Rakas (Äänikirja)

Tuula Liina Varis: Rakas. Äänikirja. WSOY. 2010.

Rakas on ensimmäinen Tuula Liina Varikseni. Niin, aivan ensimmäinen. Olen vaikuttunut!

Rakas keroo Iiriksestä pitkän tarinan: Iiris on alle kouluikäinen, kun hänen vanhempansa kuolevat ja tyttö joutuu tätinsä Ellenin huostaan. Kronologisesti teos jatkuu niin kauan, että Iiris jää eläkkeelle toimittajan työstään ja opettelee uudenlaista elämää. Kerronta kuitenkin poukkoilee hallitusti ja kiinnostavasti aikakausien välillä niin, että Iiriksen elämästä piirtyy looginen mutta traaginen kuva. Rakas on myös samalla kasvukertomus, monisyinen psykologinen matka itsetuntemukseen. 

Iiristä vasten hiertävät paitsi Ellen-täti myös miehet Rauli ja Risto. Ihmiset kolhivat toisiaan, jättävät toisiinsa jälkiä elämäntietä vieretysten tallatessaan. Ihmissuhteita kuvataan tarkasti ja taitavasti. Iiris opettelee kulkemaan omaa polkuaan omin jaloin ja löytääkin jonkinlaisen rytmin, joka vaihtelee vuosien saatossa kiihkeästä kanta-astunnasta varovaan varvisteluun ja tasaiseen taaperrukseen.

Ihailen Variksen tapaa saada tekstinsä onnettomankin pienillä vivahteilla esiin tarkkapiirteisiä tapahtumakuvia. Tapahtumista nousevat tunteet ja merkitykset. Elämä ei ole alati kaunista eikä loogista, mutta kaikesta huolimatta elämisen arvoista ja vaiheikasta. Variksen realismi repikin minua tuumimaan oman elämäni käänteitä.

Rakkaaseen omat tehonsa antavat 1970-luvun vasemmistolaiseen liikehdintään liittyvät herkulliset ajankuvaukset, joita kuunnellessa pystyi helposti samaistumaan hämmennykseen ideologisesta kiihkomielisyydestä. Varis kirjoittaa loistavia katkelmia myös kirjoittajan arjesta: siitä, miten tekstit tuntuvat typeriltä, miten kynä ei kulje, miten ei osaa, vaikka haluaisi, mutta sitten vain kirjoittaa.

Äänikirja

Olen kuunnellun aiemmin äänikirjoja viljalti juostessani. Nyt kuuntelussa on ollut kuukausien paussi muiden kuin lasten kuunneltavien osalta. Rakas lähti mukaani kirjastosta, kun halusin työmatkoille kuunneltavaa - miten hieno idea! Nyt liikennevaloista ei ole kiire minnekään, ruuhka ei kiristä hermoja laisinkaan eikä muu liikenne ota päähän. Nyt toivoisi matkan vain kestävän ja kestävän.

Miinus tässä järjestelyssä on ollutkin se, että kuunteleminen on ollut aika pätkittäistä. Rakkaan tunnelmaan on tosin hellpo ollut äkisti tempautua mukaan, sillä lukijana on ihana Seela Sella. Äänikirjan kohtaushaku on kuitenkin aika hankala, joten kesken jääneen kohdan etsiminen ainakin meidän automme soittimella on tuottanut tuskaa. Välillä kun meillä kuunnellaan autossa merirosvolaulujakin.

Äänikirjan huonoksi puoleksi voi laskea myös sen, että jos ajatus harhautuu, teksti ei pysähdy, vaan kuuntelija joutuu joko hyväksymään rivien menetyksensä tai sitten tuhertamaan tekniikan kanssa ja palaamaan tekstissä taaksepäin. Sekin on harmittanut, että äänikirjassa ei pysty käyttämään kirjanmerkkejä ja hiirenkorvia, joilla poimisi talteen parhaat palat. Niitä nimittäin Rakkaassa tulee vastaan tuon tuosta.

Äänikirjana Rakas kaikesta tästä huolimatta toimii hienosti, joten suosittelen lämpimästi kaikille erityisesti liikennestressin hoitoon!

Tähtiä 4/5

Mitä Barack Obama haluaa sanoa tyttärilleen?

Barack Obama: Laulan sinusta - kirje tyttärilleni. Kuvittanut Loren Long. (Of Thee I Sing: A Letter to My Daughters. 2010) WSOY. 2011.


Yhdysvaltain presidentti Barack Obama on yhteistyössä kuvittaja Loren Longin kanssa saanut aikaiseksi häkellyttävän kauniin ja puhuttelevan lasten kuvakirjan. Kirja sopii mahdottoman hyvin yhdysvaltalaislapsille, ja kun lukee kirjan Suomessa ilman turhaa kritiikkiä samomasta amerikan ihmemaasta, löytyy siitä meillekin annettavaa.

Parhaimmillaan oma presidenttimme tekisi vastaavan teoksen suomalaislapsille vaikkapa Linus Torvaldsineen, Mika Häkkisineen ja Minna Cantheineen.



Tässä komeat otteet kirjan sisällöstä:

Loren Long: Istuva Härkä.

Loren Long: Amerikkalaislapset.

Tähtiä 3/5.

Aiotko kirjoittaa romaanin?

Kuva: jjpacres

Tämä ei ole kirjoitus Dianne Doubtfiren loistavasta kirjoittajaoppaasta Aiotko kirjoittaa romaanin. Sen aika tulee ehkä myöhemmin. Tämä on sen sijaan kannustus itselleni ja kaikille esimerkiksi NaNoWriMoon mukaan lähteville:

Kun kerran aiot kirjoittaa romaanin, aloita se vaikka suunnittelemalla muuallekin kuin vain pääsi sisälle. Dianne Doubtfire antaa kullanarvoisen vinkin, jonka on itse saanut Winston Clewesiltä.

Hän neuvoi kirjoittamaan ison paperiarkin vasempaan reunaan numerot yhdestä kolmeenkymmeneen. Numeron 1 kohdalle merkitään romaanin mahdollinen aloitus ja numeron 30 kohdalle ehdotus romaanin päätökseksi. Muiden numeroiden - aluksi ehkä vain muutamien - kohdalle tehdään suppeita merkintöjä tarinan huippukohdista. 

Ihana Doubtfire jatkaa tästä vielä ja kertoo, että häntä auttaa eniten suunnitelmat numeroille 1 - 5. Minulla Käsiksessäni nuo luvut on jo käytetty, mutta nyt annan työlleni ryhtiä ja käytän muita numeroita apuna rakenteen kasaamisessa. Minulla on myös kirjoituksen päätös jo olemassa, joskin olen ryhtynyt miettimään sitä, että lopetus voisi ollakin aloitus - mene ja tiedä. Suunnitelmathan on tarkoitettu muutettaviksi!

Yksinkertaista, eikö vain?

Vaikkei kirjoittaminen tarvitse kaavamaista ollakaan eivätkä kaikki tarvitse tarkkoja suunnitelmiakaan, ei takuulla haittaa, vaikka jokin oljenkorsi on kannattelemassa tarinantaonnassa.

Beatrix Potter - taiteilijaelämää

Beatrix Potter (1866 - 1943) oli englantilainen kirjailija, joka loi koko pinon ihastuttavia lastenkirjoja, joista tunnetuin lienee Petteri Kaniini. Voitin kirjailijattaresta kertovan elokuvan loistavan Mari A:n kirjablogin muuttoarvonnassa jo jokin aika sitten. Kiitos vielä kerran, Mari A.!

Beatrix Potter - taiteilijaelämää -elokuva kertoo pääkohdittain kirjailijan elämänvaiheet. Lapsuus ja aikuisuus limittyvät kerronnassa ja tuovat vaihtelua kronologiseen etenemiseen. Elokuva alkaa mukaansatempaavasti kirjailijan koko elämän kohokohdasta: Beatrix Potter saa ensimmäisen kustannussopimuksensa. Renée Zellweger on kohtalaisen uskottava Potter omaan pikkusievään tyyliinsä.

(Jännitystä epätoivoisesti tästä elokuvasta etsiville varoitus: jatkossa seuraa spoilereita!)

Elokuvassa onkin iso ilo elää kirjailijattaren mukana, kun usko omaan tekemiseen vahvistuu. Kustannussopimus on selvästi Potterille ensimmäinen osoitus siitä, että hänen vesivärityönsä ja tarinansa saattavat kiinnostaa jotakin muutakin kuin vain häntä itseään. On sydäntäsärkevää katsella, miten hänen oma perheensä väheksyy tyttären taiteellisia pyrkimyksiä. Samaan aikaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneen naimattoman naisen itsemääräämisoikeus ja sosiaalinen asema aiheuttaa minussa närää. Jos elokuvasta voi jotakin luomistyöstä lukea, on selvää, että viesti kuuluu näin: omaan tekemiseen on uskottava loppuun saakka!

Elokuvasta ei romantiikkaakaan puutu. Yli kolmekymppinen Beatrix tapaa kustantamonsa nuorimman yhtiöjäsenen Norman Warnen ja lempi leiskahtaa. Kustantajaa esittää söpö Ewan McGregor, joka oli varsinkin aiemmin ehdoton lempinäyttelijäni. Edelleen hän saa näemmä sykkeen kohoamaan, kun luvassa on romantiikkaa. Sen vuoksi Potterin ja Warnen soidinmenot ovat tunnelmallista katseltavaa etenkin, kun Potterin vanhemmat ovat suhdetta vastaan. Tällaisella vuosisadan rakkaustarinalla on kuitenkin sen kruunaava loppu: Warne kuolee ja Potter kärsii sydänsuruista.

Mihin luikit, Petteri Kaniini?

Kaiken kaikkiaan elokuva oli oikein viihdyttävää katseltavaa. Elokuvassa Potterin piirroshahmotkin heräsivät välillä eloon, mikä antoi elokuvalle ansaitun ripauksen sadunomaisuutta. Niille, jotka pitävät Renée Zellwegeristä, Ewan McGregorista tai (lasten)kirjailijaelokuvista, raina on oivallinen valinta vaikka perhe-elokuvaksi. Pienten lasten kanssa tuskin katselurauha säilyy, mutta kouluikäisten jo varsin todennäköisesti.

****

Nyt kun Ewan McGregor on pitkästä aikaa valloittanut ajatukseni, en pysty olemaan tässä yhteydessä suosittelematta kutkuttavan ihanaa legendaarisen Dennis Potterin tv-sarjaa Huulipunaa kauluksessa (engl. Lipstick on your collar). Se on alkuperäinen syy, miksi McGregor on joutunut paistattelemaan suosiossani jo pitkään.

Saapasjalkakissa (Satuhaaste)

Charles Perrault: Saapasjalkakissa. (Le Maître chat ou le Chat botté 1697.) Kuvittanut Luce Lagarde. Pikkurillisarja. Otava. 2011. (Ensipainos 1961, 16 sivua.)

Lumiomena haastoi Sadun päivänä kaikki lukemaan satuja. Meillä niitä kuluu; meillä niitä kulutetaan. Viimeksi oli vuorossa lyhennetty versio iki-ihanasta klassikkosadusta Saapasjalkakissa.

Saapasjalkakissa kertoo myllärin pojasta, joka saa nuorimpana kolmesta veljeksestä isältään perinnöksi kissan. Poika on perintöönsä pettynyt. Hän ajattelee, että kissan voi toki syödä, mutta kun se ilo loppuu lyhyeen, hänen kohtalokseen koituu kuolla nälkään.

Kissa osoittautuu kuitenkin viekkaaksi isäntänsä apuriksi. Se esittelee isäntänsä Carabasin markiisiksi, saa tälle kuninkaan suosion ja lopussa vietetään häitä.

Sadussa on minua kiehtonut aina kissan ihmismäisyys ja viekkaus. Pidän lisäksi paljon saduista, jossa kuljetaan jokin reitti, jonka varrella päähenkilön on suoritettava saduille tyypillisiä tehtäviä, kuten ongelmanratkaisuja tai urotöitä. Vaivat aina palkitaan ja onnellinen loppu on huumaava. Meidän pojatkin rakastavat tätä satua. Heidän toiveensa tämä kirjastolaina olikin, ja Otavan Pikkurilli-sarja on oikein näppäränkokoinen kirja pieneen käteen ja pituudeltaan varsin passeli iltasaduksi!.

Saapasjalkakissa on joka lapsen satuaarre!

En anna poikkeuksellisesti tähtiä tälle klassikolle. Se on ehdottomasti ansainnut kiistattoman loistonsa satujen tähtivyössä.

*****

Saapasjalkakissasta on  olemassa useita erilaisia versioita. Charles Perrault kuului Ludvig XIV:n hoviin. Hän ei ole itse keksinyt Saapasjalkakissaa, vaan satu on vahnaa kansanperua, ja sen on kirjanneet muistiin myös muun muassa Grimmin veljekset.

*****

Animaatioelokuva Shrekin pohjalta on tehty Saapasjalkakissa-elokuva (engl. Puss in Boots), jonka juoni kuitenkin poikkeaa melkoisesti tästä klassikkosadusta - yhteistä lienee vain päähenkilö. Elokuva tulee esitykseen Suomessa ensi vuonna.

Luova mieli. Kirjoittamisen vimma ja vastus (Kirjallista elämää)

Claes Andersson: Luova mieli. Kirjoittamisen vimma ja vastus. Kirjapaja. 2002. (162 sivua)

On kuin joku silittäisi kynäilijärievun päätä, kun lukee Luovaa mieltä. Claes Andersson aina tuntunut läpeensä humaanilta tyypiltä, ja tässä teoksessa mielikuva vahvistuu. Omassa kirjoittamisprosessissani kipuilevana on lohdullista lukea, että yhtä hankalaa se on muillekin, ihan kunnon kirjailijoillekin:


Ja vaikka aihe ja tietoinen pyrkimys olisivat perinpohjaisesti ja huolella valmistellut, silti itse kirjoittamiseen useimmiten liittyy ambivalenssi. Haluan ja olen päättänyt kirjoittaa, mutta jokin näkymätön voima tai käsi estää minua ryhtymästä töihin. Nämä sisäiset vastustukset ja esteet vievät itse asiassa ainakin puolet kirjoitustapahtuman ajasta ja energiasta. (s. 24)

Niinpä niin, minun vastusteluaika on varmaan jo käytetty, nyt olisi syytä alkaa käyttää kynää aiempaa sukkelammin. Sitten kun saa jotakin aikaiseksi, niin aika kiitää ohitse ja myöhemmin lopputulos saattaa tuntua vieraalta, kuten Andersson kirjoittaa agit-prop-runostaan:


Poskiani kuumottaa kun nyt luen tämän runon. Miksi? Eivätkö siinä esitetyt väitteet enää pidä paikkaansa? Siitä ei olekaan kysymys. Minusta kuvatut asiat pitävät suurin piirtein paikkansa edelleen, nyt ehkä enemmän kuin neljättäkymmentä vuotta sitten. Mikä runossa mättää? (s. 97)

Näin Andersson kuljettaa tekstiään: hän uskaltaa nähdä ja tunnustaa omat rajansa, omat tunteensa, tulkitsee monia omia runojaan. Minä poloinen mietin, tämäkö odottaa? Kun saan käsikseni kuntoon ja viimeisteltyä, sen juurta alkaa nakertaa aika, mikä tekee siitä muodottoman ja epäsopivan kaikkialle. Jotkut taideteokset vanhenevat todella nopeasti, toiset toki elävät ikuisesti. Luova mieli osaa keraelää tässäkin:


Samanaikaiset vastakkaiset, ristiriitaiset tunteet eli ambivalenssi on tunnetusti erittäin vaikeasti kestettävä tila. Nuorena pidin huoneeni korkkitaulussa lappua, jossa luki: "Kypsän ihmisen kriteereihin kuuluu, että hän pystyy elämään ratkaisemattomien ongelmiensa kanssa vaatimatta välitöntä ratkaisua niihin." (s. 37)

On mietittävä, haluaako oikeastaan olla edes kypsä. Epävarmuuden sietokyky on kyllä kiistämättä jalo taito. Kyse ei ehkä olekaan lopulta kypsyydestä vaan tasapainosta, varmuudesta. Lopuksi kysyn itseltäni, miten suhtaudun seuraavaan, ehkä hitusen romantisoituunkin mietteeseen (joskin sehän meihin ikuisiin romantikkoihin pureutuu kuin pedon hammas saaliiseensa):


Kirjoittaminen on ensisijaisesti motivaatiokysymys. Siitä joka tuntee pakottavaa ja palavaa tarvetta muokata ajatuksiaan sanallisesti, rakentaa lauseita ja maistella sanojen hienoimpia sävyjä, voi tulla kirjailija. Jos tätä palavaa tarvetta ei ole, ja vaikka lahjakkuutta ja oppia olisi kuinka paljon tahansa, kirjailijaa hänestä tuskin tulee. (s. 25)

Luova mieli on jokaiselle kirjoittajalle oivallinen opaskirja. Se ei kuitenkaan ole perinteisessä mielessä opaskirja laisinkaan, sillä se ei kerro oikeaa tai väärää tapaa kirjoittaa. Se ei oikeastaan edes anna kaavoja tai välineitä siihen, miten tekstiä tehdään. Andersson onnistuu syvällisellä tavalla haastamaan kirjoittajan keskusteluun kanssaan, mikä kirjoittamisessa, kirjallisuudessa tärkeintä kai onkin.

Tähtiä: 3/5.

Osallistun tällä työpaikan kirjahyllystä lainatulla niteellä Kirjallista elämää -haasteeseen. Huomatkaa, että haaste kestää vuoden loppuun. Lähtekää vielä mukaan!

Capote

Elokuva Capote kertoo kirjailija Truman Capotesta ja siitä, miten hän tuli kehittäneeksi uuden kirjallisuusgenren, dokumenttiromaanin eli ei-fiktiivisen romaanin. Maailman ensimmäinen dokumenttiromaani on Kylmäverisesti, joka jäi Capoten viimeiseksi kokonaan valmiiksi tulleeksi, kirjailijan elämän aikana julkaistuksi teokseksi. Aiemmin häneltä oli julkaistu läpimurtoteos Aamiainen Tiffanyllä.

Tämä kirjoitus sisältää joitakin spoilereita, joten jos haluat välttää niitä, lopeta lukeminen tähän kappaleeseen. Voit halutessasi vilkaista vielä lopusta kuitenkin arvion ilman spoilaantumisvaaraa.

Capote kuvaa kiintoisasti sitä, miten kirjailija heittäytyy intohimoisesti aiheensa kimppuun. Truman Capote, jota esittää aivan loistavan roolityön tekevä Philip Seymour Hoffman, kiinnostuu lehtileikkeestä murhatapauksesta ja lähtee tutkimaan sitä Kansasiin kumppaninaan kirjailijaystävättärensä Harper Lee. Hän lyöttäytyy murhaa tutkivan poliisin ystäväksi ja myöhemmin ystävystyy myös murhan tehneen nuorukaisen kanssa.

Capote nostaa esiin kysymyksiä kirjailijan etiikasta, hyväksikäytön rajoista, kirjailijan sielunelämästä ja kirjan vaikutuksista ympäristöönsä. Elokuva tekee hienosti näkyväksi kirjailijan työn luonnetta. 3/4 elokuvasta Capote vain kerää aineistoa kirjaansa ja luo kontakteja avainhenkilöihin. Hoffman eläytyy ristiriitaiseen roolihahmoonsa täydellisesti, ja katsojankin on helppo seurata mielialaojen liikkeitä.  Elokuvan tempo jäljittelee kirjailijan työn tempoa.

Arvio
Capote piirtää persoonallisesta päähenkilöstään oivallisen henkilökuvan. Hoffman on palkittu roolityöstään Oscarilla, eikä suotta. Myös sivuhenkilöt onnistuvat vakuuttamaan, joten elokuvan kokonaisuus on tasapainoinen. Elokuvassa on tiukka jännite, joka pitää hyppysissään. Tempo on hidas, joten unettavan myöhäisyön elokuvaksi en itse Capotea valitsisi. Elokuva hyytää yksityiskohtien ja tunnelmien välityksellä. Parhaimmillaan elokuva on kirjailijakuvista kiinnostuneille ja kirjallisuushistoriaa rakastaville.

Tällaisen elokuvan jälkeen Kylmäverisesti on yksinkertaisesti aivan pakko lukea.

Truman Capotesta on tehty myös toinen elokuva, Infamous - kunniaton. Siitä on kirjoittanut Sooloilija.

Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailu

Huomio, huomio, kaikki pöytälaatikossaan tulevaa kotimaista klassikkoa hautovat, ei vielä julkaiseet kaunokirjailijat!


Otava on julkistanut Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailun Saarikosken syntymän 75-vuotisjuhlan kunniaksi. Kilpailuun voi osallistua runoilla tai proosalla.

Katsokaa lisää täältä: http://www.otava.fi/kirjat/fi_FI/pentti_saarikoski_kirjoituskilpailu/


Kaikki mukaan!

Sekalaiset substanssitunnustukset

Lämmin kiitos Maijalle Kirjojen keskelle, Jaanalle Sinne toisen tähden alle, Saralle kirjoineen, Anu H:lle Kirjailijan kävelyretkillään ja Lilylle Kirjoita romaani -blogiin! Olette kannustaneet minua tekemään kahdeksan tunnustusta ja haastamaan kahdeksan uutta bloggaajaa mukaan A Blog with Substance -tunnustuksin.

Tämä on ollut minulle kaiken kaikkiaan mieluisa blogeissa kiertävä tunnustus, sillä muualla on kirjoitettu aivan upeita postauksia haasteen innoittamina. Osa kirjabloggareista on tehnyt tunnustuksensa kirjoista ja lukemisesta, osa teemallisesti jostakin muusta elämänalueesta ja paljon on myös sekalaisten tunnustusten tekijöitä. Liityn viimeiseen joukkoon:

1. Minua pelottaa kirjoittaa fiktiivistä tekstiä. Esimerkiksi viimeksi paikallisessa kirjoituspiirissämme kerroin, miten joudun kamppailemaan itseni kanssa siinä, että antaisin tulla paperille kaikkea sitä, mitä tulossa on. Vaikka erittäin harvoin kirjoitan suoraan itsestäni, minusta tuntuu, että en uskalla paljastaa, mitä mielikuvitukseni saa aikaan. Teksti, joka on tullut minusta - olipa se kuinka keksittyä tahansa - on kuitenkin minua. Voisinko koskaan kirjoittaa esimerkiksi Nabokovin Lolitan tapaista kirjaa? Luulen, että kehittynmiseni kirjoittajana vaatii sen, että vapautan itseni kahleista. Palaan usein ajatukseen, jonka omaksuin Sata makkaralaatua ja yksi idea -opuksesta: täydellisen ulkoisen sensuurin tilassa olisi suotuisa kirjoittaa, sillä silloin tulisi kirjoittaneeksi täysin ilman pelkoa siitä, että teksti julkaistaisiin. Onneksi kuitenkin Päätalo-instituutin kurssi antaa minulle jotakin apua tähänkin pulmaan!

2. Suosin ekologisia vaihtoehtoja elämässäni ja kannatan esimerkiksi kuluttamisen vähentämistä, kierratystä, luomua, lähiruokaa ja hidasta elämää. Kuitenkin käytän paljon autoa (joka onneksi edes on ns. vähäpäästöinen), ostan luomua vain valikoiden hinta-laatu-suhteessa mielestäni järkeviä tuotteita ja pidän kotini huoneilman miellyttävän lämpimänä. Olen ekologisuuden kanssa hämmennyksissäni: niin kauan kuin esimerkiksi Oulun kaupunki polttaa tyhjän jalkapallostadionin valonheittimiä iltamyöhään, pitääkö minunkaan säästää muuta kuin omaa kukkaroani? Ylipäätään ekologiset ongelmat ja niiden ratkaisut ovat tolkuttoman ristiriitaisia.

3. Olen kissaihminen. Lapsuudenkodissani oli kissoja, joista pitkäikäisin ja rakkain minulle oli rouva Miisu. Miisu, niin kuin meidän kaikki kissat, sai kulkea vapaana ulkona. Kerran Miisu oli pantu autotalliin odottamaan minua saapuvaksi koulusta kotiin. Kun avasin autotallin oven, löysin veripäisen kissan, jolta oli korvat raavittu riekaleisiski ja puoli päätä oli avohaavoilla. Miten kävi sille toiselle, joka oli ehkä toinen kissa, ehkä rotta, ehkä pieni koira? Otin Miisun, pesin veret pois ja hoidin haavat. Toisella kertaa Miisu oli kateissa pitkään, ehkä viikon, toista. Uskoimme sen jo jääneen seikkailuihinsa lopullisesti, mutta kissa kotiutui lopulta. Hyvävointisena ja hyväntuulisena asteli valtiattaremme kotiinsa. Olisipa se osannut kertoa tarinansa!

Muun muassa sellainen oli meidän Miisu.

4. Huomasin juuri, että seinissämme on laajalti mustia voiteluöljytahroja. Kuopus on pyörittänyt sormeaan saranassa, saanut sormensa mustaksi ja tehnyt taidetta tapettiin.

5. Olen melkoisessa kirjasumassa tällä hetkellä. Haluaisin lukea muutaman kirjoittajaoppaan, muutaman kirjailijakirjan, Sirpa Kähköstä, Hilkka Raviloa, pari kotimaista klassikkoa ja muutaman ulkomaisen. Lisäksi on paljon uutuuksia, jotka kiinnostaisivat. Ja kuten helppoheikki markkinoilla, minäkin pistän vielä vähän ekstraa kasan päälle: sitten on vielä ystäviltä ja tuttavilta saadut suositukset odottamassa, joihin erityisesti haluaisin tutustua. Ai niin, ja onhan vielä Päätalo, jota ajattelin nyt ihan kunnianosoituksena lukea jo senkin vuoksi, että olen hänen nimeään kantavan kulttuurikeskuksen opissa, JA kai edes yksi päätalo kuuluu jo suomalaiseen yleissivistykseenkin.

Miten te selviätte kirjasumassa?

6. Suma on uittotermi. On sanonta: "Suma seisoo ja miehet makaa." Suma on uittopuiden muodostama kasaantuma ja tukkeuma. Olen kuulunut Suma-nimiseen ainejärjestöön. Suma on myös maalaiskunta Karjalan tasavallassa Venäjällä.

7. Pidän pyykkäämisestä, puhtaiden pyykkien tuoksusta ja vielä viikkaamisestakin, mutta puhtaiden vaatteiden lajittelu oikeille paikoilleen oikeisiin kaappeihin on minun heikko kohtani.

8. Bloggaus ja lukeminen molemmat tukevat kirjoittajana kehittymistäni. Silti nyt koen, että molemmat ovat myös oivia keinoja keksiä kirjoittamiselle jotakin korvaavaa toimintaa, jotta ei tarvitsisi ryhtyä siihen, mitä oikeasti rakastaa. Tästä syystä saattaa olla, että luen jatkossa vähän hitaammin kirjan loppuun ja bloggaan ehkä lyhyemmin. Plussaa on se, että kirjoitan muuta tällöin enemmän.


Heitän haasteen eteenpäin seuraaville bloggareille ja blogeille ja toivon, etteivät he ole vielä ennättäneet tähän vastata. Käyttäkää te tätä haastetta häpeilemättä hyväksenne vaikka prokrastinaation vaivatessa!
- Kirsi H. Tallipäiväkirjasta
- Erjan lukupäiväkirja
- Kyllä tämä tästä... Iloksi muuttuu -blogista
- Lily Kirjoita romaani -blogista
- Lastu
- Jokken kirjanurkka
- Arja Kulttuuri kukoistaa -blogista
- Petra Ilona ja Roosa Pientä kivaa -blogista

Tuliaisia

Sunnuntai 16.10.

Kun ajoin Taivalkoslelta Päätalo-instituutin luovan kirjoittamisen kurssin starttiviikonlopusta kotiin, Oulua lähestyttäessä vaikutelma oli, kuin joku olisi laittanut valot hämärään huoneeseen. Vaikutelma oli kahdenlainen: Taivalkoskella oli tänään sumuista ja puut lehdettömiä - harmainta syksyä siis. Oulussa taas paistoi kirkas syysaurinko, joka sai nurmen ja ruskan loistamaan. Toiseksi pystyin matkan aikana reflektoimaan kaikkea viikonlopun aikana kokemaani, että tein oivalluksia, jotka valaisevat kirjoittamistani tulevina viikkoina.

Jouduin muistamaan taas sen, että mitään ei tule valmiiksi, ellen vain istu ja kirjoita. Raivaan kodistani viimein itselleni kunnon kirjoittamispaikan, johon voin levittää materiaalini ja antaa niiden olla, johon voin palata aina uudelleen siihen tilanteeseen, johon aiemmin jäin. Alan taas priorisoida kirjoittamista muiden tekemisten edelle. Teen harjoituksia, jotka monipuolistavat kirjoittajatyyppini tapaa tuottaa tekstiä.

Ennen kaikkea ajoin kotiin tänään täynnä tarmoa ja uudenlaista motivaatiota. Toisaalta jouduin vastakkain oman keskeneräisyyteni ja pienuuteni kanssa. Kiitokset kuuluvat Taijalle ja koko meidän innostavalle ryhmällemme! Minusta tänään koimme yhdessä tärkeän hetken, kun kirjoitimme tuntiharjoituksena sellaisia aloituksia, jotka eivät meitä houkuttelisi jatkamaan lukemista. Saimme aikaan aivan loistavia tekstejä, joille nauroimme yhdessä.

Nyt on aika viedä eteenpäin omaa tekstiä. Seuraava tapaaminen on reilun kuukauden päästä.

Päivän motto: "Niin lukijana kuin kirjoittajana ei koskaan pitäisi suostua mihinkään luokitteluun." Taija Tuominen

Terveiset Taivalkoskelta!

Perjantai 14.10.

Päivä lupasi hyvää selkeältä siniseltä taivaalta, kun syysauringon valossa ajoin Taivalkoskelle luovan kirjoittamisen kurssin starttiviikonloppuun.

Kurssin alku oli vertaansa vailla. Ensimmäinen päivä oli sekä lempeän tunnusteleva että ryöppyävän runsas yhtä aikaa. Tuntuu, että nyt olen saanut jo kolmessa ensimmäisessä tunnissa paljon uutta rakennusainetta kirjoittamiseen. Kouluttaja Taija Tuomisen kokenut ote näkyy ja tuntuu!

Luovuuden olemusta, kirjoitusharjoituksia, tekstejä muilta, limerikki! Limerikki!

Yötehtävä ja aivan ihanan, hallittavissa olevan kokoinen Dianne Doubtfiren kirjoittamisopas Aiotko kirjoittaa romaanin? odottavat.

Päivän voisi lopettaa iskevästi tänään kuulemaani kannustavaan lainaukseen:

"Ensimmäinen versio on aina paskaa." Hemingway

Lauantai 15.10.

Lauantai alkoi hirveässä flunssassa, mutta sisulla, korkealla motivaatiolla ja oikealla lääkityksellä on selvitty iltaan asti.

Toinen kurssipäivä on tuonut tullessaan kolme uutta tekstiä, puhetta kirjoittamisoppaista, asiaa tekstien ideoinnista ja kirjoittamisprosessista. Prosessi on minulle aina ollut melkoisen sumea käsite. Jos ajatellaan, että kirjoittamisprosessiin kuuluvat vaiheet ovat esimerkiksi ideointi, luonnostelu, muokkaus ja viimeistely, en osaa sanoa, missä vaiheessa mikäkin vaihe loppuu ja toinen alkaa. Jo kauan sitten kouluaikoinani koin ideoinnin (vai luonnostelun?) turhana vaiheena, sillä halusin heti kirjoittamaan. Viimeistely loppusilauksineen on minulle vaiheista selkein ja itsenäisin, mutta muut puuroa. Ehkä tässä minulla kirjoittajana olisi rutkasti kehittymisen varaa?

Koulutuspäivän päätteeksi katsoimme elokuvan Capote, joka kertoo kirjailija Truman Capoten kirjoittamisprosessista, kun hän teki kirjaansa Kylmäverisesti. Aika raju elokuva! Postaan siitä lähiaikoina oman juttunsa, mutta suosittelen jo tässä vaiheessa ainakin niille, jotka eivät pitkästy, ellei leikkaus ole tehty maksimissaan puolen toista sekunnin pätkissä.

Alattelin harjoitella tulevaisuudessa pastisseja. Pastissit ovat siis tekstejä, jotka kirjoitetaan imitoiden jonkuin toisen kirjoittajan tyyliä. Ehdottakaa minulle muutama tyyliltään omaleimainen kirjailija!

Doubtfiren teos jatkuu vielä tänään, ja yötehtävä vie minut pois mukavuusalueeltani.

Motto toisesta päivästä: "Toteutuneet toiveet itkettävät usein enemmän kuin toteutumattomat." Truman Capote

Taivalkoski-maistiaisina lopuksi muutama kuva Jalavan kaupasta, jossa kävimme tänään keittolounaalla ja tuliaisostoksilla.

Ennustus

Kansi: Sakari Tiikkaja

Hanna van der Steen: Ennustus. Karisto 2011. (405 sivua)

***

Tämä on KIERTOKIRJA. Jos haluat sen luettavaksesi, laita minulle sähköpostia, osoite löytyy oikealta. Kirjan voi myös voittaa omakseen arvonnassa Hannan luona!

***

Ennustus on huikea mielikuvitusseikkailu kaksosprinsessojen Elenan ja Armadan mukana. Sisarusten kolmetoistavuotissyntymäpäivä lähestyy, mutta sitä varjostaa ennustus: syntymäpäivänä tapahtuu kauheita. Sen tähden sisarukset on erotettu toisistaan heti vastasyntyneinä. Elena on sen jälkeen asunut kotoisasti Suomen Pernaisissa elellen varsin tavallista nuoren tytön elämää, ja Armada puolestaan prinsessoi satumaisessa Tähtilinnan valtakunnassa, jossa melkein mikä vain on mahdollista ja jossa on yhtä aikaa kevät, kesä, syksy ja talvi.

Tykkäsin hyvin paljon siitä, että maagisia tapahtumia oli sijoitettu suomalaiseen arkeen. Kuitenkin kirjan kaikkein herkullisinta antia tarjoili minulle erilaiset henkilöhahmot. Esimerkiksi Elenan kanssa asuva Orvokki on vauhdikas vanhus, joka hämmästyttää naapureitaan omalaatuisilla tempauksillaan. Tähtilinnan valtakunnassa Armadan kintereillä liikkuu Tikkilikki-tsonttu, jokakuka puhuusanailee hassunhupsunkurisesti. Kun tällaiset ja monet muut hymyilyttävät hahmot ovat asialla, ei tapahtumistakaan naurua puutu.

Van der Steenin rikas ja selkeä kieli tuo omat huvittavat piirteensä prinsessakaksosten tarinaan. Kun Armada esimerkiksi saapuu mökkiin, jonka eteisessä on kymmenkunta erilaista ovea, jotka juttelevat Armadalle, saadaan yksi loistava esimerkki teoksen huumorista ja mielikuvituksesta:

Armada nousi ylös ja tarttui seuraavaan, yhdeksänteen oveen. Se virnisti:
- Täällä et huokaa, vaan saat hyvää ruokaa, seurassa muiden, nälkäisten suiden.
Vasta kymmenes, ja samalla viimeinen ovi oli se, jota Armada etsi:
- Jos noidalle sinulla on asiaa, et tarvitse mukaasi rasiaa. Sisään astu, et varmasti kastu, ovi kailotti mahtipontisesti.
- Ai miten niin et tarvitse rasiaa ja et varmasti kastu, Armada ihmetteli.
Ovi irvisti ja sopersi harmistuneen näköisenä:
- No ei mitenkään. En vain ole kovin hyvä runoilemaan...
(s. 101)

Jännitettä kirjaa luo kaksostyttärien keskinäinen suhde. Jännitin pitkään Elenan mukana, miten hän suhtautuu siskoonsa, joka tuntuu olevan sisaruksista kovempi tapaus, vaikkei Elenastakaan voimaa puutu. Odotin koko ajan, että Elena repäisisi itsensä irti prinsessana hallitsemaan taipuneen Armadan otteesta, mutta toistaiseksi Elena jäi Armadan varjoon.

Ennustuksessa on huumorin ohella synkempiäkin sävyjä mukana. Lohikäärmeet eivät tahdo kenellekään hyvää, ja kurja Kurppapeikkojen klaani tekee tuhmuuksia ja aiheuttaa päänvaivaa kuninkaalle ja kuningattarelle. Vaikeuksista päästään yli kuitenkin niin vaivattomasti, että Ennustusta on helppo luonnehtia isompien lasten saduksi. Sopii ihan hyvin pienemmillekin.

Teos on ensimmäinen osa Tähtisilmät-sarjaa ja kirjailija Hanna van der Steenin hyväntuulinen esikoisteos. Sarjan toinen osa julkaistaan pian. Ennustus sopii erinomaisesti lasten lukemistoon, sillä kirja käsittelee aika keveän ulkoasunsa keinoin painavia teemoja, kuten sisaruutta, lapsen itsenäistymistä, vapautta ja vastuuta, vanhemmuutta sekä perhesuhteita ja -salaisuuksia. Paasaamiseen Ennustus ei sorru, minkä tähden se maistuu varmasti hyvin myös osalle nuorista. Myös aikuiset pystyvät ihastumaan tähän kotimaiseen fantasiasatuun, vai mitä sanotte tästä:

[H]än valitsi vielä asusteisiin sopivat kankaat, jotka hovinoita suojasi loitsulla, jotta ne eivät koskaan rypistyisi, kuluisi, kastuisi tai likaantuisi. (s. 133)

Ennustus ansaitsee helposti hyvät keskipinnat:

Tähtiä: 3/5

Ennustus tulee olemaan minulle kirja, joka tuo mieleen aina Lappeenrannan ja pitkän junamatkan Lappeenrannasta Ouluun, sillä luin kirjan matkallani tällä viikolla. Yhtäältä minä tulen muistamaan Ennustuksen aina myös junasta (erityisesti VR:n tunnelmallisista vanhanmallisista vaunuista) ja Lappeenrannasta.

Kirjoitusharjoituksia

Tiedättekö mitä? Minulla on ihan oma kirjoittamislihasten personal trainer! Esikoispoikani nimittäin on alkanut haastamaan minua piirtämällä kuvia, joihin pyytää minulta tekstin. Voisiko loistavampaa harjoitusta olla?

Tänään olen kirjoittanut pikkumiehen pyynnöstä jo kaksi tarinaa. Toinen on hupsu tarina kolmesta hulluttelevasta lepakosta. Ensimmäinen taas on meriseikkailu, jossa kaksi pikkupoikaa rakentavat lautan, jotta pääsisivät aarrejahtiin saarille. Lautta haaksirikkoutuu, ja merihädästä pojat pelastaa miekkavalas. Valas kertoo pojille, ettei saarilla ole mitään oikeasti arvokasta, vaan oikeat rikkaudet lepäävät meren pohjassa vanhassa merirosvolaivan hylyssä. Matka hylylle on kuitenkin vaivalloinen.

Lisää näitä, esikoiseni, niin kauan kuin haluat!

 

PS. Taruilemme ja runoilemme myös yhdessä paljon, mutta tämä on uusinta uutta. 

PS. 2. Viikon päästä on ensimmäinen viikonloppu Päätalo-instituutin kirjoittajakoulutusta takana!

Olavi ja Aapo, merten urhot

Playmobilet ja merten urhot. Hiiohoi!

Markus Majaluoma: Olavi ja Aapo, merten urhot. Tammi. 1998. (28 sivua)

Pikkumiehemme rakastavat merirosvokirjoja. Niitä on vain vähän kirjastossa sellaisille pojille, jotka käyvät hyllyillä noin viikoittain ja ahmivat kirjansa pikapikaa. Sen tähden lainaan paljon myös muita lastenkirjoja, joissa aiheena on merenkäynti. Ihan siltä varalta, että edes ruori ja purje auttaisivat pahimpaan rosvoelämän nälkään.

Näin meille tuli lainaksi myös Markus Majaluoman Olavi ja Aapo, merten urhot. Kirjassa on upea kansi, ja Aapolla päässään merirosvohattu. Se lupasi hyvää.

Olavin ja Aapon tarina on mielikuvituksellinen, kahden pikkupojan yöllinen purjehdus seikkailujen merelle. Merellä pojat tapaavat itsensä Ahdin,

joka pötkii pakoon, kun kapteeni Olavi tervehtii merirosvojoukkoa.

Kirja piti lupauksensa. Se oli enemmänkin. Olavi ja Aapo, merten urhot oli meille täysosuma! Kirsikkana herkun huipulla oli Rosvo-Roopen, parhaan merirosvolaulun ikinä, säveleen sovitettu runo, joka kuljetti tarinaa eteenpäin luoden samalla unenlyyristä tunnelmaa.

Olemme lukeneet Majaluomalta myös muita kirjoja, varsinkin Isä-sarjaa. Pidämme niistäkin, mutta tämä oli kyllä sellainen, josta tulee kestosuosikki.


Tähtiä: 5/5

Lolita

Vladimir Nabokov: Lolita. (Lolita 1955. Suom, Eila Pennanen ja Juhani Jaskari.) Gummerus 2011. (384 sivua)

Lukija, minä pyydän: huolimatta vimmastuksestanne kirjani helläsydämiseen, sairaalloisen herkkään, äärimmäisen ajattelevaiseen sankariin, älkää hypätkö näiden olennaisten sivujen ylitse! Kuvitelkaa minua; en ole olemassa, jos ette kuvittele minua.

Muun muassa näin keski-ikäinen Humbert Humbert puhuttelee suoraan ja uskaliaasti tarinansa lukijaa. Kertomuksensa lomassa hän väittelee, puolustautuu, säälii itseään ja kannustaa lukijaa puhutteluin. Yllä olevassa katkelmassa hän tulee lausuneeksi lisäksi sen, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu: silmät suljetaan ja päät kääntyvät pois kauheuksista.

Lolita on klassikkoteos, joka kertoo pedofiilin tarinan. Humbert Humbert rakastuu vuokraemäntänsä 12-vuotiaaseen tyttäreen, nai emäntänsä, ja kun tämä kuolee, Humbert Humbert jää isäpuoleksi Dolores Hazelle, Lolitalle. Isäpuolen ja tyttären suhde on inhottava ja julkea, epätasapainoinen ja törkeä hyväksikäyttötapaus, jossa Humbert ostaa seksiä ja seuraa Lolitalta ja vie tältä vapauden. Yhdessä kaksikko matkaa ristiin rastiin Yhdysvaltain maisemia kuin jatkuvasti paetakseen rikollista suhdettaan.

Mitä tästä Nabokovin hämmentävästä klassikosta voisi kirjoittaa? Loputtomasti. Esimerkiksi sen, miten kirjailija piirtää yhtä aikaa inhottavalla ja herkällä tavalla kuvan riivatusta pedofiilista, joka palvoo nuoria tyttöjä ja inhoaa naisia, joissa jokaisessa on hänen mielestään jokin vika: paha haju, kuoppainen iho, ruma ääni, kohosuoniset kädet, huono ryhti, mitä tahansa. Siitäkin voisi kirjoittaa, miten lukuisin tavoin pakkomielteinen päähenkilö käyttäytymistään perustelee, vaikka tietää ja tuntee sen olevan hirvittävän väärin. Siitäkin voisi kirjoittaa, millainen tyttö on Dolores Haze, Humbertille Lolita, ja miten pitkäaikainen hyväksikäyttö häneen vaikuttaa. Jääköön nämä asiat kuitenkin tässä yhteydessä Lolitan kansien väliin.

Lolita on uskalias teos edelleen, vaikka kirjoittamisesta on liki 60 vuotta aikaa. Nabokovin kieli on kaunista ja kuvallista, mikä sopii tähän kirjaan erinomaisesti, sillä kieli itsessään rakentaa Humbertin henkilökuvaa. Tarina on kammottava, mutta upeasti kerrottu. Lolita ei ole niin sanottu lukuromaani - itsekin luin tätä lähes koko syyskuun! - vaan aivan klassisella tavalla klassikko. Silti suosittelen sitä myös klassikkokammoisille, jotka suosivat lukemistoissaan myös elämän nurjan puolen kuvauksia.

Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja kosketaa kolmennella hampaita. Lo. Lii. Ta.

Tähtiä 3/5.

Katariina

Kansi: Satu Ketola

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina. Avain. 2011. (264 sivua)

Varasin Katariinan kirjastosta heti, kun ensi kerran kuulin siitä. Kirjastossa oli teoksesta vasta merkintä hankinnassa. Ensimmäisen blogikirjoituksen silmäily Kirjainten virrassa sai odotustunnelman nousemaan kattoon. Sen jälkeen useissa blogeissa on kirjoitettu tästä esikoisesta, enkä ole uskaltanut kuin raotella postauksia. Luin lopulta kirjan nopeasti - se oli siihen varsin taipuvainen.

Katariina ihastutti ja vei mennessään. Rasi-Koskisen kieli on hyvää ja värikästä, ja Katariina sisältää muutamia erityisen hienoja kielikuvia. Tarina monitulkintaisena ruokkii mielikuvitusta ja jättää kysymyksiä, minkä on kiehtovaa. Oliko Katariina todellinen, mitä tapahtui, kuka kukin oli?

Pidän erityisesti tarinoista, jotka ovat himppusen hämäriä, ettei kaikkea ole kirjoitettu auki. Kerronnallisena ratkaisuna ihastelin erityisesti kymmenvuoriaan Jarekin näkökulmasta kerrottua episodia, jossa kerronnan tasot vaihtelivat nopeasti, taidokkaasti ja merkityksellisesti. Myös lastensuojelutyötä tekevän Annan toiminta ja katkelmat asiantuntijaluennosta lomittuvat niin, että elämä paljastuu juuri sellaisena kuin se on, ristiriitaisena.

Katariina kertoo lasten elämästä. Siitä, millaista on, kun ei ole juuria. Kun joutuu kantamaan huolta itsestään. Kun esimerkiksi ei ole kukaan. Tarinat satuttavat ja mietityttävät. Osa asioista ovat tuttuja ja silmien alla jatkuvasti. Osa taas tuntuu epätodelliselta ja viiltävältä: voiko tällaista olla? Luin Katariinaa ahmien ja jännitys mahanpohjassa.

Kun lakkaa olemasta, se menee näin: Ensin ei voi enää liikuttaa käsivarsiaan  tai jalkojaan. Oikeastaan niillä ei edes tunne. Ne muistaa, mutta ei voi olla aivan varma, että ne ovat. Tai olivat. Oikeasti loppuminen on asioiden katoamista. Sitä, ettei ole enää varma, mikä on itseä ja mikä ei. Ei pysty muistamaan tarkasti. Kaikki lipuu pois. Irtoaa paikoiltaan. Siirtyy. Murtuu ja putoaa. Sirpaleet hajoavat edelleen. Pienenevät. Lasinsiru katoaa, sitten sen tekemä haava.

 Sellaista on oikea loppuminen. Tiedän sen nyt. Vain nyt. Pian en enää välitä. (s. 45)

Tämä esikoinen lupaa Rasi-Koskiselta hyvää tulevaisuudessakin.

Katariinasta ovat aiemmin kirjoittaneet Hannan lisäksi ainakin Susa, Mari A., Kaisa, Katja, Morre, anni M., Karoliina ja Jenni.

Tähtiä: 3/5.

Terveisiä kummitytölleni Katariinalle <3! Hän osaa arvostaa niitä asioita, joita tässä kirjassa kuvatuilla lapsilla ei ole: perhettä ja juuria.

Nukkumatti. Seikkailu Unimaassa

Kansi: Terhi Haikonen

Lucia Fischer: Nukkumatti. Seikkailu Unimaassa. (Das Sandmännchen, Abenteuer in Traumland 2010. Suom. Veera Kaski.) Tammi. 2011.


Nyt on Nukkumattikin singottu Hollywood-tyyliseen hyvä-paha-taisteluun apureinaan hölmöilevä Nepo-unilammas ja pikkupoika Miko, joka Yksin kotona -tyyliin pelastaa Unimaan ja puolet muistakin valtakunnista. Tästä kertomuksesta on Pikku Kakkosen sympaattinen Nukkumatti-animaatio kaukana.


Kyseessä on samannimiseen elokuvaan perustuva satu, jossa Habumar-pahis varastaa Nukkumatin unihiekkasäkin ja haluaa tehdä siitä painajaispussin. Säkki pitää tietysti saada takaisin, ja Nukkumatin apureiksi ryhtyvät unilammaskatraasta potkut saanut Nepo ja arka pikkukaveri Miko. Seikkailua on luvassa, mutta - huoh - niin perinjuurin kohellustakaa-ajoelokuvan tapaan, että tyrmistyttää. Jos pojat eivät olisi tykänneet, olisin jättänyt sadun kesken. Elokuvaa emme ole nähneet, emmekä näe.


Hyvää kirjassa on se, että teemana on uskallus ja rohkeus. Mikon epävarmuus vähenee kirjan edetessä, hän kohtaa pelkonsa ja saa rohkeutta. Pienen pojan pieniä harteita silti kuormitetaan liikaa vastuulla kaikkien maailman lasten unista! Hyvää on myös aika ajoin kirjassa pilkahteleva huumori. Meidän poikia nauratti usein Nepon hupsutukset ja kieli, jota lammas käytti. Se, että pahis-Habumarille kävi lopussa kalpaten, oli pojille myös mieluista. Kirjan maisemat olivat myös välillä ihanan mielikuvituksellisia, ja jopa aikuinen lukija haaveili kirsikankukkien tuoksusta kirsikankukkameressä ja nuoleskeli huuliaan Jätskimaassa.


Jään kaipaamaan lempeän pehmeää Pikku Kakkosesta tuttua Nukkumattia, jonka ei tarvitse taistella paikastaan Unimaan kuninkaana. Tämä Nukkumatti tuntui muoviselta ja keinotekoiselta. Mieluummin olisin lukenut huikean seikkailun höyhensaarilla kokonaan ilman hyvän ja pahan taistelua. Koska kirjasta myös paistaa häiritsevästi läpi se, että se perustuu elokuvaan, tällä kertaa joudun antamaan

Tähtiä 1/5.