Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi. (Før jeg brenner ned. 2010. Suom. Päivi Kivelä.) WSOY. 2012. (306 sivua.)

Voi, Gaute Heivoll, minkä teit! Sait minut tyrmistymään ja rakastumaan. Voi, Gaute, Gaute! Sydämeni on tänä viikonloppuna auttamattomasti myyty länsinaapureille.

Etten palaisi tuhkaksi kertoo tositapausta kahdesta miehestä, jotka ovat kotoisin samasta kylästä. Toinen alkaa pyromaaniksi samoihin aikoihin, kun toinen syntyy. Jälkimmäisestä ei tule lakimiestä vaan kirjailija, tämä mieletön Gaute. Miehissä on muutakin yhteistä kuin kotikylä: he ovat kilttejä, fiksuja, menestyneitä koulussa, perheensä ainokaisia, toivottuja, rakastettuja lapsia, kaikkien odotusten arvoisia... kunnes.

Heivollin teosta on käsitelty niin laajasti muissa blogeissa, että tarkemman juonireferaatin voi halutessaan lukea vaikka Lukutuulian blogista. Minä olen nähkääs mykistynyt.

Etten palaisi tuhkaksi on blogihistoriani aikana ensimmäinen kirja, jota en olisi halunnut lopettaa ollenkaan. Koska se kuitenkin loppui, niin kuin käy kaikkien, paksuimpienkin kirjojen kanssa vääjäämättömästi joka kerta, halusin aloittaa sen heti alusta uudestaan. Henkeni oli salpaantunut, rintaa puristi. Halusin itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Apua! Eikä kirja antanut mihinkään kysymykseen minkäänlaista suoraa vastausta:

Onko vaikeneminen kultaa?
Mitä me ympärillämme näemme: todellisuuden vai toiveemme?
Voiko rakastaa liikaa?
Kenen syytä on, kun mieli murenee ja haarottuu?
Kuka määrää, mihin menemme?
Missä hetkessä syntyy taitekohta?
Kenet me näemme kun näemme itsemme?
Jii än ee.

Etten palaisi tuhkaksi on hiuksianostattavan jännittävä kirja. Heivollin tyyli on mielettömän jämptiä lyhyine lauseineen ja tarkkoine kuvauksineen, ja tähän teokseen se sopii kuin nakutettu. Jatkuvasti on tunne, että lauseessa on enemmän merkitystä kuin pinta antaa ymmärtää. Teoksessa ei ole tärkeää, kuka on syyllinen tuhopolttotekoihin, vaan tärkeämpää olisi, kuka/ketkä/mikä on syyllinen ihan kaikkeen. Vai onko syyllistä edes olemassa.

Lauvslandsmoenissa koulun kohdalla hän sammutti ajovalot. Aluksi hän ei nähnyt mitään, sitten silmät alkoivat tottua ja lopulta ajaminen sujui oikein hyvin. Täytyi vain totutella vähän. Hän sytytti taas valot. Koulunpihan kohdalla hän kääntyi vasemmalle. Dynestøliin päin. Jalkapallokentän aita oli osittain romahtanut. Koulurakennukset olivat pimeinä. Aina kun hän ajoi koulun ohi tuntui kuin kouluajasta ei olisi vielä pitkääkään aikaa. Se ikään kuin tuli takaisin, vaikka siitä oli yhdeksän vuotta. Hän muisti millaista se oli ollut. Hän oli ollut paras kaikissa aineissa, yksin huipulla. Toisinaan hän kuuli vieläkin Reinertin äänen: Voisitko lukea meille vähän, Dag? Voisitko soittaa meille ensimmäiset tahdit, Dag? Voisitko kirjoittaa tämän lauseen taululle, Dag, sinulla kun on niin hyvä käsiala. Reinert oli antanut hänelle uskon, että hänestä voisi tulla mitä tahansa. Reinert oli nähnyt hänet. Käsittänyt, kuka hän oli, mihin hän kelpasi, miten ainutlaatuinen hän oli. Hän ei ollut niin kuin toiset, ja sen Reinert oli käsittänyt. Toisista saattoi tulla maanviljelijöitä, sähköasentajia, kirvesmiehiä ja putkimiehiä ja ehkä poliiseja.

Mutta entä hänestä? Dagista? Mitä Dagista tulisi?

Huhhuh. Mieletöntä.


Tähtiä: 5/5.


Vaadin Heivollilta lisää suomennoksia!
Tätä ei edes pysty lukemaan ajattelematta Norjan kauheuksia Utøyan saarella.
Koska Etten palaisi tuhkaksi on ollut laajasti esillä, muiden mielipiteitä on helpoin katsella Google-haun tuloksista. Ihan eri mieltä kanssani on kuitenkin ollut Anki, jonka kirjoitus kannattaa kurkistaa (etteivät asiat olisi niin yksioikoisia).

PS. Tämäkin sopii Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen. Haasteessa jo toinen teokseni!
2. PS. Se toinen sydänpuoliskoni meni ruotsalaisille tässä: Satan takes a holiday.

Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia.

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia. (The Discomfort Zone. 2006. Suom. Tero Valkonen.) Siltala. 2012. (245 sivua)

Epämukavuusalue on Jonathan Franzenin esseekokoelma, tai pikemminkin kirjailijan oma osaelämäkerta, jossa hän läpikäy lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuiseksi kasvuaan. Suosittu yhdysvaltalaiskirjailija ei kerronnassaan säästele itseään, vaan lataa itsekritiikkiä melkoisesti, sekä kohdistaa osan piikeistä myös perheeseensä ja muihin merkittäviin lapsuusvuosien yhteisöihin.

Omaelämäkerroissa on aina taustalla perustava kysymys: millaisena kirjailija haluaa itsensä nähtävän? Vaikka Epämukavuusalue on nimensäkin puolesta jotakin sellaista, johon ei ole kaikkein helpoin tekijänsä tarttua, kirjassa esitetyt katkelmat elämästä on valittu tarkoin, tai juuri ne ovat syystä tai toisesta tarttuneet kirjailijan muistoihin paremmin kuin muut tapahtumat. Omaelämäkerta, ihan niin kuin elämäkertakin, on aina harkittu kuva päähenkilöstään. Epämukavuusalue esittää Jonathan Franzenin lukijalle sellaisena, kuin Franzen sen itse on halunnut maalata. - Voisi hieman liioitellen todeta, että kyseessä on tällä kertaa surkeudesta suuruuteen -veistely.

Odotin suosikkikirjailijalta jotakin mahdotonta, hengästyttävää viiltävyyttä ja tiukkaa terävänäköisyyttä, mutta Epämukavuusalue ei jaksanut kannatella kiinnostustani kovinkaan pitkään. Luin kuitenkin sinnikkäästi teoksen loppuun saakka, ja kiinnostavinta taisikin olla lopun osuus. Lopussa nähkääs Franzen ikään kuin eheytyy lintuharrastuksen kautta ja harrastuksen kuvaus on hienoa rinnastuen avio-ongelmiin, hän antaa itselleen luvan rakastaa äitiään ja muutenkin tuntuu balansoituvan suhteessa muihin ihmisiin ja suhteessa itseensä.

Varsin uuvuttavassa ja jaarittelevassa teoksessa oli omat hyveensäkin. Erityisesti pidin kertomuksesta Kaksi ponia, jossa Franzen selvittää pitkästi sarjakuvapiirtäjä Charles M. Schulzin elämää ja uraa. Schulzin elämä ja kokemukset Epämukavuusalueessa rinnastuvat houkuttelevasti ja selittävästi Franzenin omaan elämään ja kokemuksiin. Syntyy kiehtova merkitysten luuppi. Yhtälailla luuppi syntyy siitä, kun Franzen kertoo tuntevansa Sigmund Freudin teorioita, ja yhtä aikaa hän rämpii tekstissään äitisuhteessaan. Franzen ikään kuin selittää äidistä eroon pyristelyn psykoanalyysin ja sen johdannaisten teorioilla. Ja kuitenkin kyseessä on aina vain elämä ja universumi itse:

Mutta milloin se varsinainen tarina sitten alkaa? Olen neljäkymmentäviisivuotiaana melkein päivittäin kiitollinen, että olen se aikuinen joka tahdoin seitsemäntoistavuotiaana olla. Vahvistan käsivoimiani kuntosalilla, ja minusta on tullut aika hyvä työkalujen käsittelijä. Mutta häviän myös melkein päivittäin taisteluja sille seitsemäntoistavuotiaalle joka on yhä sisälläni. Syön lounaaksi puoli purkkia Oreo-keksejä, katson liikaa televisiota, lausun yleistyksiin perustuvia moraalisia tuomioita, juoksen ympäri kaupunkia revenneissä farkuissa, juon tiistai-iltana martineja, tuijotan kaljamainokseen pantua rintojenväliä, määrittelen tylsäksi jokaisen ryhmän johon en voi kuulua, tunnen halua viillellä Range Rovereita avaimella ja repiä niiden renkaat riekaleiksi ja teeskentelen etten kuole koskaan.

Peruspulma, se että tietoisuus yhdistyy tyhjyyteen, ei katoa koskaan. Sitä ei koskaan lakkaa odottamasta että todellinen tarina alkaisi, koska ainoa tosi tarina on lopulta se, että ihminen kuolee. (s. 143 - 144)

Huumoriakin Franzen on siis teoksessaan päässyt ajoittain kylvämään. Pidin Epämukavuusalueesta myös erityisesti yhtenä kirjailijakirjana. Osa teistä muistaa varmasti Kirjallista elämää -haasteen viime vuodelta, ja siihen tämä sopisi mainiosti! Vahvuuksiin voidaan lukea sekin, että vaikka kirja ei ollutkaan mikään häikäisevä esitys, siinä oli jonkin verran sellaista yhteiskunnallista ja yhteisöllistä tarkkuutta, jota olisin kaivannut lisääkin. Saattaa siksi olla, että jaksan vielä kokeilla kirjailijan parhaimmaksi sanottua Vapautta.


En ole siis muuta lukenut Franzenilta, mutta ylistettynä kertojana halusin tämän tutustumisretken tehdä. Epämukavuusalue taisi olla huono valinta kirjailijan ensimmäiseksi... Katsokaa toki, mitä muutkin ovat kirjoittaneet, esimerkiksi blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjava kammari ja Kirjojen keskellä. Minulta tippuu kirjailijan kiemurteluista huolimatta Epämukavuusalueelle lukukokemuksena


tähtiä: 2/5


PS. Ai niin, tämähän taitaa sopia hienosti Sinisen linnan kirjaston Marian Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen!

Sanataidetta sirkuksessa

Saimme ilon nauttia koko perhellä Sirkus-Finlandian näytöksestä alkuviikolla. Klovni Sebastian eli vatsastapuhuja Seppo Tauriainen teki meihin kaikkiin lähtemättömän vaikutuksen.

Ei voi kuin ihailla artistia, joka ottaa niin pienten kuin isojen sydämet omakseen. Koko yleisö sai makeat naurut Sebastianin ja hänen kavereittensa turinoista. Loistavaa! Hersyvää! Tätä meillä muistellaan pitkään! "Ai, sä osaat laskea!"

Tässä vielä muita väläyksiä taianomaisesta elämyksestämme:

Kiinalaista Oriental Swan -akrobatiaa.

Mainio The Buldig Brothers.

Hämmästyttävä Marko Karvo.

Klovnit Bonbon ja Tiina.

Käsittämätön surmanajo!
The Diorios-ryhmä ajaa metallipallossa neljästään.

Kyllä meillä oli mukavaa!

Elävien kirjoihin

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin. Gummerus. 2011.

Tässä pelissä hänellä ei voi olla valtteja, koska hänelle ei ole jaettu edes kortteja.

Kirjailija ja poliisi Marko Kilpi vakuutti minut uusimmalla jännitysromaanillaan Elävien kirjoihin. Teos kertoo huumeidenkäytöstä ja huumerikoksista nyky-Suomessa sekä poliisien että narkomaanien näkökulmasta. Olli ja Elias ovat poliisipari, jotka selvittelevät huumeiden liikkeitä pikkukaupungissa (Kuopiossa?). Pike on vankilasta vapautuva entinen narkkari, pimeän kuningatar, joka yrittää, jos ei itsensä, niin edes yksivuotiaan lapsensa vuoksi pysyä kuivilla. Lalli on Piken ex-mies, julmaotteinen huumeruhtinas. Tärpätti ja Limppu ovat narkkareita, joilla asiat tuppaavat menemään aina vähän sinnepäin. Riitta on Piken uusi naapuri, jota aviomies pahoinpitelee julmasti, ja Tiina on Riitan tytär. Rinne on yrittäjä, joka on sotkenut itsensä huumeporukoihin. Loput sivuhenkilöt ovat joko narkkareita tai poliiseja, ja kaikkien elämää Kilpi kuvaa äärettömän uskottavasti. Tarinan liepeillä häilyvät myös lähiöhiekkalaatikoillaan istuskelevat äidit lapsineen sekä omakotitaloalueen asukkaat.

Elävien kirjoihin on intensiivinen romaani. Se koukuttaa ja liikuttaa. Paitsi että se kuvaa sekä huumeidenkäyttäjien elämää että poliisityötä tarkasti ja terävästi, se kulkee myös henkilöiden psyykessä. Lukijan on helppo samaistua ahdistukseen ja pelkoon, ja toisaalta myötätuntoon ja auttamisenhaluun.  Näin Kilpi antaa tehokkaan väläyksen suomalaisesta yhteiskunnasta selittämättä sitä puhki tai moralisoimatta ihmisten valintoja. Tämä on teoksen ehdoton vahvuus. Se pistää miettimään.

Mitä ikinä teetkin tästä eteenpäin, kannattaa miettiä tarkkaan, mitä se tarkoittaa ja mitä siiträ seuraa. Miten monta mahdollisuutta sinä tarvitset?

Elävien kirjoihin on lähes viidestäsadasta sivustaan huolimatta nopealukuinen teos. Suuresta henkilömäärästä ja monista juonenkäänteistä huolimatta kokonaisuus pysyy vaivatta kasassa. Kilven kieli on erittäin selkeää, mutta siinä on myös kuvallisuutta. Dialogit ja henkilökuvat ovat erinomaisia. En tyypillisimmilläni lue jännitysromaaneja, mutta Kilpeen aloin tutustua Amman kehotuksesta. Elävien kirjoihin ei jää viimeiseksi Kilvekseni.

Tähtiä: 4/5

Elävien kirjoihin voitti Savonia-palkinnon tammikuussa 2012, ja se on tulossa elokuvaksi 2013. Ohjaajana on Aku Louhimies ja poliisiparia esittää Pirkka-Pekka Petelius ja Mikko Leppilampi.

Elävien kirjoihin osallistuu Morren Kuusi kovaa kotimaista -lukuhaasteeseen.

Oulun seudun kirjabloggaritapaamisen satoa

Muutamat kirjablogit muuttuivat lihaksi ja liikkeeksi, ääneksi ja älynväläyksiksi Oulussa perjantaina 20.7.2012, kun järjestimme laatuaan alueen ensimmäisen kirjabloggaritapaamisen. Koska sääennusteet olivat tylyn vaihtelevia, puistopiknikin sijasta kokoonnuimme - missäpä muualla kuin - kirjastossa. Oulun upea Marjatta ja Martti Jaatisen suunnittelema pääkirjasto maakuntakokoelmahuoneineen tarjosi meille paikan lisäksi myös sisältöä tapaamiseemme.

Oulun kaupunginkirjasto kesällä 2011. (Kuva: Entressen kirjasto)

Oulun pääkirjastorakennus sijaitsee torinrannassa Oulujoen suistossa. Sanotaan, että Oulussa kirjasto ja teatteri on rakennttu merelle, syväsatama maalle ja yliopisto suolle. Sanonta pitää jämptisti paikkansa. Oulussa on aina osattu!

Kesäisen perjantain kirjallisissa harrastuksissa kanssani viettivät Villasukka kirjahyllyssä, Tarinauttisen hämärän hetket ja Lukukausi. Mukana tapaamisessa oli kanssamme aluksi myös kirjaston edustajana kirjastotoimen apulaisjohtaja Maija Saraste, joka on muuten koululaisten kirjallisuusdiplomitoiminnan äiti!

Kirjallisuus- tai lukudiplomin taustalla on ollut ajatus saada lukeminen näyttäytymään yhtä merkittävänä harrastuksena kuin vaikkapa urheilu, josta saa palkinnon ja tunnustuksen. Lukutoukkia pidetään monesti pelkkinä sohvaperunoina, ja toisaalta lukeminen on harrastuksena aika näkymätön, vaikka mikäpä olisi lukemista hienompi harrastus? Lukudiplomilla lapset voivat saada lukemisharrastuksestaan tunnustusta, josta voi diplomin kera kertoa myös kummeille ja isovanhemmille. Loistoajatus, eikö? Oulusta lukudiplomitoiminta on levinnyt koko maahan.

Tutustuimme lyhyesti myös kirjaston tietopalveluihin, kuten Ostrobotnia-tietokantaan ja pohjoispohjalaisia kirjailijoita esittelevään Pakkala-sivustoon. Mietimme myös, voisivatko kirjasto ja kirjablogit tehdä jonkinlaista yhteistyötä keskenään. Loppuajan keskustelimme tietysti bloggaamisesta ja hyvistä kirjoista. Kirjojen vaihtopöydästä sain itse mukaani Villasukalta Marko Hautalan Käärinliinat-teoksen. (Gulp, lukemattomien pino vain kasvaa ja kasvaa..!)

Keskustelimme tapaamisessamme myös seuraavasta kiinnostavasta aiheesta: onko sattumaa, että kirjabloggaritapaamisessa on läsnä suurin piirtein saman ikäisiä naisia? Mitä te muut sanotte? Minkälainen on kirjabloggarin profiili, vai onko sellaista edes löydettävissä?

Kirjastokäynti palautuksineen ja lainoineen säilyi tällä kertaa itselläni kohtuuden rajoissa. Saimme sitä paitsi kirjastonhoitajalta synninpäästön kirjojen hamstrauksesta ;-): on hyvä, että lainataan ja kirjat kiinnostavat! Olisi kamalaa, ellei löytyisi mitään kiinnostavaa... Tässä saalistani:

Ideakirjoja.

Kiitos kaikille tapaamisessa mukana olleille <3! Tunnelma tapaamisessamme oli leppoisa ja keskusteltavaa olisi riittänyt varmasti pitemmäksikin aikaa. Otamme tapaamisen jossakin vaiheessa uusiksi!

Jonnekin pois

Lionel Shriver: Jonnekin pois. (So much for that. 2010. Suom. Seppo Raudaskoski.) Avain. 2011.


Lionel Shriverin tuskaisa Poikani Kevin jätti minuun lähtemättömän jäljen. Se kirja ei ole jättänyt rauhaan sitten viime kesän, ja nyt oli uudemman Shriverin vuoro.

Jonnekin pois kertoo Shepistä, keski-iän loppuvaiheessa olevasta entisestä yrittäjästä, joka haaveilee leppoisista loppuelämän päivistä jossakin muualla kuin kaikki rahat ja voimat vievässä ruuhka-Amerikassa. Shep on jo lähdössä rentoon Afrikkaan, kun asiat mutkistuvat ja niin sanottu Toinen Elämä peruuntuu - mutta peruuntuuko lopullisesti?

Jonnekin pois voidaan lukea avioliittoromaanina. Sitä voi luonnehtia painavasti yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi kirjaksi. Sen tarkoitus voi olla myös kuvata ihmissuhteita laajemminkin. Jonnekin pois -romaanin on sanottu olevan myös paras kuvaus syövästä, mitä kirjallisuudessa on tehty. Kirja on myös viiltävä kertomus kuolemasta ja sen kohtaamisesta. Kaikki on varmasti totta, mutta minä luin Jonnekin pois -teosta kuin matkakirjaa: matkana mielessä, matkana muutokseen. Toimii!

Se on jotenkin niin hirveää, kun minulle tolkutetaan, että minulla on maailman mahtavin elämä josta ei voi panna paremmaksi, mutta silti se elämä on  täyttä paskaa. Tämän pitäisi olla maailman mahtavin maa, mutta Jackson on oikeassa, tämä on täyttä huijausta. (--) (s. 35)

Näin Shep miettii, ja pois pitää päästä. Kuitenkin elämä asettaa omat panoksensa peliin, ja tilanne vaihtuu. Pian äänikin vaihtuu kellossa:

Ääni takertui Shepin kurkkuun. Miten hyvä tuuri sinulla on ollut, miten hyvin sinulla on ollut asiat, ei tietenkään ole enää. Hän olisi voinut pitää saman puheen itselleen. (s. 116)

Miksi ei siis vain elää hetkessä ja ottaa elämästä kaikki irti tässä ja nyt? Miksi ei raudanvakavasti toteuttaisi itseä juuri sillä hetkellä, kun kaikki portit ovat auki - NYT?

Mutta se ajatus, että jossain on maa, joku valhalla... eikä aina edes toinen maa vaan toinen työpaikka, tai täydellinen avioliitto, tai jos vain tulisin raskaaksi, jos saisin jostain vastauksen... Ymmärrän miksi sellainen ajatus viehättää, mutta en ole varma onko sellaista vastausta olemassakaan. Tulee mieleen Tšehovin Kolme sisarta, näin sen Templessä viime kuussa. Naiset asuvat peräkylässä ja haikailevat, että kunhan pääsisivät Moskovaan niin sitten. Mutta yleisö tietää ihan hyvin ettei Moskovassa mikään ole toisin, eli tavallaan he ovat onnekkaita kun jäävät. Ehkä sinäkin olet. Voit pitää kiinni siitä kuvitelmasta, että jossain on ratkaisu, pelastus. (s. 191)

Shriver kuljettaa kertomustaan jälleen taidokkaasti erittäin kiinnostavien henkilökuvien kautta. Juonenkäänteitä tulee varsinkin tarinan loppupuolella tiuhaan, niin että mielenkiinto pysyy vaivatta yllä. Kirjailija näyttää raadollisesti, minkä sekasorron ja järjettömyyden keskellä yhdysvaltalaiset asuvat. Suomalaisena tulee peljänneeksi, menemmekö mekin yhteiskuntana samaan suuntaan. Minulle teoksen loppu oli kuitenkin lukijan palkinto: nauroin ja sain vakavan viestin jälkeen hyvän mielen.

Suosittelen laadukasta, herkkää, syvävireistä, ajatuksia nostattavaa mutta humoristista ja helppolukuista kirjaa etsivälle. Kirjan viestiä mukaellen: miksi et alottaisi Jonnekin pois -teosta jo tänään? Jonnekin pois ei lyö laudalta Poikani Keviniä, mutta tähtiä ropisee.

Tähtiä: 4/5.

Nyt minun on ihan pakko lähteä lukemaan tästä kirjasta muiden mielipiteitä, joita olen vältellyt tähän saakka spoilaantumisvaaraa vältellen. Minua ennen Jonnekin pois on luettu monessa blogissa, ainakin seuraavissa: Järjellä ja tunteella, Opuscolo, Luetut, lukemattomat, Booking it some more, Luettua, Lukutuulia, Ilselä, Kirjojen keskellä, Kirjava kammari, Kolmas linja, Lumiomena, Täällä toisen tähden alla, Mari A:n kirjablogi ja Leena Lumi.

Oulun seudun kirjabloggarien tapaaminen

freedigitalphotos.net / Stuart Miles

Oulussa järjestetään kirjabloggarien tapaaminen perjantaina 20.7.2012 klo 15.00.

Ilmoittautumiset ja tarkemmat tiedot Paulalta sähköpostiosoitteesta luenjakirjoitan at gmail piste com.

Tervetuloa mukaan! <3

Jos olisin...

Leena Lumi haastoi minut Valkoiselta Kirahvilta alkaneeseen viehättävään kesäpeliin, jossa jatketaan kirjan nimillä virkettä "Jos olisin x, olisin..." Kiitos ilahduttavasta haasteesta, Leena! Pitäydyn vastauksissani vain kirjoissa, jotka löytyvät myös blogistani, vaikka olisi houkuttelevaa vastata myös muilla. Käytän osittain Leenan lauseita, osittain pistelen mukaan omiani.


Jos olisin kysymys
olisin Arvaa mikä minusta tulee isona.

Jos olisin matka
olisin Yön ja päivän kartta.

Jos olisin kannanotto
olisin Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö.

Jos olisin toteutunut unelma
olisin Joutilaat vanhemmat.

Jos olisin tunnetila
olisin Rakkauden aikakirja.


Jos olisin tuoksu
olisin Melukylän lapset.

Jos olisin energiaa
olisin valoa valoa valoa.

Jos olisin suru
olisin Lolita tai Poikani Kevin.


Jos olisin hetki
olisin Luova mieli - kirjoittamisen vimma ja vastus.

Pelin henkeen kuuluu haastaan mukaan kolme uutta bloggaria, ja haasteeni lähtee tällä kertaa
Marjikselle
Kirjanaiselle ja
Booksylle.

Haastetut saavat vapaasti käyttää minun lauseitani tai keksiä omansa. Kuvat vastauksissa ovat suositeltavia!

Samalla juhlistan tällä kepeällä kesähuvilla blogini 201. postausta :-).
Kesäiloja kaikille!

Kulttuurin ja kirjan syksy Oulussa 2012

Kirjallisuutta, jazzia, ilmakitaran MM, klassista musiikkia, stand upia, musiikkivideoita, kirjailijoita, metallia, runoja, konemusiikkia...


Oulussa pidetään juhlaviikot 2. - 26.8.2012.

Tutustu koko ohjelmaan (http://www.oulunjuhlaviikot.fi/) ja loikkaa mukaan elokuussa!

Juhlaviikkojen osana oululainen kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry järjestää yhdeksännet Muusajuhlat, joka on kiehtova poikkitaiteellinen sanataidefestivaali 11. - 19.8.2012.

Kutsuva ohjelma Huutomerkki ry:n sivulla: http://www.huutomerkki.fi/muusajuhlat/2012/.

Laajassa ohjelmassa on jotakin jokaiselle ja tapahtumapaikkoja on ihastuttavasti paitsi Oulussa myös lähikunnissa!


Muusajuhlien kanssa samaan aikaan ja SuurOulun messujen yhteydessä pidetään myös kirjamessut.
Tietoa verkossa: http://www.pohjois-suomenmessut.fi/kirjamessut12/


Syksy alkaa täällä rytinällä!

Sisämeren kalastaja ja scifin lukemisesta

Ursula Le Guin: Sisämeren kalastaja. (A Fisherman of the Inland Sea. 1994. Suom. Jyrki Iivonen.) Tampereen Science Fiction Seura. 2000.


Olen viimeistään opiskeluaikana 1990-luvulla lukenut itseni irti scifistä, joka sitä aiemmin oli yksi suosikkigenreistäni, jopa lajityyppien ykkönen. On hankala muistaa, mikä olisi Sisämeren kalastajaa edeltävä tieteiskirja, jonka olen lukenut. En oikein osaa edes selittää, miksi scifi nykyisin vieroksuttaa. Voi olla, että muu vain innostaa nyt enemmän. Toisaalta scifi ei ole oikeastaan yhtenäinen genre, vaan se jakautuu moniin alalajeihin, joista toiset ovat toisia kiinnostavampia. Scifi voi myös käsitellä mitä erilaisempia aiheita, ja on selvää, että toiset aiheet vetävät paremmin kuin toiset.

Ursula Le Guinin Sisämeren kalastaja löytyi kirjaston poistopisteestä eurolla. Vanhaa tuttavuutta omalta scifi-kaudelta en voinut jättää enää hyllyyn nököttämään, vaan tein sijoituksen ja toin kirjan kotiin. Kesälukemisena novelli ja tavallisesta poikkeava genre menevät mainiosti!

Sisämeren kalastaja ei kuitenkaan ole tiukasti ajateltuna novellikokoelma, vaan se on pino tarinoita. Täytyy valitella, ettei pino vetäissyt minua takaisin scifi-harrastajaksi, vaikka ihan kelvollisesti kirjan parissa viihdyinkin. Jokin vaan ei minua saa syventymään maailmaan, jossa esimerkiksi välitön, valoa nopeampi matkustaminen, niin sanottu samanaikaisuus on mahdollista. Ei, vaikka se onkin mielenkiintoinen ja kiehtova ajatus!

Niinpä Sisämeren kalastajaan Ursula Le Guinin kirjoittama johdanto on kuin suora puhuttelu minulle. Johdanto alkaa nimittäin kirjailijan pohdinnalla siitä, mitä tieteiskirjallisuuden lukeminen on ja miksi sitä jotkut eivät lue. Hän luettelee nipun tekosyitä, joilla tieteiskirjallisuutta lukemattomat monesti toimintaansa perustelevat ja joista en kyllä edes tunnista itseäni. Tekosyitä, jotka kirjailija terävästi todistaa perusteettomiksi, ovat muun muassa seuraavat:

• pelko, että scifi on silkkaa ydinfysiikkaa eikä sitä voi tavallinen ihminen ymmärtää
• scifin pitäminen epäinhimillisenä tai eskapistisena
• scifin aiheet ovat kaukana oikeasta elämästä
• scifiä pidetään masentavana (ehkä eniten synkkien tulevaisuuskuvien vuoksi)

Johdannon lopuksi Le Guin kertoo, miksi itse pitää tieteiskirjallisuudesta. Hän listaa kaiken sen, josta voin olla yhtä mieltä: tieteiskirjallisuus saa voimansa mielikuvituksesta, metaforista, konventioiden vapaudesta, moraalisesta vapaudesta, kiihkeydestä, tyylikkyydestä ja kauneudesta. Kiitos Ursula Le Guin, en minä tähän scifiä toki kokonaan jätä!

Sitten itse kirjaan.

Sisämeren kalastaja on kokoelma kahdeksasta Le Guinin tarinasta. Kirjailijalle tyypillisesti tarinoissa esitetään meidän maailmastamme poikkeavia yhteiskuntajärjestelmiä ja pohditaan osittain myös naisten asemaa tai sukupuolirooleja ja sukupuolijärjestelmäämme ylipäätään. Mukana on viehättäviä psykologisia juonteita. Suosikkinovelleikseni nousevat Newtonin uni ja Kivi joka muutti asiat. Nämä kaksi novellia kirjailija mainitsee yllättäen kokoelman surullisimmiksi. Ne ovat totta vieköön koskettavimpia - ja myös kokonaisuuksina eheimpiä.

Newtonin uni kertoo tarinaa yhteisöstä, joka on siirretty maapallolta pois luomaan uutta hygienistä, saastumatonta ja älykästä maailmaa. Maapallon muistot kuitenkin kulkevat mukana näkyinä, hallusinaatioina, selittämättöminä tunteina ja aistimuksina. Tarinassa käsitellään ulkopuolisuuden, erilaisuuden ja suvaitsevaisuuden teemoja koira ei pääse karvoistaan -tunnelman lävitse.

Kuinka me saatoimmekaan ajatella että me voisimme vain lähteä? Minä me oikein itseämme pidimme? Kaikki tuo on sitä mitä me toimme itsestämme mukanamme... Hevoset ja valaat ja vanhat naiset ja sairaat lapset. Ne ovat meitä, me olemme niitä, ne ovat täällä.

Kivi joka muutti asiat puolestaan on kertomus nureista ja obeista, kahden kansanryhmän orjat - hallitsijat-asetelmasta. Obit ovat valtaa pitävä joukko, joka käyttää nureja kaikin tavoin hyväkseen. Nurien tehtävä on palvella hallitsijoitaan, muun muassa rakentaa ja järjestellä obien ympäristöä. Nurien itsetunto kuitenkin kasvaa sellaisiin mittoihin, että vallankumous on enää yhden kivenheiton päässä. Tarina on erinomainen kuvaus siitä, miten käsityskykymme ja identiteettimme ovat sidoksissa kieleen. Jos vapauden ja tasa-arvoisuuden käsitteitä ei ole, niitä ei voi olla myöskään ilmiöinä. Kun käsitteet syntyvät, ilmiöt ovat mahdollisia. Kieli ja ilmiöt kulkevat myös toisessa järjestyksessä, mutta aina käsikkäin.

"Sinivihreä väri - sellainen kuin tuo kivi jota näytät kantavan koristeenasi - saattaa adjektiivisessa muodossaan mallin sisällä viitata kahlehtimattoman tahdon ominaisuuteen. Substantiivina tuon värin funktiona voisi olla - kuinka minä nyt sen sanoisin - pakon poissaolo, valvonnan puuttuminen, itsemääräämisen ehto..."
"Vapaus", nur sanoi, "tarkoittaako se vapautta?"
"Ei, ystävä hyvä", sanoi Kaniikki. "Se tarkoitti sitä joskus aikoinaan mutta ei tarkoita sitä enää."
"Miksi?"
"Koska sana on jäänyt pois käytöstä", sanoi Kaniikki alkaen väsyä tähän kummalliseen keskusteluun. "Menehän pois niin kuin kunnon nur tekee ja pyydä palvelijaani tuomaan minulle aamiaiseni."

Kokoelmalle nimeään lainannut tarina on osa kolmen viimeisen tarinan ryvästä ja näistä kiinnostavin. Toinen tarina eli sisämeren kalastaja kuvaa matkustamista samanaikaisesti, valoa nopeammin, ilman minkäänlaista viivettä. Kun matkassa tapahtuu tarinan päähenkilöllä ryppy, hän siirtyy ajassa menneisyyteen omaan historiaansa ja saa uuden mahdollisuuden ihmissuhteissa. Kokoelman päätös onkin kiinostava pyörittely aikavääristymillä.

Kaiken kaikkiaan Sisämeren kalastaja oli minulle kaipaamaani vaihtelua omaan mukavuusalueeseen ja mukava paluu scifin määrittelemättömiin maailmoihin. Le Guinin teoksille tämä kokoelma ei kuitenkaan tee oikeutta, vaan on tieteiskirjallisuuden grand old ladyn tuotannossa lähinnä keskinkertainen esitys. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti Le Guin -faneille ja yllä kuvatuista aiheista scifissä kiinnostuneille!

Tähtiä: 2/5

* * *

Mitä mieltä scifistä olet? Miten sitä luet?

Suosittele jotakin mielestäsi loistavaa 2000-luvun tieteiskirjaa! (Taisi tästä sittenkin jäädä lievä jano!)

Hui! Merirosvoja Suomen suvessa?

Meidän perheessä kuluu kasoittain merirosvokirjallisuutta. Asian mukaisesti pikku piraatit kirmaavat tuon tuosta yläkerrasta alakertaan mitä upeammissa rekvisiitoissaan ja leikki levittäytyy varsinkin kesäisin pihalle saakka. Merirosvoruhtinaat tietävät elämästään kaiken oleellisen, kiitos oman merirosvokirjastomme ja lähikirjaston avuliaiden kirjastontätien ja -setien!

Lähikirjaston lastenkirjaosastolta ei löydy 3- ja 5-vuotiaille enää kuin sattumalta sellaisia merirosvokirjoja, joita meillä ei olisi jo luettu. Tiedon ja seikkailunjano on silti edelleen valtava! Onneksi jatkossa on seikkailuja edelleen luvassa, sillä vanhemmille lapsille löytyy hyvää tavaraa kansien välissä vielä paljon - siitä vähän lisää postauksen lopussa.

Aluksi esittelen tuosta hurjasta, mutta niin kiehtovasta tarustosta joitakin kirjoja, joita meillä on tykätty lukea.

Piraatti-Pete

Ensimmäisenä saa kunnian purjehtia esiin käännöskirjallisuus. Mikään ei nimittäin vedä vertoja Rose Impeyn ja Nathan Reedin Piraatti-Peten seikkailuille, ainakaan jos meidän pojilta kysytään. Piraatti-Pete seikkailee Paula-mummon (ja se jos joku on meidän perheessä hupaisaa ;-)!), Pontus-koiran ja Pedro-papukaijan kanssa mitä eriskummallisimmissa tilanteissa, ja heidän kintereillään väijyvät aina keljut Lumpio ja Lampio. Sarjassa on julkaistu kahdeksan osaa, ja tarina sopii luettavaksi kaikille perheen pienimmille tai itse luettavaksi napakuutensa ansiosta lukemaan opetteleville. Aikuinen lukijakin nauraa näille tarinoille, joista pieni lapsi nauttii, kun sankari aina voittaa ja pahat saavat kiltillä tavalla palkkansa. Voihan mönkivät meduusat, tällaista reipasta lastenkirjallisuutta toivoisi lisää!

Apua, merirosvoja!

Kestosuosikkimme Mauri Kunnas on tehnyt myös hauskan ja viihdyttävän piraattikirjan Apua, merirosvoja! Kirjassa on useita merirosvotarinoita Mauri Kunnaksen pettämättömään tyyliin, ja kuvissa on, mitä katsella. Apua, merirosvoja! ei takuulla tuota pettymystä sellaiselle ipanalle, joka haaveilee merirosvon "ammatista".

Miina ja Manu

Rakastetut ja vihatut Miina ja Manu ovat myös sotkeutuneet merirosvomaailmaan, kun he seikkailevat Merirosvolaivalla. Miina ja Manu -mainen tarina vie pienen kirjojen ystävän aarrejahtiin, jossa moni merirosvoille tuttu asia on aivan kohdallaan keripukkia myöten. Loppu on kirjasarjalle tyypillinen, ja/mutta meillä pienet tykkäävät. Miina ja Manun kyytiin sopii kaikkien hypätä vauvasta vaariin!

Peter Pan

Kotimaisesta kirjallisuudesta merirosvoseikkailuja saakin sitten alkaa etsiä suurennuslasin kanssa, kun ulkomailla tarusto elää voimakkaampana: Peter Pan on paljon muutakin kuin merirosvotarina, mutta Kapteeni Koukku pitää aina pintansa. Vaikka tälle antisankarille käykin köpelösti, kuten merirosvoille yleensäkin, silti seikkailu ja juonittelu kiinnostaa, ja Koukku on tarun kiinnostavin hahmo - ainakin meillä eittämättä. Peter Panista on monia versioita, ja meillä hyllyssä on muun muassa Disney-klassikko. Peter Pania kaikille viimeistään kouluiässä!

Lisää vauhtia! Merirosvolaiva

Hauska ja mukaansatempaava merirosvokirja on Louie Stowellin ja Christyan Foxin Lisää vauhtia! Merirosvolaiva, jossa lukija päsee sukeltamaan seikkailuun kieputtamalla merireittejä myöten pientä vieterivetoista merirosvolaivaa. Kuvituksessa on muutenkin kosolti tutkailtavaa ja tarina on - tässä tapauksessa voi sanoa kirjaimellisesti - vetävä. Meidän laivasta on meren myrskyissä katkennut jo päämastokin, mutta eipä se menoa haittaa! Sopii kaikenikäisille!

Mahtava merirosvoseikkailu

Nokkelasti suomeksikin Sirpa Kuneliuksen riimittelemä Johnny Duddlen Mahtava merirosvoseikkailu on karmiva tarina aarteen perään kullan kiilto silmissään lähtevästä merirosvoporukasta. Tarinan lopussa paljastuu yllätys, joka pienimmiltä saattaa jäädä jopa hoksaamatta. Suosittelen tätä kirjaa helposti kouluikäisille, mutta sitä nuoremmille vanhempien kannattaa ensin lukea tarina itse. Meille tämä on sopinut mainiosti.

Onnenpoukaman aarrejahti

Pikku Prinsessastaan tuttu Tony Ross on tehnyt myös merirosvoaiheisen kirjan, Onnenpoukaman aarrejahti. Siinä pikkukissat Tippa ja Vilkku joutuvat mukaan merorosvoelämään, salakapakoihin ja aarrejahtiin. Lopulta täpärien tilanteiden jälkeen aarre löytyykin, ja se on jotakin yllättävää ja ihanaa! Sarjakuvamaisesti toteutettua teosta voi suositella kaikille yli kolmevuotialille!

Tietokirjat

Merirosvoista kertovia lapsille suunnattuja laadukkaita tietokirjoja löytyy luettavaksi myös jonkin verran. Kirjoissa asiaa lähestytään kiintoisasti, mutta äidille sydämentykytystä on aiheuttaneet ne monet kirjat, joissa seikkaperäisesti kuvataan merirosvojen rangaistuksia tai kohtaloita kidutuksineen kaikkineen. Toistaiseksi meillä on päästy asioiden yli kuitenkin traumoitta, vaikkei kauheuksia ole voitu aina ohittaakaan. Tietokirjoista mainttakoon esimerkiksi Willian Teachin Mustaparran merirosvomaailma. Seikkailu Karibialla, joka kertoo paitsi Mustaparrasta myös muista merkittävistä muinaisista merirosvoista, Merirosvot hyökkäävät, jossa mukana tulee cd interaktiiviseen merirosvoiluun, ja Piratologia, jossa on paljon luukkuja ja "autenttista" merirosvotarpeistoa käsin kosketeltavaksi.

Yksityiskohta Mustaparran merirosvomaailma -teoksen
sivuilta - kilteimmästä päästä.

Tietokirjoista mainittakoon yleisesti, että niiden sisältö on pitkälti sama: kaikissa esitellään muun muassa merirosvojen elämäntyyliä hurjinkin kääntein sekä elämisen ehtoja merellä, erilaisia merirosvolippuja ja kuuluisia piraatteja. Valtavirrasta poikkeaa kuitenkin John Malamin Sinustako merirosvojen vanki? kamalia asioita, joista et mieluummin tietäisi. Tämä kirja vie lukijan kauppalaivan kipparin housuihin ja niissä merirosvolaivan vangiksi. Kirjassa kerrotaan, millaiset olot vangilla oli ja mitä häneltä vaadittiin sekä annetaan vinkkejä siihen, miten vankina kannattaa käyttäytyä, jos henkiriepu on kallis. Tarina loppuu onnellisesti, mutta niin kaameita tarinoita Malamin kirjassa kerrotaan, että meidän pikkupiraattien kanssa teosta on joutunut raa'alla kädellä sensuroimaan ja oikomaan. Onneksi isompi ei osaa vielä itse lukea ;-)! Sinustako merirosvojen vanki tuli meille kirjastosta, josta esikoinen sen itse kirjastotädin avustuksella etsi, kun muut oli jo luettu. Eihän tällaisen itsenäisen tiedonkeruurupeaman jälkeen kirjaa voinut kokonaan olla lukematta..!

Tietokirjat on sevästi suunnattu noin kouluikäiselle ja sitä isommalle lapselle, mutta pienemmällekin ne varauksin menevät, etenkin jos tiedonjanoon meinaa muuten nääntyä.

Merirosvomusiikki

Pikavinkkinä ennen tulevaisuudensuunnitelmia vinkkaan omasta löydöstämme: Los Piratos -merirosvobändin levyt ovat ehdottomasti merirosvofanaatikoille kaivamisen arvoinen poukama! Los Piratos on julkaissut kaksi levyä, Aarresaaren salaisuus ja Aavelaiva. Molemmilla seilaillaan reilussa merirosvohengessä iloisella ilmeellä.

Isommille lapsille

Jatkossa meitä odottavat merirosvoklassikko Robert Louis Stevensonin Aarresaari, joka on niin karski, että annan sen rauhassa odottaa sitä aikaa, kun pojat voivat sen lukea sujuvasti itse. Samoin edessä päin ovat myös Maijaliisa Dieckmannin Svarttis-kirjasarja ja Eiichiro Odan One Piece -mangasarjakuvat. Suomessa meidän poikia isommille lapsille merirosvoista ovat kirjoittaneet myös Harri Istvan-Mäki Kapteeni Sutiparran aarteessa ja Tapani Bagge vähintään aihetta sivuten Aleksin merirosvokesässä. Tietokirjoista ammennamme vielä pitkään! Myöhemmin pääsemme mukaan seikkailuihin myös loputtoman merirosvoelokuvapinon parissa suomalaista Rosvo-Roopea unohtamatta.

Isommillekin lapsille sopii merirosvoluettavaksi myös Markus Majaluoman Olavi ja Aapo. Merten Urhot.

* * *

Oletko itse tai lasten kanssa lukenut merirosvoista? Jaa vinkki hyvistä tarinoista pienille tai isoille!