Runohaasteessa Ilpo Tiihonen

Jenni on K-blogissaan haastanut kirjabloggaajat runojen äärelle. Ilpo Tiihonen on lempirunoilijoitani, ja tässä yksi helmistä, Sikojen rakkaus:

Kun auringon alla puhkeaa onni,
kun lehmänsä löytää muhkea sonni,
kun kaislikon hauesta hauki saa parin
ja kukkoa kosii se kanoista arin.
- Niin mikseivät sitten sika ja sika,
saparon verran ja kärsänsä mitan
toisilleen vannoisi ikuista valaa:
Oi rakkaani, sulle mun kyljykset palaa!

Niin kuu etsii maata, niin suu etsii suuta,
niin kyyhkyset yhteistä nukkumapuuta,
kun peittojen alla on pehmoista kaksin
ja kahdelle yö ryhtyy suojelijaksi
- Niin mikseivät sitten sika ja sika
saparon verran ja kärsänsä mitan
toisilleen vannoisi ikuista valaa:
Oi rakkaani, sulle mun kyljykset palaa!

Tämä Tiihosen runo on yhtä aikaa hauska ja koskettava. Jollakin suoralla tavalla se löytää rakkaudesta uuden näkökulman ja tuoreutta. Vaikka kyseessä on aikuisten runo, se sopii loistavasti myös luettavaksi lapsille. Paula Vesala on myös säveltänyt runon, ja laulun esittää Ipanapa-levyllä Vuokko Hovatta.

Jonakin vuonna Helsingin kirjamessuilla oli runoteltta, jossa suomalaiset runoilijat esittivät intiimisti lukijoilleen tuotantoaan. Minä sain ilon käydä Ilpo Tiihosen kanssa teltassa. Silloin hän kertoi, että pyrkii rakkausrunoissaan välttämään rakkaus-sanan käyttöä. Sikojen rakkaudessakin  sitä vältetään viimeiseen asti, mutta säkeistön viimeisessä säkeessä sydämen valittua puhutellaan rakkaaksi.

En valitettavasti muista, minkä runonsa Tiihonen minulle toiveestani lausui.

Muistakaa vielä myös palautekyselyni ja arvonta!

Puoli vuotta purkkiin, palautekysely & arvonta

Aloitin blogini tasan puoli vuotta sitten, Kalevalan päivänä. Huh! Siitä on tultu pitkä matka tänne, vaikka aika onkin varsin lyhyt. On aika summata ja vetää yhteen lankoja.

Puolessa vuodessa olen kirjoittanut 93 tekstiä lukemisesta, kirjoittamisesta ja olemisesta. Näistä 54 käsittelee kirjallisuutta ja 30 kirjoittamista. Loput postaukset ovat todennäköisesti haastevastauksia tai muuta ajankohtaista asiaa sekä musiikki- tai tapahtumaesittelyjä. Sivuilla on käyty liki 9200 kertaa, ja kommentteja on kirjoitettu yli 530. Kirjoitan lähiaikoina erikseen koostavan postauksen blogin aikana lukemistani kirjoista.

Blogin yhteisöllisyydestä olen iloinnut moneen kertaan etenkin muissa blogeissa, kun on käyty keskustelua bloggaamisen parhaista puolista. Voin jälleen kerran kertoa, etten olisi koskaan uskonut, että luku- ja kirjoituspäiväkirjani myötä saan ympärilleni myös upean verkoston teitä fiksuja ja kiinnostavia ihmisiä! Bloggerin mukaan rekisteröityneitä lukijoita on nyt 77, Bloglovinissa lisäksi muutama, jokusen lukijan tiedän seuraavan kirjoitteluani säännöllisesti mihinkään liiemmin rekisteröitymättä, ja olen aivan ihastuksissani teistä jokaisesta aivan niin kuin satunnaiskävijöistäkin! Ihanaa, että olette siellä jossakin, ja loistavaa, että jaatte ajatuksiannekin!

Blogin parhaita puolia korostaa sekin, että aloin keväällä kirjoittaa kokonaista romaanikäsikirjoitusta, jotta saisin pitkäkestoista kirjoitusharjoitusta. Tästä ideasta nimittäin kiitokset kuuluvat muille bloggaaville kirjoittajille, jotka ovat asiassa eräänlaisia esikuviani. Yhteisö on valtava voimavara!

Blogin ensimmäisessä kirjoituksessa pohdin blogin käyttötarkoitusta, ja huomaan, että olen jokseenkin pitäytynyt suunnitelmassani. Olen kirjoittanut lukemistani kirjoista ja pohtinut omaa kirjoittamistani. Elokuvista en ole tainnut kirjoittaa vielä ollenkaan enkä liioin kummastellut muutenkaan maailman menoa, mitä arvelin olevan myös tulossa. Sen sijaan musiikista ja tapahtumista on ollut pariin kertaan asiaa. Olenpa haastanut teidät kaikki mukaan lukemaan kirjailijoista ja kirjoittamisesta Kirjallista elämää -haasteella.

Oma blogikirjoitteluni on rutinoitunut ja muuttunut helpohkoksi. Blogin alkuaikoina mietin, miten tänne blogistaniaan oikein kirjoitetaan. Nykyään vain kirjoitan, puhtaasti omalla äänelläni, ja vaikeinta on ehkä useimmiten lyhentää ja typistää. Varsinkin parhaimpien kirjojen jälkeen haluaisin ryöpyttää teosta monipuolisesti, mutta on valittava näkökulma ja pysyttävä kohtuudessa. Silti kirjoitukset monesti venyvät. Joskus mietin, kirjoittaisinko kirjoittamisesta enemmän. Nyt olen postaillut siitä harvakseltaan.

Palautekysely ja arvonta

Elokuun alussa pelkäsin, miten blogini käy, kun aloitin päivätyön pitkien perhevapaiden jälkeen. Ilokseni tahti ei ole hiipunut. Siitä rohkaistuneena pyydänkin palautetta blogistani uljasta tulevaisuutta silmällä pitäen. Palautteessa voi mielellään kirjoittaa mitä vain mieleen tulevaa, mutta tässä avuksi myös muutama kysymys, joita olen itse puolen vuoden aikana puntaroinut ja joita saa tarpeen mukaan käyttää palautteessa hyväksi:

• Mikä täällä on hyvää ja miksi?
• Mitä haluaisit lukea tai nähdä enemmän? Mitä muuta haluaisit lukea ja nähdä?
• Pitäisikö blogin nimi muuttaa (tämä kysymys juontaa juurensa siitä, että perustin blogin aloitustäpinöissäni enkä liiemmin miettinyt nimeä - joskus ajattelen, että vaihdan sen vielä kauniimpaan :-))?
• Mitä voisi jättää pois tai vähemmälle? Miksi?

Palautetta viimeistään perjantaina 2.9.2011 antaneiden kesken arvon muutaman uutuuskirjan. Palautetta antamalla saa siis yhden arvan. Toisen arvan saa lisäksi siitä, että on kirjautunut tai kirjautuu nyt blogini lukijaksi Google-lukijaraadissa sivun oikeassa reunassa. (Jos osallistut kuitenkin anonyyminä, jätä jokin nimimerkki, jotta tunnistan sinut, mikäli arpaonni suosii!) Kolmannenkin arvan saa, kun linkittää tämän postauksen omaan blogiin. Kerrothan, monellako arvalla osallistut! Tässä arvottavat kirjat:

• kiinnostava: Merita Koivisto: Poissa (Avain, uusi, kustantamon esittely)
• elämänmakuinen: Kaisa Kervinen: Lääkintälotta Olka (Kustannus HD, luettu kerran ja arvioitu täällä)
• hämmentävä, suora: Mikael Niemi: Aivot pellolle (WSOY, luettu kerran ja arvioitu täällä)
• mainio: Pia Pesonen: Urho Kekkonen Srtraße (Teos, luettu kerran ja arvioitu täällä)
• jännittävä: Ari Paulow: Khilafa! Valtakunta (Johnny Kniga, uusi, kirjailijan sivut)

Yhteensä arvon neljä voittajaa. Arvonnassa ensin noussut saa valita kirjansa ensin, toisena toinen ja niin edelleen. Arpaonnea teille kaikille - ja palautejännitystä minulle :-)!

Isi on vähän väsynyt (ja Kirjallista elämää -haaste)

Kansi: Ville Ranta

Ville Ranta: Isi on vähän väsynyt. 2. uusittu painos. Asema-kustannus. 2007. (149 sivua)


Isi on vähän väsynyt on päiväkirjamainen sarjakuvaromaani kirjailijan elämästä isänä vauvaperheessä. Ville Ranta nostaa teoksessaan esiin kysymyksiä taiteilija- ja perhe-elämän yhteensovittamisesta, vanhemman mahdollisuudesta omaan aikaan, parisuhteesta ja isyydestä. Teoksen päähenkilö sinnittelee jaksamisen rajamailla. Taakkaa ei kevennä se, että lapsi sairastuu vakavasti.

Rannan kynänjälki on luonnosmaista. Hän poimii osuvia, sattuvia kohtauksia ja ruotii elämäänsä liikuttavan, välillä miltei inhorealistisen rehellisesti, mutta niin, että peittelemättömät kohtaukset tai kommentit myös välillä huvittavat. Isi on vähän väsynyt voisi olla loistava vertaistukikirja jokaiselle vauvaperheen isälle, jopa yksinäkökulmainen, suora johdanto lapsiperheen elämään, joskin se on paljon muutakin. Ranta piirtää kuvan nykymiehestä, ehkä nykyperheestä erilaisten paineiden alaisena. Nautinnollista luettavaa Isi on vähän väsynyt on myös naisyleisölle, joka pystyy yhtä lailla samaistumaan joihinkin päähenkilön kokemuksiin, kun taas toisista hän voi punoa ymmärrystä (väsynyttä) miestä kohtaan. Tämä sarjakuva on näin ollen muun muassa hyvä lahjaidea vauvaperheisiin, sillä kirjan nimestä huolimatta Rannan teksti ja kuva eivät väsytä vaan päinvastoin nostavat ja kantavat, joskin pysäyttävät ja puhuttelevatkin. Suosittelen kaikille, erityisesti pienten lasten vanhemmille!

Miten olen voinut antaa kusettaa itseäni tällä tavalla? Millaisia neuvoja olen kuunnellut? "Onhan monilla taiteilijoilla lapsia..." "Ennen vanhaan taiteilijat ei hoitaneet itse lapsiaan, joo, mutta se johtui vain siitä, ettei miehet yleensäkään silloin hoitaneet..." "Älä viitsi valittaa. Sulla on koko elämä aikaa!" "Ei sulla ole valittamista." "Eikö se ole ihana etuoikeus, että voi olla lapsen kanssa kotona?" (--) (s. 138)

Otan käyttöön tästä lähtien kirjapostauksissani myös tähtiluokituksen, ja se alkaakin komeasti. Rannalle 4/5!

Osallistun samalla Kirjallista elämää -haasteeseen.

Tämä on toinen kolmesta valkoisesta kirjasta, joita olen viime aikoina lukenut. Ensimmäinen oli Tiikeriäidin taistelulaulu ja kolmas on blogeissa paljon kiitosta kerännyt Marisha Rasi-Koskisen Katariina. Se tulossa siis jossakin välissä lähiaikoina. Odotan itsekin malttamattomana!

Tiikeriäidin taistelulaulu

Kannen suunnittelu: Susanna Appel
Kannen kuva: Edith Held

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu. (Battle Hymn of the Tiger Mother. 2011. Suom. Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings.) Siltala. 2011.

Olen lukenut Tiikeriäidin taistelulaulusta Mari A:n kirjablogissa, Kirjavassa kammarissa ja Kirjainten virrassa (linkit lopussa), joten osasin olla kirjaan tarttuessani varuillani. Otin hyvän asennon ja päätin, ettei Amy Chua saa minua provosoitua. Ei saanut. Sen sijaan kirja toimi loistavasti oman kasvatusnäkemyksen ja arjen käytäntöjen peilinä. Lisäksi löysin jopa itseironiaa Chuan kertomuksesta:

Olin lopulta alkanut pitää Cocoa [lemmikkikoiraa] eläimenä ja tajunnut, että siinä nyt vain oli paljon vähemmän potentiaalia kuin Sophiassa ja Lulussa. (s. 122)

Tiikeriäidin taistelulaulu on Amy Chuan kertomus omasta äitiydestään kahden tyttären perheessä. Chua on kiinalaisine sukujuurineen ensimmäisen polven syntyperäinen yhdysvaltalainen ja Yalen yliopiston oikeutieteen professori, joka on valittu 100 maailman vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon ja joka haluaa kasvattaa lapsistaan menestyjiä kasvatusmenetelmällään, jota hän kutsuu kiinalaiseksi tavaksi. Menetelmä on äärimmäinen: hän painostaa, pakottaa, uhkaa, alistaa, mitätöi. Yritin kaikesta huolimatta lukea kirjaa siitä näkökulmasta, mitä hyvää löydän Chuan tavasta olla äiti.

Usko lapsiin!

Chua kirjoittaa: "[L]änsimaiset vanhemmat ovat huolissaan lastensa psyykestä. Kiinalaiset vanhemmat eivät ole. He odottavat lapsilta vahvuutta, eivät heikkoutta, ja käyttäytyvät tämän vuoksi eri tavalla." (s. 46.) Tarkkanäköistä, eikö vain? Eihän meillä ole harvinaista se, että lastenpsykologit varoittelevat vanhempia toimimasta milloin mitenkin, ettei lapsi saisi traumoja, ettei pieni ihminen särkyisi tai kehitys vaarantuisi. Myös äidit keskenään puhuvat, miten suojella lapsia traumoilta. Kukaan ei todella uskalla tunnustaa olevansa vaativa ja tiukka vanhempi. Mistä kulttuuriimme on tullut sellainen usko, että lapsemme eivät kestä? Miksi luulemme, että vaikeuksien koittaessa lapsi luhistuu? Eikö oikeasti olisi kaikille parasta, että uskoisimme siihen, että vaikeudet tekevät vahvaksi lapsemmekin? Miksi annamme lastemme päästä helpolla ja luovuttaa, jos jokin ei heti onnistu:

Länsimaiset vanhemmat kantavat kovasti huolta lastensa itsetunnosta. Mutta harva asia on lapsen itsetunnon kannalta vahingollisempaa kuin se, että antaa hänen luovuttaa. Ja vastaavasti mikään ei vahvista itsetuntoa yhtä tehokkaasti kuin se, että oppii tekemään asioita, joihin ei uskonut pystyvänsä. (s. 74 - 75)

Sisaruussuhteet kukoistamaan

Äärimmäisistä kasvatustavoistani [Chua myöntää tapansa omalaatuisuuden!] oli sellainen mukava seuraus, että Sophia ja Lulu olivat keskenään hyvin läheisiä: he olivat asetovereita taistelussa määräilevää ja fanaattista [!] äitiään vastaan. [--] Kuten tytöille usein sanoin: "Minun tavoitteeni vanhempana on valmistaa teitä tulevaisuutta varten, ei saada teitä pitämään minusta." (s. 60)

Mikäpä sen mukavampaa kuin toisilleen läheiset sisarukset! Uskon, että vanhempien kilpailu lastensa suosiosta saattaa vaarantaa sisarusten välisen luonnollisen läheisyyden ja kiintymyksen. Chua kertoo myös vaihtaneensa Lulun soitinta sen vuoksi, etteivät siskokset alkaisi kilpailla keskenään.


Vanhemman ylpeys 

Lapselle tekee hyvää, kun hän huomaa, että vanhempi on hänestä ylpeä. Vaikka Chua määräsi tyttärensä hurjiin harjoituskertoihin soittimillaan, hän osasi ottaa menestyksestä kaiken irti. Kun esimerkiksi Sophia menestyy pianokonserttokilpailussa, äiti kertoo riehaantuneensa:

Kun paikallislehdessä julkaistiin artikkeli Sophiasta, minä suurensin ja kehystin sen. Kutsuin yli sata ihmistä konserttiin ja järjestin tilaisuuden kunniaksi isot juhlat. Sophia sai ensimmäisen pitkän iltapukunsa ja siihen sopivat kengät. Kaikki neljä isovanhempaa tulivat paikalle. [--] (s. 69)

On aivan selvää, että Chuan perheessä lapset huomaavat, kun ovat tehneet jotakin todella merkittävää. Pienistä menestysaskelista ei palkita, mutta kun todellinen edistyminen huomataan, se noteerataan isosti, jopa liioitellun mahtipontisesti. Tavanomaisesta osaamisesta ei kehuja heru:

Koira tekee jotakin, minkä kaikki koirat osaavat - esimerkiksi ui koiraa - ja me kehumme ja taputamme. Kuvitella kuinka helpooa olisi, jos voisimme kohdella tyttäriä samalla tavoin! Mutta emme me voi. Se olisi piittaamattomuutta. (s. 133)

Onnistumisen kehä

Kiinalainen malli perustuu menestykseen. Menestyksestä syntyy myönteinen kierre, jonka rakennusaineita ovat itseluottamus, kova työ ja yhä uudet onnistumiset. (s. 158)

Näinhän se menee, mutta vain kuitenkin parhaimmillaan. Chua myöntää, että kiinalaisessa mallissa epäonnistumisia ei osata käsitellä, niitä ei kerta kaikkiaan pidetä mahdollisina.

Vanhemman sitoutuminen

Chua paitsi teettää tyttärillään valtavasti työtä menestyksen eteen, hän myös on itse oikea tehopakkaus:

Toisinaan minä aamulla herätessäni ajattelen kauhulla kaikkea sitä, mitä minun on päivän mittaan tehtävä ja mietin kuinka helppo olisikaan tokaista: "Joo, kyllä me Lulu voidaan jättää tämän päivän viuluharjoitukset väliin." Toisin kuin länsimaiset ystäväni, minä en voi koskaan sanoa: "minun ei auta muu kuin antaa lasten itse tehdä omat valintansa ja seurata sydämensä ääntä, vaikka se ottaakin koville. Se on maailman vaikein tehtävä, mutta teen parhaani antaakseni heille tilaa." Sitten ystäväni saavat juoda lasin viiniä tai lähteä joogatunnille, ja minun pitää jäädä kotiin ja karjua lapsille ja saada heidät inhoamaan itseäni. (s. 160 - 161)

Chua tekee lastensa eteen kaikkensa. Hän kuljettaa heitä piano- ja viulutunneille parituntisia matkoja ja omistaa vapaa-aikansa, niin sanotun oman aikansa, tyttäriensä menestykselle. Jos jokainen vanhempi olisi lapseensa yhtä sitoutunut, meillä olisi paljon vähemmän sosiaalisia ongelmia.

Elämä omissa (tai ainakin äidin) käsissä

Kaikki ne länsimaiset vanhemmat, joilla on sama vastaus siihen, mikä on lapsille hyväksi ja mikä ei - minä vähän epäilen etteivät he itse tee valintoja ollenkaan. He tekevät vain samoin kuin kaikki muutkin. He eivät myöskään kyseenalaista mitään, vaikka länsimaisten pitäisi olla siinä niin erinomaisia. He vain hokevat sellaisia lauseita kuin 'lapsille on annettava vapaus seurata kutsumustaan', vaikka on ilmiselvää että siinä tapauksessa tuo 'kutsumus' on kymmenen tuntia Facebookia päivässä [--]. (s. 242)

Jos lapsen vapaus valita tekemisensä todella on tietokoneella istumista päivästä toiseen tai television katsomista kaiket illat, on aivan varmaa, että niissä perheissä, joissa tehdään jotakin muuta, tullaan siinä paremmaksi. Jos lapsi harjoittelee vaikka kaikki vapaa-aikansa ilmaveiviä, hän oppii sen.


Kiinalainen vanhemmuus vs. länsimainen vanhemmuus

Tiikeriäidin taistelulaulu on loistava teos kuvaamaan sitä, miten yhtä oikeaa kasvatusmenetelmää ei ole olemassa. Chua joutuu luopumaan tiukimmista periaatteistaan ja kallistumaan länsimaisempaan tapaan nuoremman tyttärensä kasvatuksessa. Yhtälailla kirja on kuvaus siitä, miten yksi keino on toimiva yhden lapsen kanssa, mutta jokin toinen sopii toiselle. Edelleen, kuten Chuakin kertoo, ei kiinalainenkaan kasvatustapa ole jokaisella Kiinassa samanlainen, eikä lansimaissa lapsia kasvateta yhden kaavan mukaan, eikä kummassakaan lapset ole toista onnellisempia. Tiikeriäidin taistelulaulu on yksi arvokas ravistelu yhteiskunnassamme, jossa curling-vanhemmuus on alkanut rappeuttaa kulttuuria, jos saksalaiseen psykiatriin on uskominen. Toisaalta meillä on omat vahvuutemme, kuten mahdollisuus sisäisen motivaation syntyyn ja luovuuteen.

Chua mainitsee joitakin kiinalaisen kasvatustyylin heikkoulsia. Kiinalainen vanhemmuus on yksinäistä, Chua toteaa. Hän kirjoittaa, ettei ole pystynyt kertoa kasvatuksellisista ratkaisuistaan kenellekään, mikä nostaakin esiin kysymyksen siitä, onko kyseessä sittenkään ns. kiinalainen tapa kasvattaa vai sittenkin narsistinen ja kieroutunut vanhemmuus. Chua sanoo, että kiinalainen vanhemmuus on yksi vaikeimpia asioita, joita hän tietää: on asetuttava alttiiksi rakastamiensa ihmisten vihalle. Kiinalainen vanhemmuus on "loputonta kiven vierittämistä ylämäkeen". 


Arvio ja suositukset

Vaikka Chua vaikuttaa totalitaariselta kasvattajalta, on tärkeä huomata, miten Tiikeriäidin taistelulaulu on kirjoitettu perheen kanssa yhteistyössä. Chua kuvaa sitä, miten hän tyttäriensä ja miehensä Jedin kanssa on käynyt teoksensa tekstiä läpi ja samalla terapoinut itseään ja perhettään. Kaikkein eniten kaipasinkin kirjaa lukiessani kuvausta Chuan ja hänen aviomiehensä suhteesta. Miten äärimmäisen luja kasvatustyyli vaikuttaa vanhempian parisuhteeseen? Chua toteaa kirjan lopussa, että Jed ansaitsisi kokonaisen oman kirjansa. Epäilemättä!

Kirjalliset ansiot Tiikeriäidin taistelulaulussa jäävät vähäiseksi. Vaikka aihe on todella kiinnostava, sivuja oli liiaksi täytetty luettelemalla tyttärien soitonopettajien nimiä, heidän taustojaan ja kuvauksia musiikin nyansseista niin, että tällainen tavallinen musiikinkuuntelija ymmärsi oman sivistymättömyytensä. Samalla tavalla kirjailijan sisaren sairaus ja kamppailu tuntuivat irrallisilta, vaikka jonkin merkityksen Chua näille tapahtumille koetti tarinaansa nivoa. Mieluummin olisin lukenut isän osuuden ohella enemmän vaikka siitä, miksi ylipäätään Chuan tyylinen 'menestys' on kasvatuksessa niin tärkeää.

Chuan teos on lastenkasvatuksen puolustuspuheenvuoro. Toisaalta Judith Rich Harris todistelee Kasvatuksen myytti -kirjassaan (2000), kuinka kotikasvatuksella on vain rahtunen vaikutusta siihen, millainen lapsesta kasvaa. Totuus lienee jossakin näiden näkemysten välimaastossa yksilöllisesti vaihdellen, mutta siitä huolimatta Tiikeriäidin taistelulaulu on ajattelua virkistävää luettavaa lapsiperheisiin.


Kirjan ja kirjailijan sivut:
http://amychua.com/


Tätä kirjaa en olisi huomannut ilman seuraavia loistavia kirjablogeja:
Mari A:n kirjablogi
Hannan Kirjainten virrassa
Karoliinan Kirjava kammari

Nils Holgersonin ihmeellinen matka

Selma Lagerlöf: Nils Holgersonin ihmeellinen matka. (Nils Holgerssons underbara resa genom Sverige. 1906 - 1907. Suom. Päivö Taubert. Kuvittanut Lars Klinting. Tage ja Katherine Aurellin lyhentämä laitos v. 1962, uudelleen toim. Rebecca Alsberg 1989.) WSOY. 2008. (108 sivua)


Olen pikkutyttönä katsonut Peukaloisen retkiä televisiosarjana, mutten koskaan tätä ennen lukenut sarjan taustalla olevaa nobelpalkitun kirjailijan teosta Nils Holgersonin ihmeellinen matka. Kiinnostuin kirjasta, kun luin Ulkomaisia satu- ja kuvakirjailijoita -kokoelmat ja opin, että satu on kirjoitettu alunperin (maantiedon) oppikirjaksi ruotsalsisiin kouluihin. Halusin lukea Peukaloisesta pojilleni, ja kirjavalinta osuikin tällä kertaa nappiin.

Nils Holgersonin ihmeellinen matka kertoo pojasta, joka on ilkikurinen kakara ja oikea riesa sekä vanhemmilleen että kotitilansa eläimille. Tonttu taikoo pojan peukaloiseksi, joka lähtee Martti-kotihanhen kanssa metsähanhien mukaan muuttomatkalle Lappiin Skånesta läpi Ruotsin. Matkalla poika oppii asioita elämästä samalla, kun ihailee Ruotsin maisemia hanhen selässä matkaten. Kirja onkin näin ollen paitsi huikea seikkailu, myös matkakirja ja kasvukertomus.

Nils Holgersonin ihmeellinen matka on oivallinen satu, mutta kieltämättä siitä paistaa läpi alkuperäinen tarkoituksensa (lyhentämisestä huolimatta). Olin hieman huolissani, jaksavatko pienet kuuntelijat pysyä skarppina läpi maisema- ja elinkeinokuvausten hienon, mutta aika niukan kuvituksen kanssa, mutta he olivat kerrassaan lumoutuneita tarinasta. Luimme satua pätkissä iltasatuna, ja jokaisena iltana olisi pitänyt vielä jatkaa eteenpäin, kun oli jo aika lopettaa ja ummistaa silmät. Nelivuotias esikoiseni sanoi parasta olevan, kun Nils on peukalon kokoinen. Kieltämättä se todella on tarinan pihvi! Myös minä vaikutuin, ja silmät vedessä luin tarinan loppukappaleet. Vahvaa kuvausta oli pitkin matkaa, ja yksi näyte olikin maistiaisena aiemmin blogissani täällä.

Tv-sarjaan verrattuna kirjassa on tapahtumia mielestäni vähän. En ole sitten lapsuusvuosieni katsellut Peukaloisen retkiä, mutta muistelen, että sarjassa oli enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Arvatenkin jokaiseen sarjan jaksoon on ollut saatava jokin yhtenäinen kiinnostava juoni, jolla on alku ja loppu. Kirjassakin on Smirre-kettu, joka ahdistelee hanhiparvea, ja Gorgo-kotka, joka on hieman ristiriitainen hahmo, mutta Peukaloisen hamsterikaveri puuttuu kokonaan. Se on tv-sarjaan keksitty temppu. En muista myöskään sitä, että tv-sarjassa Peukaloinen olisi tavannut kirjailija Selma Lagerlöfin itsensä, niin kuin kirjassa tapahtuu. Sekä televisiosarja että varsinkin Nils Holgersonin ihmeellinen matka ovat molemmat ehdottomasti suositusten arvoiset!

---------------------

Tiesittekö muuten, että Selma Lagerlöf antoi Nobel-kultamitalinsa keräykseen, jonka tuotto käytettiin Suomen tukemiseen talvisodan jaloissa, tai että Lagerlöfillä oli kirjeyhteys muun muassa Juhani Ahoon, Jean Sibeliukseen ja F. E. Sillanpäähän? (Ks. Lagerlöf Wikipediassa)

Sain näin ihanan muffinssin nautittavakseni Täällä toisen tähden alla -blogista. Kiitos, Jaana! LISÄYS 18.8.: Kiitos maistuvasta muffinssista myös Vera A:lle Kirjoitusripulia-blogiin!

Tätä en jättäisi kiireessäkään välistä :-). Muffinssinmurut suupielessä kerron lempiväristäni, lempiruoistani ja matkustushaaveistani.

Minulle on aina ollut ihan toivottoman vaikeaa nimetä jotakin, missä käytetään superlatiivia. Vahvuuteni on se, etten ole järkkymättömän ehdoton, vaan näen valtaosan asioista suhteellisina, harmaansävyisinä. Se on myös heikkous - riippuu siitä, miten sitä tarkastellaan. Yritän nyt kuitenkin superlatiivistaa mieltymyksiäni.

(Yksi) lempivärini on oranssi. Käytän sitä sisustuksessa, ja aiemmin minulla oli jonkin verran myös oransseja vaatteita, kunnes värianalyysissa paljastui, että se ei ole minun värini laisinkaan :-D. Ok, voin käyttää oranssia, jos kuitenkin lähelle kasvoja tulee jotain sopivampaa. Pidän myös mustasta, joka sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen, paikkaan kuin paikkaan. En ole väriallerginen, joten näinpä tämä juttu pyörtyi: monet värit ovat sopivia, kun kohde on oikea.

Rakastan hyvää ruokaa. Yksi suosikkini on hyvin valmistetut valkoviinikastikkeessa keitetyt simpukat. Pidän paljon kalasta, ja ravintolassa valitsen kala-aterian niin usein kuin vain mahdollista. Yritän suosia kasvisruokia, joille tarjoutuu näin syyskesästä paras sesonki, kun muun muassa kotimaiset juurekset ovat tuoreita ja niitä saa myös omasta kasvimaasta! Rakastan makeita jälkiruokia, kuten muffinsseja... Nam.

Haluaisin matkustaa monta kertaa takaisin Pariisiin. Olimme mieheni kanssa siellä häämatkalla kaksi viikkoa, ja rakastuin kaupunkiin ikihyviksi. Olen ikuinen Elvis-fani, joten Graceland ja Memphis, yhtälailla Tupelo, ovat myös matkakohdetoivelistallani. Haluaisin myös tehdä viinimatkan Espanjaan ja kulttuurimatkan Karjalaan. Kuuba saattaisi olla sellainen paikka, jossa voisin yhdistää kaupuinkiloman ja minulle erittäin epätyypillisen rantaloman. Yhtä kaikki, nämä ovat haaveita, sillä nykyisin valitsen sellaisen matkakohteen, jossa lasten kanssa on vaivatonta ja hauskaa olla.

Ojennan muffinssin eteenpäin pariin mielenkiintoiseen kirjoittajablogiin Minna Kristiinalle ja Helmi-Maarialle.

Täällä tapahtuu!

Tänään alkoi ilmoittautuminen Oulu-opiston Tarinapajaan, johon ensimmäisten ilmoittautumistuntien aikana merkkasin myös itseni sisään ensi lukukaudeksi. Kirjoitusharjoituksia ja puhetta teksteistä on siis taas luvassa!

Olen bongannut myös kirja- ja kulttuuriharrastajille mielenkiintoisia tilaisuuksia Oulussa:

• Oulun Muusajuhlat ovat parasta aikaa menossa (13. - 21.8.)! M. A. Numminen on Pakkalan salissa 16.8. klo 17. Kiirehtiköön, ken ehtii! :-) Muusajuhlista lisää täällä ja monipuolinen ohjelma täällä.
  
• Kulttuuritalo Valveella kahvila Mintussa järjestetään kirjallisuuden luentosarja Satujen maailmasta naisten viihteeseen alkaen aina lauantaisin alkaen 20.8., jonka otsikkona on Jättiläinen kylpyammeessa – sadun historia, kehitys ja tutkimus. 3.9. tarkastellaan maailmaa Laiturilta 13: outoja maailmoja, sankareita, vampyyreja. Lasten ja nuorten fantasiakirjallisuuden painotuksia. 1.10. on vuoro tyttökirjallisuudella, kun aiheena on Korvakoruja, kirjailijattaria ja ikiomia Gilbertejä. Tyttökirjallisuuden piirteistä, teemoista ja vaikutuksista. Luentosarja loppuu aiheeseen Love, in these shoes? Naisten viihde kirjallisuudessa ja kulttuurissa 15.10. Luennot ovat ilmaisia, mutta osallistujat voivat ilmoittautua mukaan myös omakustanteiselle brunssille. Lisätietoja ensimmäisestä luennosta täällä.
• Oulun kaupunginkirjaston Pakkalan salissa pidetään 7.9. klo 18 - 19.30 kirjanjulkistamistilaisuus ja yleisöluento ylisuojelevasta vanhemmuudesta. Tatu Hirvonen puhuu kirjastaan Varo, varo, varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuksesta.

Siinä näkijä missä tekijä

Hannu Salama: Siinä näkijä missä tekijä. Otava. 1972. (419 sivua)


Siinä näkijä missä tekijä on sellainen suomalaisen kirjallisuuden merkkiteos, että siitä tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään viisasta. Pitäisi vetää linjoja tarkasti historiaan ja summata kirjallisuuden kaanonia. Olisi ansiokasta myös tyypittää Salamaa kirjailijana ja tutkia aikalaiskritiikkejä. Pistän kuitenkin rohkeammaksi: kerron omasta 2000-luvun lukukokemuksestani. Pitäydyn pelkästään subjektiivisessa näkökulmassa.

Siinä näkijä missä tekijä tipahti käsiini eräänä kesäpäivänä vanhempieni kirjahyllystä. Lukemiselle altis hetki vei minua teoksessa 46 sivua eteenpäin, minkä jälkeen en tietenkään pystynyt enää jättämään kirjailija Harri Salmisen vanhempien, Maija ja Santtu Salmisen tarinaa kesken. Jouduin kuitenkin antamaan tilaa ensin aiemmin aloittamalleni Kaisa Kervisen Lääkintälotta Olkalle, sillä rinnan näitä kirjoja oli mahdoton lukea. Mikä Olkassa oli kunniakasta ja pyhää, Siinä näkijässä se on halveksittavaa ja kunnia kumpuaa päinvastaisissa teoissa. 

Siinä näkijä missä tekijä kertoo suomalaisista kommunisteista 30 - 50-lukujen Tampereella ja vähän muuallakin. Nämä kommunistit ovat sota-aikana osa vastarintaliikettä ja koettavat monin tavoin lyhentää sotaa tekemällä tihutöitä Suomen armeijan harmiksi esimerkiksi sähkökeskuksissa ja rautateillä. Sodan ja aatteen ulkopuolella elämä on muun muassa työntekoa rakennustyömailla, ryyppäämistä ja vieraissa sängyissä hyppäämistä. Salaman ihmiskuva on rujo.

Tarinaa kirjailija kuljettaa näkökulmatekniikan avulla ja antaa eri henkilöidensä kertoa tarinaansa kaunistelematta  ja juuri sellaisena kuin kukin oman tilanteensa näkee. Äänen saa myös poikavuosiaan Siinä näkijä missä tekijässä elävä kirjailija Harri Salminen, josta Hannu Salama on kirjoittanut myös Minä, Olli ja Orvokki -teoksessaan (1967) ja jota pidetään Salaman alter egona. Minä, Olli ja Orvokki sopisi hienosti osaksi Kirjallista elämää -haastetta!


Epätoivoista sakkia

Liikuttavinta Siinä näkijä missä tekijässä on henkilöiden toivottoman niukka omanarvontunto. Etenkin Maija Salmisen kohtalo pysähdytti miettimään. Maijan oma äiti oli joutunut tiukoille elämässään, eikä hän päästänyt tytärtään lainkaan helpommalla, kuten Maija kertoo:

Enkä vollottanu, neljäntoista vanha, kun äite pani mun viimeistelyn mestarin kans sänkyyn, ettei olis pula-aikana saanu lopputiliä. En perkele vollottanu, en. Niin välinpitämätön ja omanarvontunnoton minusta oli jo siihen ikään mennessä tullut. (s. 51)

Maijan elämä on huonouden ja arvottomuuden tunteen kanssa taistelua. Asiaa ei auta se, että mies pettää ja jopa tanssittaa muka aatteen takia vain muita naisia tansseissa, joihin on lähdetty yhdessä. Maija kokee olevansa epätoivottu äidilleen ja miehelleen ja näkee saavansa elämälleen oikeutuksen vain poikansa kautta, mitä hän toistaa kertomuksissaan alinomaa:

Jos ei mulla olis poikaa ollut, olisin varmaan naruun mennyt, kun huomasin yhtäkkiä, että ihmisen elämä on tätä yhtä ja samaa, ja että kaikki on nyt takanapäin, sekin vähä mitä sitä onnea siinä oli ollut, kuviteltua tai totta. Ajattelin, että ainoo kai mitä minä enää voin olla, on se, että olen pojalle jotakin (--) Ei jumalauta, ei näistä voi puhua, vieläkin se ajatus on sittenkin mun elämässä päällimmäisenä, että mää olen liikaa, mää olen tarpeeton ihmisenä, eikä mikään mun elämässäni ole vastannut oikein tarkoitustaan. (s. 39)

Yhtä aikaa, kun Maija kärsii väkinäisessä ja kelvottomassa avioliitossaan, hänen aviomiehensä Santtu miettii aivan muita asioita. Santtu pitää itseään loistotyyppinä, ammattimiehenä vailla vertaa, kympin uroona ja tähtisolistina. Santun ja hänen kaveriporukkansa kautta päästään myös mukaan kommunistien vastarintaliikesotkuihin, joista oikein kukaan ei ole kunnolla johdossa. Iskut eivät ole valtavan hyvin organisoituja, ja joukkio on eripurainen. Santtu on omasta mielestään tekemässä arvokasta työtä maan päällä, kun oikeat tihutyöt tehdään maanalaisessa liikkeessä. Kysymys lieneekin juuri ihmisarvosta, jota täytyy tavalla tai toisella todistaa itselleen.

Siinä näkijä missä tekijässä sodanaikainen sabotaasi on erotettu omaksi jaksokseen, joka alkaa siitä, kun Santtu edellisen jakson lopussa perustelee itselleen, miksi hän ei ole siellä, missä oikeasti tapahtuu:

Täysi kohina oli siis alkanut, ja meidät töissä olevat syrjäytetty siitä, niin kuin Jaska kävi vielä edellisenä iltana katkerasti sopottelemassa (--) Kerron tämän vain sen takia, että kun pääsin työn alkuun taas, tajusin että se homma minun nyt on keskityttävä viemään läpi, olkoonkin että mitään poliittista merkitystä sillä ei olisi (--) Mutta mulla oli eukko ja kakara, niitä ei ollut maanalaisilla. Niin kuin Toivola sodan jälkeen ymmärtäväisenä miehenä sanoikin. (s. 134)

Samainen äskettäin mainittu Jaska tunnustaa myöhemmin petturuutensa, jonka myös perustelee monin sanakääntein. Jaskan tunnustus on kiinnostavaa luettavaa, sillä viimeistään siinä vaiheessa Salama tulee osoittaneeksi, miten sodankäynnissä ei ole voittajia. Sota on vain pelkkää järjettömyyttä, jossa ihmiskunta nousee itseään vastaan. Jokainen vain yrittää olla oman elämänsä sankari riippumatta siitä, millä tavalla on asioita hoitanut. Santtukin miettii suhdettaan Maijaan vasta silloin, kun Harri kysyy avioeron syitä isältään, ja näkee itsensä siinäkin uhrautuneena, lähes marttyyrina, mihin Maijakin on totisesti syytä antanut. Aikuisten ihmissuhdeturbulenssissa pieni poikakaan ei ole päässyt vähällä.


Aatteesta utopiaan

Sodanaikaiset kommunistit ja vastarintaliike halusivat nostaa kansan pinnalle herrainvallan alta. Heillä oli utopistinen kuva kommunistivaltiosta, jossa heidän mielestään oltiin sorrosta vapaita ja voitiin veljinä elää sovussa rinta rinnan. On ristiriitaista, että vastarintaliikkeen sisälläkään ei kuitenkaan sopua pystytty säilyttämään, vaikka näennäisesti pystyttiinkin olemaan irrallaan ylempien käskyvallasta. Työväestö ei muutenkaan ollut yhtenäinen liike, vaan kommunistit olivat pieni joukko työläisväestöä. Liikkeen riveissä häivähtääkin epäilys, kun desantti kertoo omia kokemuksiaan Neuvostoliitosta, mutta totuutta ei haluta nähdä:

"Mutta usko ny hyvä toveri etten mää valehtele. (--) Se on kaikki suurta erehdystä ja jatkuvia puhdistuksia. Työläiset on siellä yhtä hajalla kuin meillä kapinan jälkeen, toinen puoli istuu ja toinen vahtii. Ja suuret kihot ne vasta porvarillisesti elääkin." 
"Tohon mää en usko"

Hannu Salama ei olekaan saanut pelkkää kiitosta työväestön kuvauksestaan. Vasemmisto on jopa moittinut kirjailijaa siitä, ettei hän esitäkään henkilöistään kiillotettua kuvaa kuin neuvostopatsaissa ikään. Minulle Salaman vastarintaliikkeestä muodostuikin sellainen kuva, että se oli vähän kaikkea vastaan mutta ei todella minkään puolesta, ja kiillottamaton kuvaus on ilman muuta Siinä näkijä missä tekijän vahvuus. Sodan jälkeisen yhteiskunnan kuvaus on myös rosoista luettavaa, kun moni perhe on hajonnut, useita tuttavia kuollut, monia mestattu tai kidutettu ja ihmiset hoitavat asioitaan miten parhaaksi näkevät - taas oman elämänsä sankarina sinnitellen.


Yhteiskunta- ja ihmissuhderomaanista moneksi

Siinä näkijä missä tekijä on loistava moniääninen kuvaus. Kirjan otsikon ymmärrän niin, että jokainen on kahleissa omassa näkökulmassaaan. Salaman teoksen henkilöt olivat kaikki tavallaan hyviä ihmisiä. He toivoivat ainakin jollekin hyvää ja koettivat tehdä parhaansa itsensä ja yhteisönsä eteen. Näkökulmien kautta kirja luo kaoottisen kuvan ihmissuhteista, joissa jokainen tekee osuutensa omalla tavallaan. Vastarintaliikkeen kavaltaja onkin Suomen itsenäisyyden pelastaja. Sama mies aiheuttaa muutaman sotarikollisen mestauksen, mutta säästää useita. Aviomies taas yrittää parhaansa perheensä eteen tuomalla leipää pöytään, mutta pettää vaimoaan. Vaimo sortuu omaan arvottomuuteensa ja antaa itsensä alinomaa hyväksikäytettäväksi samalla laiminlyöden lastaan. Kuka on tarinan pahis?

Siinä näkijä missä tekijä on ehdoton Suomi-klassikko ja kuuluisi jokaisen aikuisen lukemistoon. Tässä blogikirjoituksessa jää paljon tärkeää sanomatta, josta jokainen ottakoon selvää sukeltamalla Salaman tekstiin!

Katso myös:
Kritiikin klassikko Hesarissa

Matkan varrelta

"Ja niin tulivat nuo harmaat, hämäräpukuiset linnut, joilla oli tuuheasulkaiset siivet ja punainen höyhenkoriste niskassa. Pitkäjalkaisina, sirokaulaisina ja pienipäisinä ne liukuivat salaperäisen huimauksen vallassa rinnettä alas, puoliksi lentäen, puoliksi tanssien. Ne liikkuivat käsittämättömän nopeasti ja viehkeästi. Oli kuin harmaat varjot olisivat leikkineet leikkiä jota silmä tuskin saattoi seurata, oli kuin ne olisivat oppineet sen sumupilviltä, jotka leijailevat autioiden soiden yllä. Se oli taianomaista, ja kaikki jotka eivät olleet ennen olleet Kullabergissa ymmärsivät, miksi tapaaminen oli saanut nimensä kurkien tanssista. Siinä oli jotain kesytöntä, mutta tunne jonka se herätti oli silti suloista kaipuuta. Nyt kukaan ei enää ajatellut taistelua. Sen sijaan kaikki halusivat kohota pilvien yläpuolelle, jättää painavan ruumiinsa joka veti maata kohti ja liidellä kohti ylimaallista.
    Sellaista kaipuuta kohti saavuttamatonta eläimet tunsivat vain kerran vuodessa, ja se tapahtui sinä päivänä kun he näkivät suuren kurkien tanssin." (s. 21)

Kuka arvaa tai muistaa, minkä matkan varrelta tämä tiivistunnelmainen, sykähdyttävä katkelma on peräisin?

Kuvassa Skansenin kruunukurki, ei siis
Kullabergin tanssiva pitkäjalka.

Nils Holgersonhan se katselee katkelmassa kurkien soidinmenoja metsähanhien matkassa Martin kanssa. Luemme matkakertomusta poikien kanssa. Tykkäävät kovasti. Selma Lagerlöfin Nils Holgerssonin ihmeellinen matka tulossa tanakampaan käsittelyyn blogissani piakkoin! :-)

Osaanko taiteilijaelämää? Eli seitsemän syntiä -haaste

Anu Holopainen blogissaan kirjoittaa kirjailijan seitsemästä synnistä. Seitsemän syntiä ovat ominaisuuksia, joita kirjailijoilla yleensä luullaan olevan. Anu pohtii ominaisuuksia omassa elämässään ja haastaa mukaan kaikki muutkin kynäilijät. Ottakaa haaste vastaan!

Koska itse kirjoitan käsikirjoitustani, olen kai jonkin sortin wannabe-kirjailija. Sen tähden lähdenkin leikkimielellä, mutta ihan vakavalla naamalla testaamaan, olisiko minusta elämään taiteilijaelämää. Tässä siis tulevat kirjailijan seitsemän syntiä ja minä:


1. Elitistisyys 
Eliitti tarkoittaa Wikipedian mukaan valiojoukkoa, parhaimmistoa, hienostoa tai ylintä valtaa käyttävää joukkoa. Ilman muuta kuulun valiojoukkoon, sillä olen katsonut asiakseni perustaa tämän huippulaadukkaan blogin ja minulla on niinkin jalo harrastus kuin kirjoittaminen, jonka myötä haluan saada ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvat ajatukseni julkisuuteen.

Vakavasti ottaen elitismi on tästä kyllä aika kaukana. :-D

2. Hankala luonne
Jaa-a, miten tämän nyt ottaa. Itseni kanssa pärjään kyllä yleensä ihan hyvin.

Siinä mielessä olen varmaankin hankala, etten lähde massan mukaan tarpomaan umpihankea, vaan haluan tehdä itse omat päätökseni ja mennä sitten vaikka kolan kanssa vieressä. Sanon myös usein sellaisia asioita, joista muut vaikenevat. Enkä ole valtavirtailija muutenkaan.

3. Päihteidenkäyttö
Oi voi, ennen olisin mennyt paljon paremmin tässä sarjassa kirjailijoiden kastiin. Tuurijuoppo en sentään koskaan ole ollut, mutta nyt yksi saunaolut on minulle tarpeeksi.

Todellisuudessa kai vaikka osa kirjailijoista käyttääkin kovasti päihteitä, he kirjoittavat selvin päin.

4. Boheemius
Anu määritteli boheemiuden näin: "kuvaa sisäisen luovuuden ilmenemistä ulkoisena kaaoksena eli hutilointina, piittaamattomuutena tai suoranaisena kyvyttömyytenä arjen askareissa". Hienosti kuvattu!

Olen boheemistunut. Täytyy myöntää. Jos päihteidenkäyttöni on vähentynyt, kaaos on kyllä lisääntynyt. Jostakinhan tämä luova aika on otettava, joten mistäpä muualta sen raapaisisi kasaan kuin jättämällä kotiaskareita vähemmälle? Saan pyykit pestyä ja laskostettua, mutta kaappeihin saakka ne siirtyvät hitaaaaaasti. En ihan aina jaksa nähdä villakoiria nurkissa, josta ne räksyttävät minulle. Olen päättänyt olla välittämättä siitä, kun tavarat ovat epäjärjestyksessä, kuten kirjallisuutta keittiönpöydällä jne. Olen opetellut ajattelemaan, etteivät vieraatkaan tule meille katsomaan, kuinka siistiä meillä on, vaan meitä itseämme. En joka päivä jaksa kammata hiuksiani, vaan sitaisen ne vain ehkä ponnarille (ainakin kotipäivinä - tässä pätee sama sääntö kuin lapsilla: vaatteet pitää olla oikein päin päällä, jos lähdetään kotoa muualle, ns. ihmisten ilmoille ;-)).

Uskokaa pois, nykyään olen tyytyväisempi, iloisempi, levollisempi ja rennompi kuin aiemmin. Suosittelen siksi boheemimpaa elämää kaikille.

5. Itsekeskeisyys
Hmmm... Pakko myöntää, että olen itsekeskeinen. Haluan uskoa, että se on kuitenkin vain tervettä sorttia. Olen kuitenkin jäänyt kiinni silkasta omahyväisyydestä bensa-asemalla, jossa olimme ystävieni kanssa kahvitauolla. Kun olin kahvini juonut, nousin ja tokaisin "lähdetään!" ja istuin jo melkein autossa. Muilla oli vielä pullat syömättä.

6. Erakkomaisuus
Ennen en osannut olla yksin laisinkaan, mutta viimeistään omien lapsien myötä olen oppinut arvostamaan osa-aikaista yksinäisyyttä melkein yli kaiken. Haaveilen lomasta erämaakämpällä - yksin. Ei vaan kirjoitusvehkeitten ja kirjojen kanssa.

Toisaalta olen kyllä luonteeltani seurallinen. Rakastan muun muassa takaisin saamiani kahvitaukoja kollegoiden kanssa työpaikalla!

7. Tunteellinen (yli)herkkyys
No jaa, olen kyllä melko cool. Olen saanut ihailevaa palautettakin siitä, miten olen tyyni, vaikka muut vauhkoaa. Mutta jos kuohahtaa, niin silloin kuohahtaa helposti yli. Sen jälkeen pitää sitten siivota nöyrästi omat sotkut.

Testissä voidaan laskea piste jokaisesta kyllä-vastauksesta. Laskin, että minulle pisteitä tullee noin pyöreästi suurinpiirtein 3,5/7. Näin ollen minähän olen jo puolivalmis taiteilija! Nyt vain muita ominaisuuksia kehittämään - ai niin, pitäisihän se kirjakin saada valmiiksi...

Aihe liippaa niin läheltä Kirjallista elämää -haastetta, että saan melkein sivuosumapisteen tästä kirjoituksesta. ;-) Kiitos, Anu, tästä hauskutuksesta! Lähtekää muutkin kirjoittajasielut mukaan!

300 kasvia Suomen luonnossa

Risto Ihamuotila: 300 kasvia Suomen luonnossa. Otava. 2011.

300 kasvia Suomen luonnossa esittelee nimensä mukaan suomalaista kasvillisuutta kirjoittajan itsensä ottamien selkeiden kuvien kera. Risto Ihamuotila on kerännyt herbaariotaan valokuvaamalla kasveja elinympäristössään. Harrastus on vanhaa perua kirjoittajan kouluajoilta, kun kasveja piti kerätä ja tunnistaa koulutehtävänä.

Olen itse usein harmitellut, ettei minun kouluaikanani enää tällaista kesätehtävää oppilaille annettu, vaan kasvit opeteltiin biologian kirjojen värikuvista, jos niistäkään. Olen kuitenkin sikäli omasta mielestäni onnellisessa asemassa, että olen saanut elää ja kasvaa metsän ja peltojen katveessa. Moni kasvi on lapsuudesta tuttu, mutta nimet ovat unohtuneet. Moni kaupungissa ikänsä asunut tunnistaa kasveja vähemmän, mutta kiinnostus saattaa silti olla suuri. Ihamuotilan 300 kasvia Suomen luonnossa on näissä oloissa syntyviin tarpeisiin oivallinen opas.

Kirjanen on näppäränkokoinen vaikka laitettavaksi povitaskuun metsäretkelle tai niittypiknikille. Kirjassa kasveja esitellään kasvuympäristönsä mukaan, jolloin lajien löytäminen voi olla vaivatonta. Mielenkiintoinen osuus teoksessa on esimerkiksi sitkeistä kasveista kertova luku Kukkia katukivien välissä. Näin siis myös kaupunkiympäristössä voi harrastaa kasvien keräystä ja tunnistamista! Yhtä mielenkiintoinen on muun muassa Maanvalloittajiksi nimetty luku, jossa opas pureutuu vimmatusti leviäviin kasveihin, joita monesti myös tämän ominaisuutensa vuoksi syvästi vihataan. Opas esittelee kasveja erityisesti Etelä- ja Keski-Suomesta, jossa kirjoittaja on pääasiassa liikuskellut. Tunturialueiden kasveja ei ole mukana lainkaan. Kustakin kasvista kerrotaan lyhyesti vain olennaisin, ja kukkivista kasveista mainitaan tyypillisin kukinta-aika.

300 kasvia Suomen luonnossa kuuluu Otavan retkioppaiden sarjaan, jossa on aiemmin julkaistu muun muassa Ötököitä Suomen luonnossa ja Puut ja pensaat Suomen luonnossa. Tällaiset opaskirjat ovat kiinnostavia kumppaneita mihin tahansa luonnon helmaan.

Tästä teoksesta on aiemmin kirjoittanut ainakin Marjis.

Kirjoitan vaikka rytmi muuttuu

www.freedigitalphotos.net / graur codrin

Pitkästä aikaa kirjoittamispostaus!


Käsis

Käsis menee eteenpäin, joskin se potee edelleen identiteettikriisiään. En tiedä vieläkään, kenelle se on suuntautunut (suunnattu?), enkä oikein tiedä sitäkään, mitä genreä se edustaa. Realistista proosaa se on joka tapauksessa, ei fantasiaa tai runoa vaikka miten päin kallistaisi. Olen tosin alusta asti miettinyt, lisäisinkö joukkoon hiuksen hienon, ilman kevyen fantasiajuonteen, mutta toistaiseksi se on vielä jäänyt toteuttamatta.

Onkohan muiden teksteillä tällaisia identiteettipulmia?

Kirjoittaminen maistuu hyvin. Tekstiä tulee, ja henkilöt alkavat olla jo niin tuttuja, että niistä kirjoittaminen on helppoa. Ne elävät omaa elämäänsä kuljettaen tarinaansa eteenpäin. Koska olen kirjoittanut jo luonnoksen Käsiksen lopusta, tiedän, mihin ollaan menossa. Kaikkia oiko- ja kiertoteitä en kuitenkaan vielä osaa edes aavistaa. Nyt mennään käännekohdassa, jossa päähenkilö luulee ottavansa tilanteen haltuunsa.

Olen huomannut, että henkilöhahmojen puhe dialogeissa on Käsiksen etenemisen myötä muuttunut. Joudun siis toisella kirjoittamiskerralla yhdenmukaistamaan puheen. Olen myös tehnyt päätöksen siitä, että tapahtumat keskittyvät Ouluun, jolloin voin käyttää hyvää paikallistuntemustani hyväksi, kun asetan tapahtumia ympäristöön. Mikään Oulun kaupungin reittiopas kirjasta ei ole tulossa, sillä ympäristökuvauksia on aika vähän. Ympäristö ei ole Käsiksessä kovin merkityksellinen, mutta jotenkin on helppo kirjoittaa, kun tietää, missä henkilöt liikkuvat. Aluksi nimittäin kirjoitin tarinaa johonkin kuvitteelliseen paikkaan, mikä on aika hankalaa. Miten te muut kirjoittajat olette asian kokeneet?


Tilaustekstit

Tilausteksteistä sain hyvää palauteta. Tekstit toimivat tarkoituksessaan ja sain lisätöitä. Hienoa! (Tai kuten lukion persoonallinen historianopettajani tapasi elämänviisauteensa nojaten sanoa: makkaralla on kaksi päätä. Joudun tekemään vakavaa aikataulusuunnittelua, jotta kaikki tulee tehdyksi.)


Blogikirjoittaminen ja kritiikit

Tämän blogin alkulauseissa mietin sitä, miten täällä pitäisi itseään ilmaista ja kuinka blogiin kirjoitetaan. On hämmästyttävää havaita, etten ole pitkään aikaan enää erityisemmin miettinyt ilmaisuani, vaan tekstiä tulee helposti. Blogikirjoittaminen on tosi hauskaa! Aina silloin tällöin saan vieläpä sähköpostiviestejä satunnaisilta lukijoilta, jotka ovat milloin minkäkin syyn vuoksi tulleet blogiini. Viimeksi viestejä on tullut Piippolan vaarin lastenlaulufestivaalin jälkimainingeissa. Mukavaa!

Blogikirjoittaminen on myös tuloksellista. Kirsin kirjanurkassa blogisti Kirsi Hietanen kirjoitti Aamulehden jutusta, jossa useat kirjabloggaajat nostettiin oikeiden kriitikoiden kanssa miltei samaan kastiin - Kirsin mainio blogi muiden mukana. Olen huomannut, että blogeja seurataan tarkkaan myös kustantamoissa. Facebookissa tuon tuosta on joku tuttu blogi esillä kustantamojen sivuilla, ja julkisuudesta hyötyy sekä blogi että tietysti kustantamo. Esimerkiksi omassa blogissani esillä ollut Pia Pesosen Urho Kekkonen Straße on ollut katsotuimpien kirjoitusten joukossa pitkään sen jälkeen, kun Teos nosti sen esiin Facebookissa. Sain kirjailijalta kirjoituksestani kiitosviestin, sillä ilmeisesti myös Urho Kekkonen Straßea on luettu kirjoituksen jälkeen enemmän kuin ennen sitä. Hienoa, että laadukas kotimainen kirjallisuus kiinnostaa! Suosittelen edelleen kaikille Pesosen esikoista!

Edelliseen liittyy myös se, mitä Hanna pohti äskettäin omassa blogissaan: mitä lehtikritiikki vaikuttaa kirjan suosioon. Kirjoituksen jälkeen on käyty mukava keskustelu, jonka lopputulemana voitaneen pitää sitä, että ylipäätään kirjan esilläoleminen on kirjalle hyvä asia. Sillä ei välttämättä ole niin paljon merkitystä, onko kirjasta pidetty vai ei. Mainittakoon tässä kuitenkin vielä, että Hannan esikoisesta Ennustus on Hesarissa pidetty. Hyvä, Hanna! :-)

Rytmi muuttuu

Kirjoittamisieni rytmi on nyt kuitenkin muuttumassa. En osaa ennustaa, millä tavalla rytmin muutos vaikuttaa ja näkyykö se edes varsinaisesti ulospäin. Lähden nimittäin keksiviikkona kolmen vuoden vapaan jälkeen takaisin leipätyön kimppuun! Joka tapauksessa aiemminkin olen lukenut ja kirjoittanut pääsääntöisesti iltaisin, sillä päivällä olen touhuillut lasten kanssa. Nyt sama jatkuu, mutta arkirytmi muuttuu. Katsotaan, mitä tuleman pitää!