sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Melomista vierailulla Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Vaasan kaupunginteatteri

Putous-tähti Aku Hirviniemi saapui Oulun kaupunginteatteriin ja alkoi meloa. Kummallista kyllä, vähän kysynnän vuoksi maanantain esitys oli jouduttu perumaan, ja tiistainakaan suuren näyttämön paikoista ei ollut täyttynyt kuin noin puolet!

Antti Leikaksen esikoisromaaniin Melominen pohjautuva monologi tulee lapsiperheen isän suusta. Yliväsynyt isä ponnistelee itsensä, perheensä ja työnsä soissa. Hirviniemi osaa kyllä asiansa. Alun kakkahuumori ei oikein purrut, mutta se meni lämmittelynä. Loppuesitys liikutti ja enempi nauratti, ja välillä se kimposi kahlitsemattomana päähenkilön tajunnanvirtaan. Tilanteisiin pystyi samaistumaan, päähenkilön tunteita saattoi myötäelää tai sitten myötähäpeä hiipi iholle. Kyllä monologi toimi, ja minun odotukseni täyttyivät. Vuorovaikutus yleisön kanssa oli ehdoton lisäplussa!

Suurella näyttämöllä yksinkertainen lavastus kantaa. Hauskaa vaihtelua totuttuun nykytekniikkaan toi piirtoheitin, jolla paitsi heijastettiin kalvoja eri tarkoituksiin, tehtiin nokkelia varjokuvia. Näyttämöllä Aku Hirviniemen jälkeen seuraavaksi eniten rooleja sai moppi.

Antti Leikaksen esikoinen sai ilmestyessään paljon huomiota ja kiittävää palautetta. Monologiksi se lienee taipunut helposti. Melomista näyttää kiertävän Suomea vielä ainakin jonkin aikaa. Jos osuu nurkillesi, harkitse vakavasti!

torstai 13. maaliskuuta 2014

Mielensäpahoittajan miniä Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri

"Olisit voinut yrittää joskus vähemmän."


Jatko-osa Mielensäpahoittajalle on totta vieköön paikkansa Oulun kaupunginteatterissa lunastanut! Tuomas Kyrön tekstin pohjalta käsikirjoituksen näytelmään on tehnyt Jukka Heinänen, joka on myös ohjannut kappaleen. Näyttämölle nousee kirjasta tuttu miniä ja Mielensäpahoittaja perheineen, mutta dramatisointi on ottanut omat vapautensa. Ihastuttavasti tämä farssi onkii aineksia myös ajankohtaistapahtumista, kuten Ukrainan tilanteesta. Bravo!

Mielensäpahoittajan miniä kertoo tarinan nimihenkilöstään, kuten kirjakin. Rooliensa puristuksessa perheellinen uranainen saa järkytyksekseen hoidettavaksi appensa, johon välit ovat lievästi ilmaistuna mutkikkaat. Soppaa sotkevat etuajassa Suomeen saapuvat venäläiset liikekumppanit ja lapset, jotka palaavat yllättäin perunasäkin kanssa sysi-Suomen mummolasta kotiinsa.

Miniänä sinnittelee uskottavasti Elina Korhonen. Luomuviiniä nautiskeleva miniä yrittää kaikkensa: hän yrittää peittää epävarmuutensa, yrittää pysyä vahvana, yrittää hallita kaikkea ja yrittää vielä hymyillä kaikesta huolimatta. Mielensäpahoittajana nähdään jälleen ainoa oikea ja ehdottomasti Suomen paras ukkorahjus Hannu Pelkonen. Vaikka ryhti on yhtä kumara kuin Mielensäpahoittajassa, ilahduin kovasti siitä, että Miniän Mielensäpahoittaja oli saanut joihinkin liikkeisiinsä vimmaa ja vauhtia erityisesti esityksen loppupuoliskolla, joka irrotteli ensimmäistä puoliaikaa rennommin.

Muut roolit hoituvat parivaljakon Tomi Enbuska (miniän aviomies, venäläinen liikekumppani, miniän kuopus) ja Anne Syysmaa (anoppi, venäläinen liikekumppani ja miniän esikoinen) voimin. Roolien vaihto sujuu luontevasti ja uskottavasti, ja sitä tukee Maija Tuorilan kekseliäs puvustus. Tuorila on suunnitellut myös monikäyttöisen lavastuksen, joka muuntautuu muun muassa valoin (Teemu Huotari) nopeasti eri miljöiksi. Pienellä näyttämöllä valaistus onkin ollut viime aikoina usein jollakin tapaa yksi esityksen helmistä.

Mielensäpahoittajan miniä nauratti, ja suuri lukiolaisten joukkokin näytti viihtyvän yleisön joukossa erinomaisesti. Seuralaisenani oli oma isäni, jolle esitys osui ja upposi: jos itse fanitan Mielensäpahoittajaa, miniästä tuli isän suosikki. Minä puolestani ihailin sydän syrjälläni tätä lopputulosta, jonka harjoituksia kävin seuraamassa aiemmin.

Mielensäpahoittajan miniä on tämän kevään pikkunäyttämön magneetti, ja saa teatteriyleisön viihtymään takuuvarmasti. Tunnin ja neljäkymmentä minuuttia kestäneen esityksen jälkeen ulos käveli silminnähden tyytyväinen yleisö. Suosittelen erityisesti miniöille ja appiukoille, vävyille ja anopeille ja ennen kaikkea jokaiselle Mielensäpahoittajan sielunveljelle ja -siskolle.

Katso esityskalenteri!


Graafinen suunnittelu: Tuija Katén


keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Ihastuttavan kannen suunnittelu:
Eevaliisa Rusanen
Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. (The Last Letter From Your Lover. 2010. Suom. Heli Naski.) Gummerus. 2014. (532 sivua)

Huusin kirjajumalilta romantiikkaa ja sain sitä! Kiitos kirjaystävieni suositusten ja uutuuskirjan nimeltä Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (jatkossa ONKÄRH, kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta). Kirjailija Jojo Moyes on palkittu ja tunnettu romantiikan taitaja muualla, mutta käsitykseni mukaan vielä vähän luettu Suomessa. Ehkäpä tämä teos lyö hänet läpi myös meillä?

ONKÄRH on läpensä palavaa ja kiellettyä rakkautta, intohimon perässä juoksemista, tunteen paloa ja ehkä myös onnellisia loppuja. Jennifer Stirling on 1960-luvun teollisuusseurapiirien englantilaisrouva, jonka avioliitto Laurence Stirlingin kanssa on kaikkea muuta kuin henkisesti tyydyttävä. Hän on lähinnä esittelyrouva, jonka tehtävä on näyttää tyylikkäältä. Mies ei ole kiinnostunut hänen ajatuksistaan, ja pariskunnan välejä piinaa armoton kylmä tahdikkuus, joka asettaa Jenniferille raamit, kuinka käyttäytyä, jotta asiat sujuisi:

Minun täytyy käyttäytyä paremmin, hän ajatteli. Lakkaan puhumasta tunteistani. Olen hänelle kiltimpi. Olen aulis. Loukkasin häntä yöllä, siksi kaikki meni pieleen. (s. 102)

Tarinaa sekoittaa boheemi sotareportteri Anthony O'Hara. Jenniferin ja Anthonyn välille kehkeytyy intohimoinen suhde kuin varkain. Tunteitaan he puivat kiihkeissä kirjeissä, joita Jennifer hakee henkilökohtaisesta postilokerostaan. He suunnittelevat yhteistä elämää, ja Jennifer on epätoivoinen roolinsa, ulkopuolisten odotusten ja omien toiveidensa, unelmiensa ja pelkojensa ristiaallokossa.

Jennifer alkoi itkeä. Nyyhkäykset purkautuivat hänen rinnastaan rumina puuskina. Hän ryömi päiväpeiton päälle peittäen päänsä käsillään ja ulisi tietämättä mitä tehdä, tietäen vain sen, että jokainen päättämättömyyden sekunti pitkitti tilannetta, jossa hänen elämänsä suunta oli vaakalaudalla. Hän kuuli äitinsä äänen, näki tämän tyrmistyneet kasvot, kun äidille valkenisi perhettä kohdannut häpeä, oli kuulevinaan vahingoniloisen, järkyttyneen supatuksen kirkossa. Hän näki suunnittelemansa elämän, lapset, jotka varmaankin pehmentäisivät Laurencen kylmyyttä, pakottaisivat tämän heltymään hiukan. Hän näki sarjan ahtaita vuokrahuoneita, Anthonyn tekemässä pitkiä työpäiviä, itsensä peloissaan vieraassa maassa ilman Anthonya. Hän näki Anthonyn kyllästyvän hänen homssuiseen olemukseensa, katselevan jo jotain toista nainutta naista. (s. 240)

Välillä puhdas kiihko saa kuitenkin kaivattua tilaa.

Jennifer painautui Anthonya vasten, ja hän kuuli huokauksen, joka tuli syvältä Jenniferin sisimmästä, ja tunsi sitten Jenniferin hengityksen huulillaan. Ilma seisahtui heidän ympärillään. (--)
He takertuivat toisiinsa riemuissaan, epätoivoisina, pystymättä täysin uskomaan tapahtumien käännettä. Aika sumeni, suudelmat muuttuivat kiihkeämmiksi, kyyneleet kuivuivat. Anthony veti Jenniferin neulepuseron tämän pään yli ja (--) (s. 297)

Maailma tuo kuitenkin rakastavaisten eteen kaikenlaisia esteitä - isoimpana kenties kirjan alkutilanteen, jossa Jennifer makaa sairaalan sängyssä muistinsa menettäneenä.

Toisaalla, 2000-luvulla, kiihtyvällä vauhdilla putoavaa toimittajatähteään jo epätoivoisesti vaaliva Ellie Haworth löytää Jenniferin ja Anthonyn kirjeet, ja kiinnostuu tarinasta. Hän tietää, että siinä olisi ainesta singauttamaan hänet takaisin huipputoimittajien joukkoon. Uranaisenkin pokka joutuu kuitenkin antamaan periksi, kun oikea mies käy sisään Ellien elämään.

ONKÄRH oli minulle totaalista todellisuuspakoa. Elin Jenniferin nahan alla ja koin hänen tunteensa. Jännitin, mitä lopussa tapahtuu, yllätyin juonen täyskäännöksistä ja huokailin liikuttuneena. ONKÄRH noudattanee varsin perusteellisesti romanttisten kertomusten juonikuvioita, mutta minulle tämä oli kevättalven räntäsateeseen täydellistä viihdettä. Suosittelen jokaiselle, joka tarvitsee koukuttavan ja mielihyvää tuottavan matkan jonnekin pois keskeltä arjen pyörteitä.

Lisäansioita kirja saa lukujen alussa olevista pakahduttavista lainauksista, jotka ovat peräisin autenttisista viimeisistä kirjeistä rakastastavaisten välillä:

Rakastan sinua joka tapauksessa - vaikka minua tai rakkautta tai edes elämää ei olisi olemassa - rakastan sinua. (Zeldan kirjeestä Scott Fitzgeraldille)

Tähtiä: 4/5.

Moyesia ovat lukeneet jo muutkin, muun muassa



PS. Blogi on viettänyt kaikessa hiljaisuudessa kolmivuotissynttäreitä Kalevalan päivänä! Hupsista! :-)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...