Laura Lindstedt: Oneiron

Pitkästä aikaa - eikä suotta! Upea lukukokemus. Teksti on tehty alunperin Nousu.net -kulttuurijulkaisua varten. Käykääpä tutustumassa sivustoon!

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. 4. painos. Teos. 2015.

Seitsemän erilaista naista, Ulrike, Wlbgis, Maimuna, Rosa Imaculada, Polina, Nina ja Shlomith, tapaavat toisensa tilanteessa, josta heidän tulee ottaa yhdessä selvää. Käy ilmi, että naiset ovat kuolemanjälkeisessä valkoisessa välitilassa. He sovittavat elämäänsä ja kulkevat yhdessä matkan, jonka Laura Lindstedt on piirtänyt toiseen romaaniinsa Oneiron niin syvin kynänvedoin, että teos palkittiin Finlandialla marraskuussa 2015.

Oneironia voi epäilemättä luonnehtia feministiseksi romaaniksi. Teksti kuljettaa lukijaa naisen nautinnosta sen kieltämiseen, naisen kehon kuvaan, rooleihin, kauneusihanteisiin ja puhtauskäsityksiin, äitiyteen ja naisen kohtaamaan henkiseen, fyysiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan. Kullakin naisella on kerrottavanaan oma elämänpolkunsa, ja jokaisen on lyötävä lopulta kuoleman kanssa kättä. Kuolema on Oneironissa lempeä: se on höyhenenkevyt kokemus sen jälkeen, kun kohtaloa uskaltaa katsoa silmästä silmään. Tämän vuoksi en suosittelisi kirjaa itsetuhoisia ajatuksia hautovalle. Kuolema on Oneironissa lohtu.

Tarina on fantasiaksi hämmästyttävän uskottava, vaikka se ei suostu oikeastaan minkään meidän maailmamme lainalaisuuksiin. Oltiinpa kuolemanjälkeisessä ajattomassa maailmassa, Brooklyn Bridgellä, moskovalaisessa teatterissa, kibbutsilla tai brasilialaisessa lähiössä, miljöö elää ja tarina vyöryy syliin. Henkilöhahmot muuttuvat sivu sivulta läheisemmiksi, ja lukija alkaa toivoa saavansa omaksi viimeiseksi seurueekseen juuri nämä naiset eri puolilta maailmaa. Lopussa jää ikävä. Ihan niin kuin silloin, kun joku läheinen kuolee.

Oneiron onkin opus paitsi kuolemasta, myös luopumisesta ja sovittamisesta. Se on kysymättömien kysymysten ja selvittämättömien asioiden kirja. Teos kuljettaa lukijaa seitsemän naisen askelissa samaan aikaan, kun se haastaa tutkimaan omia haarautuvia elämänpolkuja. Se kuvaa myös siitä, miten käy, ellei kuolemassakaan pysty kohtaamaan omaa kohtaloaan.

Naisten tarinoiden lomassa Oneiron tarjoaa soljuvasti paljon kiinnostavaa knoppitietoa. Lindstedt on kirjoittanut teosta kahdeksan vuotta, ja se näkyy perusteellisuudessa. Hän tehnyt tarkkaa työtä erityisesti tutkiessaan juutalaista perinnettä, kulttuuria ja elämäntapaa. Mukana on muutakin, esimerkiksi kiinnostava tarina Otto Eppersistä. Eppers hyppäsi seitsemäntoistavuotiaana Brooklyn Bridgeltä ja selvisi tempauksestaan naarmuitta, toisin kuin monet muut itsemurhan sillalla tehneet tai sitä yrittäneet. Eppers sai kuitenkin muiden tavoin syytteen itsemurhan yrityksestä, vaikka kuten Lindstedt kirjoittaa, eikö itsemurhasta selviäminen jo ole sitä yrittäneelle pahin rangaistus, minkä voi saada. Tai anekdootti kuolemaan tuomittujen viimeisestä ateriasta: vankilakokin mukaan se on pitkään ollut – aika mielikuvituksettomasti kenties – juustohampurilainen ja ranskalaiset perunat. Kuolema myllää kerrontaa Oneironissa jatkuvasti eri suunnista.

Oneiron on yhdellä sanalla runsas niin sisältönsä kuin ilmaisunsa puolesta. Oneiron ei siksi kenties olekaan teoksista helpoimpia, mutta ehdottomasti palkinnon arvoinen mestariteos, jota on hankala tiivistää tai lokeroida. Jokainen lukija muodostaa siitä oman kokonaisuutensa. Kieli on paikoin lyyristä ja ilmaisu alusta loppuun monipuolista, jopa monikielistä. Teosta täydentävät monet suorasta kerronnasta poikkeavat tekstityypit, kuten kuolinilmoitus, puhe ja työpaikkailmoitus. Niiden kautta muun muassa henkilöhahmot monitahoistuvat ja kuolema saa uusia merkityksiä.

Oneiron on täydellinen kirja kaikille, jotka uskaltavat avata sen sivut ennakkoluulottomasti ja vastaanottaa nerokkaasti rakentuvat aallot, jotka välillä tyrskähtävät terävästi ja voimalla, välillä lempeästi kuin kevättuuli. Lukeminen jättää joka tapauksessa jälkeensä levollisen mielen. Helppoa selkeärakenteista lukemista etsivälle Oneiron ei ole nappivalinta, mutta kokeilemisen arvoinen jokaiselle.

Tähtiä: 5/5

Saattaa olla, että tämä blogi päivittyy laiskanlaisesti jatkossakin!

Daniel Bergner: Mitä nainen haluaa?

M-L Muukan graafinen suunnittelu kirjassa on tyylikäs ja oivaltava.

Daniel Bergner: Mitä nainen haluaa? Tutkimusmatka naisen seksuaalisuuteen. (What do women want? Adventures in the Science of Female Desire. 2013. Suom. Natasha Vilokkinen.) Siltala. 2014.


Kollegani suosituksesta lähdin jälleen kirjalliselle matkalle naisen seksuaalisuuteen. "En suosittelisi kirjaa kenellekään alle nelikymppiselle!" oli niin houkuttava kuvaus, etten tietenkään voinut olla ottamatta selvää, mistä teoksessa Mitä nainen haluaa on kysymys. Käsissäni oli suorapuheinen opus, jossa estottomat esimerkit lomittuvat tiukkaan tutkimukselliseen otteeseen. Aluksi pelotti: mitä käänteentekevää kirjasta löydän. Lopussa olin vain helpottunut: vanhat muotit ja rooliodotukset voidaan heittää tutkimusten valossa menemään!

Tietokirjailija ja toimittaja Daniel Bergner tutkii naisen seksuaalisuutta useiden eri näkökulmien kautta. Hän selvittää uusimpia tutkimuksia eri tieteenaloilta ja käyttää hyväkseen naisten omia kuvauksia seksuaalisuudestaan. Lopputuloksena on vetävä tietokirja, joka on kenties käänteentekevin sitten Shere Hiten 1970-luvun lopussa tekemän raportin naisen seksielämästä.

Naisen seksuaalisuus on varsin vähän selvitetty elämän alue. Sitä leimaa pitkälti mystisyys. Puhutaan esimerkiksi g-pisteestä, jonka olemassaoloa myös laajalti epäillään. Naisen orgasmi on myös niin salaperäinen asia, että sitä ei oikein voi edes kuvailla. Naisen halukkuus se vasta kinkkinen ilmiö onkin, sillä usein todistellaan vain sitä, miten naisen himo on suoraan ja/tai kiertäen riippuvainen milloin mistäkin, kuun asennosta tai kumppanin tai omien sukkien väristä.

Mitä nainen haluaa todistelee, miten naisen halu on aliarvioitu ja määritetty ahtaasta (pelkästään miehisestä?) näkökulmasta. Bergner tuo esiin aiempien tutkijasukupolvien "umpisilmäisyyden", joka on johtanut siihen, että toista sukupuolta on pidetty seksuaalisena ja toinen on nähty vain suvunjatkajana. Naisen oma seksuaalinen määräysvalta on edelleen monin paikoin mahdottomuus. Nainen nähdään objektina ja passiivisena vastaanottajana, jolle kerrotaan, miten pitäisi tuntea ja käyttäytyä.

Mitä nainen haluaa sen sijaan tuo naisen itsensä keskiöön, ja näkökulman ja roolien muutoksilla se saa piirrettyä osan erilaista todellisuutta. Tuossa todellisuudessa naisen seksuaalisuudelle ei aseteta esteitä eikä nainen ole sen enempää yksiavioinen tai läheisyys- ja turvallisuushakuinen intiimisuhteissaan kuin mieskään. Erilaisessa todellisuudessa nainen hahmottuu kokonaisempana ihmisenä, tekijänä omine valintoineen. Tuo todellisuus on humaanimpi ja lohdullisempi, se on suvaitsevaisempi ja - totta vieköön - hauskempi.

Suosittelen Bergneriä kaikille niille, joita ei kyseenalaistaminen häiritse, joita uudet näkökulmat innostavat ja jotka ovat tarpeeksi seikkailunhaluisia lähteäkseen tutkimusmatkalle. Toisaalta jos esimerkiksi dopamiini, hippokampus, vanhemmuusinvestointi ja evoluutiopsykologia termeinä vieraannuttavat, ei kannattane vaivautua kokeilemaan.

Tähtiä: 4/5.

Pitkästä aikaa kirjapostaus!

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias. (The Storied Life of A. J. Fikry. Suom. Tero Valkonen) Gummerus. 2014. (239 sivua.)


Tuulisen saaren kirjakauppias tuli minulle ennakkokappaleena luettavaksi (kiitos, Gummerus!). Syystä tai toisesta en aluksi innostunut siitä lainkaan, ja olin jo miltei unohtanut koko kirjan. Kaikella lienee tarkoituksensa, ja niinpä Tuulisen saaren kirjakauppiaskin ajautui käsiini vaiheessa, jossa muita kirjoja ei ollut lähellä, ja aloitin lukemisen - enkä aivan turhaan!

Tuulisen saaren kirjakauppias on vetävästi kirjoitettu rakkauskertomus uskottavine henkilöhahmoineen. Juoni on napakasti siinä, miten kirjakauppaa pienellä Alice Islandin saarella pitävän A. J. Fikryn elämä muuttuu, kun uusia ihmisiä virtaa hänen arkeensa. Elämä on hiljaista, tasaista ja äreää puurtamista, kunnes kohtalo sotkee järjestyksen. Arvokkaan ensipainoksen katoaminen tuo omat lisäjännityksensä tarinaan, mutta ne juonenkäänteet olivat tarpeettomia. Sen sijaan miljöö kirjakaupassa on niin ihastuttava, että se saa aikaan haaveilua omasta kirjakaupasta vaikkapa Oulun vieressä olevalla Hailuodon saarella, johon matkustetaan lauttayhteyksin - aivan kuin Alice Islandille. Utopiaa, mutta kotoisaa sellaista!

Juonta vievät omalla tavallaan eteenpäin jokaisen luvun aloittavat juoniselostukset tai merkinnät muista romaaneista, klassikoista ja tuoreemmista teoksista, ja nämä merkinnät käsittelevät kirjoittamista - se jos mikä saa aikaan kurnivaa kirjannälkää! Merkinnät ovat päähenkilön A. J. Fikryn tekemiä ja avaavat myös hänen ajatusmaailmaansa.

Kirja kertoo rakkaudesta - rakkaudesta lukemiseen, kirjoihin, kirjalliseen elämään ja ihmisiin. Se kertoo lukijaksi kasvamisesta ja muutoksesta. Tilanteet ja dialogi on kirjoitettu hyvin, jolloin kirjan kanssa saa iloita ja jopa surra. Tämä oli ensimmäinen kirja pitkään aikaan, jonka kanssa nauroin ääneen lähes tikahtuakseni. Huumoripläjäys Tuulisen saaren kirjakauppias ei kuitenkaan missään tapauksessa ole, mutta sen tilannekomiikka toimii. Viihdyin lukiessani hyvin.

Tuulisen saaren kirjakauppias on kevyt ja nopealukuinen teos. Erittäin hyvä kesäkirja, mutta suurta jälkeä se ei jälkeensä jätä. Aika tavalla samoin ajatuksin ovat teosta lukeneet myös

Erja
Katja
Linnea
Kirsi

Tähtiä: 3/5

Tuhat ja yksi yötä

Tuhat ja yksi yötä. Valikoinut ja suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Kuvittanut Heli Hieta. Otava. 2010.


Tuhannen ja yhden yön sadut on klassikko. Moni meistä tuntee kokoelman kehyskertomuksen: nuori kuningatar kertoo puolisolleen joka ilta tarinoita, jotta kunungas ei tapattaisi vaimoaan aamunkoitteessa, vaan tämä pysyisi tarinoiden turvin hengissä seuraavaan iltaan. Useimmat tuntevat myös tuhannen ja yhden yön saduista muutamia: Aladdin ja taikalamppu, Sinbad merenkävijä ja Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa lienevät ainakin tuttuja.

Jaakko Hämeen-Anttila on koonnut oman kokoelmansa tuhannen ja yhden yön tarinoista. Tuhat ja yksi yötä alkaa kiinnostavalla alkusanasella, jossa suomentaja valottaa kokoelman historiaa. Tuhannen ja yhden yön sadut ovat ikivanhaa tarinaperinnettä, jotka ovat aluksi siirtyneet ja muuntuneet suusta suuhun, ja vähitellen niitä on kirjoitettu muistiin ja kopioitu eteenpäin. Kokoelma ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään yhtenäinen ja vakiintunut opus, vaan jokainen kokoelma on omanlaisensa valikoima tarinoista ja niiden versioista. Niin tämäkin.

Myös klassikkosaduista on olemassa useita versioita. Esimerkiksi Aladdin ja lumottu lamppu -satu tässä kirjassa on erilainen kuin vaikkapa viime vuosina suosiota kerännyt Disney-elokuvaversio. Myös suomentaja on perinteen mukaisesti muokannut lähteenä olleita tarinoita omanlaisekseen, muun muassa poistamalla kertomuksista toistoa ja vähentämällä runoja, josta kyllä itse nautin.

Minä luin kokoelman ääneen ilta- ja sairaspäiväsatuina omille pojilleni. Pienille lapsille lukiessani liityin itsekin tarinankertojien joukkoon, sillä jouduin jonkin verran muuntelemaan Hämeen-Anttilan muovaamia tarinoita omikseni. Esimerkiksi Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa -sadussa epäonnekkaan ja ahneen Ali-Baban veljen ruumis pilkotaan palasiksi, mutta meidän tarinassamme riitti miehen kohtaloksi ihan vain tavallinen surullinen taistelutappio.

Lienee itsestään selvää, että Tuhat ja yksi yötä on hyvä tarinakokoelma. Teos on Oulussa lainattavissa lastenosastolta, mutta se voisi olla ihan mainiosti sijoitettu myös aikuisten osastolle. Kertomukset ovat yleisinhimillisiä, ja ne käsittelevät vihaa, kostoa, rakkautta, pelastusta, sinnikkyyttä, neuvokkuutta, iloa ja surua. Yleensä paha saa palkkansa. Huomionarvoista on, että kehyskertomuksessa ja esimerkiksi Ali-Babassa ratkaisevaan rooliin nousee sinnikäs ja neuvokas nainen.

Omaksi satusuosikikseni kokoelmasta nousee Sinbad menenkävijä. Se on huikea seikkailu, jossa Sinbad vaaroja uhmaten hakeutuu aina uudestaan ja uudestaan matkoille, joilla vaurastuu ja rikastuu ja palaa kotiinsa koettelemusten jälkeen uljaana miehenä. Sinbad merenkävijä on myös kertomus ystävyydestä, siitä, miten tarinoita voi jakaa ystävysten kesken. Sadussahan Sinbad kertoo matkoistaan kaimalleen, Sinbad kantajalle, joka on asemaltaan rikasta merenkävijää huomattavasti alhaisempi. Siitä huolimatta miesten välille kehittyy ystävyys, joka kestää aina siihen saakka, kunnes "heidän luokseen tuli nautintojen karkottaja ja seurueiden hajottaja, palatsien raunioittaja ja hautojen asuttaja". Pojillani satusuosikkeja oli taas monia - jokainen satu loppui liian äkkiä ja jokainen yö tuli liian nopeasti eteen - ihan niin kuin tuhannen ja yhden yön tarinoiden kehysketromuksessa käy kuninkaalle! Lopuksi seurasi kysymys: "Menikö meillä tuhat ja yksi yötä, äiti?"

Tuhat ja yksi yötä on upean näköinen kirja! Se on mittava fyysisiltä mitoiltaan ja kaunis katsella. Heli Hiedan kuvitus on tyylikäs, ja siinä on käytetty värejä taitavasti ja säästelemättä. Kuvia tosin olisi ihan hyvin voinut olla enemmänkin. Kirjan taitto on myös erittäin onnistunut. Tämäpä onkin hyvä lahjavinkki monenlaiselle lukijalle!

Tämä klassikko ilman muuta ansaitsee tähtiä: 5/5.

"Tarinat ammoin eläneistä
ihmisistä ovat esimerkkejä,
joista me voimme ottaa opiksemme.
Lukija, lue siis, mitä toisille on
tapahtunut, ja tutkiskele
menneitten aikojen historiaa.
Lue nämä kertomukset, joita sanotaan
Tuhannen ja yhden yön tarinoiksi." (s. 13)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Neljäntienristeys yhdessä miljöössään,
Oulun Raksilassa.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. WSOY. 2014. (334 sivua.)

"Oliko epäilty saanut teosta nautintoa? Montako kertaa? Ymmärsikö epäilty olevansa rikollinen? Luonnehtisiko hän itseään heikoksi vaiko sairaaksi luonteeksi? Oliko hän jo hakenut apua? Ymmärsikö hän olevansa mieleltään vääristynyt? Ymmärsikö joutuvansa vääjäämättä oikeudelliseen edesvastuuseen, oletettavasti myös suljettuun pakkohoitoon?" (s. 323)

Kuinkapa vastata omaa ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin? Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on erityisesti sukupolviromaani ihmisyydestä ja meistä monenlaisista. Minulle kirjasta suurimpana kysymyksenä jää mieleen, millainen maailma olisi, jos kaikki meistä eläisi omannäköistään elämää ilman pelkoa ympäristön paheksunnasta ja torjunnasta. Ehkäpä sellainen maailma olisi vähän meidän maailmaamme parempi. (Eräs ystäväni sanoi minulle ihan vasta, että olen maailmanparantaja, ja ehkä alan itsekin uskoa siihen pikkuhiljaa, kun törmään omiin ajatuksiini.)

Neljäntienristeys kosketti minua todella. Teos sitoo ihmiskohtaloita toisiinsa niin hienosyisesti ja herkästi, että miltei haukoin henkeä uusien kytkösten ja juonteiden paljastuttua. Kun kerran pääsee kirjan viimeiselle sivulle, haluaa aloittaa alusta ja selvittää, miten tilanteet sivuille piirtyivätkään. Teos kutoo maton, jossa ihmiset ovat toisiinsa yhteydessä, mutta silti kuitenkin aina yksin.

Päähenkilöitä kirjassa on oikeastaan useita: On Maria, 1900-luvun alkupuolen kätilö, joka hoitaa yksin lastaan pystypäin ulkopuolisten ajatuksista huolimatta. On Lahja, juuri tuo Marian avioton tytär, joka saa myös yksin esikoisensa, mutta avioituu sittemmin Onnin kanssa, jolle saa vielä kaksi lasta. On Onni, Lahjan mies. "Hyvä mies se oli, mutta ei minua varten. Ei minua." On Johannes, Lahjan ja Onnin poika, ja tämän perhe. Kaikissa suhteissa on omat kompastuskivensä. Osa ihmisistä on vaikeita. Mutta taustalla on ihmisyys, se mitä me kaikki olemme. Enempää en viitsi kertoa, etten pilaa lukukokemusta paljastamalla juonesta liikaa.

Neljäntienristeyksessä minua ihastutti ja viehätti tavattomasti myös yksi teoksen miljöistä, kotikaupunkini Oulu. Oli mainiota matkustaa linja-autolla, siis oululaisittain onnikalla, Onnin kanssa kaupunkini katuja pitkin ja jännittää kaupunginosassani Raksilassa, miten tapahtumat etenevät. Toinen vahva miljöö teoksessa lienee koillisessa Suomessa Kuusamo, jossa kahlittuja valintojamme(ko) kuvaava neljäntienristeyskin sijaitsee.

Kirjan kieli on sujuvaa, arkisten askareitten kuvaus sopivan tarkkaa mutta silti kepeää, niin että toimintaan pääsee lukijana helposti kiinni. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia. Kyllä ihastuin kovasti tähän kirjaan, ja hiirenkorvia taittui teokseen monia! Suosittelen lämpimästi.

Tähtiä: 4/5

Neljäntienristeys on ihastuttanut jo monissa blogeissa. Tässä muutamia poimintoja muiden lukukokemuksista:
Lukukausi
Lumiomena
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Kirjan jos toisenkin
Leena Lumi

Kiitos arvostelukappaleesta WSOY:lle! Olin niin onnellinen, kun paketin avasin ja teoksen sieltä löysin. En tiennyt tarinasta mitään, mutta tiesin, että käsissäni on jotakin arvokasta. En joutunut tippaakaan pettymään.

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Ihastuttavan kannen suunnittelu:
Eevaliisa Rusanen

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. (The Last Letter From Your Lover. 2010. Suom. Heli Naski.) Gummerus. 2014. (532 sivua)

Huusin kirjajumalilta romantiikkaa ja sain sitä! Kiitos kirjaystävieni suositusten ja uutuuskirjan nimeltä Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (jatkossa ONKÄRH, kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta). Kirjailija Jojo Moyes on palkittu ja tunnettu romantiikan taitaja muualla, mutta käsitykseni mukaan vielä vähän luettu Suomessa. Ehkäpä tämä teos lyö hänet läpi myös meillä?

ONKÄRH on läpensä palavaa ja kiellettyä rakkautta, intohimon perässä juoksemista, tunteen paloa ja ehkä myös onnellisia loppuja. Jennifer Stirling on 1960-luvun teollisuusseurapiirien englantilaisrouva, jonka avioliitto Laurence Stirlingin kanssa on kaikkea muuta kuin henkisesti tyydyttävä. Hän on lähinnä esittelyrouva, jonka tehtävä on näyttää tyylikkäältä. Mies ei ole kiinnostunut hänen ajatuksistaan, ja pariskunnan välejä piinaa armoton kylmä tahdikkuus, joka asettaa Jenniferille raamit, kuinka käyttäytyä, jotta asiat sujuisi:

Minun täytyy käyttäytyä paremmin, hän ajatteli. Lakkaan puhumasta tunteistani. Olen hänelle kiltimpi. Olen aulis. Loukkasin häntä yöllä, siksi kaikki meni pieleen. (s. 102)

Tarinaa sekoittaa boheemi sotareportteri Anthony O'Hara. Jenniferin ja Anthonyn välille kehkeytyy intohimoinen suhde kuin varkain. Tunteitaan he puivat kiihkeissä kirjeissä, joita Jennifer hakee henkilökohtaisesta postilokerostaan. He suunnittelevat yhteistä elämää, ja Jennifer on epätoivoinen roolinsa, ulkopuolisten odotusten ja omien toiveidensa, unelmiensa ja pelkojensa ristiaallokossa.

Jennifer alkoi itkeä. Nyyhkäykset purkautuivat hänen rinnastaan rumina puuskina. Hän ryömi päiväpeiton päälle peittäen päänsä käsillään ja ulisi tietämättä mitä tehdä, tietäen vain sen, että jokainen päättämättömyyden sekunti pitkitti tilannetta, jossa hänen elämänsä suunta oli vaakalaudalla. Hän kuuli äitinsä äänen, näki tämän tyrmistyneet kasvot, kun äidille valkenisi perhettä kohdannut häpeä, oli kuulevinaan vahingoniloisen, järkyttyneen supatuksen kirkossa. Hän näki suunnittelemansa elämän, lapset, jotka varmaankin pehmentäisivät Laurencen kylmyyttä, pakottaisivat tämän heltymään hiukan. Hän näki sarjan ahtaita vuokrahuoneita, Anthonyn tekemässä pitkiä työpäiviä, itsensä peloissaan vieraassa maassa ilman Anthonya. Hän näki Anthonyn kyllästyvän hänen homssuiseen olemukseensa, katselevan jo jotain toista nainutta naista. (s. 240)

Välillä puhdas kiihko saa kuitenkin kaivattua tilaa.

Jennifer painautui Anthonya vasten, ja hän kuuli huokauksen, joka tuli syvältä Jenniferin sisimmästä, ja tunsi sitten Jenniferin hengityksen huulillaan. Ilma seisahtui heidän ympärillään. (--)
He takertuivat toisiinsa riemuissaan, epätoivoisina, pystymättä täysin uskomaan tapahtumien käännettä. Aika sumeni, suudelmat muuttuivat kiihkeämmiksi, kyyneleet kuivuivat. Anthony veti Jenniferin neulepuseron tämän pään yli ja (--) (s. 297)

Maailma tuo kuitenkin rakastavaisten eteen kaikenlaisia esteitä - isoimpana kenties kirjan alkutilanteen, jossa Jennifer makaa sairaalan sängyssä muistinsa menettäneenä.

Toisaalla, 2000-luvulla, kiihtyvällä vauhdilla putoavaa toimittajatähteään jo epätoivoisesti vaaliva Ellie Haworth löytää Jenniferin ja Anthonyn kirjeet, ja kiinnostuu tarinasta. Hän tietää, että siinä olisi ainesta singauttamaan hänet takaisin huipputoimittajien joukkoon. Uranaisenkin pokka joutuu kuitenkin antamaan periksi, kun oikea mies käy sisään Ellien elämään.

ONKÄRH oli minulle totaalista todellisuuspakoa. Elin Jenniferin nahan alla ja koin hänen tunteensa. Jännitin, mitä lopussa tapahtuu, yllätyin juonen täyskäännöksistä ja huokailin liikuttuneena. ONKÄRH noudattanee varsin perusteellisesti romanttisten kertomusten juonikuvioita, mutta minulle tämä oli kevättalven räntäsateeseen täydellistä viihdettä. Suosittelen jokaiselle, joka tarvitsee koukuttavan ja mielihyvää tuottavan matkan jonnekin pois keskeltä arjen pyörteitä.

Lisäansioita kirja saa lukujen alussa olevista pakahduttavista lainauksista, jotka ovat peräisin autenttisista viimeisistä kirjeistä rakastastavaisten välillä:

Rakastan sinua joka tapauksessa - vaikka minua tai rakkautta tai edes elämää ei olisi olemassa - rakastan sinua. (Zeldan kirjeestä Scott Fitzgeraldille)

Tähtiä: 4/5.

Moyesia ovat lukeneet jo muutkin, muun muassa

• Maija Kirjojen keskellä
• Karoliina Kirjavassa kammarissa
• Mari a kirjablogissaan
• Jane Kirjan jos toisenkin -blogissa

PS. Blogi on viettänyt kaikessa hiljaisuudessa kolmivuotissynttäreitä Kalevalan päivänä! Hupsista! :-)

Davis Walliams: Herra Lemu

Davis Walliams: Herra Lemu. (Mr Stink. 2009. Suom. Jaana Kapari-Jatta.) Kuv. Quentin Blake. Tammi. 2014.

Herra Lemu on kerta kaikkiaan hyväntuulen lastenkirja. Toivoin kirjaa lukiessani koko ajan, että minulla olisi sydämeltään sellainen ystävä, kuin Herra Lemu on - ja minullahan on teitä useita!

Herra Lemu on kulkuri, joka ilmestyy kaupungin penkille - lemuamaan. Ukko saa olla rauhassa, sillä kukaan ei tahdo varsinaisesti lähestyä häntä. Joku saattaa heittää almun tai kaksi, mutta kiiruhtaa nopeasti ohitse, sillä Herra Lemu löyhkää niin, että haju saa silmätkin vuotamaan vettä. Lisäksi Herra Lemu on monin tavoin epäsiisti, mutta jos jotakin hänen edukseen voidaan katsoa, on todettava, ettei hän häiritse ketään, paitsi tietysti lemuamalla.

Chloe taas on koulutyttö. Hän rakastaa tarinoita ja vetäytyy omiin oloihinsa. Kotiväki pitää häntä kakkosluokan kansalaisena, ja koulussa kaverit kiusaavat. Chloella on ehkä tästäkin syystä omanlaisensa arvomaailma. Siihen ei kuulu esimerkiksi rutiinijoulun ihannointi, pitkien perheillallisten glorifiointi eikä pakkohymyily tällaisina päivinä, kun tavan vuoksi pitäisi olla hyvällä tuulella. Kenties juuri siksi Chloe rohkaistuu eräänä päivänä ja alkaa jutella Herra Lemun kanssa uhmaten erityisesti äitinsä varoituksia ja normeja sekä kammottavaa hajua, joka saa Chloenkin voimaan pahoin.

Tästä alkaa Chloen ja Herra Lemun ystävyys, joka perustuu sydänten herkkyyteen ja viisauteen, ei ulkonaisiin piirteisiin tai teennäisiin tottumuksiin ja pinttyneisiin tapoihin. Herra Lemun ilmestyminen Chloen elämään saa tytön kasvamaan ja rohkaistumaan. Samalla kulissit saavat kyytiä niin koulussa kuin kaupungillakin, kotona ja kunnallispolitiikassa. Herra Lemu kertoo siitä, miten ihmiset parhaimmillaan nostavat toisiaan ylöspäin sen sijaan, että tallaisivat toisiaan alleen.

Herra Lemu on hilpeän hauska lukukokemus. Kirjan kieli on rikasta, ja Jaana Kapari-Jatan suomennos on jälleen oivallinen.

Kirja sopii erinomaisesti lapsien ja varhaisnuorten lukemistoon, mutta se on riemukas lukukokemus aikuisellekin. Kuvitus on mukavasti vuoropuhelussa tekstin kanssa, se on rouhealla kynänjäljellä toteutettu ja mustavalkoisena painettu, ja se sopivasti keventää kirjan lukemista ja suosii erityisesti pienimpiä lukijoita. Kuvituksessa on myös mukavia oivalluksia, samoin kuin paikoin tekstin asettelussa kirjan sivuille.

Kuvan ja tekstin vuoropuhelua ja
jännittävää ja leikkisää metatekstuaalisuutta.

Tähtiä: 4/5

Herra Lemun ovat tavanneet myös ainakin
Katja Lumiomenassa
Hemuli
Lukutoukka

Kirja tuli minun luettavakseni kustantamon ennakkokappaleena pyytämättä, mistä kiitän! Tämä oli suloinen lukukokemus!

Graeme Simsion: Vaimotesti

Graeme Simsion: Vaimotesti. (The Rosie Project. 2013. Suom. Inka Parpola.) Otava. 2013.


Vaimotesti kertoo Aspergerin oireyhtymästä ja sen vuoksi sosiaalisesta taitamattomuudesta kärsivästä Don Tillmanista, joka on päättänyt löytää itselleen vaimon. Hän tekee tehtäväänsä varten aspergermäisesti systemaattisen testin, jolla on tarkoitus seuloa naisista treffeille vain parhaat ehdokkaat. Tielle sattuu Rosie, joka on kaikkea muuta kuin testin mukaan soveltuva, mutta kun kahden ihmisen suhde kehittyy pidemmälle yhtäkkiä testillä ei tunnu olevankaan enää mitään merkitystä. Minkälainen puoliso onkaan niin sanottu unelmapuoliso, sitä voimme kysyä itseltämme vaikkapa tämän kirjan kera!

Samaan aikaan Don alkaa selvittää Rosien isämysteeriä. Rosie on aikuinen nainen, joka ei tunne biologista isäänsä. Salaisuus on kaikkien tietojen mukaan kulkenut hautaan Rosien äidin kanssa yhtä matkaa. DNA-testit saattavat selvittää, keneen Rosien äidillä oli irtosuhde, josta Rosie sai alkunsa. Mutkia on matkaan kuitenkin luvassa.

Vaimotesti on hauska ja sosiaalisten tilanteiden noloudella leikittelevä kirja. Don Asperger-tyyppinä saa aikaiseksi monenlaista ympäristössään. Toisaalta kirja on jännittävä matka kaikkeen järjellisesti suhtautuvan pääkopan sisälle. Jos tekisimme kaikki vain puhtaalla järjellä päätöksiä, millainen maailmamme olisi? Sinänsä mainitsemisen arvoista lienee sekin, että Donin suhtautumisesta elämään tuli usein mieleen nykyajan menestys-coachien puheet siitä, että kun vain tekee tietyt asiat rutiininomaisesti päivittäin, kuten Don, menestys on taattu. Kenties menestystä ropisee, mutta onko ihminen sillä tavalla onnellinen?

Graemen Simsionin kynä on sujuva, samoin Inka Parpolan suomennos on onnistunut. Kirjaa on ilo ja helppo lukea.

Suosittelen tätä kaikille kepeää ja iloista kaipaaville, joita ei kammoksuta ripaus romantiikkaakaan. Mikään suuri rakkaustarina tämä ei ole - mikä oli minulle oikeastaan jopa yllätys - vaan ennemminkin jonkinsortin salapoliisiromaani. Vaimotesti on suosittu maailmalla. Lukijansa se löytää takuulla myös Suomesta.

Tähtiä: 3/5

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia. WSOY. 2006.


Vaikea, tosi kirja. Niin totta. Riistävän ristiriitainen ja raaka. Sitä on Viikkoja, kuukausia, joka kertoo kirjailija-ohjaaja Reko Lundánin sairastumisesta aivosyöpään ja kamppailusta sen kanssa. Se kertoo siitä, kun toivo hiippuu ja kun lohtua ei enää ole. On vain sopeuduttava. Kirjassa puhuu kaksi ääntä, Akin (Rekon) ja Minnan (Tinan). Kuinka he sairauden kokevat, ja heidän kauttaan kuvataan myös, kuinka suhtautuvat lapset ja muut läheiset.

Kirjan vahvuus on sen peittelemättömyys. Viikkoja, kuukausia kertoo sen, mitä todennäköisesti monen vakavasti kuolemansairaan ihmisen ajatuksissa liikkuu, miten sairaus murtaa, ja miten suhtautuu väsyvä, läheisin ihminen, kun elämä muuttuu painajaiseksi. Kirja pysäyttää miettimään, mitä elämä oikein on ja mikä siinä on lopulta tärkeää. On tärkeää olla tarvittu, rakastettu ja oikea ihminen sairaudenkin takana.

Kirja kuvaa epäilyksiä, järjen ääntä, järjettömyyttä ja epäuskoa:

Viikkoja, kuukausia... Mistä se lääkäri tietää? Se näkee magneettikuvan ja osaa laskea todennäköisyyksiä. Mutta minulla on projekti kesken. Enkä tarkoita nyt mitään kirjaa. Minun projektini on kaksi alaikäistä lasta! Kun sairastuin, ajattelin, että viisi vuotta on minimi. Silloin Kerttu olisi edes kymmenen ja Saara viisitoista. (s. 9)

Kirja kuvaa läheismmän omaa uupumusta, kun ei enää jaksaisi olla:

Äiti soitti kesken aamupalan, kutsui meitä kylään. Se kertoi ostaneensa uuden sohvakaluston. Valehtelin, että minulla oli työvuoro. En halunnut tavata ketään. Sosiaalisen elämän tarpeeni tyydyttyi tervehtimällä kaupan kassaa, bussikuskia, naapuria. Siinä oli se sananvaihto, joka oli minusta siedettävää. Puhelu hyvältä ystävältä sai minut uuvuksiin. En pystynyt vastaanottamaan läheisten myötätuntoisia ja rohkaisevia lauseita. En halunnut mennä ystävien tupaantuliaisiin, enkä varsinkaan katsomaan työkaverin vauvaa, joka oli tuoreen äidin mielestä ihanan helppo, nukkui yöt ja jokelteli suloisesti. Onni näytti koskettavan kaikkia muita paitsi minua. (s. 50)

Kirja kuvaa sitä, kun hoitoa pitäisi jaksaa, kun järki ja kohtuus sanovat muuta:

Lääkäri kävi kokeellisen sädehoidon mahdollisia sivuvaikutuslistaa läpi. Siihen oli kirjattu kaikki ihottumasta kouristuskohtausten kautta ennenaikaiseen kuolemaan. Minä allekirjoitin jokaisen paperin. Hyväksyin kaikki mahdolliset seuraukset. Kouristuskohtaukset? Kyllä. Ihottuma? Takuulla. En edes ajatellut, mitä kaikkia sairauksia ja vaivoja olin valmis kestämään. Mikä tahansa sairaus olisi tätä helpompi, lievitys kuolemantuomiosta. Tein kauppaa kuoleman kanssa, tämä oli Faustin sopimus. (s. 96)

Kirja kuvaa myös sitä, kun sairaudesta hetkeksi irti päästäminen on kipeä lohtu:

(--) Olin luvannut tytöille, että lähdetään retkelle suon yli järven rantaan. (--)
Huomasin etsiväni itselleni perusteluja, miksi en voinut ottaa Akia mukaan tänne. Mielessäni kyti koko ajan pieni itsesyytös, olinhan jättänyt sen vastoin tahtoaan yksin kaupunkiin. Aki vetosi, että tämä saattoi olla sen viimeinen kesä. Minun olisi pitänyt jaksaa enemmän, antaa sen tulla mukaan. Mutta miten voi samaan aikaan uhrautua ja yrittää elää omaakin elämäänsä? Aki oli aina korostanut, että piti olla rehellinen itselleen. Nyt se todellisuus, jossa minä elin, ei kelvannut sille. (s. 134 - 135)

Viikkoja, kuukausia on koskettava ja rehellinen kuvaus viimeisistä ajoista, luopumisesta ja kuoleman kohtaamisesta. On perin juurin ihmeellistä, että elämä kuitenkin jatkuu ja lopulta kantaa.

Tähtiä: 4/5

Teosta on luettu paljon myös muualla, esimerkiksi Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogissa ja Maija Kirjojen keskellä -blogissa ovat kirjoittaneet Lundánien tarinasta.

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin. (Kalla det vad fan ni vill. 2005. Suom. Leena Peltomaa.) Otava. 2007.

Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin on stereotypioilla leikittelevä ja niitä tuulettava teos maahanmuuttajista Ruotsissa. Tarina voisi kertoa ihan yhtä hyvin Suomesta. Mitä kaikkea sattuu ja tapahtuu monikulttuurisessa yhteisössä, siitä kertoo Mistään kotoisin.

Kirjan päähenkilö on Bahar, iranilaistaustaisen maahanmuuttajaperheen aikuisuuden kynnyksellä oleva tytär, joka tuntuu vähät välittävän siitä, mistä hän on kotoisin. Teos kertoo myös Baharin perheestä, koulusta, ystävistä ja läheisistä. Joukkoon mahtuu monenlaista tallaajaa ja mielipidettä. Ristiriidoilta, ennakko-olettamuksilta ja suorituspaineilta ei voida välttyä etenkään, kun Baharin poikaystävä Markus on ruotsalainen, ja perheet päättävät - tai ainakin joku päättää - ystävystyä keskenään.

Luin Mistään kotoisin kiinnostavana matkana monikulttuuriseen maahanmuuttaja-arkeen. Noin puolivälissä sain kuitenkin hauskasti näpäytyksen, kun teoksessa kuvataan Markuksen äitiä:

Pernilla oli niitä, jotka lukivat "murteellisella ruotsilla", "uusruotsilla", "maahanmuuttajaruotsilla", ja erilaisilla "lähiöruotseilla" kirjoitettuja kirjoja, jotta ymmärtäisivät oikeasti ja pystyisivät asettumaan niiden raukkaparkojen asemaan. (--) (s. 204.)

No, maahanmuuttajan asemaan asettuminen ei aivan ole ollut tavoitteeni, mutta hauskalla tavalla näkökulmani asettui tuossa kohdin kirjaa uuteen valoon!

Mistään kotoisin -teoksen jännite ja huumori syntyy kulttuurien kohtaamisista ja erilaisista näkökulmista. Näkökulmia on lopulta niin paljon, että henkilökavalkadi alkaa vuotaa yli. Minun oli hankala pysyä mukana, kuka on teoksessa kuka, ja mistä uudet hahmot aina tilanteisiin tupsahtelivat. Ehkä kuitenkin kirjan ajatus ihmisestä pelkkänä ihmisenä ilman liikoja määrittelyjä korostuu tässä väenpaljoudessa. Onko sillä lopulta väliäkään, keitä olemme ja mistä tulemme? Henkilömäärän runsaus tekee kuitenkin lukemisesta hieman työlään ja jopa puisevan jossakin vaiheessa. Erityisesti minulle kävi niin, koska kirja on ottanut muutenkin paljon aikaa. Olen kahlannut tätä pitkään, jo syksystä saakka!

Marjaneh Bakhtiari on itse Ruotsin maahanmuuttajia. Hän jos kuka tietää, miten määrittelyt ja odotukset voivat kahlita. Bahar selvittää asiaa tv-haastattelussa, jonka aihe on maahanmuuttajanuorten kulttuurinen kaksoisidentiteetti.

"Olet kasvanut Ruotsissa ja aloittanut koulunkäynnin täällä. mitä sinä ajattelet Ruotsista?" 

"Kai se on ihan okei." 

"Okei. Pidätkö itseäsi ruotsalaisena?" 

"Mitä välii sillä on?" 

"Anteeksi?" 

"Mitä välii sillä on minä mä pidän itseäni?" 

"Mutta hyvänen aika, totta kai sillä on väliä, kuka sinä koet olevasi." Selvä varoitussignaali. Tyttöparka. Ulkopuolisuus oli jättänyt häneen jälkensä. Hän oli kadottanut uskonsa yhteiskuntaan. 

"Mun mielestä sillä ei ole mitään väliä. Jos sä olisit pitänyt mua ruotsalaisena, sä et edes tekis tätä ohjelmaa. Vai mitä?" 

(--) 

"Mitä nimitystä sinä itse sitten haluaisit käyttää itsestäsi?" 

Kun Bahar oli miettinyt vastaustaan TV-ajassa liian pitkään, toimittaja yritti auttaa hänet oikeille raiteille. 

"Uusruotsalainen. Mitä sanot siitä käsitteestä?" 

"Uus? Justhan sä ite laskit että mä oon asunut täällä neljätoista vuotta!" 

"Okei. Entä maailmankansalainen?" 

"Mun mielestä se kuulostaa naurettavalta. Maailmankansalainen. Mulle se on sama kuin ei olis yhtään mitään." 

(--) 

"Okei. Voisiko siinä tapauksessa sanoa, että sinulla on kaksoisiden... kulttuurinen kaksoisidentiteetti?" 

"Sori vaan, mutta kun sä sanot sen se kuulostaa siltä kun mulla olis syöpä tai jotakin. Jotain mihin mä oon sairastunu."  

(s. 291 - 293)

Mistään kotoisin sopii mainiosti ravisuttelemaan käsityksiä maahanmuuttajista ja alkuperäisväestöstä todennäköisesti molempien näkökulmasta. Parhaimmillaan kirja paljastaa monia luutuneita käsityksiä yhtä lailla kuin huvittaa tutuilla ilmiöillä elävästä elämästä. Maahanmuuttajuuden, ennakkoluulojen ja ristiriitojen teemoista kiinnostuneille kirja on varmasti nappivalinta!

Tähtiä: 3/5

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus. (The boy on the wooden box. 2013. Suom. Annika Eräpuro.) Tammi. 2014.


Poika joka pelastui kertoo juutalaisen Leon Leysonin elämäntarinan kronologisesti alusta loppuun. Teos alkaa kirjoittajan juutalaisperheen ja sen olojen kuvailulla ennen toista maailmansotaa. Pääosan kirjasta kattaa sotakokemukset ghetossa, keskitysleirillä ja teollisuustyössä, joita kuvataan koululaispojan näkökulmasta. Lopussa kerrotaan hyvin pelkistettynä, mitä teoksen keskeisille henkilöille tapahtui sodan jälkeen, ja elämäkerralliseen tyyliin mukana on myös kuvia kirjoittajan elämän varrelta.

Leon Leysonin tarinan tekee kiinnostavaksi kaksi asiaa: toisen maailmansodan juutalaisvainot sekä takavuosina suureen suosioon nousseen Schindlerin lista -elokuvan juoni. Jokainen elokuvan nähnyt tietää, kuka oli Oskar Schindler ja mikä hänen roolinsa juutalaisvainojen ja toisen maailmansodan pyörteessä oli. Kaikki tietävät myös, kuinka tukalaa oli juutalaisilla 1940-luvun sotavuosina. Mikä Leon Leysonin osa tässä kokonaisuudessa on?

Poika joka pelastui -teosta voisi kutsua Anne Frankin päiväkirjojen veliteokseksi. Minusta se on kuitenkin vallan liikaa sanottu. Anne Frank kirjoittaa päiväkirjoissaan suoraan sydämestään tuntemuksiaan, ja näin hän piirtää eeteemme itsensä verevänä ja elävänä nuorena naisena. Sen sijaan Leon Leyson tyytyy kuvaamaan tapahtumia hyvin ulkokultaisesti passiivissa, ja huippuhetket hän ohittaa liian usein toteamalla, ettei "voi sanoin kuvata sitä hirvittävyyttä". Olisi kannattanut edes kokeilla löytää niitä sanoja, kirjoittamaan kun on ryhtynyt! Tällainen kieli jättää teoksen hyvin etäiseksi, ja voisinkin luonnehtia kirjaa helposti selostukseksi Leon Leysonin elämästä alusta loppuun.

Toki kirjasta sodan ja juutalaisvainojen kurjuuskin on ohuesti luettavissa. Kurjuus, ahdinko ja toivottomuus eivät tietenkään ole kirjojen itseisarvo, mutta jos vaino on kirjan aihe, sen tulisi näkyä. Leyson kuvaa muun muassa, miten juutalaisia nöyryytettiin täysin mielivaltaisesti:

Seisoimme pimeässä ja kylmässä tuntikausia; meidät laskettiin ja laskettiin uudelleen ja uudelleen, meitä solvattiin, uhkailtiin ja pahoinpideltiin umpimähkään, ja sitten meidät laskettiin vielä kerran ennen kuin työt viimein jaettiin. Työ oli sekä halpa-arvoista että vaarallista. Tavallisesti raahasin puutavaraa, kiviä ja hiekkaa uusien parakkien rakennustarpeiksi. Päivän päätteeksi saimme säälittävän annoksen vetistä soppaa. Sitten palasin parakkiin laverilleni parin tunnin levottomille unille, ennen kuin piina taas alkoi uudelleen seuraavana aamuna. (s. 123)

Myös nuoren pojan uhkarohkeus ja kenties naiiviuskin käy esiin muutamista tapauksista, joissa Leyson kertoo uhmanneensa kohtaloaan, onneksi kuitenkin positiivisin tuloksin. Lukijana kuitenkin jatkuvasti odotin kertomuksen alkavan toden teolla - luinkin kirjan parissa lyhyessä illassa ahmimalla - muitta koskaan se ei tarjonnut minulle täyttymystä, vaan tyytyi pysyttelemään loppuun saakka pintatasolla ja pitkälti passiivissa. Lopussa julkaistut Leon Leysonin muistolle osoitetut jälkeläisten puheenvuorot veivät lopullisesti maun koko kirjasta, olkoonkin kirjoittaja miten mahtava persoonallisuus ja loistava esimerkki selviytymisestä tahansa.

Siksi suureksi harmikseni ja isojen odotusten kanssa ajauduinkin ajattelemaan, että Poika joka pelastui ratsastaa Schindlerin nimellä ja toisaalta kurjilla sotakohtaloilla. Olen liikuttuneen iloinen Leon Leysonin, hänen perheensä ja kaikkien muidenkin sodasta selvinneiden puolesta, että heille kävi hyvin, toisin kuin monelle muulle kohtalotoverille. Tarinassa olisi ollut ainesta paljoon, mutta on kurja todeta, että tämä toteutus ei vakuuttanut. Teosta ei voi kiittää kirjallisista ansioista, mutta eräänlaisena selviytymistarinana sen voi ottaa. Kirjaa voisi sen tähden helppolukuisuutensa (ja pintatasonsakin) vuoksi suositella vaikkapa yläkoululaisille, jotka käsittelevät toisen maailmansodan aikaa ja ensimmäistä sotakirjaansa lukevalle sekä elämäntarinoihin ja muistelmiin auttamattomasti hurahtaneille tai hc-juutalaisvainofriikeille, joille koskaan maailmassa ei ole liikaa asiaa käsittelevää kirjallisuutta.

Tähtiä 2/5.

Kirja tuli minulle kustantajalta ennakkoon lukukappaleeksi - kiitos!
Teos julkaistaan Suomessa vainojen uhrien muistopäivänä 27.1.2014.

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kansi: Tuomo Parikka

Turkka Hautala: Kansalliskirja. Gummerus. 2012. (112 sivua)


Kansalliskirja lojui paikallisen ostoskeskuksen kirjakaupan ale-pöydällä. Kappale oli lähes huomaamattomasti nuhjaantunut. Otin sen empimättä käteeni ja pelastin kotiini.

Luin ensi-istumalta kokoelmasta puolet. Lopun luin kahdessa erässä, enkä ole pitkään aikaan nauranut kirjalle ääneen niin kuin nyt. Oikeastaan luulin, ettei kirjahuumori minuun pure, mutta tässä oli sellaista piilevää hilpeyttä, että hihittelin välillä vedet silmissä. Hautalan Kansalliskirja on paikka paikoin todella hilpeä, mutta välillä se myös koskettaa ja pysäyttää pohtimaan.

Kansalliskirja on novellikokoelma ihmiskuvia Suomesta. Teksteistä löytyy suomalainen jos toinenkin. Moni kansallisasia saa ihmisten rinnalla sijansa. Tällaisia ovat esimerkiksi mäkihyppy, viina, peräkammarinpojat, veikkaus ja lato.

Lisäpisteitä kirja saa siitä, että se nostaa maineikasta synnyinkuntaani Kempelettä komeasti maailmankartalle. Kempeleessä tapaamme mopopojat:

Suomalaisten mopopoikien syljeneritys on ilmiö, jota tutkimaan tulisi koota kansainvälinen ryhmä huipputiedemiehiä. On arvioitu, että yksi mopopoika kykenee tuottamaan pitkän ruokavälitunnin aikana jopa puoli litraa puhdasta sylkeä. (--)
Tähän mennessä kiinnostavimman tuotantokokeilun toteutti kesällä 2009 kempeleläinen harrastelijatiedemies Rauno Ronkainen. Ronkainen aitasi omistamansa maapalstan ja houkutteli tupakka- ja Ed-palkalla aitaukseensa kaikkiaan 197 Kempeleen ja lähialueiden mopopoikaa. (--) (s. 22 - 23)

Synkimmät tarinat jätettäköön teidän löydettäväksenne. Tässä maistiainen novellista Kuuletko valon Ikaros. Se kertoo kirjailijasta, jonka elämä näyttää apealta, vaikka menestystäkin tulee jonkin verran:

Syötin aamuin illoin nimeni hakukoneeseen. Välillä kirjoitin sen vähän väärin, jos jollekin olisi vaikka sattunut kömmähdys. Aloitin sukupolvet yhdistävän tiiliskiven vanhemman ja tyttären suhteen karikoista ja onnenjyvistä. Kirja ei valmistunut. Sen sijaan tein jatko-osan menestysteokselleni. Siinä päähenkilön puoliso sairastui alzheimeriin ja hänelläkin oli salattu menneisyys. Romaani myi 714 kappaletta.

Pidin kovasti. Lukekaa tekin! Suosittelen kirjaa novellien ystäville ja kaikille, jotka haluavat lukea henkilökuvia. Hautala kirjoittaa niin, että kuva piirtyy selkeästi, mutta hän ei selitä eikä maalaa liikaa. Vain tarpeeksi.

Tähtiä 4/5

Kansalliskirjan ovat lukeneet myös monet muut. Esimerkiksi Jenni ei löytänyt kirjasta mitään moitittavaa. Susa kuvaa Hautalan otetta yhtä aikaa tarkkanäköiseksi ja lohduttavan helläksi. Sanna taas kertoo kirjan huonoksi puoleksi sen, että se on liian ohut. Zephyr sanoo Kansalliskirjan novelleja pieniksi Suomi-kuviksi. Kurkatkaa tarkemmin mielipiteet blogeista!

Musteklubi Oulussa 10.1.2014

Oululaisen kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n isännöimä vuoden ensimmäinen Musteklubi pidettiin perjantaina 10. tammikuuta Nuclear Nightclubissa. Olin mukana - erityisesti siitä syystä, että Vartiaisen Jere oli tapahtumassa esittämässä runoja esikoiskokoelmastaan Kirjoitin tämän kärpäspaperille eikä se tarkoita paljon mitään. Illassa oli kyllä muitakin herkkuja tarjolla, sillä illan musiikista vastasi Kauko Röyhkä, ja muita kirjailijavieraita olivat Heli Slunga ja esikoisteoksensa Marras julkkareita viettänyt Sami Lopakka.

Tilaisuus pääsi yleisöryntäyksestä johtuen starttaamaan myöhässä käyntiin, mutta mitäpä siitä. Tunnelma oli hyvä, ja ohjelman alkua odotellessani minulla oli loistava tilaisuus jutustella Jeren kanssa ensimmäistä kertaa kasvotusten hänen kokoelmastaan ja kirjoittamisesta. Olihan ilo tavata!

Musteklubin avasi Kauko Röyhkä soolokeilallaan. Hän kertoi esittävänsä akustisesti herkkiä kappaleitaan, sillä illan päätteeksi pääsisimme rokkaamaan. Kuulimme ainakin Lauran, Pahan maan ja Talon meren rannalla.

Kitara ja mies.

Kirjailijoina paikalle saapuneista vieraista ensimmäisenä esiintyi Sami Lopakka. Nuclearin äänentoisto ja yleisön vellonta oli sen verran ristiriidassa keskenään, että meidän pöytäämme oli haastattelusta hankala saada selvää, ikävä kyllä. Lopakan Marras on kuitenkin jokseenkin puolifiktiivinen teos, joka nojaa Sentenced-orkesterissa soittaneen kirjoittajan omiin kokemuksiin. Vasta julkaistusta kirjasta on ehtinyt kirjoittaa jo ainakin Taika Kirjasfäärissä. Marraksen on lukenut myös Minna, jonka terveiset vein kirjailijalle henkilökohtaisesti perille: Minna tykkäsi erityisesti Marraksen huumorista. Kirjailija oli palautteesta otettu.

Sami Lopakka kertoo esikoisestaan Marras.

Lopakan jälkeen Heli Slunga esitti runojaan yhdessä Kaaoskoneiston Eeva-Maria Kauniskankaan kanssa. Esitykset olivat tuttuja Karamellipaperihame -performanssista. Slunga on aina ihanan reipas ja rohkea lavalla! Pidin.

Lopulta Jere sai vuoron ja esitti hienosti tuotantoaan, vaikka yleisö ei ehkä enää ollut skarpeimmillaan. Olen sitä mieltä, että runo herää eloon lausuttuna, ja niin kävi nytkin. Erityisesti kirjoittajansa esittämänä säkeet saavat ilmaa ja uutta merkitystä sisäänsä. Tunnelmia voi lukea myös Jeren blogista Words like turds.

Jere Vartiainen otti upeasti lavan haltuunsa. 

Illan päätteeksi alussa annettu musiikkilupaus lunastettiin, ja yleisö, minä eturivissä muiden mukana, pääsi rokkaamaan Kauko Röyhkän ja oululaisen Maurice Whitle Sports (France) -kokoonpanon johdolla. Monia klassikkoja kuultiin, kuten Paska kaupunki, Kävelen, Kanerva ja Ihmisen paras ystävä. Ja meillä oli hauskaa! Hieno ilta.

Loppuillan tunnelmaa. Bassossa Huutomerkki ry:n tuottaja Kari Miettunen.

Pauliina Rauhala ja Taivaslaulu Oulun kaupunginkirjastossa

Torstai-iltana 21.11. Oulun kaupunginkirjaston Pakkalan sali oli täynnä, kun esikoiskirjailija Pauliina Rauhala oli saapunut kertomaan upeasta teoksestaan Taivaslaulu. Minä olin tietysti myös mukana. Rauhalaa haastatteli kirjastotoimen apulaisjohtaja Maija Saraste.

Aluksi Rauhala kertoi kirjoittamisestaan, mikä olikin toiselle kirjoittavalle mielenkiintoista kuultavaa. Taivaslaulun kustantaja Gummerus oli kahden päivän jälkeen käsikirjoituksen lähettämisestä ottanut kirjailijaan yhteyttä kustannussopimuksen toivossa, mutta kaksi muuta isoa kustannustaloa oli hylännyt käsiksen. Voi heitä! 

Taivaslauluhan on ollut suurmenestys. Ajatus kirjasta Rauhalalla syntyi jo yli viisi vuotta sitten, josta kului vielä pari vuotta, ennen kuin hän ryhtyi työstämään ajatusta käsikirjoitukseksi. Kirjoittamisen mahdollisti perheen muutto entiselle kotiseudulle Ouluun ja Rauhalan jääminen perheen yhteisellä sopimuksella pois työelämästä. Teemoista Rauhalalla oli jo alun perin valmiina naisen väsyminen ja siihen solmittu rakkaus.

Kirjoittamistyö vei aikaa noin kaksi vuotta. Valmiina oli alku, keskikohta ja loppu, jonka jälkeen Rauhala halusi palautetta ja lähestyi menestyksekkäästi kustantajaansa. Gummeruksen kanssa teos työstettiin rauhassa ja huolella loppuun, Rauhalan mukaan vanhanajan hyvässä kustannusyhteistyössä, kunnes Taivaslaulu julkaistiin syksyllä. Siitä lähtien kirjailijaa on viety.

Taivaslaulusta puhuttiin tilaisuudessa paljon, ja Rauhala luki teoksestaan katkelmia. Kiinnostavaa oli se, että Maija Saraste vertasi Taivaslaulua Virginia Woolfin Omaan huoneeseen. Rauhalan mukaan hän ei ole Omaa huonetta teokseensa kirjoittanut, mutta minusta Sarasteen vertaus oli todella osuva. Toinen kiinnostava seikka Taivaslaulusta paljastui, kun Rauhala kertoi mieslukijoiden pitävän kirjan päähenkilönä Aleksia. Kenties luonnollista, mutta yllättävää!

Tilaisuuden liikuttavin hetki oli se, kun senioripuolelle kääntyvä mieshenkilö antoi Pauliina Rauhalalle lukijapalautetta. Hän kertoi vuodattaneensa kyyneliä lukiessaan Viljan ja Aleksin tarinaa. Kyyneleet taisivat olla koko täyden salin kuulijoiden silmissäkin, sillä niin koskettava ja herkistävä tilanne oli.

Sain Rauhalalta tilaisuuden lopuksi omakätiset terveiset, jotka tekin näette alla. <3

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia. WSOY. 1983. (Sivuja 82.)

Omasta hyllystäni löytyi pieni kirjaston poistomyynnistä ostettu aarre. Oli joulukuun 30. päivä ja lukuhaaste Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 oli loppumaisillaan. Haasteessa oli ideana lukea itselle uusia suomalaisia kirjailijoita, ja kyllä, Krohn on ihme kyllä sellainen. Tunnen hänen yksittäisiä novelleitaan, mutta yhtään koko teosta en ole aiemmin lukenut. - Minä hullu, sillä Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia teki heti ensisivulta lähtien minuun vahvan vaikutuksen. Pieni mukaansa imaiseva kirja kului nopeasti loppuun, ja sain haasteenkin suoritetuksi. Ja millä kirjalla - se oli vuoden loppuhuipennus!

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia kuvaa ihmiselämää ja sen polkuja. Meitä on täällä monta, joilla kaikilla on oma elämä elettävänään. Donna Quijote on joukossamme jonkinlainen oraakkeli, jonka luona ihmiset käyvät pulmissaan, viluissaan. Kokoelman päähenkilö on saanut nimikkonovellinsakin, jossa hänet esitellään lukijalle. Novellista toiseen Donna Quijote on joko mukana yhtenä henkilönä tai hän on taustahahmona. Kokoelma kertoo ihmisistä, oivalluksista, valinnoista, onnesta ja omasta polusta. Novellit kertovat elämän raskaudesta ja ihmisen yksinäisyydestä, mutta toisaalta myös yhteydestämme muihin. Krohnin tyyli on ihailtavaa: hän sanoo kaiken tarvittavan, mutta ei yhtään liikaa. Lukija rakentaa maailman itse. Minä sain ohueen kirjaan lukuisia hiirenkorvia, joihin taatusti palaan vielä.

Hän kopautti porrasta kengällään. - Ja missä joku seisoo, siinä ei voi seistä kukaan toinen. (Novellista Oljenkorsi, s. 17.)

Tähtiä: 5/5.

Donna Quijotesta ovat lukeneet myös

• Suketus, joka häikäistyi http://suketus.blogspot.fi/2013/08/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html,
• Satu, jolla eivät sanat riittäneet kuvaamaan teoksen nerokkuutta http://satunluetut.blogspot.fi/2011/06/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html, ja
• Tessa, joka ihaili Krohnin tyyliä http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi/2011/03/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html.

Tapahtui vuonna 2013 - ja jatkoa seuraa

Räiskitään vielä vähän
uuden vuoden kunniaksi ja vanhan tappioksi
 - tällä tavalla kukaan ei häiriinny eikä tätä lakikaan kiellä!

Taakse jäänyt vuosi 2013 on ollut toisaalta valoisa ja upea, toisaalta synkkä ja kurja. Olen lukenut muutaman todella vaikuttavan kirjan, joitakin kehnompia. Oma kirjoittamiseni oli vielä keväällä myötätuulessa, mutta sen jälkeen on kangertanut pahasti. Kesällä pidin blogitaukoakin, mikä teki terää. Yksi koko blogihistorian ilahduttavimpia blogiseikkailuita on syksyllä alkanut yhteistyö Oulun kaupunginteatterin kanssa! Syksyn lopuksi kuitenkin Googlen palvelut tuhosivat kuvalinkkini blogistani, mikä harmittaa vieläkin. Näppärää konstia kuvien palauttamiseen en ole vielä valitettavasti löytänyt. Blogin ulkopuolinenkin elämä kulkee vuoristorataa, mutta siitä pitää olla kiitollinen.

Kaiken tämän jälkeen on hienoa huomata, että blogistaniassa voi elää ja hengittää monella tavalla. Elämä jatkuu uutena vuonnakin. Kirjapostauksia on tulossa hetimiten Leena Krohnin Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia -novellikokoelmasta, pikapuoliin toivottavasti myös maahanmuuttaja-asiaa Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin -ajankuvasta ja lukukokemuksia myös uusimmasta Finlandia-voittajasta, Riikka Pelon Jokapäiväisestä elämästämme. Teatterin tekemistä seuraan kiinnostuneena edelleen ja kirjoitan katselukokemuksistani. 

Ensi vuonna en lähde mukaan lukuhaasteisiin, vaikka ne kovin mukavia ovatkin. Saan niistä stressiä, ja se ei ole lukemisen tavoitteeni! Vuonna 2013 sain suoritettua Lukudiplomin ja kokoon 13 uutta suomalaista kirjailijatuttavuutta. Kirjavuoren valloitus jäi tekemättä, mikä harmittaa, mutta pidän ajatusta mielessä tänä vuonna ja luen kirjoja enemmän myös omasta hyllystä.

Tässä vielä vuoden 2013 luetuista parhaimmat tärpit ja teatterisuositukset:

Aivan ehdoton: Pauliina Rauhalan Taivaslaulu!
Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet vaikuttaa varmasti.
Taija Tuomisen Tiikerihai ja syksyn uutuus Minusta tulee kirjailija - molemmat loistavia.

Lastenkirjoista ykköseksi näyttää nousseen Jukka Laukkasen Aaveilua, joka onkin huippukirja sekä lapsille että aikuisille.

Teatteriin Oulussa kannattaa ehdottomasti tulla vaikka kauempaakin katsomaan Housut pois -musikaali. Kohta ensi-iltansa saa myös ooppera Tuntematon sotilas, joka vaikuttaa katsojansa mitä todennäköisimmin, ja siitä tulee tietysti myös blogiin tunnelmia heti tuoreeltaan. Mielensäpahoittajan viimeisiä näytöksiä viedään, joten se on nyt alkuvuoden tärppi, jos et aiemmin ole ehtinyt käydä kuuntelemassa ukkojäärän turinoita! Esitysajat voi tarkistaa täältä: http://teatteri.ouka.fi/ohjelmisto/nyt-ohjelmistossa.

Oikien ihanaa kirjaisaa ja monella tavalla kulturellia alkanutta vuotta 2014 kaikille! Tulkoon haaveenne toteen.

Jere Vartiainen: Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoitapaljon mitään

Jere Vartiainen: Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään. Kustannusosakeyhtiö Hai. 2013.

Jere Vartiaisen esikoisrunoteos Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään on kiinnostava kokoelma kirjailijan Words like turds -blogista tuttua tyyliä. Tyyli on omintakeinen, jakaa varmasti mielipiteet, mutta sille, joka pääsee jujulle, Vartiainen tarjoilee kollaasin erilaisia kiinnostavia ihmiskuvia tuokioittain. Tyyli on Vartiaisen vahvuus siinä missä tarkkaan näkemisen taitokin.

Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään tutustuttaa lukijan aakkospersooniin, kuten X, Y, Ä ja W. Tarinat ovat pääosin synkkiä välähdyksiä onnettomien tai elämässä passiivisesti kelluvien ihmisten arjesta. Ne ovat tunnelmakuvia ja tunnekuvia. Mukana on myös kepeämpiä hetkiä. 

Vartiaisen kieli taivuttaa runot absurdeiksi matkoiksi tilanteisiinsa. Välillä ilmaisu lähentelee jopa nonsenseä, kun runoilija tekee uudissanoja, kuten vatsahaavanlehti ja juoksuhaudannopeus. Sanojen käyttö ja kääntely sekä niiden uusintaminen onkin Vartiaiselle tyypillistä ja erottaa hänet muista tekijöistä. Pahimmillaan merkitys jää arvailtavaksi, mutta parhaimmillaan syntyy mestarillisia merkityksiä, kuten runossa Koska V:n silmillä on kiristysside (kun Erato ei kulje):

(--) Joskus rakkauskirjeen kirjoittaminen on huorallatanssia niin kauan, 

että jalat yltävät taas maahan, eikä silloinkaan ole aina varma,

onko syntyvä ääni oma. (s. 19)

Olen todella ylpeä Vartiaisen 25 runoa sisältävästä esikoiskokoelmasta, sillä olen seurannut Jeren blogia pitkään ja satuin yllyttämään hänet taannoin runojen kimppuun proosan löperyydestä (jota siis Jeren ilmaisu ei ole!). Jere on tuottoisa kirjoittaja, joten jäämme odottamaan uutta kokoelmaa. Omasta mielestäni Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään on edustava ja hienosti tekijänsä näköinen kokoelma, mutta parempaakin materiaalia olisi ollut tarjolla. Siitäkin huolimatta tämä kannattaa runonystävän kurkata!

Tähtiä: 3/5

Kirjakantti Kuopiossa 22. - 24.11.2013

Oulu lauantaina lähtötunnelmissa.

Viikko sitten pidettiin Kuopiossa Kirjakanttia, jossa muun muassa julkistettiin Savonia-ehdokkaat ja paljastettiin kirjabloggareiden äänestämät kaikkien aikojen parhaimmat kirjat. Oli iso ilo olla mukana lauantain ohjelmassa, sillä Kuopion kauppahallin kellarissa sijaitsevassa ravintola Rustikissa tapasin Lumiomenan Katjan, Kirjainten virrassa -blogin Hannan, Sinisen linnan kirjaston Marian ja Kirjakko ruispellossa -blogin Marin sekä emäntämme, iki-ihanan Amman Amman lukuhetkestä.

Aamuvirkeä, rännänruntelema kirjabloggari.

Rustikissa paljastimme muutamalle kymmenelle kuulijalle kaikkien aikojen parhaan kirjan äänestyksen tulokset, jotka ovatkin jo levinneet mukavasti blogeissa ja muussa mediassa, mutta vielä kerran tässä viiden kärki:

5. Rikos ja rangaistus

4. Taru sormusten herrasta

3. Sinuhe egyptiläinen

2. Ylpeys ja ennakkoluulo

1. Täällä Pohjantähden alla

Itse olen lukenut näistä kaksi, Taru sormusten herrasta on minulla kesken lopun elämääni, Rikoksen ja rangaistuksen olen nähnyt mm. teatterissa, ja kamalinta on, että ykkönen on vielä kokonaan lukematta! Olen nähnyt Täällä Pohjantähden alla -filmatisoinnin ja lukenut kirjastakin eri tarkoituksiin eri mittaisia katkelmia, mutta kannesta kanteen tämä mestariteos on lukematta.

Jari Halonen kertoi elokuvastaan Kalevala.

Rustikin jälkeen kiiruhdimme Suomen suurimpaan elokuvateatteriin, joka tosiaan sijaitsee Kuopiossa. Siellä katsoimme Kalevala-elokuvan yhdessä ohjaaja-käsikirjoittaja Jari Halosen kanssa. Seitsemän tähteä - elokuvablogista voi lukea rainan arvion, joka pitkälti vastaa myös omaa kokemustani elämyksestä.

Huojuva lato takoi Suomi-kantria vakuuttavasti.

Elokuvan ja Halosen haastattelun jälkeen loppuillan vietimme kantrin ja rockin parissa Henry's pubissa, jossa soittivat loistavalla sykkeellä Huojuva lato ja Doctor's order -orkesterit.

Doctor's orderin meno ja asenne oli rautainen.

Viihdyin Kirjakantissa erittäin hyvin, kiitos hyvän ohjelman ja tietysti Amman! Palaan kirjallisissa asioissa Kuopioon vielä takuulla uudestaan. Pistäkäähän tapahtuman nimi mieleen!

Kirjakantista voi lukea lisää myös ainakin

Lumiomenasta,

Sinisen linnan kirjastosta ja

Amman lukuhetkestä.

Ville Ranta: Kyllä eikä ei

Ville Ranta: Kyllä eikä ei. WSOY. 2013.


Kyllä Ville Ranta osaa juonenpunonnan taidon, se on todettava! En hennonut uutuutta Kyllä eikä ei laskea käsistäni kuin hetkeksi, kun teos kuljetti minua 1800-luvun Oulun kaduilla ja kodeissa. Tylsältä kuulostava idea tehdä muutamasta oululaisesta historiallisesta hahmosta, pitkälti kirkkoisistä kertova sarjakuva muuttuu Rannan kynän kautta eläväksi, vereväksi tarinaksi kaipuusta ja intohimosta. Se on myös kuvaus lankeamuksesta ja synnintuskasta olematta paatoksellinen. Lopussa lukija kokee jopa jonkinlaisen katharsiksen.

Kuvataide on ehkä siisteintä Rantaa. Useimpien aiempien tekijänsä töiden vastaisesti kirjassa on värit mukana. Toivon mukaan mustavalkoinen onkin saanut pitkälti väistyä, sillä värein Ranta luo tunnelmia ja maisemia, joita katselee mielellään.

Juonessa on ainesta vaikka useampaankin tarinaan, mutta kyllä se pysyy kasassa ja rakentaa jännitteensä. Henkilökavalkadi on laaja, eivätkä kaikki kiinnity osiinsa kovin tiiviisti, mutta se ei nouse ongelmaksi. Taustahenkilöt selittävät juonta ja luovat kuvaa aikakaudesta.

Suosittelen Kyllä eikä eitä kaikille Rannan sarjiksista pitäville ja niille, jotka ovat joskus ajatelleet Rannan tuotantoon tutustua. Kaikille kotimaisen sarjakuvan ystäville tämä on myös ehdoton. Ne, jotka pitävät historiallisista tarinoista ja 1800-luvusta tai Oulusta, tarttunevat tähän myös ilomielin. Edelleen ne, jotka tuntevat ihmiselon ristiriitaisuuden nahoissaan, löytävät tästä itsensä.

Tähtiä 4/5.

Myös Salla on lukenut Kyllä eikä ein ja pitänyt siitä. http://sbrunou.blogspot.fi/2013/11/ville-ranta-kylla-eika-ei.html

Mari a:kin tykkäsi ja kuvaili kirjaa mainiosti: http://marinkirjablogi.blogspot.fi/2013/11/ville-ranta-kylla-eika-ei.html 

Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä. Kirjakauppaliitto. 2012.


Miniä on keräilyharvinaisuus. Se on niin harvinainen, että jollei sitä osaa etsiä oikeista paikoista, sitä voi olla mahdoton saada käsiinsä. Kirjastostakaan sitä ei löydä, eikä liioin sitä saa juurikaan divareista tai nettihuutokaupuista. Miniä on nimittäin Kirjan ja ruusun päivän vuoden 2012 kaupanpäälliskirja, jota jaettiin kirjakaupoissa kirjoja ostaneille.  Minä en päässyt tuolloin kirjakauppaan, joten omaa kappaletta minulla ei ole. Hmph.

Sen sijaan minulla on ihania kirjallisia ystäviä! Villasukka kirjahyllyssä lainasi minulle Miniäänsä. Suurkiitos <3! Innostuin Miniään Oulun kaupunginteatterin Mielensäpahoittajan jälkitunnelmissa.

Miniä jatkaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan tarinaa. Äijänjäärä nähdään Miniässä kuitenkin kahdesta edeltäjästä poiketen poikansa vaimon, Liisan silmin. Miniä on jäänyt Espoon-kotiin viikonvaihteeksi, kun poika on lapsineen lähtenyt katsomaan isäukkoaan Sysisuomeen. Matkaan tulee tietysti mutkia, ja appi saapuu junalla miniänsä vieraaksi. Kulttuurit kohtaavat, mutta menneen maailman ja nykyajan kohtaaminen ei vielä riitä. Miniälle tulee nimittäin venäläisiä liikevieraita, joiden kanssa miniän pitää koettaa pärjätä kera appiukon. Lopulta myös lapset saapuvat joukon jatkoksi laatikollinen perunoita matkassaan ja appiukolla on tietysti muun muassa venäläisistä muutama mielipide takataskussa...

Seuraavassa miniä pohtii yhtä kompastuskiveä suhteessaan appeensa:

En ole koskaan oppinut milloin ei on ei ja milloin ei on kyllä. Kun appiukko ja oikeastaan koko hänen sukupolvensa sanoo, että he eivät halua joulu- tai syntymäpäivälahjoja, tarkoittavatko he sitä oikeasti? Vai huutaako heidän sisällään pikkupoika tai pikkutyttö, että kyllä olen ansainnut edes yhden ikioman ja kalliin lahjan elämäni aikana? Tämän dilemman kanssa kamppailen jouluisin ja syntymäpäivisin, koetan löytää oikean lahjan, joka aiheuttaisi appiukossa vilpittömän, välittömän ja vastustamattoman reaktion. Vielä en ole onnistunut. (s. 47 - 48)

Miniä on kiihtyvä farssi, jossa lähes kaikki on mahdollista. Valkoisia valheita, hermoromahduksia ja jääräpäisyyttä ei juonesta puutu. Kyrön taidokas kynänjälki, empaattinen ja oivaltava tapa kirjoittaa tempaa mukaansa. Ohut kirja on nopea lukea. Se huvittaa ja yllättääkin, mutta tuntuu kuitenkin tarinana tutulta. Äijänjäärästä kirja antaa kuitenkin uuden näkökulman, joten Mielensäpahoittajiin ihastuneille Miniä on ihan kuin apelle miniä. Toimii tämä varmasti itsekseenkin. Lue, jos saat käsiisi!

Tähtiä: 3/5

Miniää luettiin tuoreeltaan paljon. Muun muassa näistä blogeista voit lukea lisää:
Kirsin kirjanurkka
Järjellä ja tunteella
Kaiken voi lukea
Kasoittain kirjoja

PS. Vuonna 2013 Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailija oli Jari Tervo teoksellaan Jarrusukka. Asiaan kuuluu, että kirjoittaja pysyy viimeiseen saakka salaisuutena, mutta vinkkien perusteella yleisö voi osallistua leikkiin ja pohdiskella vuoden nimeä. - Ensi vuonna arvuutellaan taas, kuka mysteerikirjoittaja on. Osallistu sinäkin huhtikuussa ja osta kirja 23.4.2014 kaupanpäällisineen!