Pasa & Atpo: Eniten vituttaa parisuhde

Pasa ja Atpo: Eniten vituttaa parisuhde. Gummerus. 2012. (179 sivua parisuhdevitutuspäiväkirjoineen.)

Vitutusveljekset Pasa ja Atpo ovat pureutuneet rakkauselämän v-mäisimpään olemukseen viidennessä vitutuskirjassaan Eniten vituttaa parisuhde. Monille kolumneistaan tutut miehet käyvät (hetero)suhdetta äijämäisesti läpi aina parinvalinnasta perheen perustamisen kautta eroon ja eron jälkeiseen yksinäisyyteen. Tottahan se tietysti on, että koko elämä on vitutusta alusta loppuun, etenkin kun valitsee asenteen. Kirja sopii hyvin muun muassa näin loma- ja juhla-ajan parisuhdevitutuksen analysointiin.

Eniten vituttaa parisuhde parhaimmillaan naurattaa ja viiltää. Pahimmillaan se puuduttaa jutuillaan ja saa ahdistumaan parisuhteelle asetetuista normeista ja odotuksista. Saapa se pohtimaan myös sitä, minkälaisia ihmisriepuja keskuudessamme elää. Ehkäpä kirja on parhaimmillaan hitaasti nautiskeltuna, pala palalta haukottuna. Opaskirjaksi se sopii parisuhdetta harkitsevalle, tosin kaikkein kuumimmassa hekumassa kirjan jutut eivät taida purra.

"Naimisiinmenolle lienee ihan fiksujakin perusteita, joskaan me emme ole sellaisiin vielä törmänneet. Sen sijaan pelottavan kyseenalaisia syitä on kyllä tullut vastaan. Eikö näillä ihmisillä ole minkäänlaista oman elämänsä laadunvalvontaa?
(--)
"Mistäs mä paremmankaan olisin löytänyt, heh heh heh."
NO AIVAN VITTU MISTÄ VAAN! Toi paskavatkaamon Pera oli kyllä siinä mielessä uskomaton löytö, että alemmas ei enää pääse."

Hurtin huumorin ystäville ja ronskia kielenkäyttöä pelkäämättömälle kirja on varsin oivallinen pläjäys. Varmasti omaan suhteeseen kyllästyneelle tai rakkaudessa toistamiseen pettyneelle kirjalla on annettavaa. Moitteita kirjalle voi antaa siitä, että se puhuu parisuhteesta vain heteronäkökulmasta sateenkaariyhteskuntamme aikakautena. Yhtälailla se tuo esiin vain miehen ääntä, mikä tietysti on selvää, kun kirjoittajat lienevät miehiä - onko pääasialliseksi lukijakunnaksikin ajateltu elämäänsä kyllästyneet miespolot?

No, minäkin tykkäsin ajoittain. Kannattaa kokeilla, jos parisuhteen v-käyrä kaipaa kohennusta! Vuodelle 2014 on muuten julkaistu myös taas vaihteeksi vitutuskalenteri, joten osuin ihmeellisesti ajan henkeen tällä postauksella, jonka aikana moni vaihtaa - uuden allakan seinälleen.

Tähtiä 4/5.

Pasan ja Atpon toisesta vitutusteoksesta on kirjoittanut myös Ibdrahim sisarusblogissani Luen, mutta en kirjoita.

Vihan jumala Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Jussi Tuokkola, Oulun kaupunginteatteri

"Raskainta, mitä jumala on ihmiselle antanut, on parisuhde. Buf."

Oulun kaupunginteatteri jatkaa elokuvan tuomista näyttämölle. Tällä kertaa osuman on saanut Yasmina Rezan käsikirjoittama Vihan jumala, komedia vanhemmista. Elokuvan Carnage on ohjannut Roman Polanski.

Polanskista pidemmän korren vetää kuin vetääkin kaupunginteatterin esitys. Se on hauskempi, sen näyttelijävalinnat ovat onnistuneet ja siinä on huikeampi oksennuskohtaus! Oksennuskohtaus on niin uskottava, että herkimmät katsojat yökkivät mukana. Miten se tehdään näyttämöllä? Menkää katsomaan!

Vihan jumala antaa odottaa paljon. Se odotuttaa niin, että alku tuntuu pitkältä ja puuduttavalta. Kun tilanne on aseteltu, esityksen voima käy esiin: Kaksi pariskuntaa tarinassa pitää yllä äärimmäistä näennäiskohteliaisuutta, kunnes todelliset tunteet paljastuvat, ensin pilkahdellen, lopulta vimmaisesti. Kaikki haluavat mukamas lasten parasta, mutta lopulta käyttäytyvät kuin vain kaistapäiset aikuiset osaavat. Jokainen hyökkää toisensa kimppuun, pariskunnat toistensa, miehet naisten ja naiset miesten. On puhdistavaa, kun kulissit katoavat!

Vihan jumalasta jokainen löytää osan itseään - ja varsinkin kavereitaan ja tuttaviaan. Siinä on sen nerokkuus. Kävin katsomassa kappaleen jo muutama viikko sitten, ja uskon, että marraskuussa ensi-iltansa saanut teos pääsee lievästä kankeudesta eroon, kun se alkaa sujua entistä luontevammin näyttelijöiden työssä. Rooleissa nähdään Aki Pelkonen, Mirjami Kukkola, Timo Pesonen ja Merja Pietilä, ja ohjauksesta vastaa Heta Haanperä. Laura Dammertin lavastus ja puvustus tukevat täydellisesti tarinaa.

Vihan jumala on erityisesti pariskuntien, lapsiperheiden vanhempien ja keski-ikäisten teatterikappale. Asiaa siinä riittää jokaiselle aikuiselle.

Vihan jumala Oulun kaupunginteatterin sivuilla.

Kuva: Jussi Tuokkola, Oulun kaupunginteatteri

Kuvaongelmia

Kuten ehkä olette huomanneet, blogissa on kurja kuvaongelma. Mikään vanhoista kuvista ei tällä hetkellä näy.

Pahoittelen, ja selvitän asiaa mahdollisimman pian.

Joulukalenterin kymmenes luukku: Taija Tuomisen joululahjat kirjoittajille

Kirjablogien joulukalenterin kymmenennestä luukusta paljastuu rubiini, joulunpunainen jalokivi. Lue postauksen lopusta myös Taijan ehdottomat lahjatärpit - paras jätetään viimeiseksi, eikö vain!

Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija. Kansanvalistusseura. 2013.

Tämän vuoden joulun pyhät kirjoittajan kannattaa käyttää syksyllä ilmestyneessä kirjailija-kirjoittajaohjaaja Taija Tuomisen kirjoittajaoppaassa piehtarointiin. Minusta tulee kirjailija on muun muassa inspiroiva, kannustava, tiedottava, opastava, myyttejä murtava, kädestä pitävä ja hoitava kirja, jonka soisin löytyvän jokaisen kirjoittajan käsistä tänä jouluna. Hemmottele sillä itseäsi tai muista kirjoittavaa ystävääsi!

Kirjoittamisoppaita on paljon. Minusta tulee kirjailija on siihen joukkoon raikas ja tervetullut täydennys. Jonkin sortin verrokki löytyy kenties ulkomaisena. Stephen Kingin Kirjoitan on samaan tapaan autobiografinen kuin Tuomisen teos, joskin kirjat ovat tyyleiltään hyvin erilaisia. Se, mikä on Taijan vahvuus ohjaajana, toimii myös kirjallisesti: hän käyttää persoonaansa taitavasti ja toimii itse esimerkkinä siitä, että paljon on mahdollista. 

Paitsi persoonaansa, Tuominen käyttää myös vankkaa kokemustaan, ehtymättömiä sitaattivarantojaan, laajaa verkostoaan ja rautaista tietoa teoksensa rakennusaineena. Hän on raikkaan suorapuheinen eikä tyydy pönkittämään vanhoja ja vaarallisia myyttejä kirjailijuudesta. Minusta tulee kirjailija on kaikille kirjailijoiksi haluaville ja muille kirjoittaville tarpeellista luettavaa! Koska haluan, että luette itse surkuhupaisiakin juttuja muun muassa siitä, mitä saattaa esikoisen julkaisemisen jälkeen olla edessä, tai tiukkaa faktaa siitä, miten kustantamoja kannattaa lähestyä, en siteeraa kaikkia hiirenkorvilla merkittyjä kohtia tähän, vaan valitsen lukuisista tärkeistä katkelmista yhden, joka saattaa summata koko kirjan:

Elämä on pelkkiä tekosyitä. Onneksi toisinkin voi elää. Tarzanin näyttelijänä tunnettu moninkertainen uinnin olympiavoittaja Johnny Weissmuller on sanonut, että olennaista on ainoastaan se, että ote liaanista ei irtoa.

Edellisen sitaatin lisäksi saamme nyt kunnian kuulla Taijan lahjavinkit jouluun! Pyysin häntä nimittäin miettimään kirjablogien joulukalenterin seuraajille parhaita joululahjoja kirjoittajalle. Nämä kaikki ovat aineettomia ja ilmaisia, jokaisen meistä ulottuvillamme. Miten jouluna kirjoittajaa voi muistaa läheinen ja vertainen? Mitä kirjoittaja voi antaa lahjaksi itselleen? Näin Taija vastasi:

"Lahja läheisiltä: Kirjoittamisrauhaa ja omaa aikaa - kotona työskentelevä ihminen ei ole aina kaikkien tavoitettavissa. Ei siis valmiina joka hetki kahville, seurustelemaan ja kaupunkiretkille. Kirjoittaja tarvitsee kotona oman ykstyisen paikan kirjoittamiseen, ja samalla myös tuen ja kannustuksen."

"Lahja vertaisilta: Hyvän ja samanhenkisen viiteryhmän. Toisen auttaminen ei ole itseltä pois. Kiinalainen sananlasku jo muistuttaa, että jos annat toiselle ruusun, niin tuoksu jää käsiisi. Paljon yhteisiä kirjoitajatreffejä ja tapaamisia. Osallistumista yhdessä!"

"Lahja itselle: Uskoa itseen ja rohkeutta! Innostusta, uteliaisuutta ja intohimoa kaikkeen mitä kirjoittaa, sillä ilman innostusta elämässä on vain tekosyitä. Lupaa itsellesi, että pysyt erossa pahantahtoisista ihmisistä, jotka pyrkivät masentamaan ja tappamaan innostuksesi ja energiasi. Kynä, vihko, läppäri tai iPad matkaan ja virkistävälle kirjoittamisretkelle etsimään ideoita!"

Lämmin kiitos, Taija, kirjastasi, joka tulee kulumaan käytössä, ja mainioista lahjavinkeistä!

Parhaita ajatuksia ja tunnetta jouluun meille kaikille!

Tähtiä Minusta tulee kirjailijalle 5/5.

Eilen kirjablogien luukku avautui La Petite Lectrice -pikkukirjastossa ja huomenna kannattaa vilkaista Tuijata Kulttuuripohdintoihin! Tässä vielä myös koko kalenterin aikataulu ja avautumisosoitteet:

1.12. Luettua elämää
2.12. Kirjakko ruispellossa
3.12. Kaikkea kirjasta
4.12. Todella vaiheessa
5.12. Järjellä ja tunteella
6.12. Kirjallisena. Minna
7.12. Notko, se lukeva peikko
8.12. Tarukirja 
9.12. La petite lectrice
10.12. Luen ja kirjoitan
11.12. Kulttuuripohdintoja
12.12. Luettua
13.12. Lurun luvut
14.12. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
15.12. Kirsin kirjanurkka
16.12. Pinon päällimmäinen
17.12. Calendula
18.12. Kulttuuri kukoistaa
19.12. Tea with Anna Karenina
20.12. Lukutoukan kulttuuriblogi
21.12. Anna minun lukea enemmän
22.12. Kolmas linja
23.12. P.S. Rakastan kirjoja
24.12. Orfeuksen kääntöpiiri
25.12. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Jere Vartiainen: Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoitapaljon mitään

Jere Vartiainen: Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään. Kustannusosakeyhtiö Hai. 2013.

Jere Vartiaisen esikoisrunoteos Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään on kiinnostava kokoelma kirjailijan Words like turds -blogista tuttua tyyliä. Tyyli on omintakeinen, jakaa varmasti mielipiteet, mutta sille, joka pääsee jujulle, Vartiainen tarjoilee kollaasin erilaisia kiinnostavia ihmiskuvia tuokioittain. Tyyli on Vartiaisen vahvuus siinä missä tarkkaan näkemisen taitokin.

Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään tutustuttaa lukijan aakkospersooniin, kuten X, Y, Ä ja W. Tarinat ovat pääosin synkkiä välähdyksiä onnettomien tai elämässä passiivisesti kelluvien ihmisten arjesta. Ne ovat tunnelmakuvia ja tunnekuvia. Mukana on myös kepeämpiä hetkiä. 

Vartiaisen kieli taivuttaa runot absurdeiksi matkoiksi tilanteisiinsa. Välillä ilmaisu lähentelee jopa nonsenseä, kun runoilija tekee uudissanoja, kuten vatsahaavanlehti ja juoksuhaudannopeus. Sanojen käyttö ja kääntely sekä niiden uusintaminen onkin Vartiaiselle tyypillistä ja erottaa hänet muista tekijöistä. Pahimmillaan merkitys jää arvailtavaksi, mutta parhaimmillaan syntyy mestarillisia merkityksiä, kuten runossa Koska V:n silmillä on kiristysside (kun Erato ei kulje):

(--) Joskus rakkauskirjeen kirjoittaminen on huorallatanssia niin kauan, 

että jalat yltävät taas maahan, eikä silloinkaan ole aina varma,

onko syntyvä ääni oma. (s. 19)

Olen todella ylpeä Vartiaisen 25 runoa sisältävästä esikoiskokoelmasta, sillä olen seurannut Jeren blogia pitkään ja satuin yllyttämään hänet taannoin runojen kimppuun proosan löperyydestä (jota siis Jeren ilmaisu ei ole!). Jere on tuottoisa kirjoittaja, joten jäämme odottamaan uutta kokoelmaa. Omasta mielestäni Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään on edustava ja hienosti tekijänsä näköinen kokoelma, mutta parempaakin materiaalia olisi ollut tarjolla. Siitäkin huolimatta tämä kannattaa runonystävän kurkata!

Tähtiä: 3/5

Kirjakantti Kuopiossa 22. - 24.11.2013

Oulu lauantaina lähtötunnelmissa.

Viikko sitten pidettiin Kuopiossa Kirjakanttia, jossa muun muassa julkistettiin Savonia-ehdokkaat ja paljastettiin kirjabloggareiden äänestämät kaikkien aikojen parhaimmat kirjat. Oli iso ilo olla mukana lauantain ohjelmassa, sillä Kuopion kauppahallin kellarissa sijaitsevassa ravintola Rustikissa tapasin Lumiomenan Katjan, Kirjainten virrassa -blogin Hannan, Sinisen linnan kirjaston Marian ja Kirjakko ruispellossa -blogin Marin sekä emäntämme, iki-ihanan Amman Amman lukuhetkestä.

Aamuvirkeä, rännänruntelema kirjabloggari.

Rustikissa paljastimme muutamalle kymmenelle kuulijalle kaikkien aikojen parhaan kirjan äänestyksen tulokset, jotka ovatkin jo levinneet mukavasti blogeissa ja muussa mediassa, mutta vielä kerran tässä viiden kärki:

5. Rikos ja rangaistus

4. Taru sormusten herrasta

3. Sinuhe egyptiläinen

2. Ylpeys ja ennakkoluulo

1. Täällä Pohjantähden alla

Itse olen lukenut näistä kaksi, Taru sormusten herrasta on minulla kesken lopun elämääni, Rikoksen ja rangaistuksen olen nähnyt mm. teatterissa, ja kamalinta on, että ykkönen on vielä kokonaan lukematta! Olen nähnyt Täällä Pohjantähden alla -filmatisoinnin ja lukenut kirjastakin eri tarkoituksiin eri mittaisia katkelmia, mutta kannesta kanteen tämä mestariteos on lukematta.

Jari Halonen kertoi elokuvastaan Kalevala.

Rustikin jälkeen kiiruhdimme Suomen suurimpaan elokuvateatteriin, joka tosiaan sijaitsee Kuopiossa. Siellä katsoimme Kalevala-elokuvan yhdessä ohjaaja-käsikirjoittaja Jari Halosen kanssa. Seitsemän tähteä - elokuvablogista voi lukea rainan arvion, joka pitkälti vastaa myös omaa kokemustani elämyksestä.

Huojuva lato takoi Suomi-kantria vakuuttavasti.

Elokuvan ja Halosen haastattelun jälkeen loppuillan vietimme kantrin ja rockin parissa Henry's pubissa, jossa soittivat loistavalla sykkeellä Huojuva lato ja Doctor's order -orkesterit.

Doctor's orderin meno ja asenne oli rautainen.

Viihdyin Kirjakantissa erittäin hyvin, kiitos hyvän ohjelman ja tietysti Amman! Palaan kirjallisissa asioissa Kuopioon vielä takuulla uudestaan. Pistäkäähän tapahtuman nimi mieleen!

Kirjakantista voi lukea lisää myös ainakin

Lumiomenasta,

Sinisen linnan kirjastosta ja

Amman lukuhetkestä.

Teatterin taikureita -juttusarja alkaa: Mistä kaikki alkaa?

Yhteistyöni Oulun kaupunginteatterin kanssa on poikinut paljon teatteripostauksia, mutta nyt alkaa myös muunlainen tekstisarja teatterin tekemisestä. Teatteri julkisti ihan äskettäin tekevänsä Mielensäpahoittajalle jatkoa Mielensäpahoittajan miniä -kappaleella ensi keväänä. Ensi-ilta on helmikuun lopussa. Esitys on ollut kovasti jo työn alla, ja minä tapasin aikoja sitten dramaturgi Jukka Heinäsen! 

Tämä teksti kertoo siitä, miten uusi teatterikappale pääsee ohjelmistoon ja mitä tapahtuu ison teatterin kulissien takana ihan ensiksi. Myöhemmin pääsemme seuraamaan blogissani harjoituksia, ja jatkosta en osaa vielä edes sanoa, mitä kaikkea kiinnostavaa tulee eteen. Kertokaahan, jos mielessänne on kysymyksiä, jotka teatterissa askarruttavat, kiinnostavat tai joita olette aina halunneet muuten vain tietää, mutta ette ole uskaltaneet kysyä! Otetaan niistä selvää.

Nyt muistelen väljästi, mitä opin Jukka Heinäseltä keskustelumme aikana. 

Mistä ideat ohjelmistoon?

Ei varmaan ole yhtä tai kahta oikeaa tapaa, miten joku teksti päätyy lopulta näyttämölle, mutta aina alussa syntyy teatterin ohjelmistopäätös. Päätöksen taakse pitää joka tapauksessa saada teatterin taiteellinen johtaja. Alkuperäinen idea voi lähteä johtajalta itseltään, jolloin hän esittää kappaletta esimerkiksi dramaturgille tai ohjaajalle, mutta yhtä lailla dramaturgi tai kuka tahansa voi esittää omia ideoitaan johdolle ja myydä ne eteenpäin. Kun sitten ohjelmistopäätös tehdään, koneisto käynnistyy ja dramaturgi aloittaa työnsä, tekstin sovittamisen näyttämölle, paitsi jos kyseessä on valmis näytelmä. Tätä edeltää tietysti tarvittaessa lupa-asioiden kuntoon saattaminen, eli esimerkiksi nyt Mielensäpahoittajan ollessa kyseessä Tuomas Kyrön täytyy suostua hänen tekstinsä käyttämiseen teatterin ohjelmistossa. Asoita hoitaa keskitetysti Näytelmäkulma, Nordic Drama Corner Oy.

Dramaturgin rooli

Dramaturgi dramatisoi, eli hän rakentaa alkuperäistekstistä tilanteet näyttämölle. Maallikkona minä kuvittelin, että työ on pääasiassa repliikkien kirjoittamista, mutta eihän se tietenkään niin yksinkertaista voi olla. Dramaturgi joutuu suunnittelemaan, miten kuljettaa juonen esityksen alusta loppuun, minkälaisia vastavoimia juoneen rakentuu ja miten henkilöhahmot kehittyvät näytelmän aikana. Hän rakentaa tarinan kaaren tilanteilla ja henkilöillä alusta loppuun.  

Jukka Heinänen kertoi, että alkuperäistekstin aihe on työkalu, jonka avulla voi erottaa tärkeän vähemmän tärkeästä. Dramatisointi on aina valintaprosessi. Dramaturgi rakentaa tilanteet juoneen, muttei vielä vie näytelmää lavalle. Sen tekee ohjaaja (joka tosin voi olla joskus myös yksi ja sama henkilö, kuten Mielensäpahoittajan miniässä tulee olemaan - Jukka Heinänen paitsi dramatisoi myös ohjaa näytelmän).

Tekstistä eteenpäin

Dramatisoinnin jälkeen tai sen aikana pidetään raamipalaveri, jossa esitellään lavastus- ja puvustussuunnitelmia ja kiinnitetään työhön näyttelijät sekä sovitaan tarvittaessa erikoisjärjestelyistä, kuten vaikkapa pyrotekniikasta. Isossa teatterissa roolit pitkälti vain annetaan tekijöilleen sen perusteella, kuka on vapaana ja kelle rooli näyttää sopivan, eikä kyseessä ole Hollywood-tyyliset neuvottelut siitä, kiinnostaisiko tekijäänsä joku rooli aivan sydämen pohjasta vai ei. Tässäpä näkyykin näyttelijäntyön ammattimaisuus: rooli on tehtävä omaksi ja uskottavaksi, vaikka siihen ei suurta paloa tuntisikaan. Tietysti vastahakoisesti tehty työ näkyy helposti, joten sopivia henkilöitä etsitään ilman muuta ja neuvottelujakin käydään.

Seuraavaksi pidetään ensimmäinen lukuharjoitus, josta koko harjoitusprosessi käynnistyy. Mielensäpahoittajan miniässä hetki on käsillä ihan näinä päivinä! Tällöin yleensä näyttelijät saavat tekstin ensi kertaa nähtävilleen. Joskus tietysti teksti voi olla jo entuudestaan tuttu, tai se on voitu näyttelijällä luetuttaa syystä tai toisesta jo aiemmin. Ohjaaja on ensimmäistä kertaa lukuharjoituksessa ideansa kanssa työryhmän edessä, joka toimii tavallaan teatterikappaleen aivan ensimmäisenä yleisönä.

Ideasta lukuharjoitukseen on kulunut aikaa kuukausia. Lukuharjoituksen jälkeen alkavat muut harjoitukset, joista kuulemme lisää ensi vuonna.

Teatterissa tapahtuu valtavasti sellaista, josta yleisö ei tiedä mitään! Varsinaisia taikureita! Mitä kysymyksiä heräsi? Mikä jäi selvittämättä? Mitä haluaisitte kuulla lisää?

Ilkka Mattila: Egotrippi

Ilkka Mattila: Egotrippi. Aina matkalla jonnekin. Minerva 2013.

Mitäpä muuta lempibändinsä keikalta ostaa lukija kuin kirjan? Egotrippi konsertoi Oulussa varmaan kaupungin kiireisimpänä musaviikonloppuna marraskuussa, kun muita vaihtoehtoja olivat Scorpions, Eput, Juha Tapio, Jonna Tervomaa, Lauri Tähkä, Robin ja Ti-Ti-nalle! Minä valitsin tietysti Egotripin.

Keikka oli hieno, aivan sellainen kuin odottaa sopi. Suosikkikappaleitani tuli monta. Sain ilon jututtaa bändiä keikan jälkeen varsin pitkään, ja ostin tietysti kirjan. Se onkin oivallista fanikamaa.

Egotrippi kertoo bändin tarinan sen jäsenten ja lähimpien taustavaikuttajien suulla. Kirjassa on pitkiä lainauksia lainausten perään, ja sepä toimiikin hyvin. Joitakin yhteenvetoja ja siltoja Mattila on kertomusten väliin kasannut, mikä jouhevoittaa kerrontaa. Jokainen Egotripin nykyinen ja entinen jäsen on lisäksi saanut aivan oikeutetusti kertoa oman tiensä rokkariksi ja suosikkibändini riveihin. Basistin paikka on ollut tuulisin kaikista, mutta nyt tilanne vaikuttaa ainakin ulkopuolisesta mukavan staattiselta.

Kirjassa on myös valtavan hieno kuvitus. Kuvia on keikoilta ja studiolta sekä harvinaisemmistakin paikoista, kuten Knipin mummolasta. Mun kirjassa on lisäksi ihan mielettömän mageet nimmarit! Biisien taustoista olisin voinut lukea kirjasta enemmänkin.

Kirja on paitsi bändin tarina Suomi-rokin huipulle kahden keulakuvan orkesteriksi, se on myös jälleen kerran kertomus sinnikkyydestä, uskosta omaan ääneen ja tekemisen rohkeudesta. Toisaalta se todistaa myös sen, miten oikeat verkostot ovat tärkeitä ja kuinka kumppanuus kannattelee kaikesta huolimatta. Mitään huikeita paljastuksia kirja ei tarjoile, mutta paljon mielenkiintoista taustatietoa. Loppu on avoin: mitä tapahtuu nyt, 20-vuotiskiertueen jälkeen? 

Minä tietysti toivon, että loistavaa egotrippimäistä musiikkia saadaan kasoittain lisää!

Jos tahdot tietää muun muassa, kuka on soittanut Eino Grönin orkesterissa, mikä keikka on Egotripille ollut kuin painajainen, milloin on maalattu silmät kajalilla, kaadettu kaljaa päähän ja vedetty kosketinsoittaja lavalta, ketkä olivat kuukausia puhumatta toisilleen, kuinka hankalaa voi joskus olla ja mitä sitten, kun kaikki sujuu, lue Egotrippi!

Tähtiä: 4/5

Housut pois -musikaalikomedia Oulun kaupunginteatterissa

"Hou-sut pois, hou-sut pois, hou-sut pois, hou-sut pois, hou-sut pois..." huutaa yli 500-päinen, lumoutunut teatteriyleisö Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä Housut pois -musikaalin ennakkoesityksen lopussa ja hakkaa tahtia käsillään. Sitten lähtevät pois housut. Kansa nousee seisaalleen osoittamaan suosiotaan. Yleisö voi jättää teatterisalin tyytyväisenä.

Aivan täydellisen viihdyttävä ja mieltä piristävä Housut pois -musikaali pääsi kovista ennakko-odotuksista huolimattakin tärähtämään kyllä suurimmaksi teatteritapaukseksi pitkään aikaan. Näytelmän tarina kertoo miesporukasta, jotka kamppailevat työttömäksi jäätyään surkeassa elämässään ja rahapulassa monenlaisten naishuoltensa nujertamina. Yhdellä miehistä välähtää: Perustetaan tavallisten miesten strippariryhmä ja heitetään hyvästit paitsi housuille myös rahahuolille. Samalla kerätään naisten ihailevat katseet, joita muuten ei ole viime aikoina paljoa koitunut osaksi! Tarina on tuttu monelle meistä samannimisestä elokuvasta.

Pääosassa vierailee oululainen muusikko Aki Louhela, joka totta vieköön ansaitsee paikkansa. Laulaa mies osaa, se tiedetään, mutta että näytelläkin! Louhela ei todellakaan erottaudu haitakseen ammattinäyttelijöiden rinnalla vaan pysyy uskottavana roolissaan niin lauluosuuksissa kuin tavallisessa dialogissakin. Näyttää siltä, että esitystä on tehty hyvässä hengessä, sillä koko näyttävä miesryhmä, Santtu Karvonen, Janne Raudaskoski, Tomi Enbuska, Mikko Leskelä ja Tidjan Ba, vetää roolinsa kiitettävästi ihastuttavalla äijäenergialla kotiin. Myös naisroolit pääsevät mukavasti esiin eivätkä jää pelkiksi seinäruusuiksi.

Lavastus toimii suurella näyttämöllä hienosti. Miljööt vaihtuvat monta kertaa ja tilaa käytetään hyväksi. Lavasteet ovat näyttäviä ja luovat tunnelmia. Koreografiat toimivat ja oivaltavat.

Myös musiikki on tehty taitavasti. Bändi soitti hyvin, Louhela luonnollisesti on osaava, ja niin ovat muutkin. Aina eivät näyttelijät pääse laulullaan parhainpaansa, mutta nyt kappaleet upposivat hyvin. Erityisesti Santtu Karvonen teki hyvän vaikutuksen, samoin Tomi Enbuska. Kuitenkin näytelmän henkeen olisi kaivannut lisää asennemusaa, ehkä myös jotain tuttua elokuvasta, kuten Donna Summerin Hot Stuffia tai Hot Chocolaten You Sexy Thingiä.

Käsiohjelma on painettu poikakalenteriksi. Moni osti kalenterin lahjaksi sisarelleen tai äidilleen - itsensä lisäksi, totta kai! Väliajalla 12 naisen porukkamme huvitteli valitsemalla suosikkikuukautensa kalenterista. Arvaatte varmaan, että suosio jakautui tasaisesti. :)

Housut pois on ajankohtainen tarina. Se tuo esiin työttömyyden tuomat ongelmat, mutta korostaa elämäniloa, ystävyyttä, uskallusta ja heittäytymistä. Piristysruiskeen tarinaan tuo miesten itsetunnon kanssa painiskelu ja rohkeus paljastaa itsensä. Jos kaipaat laadukasta ja viihdyttävää teatteria, tämä on napakymppi sinua varten, olitpa nainen tai mies. Housut pois on musikaali, ja se on komedia. Se on näyttävä ja rouhea. Ihan tiukkapipoisimmat älkööt vaivautuko, sillä mustalta huumoriltakaan ei vältytä.

Housut lähtee pois Oulun kaupunginteatterissa nyt vielä pitkään, mutta kiirehtikää, sillä näytöksiä loppuunmyydään jo keväälle. Ei suotta! 

Kertokaapa muut Housut nähneet, mitä piditte! :)

Katso kaupunginteatterin omat sivut: http://teatteri.ouka.fi/ohjelmisto/nyt-ohjelmistossa/housut-pois

Lovesong Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri

- Eihän meistä koskaan tule sellaisia?

- Millaisia?

- Sellaisia, jotka istuvat jäähtyvien kahvikuppiensa ääressä ja joilla ei ole toisilleen mitään sanottavaa?

Lovesong kertoo tarinan Billystä ja Maggiesta. Pariskuntaa seurataan vastarakastuneina, elämää ja uraa rakentavina noin kolmikymppisinä sekä neljä vuosikymmentä myöhemmin, kun on aika jakaa omaisuutta ja hyvästellä pitkäaikainen elämänkumppani. Rooleissa nähdään vanhempana pariskuntana vuosia sitten Oulun kaupunginteatterin lavoilta eläköitynyt, iki-ihana Jorma Koho ja puolisonaan vaikuttava Liisa Toivonen, ja 60- ja 70-lukua elävät Tomi Enbuska ja Anne Syysmaa. Ohjaus on Snoopi Sirenin.

Abi Morganin 2011 näyttämölle kirjoittama tarina on kaunis ja esitys sen mukainen. Pienellä näyttämöllä käytetään upeasti hyväksi taas jälleen kerran videota miljöön rakentamisessa. Esimerkiksi kottaraisparvet lentävät vaikuttavina seinillä ja kuljettavat näytelmässä aikaa eteenpäin. Tanssi ja koreografia tuovat merkityksiä mainiolla tavalla Billyn ja Maggien tarinaan. Enbuskan ja Syysmaan yhteistyö on paikoin sykähdyttävää seurattavaa. Yhtäaikaisesti lavalla vuorottelevat mennyt ja nykyisyys punoutuvat toisiinsa konkreettisesti esimerkiksi näyttelijästä toiseen kietoutuvana harsona ja neljän näyttelijän yhteisenä tanssina. Musiikki ja koko Olli Paakkolanvaaran suunnittelema äänimaailma rakentaa vahvasti tunnelmaa ja sopii esitykseen loistavasti. Tykkäsin.

Lovesong on ollut tykätty esitys niin ulkomailla kuin nyt Suomen kantaesityksenä Oulussa. Minäkin pidin erityisesti siitä, ettei näytelmä selitä eikä alleviivaa mitään. Kertomalla kahden ihmisen yhteisen hauraan tarinan se jättää katsojalle täkyjä, joita pystyy peilaamaan omaan ajatteluun ja joille pystyy itse antamaan olennaiset merkitykset. Vanhemman polven yleisö voi katsella tarinan kuin aikamatkana omiin eletyn elämän käänteisiin samalla, kun nuorempi väki tekee luotausta tulevaan. 

Lovesong Oulun kaupunginteatterissa vielä joulukuun loppuun. http://teatteri.ouka.fi/ohjelmisto/nyt-ohjelmistossa/lovesong
Katso myös traileri http://youtu.be/rBwEnASzDpU 

Ville Ranta: Kyllä eikä ei

Ville Ranta: Kyllä eikä ei. WSOY. 2013.


Kyllä Ville Ranta osaa juonenpunonnan taidon, se on todettava! En hennonut uutuutta Kyllä eikä ei laskea käsistäni kuin hetkeksi, kun teos kuljetti minua 1800-luvun Oulun kaduilla ja kodeissa. Tylsältä kuulostava idea tehdä muutamasta oululaisesta historiallisesta hahmosta, pitkälti kirkkoisistä kertova sarjakuva muuttuu Rannan kynän kautta eläväksi, vereväksi tarinaksi kaipuusta ja intohimosta. Se on myös kuvaus lankeamuksesta ja synnintuskasta olematta paatoksellinen. Lopussa lukija kokee jopa jonkinlaisen katharsiksen.

Kuvataide on ehkä siisteintä Rantaa. Useimpien aiempien tekijänsä töiden vastaisesti kirjassa on värit mukana. Toivon mukaan mustavalkoinen onkin saanut pitkälti väistyä, sillä värein Ranta luo tunnelmia ja maisemia, joita katselee mielellään.

Juonessa on ainesta vaikka useampaankin tarinaan, mutta kyllä se pysyy kasassa ja rakentaa jännitteensä. Henkilökavalkadi on laaja, eivätkä kaikki kiinnity osiinsa kovin tiiviisti, mutta se ei nouse ongelmaksi. Taustahenkilöt selittävät juonta ja luovat kuvaa aikakaudesta.

Suosittelen Kyllä eikä eitä kaikille Rannan sarjiksista pitäville ja niille, jotka ovat joskus ajatelleet Rannan tuotantoon tutustua. Kaikille kotimaisen sarjakuvan ystäville tämä on myös ehdoton. Ne, jotka pitävät historiallisista tarinoista ja 1800-luvusta tai Oulusta, tarttunevat tähän myös ilomielin. Edelleen ne, jotka tuntevat ihmiselon ristiriitaisuuden nahoissaan, löytävät tästä itsensä.

Tähtiä 4/5.

Myös Salla on lukenut Kyllä eikä ein ja pitänyt siitä. http://sbrunou.blogspot.fi/2013/11/ville-ranta-kylla-eika-ei.html

Mari a:kin tykkäsi ja kuvaili kirjaa mainiosti: http://marinkirjablogi.blogspot.fi/2013/11/ville-ranta-kylla-eika-ei.html 

Hyytäviä tarinoita...

Oma kirjoittamiseni jumittaa pahan kerran, kuten ehkä olette puuttuvista kirjoittamispostauksista voineet päätellä, joten iloitsen muista!

Esittelen ylpeänä teille uuden kirjoittajablogin, jonne kannattaa ehdottomasti suunnata (jos vain uskaltaa...):
Death to the ladies first, then the gentlemen.

Nyt pyhäinpäivän edellä viimeisin postaus jättää kuitenkin hyvän mielen, joten kurkatkaapa rohkeasti!

Toinen ilouutinen on se, että Jästipää on saanut kirjansa julki. Onnea tuhannesti!

Palaan ehkä viikonvaihteessa kirjapostauksen kera. Olen lukenut mainiota Ville Rantaa ja tykännyt taas kamalasti.

Siihen saakka... nautitaan tunnelmista!

Freedigitalphotos.net

Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä. Kirjakauppaliitto. 2012.


Miniä on keräilyharvinaisuus. Se on niin harvinainen, että jollei sitä osaa etsiä oikeista paikoista, sitä voi olla mahdoton saada käsiinsä. Kirjastostakaan sitä ei löydä, eikä liioin sitä saa juurikaan divareista tai nettihuutokaupuista. Miniä on nimittäin Kirjan ja ruusun päivän vuoden 2012 kaupanpäälliskirja, jota jaettiin kirjakaupoissa kirjoja ostaneille.  Minä en päässyt tuolloin kirjakauppaan, joten omaa kappaletta minulla ei ole. Hmph.

Sen sijaan minulla on ihania kirjallisia ystäviä! Villasukka kirjahyllyssä lainasi minulle Miniäänsä. Suurkiitos <3! Innostuin Miniään Oulun kaupunginteatterin Mielensäpahoittajan jälkitunnelmissa.

Miniä jatkaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan tarinaa. Äijänjäärä nähdään Miniässä kuitenkin kahdesta edeltäjästä poiketen poikansa vaimon, Liisan silmin. Miniä on jäänyt Espoon-kotiin viikonvaihteeksi, kun poika on lapsineen lähtenyt katsomaan isäukkoaan Sysisuomeen. Matkaan tulee tietysti mutkia, ja appi saapuu junalla miniänsä vieraaksi. Kulttuurit kohtaavat, mutta menneen maailman ja nykyajan kohtaaminen ei vielä riitä. Miniälle tulee nimittäin venäläisiä liikevieraita, joiden kanssa miniän pitää koettaa pärjätä kera appiukon. Lopulta myös lapset saapuvat joukon jatkoksi laatikollinen perunoita matkassaan ja appiukolla on tietysti muun muassa venäläisistä muutama mielipide takataskussa...

Seuraavassa miniä pohtii yhtä kompastuskiveä suhteessaan appeensa:

En ole koskaan oppinut milloin ei on ei ja milloin ei on kyllä. Kun appiukko ja oikeastaan koko hänen sukupolvensa sanoo, että he eivät halua joulu- tai syntymäpäivälahjoja, tarkoittavatko he sitä oikeasti? Vai huutaako heidän sisällään pikkupoika tai pikkutyttö, että kyllä olen ansainnut edes yhden ikioman ja kalliin lahjan elämäni aikana? Tämän dilemman kanssa kamppailen jouluisin ja syntymäpäivisin, koetan löytää oikean lahjan, joka aiheuttaisi appiukossa vilpittömän, välittömän ja vastustamattoman reaktion. Vielä en ole onnistunut. (s. 47 - 48)

Miniä on kiihtyvä farssi, jossa lähes kaikki on mahdollista. Valkoisia valheita, hermoromahduksia ja jääräpäisyyttä ei juonesta puutu. Kyrön taidokas kynänjälki, empaattinen ja oivaltava tapa kirjoittaa tempaa mukaansa. Ohut kirja on nopea lukea. Se huvittaa ja yllättääkin, mutta tuntuu kuitenkin tarinana tutulta. Äijänjäärästä kirja antaa kuitenkin uuden näkökulman, joten Mielensäpahoittajiin ihastuneille Miniä on ihan kuin apelle miniä. Toimii tämä varmasti itsekseenkin. Lue, jos saat käsiisi!

Tähtiä: 3/5

Miniää luettiin tuoreeltaan paljon. Muun muassa näistä blogeista voit lukea lisää:
Kirsin kirjanurkka
Järjellä ja tunteella
Kaiken voi lukea
Kasoittain kirjoja

PS. Vuonna 2013 Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailija oli Jari Tervo teoksellaan Jarrusukka. Asiaan kuuluu, että kirjoittaja pysyy viimeiseen saakka salaisuutena, mutta vinkkien perusteella yleisö voi osallistua leikkiin ja pohdiskella vuoden nimeä. - Ensi vuonna arvuutellaan taas, kuka mysteerikirjoittaja on. Osallistu sinäkin huhtikuussa ja osta kirja 23.4.2014 kaupanpäällisineen!

Kirjabloggareita koolla Oulussa

Oulun kaupunginkirjaston vanhoja aarteita.

Lokakuinen ensilumen peittämä Oulu ja lauantai-iltapäivän tunnit. Bussi liukastelee mukulakivillä - myöhässä. Minä nousen kaupungintalon takana ulos autosta ja kiiruhdan koroillani kohti Oulun pääkirjastoa. Loppumatkan juoksen Oulujokisuistossa ohi sauvakävelevän vahnemman rouvashenkilön. Olenko jo myöhässä?

Tasan kello kaksi huomaan helpotuksekseni tutut hymyt kirjaston ala-aulassa. Mahtavaa - koolla on myös joukko uusia tuttavuuksia, joskin blogeista jo tuttuja. Emäntänämme toimineen Jaanan, Villasukan ja Elma Ilonan olen tavannut jo aiemmin, ja Minna, Niina T., Kaisa, MeTu tulivat nyt tutuiksi. Mainiota!

Jaana kuljettaa meitä pitkin kirjastoa ja kertoo muun muassa faktoja huikeista lainausmääristä, lehtisalin lehtimääristä ja kirjaston palveluista. Keskustelemme kirjaston hankinnoista ja muun muassa palvelumaksuista, joita pidetään kohtuullisina. Knoppina paljastuu sekin, etteivät palvelumaksut kata palvelusta aiheutuvia kustannuksia, mutta kirjastohan onkin julkisvaroin rahoitettu palvelu, johon meillä suomalaisilla on etuoikeus!

Kaleva-lehtiä sadan vuoden takaa.
Kukahan on kauniisti kirjaillut
tekstit seluksiin omin käsinsä mustekynällä?

Ihastelemme Jaanan työhuoneen ikkunasta avautuvaa maisemaa Pikisaareen ja käymme maakuntakokoelmahuoneessa, joka on Jaanan omaa valtakuntaa. Musiikkiosastolla saan yllättäen paljon uutta tietoa, kun kirjastovirkailija ja muusikko Ilkka Järvenpää kertoo meille työstään ja musiikkiosaston palveluista. Jos olisin muusikko, toinen kotini olisi kirjasto! 

Kuljemme läpi remontissa olevien huoneiden ja päädymme varastoon, jonne ei yleensä kirjastonkävijät pääse. Varastossa hoidetaan paitsi kirjojen ja lehtien säilytystä, myös hankintaa ja poistoa. Poistettavista kirjoista Jaana kertoo osan menevän myynnissä, osan lähtevän kierrätykseen. Varastossa on monia aarteita, joista tämän postauksen pari kuvaakin kertoo.

Kun oli aika hyvästellä kirjasto, jatkoimme vielä porukalla Rotuaarille kahvin ja leivonnaisten ääreen Cafe Biskettiin tutustumaan lisää toisiimme ja juttelemaan kirjoista ja bloggauksesta. Joukkomme on moninainen, mikä on rikkaus. Punokaamme lisää juonia, kamut! 

Oli iso ilo! <3

Lukekaa myös, mitä Villasukka kirjahyllyssä on tapaamisestamme kirjoittanut!
EDIT 26.10. Kannesta kanteen -blogissa myös fiiliksiä viikon takaa.

Mielensäpahoittaja Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Kati Leinonen

Ja sitten on tämä Älä osta mitään -päivä. 

Minä olen elänyt Älä osta mitään -elämän!

Valtavan menestyksen kerännyt Mielensäpahoittaja veti taas torstai-iltana täyden Vinttikamarin Oulun kaupunginteatterissa. Tuomas Kyrön teoksiin perustuva näytelmä on Mikko Koukin ohjauksessa totisesti muuttunut vihaiseksi lihaksi Hannu Pelkosessa. Lumous ei särkynyt kertaakaan kaksituntisen monologin aikana. Loistava näyttelijätyö! Ajattelin, että Pelkonen on oikeasti jo yhtäkkiä niin vanha, että raahustaa, mutta onneksi loppukumarrusten aikana jalka nousi jo reippaammin.

Mielensäpahoittaja antaa paljolti sitä, mitä pystyy Kyrön pienoisromaanin lukeneena odottamaan: iskevää kritiikkiä nykyajasta, oivalluksia, sukupolvien välisiä ristiriitoja, järjen ääntä, huumoria ja haikeutta. Tunnelma esityksessä kulkee ilosta suruun, kaipuusta uhoon, katkeruudesta vahingoniloon. Vakavasta aiheesta leikataan yhtäkkiä hilpeään ja päinvastoin, ja Pelkosen roolihahmo on sekä vahva että heikko. Yleisö hörisee ilosta ja niiskauttelee surusta. Pelkosen esittämä mielensäpahoittava ikäloppu äijänjäärä on yllättävän samaistuttava kohde monenikäiselle.

Monologia tukee erinomaisesti Kaisa Ristiluoman esittämä musiikki- ja äänimaailma. Hanurista lähtee monenlaista ääntä. Yksinkertaista lavastusta käytetään hyväksi monipuolisesti ja sitä muunnellaan onnistuneesti valoin (suunnittelu Aarne Turunen, toteutus Teemu Huotari ja Heikki Mylly). Ristiluomalle on keksitty myös muutama mykkä sivurooli, mikä sopii esitykseen varsin hyvin.

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Kati Leinonen

Mielensäpahoittaja rakentaa ymmärrystä sukupolvien välille. Vakavamman viestinsä puolesta kasvava senioripalveluhenkilökunnan joukkokin on tälle esitykselle aivan otollista kohdeyleisöä. Jos kuitenkin ehtooelämän pohdiskelu ja jääräily kovin vieroksuttaa, esitys saattaa olla parempi jättää väliin. Jos taas olet valmis katsomaan asioita rohkeasti päin ja löytämään samalla paloja itseäsi ilossa ja surussa, Mielensäpahoittaja takuulla koskettaa, erityisesti, jos kuulut muutenkin jo mielensäpahoittavaan väestöön.

Näytösajat ja liput hupenevat - kannattaa pitää kiirettä!

Ryookan: Suuri hupsu

Ryookan: Suuri hupsu. (Suom. Kai Nieminen.) 4. painos. Basam Books. 2012. (268 sivua henkilöhakemistoineen ja lähdeluetteloineen.)


Japanilainen rakastettu runoilija Ryookan syntyi 1700-luvun puolivälin jälkeen ja kuoli ennen 1800-luvun puoliväliä 74-vuotiaana. Hän oli sivistysperheen lapsi, joka 18-vuotiaana hylkäsi maallisen elämän ja ryhtyi munkiksi. Loppuelämänsä hän eli vaatimattomasti kerjäten ruokansa, viininsä ja kirjoituvälineensä.

Ryookan oli seurallinen erakko, joka tarkkaili ja osallistui. Suuri hupsu alkaa Kai Niemisen ansiokkaalla johdannolla, jossa hän avaa kuljettua elämänpolkua runoilijalta, joka ei halunnut itseään kutsuttavan runoilijaksi. Johdannon avulla teoskin avautuu lukijalle monisyisemmin.

Ryookanin runot kertovat suoraan tekjijänsä elämästä. Ne ovat pysähtyneitä kuvia, joiden kautta voi kuitenkin aistia arjen ja juhlan satojen vuosien takaa. Runot ovat ajattomia. Niissä havainnot ovat niin yleisiä, etteivät ne sitoudu paikkaan eivätkä aikakauteen. Silti niissä on valtavasti pontta ja viisautta. Nykymuodikas joutilaisuus on yksi hyve ja nautinto, josta Ryookan puhuu:

Sade seestyy, pilvet seestyvät, ilma seestyy
mieleni on kirkas, koko maailma on kirkas.
Hylkään maailman, hylkään itseni ja olen jouten:
nyt voin viettää lopun elämäni kuun ja kukkien seurassa. (s. 105) 

Toisaalta Ryookan on yksinäinen, ja hän nauttii siitä, mutta hänelle kelpaa myös seura erityisesti viinipullollisen kera. Hänellä oli muutamia luottoystäviä, joista hän kirjoitti, mutta siitä huolimatta

Ei niin, että en
välitä seurustella
muun maailman kanssa
- osaan vain pitää hauskaa
parhaiten yksinäni. (s. 155)

Ryookanilla oli myös suhde häntä 40 vuotta nuorempaan nunna Teishiniin. Ystävyydestä, rakkaudesta ja kaipuusta kertovat myös osa Suuren hupsun sivuista. Miettikää, miten viiltävää, karua ja totta esimerkiksi tämä on:

Voi! Niin kylmä yö,
voi! niin ohut kaapuni -
nukun yksin ja
havahdun unestani,
mieli palaen
kastan siveltimeni,
nostan katseeni
eilen olin katkera,
mutta tänään taas
rakastunut, kaipaava
- ja vaikka mitä.
Mitä tästä lähtien?
Voi tätä piinaa. (s. 201)

Ryookanin Suuri hupsu on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Se sisältää ajatuksia, jotka kantavat meistä jokaista, seurallista tai erakkoa, pitkälle. Minä luin tämän suosituksena, josta olen hyvin tyytyväinen. Japanilaiseen runouteen olisin muuten tuskin tullut ainakaan tässä vaiheessa tarttuneeksi, mutta tämä kannatti!

Tähtiä: 4/5

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kansi: Tuomo Parikka

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus. 2013.


Taivaslaulu on paljon blogattu kirja (katso linkit postauksen lopusta). Se on noussut ilmiöksi ja iltapäivälehtien lööppeihin reilussa kuukaudessa ilmestymisestään. Kirjailijaa on haasteteltu tv-ohjelmissa ja aiheesta keskustellaan rönsyillen verkon keskustelupalstoilla. Oulun kaupunginkirjastossa Taivaslaulu on kaikkien aikojen varatuin kirja!

Itse olen pysytellyt keskusteluista ja kirjoittelusta tietoisesti erossa, sillä olen odottanut kirjaa. Tietyiltä mielikuvilta en ole kuitenkaan pystynyt välttymään. Ne eivät kuitenkaan typistäneet lukukokemustani. Vaikka odotin kirjalta paljon, sain siltä valtavasti. Kiitos kirjastasi, Pauliina Rauhala!

Taivaslaulu on niitä kirjoja, joista voisi kirjoittaa loputtomasti. Siinä on monta särmää, joihin voi tarttua ja joita voi miettiä. Taivaslaulu on niiden lukupiirien kirja, joista ei ole kiire kotiin. Minä luin kirjan kärjistettynä kuvauksena naisen elämästä. Vaikka kirjassa on kyse lestadiolaisyhteisöstä, moni asia voidaan nähdä myös valtaväestön näkökulmasta. Kyllä äidin pitää jaksaa muissakin perheissä.

Annetaan Pauliina Rauhalan kertoa:

   Vilja, sulla on punaiset kynnet.
   Ne on äidin kärsimysten muistolle. Äitipienen, jota kukaan ei säälinyt naisenelämän kovimmalla hetkellä. Ne on myös raskauden vaivojen suojaksi. Iso maha unohtuu, kun on punaiset kynnet.
   Nuo on hyviä perusteita. Saanko silittää sun jalkoja?
   Olen miettinyt, että jos kaikki sellaiset maalaisi varpaankynnet punaiseksi, joiden on vaikea ymmärtää uskovaisen naisen osaa, meitä punakyntisiä olisi aika paljon. Tekisi mieli perustaa punakyntisten salaseura. Rauhanyhdistyksellä pidettäisiin sukkia ja ihmisten ilmoilla, mutta omissa naistenilloissa oltaisiin avojaloin ja puhuttaisiin kivusta, jota ei saa muualla sanoa. Tämän lakan sävy on vähän liian kirkas. Sen kuuluisi olla verenpunainen. Sydänveren, kohdun, jälkivuodon ja leikkaushaavojen punainen. Kärsimysveren. (s. 126.)

Minä haluaisin osallistua tuollaiseen naisteniltaan ja salaseuraan, vaikken uskovainen olekaan. Valtaväestön naisillakin on rooliodotuksensa. Taivaslaulu vain kärjistää ne äärimmilleen kuvatessaan ääriliikettä:

   Huorat ja madonnat ovat sisaria. Kummallekin on määrätty helvetin kova tehtävä. Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan. Illasta aamuun ja aamusta iltaan. Tehtävä on käsky, josta ei neuvotella. Naisen kuuluu vain antautua, nöyrtyä. Nöyrtyminen on tärkeintä. Nöyrtyminen ja kuuliaisuus. Sitten katsotaan kuinka ne jaksaa. Jos joku väsyy jo parin kerran jälkeen, aina löytyy toinen, joka pystyy vaikka pariinkymmeneen eikä hymy hyydy.
   Sisaret lyyhistyy illalla sänkyyn ja käärii lämpimän peiton vartalon suojaksi. Ne näkee unta päivästä, joka on hellä ja vailla vaatimuksia, mutta sitä päivää ei tule. Tulee aamu ja mies ja isä Jumala, ja ne haluaa vielä lisää. Nainen venyy taas, silmät muljuu jo päässä mutta suu sokeltaa yhä hymyä, hyvältä tuntuu, minä pystyn vielä tähän, minä jaksan enemmän kuin muut, tämä on luonnollista ja kaunista. Miehet taputtaa käsiään ja ylistää naista ja itseään. Kuuliaisimmille ja kestävimmille kaikki on mahdollista. (s. 186.)

Silti Taivaslaulu ei tee miehestä pelkästään kuvaa sovinistina. Kirjan päähenkilön Viljan aviomies on nimittäin uudenlainen lestadiolaisuskovainen, ihan niin kuin Vilja itsekin. Hän kyseenalaistaa asioita ja etsii ratkaisuja uskonnon värittämään uuvuttavaan arkeen. Hänellä on uskallusta tehdä toisin. Onkohan tällaisia uskovaisia miehiä oikeasti olemassa? Vai onko vain niitä, jotka itse uuvuttuaan jättävät loppuunpalaneen vaimonsa yksinhuoltajaksi kymmenlapsiseen kotiin?

Taivaslaulussa Vilja suunnittelee pakenevansa kotoaan. Hän unelmoi siitä, miten naamioituu, ettei häntä löydetä, ja pakenee omaan piilopirttiinsä lukemaan naistenlehtiä. Ihana päiväuni kaikille perheenäideille!


Postaukseen suppeasti valittu näkökulmani ei anna kunniaa koko Taivaslaululle. Kirjassa on paljon muutakin, ja jokainen lukija lukee sen omasta kokemusmaailmastaan käsin. Lestadiolaisuuden tuntemus todennäköisesti syventää lukukokemusta, mutta se ei ole välttämätöntä. Taivaslaulu on muun muassa myös kipeä ja herkkä rakkauskertomus. Suosittelen jokaiselle!

Koska Taivaslaulu on paisti ravisteleva ja voimaannuttava kirja, se on kirjoitettu kauniisti, joten se ansaitsee ehdottomasti

tähtiä: 5/5

Leena Lumi omassa blogissaan kirjoittaa näin: "Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on niin tiivis ja tehokas laulu naisten itsemääräämisoikeuden ja lasten paremman lapsuuden puolesta, että toivon jokaisen lukevan tämän kirjan." En voisi olla enempää samaa mieltä! Lukekaa koko Leenan postaus.

Taivaslaulu muualla. Näitä minäkin lähden nyt lukemaan:
Villasukka kirjahyllyssä
Eniten minua kiinnostaa tie
Erjan lukupäiväkirja
Anna minun lukea enemmän
Unni lukee  
Luettua elämää 
Amman lukuhetki
Mari a:n kirjablogi
Kirsin kirjanurkka
La Petite Lectrice 
Kirjasfääri 
Kulttuuri kukoistaa 
Leena Lumi 
Lukutoukan kulttuuriblogi 

Ja monet muut, sekä sanomalehdet, iltapäivälehdet, tv-ohjelmat jne.