Laura Lindstedt: Oneiron

Pitkästä aikaa - eikä suotta! Upea lukukokemus. Teksti on tehty alunperin Nousu.net -kulttuurijulkaisua varten. Käykääpä tutustumassa sivustoon!

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. 4. painos. Teos. 2015.

Seitsemän erilaista naista, Ulrike, Wlbgis, Maimuna, Rosa Imaculada, Polina, Nina ja Shlomith, tapaavat toisensa tilanteessa, josta heidän tulee ottaa yhdessä selvää. Käy ilmi, että naiset ovat kuolemanjälkeisessä valkoisessa välitilassa. He sovittavat elämäänsä ja kulkevat yhdessä matkan, jonka Laura Lindstedt on piirtänyt toiseen romaaniinsa Oneiron niin syvin kynänvedoin, että teos palkittiin Finlandialla marraskuussa 2015.

Oneironia voi epäilemättä luonnehtia feministiseksi romaaniksi. Teksti kuljettaa lukijaa naisen nautinnosta sen kieltämiseen, naisen kehon kuvaan, rooleihin, kauneusihanteisiin ja puhtauskäsityksiin, äitiyteen ja naisen kohtaamaan henkiseen, fyysiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan. Kullakin naisella on kerrottavanaan oma elämänpolkunsa, ja jokaisen on lyötävä lopulta kuoleman kanssa kättä. Kuolema on Oneironissa lempeä: se on höyhenenkevyt kokemus sen jälkeen, kun kohtaloa uskaltaa katsoa silmästä silmään. Tämän vuoksi en suosittelisi kirjaa itsetuhoisia ajatuksia hautovalle. Kuolema on Oneironissa lohtu.

Tarina on fantasiaksi hämmästyttävän uskottava, vaikka se ei suostu oikeastaan minkään meidän maailmamme lainalaisuuksiin. Oltiinpa kuolemanjälkeisessä ajattomassa maailmassa, Brooklyn Bridgellä, moskovalaisessa teatterissa, kibbutsilla tai brasilialaisessa lähiössä, miljöö elää ja tarina vyöryy syliin. Henkilöhahmot muuttuvat sivu sivulta läheisemmiksi, ja lukija alkaa toivoa saavansa omaksi viimeiseksi seurueekseen juuri nämä naiset eri puolilta maailmaa. Lopussa jää ikävä. Ihan niin kuin silloin, kun joku läheinen kuolee.

Oneiron onkin opus paitsi kuolemasta, myös luopumisesta ja sovittamisesta. Se on kysymättömien kysymysten ja selvittämättömien asioiden kirja. Teos kuljettaa lukijaa seitsemän naisen askelissa samaan aikaan, kun se haastaa tutkimaan omia haarautuvia elämänpolkuja. Se kuvaa myös siitä, miten käy, ellei kuolemassakaan pysty kohtaamaan omaa kohtaloaan.

Naisten tarinoiden lomassa Oneiron tarjoaa soljuvasti paljon kiinnostavaa knoppitietoa. Lindstedt on kirjoittanut teosta kahdeksan vuotta, ja se näkyy perusteellisuudessa. Hän tehnyt tarkkaa työtä erityisesti tutkiessaan juutalaista perinnettä, kulttuuria ja elämäntapaa. Mukana on muutakin, esimerkiksi kiinnostava tarina Otto Eppersistä. Eppers hyppäsi seitsemäntoistavuotiaana Brooklyn Bridgeltä ja selvisi tempauksestaan naarmuitta, toisin kuin monet muut itsemurhan sillalla tehneet tai sitä yrittäneet. Eppers sai kuitenkin muiden tavoin syytteen itsemurhan yrityksestä, vaikka kuten Lindstedt kirjoittaa, eikö itsemurhasta selviäminen jo ole sitä yrittäneelle pahin rangaistus, minkä voi saada. Tai anekdootti kuolemaan tuomittujen viimeisestä ateriasta: vankilakokin mukaan se on pitkään ollut – aika mielikuvituksettomasti kenties – juustohampurilainen ja ranskalaiset perunat. Kuolema myllää kerrontaa Oneironissa jatkuvasti eri suunnista.

Oneiron on yhdellä sanalla runsas niin sisältönsä kuin ilmaisunsa puolesta. Oneiron ei siksi kenties olekaan teoksista helpoimpia, mutta ehdottomasti palkinnon arvoinen mestariteos, jota on hankala tiivistää tai lokeroida. Jokainen lukija muodostaa siitä oman kokonaisuutensa. Kieli on paikoin lyyristä ja ilmaisu alusta loppuun monipuolista, jopa monikielistä. Teosta täydentävät monet suorasta kerronnasta poikkeavat tekstityypit, kuten kuolinilmoitus, puhe ja työpaikkailmoitus. Niiden kautta muun muassa henkilöhahmot monitahoistuvat ja kuolema saa uusia merkityksiä.

Oneiron on täydellinen kirja kaikille, jotka uskaltavat avata sen sivut ennakkoluulottomasti ja vastaanottaa nerokkaasti rakentuvat aallot, jotka välillä tyrskähtävät terävästi ja voimalla, välillä lempeästi kuin kevättuuli. Lukeminen jättää joka tapauksessa jälkeensä levollisen mielen. Helppoa selkeärakenteista lukemista etsivälle Oneiron ei ole nappivalinta, mutta kokeilemisen arvoinen jokaiselle.

Tähtiä: 5/5

Saattaa olla, että tämä blogi päivittyy laiskanlaisesti jatkossakin!

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias. (The Storied Life of A. J. Fikry. Suom. Tero Valkonen) Gummerus. 2014. (239 sivua.)


Tuulisen saaren kirjakauppias tuli minulle ennakkokappaleena luettavaksi (kiitos, Gummerus!). Syystä tai toisesta en aluksi innostunut siitä lainkaan, ja olin jo miltei unohtanut koko kirjan. Kaikella lienee tarkoituksensa, ja niinpä Tuulisen saaren kirjakauppiaskin ajautui käsiini vaiheessa, jossa muita kirjoja ei ollut lähellä, ja aloitin lukemisen - enkä aivan turhaan!

Tuulisen saaren kirjakauppias on vetävästi kirjoitettu rakkauskertomus uskottavine henkilöhahmoineen. Juoni on napakasti siinä, miten kirjakauppaa pienellä Alice Islandin saarella pitävän A. J. Fikryn elämä muuttuu, kun uusia ihmisiä virtaa hänen arkeensa. Elämä on hiljaista, tasaista ja äreää puurtamista, kunnes kohtalo sotkee järjestyksen. Arvokkaan ensipainoksen katoaminen tuo omat lisäjännityksensä tarinaan, mutta ne juonenkäänteet olivat tarpeettomia. Sen sijaan miljöö kirjakaupassa on niin ihastuttava, että se saa aikaan haaveilua omasta kirjakaupasta vaikkapa Oulun vieressä olevalla Hailuodon saarella, johon matkustetaan lauttayhteyksin - aivan kuin Alice Islandille. Utopiaa, mutta kotoisaa sellaista!

Juonta vievät omalla tavallaan eteenpäin jokaisen luvun aloittavat juoniselostukset tai merkinnät muista romaaneista, klassikoista ja tuoreemmista teoksista, ja nämä merkinnät käsittelevät kirjoittamista - se jos mikä saa aikaan kurnivaa kirjannälkää! Merkinnät ovat päähenkilön A. J. Fikryn tekemiä ja avaavat myös hänen ajatusmaailmaansa.

Kirja kertoo rakkaudesta - rakkaudesta lukemiseen, kirjoihin, kirjalliseen elämään ja ihmisiin. Se kertoo lukijaksi kasvamisesta ja muutoksesta. Tilanteet ja dialogi on kirjoitettu hyvin, jolloin kirjan kanssa saa iloita ja jopa surra. Tämä oli ensimmäinen kirja pitkään aikaan, jonka kanssa nauroin ääneen lähes tikahtuakseni. Huumoripläjäys Tuulisen saaren kirjakauppias ei kuitenkaan missään tapauksessa ole, mutta sen tilannekomiikka toimii. Viihdyin lukiessani hyvin.

Tuulisen saaren kirjakauppias on kevyt ja nopealukuinen teos. Erittäin hyvä kesäkirja, mutta suurta jälkeä se ei jälkeensä jätä. Aika tavalla samoin ajatuksin ovat teosta lukeneet myös

Erja
Katja
Linnea
Kirsi

Tähtiä: 3/5

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Neljäntienristeys yhdessä miljöössään,
Oulun Raksilassa.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. WSOY. 2014. (334 sivua.)

"Oliko epäilty saanut teosta nautintoa? Montako kertaa? Ymmärsikö epäilty olevansa rikollinen? Luonnehtisiko hän itseään heikoksi vaiko sairaaksi luonteeksi? Oliko hän jo hakenut apua? Ymmärsikö hän olevansa mieleltään vääristynyt? Ymmärsikö joutuvansa vääjäämättä oikeudelliseen edesvastuuseen, oletettavasti myös suljettuun pakkohoitoon?" (s. 323)

Kuinkapa vastata omaa ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin? Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on erityisesti sukupolviromaani ihmisyydestä ja meistä monenlaisista. Minulle kirjasta suurimpana kysymyksenä jää mieleen, millainen maailma olisi, jos kaikki meistä eläisi omannäköistään elämää ilman pelkoa ympäristön paheksunnasta ja torjunnasta. Ehkäpä sellainen maailma olisi vähän meidän maailmaamme parempi. (Eräs ystäväni sanoi minulle ihan vasta, että olen maailmanparantaja, ja ehkä alan itsekin uskoa siihen pikkuhiljaa, kun törmään omiin ajatuksiini.)

Neljäntienristeys kosketti minua todella. Teos sitoo ihmiskohtaloita toisiinsa niin hienosyisesti ja herkästi, että miltei haukoin henkeä uusien kytkösten ja juonteiden paljastuttua. Kun kerran pääsee kirjan viimeiselle sivulle, haluaa aloittaa alusta ja selvittää, miten tilanteet sivuille piirtyivätkään. Teos kutoo maton, jossa ihmiset ovat toisiinsa yhteydessä, mutta silti kuitenkin aina yksin.

Päähenkilöitä kirjassa on oikeastaan useita: On Maria, 1900-luvun alkupuolen kätilö, joka hoitaa yksin lastaan pystypäin ulkopuolisten ajatuksista huolimatta. On Lahja, juuri tuo Marian avioton tytär, joka saa myös yksin esikoisensa, mutta avioituu sittemmin Onnin kanssa, jolle saa vielä kaksi lasta. On Onni, Lahjan mies. "Hyvä mies se oli, mutta ei minua varten. Ei minua." On Johannes, Lahjan ja Onnin poika, ja tämän perhe. Kaikissa suhteissa on omat kompastuskivensä. Osa ihmisistä on vaikeita. Mutta taustalla on ihmisyys, se mitä me kaikki olemme. Enempää en viitsi kertoa, etten pilaa lukukokemusta paljastamalla juonesta liikaa.

Neljäntienristeyksessä minua ihastutti ja viehätti tavattomasti myös yksi teoksen miljöistä, kotikaupunkini Oulu. Oli mainiota matkustaa linja-autolla, siis oululaisittain onnikalla, Onnin kanssa kaupunkini katuja pitkin ja jännittää kaupunginosassani Raksilassa, miten tapahtumat etenevät. Toinen vahva miljöö teoksessa lienee koillisessa Suomessa Kuusamo, jossa kahlittuja valintojamme(ko) kuvaava neljäntienristeyskin sijaitsee.

Kirjan kieli on sujuvaa, arkisten askareitten kuvaus sopivan tarkkaa mutta silti kepeää, niin että toimintaan pääsee lukijana helposti kiinni. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia. Kyllä ihastuin kovasti tähän kirjaan, ja hiirenkorvia taittui teokseen monia! Suosittelen lämpimästi.

Tähtiä: 4/5

Neljäntienristeys on ihastuttanut jo monissa blogeissa. Tässä muutamia poimintoja muiden lukukokemuksista:
Lukukausi
Lumiomena
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Kirjan jos toisenkin
Leena Lumi

Kiitos arvostelukappaleesta WSOY:lle! Olin niin onnellinen, kun paketin avasin ja teoksen sieltä löysin. En tiennyt tarinasta mitään, mutta tiesin, että käsissäni on jotakin arvokasta. En joutunut tippaakaan pettymään.

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Ihastuttavan kannen suunnittelu:
Eevaliisa Rusanen

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. (The Last Letter From Your Lover. 2010. Suom. Heli Naski.) Gummerus. 2014. (532 sivua)

Huusin kirjajumalilta romantiikkaa ja sain sitä! Kiitos kirjaystävieni suositusten ja uutuuskirjan nimeltä Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (jatkossa ONKÄRH, kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta). Kirjailija Jojo Moyes on palkittu ja tunnettu romantiikan taitaja muualla, mutta käsitykseni mukaan vielä vähän luettu Suomessa. Ehkäpä tämä teos lyö hänet läpi myös meillä?

ONKÄRH on läpensä palavaa ja kiellettyä rakkautta, intohimon perässä juoksemista, tunteen paloa ja ehkä myös onnellisia loppuja. Jennifer Stirling on 1960-luvun teollisuusseurapiirien englantilaisrouva, jonka avioliitto Laurence Stirlingin kanssa on kaikkea muuta kuin henkisesti tyydyttävä. Hän on lähinnä esittelyrouva, jonka tehtävä on näyttää tyylikkäältä. Mies ei ole kiinnostunut hänen ajatuksistaan, ja pariskunnan välejä piinaa armoton kylmä tahdikkuus, joka asettaa Jenniferille raamit, kuinka käyttäytyä, jotta asiat sujuisi:

Minun täytyy käyttäytyä paremmin, hän ajatteli. Lakkaan puhumasta tunteistani. Olen hänelle kiltimpi. Olen aulis. Loukkasin häntä yöllä, siksi kaikki meni pieleen. (s. 102)

Tarinaa sekoittaa boheemi sotareportteri Anthony O'Hara. Jenniferin ja Anthonyn välille kehkeytyy intohimoinen suhde kuin varkain. Tunteitaan he puivat kiihkeissä kirjeissä, joita Jennifer hakee henkilökohtaisesta postilokerostaan. He suunnittelevat yhteistä elämää, ja Jennifer on epätoivoinen roolinsa, ulkopuolisten odotusten ja omien toiveidensa, unelmiensa ja pelkojensa ristiaallokossa.

Jennifer alkoi itkeä. Nyyhkäykset purkautuivat hänen rinnastaan rumina puuskina. Hän ryömi päiväpeiton päälle peittäen päänsä käsillään ja ulisi tietämättä mitä tehdä, tietäen vain sen, että jokainen päättämättömyyden sekunti pitkitti tilannetta, jossa hänen elämänsä suunta oli vaakalaudalla. Hän kuuli äitinsä äänen, näki tämän tyrmistyneet kasvot, kun äidille valkenisi perhettä kohdannut häpeä, oli kuulevinaan vahingoniloisen, järkyttyneen supatuksen kirkossa. Hän näki suunnittelemansa elämän, lapset, jotka varmaankin pehmentäisivät Laurencen kylmyyttä, pakottaisivat tämän heltymään hiukan. Hän näki sarjan ahtaita vuokrahuoneita, Anthonyn tekemässä pitkiä työpäiviä, itsensä peloissaan vieraassa maassa ilman Anthonya. Hän näki Anthonyn kyllästyvän hänen homssuiseen olemukseensa, katselevan jo jotain toista nainutta naista. (s. 240)

Välillä puhdas kiihko saa kuitenkin kaivattua tilaa.

Jennifer painautui Anthonya vasten, ja hän kuuli huokauksen, joka tuli syvältä Jenniferin sisimmästä, ja tunsi sitten Jenniferin hengityksen huulillaan. Ilma seisahtui heidän ympärillään. (--)
He takertuivat toisiinsa riemuissaan, epätoivoisina, pystymättä täysin uskomaan tapahtumien käännettä. Aika sumeni, suudelmat muuttuivat kiihkeämmiksi, kyyneleet kuivuivat. Anthony veti Jenniferin neulepuseron tämän pään yli ja (--) (s. 297)

Maailma tuo kuitenkin rakastavaisten eteen kaikenlaisia esteitä - isoimpana kenties kirjan alkutilanteen, jossa Jennifer makaa sairaalan sängyssä muistinsa menettäneenä.

Toisaalla, 2000-luvulla, kiihtyvällä vauhdilla putoavaa toimittajatähteään jo epätoivoisesti vaaliva Ellie Haworth löytää Jenniferin ja Anthonyn kirjeet, ja kiinnostuu tarinasta. Hän tietää, että siinä olisi ainesta singauttamaan hänet takaisin huipputoimittajien joukkoon. Uranaisenkin pokka joutuu kuitenkin antamaan periksi, kun oikea mies käy sisään Ellien elämään.

ONKÄRH oli minulle totaalista todellisuuspakoa. Elin Jenniferin nahan alla ja koin hänen tunteensa. Jännitin, mitä lopussa tapahtuu, yllätyin juonen täyskäännöksistä ja huokailin liikuttuneena. ONKÄRH noudattanee varsin perusteellisesti romanttisten kertomusten juonikuvioita, mutta minulle tämä oli kevättalven räntäsateeseen täydellistä viihdettä. Suosittelen jokaiselle, joka tarvitsee koukuttavan ja mielihyvää tuottavan matkan jonnekin pois keskeltä arjen pyörteitä.

Lisäansioita kirja saa lukujen alussa olevista pakahduttavista lainauksista, jotka ovat peräisin autenttisista viimeisistä kirjeistä rakastastavaisten välillä:

Rakastan sinua joka tapauksessa - vaikka minua tai rakkautta tai edes elämää ei olisi olemassa - rakastan sinua. (Zeldan kirjeestä Scott Fitzgeraldille)

Tähtiä: 4/5.

Moyesia ovat lukeneet jo muutkin, muun muassa

• Maija Kirjojen keskellä
• Karoliina Kirjavassa kammarissa
• Mari a kirjablogissaan
• Jane Kirjan jos toisenkin -blogissa

PS. Blogi on viettänyt kaikessa hiljaisuudessa kolmivuotissynttäreitä Kalevalan päivänä! Hupsista! :-)

Davis Walliams: Herra Lemu

Davis Walliams: Herra Lemu. (Mr Stink. 2009. Suom. Jaana Kapari-Jatta.) Kuv. Quentin Blake. Tammi. 2014.

Herra Lemu on kerta kaikkiaan hyväntuulen lastenkirja. Toivoin kirjaa lukiessani koko ajan, että minulla olisi sydämeltään sellainen ystävä, kuin Herra Lemu on - ja minullahan on teitä useita!

Herra Lemu on kulkuri, joka ilmestyy kaupungin penkille - lemuamaan. Ukko saa olla rauhassa, sillä kukaan ei tahdo varsinaisesti lähestyä häntä. Joku saattaa heittää almun tai kaksi, mutta kiiruhtaa nopeasti ohitse, sillä Herra Lemu löyhkää niin, että haju saa silmätkin vuotamaan vettä. Lisäksi Herra Lemu on monin tavoin epäsiisti, mutta jos jotakin hänen edukseen voidaan katsoa, on todettava, ettei hän häiritse ketään, paitsi tietysti lemuamalla.

Chloe taas on koulutyttö. Hän rakastaa tarinoita ja vetäytyy omiin oloihinsa. Kotiväki pitää häntä kakkosluokan kansalaisena, ja koulussa kaverit kiusaavat. Chloella on ehkä tästäkin syystä omanlaisensa arvomaailma. Siihen ei kuulu esimerkiksi rutiinijoulun ihannointi, pitkien perheillallisten glorifiointi eikä pakkohymyily tällaisina päivinä, kun tavan vuoksi pitäisi olla hyvällä tuulella. Kenties juuri siksi Chloe rohkaistuu eräänä päivänä ja alkaa jutella Herra Lemun kanssa uhmaten erityisesti äitinsä varoituksia ja normeja sekä kammottavaa hajua, joka saa Chloenkin voimaan pahoin.

Tästä alkaa Chloen ja Herra Lemun ystävyys, joka perustuu sydänten herkkyyteen ja viisauteen, ei ulkonaisiin piirteisiin tai teennäisiin tottumuksiin ja pinttyneisiin tapoihin. Herra Lemun ilmestyminen Chloen elämään saa tytön kasvamaan ja rohkaistumaan. Samalla kulissit saavat kyytiä niin koulussa kuin kaupungillakin, kotona ja kunnallispolitiikassa. Herra Lemu kertoo siitä, miten ihmiset parhaimmillaan nostavat toisiaan ylöspäin sen sijaan, että tallaisivat toisiaan alleen.

Herra Lemu on hilpeän hauska lukukokemus. Kirjan kieli on rikasta, ja Jaana Kapari-Jatan suomennos on jälleen oivallinen.

Kirja sopii erinomaisesti lapsien ja varhaisnuorten lukemistoon, mutta se on riemukas lukukokemus aikuisellekin. Kuvitus on mukavasti vuoropuhelussa tekstin kanssa, se on rouhealla kynänjäljellä toteutettu ja mustavalkoisena painettu, ja se sopivasti keventää kirjan lukemista ja suosii erityisesti pienimpiä lukijoita. Kuvituksessa on myös mukavia oivalluksia, samoin kuin paikoin tekstin asettelussa kirjan sivuille.

Kuvan ja tekstin vuoropuhelua ja
jännittävää ja leikkisää metatekstuaalisuutta.

Tähtiä: 4/5

Herra Lemun ovat tavanneet myös ainakin
Katja Lumiomenassa
Hemuli
Lukutoukka

Kirja tuli minun luettavakseni kustantamon ennakkokappaleena pyytämättä, mistä kiitän! Tämä oli suloinen lukukokemus!

Graeme Simsion: Vaimotesti

Graeme Simsion: Vaimotesti. (The Rosie Project. 2013. Suom. Inka Parpola.) Otava. 2013.


Vaimotesti kertoo Aspergerin oireyhtymästä ja sen vuoksi sosiaalisesta taitamattomuudesta kärsivästä Don Tillmanista, joka on päättänyt löytää itselleen vaimon. Hän tekee tehtäväänsä varten aspergermäisesti systemaattisen testin, jolla on tarkoitus seuloa naisista treffeille vain parhaat ehdokkaat. Tielle sattuu Rosie, joka on kaikkea muuta kuin testin mukaan soveltuva, mutta kun kahden ihmisen suhde kehittyy pidemmälle yhtäkkiä testillä ei tunnu olevankaan enää mitään merkitystä. Minkälainen puoliso onkaan niin sanottu unelmapuoliso, sitä voimme kysyä itseltämme vaikkapa tämän kirjan kera!

Samaan aikaan Don alkaa selvittää Rosien isämysteeriä. Rosie on aikuinen nainen, joka ei tunne biologista isäänsä. Salaisuus on kaikkien tietojen mukaan kulkenut hautaan Rosien äidin kanssa yhtä matkaa. DNA-testit saattavat selvittää, keneen Rosien äidillä oli irtosuhde, josta Rosie sai alkunsa. Mutkia on matkaan kuitenkin luvassa.

Vaimotesti on hauska ja sosiaalisten tilanteiden noloudella leikittelevä kirja. Don Asperger-tyyppinä saa aikaiseksi monenlaista ympäristössään. Toisaalta kirja on jännittävä matka kaikkeen järjellisesti suhtautuvan pääkopan sisälle. Jos tekisimme kaikki vain puhtaalla järjellä päätöksiä, millainen maailmamme olisi? Sinänsä mainitsemisen arvoista lienee sekin, että Donin suhtautumisesta elämään tuli usein mieleen nykyajan menestys-coachien puheet siitä, että kun vain tekee tietyt asiat rutiininomaisesti päivittäin, kuten Don, menestys on taattu. Kenties menestystä ropisee, mutta onko ihminen sillä tavalla onnellinen?

Graemen Simsionin kynä on sujuva, samoin Inka Parpolan suomennos on onnistunut. Kirjaa on ilo ja helppo lukea.

Suosittelen tätä kaikille kepeää ja iloista kaipaaville, joita ei kammoksuta ripaus romantiikkaakaan. Mikään suuri rakkaustarina tämä ei ole - mikä oli minulle oikeastaan jopa yllätys - vaan ennemminkin jonkinsortin salapoliisiromaani. Vaimotesti on suosittu maailmalla. Lukijansa se löytää takuulla myös Suomesta.

Tähtiä: 3/5

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin. (Kalla det vad fan ni vill. 2005. Suom. Leena Peltomaa.) Otava. 2007.

Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin on stereotypioilla leikittelevä ja niitä tuulettava teos maahanmuuttajista Ruotsissa. Tarina voisi kertoa ihan yhtä hyvin Suomesta. Mitä kaikkea sattuu ja tapahtuu monikulttuurisessa yhteisössä, siitä kertoo Mistään kotoisin.

Kirjan päähenkilö on Bahar, iranilaistaustaisen maahanmuuttajaperheen aikuisuuden kynnyksellä oleva tytär, joka tuntuu vähät välittävän siitä, mistä hän on kotoisin. Teos kertoo myös Baharin perheestä, koulusta, ystävistä ja läheisistä. Joukkoon mahtuu monenlaista tallaajaa ja mielipidettä. Ristiriidoilta, ennakko-olettamuksilta ja suorituspaineilta ei voida välttyä etenkään, kun Baharin poikaystävä Markus on ruotsalainen, ja perheet päättävät - tai ainakin joku päättää - ystävystyä keskenään.

Luin Mistään kotoisin kiinnostavana matkana monikulttuuriseen maahanmuuttaja-arkeen. Noin puolivälissä sain kuitenkin hauskasti näpäytyksen, kun teoksessa kuvataan Markuksen äitiä:

Pernilla oli niitä, jotka lukivat "murteellisella ruotsilla", "uusruotsilla", "maahanmuuttajaruotsilla", ja erilaisilla "lähiöruotseilla" kirjoitettuja kirjoja, jotta ymmärtäisivät oikeasti ja pystyisivät asettumaan niiden raukkaparkojen asemaan. (--) (s. 204.)

No, maahanmuuttajan asemaan asettuminen ei aivan ole ollut tavoitteeni, mutta hauskalla tavalla näkökulmani asettui tuossa kohdin kirjaa uuteen valoon!

Mistään kotoisin -teoksen jännite ja huumori syntyy kulttuurien kohtaamisista ja erilaisista näkökulmista. Näkökulmia on lopulta niin paljon, että henkilökavalkadi alkaa vuotaa yli. Minun oli hankala pysyä mukana, kuka on teoksessa kuka, ja mistä uudet hahmot aina tilanteisiin tupsahtelivat. Ehkä kuitenkin kirjan ajatus ihmisestä pelkkänä ihmisenä ilman liikoja määrittelyjä korostuu tässä väenpaljoudessa. Onko sillä lopulta väliäkään, keitä olemme ja mistä tulemme? Henkilömäärän runsaus tekee kuitenkin lukemisesta hieman työlään ja jopa puisevan jossakin vaiheessa. Erityisesti minulle kävi niin, koska kirja on ottanut muutenkin paljon aikaa. Olen kahlannut tätä pitkään, jo syksystä saakka!

Marjaneh Bakhtiari on itse Ruotsin maahanmuuttajia. Hän jos kuka tietää, miten määrittelyt ja odotukset voivat kahlita. Bahar selvittää asiaa tv-haastattelussa, jonka aihe on maahanmuuttajanuorten kulttuurinen kaksoisidentiteetti.

"Olet kasvanut Ruotsissa ja aloittanut koulunkäynnin täällä. mitä sinä ajattelet Ruotsista?" 

"Kai se on ihan okei." 

"Okei. Pidätkö itseäsi ruotsalaisena?" 

"Mitä välii sillä on?" 

"Anteeksi?" 

"Mitä välii sillä on minä mä pidän itseäni?" 

"Mutta hyvänen aika, totta kai sillä on väliä, kuka sinä koet olevasi." Selvä varoitussignaali. Tyttöparka. Ulkopuolisuus oli jättänyt häneen jälkensä. Hän oli kadottanut uskonsa yhteiskuntaan. 

"Mun mielestä sillä ei ole mitään väliä. Jos sä olisit pitänyt mua ruotsalaisena, sä et edes tekis tätä ohjelmaa. Vai mitä?" 

(--) 

"Mitä nimitystä sinä itse sitten haluaisit käyttää itsestäsi?" 

Kun Bahar oli miettinyt vastaustaan TV-ajassa liian pitkään, toimittaja yritti auttaa hänet oikeille raiteille. 

"Uusruotsalainen. Mitä sanot siitä käsitteestä?" 

"Uus? Justhan sä ite laskit että mä oon asunut täällä neljätoista vuotta!" 

"Okei. Entä maailmankansalainen?" 

"Mun mielestä se kuulostaa naurettavalta. Maailmankansalainen. Mulle se on sama kuin ei olis yhtään mitään." 

(--) 

"Okei. Voisiko siinä tapauksessa sanoa, että sinulla on kaksoisiden... kulttuurinen kaksoisidentiteetti?" 

"Sori vaan, mutta kun sä sanot sen se kuulostaa siltä kun mulla olis syöpä tai jotakin. Jotain mihin mä oon sairastunu."  

(s. 291 - 293)

Mistään kotoisin sopii mainiosti ravisuttelemaan käsityksiä maahanmuuttajista ja alkuperäisväestöstä todennäköisesti molempien näkökulmasta. Parhaimmillaan kirja paljastaa monia luutuneita käsityksiä yhtä lailla kuin huvittaa tutuilla ilmiöillä elävästä elämästä. Maahanmuuttajuuden, ennakkoluulojen ja ristiriitojen teemoista kiinnostuneille kirja on varmasti nappivalinta!

Tähtiä: 3/5

Pauliina Rauhala ja Taivaslaulu Oulun kaupunginkirjastossa

Torstai-iltana 21.11. Oulun kaupunginkirjaston Pakkalan sali oli täynnä, kun esikoiskirjailija Pauliina Rauhala oli saapunut kertomaan upeasta teoksestaan Taivaslaulu. Minä olin tietysti myös mukana. Rauhalaa haastatteli kirjastotoimen apulaisjohtaja Maija Saraste.

Aluksi Rauhala kertoi kirjoittamisestaan, mikä olikin toiselle kirjoittavalle mielenkiintoista kuultavaa. Taivaslaulun kustantaja Gummerus oli kahden päivän jälkeen käsikirjoituksen lähettämisestä ottanut kirjailijaan yhteyttä kustannussopimuksen toivossa, mutta kaksi muuta isoa kustannustaloa oli hylännyt käsiksen. Voi heitä! 

Taivaslauluhan on ollut suurmenestys. Ajatus kirjasta Rauhalalla syntyi jo yli viisi vuotta sitten, josta kului vielä pari vuotta, ennen kuin hän ryhtyi työstämään ajatusta käsikirjoitukseksi. Kirjoittamisen mahdollisti perheen muutto entiselle kotiseudulle Ouluun ja Rauhalan jääminen perheen yhteisellä sopimuksella pois työelämästä. Teemoista Rauhalalla oli jo alun perin valmiina naisen väsyminen ja siihen solmittu rakkaus.

Kirjoittamistyö vei aikaa noin kaksi vuotta. Valmiina oli alku, keskikohta ja loppu, jonka jälkeen Rauhala halusi palautetta ja lähestyi menestyksekkäästi kustantajaansa. Gummeruksen kanssa teos työstettiin rauhassa ja huolella loppuun, Rauhalan mukaan vanhanajan hyvässä kustannusyhteistyössä, kunnes Taivaslaulu julkaistiin syksyllä. Siitä lähtien kirjailijaa on viety.

Taivaslaulusta puhuttiin tilaisuudessa paljon, ja Rauhala luki teoksestaan katkelmia. Kiinnostavaa oli se, että Maija Saraste vertasi Taivaslaulua Virginia Woolfin Omaan huoneeseen. Rauhalan mukaan hän ei ole Omaa huonetta teokseensa kirjoittanut, mutta minusta Sarasteen vertaus oli todella osuva. Toinen kiinnostava seikka Taivaslaulusta paljastui, kun Rauhala kertoi mieslukijoiden pitävän kirjan päähenkilönä Aleksia. Kenties luonnollista, mutta yllättävää!

Tilaisuuden liikuttavin hetki oli se, kun senioripuolelle kääntyvä mieshenkilö antoi Pauliina Rauhalalle lukijapalautetta. Hän kertoi vuodattaneensa kyyneliä lukiessaan Viljan ja Aleksin tarinaa. Kyyneleet taisivat olla koko täyden salin kuulijoiden silmissäkin, sillä niin koskettava ja herkistävä tilanne oli.

Sain Rauhalalta tilaisuuden lopuksi omakätiset terveiset, jotka tekin näette alla. <3

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

Kansi: Kalle Pyyhtinen / utudesign.net

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja. (Hierba santa 2009. Suom. Samuli Arkko.) Iván Rotta & co. 2013. (335 sivua.)


Pyhän lehden kirja on Frida Kahlon maukas elämäkerta terästettynä reilulla kourallisella fiktiota ja meksikolaisresepteillä suoraan Kahlon muistikirjasta. Tapahtumat seuraavat muistikirjoihin tallennettua Kahlon elämää, mutta tilanteet on kuvattu fiktion siivin. Kadonneesta muistikirjasta, Pyhän lehden kirjasta peräisin olevat reseptit lomittuvat tarinaan, kukin kohdalleen hersyvään elämänvirtaan.

Frida Kahlo syntyi 1907 Meksikossa ja sairasti lapsena polion, joka jätti hänet jalkapuoleksi. 1925 hän joutui raitiovaunuonnettomuuteen, josta selvisi hädin tuskin hengissä. Nämä sattumukset leimasivat Kahlon elämää ja taidetta merkittävästi. Ensiksi polio oli olla Fridan ensikosketus kuoleman kanssa ja teki tyttölapsesta jalkapuolen. Myöhemmin onnettomuus ja siitä toipuminen sitoi Fridan sänkyyn pitkäksi aikaa, jolloin hän aloitti maalaamisen. Onnettomuus sai hänet aistimaan kuoleman jatkuvan läsnäolon ja jätti jälkeensä kivun, joka varjosti Kahlon värikästä ja intohimoista elämää loppuun saakka. Hän kuoli täytettyään muutama päivä aiemmin 47 vuotta.

Pyhän lehden kirja on vahva ja mainetta niittänyt teos, joka leikittelee ajatuksella kuolemasta Frida Kahlon kummitätinä. Frida tekee raitiovaunuonnettomuuden jälkeen kummitätinsä kanssa sopimuksen, että hän saa vielä elää, mutta lupaa kärsiä kaikki elämän koettelemukset, joita kummitäti hänelle povaa. Frida saa elää, mutta sillä on totta vieköön hintansa. Kuolema ja kipu väijyvät vierellä jatkuvasti, ja Frida käy keskustelua kummitätinsä kanssaan.

- Mikset vie minua ja anna pikku-Diegon elää? Frida moitti nyyhkyttäen Kummiaan, mutta Manalan valtiatar ei vastannut. Hän otti sammuneen kynttilän kaksin käsin ja puristi sitä vasten sydäntään, kunnes se liukeni hänen sormiinsa.
- Te kaikki olette minun, totesi Kummi. - Minut on sidottu ensimmäiseen ihmiseen, joka oli olemassa, ja minä olen olemassa viimeiseen ihmiseen asti. Kun ketään ei ole enää jäljellä, lopetan työni, ja silloin emme enää ole toisiimme sidottuja.
- Miksi?
- Koska toisille elämä on pelkkä henkäys ja toisille se on kuin monta romaania. Jokaisella on oma tarinansa siitä huolimatta, onko elämä pitkä vai lyhyt. Pojallesi siinä oli tarpeeksi. Siihen oli syynsä. Ei hetkeäkään enempää, ei hetkeäkään vähempää. Niin se vain on, hänen Kummitätinsä selitti. (s. 158 - 159)

Suhde Diego Rivieraan on alusta saakka peittelemättömän monimutkainen. Frida valloittaa Diegon tämän aikaisemmalta naisystävältään, joka opettaa Fridan kokkaamaan, jotta Diego pysyisi kotona. Pian Frida saa kuitenkin pettymyksekseen huomata, että Diego ei voi vastustaa naisia, vaan syrjähyppy seuraa syrjähyppyä, jolloin myös Frida aloittaa avoimen boheemin elämän. Diego sanoo kestävänsä Fridan sivusuhteet naisiin, mutta suhteita toisiin miehiin hän ei omasta käyttäytymisestään huolimatta sulata. Siitä huolimatta Fridalla on useita rakkaussuhteita sekä miehiin että naisiin samalla, kun hän elegantisti liikkuu sekä Amerikan seurapiireissä että Euroopan taiteilijakommuuneissa.

Frida rakastaa ja kärsii koko elämänsä. Miehestään, jonka kanssa avioituu kaksi kertaa, hän toteaa omaan suoraan ja riettaaseen sävyynsä:

- Diego tekee elämässään vain neljää asiaa: maalaa, syö, nukkuu ja nussii. Hän ei ole tällä hetkellä töissä, enkä minä ole tehnyt hänelle tänään jukatanilaista banaaninlehteen käärittyä haudutettua porsasta. Jos kurkistat vuoteeseen, huomaat, ettei siellä ole yhtään läskimahaa nukkumassa, joten jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, enkä minä ole siinä mukana, koska hän ei ole Detroitin jälkeen koskenut minuun. (s. 175)

Ruoka on kirjassa läsnä miltei jatkuvasti. Tuoksut leijailevat lukijan nenään resepteistä, joita kirja kätkee sisäänsä. Opin, että chilejä on paljon erilaisia, sillä yhteen reseptiin saatetaan tarvia useaa eri chililajia. Usein Fridan ohjeissa tarvitaan myös esimerkiksi laardia tai muita Suomessa hankalasti tarjolla olevia tuotteita. Jos mielikuvitus antaisi periksi, ohjeita voisi kenties soveltaa suomalaiseen keittiöön, mutta kirjaimellisesti monen toteuttaminen vaatii valitettavasti paljon ekstravaivannäköä. Poimin itse kuitenkin ehdottomien kokelujen joukkoon salaperäisen Mommy Even omenapiirakan.

Pyhän lehden kirja on kuin Kahlon taulut. Se käyttää hyväkseen aineksia tuonpuoleisesta, kuvaa tinkimättömästi rakkautta, intohimoa ja naisen elämää kipu jokapäiväisenä kumppanina. Kirja on eroottinen, symbolinen ja surrealistinen olematta kuitenkaan hetkeäkään vaikeasti tajuttava. Kieli on rikasta ja suomennos onnistunut. Kirja paljastaa Fridan kompleksisen suhteen mieheensä Diego Rivieraan, palavan innon kommunismiin ja feminismiin sekä elämän biseksuaalina 1900-luvun alkupuoliskon globaalissa taiteilijaeliitissä, jossa mukana risteilevät muut suuruudet, kuten Salvador Dalí, Pablo Picasso, Lev Trotski, Anaïs Nin, Henry Miller ja Ernst Hemingway.

Suosittelen kirjaa kaikille Frida Kahlon elämästä tai taiteesta kiinnostuneille, taiteilijaelämästä innostuville, hyvän (fiktiolla rehevöitetyn) elämäkerran ystäville ja upean kirjan ystäville. Kirjaa kannattaa harkita ehdottomasti myös silloin, jos rakastaa meksikolaista ruokaa ja kulttuuria. Tämä sopii paitsi ruoan myös hyvällä maulla erotiikan nälkään.

Tähtiä: 4/5

Jenni Linturi: Isänmaan tähden (äänikirja)

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos 2011. Äänikirja BTJ. (Lukija Jukka Peltola.) 5 cd:tä. Kesto 6 t 26 min.

Jenni Linturin Isänmaan tähden seuraa nuorten miesten intoa lähteä SS-joukkoihin taistelemaan rinta täynnä isänmaallisia aatteita. Nuoret miehet, Antti ja kumppanit, etenevät kirkasotsaisina kohti rintaman tositoimia ja tankkaavat saksan epäsäännöllisiä verbejä sellaisella vimmalla kuin nuoret uroot vain voivat. Pian heidän eteensä leviää sodan kauheus, kaameus ja toivottomuus monisäikeisenä verkkona, joka on ottanut heistä otteen. Sodassa ei tunnu olevan sankareita.

Ennen pitkää miehet kotiutuvat mutta varjot seuraavat mukana. Äänikirjasta on mieleen jäänyt katkelma, jossa pohditaan sitä, että monesti ajatellaan sodan kovettaneen suomalaiset miehet, jolloin nämä eivät pystyneet olemaan läsnäolevia isiä lapsilleen tai puolisoita vaimoilleen. Sota kuitenkin pehmitti miehet, Isänmaan tähden väittää. Sota vei nuorten miesten poikuuden. Sodan jälkeen oli sitten oltava kova, ettei maailma olisi vienyt heiltä miehuuttakin. Niin. Niinpä. Se on pitkä aika olla kova.

Isänmaalliseen hengen, sodankäynnin ja jälleenrakentamisen maisemaan värittyy erittäin taidokkaasti dementiapotilaan mielenmaisema. Välillä sotaa käydään sairaalahuoneessa, jossa veteraani Antti sairastaa ja elää yli puoliksi menneisyydessä. Välillä sota on aidosti takaumaa, välillä taas ollaan kirkkaimmin kuvin sairaalahuoneessa, jossa ovat läsnä myös huolestuneet Antin läheiset. Linturi sekoittaa nokkelasti todellisuuden ja menneisyyden hahmot Antin näkökulman kautta toisiinsa. Menneisyyden useat Erkit hämäävät, mutta kenties aseveljissä moni vaikutti univormussaan Erkiltä kuin Erkiltä. Kenties oli ihan sama kuka Erkeistä kaatui, kuka ratkesi ryyppäämään, kuka tappoi.

Jenni Linturi on tehnyt esikoisteoksessaan mielettömän matkan vanhan sodankäyneen miehen pään sisälle. Jos on mahdollista kuvitella, niin dementia vaivaa ja sotkee todellisuutta juuri siten kuin Linturi sitä kuvaa. Todellisuus sekoittuu muistoihin, jotka vääristyvät, venyvät, pilkistelevät ja iskevät missä tahansa. Samalla Isänmaan tähden on taas myös yksi sotakirja, mutta oikein raikas sellainen. Ääni on lähtökohtaisestikin erilainen, kun kirjoittaja on nuori ja nainen. Sota on tärkeä aihe, ja on hienoa huomata, että uudet sukupolvet muovaavat siitä omannäköisiään teoksia. On tullut muun muassa Ketun Kätilö ja Hilvon Viinakortti, joka sekin on minulla hyllyssä odottamassa.

Äänikirjatoteutus on selkeä, mutta ehkä Isänmaan tähden ei ole parhaimmillaan äänikirjana. Lukijan ääneen kaipasin myös lisää väriä ja eläytymistä. Teos on ollut Finlandia- ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Tähtiä: 3/4

Linturin esikoisen on kuunnellut myös Kirsi Kirjanurkassaan.

Mari Mörö: Kiltin yön lahjat

Mari Mörö: Kiltin yön lahjat. WSOY. 1998.

Kiltin yön lahjat kertoo Siiasta, Miimasta, Pöyhösestä, Viikistä ja muutamasta muusta surullisesta hahmosta meidän aikamme Helsingissä. Siia on kuusivuotias pikkutyttö, joka elää omaa laspenelämäänsä ympärillä rehottavasta kaaoksesta huolimatta. Miima on Siian äiti, jota Pöyhönen pitää naisystävänään. Viikki on Pöyhösen kaveri, joka joutuu huolehtimaan Siiasta Miiman ja pian Pöyhösenkin kadottua teille tietymättömille. Porukan elämää seurataan Mörön teoksessa muutaman päivän ajan.

Kirjaa lukiessa päällimmäinen tunne on suru Siian puolesta. Lapsi elää viatonta elämäänsä nähden ympäröivän todellisuuden normaalina, vaikka se olisikin kaikkea muuta kuin normaali. Kuusivuotias Siia on tottunut siihen, että esimerkiksi äidin kumppanit vaihtuvat alinomaa, koti on kuin sikolätti, vaatteet rikki ja likaiset ja hänet jätetään yksin. Siia ei valita eikä moralisoi. Näin ovat asiat, ja tyttö elää sen keskellä mielikuvitusleikeissään ja puuhissaan kuten kuka tahansa kuusivuotias.

Miima jää teoksessa kaukaiseksi hahmoksi, mutta häntä kohtaan nousee pintaan kiukku ja inho. Miima kohtelee kaikkia huonosti ja ajattelee vain itseään, mutta ei itseäänkään tarpeeksi pitääkseen oikeasti huolta hyvinvoinnistaan. Hän on alkoholisti ja sekakäyttäjä ja laiminlyö kaikki läheisensä. Siialle hän antaa romuja kiltin yön lahjoina, kun tytär jää yksin ja Miima menee. Sitä ennen Siia palvelee Miimaa laittamalla kahvia ja hoitamalla tätä eri tavoin. Äidin ja tyttären roolit ovatkin nyrjähtäneet väärinpäin.

Pöyhönen on puolestaan niin sekaisin Miimasta, ettei näe tämän lävitse. Hän ei ymmärrä, miten Miima käyttää miestä hyväkseen eikä sitoudu kuviteltuun suhteeseen kuten Pöyhönen itse. Pöyhönen juoksee Miiman perässä ja haaveilee yhteisestä elämästä, kun Miima piittaamattomasti kulkee omia polkujaan.

Viikki taas on surkuhupaisa tyyppi, joka joutuu sivullisena huolehtimaan Siiasta hyväsydämisyyttään. Asetelmasta tulee kaukaisesti mieleen Markus Nummen Karkkipäivä, jossa siinäkin heitteille jätetystä lapsesta huolehtii tahtomattaan ulkopuolinen henkilö. Onneksi viikkejä on olemassa.

Mari Mörön lapsen maailman kuvaus on käsittämättömän hienoa ja liikuttavaa.

Kun Miiman ohimoita mojottaa, kastelen pyyhkeen ja painan päätä ja odotan, että se avaa silmät ja sanoo jotakin. Sitten voin tehdä tupakkaa, koko lautasellinen valmiiksi punaisella koneella vaikka osaan minä muutenkin. Valkoiset tupot jos loppuu, ei saa tehtyä. Tulee käpryjä. 

Yksi lautasellinen  kestää kaksi päivää. Miima ei polta minun huoneessa. Tein taikinaa ja jaksan vatkata sen melkein aina valkoiseksi. Kun vispilää nostaa, voi taikinalla tehdä kuvioita. Sitten ne luhistuu ja on tasaista. (s. 96)

Suosittelen kirjaa lapsen elämän kuvauksesta kiinnostuneelle, syrjäytyneisyyden kuvausta hakeville tai niille, jotka haluavat lukea herättelevää suomalaista proosaa. Kirja sopii hyvin myös Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen, johon itsekin sen liitän, ja sen ennättää mainiosti lukea vielä ennen äitienpäivää.

Tähdet: 3/5

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus (äänikirja)

Kuva: WSOY

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus. (The A.B.C. Murders. 1936. Suom. Aune Suomalainen, tark. Kiti Kattelus.) Äänikirja. Lukija Lars Svedberg. WSOY. 2010.


Kuuntelen äänikirjoja autoillessa, lähinnä työmatkoilla. Olen jo sen verran oppinut omista kuuntelutottumuksistani, että toisaalta kuunneltavana ei saa olla aivan mahdottoman raskas teos, mutta toisaalta tekstin on oltava kuitenkin sen verran vetävää, että huomio jaksaa pysyä kiinnittyneenä siihen. Valitsin Agatha Christien Aikataulukon arvoituksen kirjastosta mukaani, sillä Agatha Christie on yhtenä dekkaripoikkeuksena TBR:lläni. Christie on dekkariklassikko, jota kannattaa myös ei-niin-dekkaristin muistaa aina silloin tällöin.

Aikataulukon arvoitus on kuvaus Hercule Poirot'n ja Britannian poliisivoimien kilpajuoksusta sarjamurhaajan kanssa. Murhaaja kylvää kuolemaa valitsemalla uhrinsa ja tekopaikkansa aakkosjärjestyksessä, ja murhapaikalta löytyy aina tekijän jälkeensä jättämä ABC-aikataulukko. Kirjassa Hercule Poirot toteaa ensimmäistä kertaa olevansa mielipuolisen sarjamurhaajan perässä, kun aiemmat tapaukset ovat olleet yksittäisiä ja murhaaja on löytynyt yleensä kuolleen lähipiiristä. Nyt kyseessä on kylmäverinen tyyppi, joka vielä kaiken lisäksi lähettelee Poirot'lle ivaavia kirjeitä, joissa väheksyy salapoiliisin kykyä ratkoa henkirikoksia ja jotka hän allekirjoittaa nimimerkillä ABC.

Christien teos rakentuu esipuheessakin mainittujen osien varaan: yhtäältä kirjailija kertoo tapahtumista Poirot'n apurin, kapteeni Arthur Hastingsin näkökulmasta, ja toisaalta kuvaus on kaikkitietävän kertojan tekstiä Hastingsin havaintopiirin ulkopuolisista tapahtumista. Hastingsin kuvaus perustuu hyvin pitkälti dialogin varaan. Hän kuvaa keskusteluitaan Poirot'n kanssa tai keskusteluja, joita Poirot käy muiden henkilöiden kanssa. Kaikkitietävän kertojan teksti on kuvailevampaa, ulkokohtaista tarkastelua tapahtumista.

Dialogin suuri osuus kirjassa tekee siitä toisaalta kevyen lukea, mutta toisaalta se jättää tilanteen hyvin ulkopuoliseksi. Vaikka Lars Svedberg onnistuu lukijana erittäin hyvin, en pystynyt kunnolla samaistumaan kirjan henkilöihin. Dialogipainotteisuuden vuoksi väitänkin, että Hercule Poirot't ovatkin parhaimmillaan elokuvina. Ne ovat rakenteensa vuoksi kuin tehty filmeiksi. Itse olisin mieluummin katsonut tämän elokuvana kuin kuunnellut äänikirjana, saatika itse lukenut nidettä. Sen vuoksi äkkipikaistuksissani nimesin äskettäin Hercule Poirot't parhaiksi kirjafilmatisoinneiksi - sitä paitsi minusta David Suchet esittää Poirot'ta niin hyvin, että pystyn vain vaivoin kuvitella belgialaisetsivää enää muunlaiseksi!

Yhtä kaikki, Aikataulukon arvoitus on viihdyttävää Christietä, jossa lukijaa - tai kuulijaa - johdatellaan harhaan ja juonen pune aukaistaan vasta loppuluvuissa. Kuten totesin, dialogeihin heittäytyvä Lars Svedberg onnistuu lukijana oikein hyvin, joten kirja on viihdyttävä ja toimiva myös äänikirjana. Mitään kummempaa elämän tarkoituksen etsintää tämän kirjan kanssa ei kannata lähteä tekemään, mutta todellisuuspakona kesäiseen Britanniaan pakkasaamuista ja liikennevaloista kirja toimii loistavasti. Myös perinteisten christiemäisten murhamysteerien ystäville teos sopii kuin nakutettu.

Tähtiä: 3/5

Muuten... Pikkutyttönä pidin kovasti Neiti Marple -tv-sarjasta (pääosassa Joan Hickson), jossa oli myös mielestäni loistava tunnusmusiikki. Nostalgiaa tai ei, edelleenkin pidän sitä parempana kuin Hercule Poirot'ta. Ehkä ensi kerralla kokeilen Marpleakin kirjana!

Aikataulukon arvoituksesta ovat kirjoittaneet myös
Salla
Kirsi
Anu, jonka kanssa olemme kuunnelleet samoja dialogeja lähes samaan aikaan! :-)

Taija Tuominen: Tiikerihai

Tiikerihaissa ei kerrota vaaleanpunaisista
tulppaaneista, mutta ruusuista kylläkin.

Taija Tuominen: Tiikerihai. WSOY. 2000. (178 sivua.)

- Jumalauta sä olet onneton. Kämppäskin on kuin mustan lampaan vittu. Mitään et saa aikaseks. Jos mä perkele lyön sun kallos tällä kirveellä niin se on oikeus ja kohtuus, äiti huusi. (s. 40)

Tiikerihai on kertomus tyttärestä ja äidistä ja vähän isoäidistäkin. Se on hurja ja irstas kuvaus epäterveestä vanhempi-lapsi-suhteesta. Toisaalta kirja on herättelevä kasvukertomus ja vahva selviytymistarina. Olen kuullut Tiikerihaita kuvattavan jopa inhorealistiseksi teokseksi. Ilman eritteitä ja paskanhajua Tiikerihai ei olisi yhtä vaikuttava, eikä se näyttäisi sitä rujoa maisemaa, jonka se nyt läväyttää lukijan eteen. Lukijalle, jonka lapsuudenystävä on uinut sadasta markasta paskaojassa, miljöö ei ole edes kokonaan vieras.

Koska kyseessä on valtavasti arvostamani ja minuakin luotsanneen kirjoittajaohjaaja Taija Tuomisen teos, en lähde varsinaisesti arvioimaan kirjaa. Antaisin sille sumeilematta viisi tähteä, mutta koska tämä menee omalla kirjataivaallani kiintotähdeksi, määrä ei ole nyt tärkeää. Tämä loistaa sitä määrättömän kirkasta valoa, jota loistaa myös Taija ohjaajana, oppaana, mentorina ja taiteilijana.

Mitä on Tiikerihai? Se on biisi, joka jää soimaan teoksen lukemisen jälkeen vuorokausiksi päähän. Se on

(--) toiseksi vaarallisin ihmissyöjähai. Sillä on raitoja ja se ui koko ajan, eikä se voi pysähtyä, muuten se vajoais. (--) (s. 28)

Tiikerihaista Tuomisen kirja kertoo. Pinnan alla väijyvästä ihmissyöjästä.

Tiikerihai kuvaa kaikesta irrallisten ihmisten elämää, sitä kun kukaan ei pysty kiinnittymään mihinkään eikä keneenkään. Päähenkilö Elisa kulkee varhaiset vuotensa tiiviisti äitinsä perässä, niin että äiti kuvaa tätä riipaksi. Lapsen tavoin Elisa koettaa kiinnittyä, mutta vuosikausia yritettyään kyky katoaa. Äiti ja isä ovat toisiaan hylkiviä napoja perheessä. Jos muu ei etäisyyteen auta, äiti telkeää isän vintille naulaamalla oven kiinni tai poliisi erottaa puolisoita toisistaan.

"Sinä et osaa osaa olla kotona", sanoo mies Elisalle ja ihmettelee tämän matkustusvimmaa. Elisa on seikkaillut koko elämänsä, lapsena äitinsä kanssa, sitten kera ystävänsä. Seikkailut niin kotimetsässä soiden ja ojien varsilla kuin ulkomailla Afrikan taivaanrantoja myöten vievät välillä eksyksiin. Matkat ovat itsen etsintää. Jossakin on hukassa minä, jota matkoilta haetaan. Toisaalta matkustaminen on vapautta kulkea, toisaalta se on Elisan pakoa terveestäkin kiintymyksestä ja hankalien asioiden kohtaamisesta.

Minun olisi tehnyt mieli sanoa, että minun päämääräni on tapani elää. Minun vapauteni ja tapani olla kiintymättä mihinkään. Että aion elää elämäni niin, että voin koska tahansa hypätä ensimmäiseen junaan ja jatkaa pääteasemalle ja jatkaa sieltä minne milloinkin mielin, mutta tiesin, että tätä oli turha selittää. Paras vain vaieta ja kuunnella. Paras tapa suhtautua mihin tahansa. Oli paras vain lähteä. Nousta lentokoneeseen ja läpäistä pilviverho. (s. 147)

Tiikerihai on myös oodi vastuun ottamiselle omasta elämästä ja omannäköisten päätösten tekemiselle. Elisan äiti on riutunut kelvottomassa avioliitossa syrjäkylällä koko aikuiselämänsä, toiminut kotiorjana hoitaen maatalossa raskaat työt, seonnut siellä anoppinsa haukuttavana ja ryhtynyt kiskomaan viinaa välillä kaksin käsin. Haaveet miehensä jättämisestä ja oman elämän aloittamisesta jäävät kalpeiksi mielikuviksi. Elisa ei toista äitinsä virhettä, vaan käännekohdassa päättää toisin:

- Peltolan Raimon olisit saanu huolia silloin, kun se kävi sua riiailemassa. Mun olis pitäny vaan pistää sut naimisiin. Olisit nyt ison talon emäntä ja sulla olis komee navetta.
   Sain aikaiseksi epämääräisen ja surkean muistikuvan pulskanpuoleisesta pojasta, joka suu hyhmeessä söi auton rassaamisesta mustuneilla sormillaan vaivoin tekemiäni lättyjä, selitti elämän kultaisia sääntöjä, kihloihin menemistä ja lasten tekoa. Olin silloin yhdeksäntoista ja Raimon mielestä hyvässä iässä. Joka kerta kun Raimo kävi meillä, isä ennusti keinutuolista, että likka on pian paksuna ja naimisissa. Äiti hehkutti kylällä isoa navettaa.
   Olin häipynyt yksin Ahvenanmaalle ja viettänyt siellä sarjan utuisia päiviä. Tuoksuvia sireenejä, kukkivia omenapuita, tanssilavoja, peuroja ja aamuöiseen sumuun katoavia tetä. Palasin kotiin ja äiti käveli navetan edessä vastaan.
   Hän kysyi, että mikäs kyty sinne oli, mitäs Raimo tykkää tommosesta. Vastasin, että tutustuin yhteen Mariaan. Äiti katsoi pahasti ja sanoi, että taisi olla Mario ja paiskasi tallin oven perässään kiinni. Silloin minä tajusin, että minun oli pelastettava nahkani ja pian. Tajusin, mistä oli kysymys. Loukkuun jäämisestä. Olin siirtymässä äidin määräysvallasta Raimon määräysvallan alaiseksi. (s. 108 - 109)

Kasvutarina onkin omien siipien kokeilemista ja niille lopulta nousemista. Uhkailujen, haukkumisten, ivan ja pilkan yläpuolelle asettumista. Nilkkaan potkijoiden hylkäämistä ja oman elämän rakentamista itselle tärkeiden asioiden ympärille. Kasvutarina on riippasuhteen tuhoamista.

Tiikerihaissa on paljon ulottuvuuksia - niitäkin, jotka pohdin vielä itsekseni. Se on kieleltään hävytön ja kokonaisuutena huikea psykologinen välähdyssikermä mielettömästä elämän nousukiidosta. Kamaluus on niin hirvittävää välillä, että naurattaa kuten splatterissa - kunnes pysähtyy miettimään, mille oikein nauraa. Ruman ja surullisen rinnalla on kuitenkin myös kauneus: Äidin ja tyttären yhteys ja muutamat hyvät muistot. Lyömäaseena toimineen vaaleanpunaisen ruusukimpun orpo kukinto.

Suosittelen jokaiselle, joka ei sävyjä hätkähdä.

Kiintotähti.

Tämä on oleellinen osa Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaastettani.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Kirjan ulkoasu: Elina Warsta

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala. 2012. (141 sivua.)

Aki Ollikainen voitti tammikuussa Blogistanian Finlandia -tunnustuspalkinnon esikoisteoksellaan Nälkävuosi. Eikä se ihme ole. Ollikaisen teos paitsi koskettaa, se antaa vahvan kaunokirjallisen lukuelämyksen ja mikä tärkeintä, piirtää kuvan yhdestä merkittävästä aikakaudesta kansamme historiassa.

Nälkävuosi kertoo tarinan Marjan ja Juhanin ja heidän lastensa Mataleenan ja Juhon kamppailusta nälkävuosina 1867 - 1868. Perheen isä on sairas ja heikko, ruokaa ei ole, joten äiti sydäntä särkevällä tavalla jättää perheen pään kotitorppaansa yksinään korisemaan vain olkileipä kädessään. Äiti lähtee lastensa kanssa etsimään paikkaa, jossa ei nälkä vaivaisi. Marja kulkee lastensa kanssa päämäärättömästi eteenpäin, välillä Pietari ruoantuoksuisissa unelmissa siintäen, mutta missään ei heille ole sijaa. Kaikkialla on jo nälkää kylliksi ilman lisäsuitakin. Osalla riittää sääliä lapsia kohtaan, ja joku murunen kerjäläisille tipahtaa vain toisinaan kuin armonpalana, vaikka se tekisi pahaakin.

Marjan, Juhanin ja lasten tarinaan lomittuu kuvia ylempisäätyisistä veljeksistä, Teosta ja Larsista, ja heidän elämästään sekä senaattorin (J. V. Snellmanin) valinnoista vaikeiden vuosian aikana. Näitä osuuksia lyhyehkössä romaanissa olisi voinut mieluusti paisuttaa! Ehkä ne ovat seuraavien Ollikaisen teosten aiheita? Voisiko vaikka Snellmanista kirjoittaa vastaavia suurkirjoja kuin vaikkapa Lincolnista on kirjoitettu?

Nälkävuodessa on monia teemoja ja aihelmia, joita pitkin ajatus lähtee rönsyilemään. Ollikasien pienoisromaani kasvaakin reilusti suuremmaksi kuin fyysiset mittansa. Nykyaikainen ravinto, ihmisen sitkeys, kiitollisuus, elinoloista taisteleminen, kuolema, elämän tarkoitus, lojaalius ja auttaminen, kohtalo, johdatus, vietit ja eläimellisyys. Kaikki tämä ja enemmänkin on kerrottu selkein kuvin ja kauniilla kielellä.

Kylmyys leviää Marjan vatsasta ympäri kehoa, se muuttuu surun tunteeksi ja pyyhkii tieltään kaiken muun, nälän, vilun ja väsymyksen. Se täyttää onton ruumiin raskaalla tyhjyydellä, joka ei jätä tilaa millekään muulle. Sen sisällä on suolampi, täynnä mustaa elotonta vettä. Kuikka ui silmien eteen. Se muuttuu pilkkasiiveksi, joka yrittää nousta lentoon. Sitten lumiviima jähmettää kaiken tyhjäksi, lintu katoaa. Myräkän mentyä kaikki on valkoista, kuollutta. Marja nousee ja kävelee penkillä nukkuvan Juhon luo, nostaa pojan pään syliinsä ja putoaa uneen. (s. 56)

Pieni kirja on erityisen kaunis ulkoasultaan, ja Ollikaisen teos on pohjavireeltään valoisa hankalasta aiheestaan ja monista surullisista tarinoista huolimatta. Nälkävuosista selvittiin. Minä elän.

Tähtiä: 4/5

Nälkävuodesta on kirjoitettu blogeissa paljon. Tässä poiminnat:
Kujerruksia odotti jotain, mitä ei aivan saanut, mutta piti silti.
P.S. Rakastan kirjoja nostaa teoksen vuoden 2012 parhaimmistoon.
Villasukka kirjahyllyssä vuodatti kyyneleitä ja hiljentyi kirjan äärellä.

Kirja sopii hyvin myös Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen. Tämä on haasteessa kai jo viides kirjani.

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja. (La liste des mes envies 2012. Suom. Leena Leinonen.) WSOY. 2013.


Onnen koukkuja kertoo tarinan naisesta, joka voittaa lotossa miljoonia. Kuinkas sitten käy, on jutun juoni. Kirja pohtii sitä, mistä onni syntyy ja millä tavalla ihminen voi olla onnellinen.

Minulle sattui hyvin. Luin tämän teoksen viikonloppuna, jolloin osallistuin hiljaisuuden retriittiin. Retriitissä olin kasvotusten itseni ja kaikkeuden kanssa. Minussa vahvistui ajatus, että ihminen tarvitsee onneen ja hyvinvointiin aika vähän. Tärkeitä asioita ei kerätä ympärille, vaan ne saadaan lahjana elämältä. Näin siis teemallisesti Delacourtin teos osui oikeaan hetkeen!

Sillä tarvitsemamme asiat ovat arjen pieniä unelmia. Ne ovat pieniä hoidettavia asioita, jotka vievät meidät huomiseen, ylihuomseen, tulevaisuuteen, ne ovat niitä pieniä asioita, jotka ostetaan ensi viikolla ja joiden kautta voimme ajatella, että ensi viikolla olemme edelleen elossa. (s. 155)

Mutta onko elämä tosiaan ostamsta? Ehkä monelle nykyään on?

Onnen koukkuja on hyvin ranskalainen kirja. Se alkaa älyttömän kepeästi, ja silmieni edessä näin Amelie-elokuvan rullaavan eteenpäin. En ole ollenkaan ranskalaisen kirjallisuuden asiantuntija, vaan nyt ajattelen, että sitä pitäisi ehtiä lukea enemmän. Silti väitän, että tässä on jotakin perin ranskalaista. Kuvauksessa ja tempossa soi ranskalainen haitarimusiikki.

Teemasta olisi voinut kirjottaa syvällisemminkin. Onnen koukkuja jäi pintatasolle, vaikka nostattikin kysymyksiä esille ja tuuppi pohtimaan myös lukijan oman elämän onnellisuutta. Silti ote jäi hieman viileäksi. Ytimeen ei päästy.

Onnen koukkuja on Ranskan bestseller, jonka käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin. Odotin kirjalta paljon. Suomessa teos julkaistaan ihan näinä päivinä. Vaikka kirjan kanssa sen lukemiseen kuluvan lyhyen ajan kovin viihdyinkin, en silti täysin ymmärrä, mikä juuri tämän teoksen on nostanut valokiilaan kaikista tarjolla olevista ransakalaisista. Löytyykö suosion syy teeman yleistettävyydestä, mielikuvituslekistä lottovoiton kanssa, arkipäiväisyydestä vai lukemisen helppoudesta? En osaa sanoa.

Välipalakirjana mainio. Onnellisuuden pohdintaan hyvä tuki.

Tähtiä: 3/5.

Kirja on jakanut jo mielipiteitä muuallakin!
Luettua-blogissa ihastuttiin: http://luettuasaso.blogspot.fi/2013/01/onnen-koukkuja-gregoire-delacourt.html
Lumiomenassa petyttiin rajusti: http://luminenomena.blogspot.fi/2013/01/gregoire-delacourt-onnen-koukkuja.html

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani. Otava. 2012.

Teen tämän kirjapostauksen pian ennen 1.2. käynnistyvää  Blogistanian Globalia 2012 -kilpailua, sillä luulen, että tässä saattaa olla yksi sijoittuva enkä halua sijoituksen vaikuttavan postaukseeni edes tiedostamattani. Sisareni, rakkaani on laajalti luettu blogeissa ja se on saanut paljon kehuja. Totean heti alkuun, että ehkäpä odotukseni olivat liian korkealla, sillä minä en aivan täysin tullut myydyksi tälle ylistetylle tiiliskivelle. Vavisuttava teos on kyseessä joka tapauksessa.

Lyhyesti tiivistettynä voidaan sanoa, että Sisareni, rakkaani kertoo hyvin menestyvän Rampiken perheen tragedian sen esikoispojan äänellä. Jos yleistän karkeasti, kirja kuvaa maineen ja mammonan hintaa. Se on tarina ahneudesta ja välinpitämättömyydestä sekä vääristyneistä ihanteista, epäaitoudesta ja koreasta kuoresta, joka kätkee taakseen synkät salaisuudet.

Lähdetään siitä, miksi näin vakuuttavalta kuulostava Sisareni, rakkaani jäi vähän valjuksi. (Vai onko neljän tähden kirja valju - ei kai sentään! Ehkä vain tunnen tarvetta puolustella sitä, etten hauko henkeäni ja itke ihastuksesta.)

Ensiksikin opus oli kaikkine 727 sivuineen liian pitkä. Juoni junnasi välillä paikoillaan ja selittelyä oli paikoin liikaa. Lukijalle tuli jo tarve huutaa kirjailijalle "joo, joo!" kun asia vain velloi ja rypi sotkussaan. Kirjassa melkein kaikki oli vähän ylikorostettua, jottei viesti vain livahtaisi lukijalta ohitse. En edes ole mikään vauhtikirjojen ystävä, vaan luen mielelläni hidastempoisiakin, mutta liika osoittelu ja turha todistelu puuduttaa.

Toiseksi Jos Lionel Shriverin Poikani Kevin sai minut tajuamaan jotain uutta, Sisareni, rakkaani jatkoi melkein samaa tarinaa. Poikani Kevinin jälkimaku kestää edelleen, yli vuoden jälkeen, ja suodatin Rampike-skandaalia jatkuvasti Kevinin lävitse. Sisareni, rakkaani ei saanut uutta jälkimakua aikaiseksi, vaan tämä oli vähän niin kuin Kevinin teepussista toiseen kertaan lioteltu laimeampi toisinto. Samasta tarinasta ei tietenkään ole kysymys, mutta asetelma on hyvin samankaltainen ja tarina yhtä kaamea perhepainajainen.

Kolmanneksi minä aavistin loppuratkaisun jo opuksen puolivälissä. Ehkä loppuratkaisukin oli valitettavan ilmiselvä juuri teoksen osoittelevuuden vuoksi. Tiettyjä asioita ei Oates todellakaan turhaan korostanut, mutta alleviivaus ja toisto tuntui liian voimakkalta. Loppuratkaisun tietäminen ei tietenkään aina ole pahasta, mutta tämän kirjan kanssa aavistus vei kyllä osan lukuilosta.

Muu onkin sitten plussaa:

Oates on nerokas kertoja. Hän tuo nokkelasti esiin kirjoittajan metafiktiivisin keinoin, etenkin alaviittissä, mistä pääsääntöisesti nautin suunnattomasti. Tyylistä nousi esiin Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa. Esikoispojan äänellä Oates siis täydentää tarinaansa, tähdentää joidenkin tapahtumien merkitystä, arvioi omia kirjoittajanlahjojaan tai lukijan motiveja, kommentoi tarinaa, kertoo kirjoittamisprosessista ja niin edelleen:

Hei, anteeksi, en ole kuvaillut rouva Chaplinia - ystävilleen Trixiä - niiden (nais)lukijoden iloksi jotka ovat epäterveen kiinnostuneita vauraiden amerikkalaisten esikaupunkien elämäntyylistä.

Teos käyttää muutenkin oivallisesti hyväkseen monenlaisia tehokeinoja: piirustuksia, käsin kirjoitettua tekstiä, kirjeitä, otteita lehtiteksteistä, ylitussauksia tekstissä... Ne ovat omiaan lisäämään autenttisuuden tuntua. Teos kokonaisuudessaan on helposti miellettavssä aidoksi muistelmateokseksi. Kirja jopa alkaa sanoilla "Sisareni Blissin muistolle (1991 - 1997)", jonka jälkeen kirjailija kuitenkin irtisanoutuu kaikesta todellisuusperäisestä sisällöstä ja sanoo kirjan olevan "kokonaan mielikuvituksen tuotetta". Paikoin tyyli taas muuttuu tajunnanvirraksi.

Vaikka minulla teksti ja tapahtumat välillä puuduttivat, Sisareni, rakkaani on koukuttava kirja - siitäkin huolimatta, että aavistin loppuratkaisun. Kertojaan samaistuu ja häntä kohtaan tuntee niin suurta myötätuntoa, ettei kirjaa voi jättää kesken. Henkilökuvaus Oatesilla onkin herkullista, tosin siinäkin on muutama ylilyönti, mutta tässä tapauksessa kenties sitä herkullisempi tapaus.

Ja sokerina pohjalla on tietyti opuksen aihe ja teemat. Tavattoman tärkeitä, ajankohtaisia, liikuttava ja tosia. Sisareni, rakkaani -tarinaan on hyvä peilata omaa elämää ja nykymenoa, maailmamme arvoja ja todellisuutta.

Ehdottomasti suosittelen, erityisesti lapsiperheille! Minä aion lukea Oatesia lisää.

Tähtiä: 4/5

Kirjasta on tosaan kirjoitettu tosi monessa blogissa, joten linkitän tähän nyt vain muutaman, josta voi lukea vähän eri näkökulmia, kun minun postauksestani:
Unni lukee
Järjellä ja tunteella
Leena Lumi
Täällä toisen tähden alla

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Petri Tamminen: Enon opetukset (äänikirja)

Petri Tamminen: Enon opetukset. Äänikirja. 2007. Otava. (3 cd:tä.)


Miksi ihmeessä minä oikein luen näitä mieskirjoja?

Luenko siksi, että suomalainen mies on minulle aina ollut mysteeri?
Luenko siksi, koska Turkan Häpeä käänsi aikoinaan raiteet tännepäin?
Vai siksikö luen, että haluan kasvattaa muutenkin liiaksi paisunutta myötätunnon määrää?
Vai muuten vaanko olen tylsämielinen, kun eihän näistä mitään ymmärrä, niin kuin ei miehistäkään, ja minun pitäisi lukea jotakin ihan muuta!?

Finlandia-ehdokkaana ollut Enon opetukset on kirja päähenkilön identiteettivajeesta. Kertojaparka ei tunnu olevan kotonaan missään - vähän sanoin kuin Röyhkän Avecissa. Ote on kuitenkin Aveciin verrattuna toinen. Enon opetuksissa päähenkilö tuntee puhtaasti olevansa luuseri, kun Avecissa kertoja edes yritti olla leuhkaa jätkää. Yhtä kaikki, taas koetetaan selvittää, mitä miehiä sitä oikein ollaan. Kirjan nimen mukaisesti enolla on tässä tehtävässä merkittävä rooli.

Kaikesta puuttuvasta testosteronista huolmatta Enon opetukset on kiva kirja. Ei se järkeä vie, mutta kyllä sen kanssa työmatkoja ajelee. Kirjassa luodaan oivallisesti jännitettä kertojan sielunelämän ja Brittein hovin avioliittojen välille. 80-luvun nuori Diana-vimma kääntyy 2000-luvun arkiseksi ja kypsähköksi Camilla-realismiksi ja viiltää kuvan kertojan hajonneeseen avioliittoon. Enon opetukset onkin yllättävän surullinen kirja, jossa kuitenkin huumorin kukkakin yrittää kukoistaa kitukasvuisina pilkahduksina.

Mutta en minä mitään miehistä ymmärrä edelleenkään! Isäsuhde on tietysti tässäkin kirjassa toivoton, avioliitto väljähtynyttä väärinymmärrystä. Elämä on jossain muualla, ja valinnat ovat vääriä. On kurjaa, mutta pientä väliaikaista lohtua tuo naiset ja viina, tosin olo on niiden jälkeen entistä lamauttavampi.

Äänikirja on kelpo toeutus. Lukija Esa-Matti Pölhö onnistuu olemaan sopivan surkea pitkin matkaa.

Sitaattina jäi mieleen pysäyttävä lause, jonka näppäilen tähän vähän sinnepäin ulkomuistista: "Sitäkö eno koko elämänsä minulle yritti kertoa, että tällainen mies hän oli."

Siinäkö ne enon opetukset olivat? Lue itse.

Tähtiä 3/4.

Petri Tamminen avaa Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteen vihdoinkin minunkin osaltani! Jei!

Enon opetuksista ovat kirjoittaneet myös
Lumiomena
Lurun luvut ja
Kaiken voi lukea.

Anja Snellman: Ivana B.

Anja Snellman: Ivana B. Siltala. 2012. (166 sivua.)

Ivana B. on kirjekokoelma kirjailijalta terapeutille. Kirjeissään päähenkilö tilittää suhdettaan kirjailija-wannabehen nimeltä Ivana B., joka paitsi tuntuu olevan - sanoisinko - varsin kekseliäs käänteissään myös häirikkö. Terapiakirjeitä kynäilevälle kirjailijalle Ivana B lähettelee kiusaannuttavia ja tämän elämäntyötä mitätöiviä viesejä. Lisäksi Ivana B. on trendikkäästi bloggari.

Olen Pelon maantieteestä saakka ollut Kauras-, sittemmin Snellman-fani. Ivana B. ei toden totta ollut pettymys sekään, vaan ihastelin taas Snellmanin kynänjälkeä, ajatuksenjuoksua ja ensimmäistä kertaa nautin myös hänen huumoristaan. Ensimmäistä kertaa ylipäätään luin Snellmanin teosta osin humoristisena kertomuksena. Huumori puskee esiin varsinkin niissä kohdissa, kun Ivana B. pistää parastaan tai kirjailija joutuu pohtimaan omia valintojaan, vaikka toisaalta samat kohdat ovat myös haikeita ja surullisia kuvia.

Nyt voin jo myöntää, että kävin minäkin joskus kampaajalla ennen haastattelukuvausta tai kirjastoesiintymistä. Yritin myös meikata niin, ettei se näyttäisi liioitetulta. Huulipunaa en ole koskaan osannut laittaa, huuleni näyttävät epämääräisen valjuilta ennen ja jälkeen piirtelyn ja kaartelun. Joskus kävi niinkin, että haastattelutuokion jälkeen toimittaja ilmoitti, ettei kuvaaja tulekaan paikalle, vaan he pärjäävät vanhalla kuvalla. Silloin minua nolotti ja minusta tuntui että olin tuhlannut rahaa, vaikka olisinhan kampaajalle mennyt ja uuden huulipunan ostanut ennen pitkää muutenkin.
Itse asiassa ihmettelen missä välissä kaikki nämä fotogeeniset nuoret kirjailijat ovat opetelleet mestarillisen ehostuksen taidot, huulien ja silmien tarkat rajaukset, vaseliinit, talkit ja muut vippasniksit. Minulla on kaikki liikenevä aika mennyt kirjoittamiseen ja lukemiseen ja erilaisten vanhojen tekstien etsimisen ja kääntämisen ohella - niin mihin? (s. 92)

Paitsi huumoria Ivana B. sisältää myös yhteiskuntakritiikkiä ja huomioita kirjallisen kentän ja taiteen tekemisen oletetusta muutoksesta. On olemassa julkkiksia, kirjailijoita ja julkkiskirjailijoita, kaiketi myös kirjailijajulkkiksia, jollaiseksi Ivana B. haluaa keinolla millä hyvänsä. Päähenkilönä kirjeitä kirjoittava kirjailija taas on ennen muuta kirjailija eikä edes välittäisi muusta. Hän haluaa kirjoittaa vakavasti ja ajatuksella, mutta kokee paineita (ei vähiten Ivana B:n suunnasta) muuttaa tyyliään.

Oman lisäjännitteensä Ivana B:n lukemiseen toi se, että itse pidän blogia ja kirjoitan haaveissani julkaista joskus oma teos. En kuitenkaan missään vaiheessa ollut edes vaarassa samaistua suoraan Ivana B:hen, niin kuin en missään vaiheessa sotkenut Anja Snellmania ja kirjan päähenkilöä toisiinsa, vaikka Snellmanin ääni tekstin takaa ehdottomasti paikoin selvästi kuuluikin. Silti teos sai ajattelemaan paljon.

Lähes loistava lyhyt romaani. Erityismaininta hienosta peilikuvan heijastavasta kannesta.

Tähtiä: 4/5.

Booksy on pohtinut Ivana B:n nostattamia ajatuksia paljon laajemmin, joten kannattaa lukea lisää sieltä. Toisenlaistakin mielipidettä on blogeissa, esimerkiksi Morre ei oikein vakuuttunut.

Kauko Röyhkä: Avec (Äänikirja)

Kauko Röyhkä: Avec. Äänikirja. 5 cd-levyä. Lukija: Antti Reini. Like. 2006.

En tiennyt, mihin tartuin, kun lainasin äänikirjahyllystä työmatkakuunneltavaksi Kauko Röyhkän Avecin. Täytyy sanoa, että olen viihtynyt kirjan parissa, joskin välillä olen yksikseni nauranut autossa ääneen varsinkin silloin, kun en ole tiennyt, itkisinkö sen sijaan.

Avec kertoo kohta viisikymppisestä Harrista, joka on ihan kivasti menestynyt arkkitehti, mutta elämä ei ole tyydyttävää. Moni naissuhde heti äitisuhteesta alkaen on pulmallinen. Exät ja nykyiset eivät ole sopivia, työkaverit pitävät miestä tylsästi puhtaana isähahmona, mutta kun kuvioon astuu Eve, nuori nainen kuin jumalatar, kaikki muuttuu. Harri kaihoaa Even perään kuin kaniini porkkanan, vaikka Eve pysyttelee koko ajan etäällä ja käyttäytyy kylmäkiskoisesti.

Kirja on kerronnaltaan pitkälti tajunnanvirtaa. Juoni on Harrin päänsisäistä kerrontaa tilanteesta toiseen. Harri pohtii viiltävästi itseään ja ympäristöään. Asetelma on koko ajan Harri vastaan muu maailma. Kaikkialla on vastassa kilpailua, paineita ja odotuksia. Harri ei oikein osaa itsekään päättää, mitä haluaisi. Paitsi naista. Sitä hän haluaa. Oikeastaan koko ajan. Koko asetelma alleviivaa kirjan yksinäisyyden teemaa.

Avec on välillä silkkaa eroottista tarinaa. Harri kuvailee omaa naismakuaan ja unelmoi erilaisista sänkypuuhista. Välillä kuvaus äityy jopa naturalistiseksi. Harri muun muassa miettii, haisisivatko housut mahdollisen seksisuhteen alettua kuselle, kun pari tippaa on päässyt valumaan päivän aikana kovasta hetkutuksesta huolimatta. Välillä kuitenkin seksikuvauksissakin on suvantoja ja kerronnan lomasta pilkistää osuva yhteiskunta- ja yhteisökritiikki, josta pidin kovasti.

Avecin pääkohderyhmä on päähenkilön ikäinen (plus miinus kymmenen vuotta) miesyleisö. Kirja on miehen maailmankuva, miehen sisäisen elämän suora ja rietas kuvaus. Avec on kertomus siitä, millaista kilpailua miehet näkevät kaikkialla, miten he katsovat naisia ja kuinka he suhtautuvat itseensä. Se kuvaa myös sitä, miten tavoittamaton saattaa tavoitettuna kääntyä vaaralliseksi ja temmata kirjaimellisesti niskaotteeseen. Vähintään Avec on kuvaus yhden miehen, yhden oman elämänsä arkkitehdin mahdollisesta todellisuudesta. Eikä siinä tarpominen vaikuta helpolta. Harria ei tarvitse mieltää oikeana realistisena henkilöhahmona vaan vertauskuvana onnettomasta ihmisestä.

Antti Reini sopii Avecin lukijaksi erinomaisesti. Hän antaa aidon äänen Harrille, ja luennan rytmi on hyvä. Autossa kuunnellessa valitettavan monen virkkeen lopun nielaiseminen häiritsi tosin pahasti, mutta siihenkin tottui. Lopussa Evelle äänen antoi yllättäin nimetön naislukija, joka ei hoitanut työtään valitettavasti yhtä hyvin kuin Reini. Kyseessä ei ole äänen perusteella femme fatale eikä varsinkaan jumalatar. Naislukijan ääni, joka lainasi neuvostokirjailja Juri Kazakovia, yllätti lopussa jopa siinä määrin, että mietin, vaihtuiko kirja kesken cd:n! Ei vaihtunut, mutta kirjan kerronta kasvoi lainausten ja naisäänen jälkeen loppuhuipentumana sellaisiin mittoihin, että jumalattaren voimia siinä juuri tarvitaan, vaikka ääni jäisi vieraaksi.

Summa summarum, Avec on ennen kaikkea mielenmaisemaan pureutuva miesten kirja, ihan oivallinen tosin naisillekin, ellei kammoksu lukea kuvauksia miesten seksifantasioista.

Tähtiä 3/5.

Avecin on kuunnellut myös Kirsi Kirjanurkassaan.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Rakenna itsesi tai rakenna joku muu,
niin kuin haluat valheen olevan, kielii kirjan kansi aurinkoterassilla.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like. 2012.



Kun kyyhkyset katosivat -hypetyksen terä on taitettu, minä matkustan etelän aurinkoon ja otan mukaani Sofi Oksasen uusimman romaanin. Hullua, ajattelisi joku. On nimittäin aivan totta, että Kun kyyhkyset katosivat ei ole mikään helppo ja sujuva lomakirja. En tosin oikein tiedä, mitä "lomakirja" oikeastaan tarkoittaakaan. Luen, mitä minua miellyttää, oli loma tai arki.

Sain kaksi matkaa. Teneriffa antoi minulle lepoa ja lämpöä. Kun kyyhkyset katosivat taas vei minut Neuvosto-Viroon ja sen pelon- ja ankeudensekaiseen harhaisuuteen. Teneriffa on keltainen ja vihreä, Neuvosto-Viro ruskea ja harmaa. Teneriffa on aurinko ja ilo, Kun kyyhkyset katosivat on pimeä ja epäilys.

Ne sopivat yllättävän hyvin yhteen täydentämällä toisiaan! Kun kyyhkyset katosivat -sivujen välissä on Atlantin rannan mustaa hiekkaa. Mikä sinne paremmin sopisi? Ehkä kyyhkysen untuva?

Tiesin aloittaessani, ettei Kun kyyhkyset katosivat päästä helpolla. Edetessäni mietin, saako loma minut tosiaan niin sekaisin, etten pysy tarinan mukana. Vaihtelevat kertojaäänet sekaantuivat, henkilöhahmot tuntuivat kaukaisilta. Jatkoin rohkeasti ja huomasin yhtäkkiä ahmivani tarinaa. Se ei päästänyt enää irti.

Halusin Juuditin hankaliin pöksyihin, halusin tehdä aviorikoksen kelvotonta virolaisaviomiestäni kohtaan, halusin haistaa kyttäyskeikalta sydämeen kiinni sulaneen saksalaissotilaan univormun tuoksun ja kuulla gramofonin rahinan 40-luvulla, kamalien tapahtumien katveessa.

Juuditia vastapäätä istui saksalainen upseeri, mutta väärä. Oikea saksalainen nautiskeli kahvia salin toisella puolella rapistellen sanomalehteä ja imeskellen piippuaan. Miehen tyhjänä sykkivä kauluslaatta hiersi Juuditin silmäkulmaa, Juuditin hiestyneet sormet tarrautuivat tuolin käsinojiin, hänen rinnassaan jyskytti eikä hän tiennyt mitä sanoa. Kuuma suklaa Juuditin edessä höyrysi, kämmen luiskahti käsinojalta, hikihelmi pyörähti ylähuulelle ja otsan takana avautui sanaton aukko eikä hän kaivannut enää Vakuutusseuran talon sota-ajan pimentämiä neonvaloja, katulamppuja, hän oli syttynyt itse. Hänen sielunsa oli joutunut voimakkaaseen liikkeeseen ja häneen oli hulmahtanut suuri halu saada olla yhdessä juuri tämän hänen edessään istuvan saksalaisen kanssa. Sydän oli holtittomassa tilassa, posket rusottivat kuin hän olisi vielä neitoiässä ja tietämätön haluistaan ja polvitaipeet olivat kosteat huolimatta lattialla palelevista, vain sukkien peittämistä jaloista. 

Hän voisi vielä nousta, jättää hänelle leivospihdeillä keksiä tarjoavan miehen (--), mutta hän oli jo kääntänyt kasvonsa väärää miestä kohti, kääntänyt kasvonsa, katsonut miestä silmiin ja vielä pahempaa - miehen suun kääntyessä hymyyn Roland ja tehtävä ja nimettömään hautaan haudattu Rosalie, kaikki se mitä oli ehtinyt tapahtua viimeisten vuosien aikana, olivat unohtuneet. Hän oli unohtanut pommit ja teillä makaavat ruumiit, koppakuoriaiset ja kärpäset ruumiiden kimpussa, epätoivoiset rasvapurkkikaupat, aviosäätynsä ja siihen kuuluvan säädyllisyyden. Hän oli unohtanut senkin, että oli sukkasillaan, että hänen kenkänsä oli juuri varastettu, ne ainoat, hän ei enää muistanut hulttiojoukkoa, joka oli sysännyt hänet maahan Taidehallin edessä ja temmannut kengät hänen jaloistaan. (--) (s. 136 - 137)

60-luvulla pelkäsin Juuditin kanssa kuolemaa ja lähimmäistä, epäilin itseäni. Mietin, mikä taakka virolaisilla on yhä kannettavanaan. Miten nykyvirolainenkaan voi luottaa naapuriinsa, sisareensa, puolisoonsa? Jos suomalaiset kantavat sodan mykkää varjoa harteillaan, virolaiset tietävät mitä tapahtuu, kun lähimmäinen pettää. Kun tietoa voi tehdä, kun salaisuuksia ja kadonneita ihmisiä, muuttuneita identiteettejä on liikaa. Kun kuka tahansa voi muuttaa elämäsi suunnan. Kun koko ajan pitää epäillä. Kaikkea.

Tämä postaus on loman jälkimainingeissa kirjoitettu. Tämä on yhtä helppo kuin on Kun kyyhkyset katosivat.

Pidin kirjasta kovasti. Se kosketti minua selittämättömällä tavalla ja vei minut järkyttävästi mennessään lintukodosta valheen valtakuntaan. Pidin myös jopa jossakin parjatustakin Oksasen kielestä. Tuntuu, että Oksanen on roiskinut kirjan kuin maalari vetelee paksun öljyvärinsä kankaalle ja saa vahvat viivat vakuuttamaan, lähes haisemaan:

Vaimo huojutti itseään edestakaisin oranssin kattolampun valokeilassa, takkimekon helma oli noussut vyötärölle, alushameen pitsit olivat tahraantuneet, kasvojen turvotus peittynyt takkuisiin hiuksiin ja levysoittimen pauhuun. Palava savuke kärysi tuhkakupissa tulipää hehkuen, Belyi Aist oli puolillaan, pöydän alle kekoontui märiksi nyyhkittyjä raidallisia miesten nenäliinamyttyjä. Parts veti oven kiinni hiljaa ja meni keittiöön. Askeleet olivat raskaat, lakanat saisivat odottaa. Hyvin sujunut tapaaminen Pagarilla oli ehtinyt tuudittaa hänet naurettavaan toiveikkuuteen. Hän oli vain toivonut, toivonut niin kovasti, että he voisivat lähteä illanviettoon yhdessä, avioparina. Hän oli typerys. (s. 102)

Kun kyyhkyset katosivat antaa hurjan monitasoisena kirjana pureskeltavaa paljon enempäänkin, mutta jätän lomafiilistelyn nyt tähän ja linkitän tähän muutaman blogin, jossa myös Kyyhkyset on luettu. Niistä voi lukea lisää, mistä on kysymys ja miten toisella tapaa kirjan voi ottaa vastaan:

Ilselä
Vielä yksi rivi
Luettua
Kirjoihin kadonnut
Lukutuulia
Nenä kirjassa
sekä ylläkin linkitetty Opuscolo

Tähtiä: 4/5

Kirjan www-sivut

Kun kyyhkyset katosivat tunkee väkisin lasten- ja nuortenkirjojen väliin. Lanu-teema jatkuu kuitenkin blogissa vielä ainakin parin kirjan verran, ja tietysti lasten ja nuorten kirjat pysyvät täällä ihan vakiona jatkossakin, mutta jäävät ensi vuonna taas hieman vähemmälle. Huomaattehan myös, että lasten- ja nuortenkirjoja palkittiin vasta kirjablogistaniassa?