Tuhat ja yksi yötä

Tuhat ja yksi yötä. Valikoinut ja suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Kuvittanut Heli Hieta. Otava. 2010.


Tuhannen ja yhden yön sadut on klassikko. Moni meistä tuntee kokoelman kehyskertomuksen: nuori kuningatar kertoo puolisolleen joka ilta tarinoita, jotta kunungas ei tapattaisi vaimoaan aamunkoitteessa, vaan tämä pysyisi tarinoiden turvin hengissä seuraavaan iltaan. Useimmat tuntevat myös tuhannen ja yhden yön saduista muutamia: Aladdin ja taikalamppu, Sinbad merenkävijä ja Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa lienevät ainakin tuttuja.

Jaakko Hämeen-Anttila on koonnut oman kokoelmansa tuhannen ja yhden yön tarinoista. Tuhat ja yksi yötä alkaa kiinnostavalla alkusanasella, jossa suomentaja valottaa kokoelman historiaa. Tuhannen ja yhden yön sadut ovat ikivanhaa tarinaperinnettä, jotka ovat aluksi siirtyneet ja muuntuneet suusta suuhun, ja vähitellen niitä on kirjoitettu muistiin ja kopioitu eteenpäin. Kokoelma ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään yhtenäinen ja vakiintunut opus, vaan jokainen kokoelma on omanlaisensa valikoima tarinoista ja niiden versioista. Niin tämäkin.

Myös klassikkosaduista on olemassa useita versioita. Esimerkiksi Aladdin ja lumottu lamppu -satu tässä kirjassa on erilainen kuin vaikkapa viime vuosina suosiota kerännyt Disney-elokuvaversio. Myös suomentaja on perinteen mukaisesti muokannut lähteenä olleita tarinoita omanlaisekseen, muun muassa poistamalla kertomuksista toistoa ja vähentämällä runoja, josta kyllä itse nautin.

Minä luin kokoelman ääneen ilta- ja sairaspäiväsatuina omille pojilleni. Pienille lapsille lukiessani liityin itsekin tarinankertojien joukkoon, sillä jouduin jonkin verran muuntelemaan Hämeen-Anttilan muovaamia tarinoita omikseni. Esimerkiksi Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa -sadussa epäonnekkaan ja ahneen Ali-Baban veljen ruumis pilkotaan palasiksi, mutta meidän tarinassamme riitti miehen kohtaloksi ihan vain tavallinen surullinen taistelutappio.

Lienee itsestään selvää, että Tuhat ja yksi yötä on hyvä tarinakokoelma. Teos on Oulussa lainattavissa lastenosastolta, mutta se voisi olla ihan mainiosti sijoitettu myös aikuisten osastolle. Kertomukset ovat yleisinhimillisiä, ja ne käsittelevät vihaa, kostoa, rakkautta, pelastusta, sinnikkyyttä, neuvokkuutta, iloa ja surua. Yleensä paha saa palkkansa. Huomionarvoista on, että kehyskertomuksessa ja esimerkiksi Ali-Babassa ratkaisevaan rooliin nousee sinnikäs ja neuvokas nainen.

Omaksi satusuosikikseni kokoelmasta nousee Sinbad menenkävijä. Se on huikea seikkailu, jossa Sinbad vaaroja uhmaten hakeutuu aina uudestaan ja uudestaan matkoille, joilla vaurastuu ja rikastuu ja palaa kotiinsa koettelemusten jälkeen uljaana miehenä. Sinbad merenkävijä on myös kertomus ystävyydestä, siitä, miten tarinoita voi jakaa ystävysten kesken. Sadussahan Sinbad kertoo matkoistaan kaimalleen, Sinbad kantajalle, joka on asemaltaan rikasta merenkävijää huomattavasti alhaisempi. Siitä huolimatta miesten välille kehittyy ystävyys, joka kestää aina siihen saakka, kunnes "heidän luokseen tuli nautintojen karkottaja ja seurueiden hajottaja, palatsien raunioittaja ja hautojen asuttaja". Pojillani satusuosikkeja oli taas monia - jokainen satu loppui liian äkkiä ja jokainen yö tuli liian nopeasti eteen - ihan niin kuin tuhannen ja yhden yön tarinoiden kehysketromuksessa käy kuninkaalle! Lopuksi seurasi kysymys: "Menikö meillä tuhat ja yksi yötä, äiti?"

Tuhat ja yksi yötä on upean näköinen kirja! Se on mittava fyysisiltä mitoiltaan ja kaunis katsella. Heli Hiedan kuvitus on tyylikäs, ja siinä on käytetty värejä taitavasti ja säästelemättä. Kuvia tosin olisi ihan hyvin voinut olla enemmänkin. Kirjan taitto on myös erittäin onnistunut. Tämäpä onkin hyvä lahjavinkki monenlaiselle lukijalle!

Tämä klassikko ilman muuta ansaitsee tähtiä: 5/5.

"Tarinat ammoin eläneistä
ihmisistä ovat esimerkkejä,
joista me voimme ottaa opiksemme.
Lukija, lue siis, mitä toisille on
tapahtunut, ja tutkiskele
menneitten aikojen historiaa.
Lue nämä kertomukset, joita sanotaan
Tuhannen ja yhden yön tarinoiksi." (s. 13)

Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri

- Miltä tuntuu tappaa ihminen?

- En tiedä, Olen tappanut vain vihollisia.

Tämä on niitä elämyksiä, jotka eivät päästä vähällä. Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa herättää valtavasti ajatuksia. Esityksen viesti on selvä: sota on mieletöntä, hirvittävää, eikä hyviä ja pahoja ole olemassa.

Olen siten varmasti keskivertosuomalainen, että oopperassa käyntini ovat laskettavissa yhden käden sormin. Kanssani esitystä seurasi unkarilainen opiskelijamies, joka on käynyt oopperassa lapsesta saakka. Hän soittaa myös itse useita instrumentteja, joten voisin sanoa saaneeni ilon seurata esitystä asiantuntijan kanssa.

Aika velikultia.

Yleistetään ja paljastetaan heti aluksi: pidimme esityksestä molemmat. Seuralaiseni on lukenut Tuntematon sotilas -romaanin, joten hän pystyi suomen kielen alkeiden ja lukukokemuksensa perusteella seuraamaan juonta vaivattomasti. Alkuperäistekstille ollaan varsin uskollisia, mutta näppituntumalta luulisin, että Väinö Linnan Sotaromaani on antanut aineksiaan myös oopperan sisältöön. Sotilaiden asenne ylintä sotajohtoa kohtaan sekä sukupuolimoraalin rappio olivat kärkkäitä. - Omasta Tuntemattoman lukukokemuksestani on jo liki 20 vuotta aikaa!

Oulu sinfonian esittämä musiikki tekee hyvää esitykselle. Se tukee tunnetiloja ja värittää tarinaa. Solistit (katso nimiluettelo Oulun kaupunginteatterin Tuntemattoman sotilaan sivulta) onnistuvat rooleissaan hyvin. Seuralaiseni musiikin tuntijana oli samaa mieltä. Oopperan sävellys on 1960-luvulta Tauno Pylkkäsen, kapelimestarina toimii 2014 Markus Lehtinen ja esityksen ohjauksesta vastaa nyt Lauri Maijala.

Aiemmin vain 1967 esitetty teos on rakennettu paitsi alkuperäistekstin myös taitavasti symboliikan varaan. Erittäin koskettava kohtaus on esimerkiksi se, kun vänrikki Kariluodon (Petrus Schroderus) lapsenusko ja naiivius joutuu koetukselle. Hänessä näyttämöllä konkreettisesti kuolee sisäinen lapsi (Veeti Reunanen/Lauri Vasama), joka seuraa haavoittuneena mukana esityksen loppuun saakka. Samoin hienosti on kuvattu Risto Tuorilan esittämä pataljoonan komentaja, nykypäivän sotaveteraani Sarastie, joka kulkee rollaattorinsa kanssa näyttämöllä päästä päähän. Puvustuksella (Sanna Levo) tapahtumia tuodaan kiinni tähän päivään: Luutnantti Lammiolla (Janne Raudaskoski) ja hänen lotallaan (Katri Rahko/Henna-Maria Riikola) on mukanaan perässä vedettävät, pyörälliset nykyajan matkalaukut. Sotilailla on selässään kätevästi rinkat makuualustoineen toisen maailmansodan aikaisten reppujen sijaan. Tuntematon sotilas voisi olla meidän aikaamme.

Esitys alleviivaa ajatusta, että yksilö on voimaton vallan ja sodan puristuksessa. Vaikka yksin olisi kunniakas ja rehti, sota riisuu hyvät ominaisuudet päältämme. Tätä korostaa muun muassa Tuntemattoman sotilaan yksi keskushahmoista, Vilho Koskela (Nicholas Söderlund). Koskela on oopperassa taustahahmo, sivustaseuraaja, oopperan kalpeanaama, joka ei pysty joukkoaan, liioin isänmaataan suojelemaan. Koskela toteuttaa apeasti vain sen, mikä tehtäväksi on annettu.

Rokka käyttää venäläistä naista.

Naisen rooli oopperan sodassa on vaitonainen, lähinnä viihdyttävä tai uhri. Rokka (Juha Pikkarainen) puolestaan rempseänä kannakselaisena täydennysmiehenä ottaa naisista kaiken irti vaikka väkivalloin. Sotilaana Rokka on urhea ja viileäpäinen, naisten kanssa onneton hyväksikäyttäjä. Tantereelta poistuessaan kertoo lähtevänsä kotiin laskemaan lapsensa.

Turhia uhreja, turhaa kärsimystä. Sitä on sota, ja sen kertoo meille Tuntematon sotilas -ooppera, joka tuo näyttämölle pelon, kauhun, kaaoksen, mielivaltaisuuden ja epäinhimillisyyden. Lavastus (Maija Tuorila) on synkkä. Esitykseen johdattavat puhuttelevat arkistokuvat sodasta. Viesti ei jää epäselväksi. Jos meillä on nyt rauha, samaa murheellista järjettömyyttä on muualla. Ihmisyys jää siinä tragediassa syrjään. Unkarilaisen seuralaiseni kanssa pääsimme syvällisiin keskusteluihin sodasta ja rauhasta sekä sodanjälkeisestä Euroopasta.

Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa esitetään vain kymmenen kertaa. Tämä ooppera on meille suomalaisille helposti lähestyttävä, sillä tarinan ja hahmot me tunnemme kaikki. Laulu on paljolti puhelaulua, joten repliikit kuljettavat juonta eteenpäin. Teos taipuu oopperaksi näköjään erittäin hyvin, jopa tällaisen aloittelijan mielestä.

Esitys on viritetty vahvaksi elämykseksi tilassa liikkuvine äänineen ja voimakkaine valotehosteineen. Varsinaista viihdyttävyyttä tästä ei kannata hakea, mutta kyllä sotilaiden sanailusta pilkahdus huumoroiakin löytyy. Järkytys, ahdistus ja suru jäävät kuitenkin vahvasta tulkinnasta päällimmäisenä mieleen. Taiteen yksi tehtävä on kantaa ihmiskunnan muistia mukana ajasta toiseen. Tuntematon sotilas -ooppera näyttää veriroiskeineen edessämme sitä, mitä rintamalla pian edesmenneet sukupolvet ovat kokeneet 1940-luvulla, ja mitä koetaan jossakin päin maailmaan tälläkin hetkellä.

Esityskalenteri löytyy täältä:
http://teatteri.ouka.fi/esityskalenteri

Lukekaa myös Hesarin yksi kirjoitus oopperasta, jossa Murtuneet mielet -teoksen kirjoittaja Ville Kivimäki kuvaa oopperaa "läpensä lohduttomaksi".

Ryookan: Suuri hupsu

Ryookan: Suuri hupsu. (Suom. Kai Nieminen.) 4. painos. Basam Books. 2012. (268 sivua henkilöhakemistoineen ja lähdeluetteloineen.)


Japanilainen rakastettu runoilija Ryookan syntyi 1700-luvun puolivälin jälkeen ja kuoli ennen 1800-luvun puoliväliä 74-vuotiaana. Hän oli sivistysperheen lapsi, joka 18-vuotiaana hylkäsi maallisen elämän ja ryhtyi munkiksi. Loppuelämänsä hän eli vaatimattomasti kerjäten ruokansa, viininsä ja kirjoituvälineensä.

Ryookan oli seurallinen erakko, joka tarkkaili ja osallistui. Suuri hupsu alkaa Kai Niemisen ansiokkaalla johdannolla, jossa hän avaa kuljettua elämänpolkua runoilijalta, joka ei halunnut itseään kutsuttavan runoilijaksi. Johdannon avulla teoskin avautuu lukijalle monisyisemmin.

Ryookanin runot kertovat suoraan tekjijänsä elämästä. Ne ovat pysähtyneitä kuvia, joiden kautta voi kuitenkin aistia arjen ja juhlan satojen vuosien takaa. Runot ovat ajattomia. Niissä havainnot ovat niin yleisiä, etteivät ne sitoudu paikkaan eivätkä aikakauteen. Silti niissä on valtavasti pontta ja viisautta. Nykymuodikas joutilaisuus on yksi hyve ja nautinto, josta Ryookan puhuu:

Sade seestyy, pilvet seestyvät, ilma seestyy
mieleni on kirkas, koko maailma on kirkas.
Hylkään maailman, hylkään itseni ja olen jouten:
nyt voin viettää lopun elämäni kuun ja kukkien seurassa. (s. 105) 

Toisaalta Ryookan on yksinäinen, ja hän nauttii siitä, mutta hänelle kelpaa myös seura erityisesti viinipullollisen kera. Hänellä oli muutamia luottoystäviä, joista hän kirjoitti, mutta siitä huolimatta

Ei niin, että en
välitä seurustella
muun maailman kanssa
- osaan vain pitää hauskaa
parhaiten yksinäni. (s. 155)

Ryookanilla oli myös suhde häntä 40 vuotta nuorempaan nunna Teishiniin. Ystävyydestä, rakkaudesta ja kaipuusta kertovat myös osa Suuren hupsun sivuista. Miettikää, miten viiltävää, karua ja totta esimerkiksi tämä on:

Voi! Niin kylmä yö,
voi! niin ohut kaapuni -
nukun yksin ja
havahdun unestani,
mieli palaen
kastan siveltimeni,
nostan katseeni
eilen olin katkera,
mutta tänään taas
rakastunut, kaipaava
- ja vaikka mitä.
Mitä tästä lähtien?
Voi tätä piinaa. (s. 201)

Ryookanin Suuri hupsu on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Se sisältää ajatuksia, jotka kantavat meistä jokaista, seurallista tai erakkoa, pitkälle. Minä luin tämän suosituksena, josta olen hyvin tyytyväinen. Japanilaiseen runouteen olisin muuten tuskin tullut ainakaan tässä vaiheessa tarttuneeksi, mutta tämä kannatti!

Tähtiä: 4/5

KOM Oulussa: Kolme sisarta

Tässä kaupungissa on 100 000 ihmistä, muttei ketään ketä kadehtia.

Anton Tsehovin Kolme sisarta saapui Oulun kaupunginteatteriin KOM-teatterin vierailunäytöksenä tällä viikolla. KOM on käynyt Oulussa monesti ennenkin, ja toivottavasti tämä yhteistyö jatkuu. On hienoa saada ulkopuolelta raikkaita tuulahduksia kaupunginteatterin oman ohjelmiston lomaan. KOM tuntuu takuutuotteelta, jota on helppo lähteä kerta toisensa jälkeen katsomaan. Maanantaina suuren näyttämön katsomo taisi olla loppuunmyyty.

Kolme sisarta oli oikeastaan vähän erilaista KOMia kuin odotin. Tsehovin teksti on tietysti huikea ja se kantaa pitkälle. KOMin tulkinta oli puvustukseen (Niina Pasanen), maskeeraukseen (Leila Mäkynen) ja lavastukseen (Markku Pätilä) upotettuja merkityksiä yhtä täynnä kuin näyttämöllä kiertävä kakkavaippa . Symboliikkaa oli paljon, ja osa niistä aukeilee nerokkaasti vasta jälkeenpäin esitystä kelattaessa. Sovinnaisia totuuksia murretaan näyttämöllä ja klassikkoa kirjoitetaan uusiksi. Tämä on loistavaa. Ristiriitoja herättivät kuitenkin näyttämölle ohjattu (Lauri Maijala) kova kouhkaaminen, huutaminen ja riehuminen. KOM oli teroittanut tyylilajia pitkin esitystä äärimmilleen. Saattaa olla, että jotkut katsojat eivät jaksaneet nähdä asiaa esillepanon alta, niin Tsehovia kuin se olikin. - Tarvitseeko teatteria aina jokapojalle tehdäkään?

Kolme sisarta käsittelee syviä kysymyksiä ihmisyydestä ja onnellisuudesta. Sisarukset Irina (Laura Malmivaara), Olga (Vilma Melasniemi) ja Maša (Eeva Soivio) kaihoavat jokainen jotakin, joka on tavoittamattomissa. Heidän pintapuolisesti hyvä, mutta todellisuudessa tyhjä elämänsä luisuu jatkuvaan hakemiseen. He ajautuvat tilanteisiin, jossa onnellisuus jää muiden käsiin. He tekevät niitä ratkaisuita, joita tekevät kaikki muutkin. Irina menee naimisiin, vaikkei rakasta tulevaa aviomiestään. Olgasta tulee johtajatar vastoin tahtoaan. Maša ei saa rakastamaansa miestä, vaan päästää tämän käsistään. Esityksen loppu on huipennus: me kaikki olemme, piru vieköön, samanlaisia!

Kolme sisarta alleviivaa ajatusta, että onnellisuus pitää nähdä joka hetkessä. Siihen pitää tarttua joka ikinen päivä. Toisaalta esityksen viesti lienee myös se, että ihmiselämä on väistämättä onnetonta, traagista ja turhaa. Kukaan ei osaa olla hyvä toisille, vähiten itselleen. Osuu aikaamme ja uppoaa syvälle.

Pidin esityksestä lopulta ihmeen kovasti, vaikka edes takaisin juoksentelu meinasi välillä turruttaa.

Ronja Ryövärintytär Oulun kaupunginteatterissa

Kuule, Birk. Toivoisinpa, että sinä olisit minun veljeni.

Oulun kaupunginteatterissa tarjoillaan nyt herkkua kaikille Astrid Lindgren -faneille, sillä näyttämölle on tuotu klassikko Ronja Ryövärintytär. Lindgrenin kirjoista juuri tämä on oma suosikkini ylitse muiden. Niinpä odotin paljon myös näytelmältä.

Ilo oli havaita, että yleisössä oli paljon lapsia, mutta myös monenikäisiä aikuisia ystävyksiä, pariskuntia ja paljon miehiä! Ronja on ehdottomasti esitys kaikenikäisille. Itse otin kaverikseni 15-vuotiaan kummityttäreni.

Ihastuimme, viihdyimme. Riemuitsin siitä, miten teatterissa Ronja oli samanlainen tarina ystävyydestä, kasvamisesta ja vanhempana olemisesta kuin olin sen kirjasta lukenut. Anniina Paasosen dramatisoinnissa ei poiketa kirjan tekstistä juurikaan. Myös muun muassa Helvetinkuilu ja paskapäät sanotaan, kuten ne on. Ainoa yllätys oli Seitsemästä veljeksestä lainattu Oravan laulu, mutta sekin kyllä sopi kohdalleen aika mainiosti. Olisiko ilmankin pärjätty - ehkei!

Sanni-Mari Kanto on kuin ilmetty Ronja. Keväthuutokin kajahtaa koko suuren näyttämön täydeltä. Birkiä näyttelevä Elias Keränen saa myös takuulla pikkukatsojien sydämet puolelleen. Pidin kovasti Hannu Pelkosesta Matiaksena, ja koko näytelmän suosikkihahmokseni nousi Kalju-Pietu, jota esittää Tuula Väänänen. Myös muut henkilöt kuljettavat näytelmän mahtavasti loppuun saakka.

Ronjasta olisi niin paljon kerrottavaa, mutta jätän osan yksityiskohdista paljastamatta. Sen sijaan kehotan: menkää katsomaan loistava Pasi Räbinän suunnittelema puvusto, näkemään haavoittunut villihevonen näyttämöllä, kuulemaan maahisten laulu, näkemään ajattarien raastava lento ja ihastelemaan kakkiaisten piiperrystä! Menkää ottamaan osaa hilpeisiin ryövärijuhliin! Ronja on Oulun kaupunginteatterissa juuri sellainen kuin kuvitella saattaa. Suositusikäraja 7 on paikallaan erityisesti herkimmille ja kokemattomimmille pikkukatsojille.

PS. Ronjaan kannattaa aivan ehdottomasti hankkia myös käsiohjelma, joka on taiteltu pieneksi laatikoksi. Laatikon sisältä löytyy kiva yllätyslahja!

Maikki Harjanne: Minttu kirjastossa (lukudiplomi completed)

Maikki Harjanne: Minttu kirjastossa. Otava. 2000.

Minun ja poikieni lukudiplomiurakan päättää oivallisesti Maikki Harjanteen rakastetusta Minttu-sarjasta kuvakirja Minttu kirjastossa. Aihe on pojille erittäin tuttu, sillä käymme tietysti kirjastossa ahkerasti itsekin. Poikani rakastavat kirjoja, aivan niin kuin Minttu.

Kirjassa pääosassa ovat Harjanteen värikkäät kuvat. Sivut täyttyvät kuvista, mutta tekstillekin on toki tilansa. Teksti on helppolukuista, ja Maikin näkökulmasta se tulee lähelle lapsen kokemusmaailmaa. Joihinkin Minttu-kirjoihin verrattuna Minttu kirjastossa on jopa runsastekstinen.

Mintun kirjastomatka alkaa kotoa, jossa Minttu käyttää kirjoja luovasti rakennusmateriaalina. Isän kirjastolaina on hukassa, mutta se löytyy viimein, mistäpä muualta kuin Mintun leikeistä. Isä ojentaa Minttua pitämään kirjoista hyvää huolta. Sama teema toistuu vielä kirjastossakin, ja kolmannen kerran, kun Minttu itse ojentaa mielikuvitusystäviään kirjojen hyvään käsittelyyn. Silti Harjanne ei ole avoimen paasaava, vaan tapakasvatus rakentuu tarinan kautta.

Lyhyessä kirjassa tapahtuu paljon, osa tuttua, osa sellaista, josta voi helposti ottaa mallia omaan elämään. Mintun elämä on mutkatonta ja reippaan iloista. Ei ihme, että monet lapset pitävät Minttu-kirjoista kovasti ja sarja on säilyttänyt suosionsa jo liki neljä vuosikymmentä! Meillä tämä ei noussut suursuosikiksi, mutta hyvään keskikastiin helposti. Suosittelen kirjaa ilomielin kaikille itselukeville lapsille ja ilman muuta koko sarjaa myös pienemmille luettavaksi.

Kunnarin Tapiirista poimittuna lukudiplomitehtävänä pojat etsivät kirjaan liittyviä tavaroita. Kuvissa myös innokkaat lukudiplomihaasteemme päätähdet:

Innostuva ja reipas esikoisemme keräsi viideksi kirjaan liittyväksi tavarakseen kirjan, pehmolelun, kirjastokassin, kirjastokortin ja peiton.

Viikari, vekkuli kuopuksemme taas saalisti melkein saman setin, mutta peiton sijasta hän poimi mukaan "pojan", jota edustaa tässä isin perintölelu, karateukkeli. Tyyny on vain päänalustana mukana, vaikka sekin liittyy kyllä kirjan tarinaan.

Minttu kirjastossa näpäyttää meiltä
tähtiä: 3/4

Minttu kirjastossa saa siis kunnian lopettaa ja saada valmiiksi lukudiplomihaasteemme! Nyt odotellaan lukuvuoden päättäjäisiä, joista varmaan kuullaan lisää haasteen isäntäblogissa Hyönteisdokumentissa kuun lopussa :-).

Tässä vielä haasteeseen lukemamme kirjat linkitettynä:

1. Tuula Korolainen: Meidän perhe
2. Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre 
3. Jukka Laukkanen: Aaveilua
4. Maikki Harjanne: Minttu kirjastossa
5. Hannele Huovi: Urpo ja Turpo löytävät aarteen 
6. Timo Parvela: Mitäs siihen sanot, isä?
7. Jukka Itkonen: Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja 

Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre (lukudiplomi)

Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre. Kuvittanut Hannu Taina. WSOY. 2001. (142 sivua.)



Uppo-Nalle tutki kirjahyllyään ja löysi runoja jotka hän kokosi tämän kirjan kansien väliin.



Pitkästä aikaa lukudiplomimme edistyy! Olemme pienten poikieni kanssa ehtineet jo viidenteen kirjaan seitsemästä. Nyt vuorossa on Tapiirin kirjatarjottimelta satusoppaa, iki-ihana Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runoaarre, jota olemme lueskelleet pitkään edes ja takas, välillä kiiruhtaen ja ahmien, välillä pidempään pysähdellen. Suosikkirunoja on valikoitunut monia. Runoja, joissa on vakavia aiheita, kuten sota, ja monta kepeämpää, joille saa nauraa.

Uppo-Nallen runoaarteessa Karjalaisen eri vuosilta kootut Uppis-runot on järjestettu teemoittain. Liikkeelle lähdetään aivan alusta eli siitä, miten Uppo-Nallesta tuli Uppo-Nalle. Myöhemmin runoja on muun muassa sairastamistarpeiksi, ystävyyttä varten, luontolyriikaksi ja vuoden kierron mukaan riimiteltyjä lorutteluja. Omat suosikkini löytyvät joko rakkaus- tai unirunoista. Jos pitäisi valita, ottaisin unirunot.

Kirjallisuusdiplomi on kuitenkin lapsia varten. Poimimme Kunnarista tehtäväksi poimia kirjasta paras kohta, joka pitäisi lukea muille. Poikani eivät vielä kuitenkaan lue sujuvasti, joten muuntelimme tehtävää niin, että minä luin valituksi tulleet runot uudestaan pojille.

Kohta kuusivuotias esikoinen valitsi heti hymy huulillaan empimättä "hopeinen pisaapotta -lorun", joka kuuluu kirjassa osioon Sekarunot ja menee näin:

Miljoona mustaa jätesäkkiä.
Kymmenen ihka uutta täkkiä.
Viisi sohvaa ja nojatuolia,
kukaan ei taida niistä huolia.
Kylläpä hienon asunnon saisi
jos näillä kotinsa kalustaisi.
Voi ihmeiden ihme ja todentotta:
tuossa on hopeinen pissapotta. (s. 77)

Nelivuotias kuopus puolestaan mietti hetken, kertoi pitävänsä "häkki täkki säkki" -lorusta, mutta ilmoitti kuitenkin lempirunokseen sen, jossa "prinsessa kaataa päähän soppakulhon". Luin seuraavasti:

Prinsessa keskiaikainen
valitsi itsellensä sulhasen.
Kun kestänyt ei enää kantti sulhon,
prinsessa heitti sulhon päähän
soppakulhon... (s. 123)

On ihmeellistä ja ihanaa, miten lapset näitä loruja muistavat! Minulla ei ollut kummastakaan mitään muistikuvaa, mutta pojat osasivat nämä melkein ulkoa, vaikkei näitä ole montaa kertaa luettu. On aivan selvää, että lukeminen vaikuttaa ja runsas kieli tarttuu. Sen vuoksi suosittelen kaikille lapsille luettavaksi paljon myös loruja ja runoja jatkuvasti proosan ohessa. 

Poikien lempirunoissa selvästi viehättää huumori ja yllättävä loppukäänne. Molemmissa runoissa on myös vauhtia ja rytmiä. Riimittelyt ovat luontevia, ja ne ilahduttavat meidän pikkulukijoita. Niitä on myös mukava yhdessä imitoida ja muunnella!

Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runoaarre on erittäin hyvä valinta lorutteluun monenikäisen lapsen kanssa. Runoista aikuisenkin on helppo löytää suosikkinsa. Hannu Tainan kuvitus on ehkä liiankin maltillinen (EDIT: siis niukahko tässä kirjassa, muutenhan kuvitus on kaunis ja Uppo-Nallen kuvittajana Taina aivan ehdoton!), ja kuvia saisi olla runsaammin, mutta joka tapauksessa se sopii kirjaan mainiosti. En malta olla laittamatta vielä tähän loppuun yhtä katkelmaa omasta suosikistani. Hyvää yötä kaikille!

Uninen kissa on porraspuulla
tahdotko kissan kehruuta kuulla
ja koppinsa katolla pikkuinen hauva,
ihan pieni hauvavauva,
jota hirmuisesti haukottaa.
Joko unonen tupaan saapua saa? (s. 139)

Tähtiä: 4/5

Kauppamatkustajan kuolema Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Jussi Tuokkola

Arthur Millerin Broadway-kestosuosikki ja elokuvaklssikko rantautui tammikuussa Ouluun. Ei suotta! Kauppamatkustajan kuoleman näyttelijätyö on loistavuudessaan nautittavaa, lavastus yksinkertaista ja oivaltava (Markus Tsokkinen) ja kokonaisuus tyylikkään hallittu. Harvoin suurella näyttämöllä näkee näin hyvää koko kansan draamaa, mutta pitää kyllä samaan virkkeeseen heti todeta, että viime aikoina näitä on ollut raikkaasti jo muitakin. Kiittäminen lienee teatterin johtoa: Go, Mikko Kouki & Arto Valkama! Nyt ohjaajaksi on saatu Paavo Westerberg.

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Jussi Tuokkola

Kauppamatkustajan kuolema kertoo kaupparatsuna toimivan Willy Lomanin (upea Risto Tuorila) ja hänen perheensä tarinaa. Loman on ollut menestyvä kauppamies, mutta provisiopalkka ja busineksen uusi aika on ajanut hänet ahdinkoon yli 30-vuotisen uran jälkeen. Mies syyttää ulkoisia tekijöitä tilanteestaan ja samalla odottaa pojistaan jotakin suurta. Ahdinkonsa hän pimittää Linda-vaimoltaan (vaikuttava Hannele Nieminen), joka taas suojelee miestään kaikin tavoin todellisuudelta. Jo aikuiseksi kasvanut kuopus Happy (Tomi Enbuska) rimpuilee tässä asetelmassa mukana, ja esikoinen Biff (Markus Järvenpää) ei löydä maailmassa paikkaansa. Willy elää puolittain elämäänsä menneisyydessä, entisessä mahdin ajassa, jolloin kaikki oli vielä hyvin, tukka takana ja kaikki mahdollisuudet edessä. Tätä palettia tukee joukko hyvin näyttämölle sopivia sivurooleja (Mikko Leskelä, Timo Reinikka, Kari J. Ristolainen, Pentti Korhonen, Annina Rokka, Merja Pietilä ja Riina Uimonen).

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Jussi Tuokkola

Ei ole ihme, että Millerin taidokkaasta tekstistä on tullut klassikko, joka on nyt taas hämmästyttävän ajankohtainen. Näytelmä käsittelee inhimillisiä aiheita, kuten hyväksytyksi tulemisen tarvetta, ihmisarvoa, työuupumusta ja perhedynamiikkaa. Toteutus on hieno, ja muun muassa aikasiirtymät on tehty taiten. Tarina koskettaa, huvittaa ja saa ajattelemaan. Teemat puhuttelevat aikuisia katsojia iästä riippumatta, vaikka eilen suuri sali oli taas valtaosin harmaita panttereita täynnä. Toivottavasti Pohjois-Suomen nuorempi polvikin löytää virkistyneen näyttämötaiteen Oulun kaupunginteatterista! Kauppamatkustajan kuolemaa ei ole turhaan kehuttu. Menkää katsomaan!

Takkijonossa esityksen jälkeen kuultua:

• Paras näytelmä, jonka olen nähnyt!
• En katsonut kertaakaan kelloa.
• Kova työ näyttelijälle.
• Kannatti tulla!

Tsekkaa paikat heti: http://teatteri.ouka.fi/ 

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus (äänikirja)

Kuva: WSOY

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus. (The A.B.C. Murders. 1936. Suom. Aune Suomalainen, tark. Kiti Kattelus.) Äänikirja. Lukija Lars Svedberg. WSOY. 2010.


Kuuntelen äänikirjoja autoillessa, lähinnä työmatkoilla. Olen jo sen verran oppinut omista kuuntelutottumuksistani, että toisaalta kuunneltavana ei saa olla aivan mahdottoman raskas teos, mutta toisaalta tekstin on oltava kuitenkin sen verran vetävää, että huomio jaksaa pysyä kiinnittyneenä siihen. Valitsin Agatha Christien Aikataulukon arvoituksen kirjastosta mukaani, sillä Agatha Christie on yhtenä dekkaripoikkeuksena TBR:lläni. Christie on dekkariklassikko, jota kannattaa myös ei-niin-dekkaristin muistaa aina silloin tällöin.

Aikataulukon arvoitus on kuvaus Hercule Poirot'n ja Britannian poliisivoimien kilpajuoksusta sarjamurhaajan kanssa. Murhaaja kylvää kuolemaa valitsemalla uhrinsa ja tekopaikkansa aakkosjärjestyksessä, ja murhapaikalta löytyy aina tekijän jälkeensä jättämä ABC-aikataulukko. Kirjassa Hercule Poirot toteaa ensimmäistä kertaa olevansa mielipuolisen sarjamurhaajan perässä, kun aiemmat tapaukset ovat olleet yksittäisiä ja murhaaja on löytynyt yleensä kuolleen lähipiiristä. Nyt kyseessä on kylmäverinen tyyppi, joka vielä kaiken lisäksi lähettelee Poirot'lle ivaavia kirjeitä, joissa väheksyy salapoiliisin kykyä ratkoa henkirikoksia ja jotka hän allekirjoittaa nimimerkillä ABC.

Christien teos rakentuu esipuheessakin mainittujen osien varaan: yhtäältä kirjailija kertoo tapahtumista Poirot'n apurin, kapteeni Arthur Hastingsin näkökulmasta, ja toisaalta kuvaus on kaikkitietävän kertojan tekstiä Hastingsin havaintopiirin ulkopuolisista tapahtumista. Hastingsin kuvaus perustuu hyvin pitkälti dialogin varaan. Hän kuvaa keskusteluitaan Poirot'n kanssa tai keskusteluja, joita Poirot käy muiden henkilöiden kanssa. Kaikkitietävän kertojan teksti on kuvailevampaa, ulkokohtaista tarkastelua tapahtumista.

Dialogin suuri osuus kirjassa tekee siitä toisaalta kevyen lukea, mutta toisaalta se jättää tilanteen hyvin ulkopuoliseksi. Vaikka Lars Svedberg onnistuu lukijana erittäin hyvin, en pystynyt kunnolla samaistumaan kirjan henkilöihin. Dialogipainotteisuuden vuoksi väitänkin, että Hercule Poirot't ovatkin parhaimmillaan elokuvina. Ne ovat rakenteensa vuoksi kuin tehty filmeiksi. Itse olisin mieluummin katsonut tämän elokuvana kuin kuunnellut äänikirjana, saatika itse lukenut nidettä. Sen vuoksi äkkipikaistuksissani nimesin äskettäin Hercule Poirot't parhaiksi kirjafilmatisoinneiksi - sitä paitsi minusta David Suchet esittää Poirot'ta niin hyvin, että pystyn vain vaivoin kuvitella belgialaisetsivää enää muunlaiseksi!

Yhtä kaikki, Aikataulukon arvoitus on viihdyttävää Christietä, jossa lukijaa - tai kuulijaa - johdatellaan harhaan ja juonen pune aukaistaan vasta loppuluvuissa. Kuten totesin, dialogeihin heittäytyvä Lars Svedberg onnistuu lukijana oikein hyvin, joten kirja on viihdyttävä ja toimiva myös äänikirjana. Mitään kummempaa elämän tarkoituksen etsintää tämän kirjan kanssa ei kannata lähteä tekemään, mutta todellisuuspakona kesäiseen Britanniaan pakkasaamuista ja liikennevaloista kirja toimii loistavasti. Myös perinteisten christiemäisten murhamysteerien ystäville teos sopii kuin nakutettu.

Tähtiä: 3/5

Muuten... Pikkutyttönä pidin kovasti Neiti Marple -tv-sarjasta (pääosassa Joan Hickson), jossa oli myös mielestäni loistava tunnusmusiikki. Nostalgiaa tai ei, edelleenkin pidän sitä parempana kuin Hercule Poirot'ta. Ehkä ensi kerralla kokeilen Marpleakin kirjana!

Aikataulukon arvoituksesta ovat kirjoittaneet myös
Salla
Kirsi
Anu, jonka kanssa olemme kuunnelleet samoja dialogeja lähes samaan aikaan! :-)

TBR ja kirjavuoren valloitus

No niin, on vasta uuden uljaan vuoden ensimmäisen viikon loppu ja joudun jo perumaan puheitani. Olin ajatellut, etten tartu haasteisiin tänä vuonna, mutta nyt on syötävä sanansa. Niiden syöminen ei onneksi lihota, ja lupaan olla vetämättä muruja pahemmin henkeenkään.

Makeaa luvassa!
Kuva: freedigitalphotos.net

Mari A. haastaa kirjablogissaan nimittäin lukutoukat valloittamaan kirjavuoria ja vieläpä oman kirjahyllyn kera, joten minun on ihan pakko vastata kutsuun ja lähteä tavoittelemaan Kolin huippua, eli 12 luettua kirjaa. Tiedän, että tavoitteeni on vaatimaton, mutta haluan jättää muullekin lukemiselle ja kirjoittamiselle aikaa enkä aio kiristää kirjallista hirttosilmukkaa kaulani ympärillä. Lukeminen saa olla tavoitteellista mutta se ei saa ruveta tuntumaan pakkosuorittamiselta.

Haasteen hyväksymisen vanavedessä minun on tehtävä itselleni To Be Read -lista. Tässä siis sata kirjaa, jotka haluan lukea. Osa on klassikkoja ja palkittuja kirjoja, osa ystävien suosituksia ja osa taas ihan vapaasti oman mielenkiinnon mukaan valittuja. Runous siitä nyt jää puuttumaan. Harmi. Listassa lihavoituina ovat Kirjavuori Mount Everestille -haasteeseen tyrkyllä olevat opukset:

Aapeli: Pikku Pietarin piha.
Aho Juhani: Rautatie. 
Alakoski Susanna: Sikalat. Schilds. 2011.
Alcott Louisa May: Pikku naisia.
Andersson Claes: Oton elämä. WSOY. 2011.
Atwood Margaret: Orjattaresi.
Auster Paul: Talvipäiväkirja. Tammi. 2012.
Björk Marja: Posliini. Like. 2008.
Brontë Charlotte: Kotiopettajattaren romaani. 1847.

Carpelan Bo: Kesän varjot. Otava. 2005.
Chang Jung: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Otava. 1993.
Charriere Henri: Vanki nimeltä Papillon.
Christie Agatha:
Coetzee J. M.: Häpeäpaalu. Otava. 2000.
Delacourt Gregoire: Onnen koukkuja. WSOY. 2013.
Dumas Alexandre: Kolme muskettisoturia.
Duras Marguarite: Kirjoitan.

Erickson Carolly: Minä, Marie Antoinette. Atena. 2013.
Eugenides Jeffrey: Naimapuuhia. Otava 2012.
Fagerholm Monika: Amerikkalainen tyttö. Teos. 2004.
Fredriksson Marianne: Anna, Hanna ja Johanna.
Goethe Wolfgang: Nuoren Wertherin kärsimykset
Golden Arthur: Geishan muistelmat. WSOY. 1997.
Grass Günther: Peltirumpu.

Haahtela Joel: Naiset katsovat vastavaloon.
Hassinen Pirjo: Popula. 2012.
Hauru Hanna: Paperinarujumala. Like. 2013.

Hautala Turkka: Kansalliskirja. Gummerus. 2012.
Hoeg Peter: Lumen taju.
Holappa Pentti: Ystävän muotokuva.
Hotakainen Kari: Ihmisen osa. Siltala. 2009.
Hugo Viktor: Kurjat.
Ibsen Henrik: Nukkekoti.
Irwing John: Garpin maailma.
Itkonen Juha: Anna minun rakastaa enemmän. Teos. 2005.
Itäranta Emmi: Teemestarin kirja. Teos. 2012.

Jalonen Olli: Poikakirja. 2010.
Jotuni Maria: Huojuva talo. Otava. 1963.
Jägerfeld Jenny: Oli kerran äiti joka katosi. Karisto. 2010.
Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. WSOY.
Kalevala.
Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri. Avain. 2012.
Kerouac Jack: Matkalla
Kilpi Eeva: Naisen päiväkirja. WSOY 1978.
Keyes Marian: Enkelit.
Koch Herman: Illallinen.
Kontio Tomi: Keväällä isä sai siivet. Tammi. 2000.

Leon Donna: Kuolema oopperassa. Otava. 1997.
Lessing Doris: Hyvä terroristi. 1985.
Linna Väinö: Täällä Pohjantähden alla.
Loen Erland: Supernaiivi. 1996.
Lundán Reko ja Tiina: Viikkoja, kuukausia
Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos. 2012.
Márquez Gabriel García: Sadan vuoden yksinäisyys.
Meriluoto Aila: Tältä kohtaa.
Du Maurier Daphne: Rebekka. WSOY. 2008.
Montgomery Lucy Maud: Annan nuoruusvuodet.
Montgomery Lucy Maud: Sininen linna.
Morrison Toni: Minun kansani, minun rakkaani. Tammi. 1988.
Mörö Mari: Kiltin yön lahjat.

Niffenegger Audrey: Aikamatkustajan vaimo.
Nummi Markus: Karkkipäivä. Otava. 2010.
Ollikainen Aki: Nälkävuosi. Siltala. 2012.
Oates Joyce Carol: Sisareni, rakkaani. Otava 2012.
Osbourne Ozzy & Ayres Chris: Minä, Ozzy. Like. 2010.
Pakkanen Outi: Seuralainen. Otava. 2010.
Plath Sylvia: Lasikellon alla. Otava. 1975.
Plath Sylvia: Sylvia Plathin päiväkirjat. Otava. 1997.
Proust Marcel: Kadonnutta aikaa etsimässä.
Päätalo Kalle: Tammettu virta. Juuret Iijoen törmässä. Gummerus. 1972.

Rimminen Mikko: Pussikaljaromaani.
Raitasuo Ilkka: Kellokosken Prinsessa. Like. 2011.
Raittila Hannu: Kirjailijaelämää. WSOY. 2006.
Rossi, Nemo: Rooman sudet. WSOY. 2012.
de Sade Markiisi: Justine
Salama Annukka: Käärmeen lumooja. WSOY. 2012.
Schields Carol: Pikkuseikkoja.
Shriver Lionel: Kaksoisvirhe. Avain. 2007.
Siekkinen Raija: Novellit. Otava. 2010.
Sinisalo Johanna: Ennen päivänlaskua ei voi.
Sinisalo Johanna: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita. Teos. 2008.
Snellman Anja: Maru. Otava. 2012.

Tabermann Tommy: Vernazzan valot. Gummerus. 2004.
Tan Amy: Ilon ja onnen tarinat. WSOY. 1997.
Tartt Donna: Jumalat juhlivat öisin. WSOY. 1993.
Tietäväinen Ville: Näkymättömät kädet. WSOY. 2011.
Tikkanen Märta: Vuosisadan rakkaustarina. Tammi. 2010.
Tikkanen Märta: Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. Tammi. 2004.

Tsehov Anton: Lokki. WSOY. 1998.
Tuominen Taija: Tiikerihai. WSOY. 2000.
Twain Mark: Huckleberry Finnin seikkailut.

Ulitskaja Ludmila: Naisten valheet. Siltala. 2011.
Vanhatalo Pauliina: Korvaamaton. Tammi. 2012.
Vala Vera: Kuolema sypressin varjossa. Gummerus. 2012.
Vuori Kristiina: Näkijän tytär. Tammi. 2012.
Väisänen Hannu: Vanikan palat.
Waltari Mika: Neljä päivänlaskua.
Walker Alice: Häivähdys Purppuraa. 1982.
Wilde Oscar: Dorian Grayn muotokuva. 1891.
Winterson Jeanette: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä. Bazar. 2007.

Toiseksi haasteeksi minulle nousee tässä kuin itsestään Facebookista peräisin oleva vallan mainio 13 ennenkokematonta kotimaista kirjailijaa vuonna 2013, sillä yllä listassa nimiä riittää. Olen kursivoinut ne minulle uudet tuttavuudet, joiden tuotantoa tavoittelen haasteen nimissä nyt eniten.

Tässä on nyt paljon hyvää: olen saanut hyvän kirjalistan itselleni, saan näppiotteen omasta kirjahyllystäni ja sain järjestettyä sen lukemista etsiskellessäni! Mielestäni sitä paitsi on suurta viisautta muuttaa mieltään, paremmin kuin pysyä jääräpäisesti mielipiteessään. Hah.

Parasta on, että nyt luettavaa on valmiiksi katsottuna pitkälle tulevaisuuteen. Vuonna 2012 luin aikuisten (fiktiivistä) kirjallisuutta noin 43 kirjan verran. TBR-lista riittää siis pariksi vuodeksi, mutta kun vielä muistetaan, että poimin luettavaa lisäksi fiilispohjalta ja uutuuksiakin pitää saada mahtumaan mukaan, lista kestää pidempään. Päivitys tehtäneen vuoden päästä.

Ovatko muut lähdössä kirjavuoria valloittamaan tai matkalle 13 suomalaisen kirjailijan maailmoihin?
Mikä tärkeä kirja TBR-listaltani puuttuu?

Mary Shelley: Frankenstein (Äänikirja)

Mary Shelley: Frankenstein. Äänikirja. (Frankenstein or the Modern Prometheus. 1818. Suom. Paavo Lehtonen. Lukija: Eero Saarinen.) Otava. 2008. (7 levyä.)







Kauhuklassikko. Elokuvahistorian kulmakivi. Tunnistettava perushahmo. - Kuka meistä ei tietäisi, mistä puhutaan, kun mainitaan nimi Frankenstein?

Frankenstein. Iso, vähä-älyinen kyömyniska? Kömpelöliikkeinen rumilus? Metsässä ihmisiä vaaniva hirviö?

Ei, vaan Frankenstein oli tiedemies, joka loi elämää ja sai työllään aikaan tuon ruman köntikkään, joka muuttui hirviöksi ihmisten hyljättyä hänet totaalisesti.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden teema jatkuu blogissani tällä kirjallisuuden merkkiteoksella, joka sopii aikuisiän kynnyksellä oleville nuorille, osalle jo aiemmin, ja ilman muuta kaikille aikuisille. Varsinaisesti kyseessä ei ole siis missään nimessä "vain" nuortenkirja, mutta tämä hirviötarina takuulla innostaa monia nuoria kirjallisuuden pariin. Kirjan tyyli ei ehkä sovi kaikille nykymediaan tottuneille lukijoille, mutta klassikkoja kaihtamattomille tämä on aivan ehdoton!

Mary Shelleyn Frankenstein on kirjeromaani. Kirjeitä kirjoittaa Frankensteinin hirviön tarun kauhusumuun totaalisesti jäänyt mies nimeltä Robert Walton, joka on tutkimusmatkalla jossain epämääräisessä paikassa Jäämerellä ja tapaa laivassa matkustaessaan Viktor Frankensteinin. Viktor ryhtyy kertomaan Robertille tarinaansa, jonka tämä kirjoittaa sisarelleen kirjeissä Englantiin.

Tarina on siis etäännytetty monin kerroin kertojasta. Frankensteinissa ikään kuin kaikkitietävä kertoja kuvaa Robert Waltonin matkaa kirjeiden avulla, ja Walton puolestaan kuvaa Viktor Frankensteinia, joka taas kertoo tarinaa luomastaan hirviöstä. En liiemmin tunne tarkemmin 1800-luvun kirjallisia keinoja, mutta voisin arvella etäännytyksen olleen tapa työntää kirjan kuvaamat kauheudet jonnekin tavoittamattomiin.

Frankenstein kuvaa edelleen, liki kahdensadan vuoden jälkeen, varsin osuvasti sitä, miten sokeasti luotamme kykyihimme valjastaa tiede omaksi eduksemme. Viktor Frankenstein oli innostunut tutkija, joka löysi elämän salaisuuden ja kehitti elämän tyhjästä. Saavutus kääntyi kuitenkin pian häntä vastaan. Hän ei pystynyt itsekään katsomaan silmiin luomustaan, vaan hän kuvaili tätä iljettävimmäksi olennoksi, jonka maa päällään kantaa. Hän suorastaan voi pahoin ja riutui joutuessaan kohtaamaan tekosensa kasvoista kasvoihin.

Näin nykyäänkin. Koemme olevamme lähes kuolemattomia. Geenimuuntelu on arkipäivää, ja elinikämme pitenee lääketieteen saavutusten siivin. Ei kuitenkaan tarvitse kuin katsoa pari vuotta taaksepäin ja muistaa esimerkiksi sikainfluenssarokotteen sivuvaikutuksena aiheutunut narkolepsia. Eikö siinä tiede ole lipsahtanut käsistämme? Tai parasta aikaa ympäristöä tuhoava Talvivaaran kaivosaltaan vuoto! Emme suinkaan hallitse kaikkea, jota kirkasotsaisina edistyksen nimissä teemme.

Toisaalta Frankenstein on kuvaus siitä, miten syntyy vieraantuneisuus ja miten kehittyy silmitön viha. Frankensteinin luoma hirviö kaipasi rakkautta, kuten kuka tahansa elävä olento, mutta ihmisten ennakkoluulot estivät häntä saamasta lopulta hellyyden rahtuakaan. Vain sokea erakkovanhus otti avuliaan ja lempeän kyömyniskan ystäväkseen. Ystävyys loppui kuitenkin lyhyeen, kun vanhuksen omaiset ajoivat hirviön pois. Myös hirviön liikuttavasti isäkseen kutsuma Viktor Frankenstein kieltää lapsensa moneen kertaan. Näiden kokemusten jälkeen hirviö aloittaa kauhutekonsa, vaikka yrittääkin vakuuttaa vielä ihmisille puhdassydämisyyttään. Tuhon siemen on kylvetty. "Perkeleen tavoin kannoin helvettiä sisälläni", toteaa hirviö, kun kuvaa elämäänsä hyljätyksi tulemisen jälkeen.

Tässäkin voimme peilata yhteiskunnallista tilannetta 2010-luvulla. Ääriryhmät nostavat päätään, ja vastakkainasettelu voimistuu. Frankensteinin sanoma on, että suvaitsemattomuus ja rakkaudettomuus johtavat tuhoon. Tätä on hyvä meidän pohtia erilaisia valintoja tehdessämme. Rakennammeko vai kaadammeko aitoja?

Mary Shelleyn Frankenstein yllätti minut täydellisesti tuoreudellaan. Olin varautunut mustavalkoiseen kirjalliseen Boris Karloff -elämykseen, mutta sainkin puolen toista päätä ajattelemisen aihetta! Ei ole kumma, että teosta pidetään yhtenä vaikuttavimmista teoksista kautta aikain.

Äänikirjana Frankenstein toimi erittäin hyvin, kiitos loistavan äänen ja lukijan, Eero Saarisen. Ranskankieliset nimet ja paikatkin ääntyivät ihastuttavasti, ja nykykirjallisuudessa varsin harvinaiset huudahdukset, kuten ah ja oih, tuntuivat Saarisen luennassa hyvin luonnollisilta. Saattaa olla, että tällä kertaa äänikirja toimi jopa paperista teosta paremmin. Suosittelen!

Tähtiä: 4/5.

Seikkailutarinoita pojille

Seikkailutarinoita pojille. Read.me. 2012. (336 sivua.)

Vaikka meidän pienet lukutoukat ovatkin varsin kaikkiruokaisia lukemistonsa suhteen, on silti aina ilo löytää sellaisia kirjoja, jotka selvästi vievät muita virtaavammin mukanaan. Seikkailutarinoita pojille on tällainen opus. Kirjalliset ansiot järkäleessä eivät ole kaksiset, puuttuipa muutamasta lauseesta tärkeitä lauseenjäseniäkin ilmeisesti huolimattoman toimitustyön vuoksi, mutta jos tarina vetää ja pikkulukija nauttii, ei kannata nipottaa. Paremmasta ilmaisusta voi  sitten nautiskella muiden kirjojen äärellä!

Seikkailutarinoita pojille marssittaa lasten eteen Monte Criston kreivin, Zendan vangin, Kolme muskettisoturia, Don Quijoten ja 39 askelta selkeästi sanailtuina juonireferaatteina. Kaikki muut me luimme, mutta John Buchanin kirjoittama mutta sittemmin Hitchcockin tunnetuksi tekemä 39 askelta jäi odottamaan pikkulukijoiden varttumista. Se on aiheeltaan kirjan synkin, ja jo sen kuvitus on tummemmanpuhuvampi kuin muissa tarinoissa. Hurjia juttuja sisältävät jotkin muutkin seikkailut, mutta parin julmimman kohdan lievällä siistimisellä tarinat olivat meille kuitenkin aivan sopivia.

Kirjan parhain ja nautittavin oli ehdottomasti Cervantesin Don Quijoten seloste. Pikkumiehet nauraa rätkättivät hupsun ritariraasun edesottamuksille. Näytti siltä, että pojat ymmärsivät mahdottoman hyvin, mistä tarinassa on kyse.

Sen sijaan Monte Criston kreivi tuntui jäävän typistettynä juonikuvaelmana aika kauaksi monen rakastamaa klassikkoa. Kirja kuitenkin piti otteessaan vahvasti. Toive lukea vielä seuraava luku tai aloittaa uusi tarina esitettiin aina, kun oli jo aika lopettaa.

Seikkailutarinoita pojille on ihastuttava esine. Sen kannet ovat pehmustetut, ja siinä on kirjanmerkkinauha mukana. Kuvitustyyli vaihtelee tarinasta toiseen. Parhaiten kirja sopii hyvin itse lukeville pojille ja tytöille, jotka kuitenkin vielä kaipaavat kirjaansa mielellään kuvia.

Jos tämä kirja tekee tehtävänsä, se herättää lukijassa himon lukea kirjan tarinat aitoina teoksina. Alkuperäiskirjailijat esitellään kirjan lopussa, joten lähteille on helppo suunnistaa. Meidän veljekset haluavat myöhemmin lukea tämän perusteella ainakin ehdottomasti Don Quijoten ja Kolme muskettisoturia.

Pikkuritareiden kanssa annamme Seikkailutarinoita pojille -kokoelmalle

tähtiä 3/5

ja odotamme innoissamme aikaa, kun nämä tarinat pääsevät esiin uudestaan ihan oikeina, aitoina klassikkoteoksina!

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu. (Pippi Långstrump. 1946. Suom. Laila Järvinen. Kokoelmassa Astrid Lindgrenin rakkaimmat sadut.) WSOY. 2002.

Yksi maailman parhaista ja vaikutusvaltaisimmista lastenkirjailijoista oli kiistämättä Astrid Lindgren (1907 - 2002). Hänen luomansa hahmo, maailman vahvin tyttö Peppi Pitkätossu on puolestaan yksi kirjallisen maailman valloittavimmista henkilöistä. Vaikka ihan takuulla olisin moisen lapsen kanssa tässä oikeassa maailmassa kaulaani myöten lirissä, kirjassa Peppi jaksaa aina ihastuttaa. Omillekin lapsilleni Peppi Pitkätossu on ollut aina ihan ehdoton satuelämys! Peppi on siis erinomaista luettavaa myös pojille.

Peppi on sankari, joka ei esittelyjä paljon kaipaa. Kerrattakoon kuitenkin faktat: Peppi asuu ilman vanhempia Huvikumpu-nimisessä talossa, jossa hänen seuranaan ovat lemmikkiapina Herra Tossavainen ja ratsu Pikku Ukko. Pepin parhaat kaverit ovat naapurin Tommi ja Annikka. Peppi pukeutuu hieman epäsiististi ja on epäsovinnainen tekemisissään. Peppi on niin vahva, että hän jaksaa nostaa hevosensa.

Pepin tarina on kiehtova sekoitus lasten ja aikuisten maailmaa. Peppi on itsenäinen ja vastuussa itsestään kuin aikuinen, mutta hänen mielikuvituksensa on ehdottomasti yhtä viriili kuin lapsen. Pepin hahmo on hyvin lindgrenmäinen: lapsi on kaikkivoipainen ja selviää tukalista tilanteista, joihin monesti aikuisten vuoksi joutuu. Kirjan näkökulma on yksinomaan lapsen. Tämä on epäilemättä yksi tärkeimmistä piirteistä, joka lapsia Pepissä viehättää.

Peppi ei ole merikapteenin tyttärenä koskaan oppinut meidän tavoillemme, joten ristiriitoja aikuisten kanssa riittää. Peppi tekee paljon asioita nurinpäin. Hän nukkuu sängyssäkin jalat tyynyllä. Pohjimmiltaan Peppi on kuitenkin oikeudenmukainen, lämmin ja valoisa lapsi, joka ei turhista murehdi, vaan näkee asioissa useimmiten iloisemman puolen.

Lapsilukijoita Peppi sekä naurattaa että ihastuttaa. Pepin edesottamuksille on helppo hihitellä, sillä Peppi uskaltaa vaikka mitä ja saa aikuiset hämilleen. Toisaalta Peppi on mahdottoman rohkea, nokkela ja vahva. Peppi pelastaa lapset tulipalosta ja antaa riitapukareille satikutia. Toisaalta taas Peppi nukkuu sängyssä väärinpäin, esittää opettajalle hupsuja kysymyksiä vain päättääkseen, ettei koulu ole häntä varten, ja siivoaa kaatamalla veden sangosta lattialle. Peppi myös laskettelee lööperiä tuon tuosta, mutta tietää sen olevan väärin, mutta mitä sitten:

- Niin, valehteleminen on tosiaan hyvin rumaa, sanoi Peppi vielä surullisempana. - Mutta minä en aina muista sitä, käsitäthän. Ja kuinka oikeastaan voisi vaatia, että pikku tyttö, jonka äiti on enkeli ja isä neekerikuningas ja joka itse on purjehtinut merillä koko ikänsä, osaisi aina puhua totta? Ja teidän on muuten hyvä tietää, hän sanoi ja hänen pisamaiset kasvonsa kirkastuivat kauttaaltaan, teidän on hyvä tietää, ettei Belgian Kongossa ole ainuttakaan ihmistä, joka puhuisi totta. Ne valehtelevat päivät päästään. Aloittavat kello seitsemän aamulla ja jatkavat aina auringonlaskuun asti. Niin että jos minä sattuisin jonkin kerran valehtelemaan, niin koettakaa antaa se anteeksi; sehän johtuu vain siitä, että olen ollut vähän liian pitkän aikaa Belgian Kongossa. Voimme kai joka tapauksessa olla ystäviä vai mitä?

Peppi Pitkätossua eivät kaikki ole aina hyväksyneet sellaisenaan. Joissakin maissa Peppi on ollut jopa kiellettyjen lukemisten listalla. Peppi on nostattanut keskustelua lapsen oikeuksista ja kasvatusmenetelmistä. Vielä nykyäänkin jotkut aikuiset pohtivat, mitä vaikutuksia Pepin edesottamuksilla on esimerkiksi omiin lapsiin. Minä uskon, että vaikutukset ovat yksinomaan positiivisia. Jokaisen meistä pitäisi olla edes pikkuisen yhtä kapinallinen kuin Peppi on!

Peppi on nykyään maailmankuulu. Bonnier-kustantamo ei sitä aikanaan pitänyt julkaisukelpoisena, mutta pian Raben & Sjögren -kustantamossa tarina voitti lastenkirjakilpailun ensimmäisen palkinnon, mistä menestystarina sai alkunsa. Tämä lastenklassikko kuuluu jokaiseen perheeseen, jossa lapsille luetaan. Useimmat muistavat myös ihanat Peppi-elokuvat, joita myös voin lämpimästi suositella jokaiselle.

Peppi-kirjoja on paljon. Meillä luettiin nyt iltasatuina Astrid Lindgrenin rakkaimmat sadut -kokoelmasta kirjasarjan ensimmäinen osa Peppi Pitkätossu jo toista kertaa kokonaisuudessaan. Uskon, että kerta ei ollut viimeinen.

Tähtiä: 5/5

Lue myös, miten mielenkiintoisia Jukka Parkkinen kirjoittaa Pepistä.

Peppi jatkaa iloisesti lasten- ja nuortenkirjojen teemaa Luen ja kirjoitan -blogissa.

Eilen vietettiin satupäivää...

... vaikka oikeastaan satupäivä on tänäänkin ja joka päivä!

Silti Sadun nimipäivään ajoittuva kansallinen teemapäivä on paikallaan. Kirjastot ja teatterit ympäri maan osallistuvat panoksillaan ohjelman järjestämiseen, päiväkodeissa ja kouluissa tempaistaan satujen merkeissä ja kotona on erityinen syy käpertyä kirjan kanssa tavallista pidemmäksi aikaa nauttimaan ja jättää syksyn koleus seinän taa. Tänä vuonna satua juhlittiin viidettä kertaa.

Minulla satupäivän avasi paikallisbussissa heti aamutuimaan Hanna van der Steenin Kirous, josta kirjoitan postauksen lähiaikoina. Kohtuullisen pitkä työmatka menee kuin itsestään, kun on hyvä kirja kaverina!

Iltapäivällä lepäilimme lasten kanssa kera kirjojen. Esikoinen toivoi Mauri Kunnaksen Aarresaarta ja kuopus prinsessasatukirjasta Tuhkimoa.

Tapahtumiin emme tänä vuonna päässeet harmiksemme osallistumaan.

Mauri Kunnas: Aarresaari. Otava 2012.

Kunnaksen Aarresaari on mukaelma Robert Louis Stevensonin samannimisestä klassikkoteoksesta, joka julkaistiin jo vuonna 1883. Kunnaksen kirjan etusivulla mainitaankin, että kyseessä on kunnasmainen versio. Juoni kulkee kuitenkin aika tavalla sen mukaan, mitä esimerkiksi Wikipedia Stevensonin Aarresaaresta kertoo. Kunnaksen kirja sopii hyvin monenikäisille lapsille alle kouluikäisestä ylöspäin edellyttäen, ettei lapsi tai tämän vanhempi (!) kavahda kirjallista ja koiramaista merirosvotaistelua, kidnappausta ja romminjuontia. Alkuperäiseen verrattuna Kunnaksen versio on joka tapauksessa arvatenkin kiltihkö.

En tarkkaan ottaen tiedä, mitä näistä uudelleenlämmityksistä oikein ajattelisin. Disneyn versioita erilaisista klassikkosaduista hieman vieroksun, mutta sulatan ne lievä muovin maku suussa päivä päivältä aina helpommin. Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä on taas mitä mainioin! Meillä luetaan sitä aina vain uudestaan, ja lapset pitävät siitä kovasti. Aarresaari ja Kunnaksen niin ikään lämmittelemä Robin Hood kuuluvat ehkä näiden välimaastoon.

Koska poikamme rakastavat merirosvotaruja, Aarresaari osui ja upposi. Erityisesti esikoinen tietää jo vanhastaan lasten tietokirjoja kahlanneena, että Aarresaari on kuuluisa merirosvotarina. Voihan olla, että Kunnaksen versio toimii yllykkeenä tarttua Stevensonin alkuperäiseen, kun oma lukutaito karttuu!

Tuhkimo taas on kaikkien tuntema ikivanha kansansatu, alun perin Kiinasta jo 860-luvulta. Tarina muistetaan myös Grimmin saduista. Disney on tehnyt siitä vuonna 1950 piirroselokuvan ja tarinaa on esitetty ikivihreänä teattereissa ympäri maailman. Me luimme tarinan Disneyn prinessasatukirjasta, joka on kuopuksemme liikuttava oma valinta kirjastosta viime käynniltä.

Tuhkimo antaa lapselle tilaisuuden pohdiskella ainakin hyvän ja pahan eroa, sisaruussuhdetta, perheen sisäisiä suhteita, oikeudenmukaisuutta ja omia mahdollisuuksiaan puhjeta kukkaan kuin sadun prinsessa. Tarinasta on luonnollisesti monia versioita, joista Disneyn tulkinta on kauneimmasta - voisiko sanoa jopa siirappisimmasta - päästä.

Iltasatuna pojat kuulivat jo useamman illan jatkunutta Peppiä. On siinä vasta lapsi!

Mitä sinä teit satupäivänä? Miten suhtaudut tarinoiden uudisversioihin?

Ylpeys ja ennakkoluulo

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. (Pride and prejudice. 1813.) 2012. (Sivuja 101.)

Jane Austenin klassikkoromaani Ylpeys ja ennakkoluulo pystyy yllättämään lukijansa aina yhä uudelleen - modernisuudellaan. Vaikka teos on kirjoitettu 1800-luvun alussa, se lähentelee nykyproosaa juoniasettelullaan. Tämä ohut klassikkoromaani on koulujen suosikkilukemistoa, ja moni kirjanystävä nimeääkin teoksen suurimmaksi kirjaksi kautta aikain. Ei ihme, sillä teema on ikuinen ja jokaista koskettava.

Spoilerivaroitus: seuraava juoniselostus sisältää paljastuksia:

Ylpeys ja ennakkoluulo alkaa, kun aikuisuuden kynnyksellä oleva Elizabeth lähtee tyttökouluun Lontoon vilinästä hieman rauhallisempaan Readingiin. Elizabeth on kuin ilmetty "ennakkoluulo". Hän suhtautuu koko ympäristöönsä varauksellisesti ja torjuvasti. Hän pitää readingläisiä maalaistolloina ja nostaa itseään ajatuksissaan muiden yläpuolelle. Elizabethin  ajatuksenjuoksu on hupaisaa luettavaa, josta lukijan on helppo löytää myös itsensä omien ennakkoluulojensa keskeltä.

Tyttökouluun saapuu Elizabethin  kanssa samalle luokalle myös Margareth, readingläisen ylhäisöperheen kuopus. Margareth puolestaan on pesunkestävä "ylpeys". Hän ei suostu rooliin, jota Elizabeth hänelle tarjoaa, vaan kylmäverisesti houkuttelee Elizabethin ystäväkseen antamatta piiruakaan periksi omista arvoistaan ja asenteistaan. Elizabeth nimeää Margarethin ystävyyden solmimisseremonioissa herra Darcyksi heidän yhteisen englanninopettajansa mukaan, ja nimi aiheuttaa myöhemmin lukuisia hulvattomia sekaannuksia tyttökoulussa. Yhteisestä hauskanpidosta huolimatta Margarethin ylpeys ei kuitenkaan anna lupaa unohtaa Elizabethin aiempaa käytöstä, joten ystävyyttä koetellaan moneen otteeseen. Austenin ihmissuhdekuvaus on riipivän tarkkanäköistä.

Tyttöjen suhteesta kehkeytyy vähitellen niin läheinen, että tarkkasilmaisimmät lukijat kautta aikain ovat tulkinneet Austenin kynänjäljen kuvaavan lesbosuhdetta, mikä kirjan ilmestymisaikaan 1800-luvun alussa on tietysti ollut ennenkuulumatonta. Lesbolaisuus ei kirjassa ole kuitenkaan pääosassa, ja intiimimpien kohtausten voi katsoa verhoutuvan kiihkeän luontokuvauksen suojiin, joten myös muunlaisille tulkinnoille jää kosolti sijaa.

Ennen kaikkea Ylpeys ja ennakkoluulo on kaunis tarina ystävyyden syntymisestä ja sen muutoksista, mutta pohjimmiltaan kuitenkin teos on ylistys rakkauden kaikkivoipaisuudelle. Austenin kepeä tyyli, ironinen ote ja mutkikas juonikuvio kestää aikaa yhä yli 200 vuoden jälkeenkin!

Ensi kertaa luin Ylpeyden ja ennakkoluulon koulussa, kun teoksesta tuli kirjoittaa kirjallisuusessee. Voi, olisipa tuo teksti vielä tallella! Huomasin, miten hyvin edelleen pystyn eläytymään tämän ikiromaanin maailmaan, vaikka omista kouluvuosista on jo aikaa. Suosittelen jokaiselle, nopealukuistakin romaania etsivälle!

Tähtiä: 5/5.

Kirjasta on kirjoitettu myös täällä, täällä ja arvio löytyy myös täältä.

Erich Segal: Love story. Rakkauskertomus.

Erich Segal: Love story. Rakkauskertomus. (Love Story. Suom. Anna-Liisa Suurpää.) Suuri suomalainen kirjakerho. 1971.

Omaleimaiseksi Rakkauskertomuksen lukemisen tekee se, että joka kerta, kun kirjaan tartuin, aloin päässäni soimaan Francis Lain säveltämä Love story -elokuvan iki-ihana tunnusmusiikki. Tämä näin.

Rakkauskertomus on tarina kahden keskenään erilaisen ihmisen rakastumisesta, suhteen syvenemisestä ja sen traagisesta lopusta. Kirjan tempo on hyvin kepeä. Tarinan kerronnasta tulee helpolla mieleen kirjan pohjalta tehdyn elokuvan kohtaukset, joissa päähenkilöt, monimiljonäärin poika Oliver ja piirakkaleipurin tytär Jenny juoksentelevat lumisateessa, kun Jenny kikattelee ja Oliver on pohjattoman rakastunut. Muistatte varmaan kuvat, jos olette elokuvan nähneet? Kepeys ennustelee kirjan ja elokuvan loppuratkaisun raskautta.

Rakkauskertomus on ehkä kliseinenkin tarina siitä, miten rakkaus voittaa kaiken, paitsi kuoleman. Kun kaikki menee nuoren pariskunnan välillä vaikeuksista piittaamatta niin hyvin kuin vain voi mennä, kunnes voittamaton tulee eteen.

Annetaan runouden puhua. Matti "Fredi" Siitonen on sekä suomentanut että koskettavasti tulkinnut Francis Lain sävellykseen tehdyt lyriikat (alkuperäistekstin englanniksi kynäillyt Carl Sigman), jotka kertovat, mistä tarinassa on kysymys.

Mistä alkaisin nyt tämän kertomuksen vanhan totuuden
Se syntyi aiemmin kuin meri sininen
Se rakkauskertomus on
mutta mistä sen nyt alkaisin  

Ei tule toista rakkautta milloinkaan
Ei toiseen paikkaan toiseen aikaan tulevaan
Hän syömmein saa
Hän syömmein saa 

Nyt villiin unelmiin
Ja aivan uusiin hurmiin tunteisiin
Hän sielun täyttää kokonaan
Jos minne kuljenkin, en ole yksin
Hän seuranaan ken oisi yksin
Jos eksyisin pois, hän kanssain ois  

Kauanko on näin
Miks tunnein mittaisimme määrää rakkauden
En tunne vastausta, mutta tiedän sen
Jos tähdet jonnekin häipyy sammuen
Hän siellä on 

Love Story, Rakkauskertomus, yksi ihanimpia ja surullisimpia rakkausklassikoita. Yhtä kaunis kirjana kuin elokuvana.

Tähtiä: 4/5

Love story on löytöni lähikirjaston kirjankierrätyshyllystä. Lämmin kiitos sille tuntemattomalle, joka tästä halusi päästä eroon <3!

Kirjasta on kirjoittanut aikaisemmin blogissaan ainakin myös Jokke.

Hui! Merirosvoja Suomen suvessa?

Meidän perheessä kuluu kasoittain merirosvokirjallisuutta. Asian mukaisesti pikku piraatit kirmaavat tuon tuosta yläkerrasta alakertaan mitä upeammissa rekvisiitoissaan ja leikki levittäytyy varsinkin kesäisin pihalle saakka. Merirosvoruhtinaat tietävät elämästään kaiken oleellisen, kiitos oman merirosvokirjastomme ja lähikirjaston avuliaiden kirjastontätien ja -setien!

Lähikirjaston lastenkirjaosastolta ei löydy 3- ja 5-vuotiaille enää kuin sattumalta sellaisia merirosvokirjoja, joita meillä ei olisi jo luettu. Tiedon ja seikkailunjano on silti edelleen valtava! Onneksi jatkossa on seikkailuja edelleen luvassa, sillä vanhemmille lapsille löytyy hyvää tavaraa kansien välissä vielä paljon - siitä vähän lisää postauksen lopussa.

Aluksi esittelen tuosta hurjasta, mutta niin kiehtovasta tarustosta joitakin kirjoja, joita meillä on tykätty lukea.

Piraatti-Pete

Ensimmäisenä saa kunnian purjehtia esiin käännöskirjallisuus. Mikään ei nimittäin vedä vertoja Rose Impeyn ja Nathan Reedin Piraatti-Peten seikkailuille, ainakaan jos meidän pojilta kysytään. Piraatti-Pete seikkailee Paula-mummon (ja se jos joku on meidän perheessä hupaisaa ;-)!), Pontus-koiran ja Pedro-papukaijan kanssa mitä eriskummallisimmissa tilanteissa, ja heidän kintereillään väijyvät aina keljut Lumpio ja Lampio. Sarjassa on julkaistu kahdeksan osaa, ja tarina sopii luettavaksi kaikille perheen pienimmille tai itse luettavaksi napakuutensa ansiosta lukemaan opetteleville. Aikuinen lukijakin nauraa näille tarinoille, joista pieni lapsi nauttii, kun sankari aina voittaa ja pahat saavat kiltillä tavalla palkkansa. Voihan mönkivät meduusat, tällaista reipasta lastenkirjallisuutta toivoisi lisää!

Apua, merirosvoja!

Kestosuosikkimme Mauri Kunnas on tehnyt myös hauskan ja viihdyttävän piraattikirjan Apua, merirosvoja! Kirjassa on useita merirosvotarinoita Mauri Kunnaksen pettämättömään tyyliin, ja kuvissa on, mitä katsella. Apua, merirosvoja! ei takuulla tuota pettymystä sellaiselle ipanalle, joka haaveilee merirosvon "ammatista".

Miina ja Manu

Rakastetut ja vihatut Miina ja Manu ovat myös sotkeutuneet merirosvomaailmaan, kun he seikkailevat Merirosvolaivalla. Miina ja Manu -mainen tarina vie pienen kirjojen ystävän aarrejahtiin, jossa moni merirosvoille tuttu asia on aivan kohdallaan keripukkia myöten. Loppu on kirjasarjalle tyypillinen, ja/mutta meillä pienet tykkäävät. Miina ja Manun kyytiin sopii kaikkien hypätä vauvasta vaariin!

Peter Pan

Kotimaisesta kirjallisuudesta merirosvoseikkailuja saakin sitten alkaa etsiä suurennuslasin kanssa, kun ulkomailla tarusto elää voimakkaampana: Peter Pan on paljon muutakin kuin merirosvotarina, mutta Kapteeni Koukku pitää aina pintansa. Vaikka tälle antisankarille käykin köpelösti, kuten merirosvoille yleensäkin, silti seikkailu ja juonittelu kiinnostaa, ja Koukku on tarun kiinnostavin hahmo - ainakin meillä eittämättä. Peter Panista on monia versioita, ja meillä hyllyssä on muun muassa Disney-klassikko. Peter Pania kaikille viimeistään kouluiässä!

Lisää vauhtia! Merirosvolaiva

Hauska ja mukaansatempaava merirosvokirja on Louie Stowellin ja Christyan Foxin Lisää vauhtia! Merirosvolaiva, jossa lukija päsee sukeltamaan seikkailuun kieputtamalla merireittejä myöten pientä vieterivetoista merirosvolaivaa. Kuvituksessa on muutenkin kosolti tutkailtavaa ja tarina on - tässä tapauksessa voi sanoa kirjaimellisesti - vetävä. Meidän laivasta on meren myrskyissä katkennut jo päämastokin, mutta eipä se menoa haittaa! Sopii kaikenikäisille!

Mahtava merirosvoseikkailu

Nokkelasti suomeksikin Sirpa Kuneliuksen riimittelemä Johnny Duddlen Mahtava merirosvoseikkailu on karmiva tarina aarteen perään kullan kiilto silmissään lähtevästä merirosvoporukasta. Tarinan lopussa paljastuu yllätys, joka pienimmiltä saattaa jäädä jopa hoksaamatta. Suosittelen tätä kirjaa helposti kouluikäisille, mutta sitä nuoremmille vanhempien kannattaa ensin lukea tarina itse. Meille tämä on sopinut mainiosti.

Onnenpoukaman aarrejahti

Pikku Prinsessastaan tuttu Tony Ross on tehnyt myös merirosvoaiheisen kirjan, Onnenpoukaman aarrejahti. Siinä pikkukissat Tippa ja Vilkku joutuvat mukaan merorosvoelämään, salakapakoihin ja aarrejahtiin. Lopulta täpärien tilanteiden jälkeen aarre löytyykin, ja se on jotakin yllättävää ja ihanaa! Sarjakuvamaisesti toteutettua teosta voi suositella kaikille yli kolmevuotialille!

Tietokirjat

Merirosvoista kertovia lapsille suunnattuja laadukkaita tietokirjoja löytyy luettavaksi myös jonkin verran. Kirjoissa asiaa lähestytään kiintoisasti, mutta äidille sydämentykytystä on aiheuttaneet ne monet kirjat, joissa seikkaperäisesti kuvataan merirosvojen rangaistuksia tai kohtaloita kidutuksineen kaikkineen. Toistaiseksi meillä on päästy asioiden yli kuitenkin traumoitta, vaikkei kauheuksia ole voitu aina ohittaakaan. Tietokirjoista mainttakoon esimerkiksi Willian Teachin Mustaparran merirosvomaailma. Seikkailu Karibialla, joka kertoo paitsi Mustaparrasta myös muista merkittävistä muinaisista merirosvoista, Merirosvot hyökkäävät, jossa mukana tulee cd interaktiiviseen merirosvoiluun, ja Piratologia, jossa on paljon luukkuja ja "autenttista" merirosvotarpeistoa käsin kosketeltavaksi.

Yksityiskohta Mustaparran merirosvomaailma -teoksen
sivuilta - kilteimmästä päästä.

Tietokirjoista mainittakoon yleisesti, että niiden sisältö on pitkälti sama: kaikissa esitellään muun muassa merirosvojen elämäntyyliä hurjinkin kääntein sekä elämisen ehtoja merellä, erilaisia merirosvolippuja ja kuuluisia piraatteja. Valtavirrasta poikkeaa kuitenkin John Malamin Sinustako merirosvojen vanki? kamalia asioita, joista et mieluummin tietäisi. Tämä kirja vie lukijan kauppalaivan kipparin housuihin ja niissä merirosvolaivan vangiksi. Kirjassa kerrotaan, millaiset olot vangilla oli ja mitä häneltä vaadittiin sekä annetaan vinkkejä siihen, miten vankina kannattaa käyttäytyä, jos henkiriepu on kallis. Tarina loppuu onnellisesti, mutta niin kaameita tarinoita Malamin kirjassa kerrotaan, että meidän pikkupiraattien kanssa teosta on joutunut raa'alla kädellä sensuroimaan ja oikomaan. Onneksi isompi ei osaa vielä itse lukea ;-)! Sinustako merirosvojen vanki tuli meille kirjastosta, josta esikoinen sen itse kirjastotädin avustuksella etsi, kun muut oli jo luettu. Eihän tällaisen itsenäisen tiedonkeruurupeaman jälkeen kirjaa voinut kokonaan olla lukematta..!

Tietokirjat on sevästi suunnattu noin kouluikäiselle ja sitä isommalle lapselle, mutta pienemmällekin ne varauksin menevät, etenkin jos tiedonjanoon meinaa muuten nääntyä.

Merirosvomusiikki

Pikavinkkinä ennen tulevaisuudensuunnitelmia vinkkaan omasta löydöstämme: Los Piratos -merirosvobändin levyt ovat ehdottomasti merirosvofanaatikoille kaivamisen arvoinen poukama! Los Piratos on julkaissut kaksi levyä, Aarresaaren salaisuus ja Aavelaiva. Molemmilla seilaillaan reilussa merirosvohengessä iloisella ilmeellä.

Isommille lapsille

Jatkossa meitä odottavat merirosvoklassikko Robert Louis Stevensonin Aarresaari, joka on niin karski, että annan sen rauhassa odottaa sitä aikaa, kun pojat voivat sen lukea sujuvasti itse. Samoin edessä päin ovat myös Maijaliisa Dieckmannin Svarttis-kirjasarja ja Eiichiro Odan One Piece -mangasarjakuvat. Suomessa meidän poikia isommille lapsille merirosvoista ovat kirjoittaneet myös Harri Istvan-Mäki Kapteeni Sutiparran aarteessa ja Tapani Bagge vähintään aihetta sivuten Aleksin merirosvokesässä. Tietokirjoista ammennamme vielä pitkään! Myöhemmin pääsemme mukaan seikkailuihin myös loputtoman merirosvoelokuvapinon parissa suomalaista Rosvo-Roopea unohtamatta.

Isommillekin lapsille sopii merirosvoluettavaksi myös Markus Majaluoman Olavi ja Aapo. Merten Urhot.

* * *

Oletko itse tai lasten kanssa lukenut merirosvoista? Jaa vinkki hyvistä tarinoista pienille tai isoille!

Havukka-ahon ajattelija. Äänikirja.

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. (1952) Äänikirja. WSOY. 2007.


Kuinka ne on kaikki maailman asiat annettu Konsta Pylkerön ajateltaviksi?

Tätä pohtii Havukka-ahon ajattelijan päähenkilö itsekin kaikkien muiden mietteiden lomassa. Veikko Huovisen tunnetuin, ja syystä siteeratuin teos kertoo Konsta Pylkkäsen reissusta luonnon helmaan paria maisteria tutkimustyössään auttamaan. Matkallaan Konsta pohtii maailman menoa ja havannoi luontoa. Molemmat teoksen elementit vakuuttavat.

Luontokuvaus on Havukka-ahon ajattelijassa niin täyteläistä, että metsän voi miltei haistaa. Huovisen kieli on paikoin erittäin kaunista, ja se pääsee täyteen voimaansa luontokuvauksissa, eikä henkilökuviakaan pysty moittimaan. Henkilökuvista ja Konstan ajatuksenjuoksusta sikiää hersyvä huumori, joka korpifilosofian ohella on kirjan ehdoton klassikkoaines.

Konstan filosofoinnissa on terää, vaikka Havukka-ahon ajattelija on jo yli puoli vuosisataa vanha teos. Konsta ei ole oppinut mies, mutta selvästi lukenut ja ympäristöstään ja yhteiskunnastaan kiinnostunut. Ehkä kaikkein herkullisinta on viisauden lajien tyypittely. Konsta nimeää esimerkiksi jälkiviisauden kaikkein parhaaksi ja imelimmäksi viisauden lajiksi. Konstan mukaan ihminen on tällöin viisaimmillaan. Mainiota, eikö totta!

Havukka-ahon ajattelija on erityisen onnistunut pakkaus äänikirjana. Lukijana on Risto Mäkelä, joka ei voisi hoitaa hommaansa paremmin: hän on ilmetty Konsta Pylkkänen! Ehdottomasti suosittelen! Ainoa puute äänikirjassa on, että sitä on hankala suoraan siteerata.

Havukka-ahon ajattelija on huikea teos, joka on paikkansa kotimaisten klassikkojen joukossa kirkastanut. Ihmeellinen Konstan viisaus kestää aikaa. Kuitenkaan tyyliltään tämä ei ole omia suosikkejani, joten tähdissä joudun pysymään tiukkana:

Tähtiä: 3/5

Osallistun teoksella Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Havukka-ahon ajattelija luettiin keväällä myös haasteen emäntäblogissa.