nauttii siitä, mutta hänelle kelpaa myös seura erityisesti viinipullollisen kera. Hänellä oli muutamia luottoystäviä, joista hän kirjoitti, mutta siitä huolimatta

Ei niin, että en
välitä seurustella
muun maailman kanssa
- osaan vain pitää hauskaa
parhaiten yksinäni. (s. 155)

Ryookanilla oli myös suhde häntä 40 vuotta nuorempaan nunna Teishiniin. Ystävyydestä, rakkaudesta ja kaipuusta kertovat myös osa Suuren hupsun sivuista. Miettikää, miten viiltävää, karua ja totta esimerkiksi tämä on:

Voi! Niin kylmä yö,
voi! niin ohut kaapuni -
nukun yksin ja
havahdun unestani,
mieli palaen
kastan siveltimeni,
nostan katseeni
eilen olin katkera,
mutta tänään taas
rakastunut, kaipaava
- ja vaikka mitä.
Mitä tästä lähtien?
Voi tätä piinaa. (s. 201)

Ryookanin Suuri hupsu on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Se sisältää ajatuksia, jotka kantavat meistä jokaista, seurallista tai erakkoa, pitkälle. Minä luin tämän suosituksena, josta olen hyvin tyytyväinen. Japanilaiseen runouteen olisin muuten tuskin tullut ainakaan tässä vaiheessa tarttuneeksi, mutta tämä kannatti!

Tähtiä: 4/5

Taruliisa Warsta: Nuppu, Waldemar ja peitto

Taruliisa Warsta: Nuppu, Waldemar ja peitto. Lasten keskus. 1998.




Tulipa tavallisena kirjastolainana yllättäin vastaan aivan ihastuttava lastenkirja, Nuppu, Waldemar ja peitto. Se kertoo sekä proosan että runon keinoin kasvamisesta, vanhemmuudesta, ystävyydestä, lapsuudesta ja erilaisuudesta. Kuvitus on kaunis niin ikään.

Nuppu on pieni tyttöpupu, jolla on rakastavat ja suojelevat vanhemmat. Naapuriin muuttaa kettuperhe, jossa on pieni kettupoika Waldemar. Pupuvanhemmat päättävät, ettei Nupulla ole enää koskaan mitään asiaa ulos, sillä uusien naapureiden saavuttua siellä on liian vaarallista.

Nuppu kuitenkin lähtee tutkimaan kotiseutuaan ja törmää Waldemariin. Lapset ystävystyvät - heillä ei ole ennakkoluuloja eikä pelkoja. Vanhemmat ovat molemmissa perheissä kauhuissaan: miksi Waldemar ei napannut pupua pataan pantavaksi, kuinka Nuppu oli saada surmansa! Tällaista ei tapahdu enää koskaan, toteavat vanhemmat tahoillaan.

Mutta kuinkas käykään? Nupun ja Waldemarin ystävyys voittaa vihan ja pelon, ja perheistä tulee hyviä tuttavia. Lapset saavat leikkiä yhdessä.

Nuppu, Waldemar ja peitto on niin lapsille kuin aikuisille ihanaa luettavaa. Aikuinen ymmärtää, että lapsesta on päästettävä irti, lapsi taas huomaa erityislaatuisuutensa. Loppu on ennalta-arvattava, mutta tässä kauniissa kirjassa näin on oltavakin. Suosittelen iltalukemisiksi jokaiseen lapsiperheeseen!

Tähtiä: 4/5.

PS(ssst). Täällä on uusia lukijoita! Tervetuloa :-)!

Guy Delisle: Shenzhen

Guy Delisle: Shenzhen. (Shenzhen. 2000. Suom. Saara Pääkkönen.) WSOY. 2010.


Guy Delislestä tuli kertaheitolla suosikkini, kun luin häneltä Pjongjangin. Merkintöjä Burmasta oli myös mainio. Eipä lukija joutunut pettymään tälläkään kertaa, vaikken Shenzheniä Delislen parhaaksi nostakaan. Kirja on kuitenkin äärimmäisen nokkela ja hauska omaelämäkerrallinen katsaus, mutta yhteiskunnallisesti ei niin pureva kuin aiemmin lukemani. Kriittistä otetta on mukana, mutta löysemmin kuin olisin kenties halunnut. Tai sitten olen jo tottunut (puutunut?) tekijän oivalluksiin. Toisaalta Shenzhen on lukemistani teoksista tekijänsä ensimmäinen, joten voi olla, että kerrontataito on myös kehittynyt vuosien varrella.

Shenzen kertoo Guy Delislen kokemuksista animaatiotehtaan työnjohtajana Kiinassa. Vain harvat puhuvat päähenkilön kanssa samaa kieltä, yhtenä poikkeuksena hotellin portieeri, joka koettaa parhaansa usein aika absurdeillakin englannin fraaseilla. Delislellä on siksi paljon aikaa tehdä havaintoja, joita hän kirjassa kuvaa. Kulttuurien törmäilyltä ei tietenkään voi välttyä, mutta tilanteet hoituvat delislemäisen huomaamattomasti ilman suurempia tunnepurkauksia.

Ihan mahtavaa sarjista taas kerran! Kannattaa lukea.

Tähtiä: 4/5.

Delisleä on luettu (ansiosta) paljon blogeissa. Shenzheniin ovat tiensä löytäneet muun muassa myös Tessa ja Titania.

Lapsilta kielletty ja Onnellinen päivä

Onnellinen päivä, kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen.
Lapsilta kielletty, päällys Marjaana Virta, kuva Tero Sivula.

Arja Tiainen: Lapsilta kielletty! Runoja. WSOY. 2012.

Onnellinen päivä. Runoja lapsista. Gummerus. 2013.


Kun blogini jäi kesätauolle toukokuussa, kevään viimeiseksi postaukseksi jäi Äitien kirja maailman parhaalle äidille. Tuntuu siksi sopivalta tuoda tauon jälkeen ensimmäisenä esille pari lyyristä "lapsikirjaa", jotka kummatkin ovat minulle kesän tuttavuuksia ja ilahduttaneet omalla tavallaan minua tavattomasti siinä kesän mutkassa, jossa niitä olen sattunut makustelemaan. Ensimmäinen on Arja Tiaisen Lapsilta kielletty! ja toinen Gummerukselta tänä vuonna julkaistu Onnellinen päivä.

Esikoulun maanantaina aloittanut esikoiseni luki Arja Tiaisen runokokoelman kannesta nimen Lapsilta kielletty ja kysyi, miksi näin on. Mitä vastasin? Kerroin, että kirja käsittelee jo elämän ehtoopuolella ollutta rakkaustarinaa, kuolemaa, iloja ja pettymyksiä parisuhteessa. Kirjan runot ovat aikuisten asioita, kun katsellaan jo elämää taaksepäin. Lapsi oli vastaukseeni oikein tyytyväinen.

Tiaisen runot ovat kuitenkin kaikille sopivia. Ehtooelämää viettävät, sen tunnustavat, saattavat löytää riveiltä eniten konkreettista vertaisherkkua omien kokemustensa peiliksi. Tätä nuoremmat lukevat viisautta ja syvyyttä, jota itseltä voi vielä puuttua:

Viltti kainalossa latoon,
soutureissu saareen marjastamaan,
mustikkaan uistelemaan.
Jossain ne sen tekivät, kun meitä näin paljon syntyi 40-luvulla.
Pommisuojassa, riihessä.
Sienestämään kesken kokouksen,
semmoinen polte tanssilavan takana.
Parkkihallissa, junan vessassa.
Koska meiltä katosi mielikuvitus, uskallus?
(Ote runosta Asiallisesti tyylillä, s. 64.)

Tiaisen runot oivaltavat ja sivaltavatkin. Niissä on koukkuja, jotka yllättävät. Lapsilta kielletty on helppolukuista lyriikkaa, jota minun oli vaivaton lähestyä ja ymmärtää.

Onnellinen päivä puolestaan on lapsille enemmän kuin sallittu, mutta aikuisille lähes pakollista luettavaa. Onnellisessa päivässä pääsemme nimittäin lähelle jo kadottamaamme lapsen kokemusmaailmaa. Mukaan on päässyt suurnimiä, kuten Eino Leino, Saima Harmaja, Aleksis Kivi ja Uuno Kailas, mutta myös hieman tuntemattomampia nimiä, joiden teokset ovat kuitenkin meille hyvin tuttuja. Immi Hellen on esimerkiksi tehnyt lukuisia tuttuja lastenlaulujen ja -virsien sanoituksia, mutta nimenä hän on minulle pysynyt tähän saakka outona siitäkin huolimatta, että iltalauluina tuttuja pojilleni ovat muun muassa sellaiset Hellenin kynästä syntyneet klassikot kuin Kas kuusen latvassa ja Maan korvessa kulkevi! Onnellinen päivä on kaunis kirja Helene Schjerfbeckin maalauksineen, mutta sisällys- ja runoluetteloa jäin teoksesta kipeästi kaipaamaan kuten kokoelman toimittajan nimeäkin.

Nyt hyppään niin kuin kauris,
nyt soikoon laulu tää!
Mä äidin pikku nauris
ja isän Tuulispää.
Ja pääni kohoo pilviin päin,
kun pöydällä mä seison näin,
mä olen -  hei ja hoi, sen ties,
nyt peninkulman mies.
(Ote Zacharias Topeliuksen runosta Viisivuotiaan sankarilaulu.)

Molemmat runokirjat kannattaa ehdottomasti kurkata, jos aihepiirit puhuttelevat!

Tähtiä molemmille 4/5.

Tämä on muuten blogin kolmessadas postaus! Hip hurraa!

Annette Årheim: Misery lit

Kannen suunnittelu: Kalle Berglind

Annette Årheim: Misery lit. Brutaalien ja kaiken paljastavien kertomusten imu. (Misery lit. Om suget efter brutala och självut lämnande berättelser. 2012. Suom. Päivi Jokitalo.) Avain. 2013.







Enpä ole vähään aikaan (vai koskaan?) lukenut niin ärsyttävää kirjaa kuin Annette Årheimin Misery lit! Luetteloin ärsytykset, sillä olen kuullut, että tapa laskee stressitasoa. Vielä, kun voisin polttaa listan tai heittää sen roskikseen, teho olisi taattu, mutta nyt tyydyn taltioimaan ärsytykset tähän. Tervetuloa provosoitumaan!

1. Misery lit on niin sanottua kurjuuskirjallisuutta. Puhtaimmillaan se mässäilee synkillä aiheilla ja elämän varjopuolilla. Monesti kaavaan kuuluu se, että tarinalla on jokseenkin onnellinen loppu. Usein tarina alkaa päähenkilön kurjasta lapsuudesta, josta ei ankeutta puutu.
2. Annette Årheim tutkii aihettaa muutaman esimerkin voimin ja vetää näistä johtopäätöksiään. Eniten hän ruotii Liza Marklundin Uhatut-teosta. Muita vaatimattomammalla osuudella mukana olevia kirjoja ovat esimerkiksi Natascha Kampuschin 3096 päivää, Åsa Linderborgin Minua ei omista kukaan, Dave Pelzerin Pimeän poika ja suomalaisissa kirjablogeissa hiljattain näkyvyyttä saanut Felicia Feldtin Näkymätön tytär. Kurkkaa vaikka Kirjojen keskellä ja Kirjasähkökäyrä-blogeihin!
3. Misery litin kulutus on kasvanut (Ruotsissa) merkittävästi muun kaunokirjallisuuden kustannuksella (?). Lukiolaiset haluavat lukea misery litiä. Misery lit täyttää kirjakauppojen hyllyt.
4. Annette Årheim käyttää oppaanaan yhtä lukiolaispoikaa ja hänen mielipiteitään Lisa Marklundin kirjasta Uhatut.
5. Esitys on jokseenkin sekava. Välillä ollaan lukiolaispojan lukukokemuksissa tai elämänviisauksissa kiinni, välillä puhutaan kirjankansitaiteesta ja eri painosten kansien eroista. 
6. Myös misery litin käsite on sekava. Välillä tuntuu, että kaikki elämän laitapuolista kertova kirjallisuus on misery litiä.
7. Misery lit on vahingollista, sillä se ruokkii stereotypioita ja ennakkoluuloja. 
8. Siitä huolimatta sitä käytetään kouluissa viljalti, jotta nuoret innostuisivat lukemaan.
9. Suuri osa opettajistakin lukee vain misery litiä.
10. Misery litiin kuuluvia teoksia pidetään perusteettomasti totena! 

Huoh.

Kommenttini edellisiin:

1. Misery lit on oikeastaan varsin halventava nimitys muistelmille ja elämäkerroille, jotka käsittelevät hankalia aiheita. Misery lit niputtaa heterogeenisen teosjoukon perusteettomasti halvan genren alaisuuteen. (Katso myös lyhyt keskustelu tästä Kirjavalas-blogissa!)
2. Muutama esimerkki saattaa ehkä esitellä aihetta, mutta ei se anna kattavaa kuvaa ilmiöstä.
3. Mitä sitten, jos kirjojen kulutus kasvaa? Mitä sitten, jos kirjakaupat myyvät paljon ns. misery litiä? Onko kyseessä sama ilmiö kuin kaiken muunkin uuden taivastelemisessa: milloin tv on vahingollinen, milloin tietokonepelit, milloin taas hurja ja vaarallinen misery lit!
4. Yksi tyyppi kertomassa näkemyksiään värittää kokonaisuutta aika tavalla!
5. Olisiko lyhyestä kirjasta voitu karsia edes kustannusyhtiöiden business pois?
6. Itse olisin halukas rajaamaan misery litiin, jos sellaista käsitettä on edes järkevää käyttää, julkeat halvalla rahaa tahkoamaan tehdyt opukset, joissa jonkun oikean ihmisen kurjasta elämästä kirjoittaa ammattikirjailija, joka haamuna taustalla vie kustannusyhtiön lisäksi kirjan tuottamat voitot taskuihinsa... Misery litin ulkopuolelle taas rajaisin esimerkiksi ainakin kaiken puhtaasti fiktiivisen kirjallisuuden.
7. Mihin unohtui Jörn Donnerin viisaus: "Lukeminen kannattaa aina?" Kyllä ennen vanhaan kirjallisuuskin oli sitten niin paljon parempaa, eikö? No ei! Sitä paitsi uskon tässä porttiteoriaan: jos joku saadaan koukutetuksi kirjallisuuteen misery litillä, hän todennäköisesti kokeilee myös muita genrejä. No, sehän onkin tietysti jo varsin vaarallista! (Ja entäpä vampyyrikirjat? Nehän vasta vaarallisia ovat, sillä pian nuoret purevat toisiltaan kaulavaltimot poikki!)
8. Niin, eivätkö opettajat olekin melkoisen ovelia, kun on kyse lukuharrastuksen pariin houkuttelemisesta? - ja mikä taas olisi vaihtoehto? Pakkosyötettäisiin nuorille vain ns. korkeakirjallisuutta?
9. Ok, ymmärrän edes yhdessä kohdassa Årheimin pointin erittäin hyvin. Minunkin mielestäni opettajilla on oltava laaja kirjallinen sivistys useassa genressä, pelkkä misery lit ei riitä. Siitä huolimatta on muistettava, että opettajatkin ovat ihmisiä ja he lukevat viihtyäkseen tai ehkä elämyksiä saadakseen eniten ominta kirjallisuuttaan! 
10. Milloinpa silkan fiktion kirjoittajaa ei olisi rinnastettu omaan tarinaansa? Voiko Tuula-Liina Varis kirjoittaa naisen ja miehen välisestä suhteesta ilman, että lukija etsii tekstistä Pentti Saarikoskea ja kirjailijaa itseään? No voi tietysti! Ihan samalla tavalla misery litin lukijat osaavat erottaa todellisuuden kirjan tekstistä - tai sitten ei - riippuu lukijasta.

Kylläpä helpotti! Myönnän, että suhtaudun nyt Årheimin teokseen korostuneen tunteellisesti ja kärjistän, mutta onpa minua ärsyttänytkin! Jatkan kuitenkin vielä puhinaani hiukkasen siitä, mitä Årheim kirjoittaa misery litin imusta: miksi ihmeessä sitä luetaan.

Årheimin mukaan misery litiä lukevat haluavat jotakin kevyttä lukemista, joka ei vaadi ponnisteluja. He haluavat yhtä aikaa viihtyä ja oppia elämästä. Heillä on tarve tirkistellä, tai he etsivät vertaiskokemuksia, jos ovat itse tulleet kaltoinkohdelluiksi elämässään. Osa saa siitä terapiaa ja nojatuolimatkan pois todellisuudesta (sic! eikö Årheim juuri väittänyt, että tarinoita pidetään tosina?). Kyse on pohjimmiltaan turvattomuudesta: voidaan olla hyvillä mielin, että jollakulla on asiat vielä huonommin! Lopulta Årheim kysyy, voiko misery litin lukijaa pelastaa mikään.

Olen itse muun muassa tummien tarinoiden ystävä. En ehkä lue varsinaista misery litiä (mitä se ikinä tarkkaan ottaen onkaan), mutten voi kieltää sen joskus kiinnostavankaan. Pidän enemmän kuitenkin kurjuusfiktiosta tai sitten elämäkerroista ilman painavaa pakollista misery-osuutta. Myönnän, että Årheim tuntui silti osoittelevan minua teoksellaan, eikä se tuntunut hyvältä. En nimittäin koe olevani tirkistelyn tarpeessa. Sen sijaan Årheimkin kirjoittaa, että

Kuten jo todettu, nykyisin näkyy yhä enemmän, kuinka lööppijournalismi määrittelee aikalaisongelmat, joita tämän tyyppisessä kirjallisuudessa tematisoidaan. On mahdollista, että lööppeihin viittaava kirjallisuus palvelee lukijan kannalta sekä terapeuttista että kriisinhallintatarkoitusta. Lukijoilla on tarve paneutua ja yrittää ymmärtää, kuinka voi olla mahdollista, että tämän päivän vanhemmat voivat pitää lapsiaan vuosikausia kellarissa ja käyttää heitä systemaattisesti hyväksi, kuinka vanhemmat voivat jättää kehitysvammaisen lapsen paleltumaan kuoliaaksi lumihankeen ja heittää hänet myöhemmin järveen, kuinka lapsi voi kylmäverisesti murhata toisen lapsen jne. (s. 71 - 72)

Minä luen (ja kirjoitan), että ymmärtäisin. Entä sinä?

Koska kirja sai niin tunteet pintaan, tähtiä on pakko tiputella, vaikka vieläkin vähän potuttaa ja vaikka suomennoksessa oli joitakin kielellisiä hupsuuksia. Kyllä tämä kiinnostavakin oli!

Tähtiä: 4/5

Mari a on myös blogannut Årheimin kirjasta.

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

Kansi: Kalle Pyyhtinen / utudesign.net

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja. (Hierba santa 2009. Suom. Samuli Arkko.) Iván Rotta & co. 2013. (335 sivua.)


Pyhän lehden kirja on Frida Kahlon maukas elämäkerta terästettynä reilulla kourallisella fiktiota ja meksikolaisresepteillä suoraan Kahlon muistikirjasta. Tapahtumat seuraavat muistikirjoihin tallennettua Kahlon elämää, mutta tilanteet on kuvattu fiktion siivin. Kadonneesta muistikirjasta, Pyhän lehden kirjasta peräisin olevat reseptit lomittuvat tarinaan, kukin kohdalleen hersyvään elämänvirtaan.

Frida Kahlo syntyi 1907 Meksikossa ja sairasti lapsena polion, joka jätti hänet jalkapuoleksi. 1925 hän joutui raitiovaunuonnettomuuteen, josta selvisi hädin tuskin hengissä. Nämä sattumukset leimasivat Kahlon elämää ja taidetta merkittävästi. Ensiksi polio oli olla Fridan ensikosketus kuoleman kanssa ja teki tyttölapsesta jalkapuolen. Myöhemmin onnettomuus ja siitä toipuminen sitoi Fridan sänkyyn pitkäksi aikaa, jolloin hän aloitti maalaamisen. Onnettomuus sai hänet aistimaan kuoleman jatkuvan läsnäolon ja jätti jälkeensä kivun, joka varjosti Kahlon värikästä ja intohimoista elämää loppuun saakka. Hän kuoli täytettyään muutama päivä aiemmin 47 vuotta.

Pyhän lehden kirja on vahva ja mainetta niittänyt teos, joka leikittelee ajatuksella kuolemasta Frida Kahlon kummitätinä. Frida tekee raitiovaunuonnettomuuden jälkeen kummitätinsä kanssa sopimuksen, että hän saa vielä elää, mutta lupaa kärsiä kaikki elämän koettelemukset, joita kummitäti hänelle povaa. Frida saa elää, mutta sillä on totta vieköön hintansa. Kuolema ja kipu väijyvät vierellä jatkuvasti, ja Frida käy keskustelua kummitätinsä kanssaan.

- Mikset vie minua ja anna pikku-Diegon elää? Frida moitti nyyhkyttäen Kummiaan, mutta Manalan valtiatar ei vastannut. Hän otti sammuneen kynttilän kaksin käsin ja puristi sitä vasten sydäntään, kunnes se liukeni hänen sormiinsa.
- Te kaikki olette minun, totesi Kummi. - Minut on sidottu ensimmäiseen ihmiseen, joka oli olemassa, ja minä olen olemassa viimeiseen ihmiseen asti. Kun ketään ei ole enää jäljellä, lopetan työni, ja silloin emme enää ole toisiimme sidottuja.
- Miksi?
- Koska toisille elämä on pelkkä henkäys ja toisille se on kuin monta romaania. Jokaisella on oma tarinansa siitä huolimatta, onko elämä pitkä vai lyhyt. Pojallesi siinä oli tarpeeksi. Siihen oli syynsä. Ei hetkeäkään enempää, ei hetkeäkään vähempää. Niin se vain on, hänen Kummitätinsä selitti. (s. 158 - 159)

Suhde Diego Rivieraan on alusta saakka peittelemättömän monimutkainen. Frida valloittaa Diegon tämän aikaisemmalta naisystävältään, joka opettaa Fridan kokkaamaan, jotta Diego pysyisi kotona. Pian Frida saa kuitenkin pettymyksekseen huomata, että Diego ei voi vastustaa naisia, vaan syrjähyppy seuraa syrjähyppyä, jolloin myös Frida aloittaa avoimen boheemin elämän. Diego sanoo kestävänsä Fridan sivusuhteet naisiin, mutta suhteita toisiin miehiin hän ei omasta käyttäytymisestään huolimatta sulata. Siitä huolimatta Fridalla on useita rakkaussuhteita sekä miehiin että naisiin samalla, kun hän elegantisti liikkuu sekä Amerikan seurapiireissä että Euroopan taiteilijakommuuneissa.

Frida rakastaa ja kärsii koko elämänsä. Miehestään, jonka kanssa avioituu kaksi kertaa, hän toteaa omaan suoraan ja riettaaseen sävyynsä:

- Diego tekee elämässään vain neljää asiaa: maalaa, syö, nukkuu ja nussii. Hän ei ole tällä hetkellä töissä, enkä minä ole tehnyt hänelle tänään jukatanilaista banaaninlehteen käärittyä haudutettua porsasta. Jos kurkistat vuoteeseen, huomaat, ettei siellä ole yhtään läskimahaa nukkumassa, joten jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, enkä minä ole siinä mukana, koska hän ei ole Detroitin jälkeen koskenut minuun. (s. 175)

Ruoka on kirjassa läsnä miltei jatkuvasti. Tuoksut leijailevat lukijan nenään resepteistä, joita kirja kätkee sisäänsä. Opin, että chilejä on paljon erilaisia, sillä yhteen reseptiin saatetaan tarvia useaa eri chililajia. Usein Fridan ohjeissa tarvitaan myös esimerkiksi laardia tai muita Suomessa hankalasti tarjolla olevia tuotteita. Jos mielikuvitus antaisi periksi, ohjeita voisi kenties soveltaa suomalaiseen keittiöön, mutta kirjaimellisesti monen toteuttaminen vaatii valitettavasti paljon ekstravaivannäköä. Poimin itse kuitenkin ehdottomien kokelujen joukkoon salaperäisen Mommy Even omenapiirakan.

Pyhän lehden kirja on kuin Kahlon taulut. Se käyttää hyväkseen aineksia tuonpuoleisesta, kuvaa tinkimättömästi rakkautta, intohimoa ja naisen elämää kipu jokapäiväisenä kumppanina. Kirja on eroottinen, symbolinen ja surrealistinen olematta kuitenkaan hetkeäkään vaikeasti tajuttava. Kieli on rikasta ja suomennos onnistunut. Kirja paljastaa Fridan kompleksisen suhteen mieheensä Diego Rivieraan, palavan innon kommunismiin ja feminismiin sekä elämän biseksuaalina 1900-luvun alkupuoliskon globaalissa taiteilijaeliitissä, jossa mukana risteilevät muut suuruudet, kuten Salvador Dalí, Pablo Picasso, Lev Trotski, Anaïs Nin, Henry Miller ja Ernst Hemingway.

Suosittelen kirjaa kaikille Frida Kahlon elämästä tai taiteesta kiinnostuneille, taiteilijaelämästä innostuville, hyvän (fiktiolla rehevöitetyn) elämäkerran ystäville ja upean kirjan ystäville. Kirjaa kannattaa harkita ehdottomasti myös silloin, jos rakastaa meksikolaista ruokaa ja kulttuuria. Tämä sopii paitsi ruoan myös hyvällä maulla erotiikan nälkään.

Tähtiä: 4/5

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Hanna Hauru: Paperinarujumala. WSOY. 2013. (95 sivua)


Hanna Hauru kuvaa teoksessaan Paperinarujumala fiktiivisin kääntein oululaisen heinoslaisen herätysliikkeen syntyä ja hajaannusta. Teoksen taustalla on siis tositapaus 1960-luvun Suomesta, mutta kirjan tapahtumat ovat paljolti fiktiota. Samasta aiheesta on aiemmin kirjoittanut myös Anu Kaipainen ja herätysliike on innoittanut myös elokuvaan.

Herätysliike saa kirjassa alkunsa, kun Laina (oik. Laila) Heinonen saa kaupunginjohtajan sihreerikkönä toimiessaan työpaikalleen puhelun Jumalalta, jossa tämä antaa käskyn kerätä kansaa parannukseen. Muutoin seuraa maailmanloppu. Laina kertoo asiasta sisarelleen Lianalle (oik. Aune), joka alkaa auttaa sisartaan herätystyössä.

Hauru kirjoittaa vetävästi herätyksen saaneen toimista ja ajatuksista. Tarina imee mukanaan. Romaani on hyvin lyhyt, ja tekstin asettelu on hyvin ilmava. Teoksen lukee helposti puolessa illassa. Jäinkin kaipaamaan tarinalle lisää pituutta. Aineksia olisi yllin kyllin!

Toisaalta Hauru jättää tahallaan kertomatta yksityiskohtia liikkeen toiminnasta. Kuvaus keskittyy enemmän sisarusten sielunmaiseman ja arkisten toimien kuvaukseen. Tästä syntyy kiinnostava ristiriita: on lähdettävä etsimään heinoslaisuudesta lisätietoa muualta.

Yhtälailla Hauru ei kerro syitä herätysliikkeen syntyyn, eikä tee suoria tulkintoja Lainan mielenterveydestä. Sen sijaan hän laittaa Lainan kantamaan käsilaukussaan paperinarujohtoista puhelimenluuria, jonka kautta Korkein puhuu juuri hänelle, ja kuvaa sisarusten sekavaa uskonnollista taustaa.

Tapauskuvauksen, takaumien ja fanaattisen toiminnan kautta Hauru tulee kyseenalaistaneeksi uskonnon ja monet muut joukkoliikkeet. Teos osuu teemallaan kipeästi tähän aikaan, jossa kohistaan Pekka Himasen filosofiasta ja väitellään, mistä esimerkiksi ilmastonmuutoksessa on kysymys.

Luuri on korvallani tässä hiljaisuudessa. Jumala ei vastaa. Hän rohisee ja luuri polttaa korvalehteäni.

Paperinarujumala on ollut TBR:lläni, ja kirjojen jumala on sen sieltä huomannut, sillä sain tämän arvostelukappaleena postilaatikkooni pyytämättä. Upea juttu! Kirja oli ensimmäinen Hanna Haurulta lukemani kirja, mutta ei jää viimeiseksi. Haurun tyyli ihastuttaa.

Tähtiä: 4/5

Paperinarujumalan on lukenut myös Hanna Kirjainten virrassa.

Paperinarujumala on 8. osani 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haastetta.

Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre (lukudiplomi)

Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre. Kuvittanut Hannu Taina. WSOY. 2001. (142 sivua.)



Uppo-Nalle tutki kirjahyllyään ja löysi runoja jotka hän kokosi tämän kirjan kansien väliin.



Pitkästä aikaa lukudiplomimme edistyy! Olemme pienten poikieni kanssa ehtineet jo viidenteen kirjaan seitsemästä. Nyt vuorossa on Tapiirin kirjatarjottimelta satusoppaa, iki-ihana Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runoaarre, jota olemme lueskelleet pitkään edes ja takas, välillä kiiruhtaen ja ahmien, välillä pidempään pysähdellen. Suosikkirunoja on valikoitunut monia. Runoja, joissa on vakavia aiheita, kuten sota, ja monta kepeämpää, joille saa nauraa.

Uppo-Nallen runoaarteessa Karjalaisen eri vuosilta kootut Uppis-runot on järjestettu teemoittain. Liikkeelle lähdetään aivan alusta eli siitä, miten Uppo-Nallesta tuli Uppo-Nalle. Myöhemmin runoja on muun muassa sairastamistarpeiksi, ystävyyttä varten, luontolyriikaksi ja vuoden kierron mukaan riimiteltyjä lorutteluja. Omat suosikkini löytyvät joko rakkaus- tai unirunoista. Jos pitäisi valita, ottaisin unirunot.

Kirjallisuusdiplomi on kuitenkin lapsia varten. Poimimme Kunnarista tehtäväksi poimia kirjasta paras kohta, joka pitäisi lukea muille. Poikani eivät vielä kuitenkaan lue sujuvasti, joten muuntelimme tehtävää niin, että minä luin valituksi tulleet runot uudestaan pojille.

Kohta kuusivuotias esikoinen valitsi heti hymy huulillaan empimättä "hopeinen pisaapotta -lorun", joka kuuluu kirjassa osioon Sekarunot ja menee näin:

Miljoona mustaa jätesäkkiä.
Kymmenen ihka uutta täkkiä.
Viisi sohvaa ja nojatuolia,
kukaan ei taida niistä huolia.
Kylläpä hienon asunnon saisi
jos näillä kotinsa kalustaisi.
Voi ihmeiden ihme ja todentotta:
tuossa on hopeinen pissapotta. (s. 77)

Nelivuotias kuopus puolestaan mietti hetken, kertoi pitävänsä "häkki täkki säkki" -lorusta, mutta ilmoitti kuitenkin lempirunokseen sen, jossa "prinsessa kaataa päähän soppakulhon". Luin seuraavasti:

Prinsessa keskiaikainen
valitsi itsellensä sulhasen.
Kun kestänyt ei enää kantti sulhon,
prinsessa heitti sulhon päähän
soppakulhon... (s. 123)

On ihmeellistä ja ihanaa, miten lapset näitä loruja muistavat! Minulla ei ollut kummastakaan mitään muistikuvaa, mutta pojat osasivat nämä melkein ulkoa, vaikkei näitä ole montaa kertaa luettu. On aivan selvää, että lukeminen vaikuttaa ja runsas kieli tarttuu. Sen vuoksi suosittelen kaikille lapsille luettavaksi paljon myös loruja ja runoja jatkuvasti proosan ohessa. 

Poikien lempirunoissa selvästi viehättää huumori ja yllättävä loppukäänne. Molemmissa runoissa on myös vauhtia ja rytmiä. Riimittelyt ovat luontevia, ja ne ilahduttavat meidän pikkulukijoita. Niitä on myös mukava yhdessä imitoida ja muunnella!

Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runoaarre on erittäin hyvä valinta lorutteluun monenikäisen lapsen kanssa. Runoista aikuisenkin on helppo löytää suosikkinsa. Hannu Tainan kuvitus on ehkä liiankin maltillinen (EDIT: siis niukahko tässä kirjassa, muutenhan kuvitus on kaunis ja Uppo-Nallen kuvittajana Taina aivan ehdoton!), ja kuvia saisi olla runsaammin, mutta joka tapauksessa se sopii kirjaan mainiosti. En malta olla laittamatta vielä tähän loppuun yhtä katkelmaa omasta suosikistani. Hyvää yötä kaikille!

Uninen kissa on porraspuulla
tahdotko kissan kehruuta kuulla
ja koppinsa katolla pikkuinen hauva,
ihan pieni hauvavauva,
jota hirmuisesti haukottaa.
Joko unonen tupaan saapua saa? (s. 139)

Tähtiä: 4/5

Heli Slunga: Orjan kirja

Kannen kuva: Qumma Art

Heli Slunga: Orjan kirja. WSOY. 2012.

Heli Slunga on Oulun vuoden taiteilija 2013. Hän avasi taiteilijavuotensa performatiivisella Karamellipaperihame-runo- ja musiikkiesityksellä Oulun kaupunginteatterissa 20.2.2013, ja minä olin mukana. Esitys yhdisteli rohkeasti ja onnistuneesti eri tyylilajeja, musiikkia, videota, lausuntaa, tanssia ja jopa pyrotekniikkaa. Slungan rinnalla esiintyi Kaaoskoneisto, joka värjäsi bluesilla Slungan tekstit ja ripotteli hyvällä maulla burleskia mukaan.

Kun kaikki lähtee liikkeelle parodiasta nuhruisen runoilijattaren epävarmalla äänellä ja hyppää yhtäkkiä missikisoihin (Soivan Siilin "Ken on heistä taiteilijoin" -sävelmien myötä!), katsoja on myyty. Huikean, visuaalisen ja raikkaan performanssin tekstit olivat peräisin Orjan kirjasta, jossa Slunga tutkii ihmisyyttä, naiseutta, yhteiskuntaa, rakkaussuhteita ja himoa. Melkein täydelle Pikisalille esiintynyt Slunga kumppaneineen teki aivan varmasti vaikutuksen yleisöön, ja toivottavasti vastaavaa nähdään Oulussa useamminkin. Ehkä Oulun vuoden taiteilija -tunnustuspalkinto lupaa tälle saralle hyvää. (Ja nyt ihan vähän harmittaa, etten päässyt kuulemaan Orjan kirjaa tuoreeltaan julkkareissa Muusajuhlilla elokuussa!)

Orjan kirja jakautuu neljään osaan, joiden rajat jäävät minulle epäselviksi, sillä pitkin matkaa minua puhuttelivat monet runot. Aiheet ja runojen tyyli vaihtelevat kovin mietelauseista proosarunoon. Monipuolisuutta kuvaa sekin, että osa sisällöstä on selvää K-16-osastoa (joka oli performanssin ikärajakin), kun taas pienen osan jaoin suloisten poikieni kanssa. Pojat nauttivat erityisesti tästä:

Itse jätin hiirenkorvia kohtiin, joissa kerrottiin

Saituus sairastuttaa avioliitot,
hetki, jona alkaa laskea toisen
orgasmeja, nukuttuja tunteja,
huvituksiin käytettyjä rahoja
ja vertailla niitä,
ajatella ansainneensa
hyppyellisen enemmän (--)
(s. 50)

Tai pelkästään jo paikallien värin vuoksi siihen, jossa kysyttiin, että

Onko minun syyni
että tällaiset sääret menevät hukkaan toppahousuissa
Pohjois-Pohjanmaan pimeässä
ja että kylän 17-vuotiaat kollit ymmärtävät
sen aviomiestä paremmin (olkootkin lestadiolaispenikoita). (--)
(s. 55)

Leena Lumi on kirjoittanut upeaan tapaansa Orjan kirjasta hengästyttävän hienon postauksen. Käykää lukemassa!

Kirjailijan oma verkkosivu: http://www.helislunga.fi/


Tähtiä: 4/5.

Mervi Heikkilä: Mansikki ja moni muu

Mervi Heikkilä: Mansikki ja moni muu. Runoja. Kuvittanut Virpi Penna. Kirjapaja. 2009. (47 sivua)


Mansikki ja moni muu on kerrassaan ihastuttava lehmärunokirja. Runoissa Mansikki ja muut lehmät tarkkailevat elämää monelta kantilta. Milloin ollaan kateellisia lohikäärmeelle tulesta tai linnulle siivistä, milloin lehmä lentää kuuhun töihin edamtehtaaseen tai milloin se miettii lapselle nimeä:

Minkä nimen antaisi äitisi Muu, olisitko intiaani Pikku-Kuu? 

Onko totta, että nimi on enne, voiko se koitua kohtaloksemme?

(s. 42) 

Runojen lomassa tarjoillaan lukijoille kevyesti lehmätietoutta esimerkiksi siitä, mikä on hieho, ayshire tai ylämaan karja. Harvat tietoiskut ovat hyvä idea, sillä moni nykylukija ei varmasti karjataloudesta tiedä paljonkaan.

Kuvitus on toteutettu kaksiväripainatuksella, ja se toimii tässä
yllättävän hyvin. Värejä on käytetty paikoin kekseliäästi.

Mansikki ja moni muu on hauska loruttelu, joka monipuolisen aihevalikoimansa vuoksi sopii monenikäisille pojille ja tytöille. Meillä erityisesti esikoinen nautti lehmän elämään eläytyessään ja nauroi muun muassa sille, kun lehmä lähti karaokebaariin. Heikkilän lastenkirjoihin pitää ehdottomasti tutustua myöhemmin lisää! 

Tähtiä: 4/5.

Blogissani oli vuoden vaihteessa lasten- ja nuortenkirjateema, joka toteutui lähinnä kirjapostauksina. - Luen ja kirjoitan -blogin 2-vuotissynttärit lähestyvät. Vedän tuolloin vähän yhteen tätäkin teemaa, joka on täällä esillä tosin jatkuvasti. Myös kirjallisuusdiplomin tavoittelu jatkuu meidän perheessä vielä kolmen kirjan voimin.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Kirjan ulkoasu: Elina Warsta

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala. 2012. (141 sivua.)

Aki Ollikainen voitti tammikuussa Blogistanian Finlandia -tunnustuspalkinnon esikoisteoksellaan Nälkävuosi. Eikä se ihme ole. Ollikaisen teos paitsi koskettaa, se antaa vahvan kaunokirjallisen lukuelämyksen ja mikä tärkeintä, piirtää kuvan yhdestä merkittävästä aikakaudesta kansamme historiassa.

Nälkävuosi kertoo tarinan Marjan ja Juhanin ja heidän lastensa Mataleenan ja Juhon kamppailusta nälkävuosina 1867 - 1868. Perheen isä on sairas ja heikko, ruokaa ei ole, joten äiti sydäntä särkevällä tavalla jättää perheen pään kotitorppaansa yksinään korisemaan vain olkileipä kädessään. Äiti lähtee lastensa kanssa etsimään paikkaa, jossa ei nälkä vaivaisi. Marja kulkee lastensa kanssa päämäärättömästi eteenpäin, välillä Pietari ruoantuoksuisissa unelmissa siintäen, mutta missään ei heille ole sijaa. Kaikkialla on jo nälkää kylliksi ilman lisäsuitakin. Osalla riittää sääliä lapsia kohtaan, ja joku murunen kerjäläisille tipahtaa vain toisinaan kuin armonpalana, vaikka se tekisi pahaakin.

Marjan, Juhanin ja lasten tarinaan lomittuu kuvia ylempisäätyisistä veljeksistä, Teosta ja Larsista, ja heidän elämästään sekä senaattorin (J. V. Snellmanin) valinnoista vaikeiden vuosian aikana. Näitä osuuksia lyhyehkössä romaanissa olisi voinut mieluusti paisuttaa! Ehkä ne ovat seuraavien Ollikaisen teosten aiheita? Voisiko vaikka Snellmanista kirjoittaa vastaavia suurkirjoja kuin vaikkapa Lincolnista on kirjoitettu?

Nälkävuodessa on monia teemoja ja aihelmia, joita pitkin ajatus lähtee rönsyilemään. Ollikasien pienoisromaani kasvaakin reilusti suuremmaksi kuin fyysiset mittansa. Nykyaikainen ravinto, ihmisen sitkeys, kiitollisuus, elinoloista taisteleminen, kuolema, elämän tarkoitus, lojaalius ja auttaminen, kohtalo, johdatus, vietit ja eläimellisyys. Kaikki tämä ja enemmänkin on kerrottu selkein kuvin ja kauniilla kielellä.

Kylmyys leviää Marjan vatsasta ympäri kehoa, se muuttuu surun tunteeksi ja pyyhkii tieltään kaiken muun, nälän, vilun ja väsymyksen. Se täyttää onton ruumiin raskaalla tyhjyydellä, joka ei jätä tilaa millekään muulle. Sen sisällä on suolampi, täynnä mustaa elotonta vettä. Kuikka ui silmien eteen. Se muuttuu pilkkasiiveksi, joka yrittää nousta lentoon. Sitten lumiviima jähmettää kaiken tyhjäksi, lintu katoaa. Myräkän mentyä kaikki on valkoista, kuollutta. Marja nousee ja kävelee penkillä nukkuvan Juhon luo, nostaa pojan pään syliinsä ja putoaa uneen. (s. 56)

Pieni kirja on erityisen kaunis ulkoasultaan, ja Ollikaisen teos on pohjavireeltään valoisa hankalasta aiheestaan ja monista surullisista tarinoista huolimatta. Nälkävuosista selvittiin. Minä elän.

Tähtiä: 4/5

Nälkävuodesta on kirjoitettu blogeissa paljon. Tässä poiminnat:
Kujerruksia odotti jotain, mitä ei aivan saanut, mutta piti silti.
P.S. Rakastan kirjoja nostaa teoksen vuoden 2012 parhaimmistoon.
Villasukka kirjahyllyssä vuodatti kyyneleitä ja hiljentyi kirjan äärellä.

Kirja sopii hyvin myös Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen. Tämä on haasteessa kai jo viides kirjani.