Musteklubi Oulussa 10.1.2014

Oululaisen kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n isännöimä vuoden ensimmäinen Musteklubi pidettiin perjantaina 10. tammikuuta Nuclear Nightclubissa. Olin mukana - erityisesti siitä syystä, että Vartiaisen Jere oli tapahtumassa esittämässä runoja esikoiskokoelmastaan Kirjoitin tämän kärpäspaperille eikä se tarkoita paljon mitään. Illassa oli kyllä muitakin herkkuja tarjolla, sillä illan musiikista vastasi Kauko Röyhkä, ja muita kirjailijavieraita olivat Heli Slunga ja esikoisteoksensa Marras julkkareita viettänyt Sami Lopakka.

Tilaisuus pääsi yleisöryntäyksestä johtuen starttaamaan myöhässä käyntiin, mutta mitäpä siitä. Tunnelma oli hyvä, ja ohjelman alkua odotellessani minulla oli loistava tilaisuus jutustella Jeren kanssa ensimmäistä kertaa kasvotusten hänen kokoelmastaan ja kirjoittamisesta. Olihan ilo tavata!

Musteklubin avasi Kauko Röyhkä soolokeilallaan. Hän kertoi esittävänsä akustisesti herkkiä kappaleitaan, sillä illan päätteeksi pääsisimme rokkaamaan. Kuulimme ainakin Lauran, Pahan maan ja Talon meren rannalla.

Kitara ja mies.

Kirjailijoina paikalle saapuneista vieraista ensimmäisenä esiintyi Sami Lopakka. Nuclearin äänentoisto ja yleisön vellonta oli sen verran ristiriidassa keskenään, että meidän pöytäämme oli haastattelusta hankala saada selvää, ikävä kyllä. Lopakan Marras on kuitenkin jokseenkin puolifiktiivinen teos, joka nojaa Sentenced-orkesterissa soittaneen kirjoittajan omiin kokemuksiin. Vasta julkaistusta kirjasta on ehtinyt kirjoittaa jo ainakin Taika Kirjasfäärissä. Marraksen on lukenut myös Minna, jonka terveiset vein kirjailijalle henkilökohtaisesti perille: Minna tykkäsi erityisesti Marraksen huumorista. Kirjailija oli palautteesta otettu.

Sami Lopakka kertoo esikoisestaan Marras.

Lopakan jälkeen Heli Slunga esitti runojaan yhdessä Kaaoskoneiston Eeva-Maria Kauniskankaan kanssa. Esitykset olivat tuttuja Karamellipaperihame -performanssista. Slunga on aina ihanan reipas ja rohkea lavalla! Pidin.

Lopulta Jere sai vuoron ja esitti hienosti tuotantoaan, vaikka yleisö ei ehkä enää ollut skarpeimmillaan. Olen sitä mieltä, että runo herää eloon lausuttuna, ja niin kävi nytkin. Erityisesti kirjoittajansa esittämänä säkeet saavat ilmaa ja uutta merkitystä sisäänsä. Tunnelmia voi lukea myös Jeren blogista Words like turds.

Jere Vartiainen otti upeasti lavan haltuunsa. 

Illan päätteeksi alussa annettu musiikkilupaus lunastettiin, ja yleisö, minä eturivissä muiden mukana, pääsi rokkaamaan Kauko Röyhkän ja oululaisen Maurice Whitle Sports (France) -kokoonpanon johdolla. Monia klassikkoja kuultiin, kuten Paska kaupunki, Kävelen, Kanerva ja Ihmisen paras ystävä. Ja meillä oli hauskaa! Hieno ilta.

Loppuillan tunnelmaa. Bassossa Huutomerkki ry:n tuottaja Kari Miettunen.

Jere Vartiainen: Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoitapaljon mitään

Jere Vartiainen: Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään. Kustannusosakeyhtiö Hai. 2013.

Jere Vartiaisen esikoisrunoteos Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään on kiinnostava kokoelma kirjailijan Words like turds -blogista tuttua tyyliä. Tyyli on omintakeinen, jakaa varmasti mielipiteet, mutta sille, joka pääsee jujulle, Vartiainen tarjoilee kollaasin erilaisia kiinnostavia ihmiskuvia tuokioittain. Tyyli on Vartiaisen vahvuus siinä missä tarkkaan näkemisen taitokin.

Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään tutustuttaa lukijan aakkospersooniin, kuten X, Y, Ä ja W. Tarinat ovat pääosin synkkiä välähdyksiä onnettomien tai elämässä passiivisesti kelluvien ihmisten arjesta. Ne ovat tunnelmakuvia ja tunnekuvia. Mukana on myös kepeämpiä hetkiä. 

Vartiaisen kieli taivuttaa runot absurdeiksi matkoiksi tilanteisiinsa. Välillä ilmaisu lähentelee jopa nonsenseä, kun runoilija tekee uudissanoja, kuten vatsahaavanlehti ja juoksuhaudannopeus. Sanojen käyttö ja kääntely sekä niiden uusintaminen onkin Vartiaiselle tyypillistä ja erottaa hänet muista tekijöistä. Pahimmillaan merkitys jää arvailtavaksi, mutta parhaimmillaan syntyy mestarillisia merkityksiä, kuten runossa Koska V:n silmillä on kiristysside (kun Erato ei kulje):

(--) Joskus rakkauskirjeen kirjoittaminen on huorallatanssia niin kauan, 

että jalat yltävät taas maahan, eikä silloinkaan ole aina varma,

onko syntyvä ääni oma. (s. 19)

Olen todella ylpeä Vartiaisen 25 runoa sisältävästä esikoiskokoelmasta, sillä olen seurannut Jeren blogia pitkään ja satuin yllyttämään hänet taannoin runojen kimppuun proosan löperyydestä (jota siis Jeren ilmaisu ei ole!). Jere on tuottoisa kirjoittaja, joten jäämme odottamaan uutta kokoelmaa. Omasta mielestäni Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään on edustava ja hienosti tekijänsä näköinen kokoelma, mutta parempaakin materiaalia olisi ollut tarjolla. Siitäkin huolimatta tämä kannattaa runonystävän kurkata!

Tähtiä: 3/5

Ryookan: Suuri hupsu

Ryookan: Suuri hupsu. (Suom. Kai Nieminen.) 4. painos. Basam Books. 2012. (268 sivua henkilöhakemistoineen ja lähdeluetteloineen.)


Japanilainen rakastettu runoilija Ryookan syntyi 1700-luvun puolivälin jälkeen ja kuoli ennen 1800-luvun puoliväliä 74-vuotiaana. Hän oli sivistysperheen lapsi, joka 18-vuotiaana hylkäsi maallisen elämän ja ryhtyi munkiksi. Loppuelämänsä hän eli vaatimattomasti kerjäten ruokansa, viininsä ja kirjoituvälineensä.

Ryookan oli seurallinen erakko, joka tarkkaili ja osallistui. Suuri hupsu alkaa Kai Niemisen ansiokkaalla johdannolla, jossa hän avaa kuljettua elämänpolkua runoilijalta, joka ei halunnut itseään kutsuttavan runoilijaksi. Johdannon avulla teoskin avautuu lukijalle monisyisemmin.

Ryookanin runot kertovat suoraan tekjijänsä elämästä. Ne ovat pysähtyneitä kuvia, joiden kautta voi kuitenkin aistia arjen ja juhlan satojen vuosien takaa. Runot ovat ajattomia. Niissä havainnot ovat niin yleisiä, etteivät ne sitoudu paikkaan eivätkä aikakauteen. Silti niissä on valtavasti pontta ja viisautta. Nykymuodikas joutilaisuus on yksi hyve ja nautinto, josta Ryookan puhuu:

Sade seestyy, pilvet seestyvät, ilma seestyy
mieleni on kirkas, koko maailma on kirkas.
Hylkään maailman, hylkään itseni ja olen jouten:
nyt voin viettää lopun elämäni kuun ja kukkien seurassa. (s. 105) 

Toisaalta Ryookan on yksinäinen, ja hän nauttii siitä, mutta hänelle kelpaa myös seura erityisesti viinipullollisen kera. Hänellä oli muutamia luottoystäviä, joista hän kirjoitti, mutta siitä huolimatta

Ei niin, että en
välitä seurustella
muun maailman kanssa
- osaan vain pitää hauskaa
parhaiten yksinäni. (s. 155)

Ryookanilla oli myös suhde häntä 40 vuotta nuorempaan nunna Teishiniin. Ystävyydestä, rakkaudesta ja kaipuusta kertovat myös osa Suuren hupsun sivuista. Miettikää, miten viiltävää, karua ja totta esimerkiksi tämä on:

Voi! Niin kylmä yö,
voi! niin ohut kaapuni -
nukun yksin ja
havahdun unestani,
mieli palaen
kastan siveltimeni,
nostan katseeni
eilen olin katkera,
mutta tänään taas
rakastunut, kaipaava
- ja vaikka mitä.
Mitä tästä lähtien?
Voi tätä piinaa. (s. 201)

Ryookanin Suuri hupsu on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Se sisältää ajatuksia, jotka kantavat meistä jokaista, seurallista tai erakkoa, pitkälle. Minä luin tämän suosituksena, josta olen hyvin tyytyväinen. Japanilaiseen runouteen olisin muuten tuskin tullut ainakaan tässä vaiheessa tarttuneeksi, mutta tämä kannatti!

Tähtiä: 4/5

Taruliisa Warsta: Nuppu, Waldemar ja peitto

Taruliisa Warsta: Nuppu, Waldemar ja peitto. Lasten keskus. 1998.




Tulipa tavallisena kirjastolainana yllättäin vastaan aivan ihastuttava lastenkirja, Nuppu, Waldemar ja peitto. Se kertoo sekä proosan että runon keinoin kasvamisesta, vanhemmuudesta, ystävyydestä, lapsuudesta ja erilaisuudesta. Kuvitus on kaunis niin ikään.

Nuppu on pieni tyttöpupu, jolla on rakastavat ja suojelevat vanhemmat. Naapuriin muuttaa kettuperhe, jossa on pieni kettupoika Waldemar. Pupuvanhemmat päättävät, ettei Nupulla ole enää koskaan mitään asiaa ulos, sillä uusien naapureiden saavuttua siellä on liian vaarallista.

Nuppu kuitenkin lähtee tutkimaan kotiseutuaan ja törmää Waldemariin. Lapset ystävystyvät - heillä ei ole ennakkoluuloja eikä pelkoja. Vanhemmat ovat molemmissa perheissä kauhuissaan: miksi Waldemar ei napannut pupua pataan pantavaksi, kuinka Nuppu oli saada surmansa! Tällaista ei tapahdu enää koskaan, toteavat vanhemmat tahoillaan.

Mutta kuinkas käykään? Nupun ja Waldemarin ystävyys voittaa vihan ja pelon, ja perheistä tulee hyviä tuttavia. Lapset saavat leikkiä yhdessä.

Nuppu, Waldemar ja peitto on niin lapsille kuin aikuisille ihanaa luettavaa. Aikuinen ymmärtää, että lapsesta on päästettävä irti, lapsi taas huomaa erityislaatuisuutensa. Loppu on ennalta-arvattava, mutta tässä kauniissa kirjassa näin on oltavakin. Suosittelen iltalukemisiksi jokaiseen lapsiperheeseen!

Tähtiä: 4/5.

PS(ssst). Täällä on uusia lukijoita! Tervetuloa :-)!

Lapsilta kielletty ja Onnellinen päivä

Onnellinen päivä, kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen.
Lapsilta kielletty, päällys Marjaana Virta, kuva Tero Sivula.

Arja Tiainen: Lapsilta kielletty! Runoja. WSOY. 2012.

Onnellinen päivä. Runoja lapsista. Gummerus. 2013.


Kun blogini jäi kesätauolle toukokuussa, kevään viimeiseksi postaukseksi jäi Äitien kirja maailman parhaalle äidille. Tuntuu siksi sopivalta tuoda tauon jälkeen ensimmäisenä esille pari lyyristä "lapsikirjaa", jotka kummatkin ovat minulle kesän tuttavuuksia ja ilahduttaneet omalla tavallaan minua tavattomasti siinä kesän mutkassa, jossa niitä olen sattunut makustelemaan. Ensimmäinen on Arja Tiaisen Lapsilta kielletty! ja toinen Gummerukselta tänä vuonna julkaistu Onnellinen päivä.

Esikoulun maanantaina aloittanut esikoiseni luki Arja Tiaisen runokokoelman kannesta nimen Lapsilta kielletty ja kysyi, miksi näin on. Mitä vastasin? Kerroin, että kirja käsittelee jo elämän ehtoopuolella ollutta rakkaustarinaa, kuolemaa, iloja ja pettymyksiä parisuhteessa. Kirjan runot ovat aikuisten asioita, kun katsellaan jo elämää taaksepäin. Lapsi oli vastaukseeni oikein tyytyväinen.

Tiaisen runot ovat kuitenkin kaikille sopivia. Ehtooelämää viettävät, sen tunnustavat, saattavat löytää riveiltä eniten konkreettista vertaisherkkua omien kokemustensa peiliksi. Tätä nuoremmat lukevat viisautta ja syvyyttä, jota itseltä voi vielä puuttua:

Viltti kainalossa latoon,
soutureissu saareen marjastamaan,
mustikkaan uistelemaan.
Jossain ne sen tekivät, kun meitä näin paljon syntyi 40-luvulla.
Pommisuojassa, riihessä.
Sienestämään kesken kokouksen,
semmoinen polte tanssilavan takana.
Parkkihallissa, junan vessassa.
Koska meiltä katosi mielikuvitus, uskallus?
(Ote runosta Asiallisesti tyylillä, s. 64.)

Tiaisen runot oivaltavat ja sivaltavatkin. Niissä on koukkuja, jotka yllättävät. Lapsilta kielletty on helppolukuista lyriikkaa, jota minun oli vaivaton lähestyä ja ymmärtää.

Onnellinen päivä puolestaan on lapsille enemmän kuin sallittu, mutta aikuisille lähes pakollista luettavaa. Onnellisessa päivässä pääsemme nimittäin lähelle jo kadottamaamme lapsen kokemusmaailmaa. Mukaan on päässyt suurnimiä, kuten Eino Leino, Saima Harmaja, Aleksis Kivi ja Uuno Kailas, mutta myös hieman tuntemattomampia nimiä, joiden teokset ovat kuitenkin meille hyvin tuttuja. Immi Hellen on esimerkiksi tehnyt lukuisia tuttuja lastenlaulujen ja -virsien sanoituksia, mutta nimenä hän on minulle pysynyt tähän saakka outona siitäkin huolimatta, että iltalauluina tuttuja pojilleni ovat muun muassa sellaiset Hellenin kynästä syntyneet klassikot kuin Kas kuusen latvassa ja Maan korvessa kulkevi! Onnellinen päivä on kaunis kirja Helene Schjerfbeckin maalauksineen, mutta sisällys- ja runoluetteloa jäin teoksesta kipeästi kaipaamaan kuten kokoelman toimittajan nimeäkin.

Nyt hyppään niin kuin kauris,
nyt soikoon laulu tää!
Mä äidin pikku nauris
ja isän Tuulispää.
Ja pääni kohoo pilviin päin,
kun pöydällä mä seison näin,
mä olen -  hei ja hoi, sen ties,
nyt peninkulman mies.
(Ote Zacharias Topeliuksen runosta Viisivuotiaan sankarilaulu.)

Molemmat runokirjat kannattaa ehdottomasti kurkata, jos aihepiirit puhuttelevat!

Tähtiä molemmille 4/5.

Tämä on muuten blogin kolmessadas postaus! Hip hurraa!

Tuula Korolainen: Meidän perhe (lukudiplomi)

Tuula Korolainen: Meidän perhe. Kuvitus: Jukka Lemmetty. Ullakkokirjasto. WSOY. 2004.



Kevät näyttää voimaansa, ja osa päivistä tuntuu jo lähes kesäisiltä. Varma merkki kesän läheisyydestä on myös lukudiplomikirjapinon hupeneminen. Vuorossa on meidän perheen lukudiplomin toisiksi viimeinen kirja, Tuula Korolaisen riimittelemä Meidän perhe!

Meidän perhe on alakoululaisten lukudiplomikirjaksi varsin houkutteleva ja kynnyksetön vaikkapa koko urakan aloituskirjaksi. Se on 11-sivuinen pikkuvihko, jossa tarinat ovat vain muutaman rivin mittaisia. Pitkät sanat on tavutettu. Niinpä vasta lukemaan oppinutkin ottaa kirjan haltuunsa vaivattomasti. Tarinoissa käydään perhettä ja perheelle läheisiä ihmisiä läpi kertojan näkökulmasta. Kuvitus on mustavalkoinen, ja se on syntynyt Jukka Lemmetyn kynästä.

Lukudiplomitehtäväksemme valikoitui tällä kertaa kirjasta kertominen. Tehtävän mukaan kirjasta pitäisi kertoa omalle luokalle, mutta me muunsimme tehtävää niin, että kuusi- ja neljävuotiaamme kertoivat kirjasta toisilleen. He ymmärsivät asian niin, että kertoivat toisilleen, mitä kirjasta muistavat.

Esikoinen musti tarinan, jossa kerrotaan moottoripyöräilevästä vaarista. "Ne on sitte villit vauhtiveikot", muisti prätkäpoju. Kuopus taas totesi, että isoveljelle on omstettu kirjassa oma tarina. Yksityiskohtia ei tullut mieleen, mutta isoveli auttoi, että ainakin matseista siinä puhutaan. Kuopus muisti kirjasta myös Kettusen tädin, joka tuo munkkeja!

Suosittelen hauskaa kirjaa pikkulukemiseksi pienille koululaisille tai alle kouluikäisille. Näkökulma on varsin mukavasti lapsen, joten kirjasta on helppo löytää tuttuja asioita.

Tähtiä: 3/5

Blogissani on kasikymppiset paukahdelleet. Lukijoita on Bloggerin lukijaraadissa 180 ja sivun katsomisia jo yli 80 000! Facebookissakin kohta kasi, nimittäin seuraava seuraaja on jo 118:s. Tervetuloa mukaan!

Riemukasta kevään juhlaa kaikille! 

Syödään vaikka Kettusen tädin munkkeja!

Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre (lukudiplomi)

Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre. Kuvittanut Hannu Taina. WSOY. 2001. (142 sivua.)



Uppo-Nalle tutki kirjahyllyään ja löysi runoja jotka hän kokosi tämän kirjan kansien väliin.



Pitkästä aikaa lukudiplomimme edistyy! Olemme pienten poikieni kanssa ehtineet jo viidenteen kirjaan seitsemästä. Nyt vuorossa on Tapiirin kirjatarjottimelta satusoppaa, iki-ihana Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runoaarre, jota olemme lueskelleet pitkään edes ja takas, välillä kiiruhtaen ja ahmien, välillä pidempään pysähdellen. Suosikkirunoja on valikoitunut monia. Runoja, joissa on vakavia aiheita, kuten sota, ja monta kepeämpää, joille saa nauraa.

Uppo-Nallen runoaarteessa Karjalaisen eri vuosilta kootut Uppis-runot on järjestettu teemoittain. Liikkeelle lähdetään aivan alusta eli siitä, miten Uppo-Nallesta tuli Uppo-Nalle. Myöhemmin runoja on muun muassa sairastamistarpeiksi, ystävyyttä varten, luontolyriikaksi ja vuoden kierron mukaan riimiteltyjä lorutteluja. Omat suosikkini löytyvät joko rakkaus- tai unirunoista. Jos pitäisi valita, ottaisin unirunot.

Kirjallisuusdiplomi on kuitenkin lapsia varten. Poimimme Kunnarista tehtäväksi poimia kirjasta paras kohta, joka pitäisi lukea muille. Poikani eivät vielä kuitenkaan lue sujuvasti, joten muuntelimme tehtävää niin, että minä luin valituksi tulleet runot uudestaan pojille.

Kohta kuusivuotias esikoinen valitsi heti hymy huulillaan empimättä "hopeinen pisaapotta -lorun", joka kuuluu kirjassa osioon Sekarunot ja menee näin:

Miljoona mustaa jätesäkkiä.
Kymmenen ihka uutta täkkiä.
Viisi sohvaa ja nojatuolia,
kukaan ei taida niistä huolia.
Kylläpä hienon asunnon saisi
jos näillä kotinsa kalustaisi.
Voi ihmeiden ihme ja todentotta:
tuossa on hopeinen pissapotta. (s. 77)

Nelivuotias kuopus puolestaan mietti hetken, kertoi pitävänsä "häkki täkki säkki" -lorusta, mutta ilmoitti kuitenkin lempirunokseen sen, jossa "prinsessa kaataa päähän soppakulhon". Luin seuraavasti:

Prinsessa keskiaikainen
valitsi itsellensä sulhasen.
Kun kestänyt ei enää kantti sulhon,
prinsessa heitti sulhon päähän
soppakulhon... (s. 123)

On ihmeellistä ja ihanaa, miten lapset näitä loruja muistavat! Minulla ei ollut kummastakaan mitään muistikuvaa, mutta pojat osasivat nämä melkein ulkoa, vaikkei näitä ole montaa kertaa luettu. On aivan selvää, että lukeminen vaikuttaa ja runsas kieli tarttuu. Sen vuoksi suosittelen kaikille lapsille luettavaksi paljon myös loruja ja runoja jatkuvasti proosan ohessa. 

Poikien lempirunoissa selvästi viehättää huumori ja yllättävä loppukäänne. Molemmissa runoissa on myös vauhtia ja rytmiä. Riimittelyt ovat luontevia, ja ne ilahduttavat meidän pikkulukijoita. Niitä on myös mukava yhdessä imitoida ja muunnella!

Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runoaarre on erittäin hyvä valinta lorutteluun monenikäisen lapsen kanssa. Runoista aikuisenkin on helppo löytää suosikkinsa. Hannu Tainan kuvitus on ehkä liiankin maltillinen (EDIT: siis niukahko tässä kirjassa, muutenhan kuvitus on kaunis ja Uppo-Nallen kuvittajana Taina aivan ehdoton!), ja kuvia saisi olla runsaammin, mutta joka tapauksessa se sopii kirjaan mainiosti. En malta olla laittamatta vielä tähän loppuun yhtä katkelmaa omasta suosikistani. Hyvää yötä kaikille!

Uninen kissa on porraspuulla
tahdotko kissan kehruuta kuulla
ja koppinsa katolla pikkuinen hauva,
ihan pieni hauvavauva,
jota hirmuisesti haukottaa.
Joko unonen tupaan saapua saa? (s. 139)

Tähtiä: 4/5

Heli Slunga: Orjan kirja

Kannen kuva: Qumma Art

Heli Slunga: Orjan kirja. WSOY. 2012.

Heli Slunga on Oulun vuoden taiteilija 2013. Hän avasi taiteilijavuotensa performatiivisella Karamellipaperihame-runo- ja musiikkiesityksellä Oulun kaupunginteatterissa 20.2.2013, ja minä olin mukana. Esitys yhdisteli rohkeasti ja onnistuneesti eri tyylilajeja, musiikkia, videota, lausuntaa, tanssia ja jopa pyrotekniikkaa. Slungan rinnalla esiintyi Kaaoskoneisto, joka värjäsi bluesilla Slungan tekstit ja ripotteli hyvällä maulla burleskia mukaan.

Kun kaikki lähtee liikkeelle parodiasta nuhruisen runoilijattaren epävarmalla äänellä ja hyppää yhtäkkiä missikisoihin (Soivan Siilin "Ken on heistä taiteilijoin" -sävelmien myötä!), katsoja on myyty. Huikean, visuaalisen ja raikkaan performanssin tekstit olivat peräisin Orjan kirjasta, jossa Slunga tutkii ihmisyyttä, naiseutta, yhteiskuntaa, rakkaussuhteita ja himoa. Melkein täydelle Pikisalille esiintynyt Slunga kumppaneineen teki aivan varmasti vaikutuksen yleisöön, ja toivottavasti vastaavaa nähdään Oulussa useamminkin. Ehkä Oulun vuoden taiteilija -tunnustuspalkinto lupaa tälle saralle hyvää. (Ja nyt ihan vähän harmittaa, etten päässyt kuulemaan Orjan kirjaa tuoreeltaan julkkareissa Muusajuhlilla elokuussa!)

Orjan kirja jakautuu neljään osaan, joiden rajat jäävät minulle epäselviksi, sillä pitkin matkaa minua puhuttelivat monet runot. Aiheet ja runojen tyyli vaihtelevat kovin mietelauseista proosarunoon. Monipuolisuutta kuvaa sekin, että osa sisällöstä on selvää K-16-osastoa (joka oli performanssin ikärajakin), kun taas pienen osan jaoin suloisten poikieni kanssa. Pojat nauttivat erityisesti tästä:

Itse jätin hiirenkorvia kohtiin, joissa kerrottiin

Saituus sairastuttaa avioliitot,
hetki, jona alkaa laskea toisen
orgasmeja, nukuttuja tunteja,
huvituksiin käytettyjä rahoja
ja vertailla niitä,
ajatella ansainneensa
hyppyellisen enemmän (--)
(s. 50)

Tai pelkästään jo paikallien värin vuoksi siihen, jossa kysyttiin, että

Onko minun syyni
että tällaiset sääret menevät hukkaan toppahousuissa
Pohjois-Pohjanmaan pimeässä
ja että kylän 17-vuotiaat kollit ymmärtävät
sen aviomiestä paremmin (olkootkin lestadiolaispenikoita). (--)
(s. 55)

Leena Lumi on kirjoittanut upeaan tapaansa Orjan kirjasta hengästyttävän hienon postauksen. Käykää lukemassa!

Kirjailijan oma verkkosivu: http://www.helislunga.fi/


Tähtiä: 4/5.

Mervi Heikkilä: Mansikki ja moni muu

Mervi Heikkilä: Mansikki ja moni muu. Runoja. Kuvittanut Virpi Penna. Kirjapaja. 2009. (47 sivua)


Mansikki ja moni muu on kerrassaan ihastuttava lehmärunokirja. Runoissa Mansikki ja muut lehmät tarkkailevat elämää monelta kantilta. Milloin ollaan kateellisia lohikäärmeelle tulesta tai linnulle siivistä, milloin lehmä lentää kuuhun töihin edamtehtaaseen tai milloin se miettii lapselle nimeä:

Minkä nimen antaisi äitisi Muu, olisitko intiaani Pikku-Kuu? 

Onko totta, että nimi on enne, voiko se koitua kohtaloksemme?

(s. 42) 

Runojen lomassa tarjoillaan lukijoille kevyesti lehmätietoutta esimerkiksi siitä, mikä on hieho, ayshire tai ylämaan karja. Harvat tietoiskut ovat hyvä idea, sillä moni nykylukija ei varmasti karjataloudesta tiedä paljonkaan.

Kuvitus on toteutettu kaksiväripainatuksella, ja se toimii tässä
yllättävän hyvin. Värejä on käytetty paikoin kekseliäästi.

Mansikki ja moni muu on hauska loruttelu, joka monipuolisen aihevalikoimansa vuoksi sopii monenikäisille pojille ja tytöille. Meillä erityisesti esikoinen nautti lehmän elämään eläytyessään ja nauroi muun muassa sille, kun lehmä lähti karaokebaariin. Heikkilän lastenkirjoihin pitää ehdottomasti tutustua myöhemmin lisää! 

Tähtiä: 4/5.

Blogissani oli vuoden vaihteessa lasten- ja nuortenkirjateema, joka toteutui lähinnä kirjapostauksina. - Luen ja kirjoitan -blogin 2-vuotissynttärit lähestyvät. Vedän tuolloin vähän yhteen tätäkin teemaa, joka on täällä esillä tosin jatkuvasti. Myös kirjallisuusdiplomin tavoittelu jatkuu meidän perheessä vielä kolmen kirjan voimin.

Jukka Itkonen: Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja (lukudiplomi)

Jukka Itkonen: Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. Kirjapaa. 2010. (32 sivua.)


Lukudiplomissa olemme poikieni kanssa edenneet kolmanteen tehtävään ja sukeltaneet samalla runojen syvyyksiin. Jukka Itkosen Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja on hersyvä ja hyväntuulinen lastenrunokirja. Sen hauska, värikäs ja oivallinen kuvitus on Matti Pikkujämsän kynästä.

Tätä kirjaa me luimme hihitellen. Joka sivulla pojat nimesivät kuvan perusteella, mistä eläimestä on seuraavassa runossa kysymys. Vain vyötiäinen jäi tunnistamatta, mutta sekään ei ole outo enää tämän jälkeen. Kirahvin kohdalla mietimme, miksi kirahvilla ei kaula ylläkään korkeuksiin:

"Koska sivun reuna tuli vastaan", kuului ilmiselvä vastaus!

Kunnarin tehtävien mukaan pojat valitsivat runokirjasta kiinnostavimman runon ja piirsivät siitä kuvan. Parhaan runon valinta oli hankala tehtävä. Innostavia riimittelyjä oli paljon ja kokoelmaan oli valikoitunut ovelimmat eläimet. Ottaisinko lepakon, vai sittenkin rotan? Minä otan leijonan, ei kun sittenkin käärmeen! Lopulta kuitenkin viisivuotias valitsi apinan ja nelivuotias liskon.

Oksien vapinaa,
lehtien rapinaa,
kymmenen apinaa
puissa ne pomppii...

Tässä yksi puusta pudonnut:

Lisko pieni raitainen,
sateenkaaripaitainen...

Pätkä liskon sateenkaaripaitaa:

Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja on mainio lastenrunokokoelma! Se on kutsuvasti kuvitettu ja sopivan mittainen pienenkin lukijanalun kanssa nautiskeltavaksi. Pikkukoululaiselle tämä on hyvä ensikosketus runojen lukemisen rönsyilevään maailmaan. Suosituksia!

Tähtiä: 4/5.

Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame. Kertomuksia keittiöstä. Laululyriikkaa

Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame. Kertomuksia keittiöstä. Laululyriikkaa. Bonnier. 2011.

Olen lukenut Sofi Oksasen proosaa, mutta lyriikkaan en ole ennemmin tutustunut. Tietääkseni Oksanen ei mikään lyyrikko varsinaisesti olekaan, mutta Liian lyhyt hame ei kyllä huono valinta kansainväliseen tyttöjen päivään ole.

Pidän Oksasesta eniten siinä, miten hän osaa tuoda kirjoissaan varsin tyylikkäästi arkoja ja vaiettuja asioita esiin ja keskusteltavaksi. Liian lyhyt hame ei petä tässäkään suhteessa. Kyseessä on musiikkiprojekti yhdessä Maija Kaunismaan kanssa, ja projektilla tuetaan lähisuhdeväkivallan vastaista työtä. Minunkin runokokoelmakappaleestani menee euro ensi- ja turvakotien työn tukemiseen. Hyvä niin.

Liian lyhyt hame nostaa keskiöön naisen kotona ja naisen kokemuksen muun muassa petettynä ja pettäjänä, hakattuna ja hakkaajana, äitinä, raiskattuna, ohitettuna ja unelmista luopuneena. Runot räiskähtävät lukijan silmille. Ne ovat voimakkaita, ja uskon, että Kaunismaan musiikin kanssa yhdessä niillä saattaa tavoittaa syvemmin tunteitakin. Luettuna jotkut tarinat ja tunnelmat jäävät syvemmin koskettamatta. Toiset taas nostavat karvat pystyyn, kuten seuraava katkelma Ehkä huomenna -kappaleesta.

Mä teen sulle hyvin
jos et mene mun tyttöni huoneeseen.
Se ei sovi sun luonteeseen,
sä et ole sellainen mies, josta lehdissä puhutaan,
sä oot mun mies ja kiltti ja hyvä
älä mee mun tyttöni huoneeseen.
Mielessäni pyydän ja rukoilen
ja kerron kaikille.

Mutta en mä niin kuitenkaan tee,
mä lyön tätä pientä balleriinaa
ja sanon, ettei saa kertoa kellekään.
Ei milloinkaan.

Laulutekstejä teoksessa seuraa tärkeä Se olisi ollut niin estettävissä -essee, jossa Oksanen kuvaa lähisuhdeväkivallan tilannetta Suomessa. Teksti on karua kuvaa todellisuudestamme ja taustoittaa mainiosti kirjaa. Lähisuhdeväkivalta terminä pitää sisällään myös naisten miehiin ja lapsiin kohdistuvat väkivaltatapaukset, mutta Oksanen puhuu painottaen sukupuolittuneesta väkivallasta, jossa uhri on nainen. Oksanen kertaa faktat: raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vasta 1994, vasta vuonna 1996 poliisi ryhtyi tilastoimaan perheväkivaltatapauksia ja vuonna 1999 säädettiin laki lähestymiskiellosta. Kaikki tapahtui Oksasen mukaan YK:n painostuksesta. Muuten tasa-arvomaa Suomessa ei ehkä vieläkään olisi herätty. Kuulostaa aika hurjalta! Millaisessa maassa me oikein elämme?

Esseessään Oksanen asettaa lyriikkansa myös lujaan yhteyteen Kantelettaren kanssa, jonka värssyt aikanaan toivat esiin oman aikansa naisten kokemuksia. Edelleen Oksanen nostaa esiin nykyajan naisten kokemusten esiintuojina naistenlehdet ja - blogit. Eläköön sananvapaus!

Kiitos tästä kantelettaresta, Sofi Oksanen! Tätä tarvitaan!

Tähtiä: 4/5

Hyvää kansainvälistä tyttöjen päivää! Vaikka Suomessa naisten asemassa on edelleen paljon tehtävää, jotta meillä kaikilla olisi täällä hyvä olla, muualla maailmassa on vielä kehnommin. Tavoitteena on maailma, jossa on yhtä arvokasta syntyä tytöksi kuin pojaksi.

Liian lyhyestä hameesta ja Christina Nord Wahldenin samannimisestä romaanista on kirjoittanut myös Jokke.

Olen naisten asemaa Suomessa miettinyt postauksissani aiemminkin, esimerkiksi seuraavilla sivuilla:
- The Penguin Atlas of Women in the World
- Pimppini on valloillaan.

Marilyn Monroe. Välähdyksiä, sirpaleita.

Välähdyksiä, sirpaleita. Marilyn Monroe. Toim.Stanley Buchthal ja Bernard Comment. (Fragments. 2010. Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Lotta Toivanen.) WSOY. 2010.


Väärinymmärretty. Rakennettu. Kuvista kasattu. Sitä oli julkinen Marilyn Monroe. Minkälainen hän oli todella?

Välähdyksiä, sirpaleita vie lukijan lähelle Marilynin sisintä. Se tuo esiin näyttelijättären omia, henkilökohtaisia ennen julkaisemattomia muistiinpanoja, kirjoituksia ja runoja loistokkaan uran varrelta. Useissa teksteissä huokuu tuska olla julkisuuskuvan vanki. Kuinka nainen, jolla on seksisymbolin leima ja komediennen kyky, voisi vakuuttaa muut uskomaan siihen, että hänestä on vakavaankin elokuvaan ja syvällisiin aiheisiin? Marilyn oli sivistynyt ja lukenut alansa ammattilainen, jolla oli loppuun saakka valtava halu kehittää itseään. Halu oli niin voimakas, että pakosta tulen ajatelleeksi, miten kunnianhimo kumpusi huonosta itsetunnosta. Repaleisesta lapsuudesta. Isättömyydestä. Orpoudesta. Lastenkodeista, sijaisvanhemmista. Juurettomuudesta.

Kunnianhimo kumpusi rakkauden kaipuusta. Tarpeesta tulla rakastettavaksi. Tähtitaivaan supernovien ikuinen dilemma lienee se, että vaikka koko maailma rakastaa heitä, he eivät koe saavansa aitoa rakkautta osakseen. Kukaan ei näe heidän sisimpäänsä eikä rakasta heitä sellaisenaan. Rakkaus kohdistuu julkisuuskuvaan, joka voi olla - kuten Marilynin tapauksessa - vääristynyt, värittynyt, vinoutunut. Marilyn oli henkeäsalpaavan kaunis ja luontaisesti seksikäs, mutta hänen vahvuutensa sijaitsi pintaa syvemmällä. Koskaan hän ei kuitenkaan kokenut sen olevan tärkeää kenellekään.

Kun ihminen haluaa olla yksin niin kuin rakkaani (Arthur) tähdentää silloin toisen on pysyttävä loitolla.

(--)
kuinka tietäisimme toisen tuskan aiemmilta vuosilta saati
kaiken mitä hän raahaa mukanaan sillä matkan varrella tarvitaan
parhaimmillaan paljon liikkumatilaa toiselle - mutta kuinka paljon ihmiselle on haitallista kantaa.

Lienee parasta rakastaa urheasti ja hyväksyä - niin paljon kuin kykenee.

Rakkaus oli kateissa myös Marilynin läheisissä ihmissuhteissa. Hänen avioliittonsa kariutuivat pikaisesti eroon. Kirjailija Henry  Arthur Millerin rinnalla Marilyn toivoi ehkä pääsevänsä sivistyksen suojaan. Henry Miller ei kuitenkaan pystynyt vastaamaan Marilynin pohjattomaan rakkaudennälkään, vaan petti näyttelijättären luottamuksen.

Huomisesta alkaen pidän huolta itsestäni sillä se on kaikki mitä minulla oikeastaan on ja nyt ymmärrän että on koskaan ollutkaan. Roxbury [Arthur Millerin kartano Britanniassa] - olen koettanut kuvitella kevättä koko talven - nyt se on tullut ja oloni on vieläkin toivoton. Taidan vihata tätä paikkaa koska täällä ei ole enää rakkautta. Kadun epätoivoista ponnisteluani täällä. Yritin kamppailla sitä vastaan minkä sisimmässäni tiesin todeksi - että sen paineen tähden (tästähän tulee aivan kuin sähke) jota työni on aiheuttanut (hassua että olen aina hyväksynyt jopa pahimman - koettanut vastustaa sitä jos se on vaarantanut työni) eikä hän kestänyt sitä (hän on toisesta maasta) vaikka minusta tuntui (viattomasti, enkä ole sellainen) että minun sietokyvystäni oli apua meille molemmille myöskin aineellisesti mikä myös on hänelle paljon tärkeämpää kuin minulle. (--) On hyvä joskaan ei erityisen hauska sanonta - mihin se sitten liittyykään - kipuun "Jos voisin ottaa elämäni uusiksi, ottaisin olan takaa."

Kun jostakin löytää ajatuksilleen ja tunteilleen kadoksissa olleita sanoja, kokee autuutta ja rauhaa. Kun nuo sanat löytyvät Marilyn Monroelta, autuuden ja rauhan takaa nousee hämmennys: koko maailman palvoma filmitähti oli niin inhimillinen ja aito, että hän voi kokea jotakin minun elämässänikin tuttua.

Välähdyksiä, sirpaleita raottaa lukijalle kunnianhimoisen, herkän ja sivistyneen, toisaalta epävarman ja yksinäisen naisen sisintä. Toisaalta se myös tarjoaa kurkistuksen Marilynin keittiöön - aivan totta, reseptien ja kutsumuistilistojen muodossa! Luin kirjan ahmien ja liikuttuen. Vakuutan tämän olevan jokaiselle Marilyn-fanille täyttä timanttia. Myös muut pystynevät tämän kautta horjuttamaan kuvaansa Marilynistä.

Kirjan toimittajat ovat jonkin verran kommentoineet Marilynin tekstejä. He ovat selittäneet teksteissä esiintyvien henkilöiden yhteyksiä Marilyniin tai tulkinneet kirjoituksia. Selitykset auttavat, mutta jotkut tulkinnat arveluttavat ja aiheuttavat torjuntaa. Silti Välähdyksiä, sirpaleita saa kaiken vahvuutensa siitä, että se päästää Marilyn Monroen itsensä ääneen. Se vapauttaa objektin subjektiksi. Se kiinnostaa, sykähdyttää, koskettaa.

Ei enää pelokas
yksinäinen
pikkutyttö.

Muista että voit istua maailman laella (ei uskoisi). (--)

Tähtiä: 4/5

Marilynin muistiinpanoja ovat lukeneet sydänverellä myös Leena Lumi ja Susa.

Runoja kirjoista



Yksi kesän iloja on ottaa vastaan
kukkalähetyksiä lapsilta <3!
Toinen on tämä haaste.

Anna Elina haastoi minut sommittelemaan runoja kirjojen nimistä. Mikä kesäisen ilmava haaste! Otin tehtävän vastaan ja tässä iltatuokion tulos:

Lähdetään aluksi ihmettelemään miehen elämää.

Elämäni poikana:

ihmisen osa, lentämisen alkeet.

Pysähdy, olet jo perillä!

Keväällä

isä sai

siivet.

Sitten pohditaan ihmiseloa yleisemmin. Vahvoja kielikuvia ja merkityksiä, kyllästymistä ja itseironiaa. Aika surrealistista ehkä:

Sadan vuoden yksinäisyys tehtaan varjossa.

Jalat edellä, alaston apina.

Puhu pukille, Arosusi!

Lopuksi oma suosikkini. Rakkauskertomus, joka meinasi paisua ja pitkittyä, kiihtyä ja hullaantua, mutta halusin pitää nämä napakkana:

Rakkauskertomus.

Tervetuloa paratiisiin, Aatami ja Eeva!

Lyhytsiipiset,

pakolaiset.

Tästä äiti varoitti!

Ennen jäähyväisiä punainen erokirja.

En ole pysynyt ollenkaan kärryillä, ketä on haastettu ja ketä ei, joten laitan haastetta eteenpäin sokeasti seuraaville, joilta haluaisin runoja lukea:

Leijona kirjoittaa
Leena Lumi
Lukuhoukka eli B. N.

Sääntöjä ja ohjeita tässä ei liiemmin ollut, vaan peli on aika selvä. Tämä oli hauskaa!

Elsa Beskow Lasten linnoituksessa

Elsa Beskow on ollut minulle kuluneen talven iso positiivinen yllätys. Selvitän ensin lyhyesti kirjailijan ja hänen klassikkotuotantonsa kiinnostavimpia taustoja, ja palaan sitten siihen, mikä hänen teoksissaan on minut yllättänyt.

Ruotsalaisen Elsa Beskowin (1874 - 1953) suosikkikirjailija oli Sakari Topelius. Beskow itse tiesi kuuden vanhana, että haluaa tulla piirtäjäksi ja tehdä satukirjoja. Hän rakasti piirtämistä. Melkein yhtä tärkeää hänelle olivat tarinat, joita hän kertoi jo lapsena erityisesti veljelleen. Hänestä tulikin yksi Ruotsin parhaiten tunnetuista lastenkirjakuvittajista.

Kun Elsa Beskow (os. Maartman) oli 15-vuotias, hänen isänsä kuoli. Äiti muutti lastensa kanssa sisarustensa luokse. On todettu, että nämä äidin sisarukset ovat olleet esikuvia Täti Ruskealle, Täti Vihreälle, Täti Sinipunaiselle ja Setä Siniselle.

Elsa Beskow avioitui ja sai kuusi poikaa. Hänen omat poikansa ovat olleet monille Beskowin tarinoiden päähenkilöille esikuvia niin, että jokaiselle pojalle on oma tarinansa. Myös kirjailijan oma lapsuus on vaikuttanut aihevalintoihin. Beskoweilla oli kodissaan rehevä puutarha, joka on puolestaan innoittanut useiden kertomusten miljöökuvausta. Beskowin tarinoissa luonnolla on hallitseva rooli tapahtumapaikkana, jopa henkilöhahmona.

Mikä tässä klassikossa on sitten minut päässyt yllättämään? Beskowin kirjat ovat aiemmin edustaneet minulle omassa päänsisäisessä luokittelussani lähinnä tyttökirjallisuutta - enkä oikein tiedä, miksi! Ehkä olen Petteriä ja Lottaa lapsena lukiessani samaistunut niin Lotan hahmoon, että olen niputtanut hänen persoonaansa kaiken Beskowin tuotannon. Ehkä Beskowin herkkä kynänjälki on antanut tarinoille feminiinisen painotuksen. Nyt kun olen omien poikieni kanssa lukenut laajemmalti ja ennakkoluulottomasti Beskowia, olen huomannut, että useimmiten kirjan päähenkilönä onkin poika! Kirja kirjan jälkeen olemme lasteni kanssa ihastuneet Beskowin maailmaan aina vain enemmän.

Osa Beskow-lukemistoamme.

Meillä pikkumiehet pitävät tarinoista siis varsin paljon, eikä ihme. Beskow vie lukijan mielikuvitusmatkalle milloin metsän siimekseen, milloin puutarhan lumoon, ja kaiken seikkailun keskellä lapsi selviytyy aina mustelmitta takaisin kotiin. Kieli on joko riimittelyä tai proosaa, parhaimmillaan niiden rinnakkainoloa. Erityistapaus on tarina nimeltä Sesselin seikkailut, jossa lukija (tai kuulija) saa itse täydentää riimit ja osallistua näin tarinan tekemiseen. Sesselistä en kirjoita tässä yhteydessä kuitenkaan enempää, vaikka sekin on ihan hauska kirja.

Luettua Beskowia: Satu pikku pikku eukosta (1897)

Oi ihanuutta, katsokaa tuota koivuista kuvakehystä!

Elsa Beskowin ensimmäinen lastenkirja on Satu pikku pikku eukosta. Se on pikku pikku kertomus eukosta, hänen mökistään ja eläimistään. Beskow muokkasi sadun loppua kahdesti painosten välillä ennen kuin se asettui nykymuotoonsa. Alun perin sadulle epätyypillisesti loppu ei ollut edes onnellinen, vaan se sai lapset surulliseksi. Satu on jo yli 120 vuotta vanha ja kertoo menneen ajan maailmasta, mutta silti se hämmästyttävästi toimii edelleen hienosti lasten kanssa.

Luettua Beskowia:  Ollin hiihtoretki (1907)

Olli tapaa talven kuninkaan istumassa
upeassa valtaistuimessa.

Olli saa uudet sukset ja lähtee niitä kokeilemaan. Hän hiihtää metsään ja joutuu seikkailuun, jonka aikana tapaa muun muassa talven kuninkaan. Ollin hiihtoretki on upea talvinen mielikuvitustarina vuodenaikojen vaihtelusta. Vuodenajat saavat kirjassa omat jännittävät hahmonsa.

Luettua Beskowia: Lotta ja Petteri, Täti Vihreä, Täti Ruskea, Täti Sinipunainen ja Setä Sininen (1918 - 1947)

Beskowia lukeneille tuttuja ovat silhuettikuvat.

En tiedä, pitääkö tämä paikkansa, mutta voin väittää Petteri ja Lotta -kirjojen olevan tunnetuinta Beskowia. Minullakin oli lapsena ainakin oma Petterin ja Lotan joulu -teos. Se on mukava kirja, mutta muistan pitäneeni Setä Sinistä paljon kärttyisempänä kuin hän nyt minulle näyttäytyy. Muissa Petteri ja Lotta -kirjoissa sedästä löytyy kyllä enemmän jäykkyyttä, mutta ei hänestä pahista saa tekemälläkään!

Elsa Beskow on kirjoittanut Petteri ja Lotta -kirjansa ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaan. On kerrottu, että Beskow pakeni näin sodan kauheuksia ja pettymystään ympäröivään maailmaan. Petteri ja Lotta -sarjan maailma on hyvin tasapainoinen ja lempeä, mutta eivät nekään pelkkää onnea ole. Kaikkiaan sarjaan kuuluu viisi eri kirjaa, joissa kuvataan tätien ja sedän rinnakkaiseloa, veneretkeä, syntymäpäiviä ja muita Petterin ja Lotan seikkailuita. Lisäksi sadut on julkaistu muutamana yhteisnidoksena.

Petteri ja Lotta ovat isättömiä ja äidittömiä lapsia, jotka muuttavat tätien luo häijyn Pyykkäri-Kristiinan luota. Tätien luona on paljon leppoisampaa, mutta lapset joutuvat seikkailuihin, joissa he muun muassa eksyvät ja tapaavat pelottavia ihmisiä. Mitään pahaa ei kuitenkaan tapahdu, ja kuten saduissa aina, loppu on onnellinen.

Beskowin maailmaa onkin pidetty konservatiivisena ja koko tuotantoa jopa vanhanaikaisena. Tarinat hyväkäytöksisistä lapsista ja menneestä maailmasta luontokuvauksineen eivät houkuttaneet 1960- ja 1970-lukujen lapsia yhtä paljon kuin aiemmin. Beskowia verrattiin Astrid Lindgreniin ja Peppi Pitkätossuun ja todettiin huomattavat erot, mutta kritiikistä huolimatta suosio on ansaitusti taas kasvanut.

Vaikka Beskowin maailmankuva onkin hyvin hillitty ja kaunis, pidän näitä kirjoja silti huomattavan paljon kiinnostavimpina kuin esimerkiksi suurta joukkoa uutta käännöskirjallisuutta, jossa kaikki imelletään ylivuotavalla ystävyydellä tai rakkaudella ja opetuksilla.

Luettua Beskowia: Pikku Lassi puutarhassa (1920)

Puutarha herää eloon.

Jos tässä postauksessa esillä olevista Beskowin kirjoista pitäisi valita kuvitussuosikki, olisi se miltei mahdoton tehtävä, mutta valituksi tulisi hyvin todennäköisesti Pikku Lassi puutarhassa -seikkailu. Lassi hukkaa pallonsa puutarhaan ja sitä etsiskellessään hän tapaa puutarhassa musikaalisen Syyskuun, karviaistyttöjä ja -poikia, rouva Talviomenan, Sinisen ja Keltaisen Luumuneidin, rouva Kaalinpään ja monia muita puutarhan asukkaita. Kuvitus on hyvin yksityiskohtainen ja kauniisti sommiteltu. Tarina on ihastuttava kertomus Lassin kiertelystä kasvien lomassa. Kerronnassa sekoittuu lumoavasti runo ja proosa, ja kuten kaikissa Beskowin kirjoissa, suomennos nostaa kirjan arvoa entisestään.

Vuosisatu (1927)

Huhtikuu.

Vuosisatu käy lävitse vuoden kierron ja samalla kertaa kellotaulun, viikonpäivät ja kuukaudet sekä kuukausien päivien määrät. Jokaisesta kuukaudesta on oma runonsa, ja huhtikuusta sanotaan muun muassa näin:

Huhtikuu,
se temmellyskuu.
Lätäköiden läiskytystä.
roiskutusta, räiskytystä,
märkää jalkaa, nuhanenää.
Eipä uskotakaan enää!

Kuulostaa aika tutulta! Käännös on jälleen Eila Kivikkahon.

Luettua Beskowia: Ruususuu ja pikkuhirvi (1924)

Ruususuu ja pikkuhirvi -kuvakirja alkaa prologilla, jossa kerrotaan, miten satu on syntynyt: Setä Sinistä muistuttava taiteilija on harmissaan, kun ei pääse siivouksen vuoksi työhuoneeseensa. Lapsenlapsi ehdottaa tälle kirjan piirtämistä. Isoisä lupaa piirtää, jos tyttö tekee riimit. 

Kirja kertoo Ruususuu-nimisestä pikkutytöstä, jolla on oma hirvenvasa. Tarina kertoo ystävyydestä ja sen arvosta kaiken maallisen vaurauden ja loiston keskellä.

Luettua Beskowia: Nappu, Nutta ja pikku Terho (1939)

Metsän elämää.

Runomuotoinen tarina kertoo Tammisen perheen lapsista, jotka lähtevät - jälleen kerran Beskowille tyypillisesti - seikkailemaan metsään. Äiti huhuilee lapsiaan huolestuneena turhaan. Lopulta kuitenkin jännittävien vaiheiden jälkeen lapset palaavat kotiin. Kirjassa koko luonto herää valloittavasti eloon.

Luettua Beskowia: Aakkosmatka (1945)

Aakkosmatkan suomentaja Eila Kivikkaho on arvatenkin tehnyt aivan loistavaa työtä tämänkin riimitellyn abc-kirjan kanssa. Beskowin kuvat tukevat luonnollisesti ruotsinkielistä loruttelua, mutta Kivikkaho on pystynyt tekemään käännöksestä vaivattomasti suomeksi soljuvan tästä piittaamatta. Aakkosmatka on nopealukuinen kirja, jossa pääsee maistelemaan erilaisia äänteitä yhdessä lapsen kanssa. Kirjan tarinassa Anna ja Ben retkeilevät yhdessä ja jäljittävät Annan nukkea, jonka orava nappaa mukaansa.

* * *

Elsa Beskowin teoksista on otettu 2000-luvulla paljon uusintapainoksia, mutta omista painoksistani eroten niissä ei ole enää viehättäviä kangaselkämyksiä. Maailma muuttuu, Eskoseni! Silti Beskowin tarinat ovat - kaikessa idealistisuudessaankin - erinomaisia ja eritoten upeannäköisiä lastenkirjoja varsinkin perheen pienimmille!

Elsa Beskow osallistuu blogissani Opuscolon Lasten linnoituksen rakentamiseen.

Lähteitä Elsa Beskowista:
www.elsabeskow.se
Elsa Beskow Floris Booksilla
Elsa Beskow Pegasoksessa (Kuusankosken kaupunginkirjaston sivusto)
Elsa Beskow Wikipediassa

Beskowista on kirjoitettu myös Kirjavassa kammarissa ja Saran kirjoissa.

Pimppini on valloillaan

Kirjontatyö: Hanneriina Moisseinen

Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. WSOY. 2012. (250 sivua)

Ihastuttaviin kirjokansiin ovat kirjailijat ja asiantuntijat yhteistyössä neuloneet painavan kudelman tekstejä naisten kohtaamasta seksuaalisesta vallankäytöstä.

Kirjan kannet ovat kohopainetut, jolloin kirjailut voi sormin tuntea kansipaperista. Ihastuttavaa! Kokoelman upeaa ulkoasua täydentää kirjan paperikansien kääntöpuolella oleva Hannariina Moisseisen kirjoma sarjakuva. Sarjakuvasta on somisteena kuvia pitkin teosta.


Teoksen sisältö ei ole aivan niin ihastuttava, vaan pikemminkin ravisteleva. Sen vuoksi se on äärimmäisen tärkeä ja painava kannanotto maa(ilma)mme asianhaaroista. Tämä kirja pitäisi olla osa valtakunnan sukupuolivalistusta kaikenikäisille.

Pimppini on valloillaan antaa vuorotellen äänen seksuaalisesta vallankäytöstä tietäville asiantuntijoille ja vuoroin aihetta käsitteleville kirjailijoille. Kirja jakautuu kuuteen osaan asia-artikkelien mukaan. Artikkelien kirjoittajat ovat erilaisia terveyden ja hyvinvoinnin ammattilaisia (Susanna Ruuhilahti, Maaret Kallio, Sanna Aaltonen), kirjallisuuden (Sanna Karkulehto) tai sukupuolikulttuurin tutkijoita (Sari Näre) sekä oikeustieteen (Terttu Utriainen) ja ihmisoikeuksien (Pia Puu Oksanen) tuntijoita. Artikkelit taustoittavat ja selvittävät, sanataide tuo tapaukset iholle.

Suomalaisista naiskirjailijoista antologiassa mukana on vankka joukko. Itselleni parasta on Anja Snellmanin mukanaolo muita väheksymättä. Katkelma Pelon maantieteestä sai minut muistamaan, miksi se kirja on muuttanut elämääni ja käsityksiäni kirjallisuudesta ja maailmasta. Huikea on myös Riikka Pulkkisen novelli, jossa naiskirjailija riivitään palasiksi, ja jäljelle jää vain lehahteleva rajaton pimppi. Sinikka Vuolan runo taas on vallaton asettelultaan. Pirjo Hassinen taas kirjoittaa koskettavan novellin siitä, miten nainen havahtuu ottamaan vastuuta itsestään ja tyttärestään:

Sari haki kaapista pyyhkeitä ja laski marjasankoon lämmintä vettä. Hän oli vienyt Sampon jo aamulla sukulaistensa luo. Hän otti jääkaapista makkarapakkauksen, avasi sen saksilla, kaivoi sieltä kolme kylmää nakkia ja söi ne ikkunan ääressä. SItten hän meni Saritan luo ja alkoi riisua kokkareisia vaatteita tämän päältä.
  Hän riisui kaikki, narutangatkin, ja sulloi ne muovikassiin. Sitten hän kastoi pehmeän pyyhkeen veteen ja alkoi pyyhkiä lastaan puhtaaksi. (s. 171)

Johanna Sinisalo puristaa ja Rosa Liksom vääntää, Laura Lindstedt tökkii ja Essi Tammimaa muistuttaa. Otteestaan ei päästä Anja Erämaja, Mira Nurkka eikä varsinkaan Katja Kettu. Järkyttäviä, paljastavia tai pöyristyttäviä tarinoita kertovat myös Miina Supinen, Riikka Ala-Harja, Lotta Tuohino, Anu Silfverberg, Maria Hyökyvaara, Annastiina Storm, Helena Sinervo, Taina Latvala, Laura Gustafsson, Katariina Vuorinen, Raakel Liekki, Leena Parkkinen, Krista Petäjäjärvi ja Tuuve Aro. Miia Tervon runo liikuttaa: miltä tuntuu hyväksikäytetystä tytöstä:

Illalla isä lämmitti saunan
menin sinne kaikkien muitten jälkeen
pelko ja häpeä ottivat kiukaasta kivet ja täyttivät minut niillä
rakensivat täyteen muureja niinkö ois muka ollu jottain jäljellä mitä suojella

menin alasti hankeen seisomaan
iho ei enää ollut iho vaikka höyrysi
jalat ei ollut jalkoja käädet käsiä
mie en enää ollu siinä
pötkähdin lumeen
hanki ympärillä oli puhdas ja valkoinen
siihen ei ollut kukaan koskenut (s. 223)

Niin, että huh. Mitä luulette, että tässä maailmassa on jäljellä vielä 150 vuoden takaa? Moraalisäännöstö. Naisen sitominen miehiinsä. Naisen helppo huoramaine tuota moraalisäännöstöä rikottaessa. Nainen on perinteisesti nimittäin ollut ensisijaisesti isänsä tytär, veljensä sisar tai miehensä vaimo. Kunniamurhat eivät ole kaukana meidänkään kulttuurihistoriassamme, eivätkä ne mihinkään ole varsinaisesti edes kadonneet.

Raiskaus avioliiton sisällä kriminalisoitiin Suomessa 1994. 2010 tehdyssä Amnestyn ja Lapin yliopiston tutkimuksessa vielä kuitenkin 20 % miehistä ja naisistakin 13 % ajatteli lieventäväksi asianhaaraksi raiskauksessa sen, jos raiskaajalla on vakisuhde raiskattuun. Mitä ihmettä, Suomen naiset ja miehet!?

Ja kun seksuaalista väkivaltaa koetaan, siitä vaietaan. "Tytöille häirinnästä[kin] valittaminen on riski, koska huomio ja syytökset tapahtuneesta kohdistuvat usein epäoikeudenmukaisesti valittajaan. Häirinnästä valittajaa pidetään helposti joko avuttomana uhrina, tiukkapipoisena ja huumorintajuttomana turhanvalittajana tai tyttönä, jonka olemuksen arvioidaan jotenkin "kutsuvan" häirintää. Häirintätilanteisiin liittyy sekä oma että muiden taholta epäily siitä, että tyttö on mennyt väärään paikkaan, hankkiutunut oma-aloitteisesti hankalaan tilanteeseen tai ei ole osannut ennakoida tai varoa." (Sanna Aaltonen, s. 180) Koko ilmiötä tai tapahtumaa on siis helpompi olla kokonaan ajattelematta. Vaikenetko, hyssytteletkö sinä? Jos vaikenet, lopeta nyt!

Rakel Liekki kirjoittaa:

Me ollaan hiljaa ja kiltisti. Me ei aiheuteta kohtausta. Vittu! Jos me kaikki sanottaisiin päättäväisesti, että tämä ei käy, ei tämä näin mene, niin se olisi sillä selvä.
  Voidaanhan me jatkaa niin kuin ennenkin. Ollaan kilttejä ja ajoissa. Niinhän meidät on kasvatettu. Mutta kun miä en ole kiltti. Olen kokonainen ihminen, vaikka se sitten tällä sukupuolella tarkottaisikin, että minut nähdään erikoisena tai hankalana. Enkä kasvata pitkää tukkaa vaikka se kuinka olisi teistä nätimpi. Enkä muuten vittu ole hiljaa. (s. 205)

Tämä on niitä kirjoja, joita ihan kaikkien pitäisi lukea jo pelkästään aiheensa vuoksi.

Tähtiä: 4/5 

Pimppini on valloillaan -antologian on lukenut myös Jenni.
Teoksesta on kiintoisaa asiaa ja keskustelua myös mukana olevien kirjailijoiden blogeissa:
Sokeripala
Aaltopahvia
Dramaqueen

Osallistun tälläkin kirjalla Nooran Rumat kapinalliset -lukuhaasteeseen. 
 

Vääränlainen mies

Kansi: Emmi Kyytsönen

Anna-Leena Härkönen: Vääränlainen mies. Lauluja. Otava. 2010. (55 sivua.)



Naistenpäivän kunniaksi nostettakoon esiin ikuisuuspulma: Vääränlainen mies. Anna-Leena Härkösen lauluteksteissä pääsevät ääneen erilaiset miehet ja naiset, joiden elämä ei ole aivan samettista. On pettymystä, ikävää, kaihoa ja itsensä uhraamista. Lauluissa on jotenkin härkösmäinen maailmankuva, rosoinen ja rempseä, aina hitunen surua mukana. Laulut eivät yritä parantaa maailmaa tai viisastella, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla. Härkönen näyttää, mitä elämä on sen erilaisissa väreissä.


Kokoelman nimikkoruno on komiikkaakin sisällään pitelevä naisen puheenvuoro miehelleen. Mihin on kadonnut se uros, joka joskus sulatti sydämen?

Mikset koskaan yllätä mua arkiaamuisin?
Kun heräisin ois kahvi keittimessä!
Mikset koskaan vie mua näköalabaareihin?
Kuin tajuton vain katsot teeveetä

Mikset koskaan nätisti mun reittä näperrä
vaan kiinni käyt kuin kokematon finnipää?
Mikset kotioloissa voi käyttää geeliä
kun tukkas typerästi törröttää?
Oot kova silloin kun mä hellää kaipaisin
ja pehmeä kun tarvitsisin terästä
ja joskus voisit pysytellä hiljaakin
ei tunnelmaa tee tyhjä hölinä

Sä oot vääränlainen mies
niin kuin kaikki miehet on
ja vääräksikin mieheksi oot
harvinaisen toivoton
sä olet sokea, niin sokea
ja kuuro kaikelle
sä olet väärä, väärä, vääränlainen mies!

Kaihoisa rakkauslaulu sopii sekä naiselle että miehelle:

Yhä uudelleen kanssasi lähtisin
yhä tekisin kaiken kuin silloinkin
yhä uudelleen kanssasi tanssisin
aamuun valkeaan, iltojen varjoihin

Vaikka jokaisen kyyneleen tietäisin
jonka sulta saan, lähtisin sittenkin
jos vain palaisit luokseni takaisin
hetken levätä saisimme viimeinkin

Taannoisen eläväisen ja pitkään maistuvan, hyvien ystävieni kanssa vietetyn naistenillan kunniaksi vielä ote Tytöt hei -runosta.

Tytöt hei, nyt taksi alle
mennään kymmenelle kaljalle
ja parsitaan taas kuntoon
rikkimenneet sydämet!

Tytöt hei, ei ilta meitä
enää odottamaan jää
saa auton ikkunasta lentää pois
jo murheet eiliset!

Olen yleensä pitänyt kovasti Anna-Leena Härkösen romaaneista ja kolumneista. Eivät nämä runotkaan odotuksiani pettäneet, mutta ehkä jonkinlainen - Härkösen teksteille aivan vieras - tekemällä tekemisen sivumaku joissakin säkeissä häivähti. Tuleeko se laulutekstin kankeasta kaavasta vai mistä, sitä en osaa arvata. Silti näissä lauluissa on varsinkin Härkös-faneille roppakaupalla mistä ammentaa, ja muillekin uusia ilmekkäitä näkökulmia!

Olemme kaikki upeita naisia, ansaitsemme ihan jokaisen juhlapäivämme. Ihanaa naistenpäivää näiden Anna-Leena Härkösen runokatkelmien kera jokaiselle!

Katsokaa myös, mitä Susa ja Booksy ovat näistä lauluista sanoneet!

Tuuliin tähystäjä

Kaarina Helakisa (teksti) & Nina Haiko (kuvitus): Tuuliin tähystäjä. Lasten keskus. 2011. (Helakisan teksti julkaistu ensi kerran 1964.)

Tuntuukohan tv-meteorologista joskus siltä, niin kuin Tuuliin tähystäjästä tuntuu: tarkka pitää olla, sillä ihmiset kyselevät, millaisia tuulia on luvassa?

Pahoja tuulia, tummia tuulia, vastaa Tuuliin tähystäjä, ja ihmiset murjottavat. Kun Tuuliin tähystäjä sanoo hyviä tuulia, sinipunatuulia, ihmiset ovat iloisia ja nauravat. Tuuliin tähystäjää ei vain naurata. Hän päättää kaapata tuulet - ja niin hän kiepsauttaa maailman kumolleen. Satu muuttuu taianomaiseksi tarinaksi siitä, mitä voi tapahtua, kun tuuli päästetään irti. Lopussa Tuuliin tähystäjä lentää itse tiehensä, tällä kertaa nauru omassa suussa kuplien.

Tuuliin tähystäjä on hauska ja maaginen satu oman tien kulkemisesta, omin siivin lentämisestä ja omien haaveiden toteuttamisesta. Se ottaa hienovaraisesti kantaa siihen, miten ryhmässä tarttuu niin ilo kuin murhekin, mutta jokaisen on tehtävä omat päätöksensä ja kuljettava omat polkunsa.

Helakisan kieli on kaunista ja runollista. Tarina pitää hyppysissään. Se kieputtaa todellisuutta ympäri ämpäri ja yllättää, haastaa mielikuvitusta ja piirtää satumaisemia. Nina Haikon kuvat sopivat upeasti Tuuliin tähystäjään. Niiden väritys saa tarinan hehkumaan.

Meillä neljä- ja kolmevuotiaat kuuntelivat sadun kuin lumottuina. Lopussa pienempi totesi: "Määkin haluan tuommosen oman ison paperiveneen!" Minusta kirja oli onnistunut tehtävässään täydellisesti.

Tähtiä: 4/5

Hyvää ja runollista Runebergin päivää kaikille! Tästä yhdestä suosikkirunoilijastani avautuu Lasten linnoitus -haaste. Haluan samalla yllyttää muitakin tutustumaan Helakisan tuotantoon. 1998 kuolleen kirjailijan teoksista on viime vuosina otettu uusintapainoksia, ja ne sopivat tähän aikaan edelleen saumattomasti. Nina Haikon kuvitus värittää myös Rubiinisydäntä, ja iki-ihana on meillä taajaan luettu rakastamamme runokokoelma Niille joilla on nauravat korvat, jossa aivan loistava ja katselemaan kutsuva kuvitus on Markus Pyörälän. Suosittelen!

Kiima ja Saarikoski

Facebookissa näyttää olevan Kiima - eroottisen runon kirjoituskilpailu menossa. Sivulla tykkäämällä pääsee mukaan mittelöön tai äänestämään voittajaa. Herkullinen aihe kisattavissa! Tässä yhteydessä voinee kirjaimellisesti sanoa, että kannattaa päästää runosuoni sykkimään.

Kuva: freedigitalphotos.net / photostock

Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailu on menossa ja kääntymässä hiljalleen kohti loppukiriä. Osallistumisaika päättyy 30.3.2012. Kuka on lähtenyt mukaan? Lily kaipaili aiemman postaukseni kommentissa vastikään kuulumisia kilpailukirjoitusprosessista. Miten kirjoittaminen on edennyt, miltä tuntunut? Olisipa totta vieköön ilo kuulla, miten kullakin menee! Heittäkää kuulumisia omaan blogiinne tai tänne kommenttina. Jos kirjoitatte omaan blogiinne, olisi mukavaa, jos vinkkaisitte postauksestanne tännekin!

Saarikoski-kilpailuun en itse osallistu. Oma käsikseni on ihan hyvässä vaiheessa, joskaan en ole pystynyt rakentamaan itselleni sellaista kirjoitusrutiinia, jota ennen joulua suunnittelin. Rutiinin luominen ei kuitenkaan ole koskaan myöhäistä, joten siihen suuntaan olen matkalla. Tavoitteena on, että käsis on kasassa, kun Päätalo-instituutin kurssi toukokuussa päättyy. Eilen lähetin kurssille toisen tekstinäytteen - ja nyt jännittää aivan tavattomasti.

Kysymysten kirja

Kansi: Eeva Louhio

Pablo Neruda: Kysymysten kirja. (Libro de las preguntas (Obra oóstuma). 1974. Suom. Katja Kallio.) Loki-Kirjat. 1999. (79 sivua.)

Kysymysten kirja on nimensä mukaan täynnä kysymyksiä. Kysymykset pistävät miettimään, hymyilyttävät ja kuvailevat jännittävällä tavalla maailmaa. Kysymykset ovat osin kuin aforismeja ja runoja, osittain pieniä tarinoita. Kysymysten jatkumo on jaettu sivu sivulta 74 lukuun.

En voi ylpeillä olevani suuri Pablo Neruda -fani tai edes -tuntija, mutta tästä pikkukirjasesta jo näkee, kuinka tällä chileläisellä nobelistilla (1904 - 1973) on selvästi ollut hallussaan ihmettelyn lahja. Hän ei koeta olla kaikkitietävä, vaan pikemminkin absurdeillakin kysymyksillä osoittaa pienuutensa ja humaaniutensa: emme me voi ymmärtää maailmaa läpikotaisin. Postuumisti julkaistu Kysymysten kirja kummastelee laajalti maailmankaikkeutta, ihmistä ja ihmisen suhdetta maailmaansa. Linjasta poikkeaa miltei silmiinpistävästi kysymyssarja, jossa Hitler passitetaan Helvettiin. Annetaan mestarin itse esittää tässä yhteydessä nyt kuitenkin jotakin muuta:

XLIV

Missä on lapsi joka olin,
yhä minussa vai jo poissa?

Tietääkö hän etten koskaan häntä rakastanut
ja ettei hänkään rakastanut minua?

Miksi niin pitkään kasvoimme
yhdessä vain erotaksemme?

Miksi lapsuuden kuollessa
emme kuolleet molemmat?

Ja jos olen kadottanut sieluni
miksi minua seuraa sen luuranko?

Minua selvästi on puhutelleet kokoelman ne kysymykset, jotka yrittävät saada selkoa meistä ihmisistä, sillä kirjanmerkki on jäänyt myös seuraavaan kohtaan, jossa haalistuneet vaatteet pysäyttivät minut:

LXIV

Miksi haalistuneet vaatteeni
lepattavat kuin lippu?

Olenko joskus ilkeä mies
vai olenko aina hyvä?

Oppiiko ihminen olemaan hyvä
vai kantamaan hyvyyden naamiota?

Eikö pahan ruusupensas olekin valkea
ja muistia hyvän kukat?

Kuka nimeää ja numeroi
lukemattomat viattomat?

Kysymykset toimivat sekä sarjoina että yksinään. Osaako kukaan vastata tähän kysymykseen:

Miksi pyörremyrskyjä kutsutaan
silloin kun ne ovat paikoillaan?

Tähtiä 4/5.

Kysymysten kirjan on säveltänyt Kalevi Aho Lapin kamariorkesterille. Ensiesitys on ollut vuonna 2007, mistä voi viimeistään päätellä, että käsillä on ajaton teos.

Lisää Pablo Nerudaa tänne, kiitos!

Katso, mitä Suketus kirjoitti myös hiljan Nerudasta.