Laura Lindstedt: Oneiron

Pitkästä aikaa - eikä suotta! Upea lukukokemus. Teksti on tehty alunperin Nousu.net -kulttuurijulkaisua varten. Käykääpä tutustumassa sivustoon!

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. 4. painos. Teos. 2015.

Seitsemän erilaista naista, Ulrike, Wlbgis, Maimuna, Rosa Imaculada, Polina, Nina ja Shlomith, tapaavat toisensa tilanteessa, josta heidän tulee ottaa yhdessä selvää. Käy ilmi, että naiset ovat kuolemanjälkeisessä valkoisessa välitilassa. He sovittavat elämäänsä ja kulkevat yhdessä matkan, jonka Laura Lindstedt on piirtänyt toiseen romaaniinsa Oneiron niin syvin kynänvedoin, että teos palkittiin Finlandialla marraskuussa 2015.

Oneironia voi epäilemättä luonnehtia feministiseksi romaaniksi. Teksti kuljettaa lukijaa naisen nautinnosta sen kieltämiseen, naisen kehon kuvaan, rooleihin, kauneusihanteisiin ja puhtauskäsityksiin, äitiyteen ja naisen kohtaamaan henkiseen, fyysiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan. Kullakin naisella on kerrottavanaan oma elämänpolkunsa, ja jokaisen on lyötävä lopulta kuoleman kanssa kättä. Kuolema on Oneironissa lempeä: se on höyhenenkevyt kokemus sen jälkeen, kun kohtaloa uskaltaa katsoa silmästä silmään. Tämän vuoksi en suosittelisi kirjaa itsetuhoisia ajatuksia hautovalle. Kuolema on Oneironissa lohtu.

Tarina on fantasiaksi hämmästyttävän uskottava, vaikka se ei suostu oikeastaan minkään meidän maailmamme lainalaisuuksiin. Oltiinpa kuolemanjälkeisessä ajattomassa maailmassa, Brooklyn Bridgellä, moskovalaisessa teatterissa, kibbutsilla tai brasilialaisessa lähiössä, miljöö elää ja tarina vyöryy syliin. Henkilöhahmot muuttuvat sivu sivulta läheisemmiksi, ja lukija alkaa toivoa saavansa omaksi viimeiseksi seurueekseen juuri nämä naiset eri puolilta maailmaa. Lopussa jää ikävä. Ihan niin kuin silloin, kun joku läheinen kuolee.

Oneiron onkin opus paitsi kuolemasta, myös luopumisesta ja sovittamisesta. Se on kysymättömien kysymysten ja selvittämättömien asioiden kirja. Teos kuljettaa lukijaa seitsemän naisen askelissa samaan aikaan, kun se haastaa tutkimaan omia haarautuvia elämänpolkuja. Se kuvaa myös siitä, miten käy, ellei kuolemassakaan pysty kohtaamaan omaa kohtaloaan.

Naisten tarinoiden lomassa Oneiron tarjoaa soljuvasti paljon kiinnostavaa knoppitietoa. Lindstedt on kirjoittanut teosta kahdeksan vuotta, ja se näkyy perusteellisuudessa. Hän tehnyt tarkkaa työtä erityisesti tutkiessaan juutalaista perinnettä, kulttuuria ja elämäntapaa. Mukana on muutakin, esimerkiksi kiinnostava tarina Otto Eppersistä. Eppers hyppäsi seitsemäntoistavuotiaana Brooklyn Bridgeltä ja selvisi tempauksestaan naarmuitta, toisin kuin monet muut itsemurhan sillalla tehneet tai sitä yrittäneet. Eppers sai kuitenkin muiden tavoin syytteen itsemurhan yrityksestä, vaikka kuten Lindstedt kirjoittaa, eikö itsemurhasta selviäminen jo ole sitä yrittäneelle pahin rangaistus, minkä voi saada. Tai anekdootti kuolemaan tuomittujen viimeisestä ateriasta: vankilakokin mukaan se on pitkään ollut – aika mielikuvituksettomasti kenties – juustohampurilainen ja ranskalaiset perunat. Kuolema myllää kerrontaa Oneironissa jatkuvasti eri suunnista.

Oneiron on yhdellä sanalla runsas niin sisältönsä kuin ilmaisunsa puolesta. Oneiron ei siksi kenties olekaan teoksista helpoimpia, mutta ehdottomasti palkinnon arvoinen mestariteos, jota on hankala tiivistää tai lokeroida. Jokainen lukija muodostaa siitä oman kokonaisuutensa. Kieli on paikoin lyyristä ja ilmaisu alusta loppuun monipuolista, jopa monikielistä. Teosta täydentävät monet suorasta kerronnasta poikkeavat tekstityypit, kuten kuolinilmoitus, puhe ja työpaikkailmoitus. Niiden kautta muun muassa henkilöhahmot monitahoistuvat ja kuolema saa uusia merkityksiä.

Oneiron on täydellinen kirja kaikille, jotka uskaltavat avata sen sivut ennakkoluulottomasti ja vastaanottaa nerokkaasti rakentuvat aallot, jotka välillä tyrskähtävät terävästi ja voimalla, välillä lempeästi kuin kevättuuli. Lukeminen jättää joka tapauksessa jälkeensä levollisen mielen. Helppoa selkeärakenteista lukemista etsivälle Oneiron ei ole nappivalinta, mutta kokeilemisen arvoinen jokaiselle.

Tähtiä: 5/5

Saattaa olla, että tämä blogi päivittyy laiskanlaisesti jatkossakin!

Teresa Välimäki & Johanna Lundholm: Hyvää joulua

Teresa Välimäki & Johanna Lundholm: Hyvää joulua. Valokuvat Laura Riihelä. WSOY. 2014.

Tip tap tip tap... Alkaa hyvinkin olla se aika vuodesta, jolloin joulun valot ja tuoksut hiipivät mieleen. Lapset kirjoittavat listojaan joulupukille ja kodeissa mietitään joulun viettoa.

Kun alat suunnitella joulupöydän kattausta, käännypä Terasa Välimäen ja Johanna Lundholmin puoleen! Heidän Hyvää joulua -keittiökirjansa antaa nimittäin sopivat vinkit valmisteluun, lahjoihin ja aaton ruokapuuhiin. Kirja jatkaa herkuttelua vielä joulun jälkeenkin, sillä se opastaa käyttämään joulun tähteetkin hyväksi. Mainiota!

Välimäen ja Lundholmin resepteissä maistuu ja tuoksuu joulu. Kaikkeen on tarjolla jotakin: aamuun, naposteluun, pää- ja jälkiruoaksi. Makeannälkäisiä hemmotellaan leivonnaisin ja karkein. Kodin koristeluun on pikkuvinkkejä ja lopuksi joulu pyyhitään pois maukkaalla tavalla tähteitä hyödyntämällä.

Kirja on erittäin kaunis. Laura Riihelän kuvien sommittelu hivelee silmää ja Timo Hämäläisen taitto on tyylikäs, raikkaan jouluinen. Kansi kutsuu kurkkaamaan sisälle ja käytettävyyspointsit teos saa siitä, että siinä on kirjanmerkkinauha mukana omasta takaa. Voisipa niitä toki olla vaikka kaksikin!

Hyvää joulua antaa aika helppoja ohjeita herkullisen joulun valmistamiseen. Itse kokeilin mieluisten vieraiden iltapalaksi marjaskonsseja ja pikahilloa. Molemmat ovat nopeita ja pomminvarmoja sekä helposti omien kaappitarpeiden mukaan muunneltavia ohjeita, jotka maistuvat! Toiseksi tein joulubrownieta työkavereille kokousmakeaksi. Huomenna nähdään, miten suklainen namu maistuu. Mun huushollissa on ainakin taivaalliset tuoksut! Suklaisen leivonnaisen kylkeen ajattelin jokaisen antaa pursottaa valmiskermavaahtoa oman maun mukaan.

Uusi kirja on aina vähän jäykkä, ja keittokirjassa se on hankala ominaisuus, kun resepti pitäisi pysyä näkösällä vaivattomasti. Mikä sen kätevämpää kuin laittaa kirja Umodel-lukutelineeseen!

Kirja sopii kaikille jouluihmisille ja hyvän ruoan rakastajille. Se on aivan oivallinen tunnelmantuoja juuri tähän mustaan vuodenaikaan. Lahjakirjana loistava - olisiko tarpeen hemmotella itseäkin pikkujoululahjalla?

Kirjan sain kokeilta itseltään Helsingin kirjamessujen ruokaosastolta:

Kiitos tuhannesti - tämä kirja tulee olemaan käytössä ympäri vuoden. Hyvää joulua teillekin, Teresa ja Johanna!

Tähtiä: 5/5

Tästä upeasta keittiökirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi.

Katariina Vuori, Janne Pekkala, Vesa Ranta: Saunakeittokirja. Ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä

Katariina Vuori, Janne Pekkala, Vesa Ranta: Saunakeittokirja. Ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä. Tammi. 2014.

Loppukesän aurinko hellii, kun Kiantajärven rannalla maustuu hauki ja kirjolohi folionyyteissä. Porkkana, parsakaali, sipuli ja kesäkurpitsa saavat valkoviinihauteen. Liekinkestävä vuoka sujahtaa kamiinaan ja pian tienoon täyttää herkullinen tuoksu. Kala kypsyy nopeammin, joten se lisätään samaan pesään vasta myöhemmin.

Sipulit viinihauteeseen, lime kalalle.

Porkkanaa sipulille kaveriksi. Oikea leikkausote on
harjoittelukysymys.

Lohen ja hauen väliin suolaa, ruohosipulia,
tilliä ja nokare voita.

Hygieniasta pitää huolehtia mökilläkin, vaikka juokseva vesi puuttuisi.

Tässä tilavassa kamiinassa paistuu kätevästi yhtä aikaa
kalat ja kasvikset.

Bon appétit! Asettelu ei ehkä hivo silmää,
mutta voin vakuuttaa, että ruoka vei kielen mennessään.

Lähes jokainen on paistanut kiukaalla makkaraa saunaevääksi, mutta monikaan ei ole tullut ajatelleeksi, miten monenlaiseen kypsentämiseen kiuas sopii. Kiukaalla on kuitenkin tehty ruokaa ikiajat. Katariina Vuoren ja Janne Pekkalan  Saunakeittokirja näyttää, miten kiukaassa valmistuu mikä vain modernimpikin ruoka pullasta entrecôteen ja piparkakusta ravunpyrstöihin.

Saunakeittokirjan ehdoton paras puoli onkin se, että se toden teolla innostaa kokkaamaan saunassa - tai missä tahansa tulipesässä. Vai mitä sanotte siitä, kun viiden naisen seurue kokeilee Saunakeittokirjan ohjeita Suomussalmen mökillä, kukin haluaa oman kirjansa kotiin vietäväksi? Yksi aikoo kokata saunassa, toinen leivinuunissa ja kolmas takassa saunankiukaan lisäksi. Kirjan ruokaohjeet inspiroivat keksimään uusia uuninvalloitusreseptejä.

Vakuuttunut testiryhmä. <3

Maittavan päivällisen jälkeen lämpiää sauna. Voista ja jauhosta syntyy taikinakuori, jonka alle piilotetaan vasta metsästä haetut mustikat. Kun löylyt on heitelty ja kylpeminen lopetettu, mustikkapiiras laitetaan saunan pesään. Kuori kypsyy nopeaa ja piirakka on valmis. Vaniljakastikkeen kanssa se meinaa viedä kielen mennessään, vaikka piiraassa maistuu kainosti lievä savun maku.

Vastapoimitut mustikat,
fariinisokeri ja voi pohjalle...

... ja taikinakuori päälle. Keikauskakku on valmis.
Huomatkaa myös pöydällä oleva kirja. Loistava!

Suussasulavaa. - Keikauskakku oli reseptissä
raparperistä ja mansikasta. Varmaan hyvää niinkin,
mutta muunneltavuudelle pointsit! Toimii millä marjalla
tahansa ja vaikka hedelmillä.

Saunakeittokirja yllätti vaivattomasti muunneltavilla resepteillään ja rennon huolettomalla otteellaan. Se ihastutti upeilla Vesa Rannan kuvilla ja innosti lähtemään saunaan erityisesti kokkaamaan. Erittäin ilahduttavaa on, että kirjan reseptien ainekset ovat tuttuja perustarvikkeita, joita löytää helposti mökkikylienkin kaupasta - ja tuloksena on monipuolisia toinen toistaan maittavampia ja takuuvarmasti onnistuneita kattauksia. Kaiken lisäksi kirjan taitto on sanalla sanoen upea.

Saunakeittokirja sopii kaikille hyvän ruoan ystäville, varsinkin niille, jotka ovat valmiita kokeilemaan jotakin muuta kuin kiuasmakkaraa. Mökkituliaisina kirja on lyömätön, isänpäiväksi oikein osuva ja myöhemmin vaikka pukinkonttiinkin sopiva. Myös saunan suurille ystäville kirjalla on paljon annettavaa, sillä se esittelee 19 erilaista saunaa, niiden tunnelmaa ja ihmisiä pitkin Suomenniemeä.


Tähtiä: 5/5

Keinulauta Oulun kaupunginteatterissa

Pii (Merja Pietilä) antaa Argonin (Aki Pelkonen) lukea muistikirjaansa.

Keinuminen on helppoa, jos voi luottaa toiseen niin kuin aurinko voi luottaa kuuhun.

Keinulauta on tarina pikkukarhusta nimeltä Pii (Merja Pietilä), joka etsii itselleen kaveria keinulaudalle. Karhu törmää seikkailuissaan monenlaisiin mielenkiintoisiin hahmoihin (mainiot Tuula Väänänen ja Anneli Niskanen), miljöisiin ja tunteisiin, kunnes hän löytää "ihan tyhmän" Argonin (Aki Pelkonen). Timo Parvelan tekstin pohjalta tehty esitys liikuttaa aikuisen katsojan, ja tempaa mukaansa perheen pienimmät. Kaikki ihastuvat.

Istuin eturivissä omien poikieni kanssa. Lapset eläytyivät näytelmään syvästi. Ihastuttava puvustus (Pirjo Valinen) puhutti vielä kotimatkallakin. Parhaiksi hahmoiksi pojat mainitsivat ykstuumaan Auringon ja Kuun. Esityksen tempo on rauhallinen, ja se imaisee mukaansa. 50 minuuttia katsomossa menee liian nopeasti, mutta pikkuväelle kesto on varmasti aivan optimaalinen. Parvelan teksti on loistava, ja Mikko Korsulaisen ohjauksessa siitä on tullut vertaansa vailla oleva elämys.

Kuu (Anneli Niskanen) ja Aurinko (Tuula Väänänen) keinuvat yhdessä.

Pienen näyttämön upea valoshow oli taas jälleen kerran sykähdyttävää katsottavaa. Valoin rakentuivat miljööt, joissa värit vaihtelivat ihastuttavasti ja Piin ajatukset lentelivät. Seinillä ja lattialla uivat kilpukonnat ja rauskut, ja heijastettu ilmapallo siirtyi osaksi näytelmää. Lasten oli helppo seurata mukana. Lisää tätä!

Keinulautaa ei voi muuta kuin mitä lämpimimmin suositella! Helposti voisin väillää, että tämä näytelmä sopii ihan kaikenikäisille, mutta varminta lienee lähteä esitykseen alle 10-vuotiaiden lasten kanssa. Käsiohjelmakin on taas kekseliäs. Kokeilkaapa!

Kurkkaa näytösajat!

Oulussa muuten tapahtuu taas pian: vuosittainen lasten ja nuorten teatterifestivaali saa taas kaikki näytösajat 19. - 24.5.2014. Hurraa!

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Neljäntienristeys yhdessä miljöössään,
Oulun Raksilassa.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. WSOY. 2014. (334 sivua.)

"Oliko epäilty saanut teosta nautintoa? Montako kertaa? Ymmärsikö epäilty olevansa rikollinen? Luonnehtisiko hän itseään heikoksi vaiko sairaaksi luonteeksi? Oliko hän jo hakenut apua? Ymmärsikö hän olevansa mieleltään vääristynyt? Ymmärsikö joutuvansa vääjäämättä oikeudelliseen edesvastuuseen, oletettavasti myös suljettuun pakkohoitoon?" (s. 323)

Kuinkapa vastata omaa ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin? Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on erityisesti sukupolviromaani ihmisyydestä ja meistä monenlaisista. Minulle kirjasta suurimpana kysymyksenä jää mieleen, millainen maailma olisi, jos kaikki meistä eläisi omannäköistään elämää ilman pelkoa ympäristön paheksunnasta ja torjunnasta. Ehkäpä sellainen maailma olisi vähän meidän maailmaamme parempi. (Eräs ystäväni sanoi minulle ihan vasta, että olen maailmanparantaja, ja ehkä alan itsekin uskoa siihen pikkuhiljaa, kun törmään omiin ajatuksiini.)

Neljäntienristeys kosketti minua todella. Teos sitoo ihmiskohtaloita toisiinsa niin hienosyisesti ja herkästi, että miltei haukoin henkeä uusien kytkösten ja juonteiden paljastuttua. Kun kerran pääsee kirjan viimeiselle sivulle, haluaa aloittaa alusta ja selvittää, miten tilanteet sivuille piirtyivätkään. Teos kutoo maton, jossa ihmiset ovat toisiinsa yhteydessä, mutta silti kuitenkin aina yksin.

Päähenkilöitä kirjassa on oikeastaan useita: On Maria, 1900-luvun alkupuolen kätilö, joka hoitaa yksin lastaan pystypäin ulkopuolisten ajatuksista huolimatta. On Lahja, juuri tuo Marian avioton tytär, joka saa myös yksin esikoisensa, mutta avioituu sittemmin Onnin kanssa, jolle saa vielä kaksi lasta. On Onni, Lahjan mies. "Hyvä mies se oli, mutta ei minua varten. Ei minua." On Johannes, Lahjan ja Onnin poika, ja tämän perhe. Kaikissa suhteissa on omat kompastuskivensä. Osa ihmisistä on vaikeita. Mutta taustalla on ihmisyys, se mitä me kaikki olemme. Enempää en viitsi kertoa, etten pilaa lukukokemusta paljastamalla juonesta liikaa.

Neljäntienristeyksessä minua ihastutti ja viehätti tavattomasti myös yksi teoksen miljöistä, kotikaupunkini Oulu. Oli mainiota matkustaa linja-autolla, siis oululaisittain onnikalla, Onnin kanssa kaupunkini katuja pitkin ja jännittää kaupunginosassani Raksilassa, miten tapahtumat etenevät. Toinen vahva miljöö teoksessa lienee koillisessa Suomessa Kuusamo, jossa kahlittuja valintojamme(ko) kuvaava neljäntienristeyskin sijaitsee.

Kirjan kieli on sujuvaa, arkisten askareitten kuvaus sopivan tarkkaa mutta silti kepeää, niin että toimintaan pääsee lukijana helposti kiinni. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia. Kyllä ihastuin kovasti tähän kirjaan, ja hiirenkorvia taittui teokseen monia! Suosittelen lämpimästi.

Tähtiä: 4/5

Neljäntienristeys on ihastuttanut jo monissa blogeissa. Tässä muutamia poimintoja muiden lukukokemuksista:
Lukukausi
Lumiomena
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Kirjan jos toisenkin
Leena Lumi

Kiitos arvostelukappaleesta WSOY:lle! Olin niin onnellinen, kun paketin avasin ja teoksen sieltä löysin. En tiennyt tarinasta mitään, mutta tiesin, että käsissäni on jotakin arvokasta. En joutunut tippaakaan pettymään.

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia. WSOY. 2006.


Vaikea, tosi kirja. Niin totta. Riistävän ristiriitainen ja raaka. Sitä on Viikkoja, kuukausia, joka kertoo kirjailija-ohjaaja Reko Lundánin sairastumisesta aivosyöpään ja kamppailusta sen kanssa. Se kertoo siitä, kun toivo hiippuu ja kun lohtua ei enää ole. On vain sopeuduttava. Kirjassa puhuu kaksi ääntä, Akin (Rekon) ja Minnan (Tinan). Kuinka he sairauden kokevat, ja heidän kauttaan kuvataan myös, kuinka suhtautuvat lapset ja muut läheiset.

Kirjan vahvuus on sen peittelemättömyys. Viikkoja, kuukausia kertoo sen, mitä todennäköisesti monen vakavasti kuolemansairaan ihmisen ajatuksissa liikkuu, miten sairaus murtaa, ja miten suhtautuu väsyvä, läheisin ihminen, kun elämä muuttuu painajaiseksi. Kirja pysäyttää miettimään, mitä elämä oikein on ja mikä siinä on lopulta tärkeää. On tärkeää olla tarvittu, rakastettu ja oikea ihminen sairaudenkin takana.

Kirja kuvaa epäilyksiä, järjen ääntä, järjettömyyttä ja epäuskoa:

Viikkoja, kuukausia... Mistä se lääkäri tietää? Se näkee magneettikuvan ja osaa laskea todennäköisyyksiä. Mutta minulla on projekti kesken. Enkä tarkoita nyt mitään kirjaa. Minun projektini on kaksi alaikäistä lasta! Kun sairastuin, ajattelin, että viisi vuotta on minimi. Silloin Kerttu olisi edes kymmenen ja Saara viisitoista. (s. 9)

Kirja kuvaa läheismmän omaa uupumusta, kun ei enää jaksaisi olla:

Äiti soitti kesken aamupalan, kutsui meitä kylään. Se kertoi ostaneensa uuden sohvakaluston. Valehtelin, että minulla oli työvuoro. En halunnut tavata ketään. Sosiaalisen elämän tarpeeni tyydyttyi tervehtimällä kaupan kassaa, bussikuskia, naapuria. Siinä oli se sananvaihto, joka oli minusta siedettävää. Puhelu hyvältä ystävältä sai minut uuvuksiin. En pystynyt vastaanottamaan läheisten myötätuntoisia ja rohkaisevia lauseita. En halunnut mennä ystävien tupaantuliaisiin, enkä varsinkaan katsomaan työkaverin vauvaa, joka oli tuoreen äidin mielestä ihanan helppo, nukkui yöt ja jokelteli suloisesti. Onni näytti koskettavan kaikkia muita paitsi minua. (s. 50)

Kirja kuvaa sitä, kun hoitoa pitäisi jaksaa, kun järki ja kohtuus sanovat muuta:

Lääkäri kävi kokeellisen sädehoidon mahdollisia sivuvaikutuslistaa läpi. Siihen oli kirjattu kaikki ihottumasta kouristuskohtausten kautta ennenaikaiseen kuolemaan. Minä allekirjoitin jokaisen paperin. Hyväksyin kaikki mahdolliset seuraukset. Kouristuskohtaukset? Kyllä. Ihottuma? Takuulla. En edes ajatellut, mitä kaikkia sairauksia ja vaivoja olin valmis kestämään. Mikä tahansa sairaus olisi tätä helpompi, lievitys kuolemantuomiosta. Tein kauppaa kuoleman kanssa, tämä oli Faustin sopimus. (s. 96)

Kirja kuvaa myös sitä, kun sairaudesta hetkeksi irti päästäminen on kipeä lohtu:

(--) Olin luvannut tytöille, että lähdetään retkelle suon yli järven rantaan. (--)
Huomasin etsiväni itselleni perusteluja, miksi en voinut ottaa Akia mukaan tänne. Mielessäni kyti koko ajan pieni itsesyytös, olinhan jättänyt sen vastoin tahtoaan yksin kaupunkiin. Aki vetosi, että tämä saattoi olla sen viimeinen kesä. Minun olisi pitänyt jaksaa enemmän, antaa sen tulla mukaan. Mutta miten voi samaan aikaan uhrautua ja yrittää elää omaakin elämäänsä? Aki oli aina korostanut, että piti olla rehellinen itselleen. Nyt se todellisuus, jossa minä elin, ei kelvannut sille. (s. 134 - 135)

Viikkoja, kuukausia on koskettava ja rehellinen kuvaus viimeisistä ajoista, luopumisesta ja kuoleman kohtaamisesta. On perin juurin ihmeellistä, että elämä kuitenkin jatkuu ja lopulta kantaa.

Tähtiä: 4/5

Teosta on luettu paljon myös muualla, esimerkiksi Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogissa ja Maija Kirjojen keskellä -blogissa ovat kirjoittaneet Lundánien tarinasta.

Blogistanian Finlandia ja Tieto - minun ehdokkaani

Annan ääneni Blogistanian Finlandia -äänestyksessä vain yhdelle kotimaiselle kirjalle tänä vuonna.

Se on Pauliina Rauhalan Taivaslaulu.

Taivaslaulu teki minuun valtavan vaikutuksen. Se kertoo tärkeistä asioista ja sillä on vahva viesti. Se tuo esiin vaiettuja asioita kauniisti ilmaistuna.

Oma Taivaslaulu-kappaleeni on myös ollut koko ajan lainassa kollegoillani ja ystävilläni siitä saakka, kun sain itse kirjan luettua syksyllä. Kukaan ei ole moittinut, vaan päinvastoin ihastuneita on paljon.

Taivaslaulu on pisteensä tässä äänestyksessä todellakin ansainnut.

Blogistanian-finlandian tulokset julkaistaan tiistaina 28. tammikuuta Kirjavinkeissä:
http://www.kirjavinkit.fi/uutiset/blogistanian-finlandia-2013-voittajat/


Blogistanian Tieto-äänestyksessä minulla on niin ikään yksi ehdokas:

Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija.

Teos on kirjoittajansa ääninen, siinä on sellaista tietoa kirjoittajille ja kirjailijoiksi haluaville, joka muualta puuttuu, ja se on valtavan innostava. Useimpien tietokirjojen tulisi olla vastavanlaisia.

Tieto-tunnustuksen tulokset julkaistaan Luetut, lukemattomat -blogissa tiistaina 28. tammikuuta:

http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/ 

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kansi: Tuomo Parikka

Turkka Hautala: Kansalliskirja. Gummerus. 2012. (112 sivua)


Kansalliskirja lojui paikallisen ostoskeskuksen kirjakaupan ale-pöydällä. Kappale oli lähes huomaamattomasti nuhjaantunut. Otin sen empimättä käteeni ja pelastin kotiini.

Luin ensi-istumalta kokoelmasta puolet. Lopun luin kahdessa erässä, enkä ole pitkään aikaan nauranut kirjalle ääneen niin kuin nyt. Oikeastaan luulin, ettei kirjahuumori minuun pure, mutta tässä oli sellaista piilevää hilpeyttä, että hihittelin välillä vedet silmissä. Hautalan Kansalliskirja on paikka paikoin todella hilpeä, mutta välillä se myös koskettaa ja pysäyttää pohtimaan.

Kansalliskirja on novellikokoelma ihmiskuvia Suomesta. Teksteistä löytyy suomalainen jos toinenkin. Moni kansallisasia saa ihmisten rinnalla sijansa. Tällaisia ovat esimerkiksi mäkihyppy, viina, peräkammarinpojat, veikkaus ja lato.

Lisäpisteitä kirja saa siitä, että se nostaa maineikasta synnyinkuntaani Kempelettä komeasti maailmankartalle. Kempeleessä tapaamme mopopojat:

Suomalaisten mopopoikien syljeneritys on ilmiö, jota tutkimaan tulisi koota kansainvälinen ryhmä huipputiedemiehiä. On arvioitu, että yksi mopopoika kykenee tuottamaan pitkän ruokavälitunnin aikana jopa puoli litraa puhdasta sylkeä. (--)
Tähän mennessä kiinnostavimman tuotantokokeilun toteutti kesällä 2009 kempeleläinen harrastelijatiedemies Rauno Ronkainen. Ronkainen aitasi omistamansa maapalstan ja houkutteli tupakka- ja Ed-palkalla aitaukseensa kaikkiaan 197 Kempeleen ja lähialueiden mopopoikaa. (--) (s. 22 - 23)

Synkimmät tarinat jätettäköön teidän löydettäväksenne. Tässä maistiainen novellista Kuuletko valon Ikaros. Se kertoo kirjailijasta, jonka elämä näyttää apealta, vaikka menestystäkin tulee jonkin verran:

Syötin aamuin illoin nimeni hakukoneeseen. Välillä kirjoitin sen vähän väärin, jos jollekin olisi vaikka sattunut kömmähdys. Aloitin sukupolvet yhdistävän tiiliskiven vanhemman ja tyttären suhteen karikoista ja onnenjyvistä. Kirja ei valmistunut. Sen sijaan tein jatko-osan menestysteokselleni. Siinä päähenkilön puoliso sairastui alzheimeriin ja hänelläkin oli salattu menneisyys. Romaani myi 714 kappaletta.

Pidin kovasti. Lukekaa tekin! Suosittelen kirjaa novellien ystäville ja kaikille, jotka haluavat lukea henkilökuvia. Hautala kirjoittaa niin, että kuva piirtyy selkeästi, mutta hän ei selitä eikä maalaa liikaa. Vain tarpeeksi.

Tähtiä 4/5

Kansalliskirjan ovat lukeneet myös monet muut. Esimerkiksi Jenni ei löytänyt kirjasta mitään moitittavaa. Susa kuvaa Hautalan otetta yhtä aikaa tarkkanäköiseksi ja lohduttavan helläksi. Sanna taas kertoo kirjan huonoksi puoleksi sen, että se on liian ohut. Zephyr sanoo Kansalliskirjan novelleja pieniksi Suomi-kuviksi. Kurkatkaa tarkemmin mielipiteet blogeista!

Pauliina Rauhala ja Taivaslaulu Oulun kaupunginkirjastossa

Torstai-iltana 21.11. Oulun kaupunginkirjaston Pakkalan sali oli täynnä, kun esikoiskirjailija Pauliina Rauhala oli saapunut kertomaan upeasta teoksestaan Taivaslaulu. Minä olin tietysti myös mukana. Rauhalaa haastatteli kirjastotoimen apulaisjohtaja Maija Saraste.

Aluksi Rauhala kertoi kirjoittamisestaan, mikä olikin toiselle kirjoittavalle mielenkiintoista kuultavaa. Taivaslaulun kustantaja Gummerus oli kahden päivän jälkeen käsikirjoituksen lähettämisestä ottanut kirjailijaan yhteyttä kustannussopimuksen toivossa, mutta kaksi muuta isoa kustannustaloa oli hylännyt käsiksen. Voi heitä! 

Taivaslauluhan on ollut suurmenestys. Ajatus kirjasta Rauhalalla syntyi jo yli viisi vuotta sitten, josta kului vielä pari vuotta, ennen kuin hän ryhtyi työstämään ajatusta käsikirjoitukseksi. Kirjoittamisen mahdollisti perheen muutto entiselle kotiseudulle Ouluun ja Rauhalan jääminen perheen yhteisellä sopimuksella pois työelämästä. Teemoista Rauhalalla oli jo alun perin valmiina naisen väsyminen ja siihen solmittu rakkaus.

Kirjoittamistyö vei aikaa noin kaksi vuotta. Valmiina oli alku, keskikohta ja loppu, jonka jälkeen Rauhala halusi palautetta ja lähestyi menestyksekkäästi kustantajaansa. Gummeruksen kanssa teos työstettiin rauhassa ja huolella loppuun, Rauhalan mukaan vanhanajan hyvässä kustannusyhteistyössä, kunnes Taivaslaulu julkaistiin syksyllä. Siitä lähtien kirjailijaa on viety.

Taivaslaulusta puhuttiin tilaisuudessa paljon, ja Rauhala luki teoksestaan katkelmia. Kiinnostavaa oli se, että Maija Saraste vertasi Taivaslaulua Virginia Woolfin Omaan huoneeseen. Rauhalan mukaan hän ei ole Omaa huonetta teokseensa kirjoittanut, mutta minusta Sarasteen vertaus oli todella osuva. Toinen kiinnostava seikka Taivaslaulusta paljastui, kun Rauhala kertoi mieslukijoiden pitävän kirjan päähenkilönä Aleksia. Kenties luonnollista, mutta yllättävää!

Tilaisuuden liikuttavin hetki oli se, kun senioripuolelle kääntyvä mieshenkilö antoi Pauliina Rauhalalle lukijapalautetta. Hän kertoi vuodattaneensa kyyneliä lukiessaan Viljan ja Aleksin tarinaa. Kyyneleet taisivat olla koko täyden salin kuulijoiden silmissäkin, sillä niin koskettava ja herkistävä tilanne oli.

Sain Rauhalalta tilaisuuden lopuksi omakätiset terveiset, jotka tekin näette alla. <3

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia. WSOY. 1983. (Sivuja 82.)

Omasta hyllystäni löytyi pieni kirjaston poistomyynnistä ostettu aarre. Oli joulukuun 30. päivä ja lukuhaaste Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 oli loppumaisillaan. Haasteessa oli ideana lukea itselle uusia suomalaisia kirjailijoita, ja kyllä, Krohn on ihme kyllä sellainen. Tunnen hänen yksittäisiä novelleitaan, mutta yhtään koko teosta en ole aiemmin lukenut. - Minä hullu, sillä Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia teki heti ensisivulta lähtien minuun vahvan vaikutuksen. Pieni mukaansa imaiseva kirja kului nopeasti loppuun, ja sain haasteenkin suoritetuksi. Ja millä kirjalla - se oli vuoden loppuhuipennus!

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia kuvaa ihmiselämää ja sen polkuja. Meitä on täällä monta, joilla kaikilla on oma elämä elettävänään. Donna Quijote on joukossamme jonkinlainen oraakkeli, jonka luona ihmiset käyvät pulmissaan, viluissaan. Kokoelman päähenkilö on saanut nimikkonovellinsakin, jossa hänet esitellään lukijalle. Novellista toiseen Donna Quijote on joko mukana yhtenä henkilönä tai hän on taustahahmona. Kokoelma kertoo ihmisistä, oivalluksista, valinnoista, onnesta ja omasta polusta. Novellit kertovat elämän raskaudesta ja ihmisen yksinäisyydestä, mutta toisaalta myös yhteydestämme muihin. Krohnin tyyli on ihailtavaa: hän sanoo kaiken tarvittavan, mutta ei yhtään liikaa. Lukija rakentaa maailman itse. Minä sain ohueen kirjaan lukuisia hiirenkorvia, joihin taatusti palaan vielä.

Hän kopautti porrasta kengällään. - Ja missä joku seisoo, siinä ei voi seistä kukaan toinen. (Novellista Oljenkorsi, s. 17.)

Tähtiä: 5/5.

Donna Quijotesta ovat lukeneet myös

• Suketus, joka häikäistyi http://suketus.blogspot.fi/2013/08/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html,
• Satu, jolla eivät sanat riittäneet kuvaamaan teoksen nerokkuutta http://satunluetut.blogspot.fi/2011/06/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html, ja
• Tessa, joka ihaili Krohnin tyyliä http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi/2011/03/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html.

Pasa & Atpo: Eniten vituttaa parisuhde

Pasa ja Atpo: Eniten vituttaa parisuhde. Gummerus. 2012. (179 sivua parisuhdevitutuspäiväkirjoineen.)

Vitutusveljekset Pasa ja Atpo ovat pureutuneet rakkauselämän v-mäisimpään olemukseen viidennessä vitutuskirjassaan Eniten vituttaa parisuhde. Monille kolumneistaan tutut miehet käyvät (hetero)suhdetta äijämäisesti läpi aina parinvalinnasta perheen perustamisen kautta eroon ja eron jälkeiseen yksinäisyyteen. Tottahan se tietysti on, että koko elämä on vitutusta alusta loppuun, etenkin kun valitsee asenteen. Kirja sopii hyvin muun muassa näin loma- ja juhla-ajan parisuhdevitutuksen analysointiin.

Eniten vituttaa parisuhde parhaimmillaan naurattaa ja viiltää. Pahimmillaan se puuduttaa jutuillaan ja saa ahdistumaan parisuhteelle asetetuista normeista ja odotuksista. Saapa se pohtimaan myös sitä, minkälaisia ihmisriepuja keskuudessamme elää. Ehkäpä kirja on parhaimmillaan hitaasti nautiskeltuna, pala palalta haukottuna. Opaskirjaksi se sopii parisuhdetta harkitsevalle, tosin kaikkein kuumimmassa hekumassa kirjan jutut eivät taida purra.

"Naimisiinmenolle lienee ihan fiksujakin perusteita, joskaan me emme ole sellaisiin vielä törmänneet. Sen sijaan pelottavan kyseenalaisia syitä on kyllä tullut vastaan. Eikö näillä ihmisillä ole minkäänlaista oman elämänsä laadunvalvontaa?
(--)
"Mistäs mä paremmankaan olisin löytänyt, heh heh heh."
NO AIVAN VITTU MISTÄ VAAN! Toi paskavatkaamon Pera oli kyllä siinä mielessä uskomaton löytö, että alemmas ei enää pääse."

Hurtin huumorin ystäville ja ronskia kielenkäyttöä pelkäämättömälle kirja on varsin oivallinen pläjäys. Varmasti omaan suhteeseen kyllästyneelle tai rakkaudessa toistamiseen pettyneelle kirjalla on annettavaa. Moitteita kirjalle voi antaa siitä, että se puhuu parisuhteesta vain heteronäkökulmasta sateenkaariyhteskuntamme aikakautena. Yhtälailla se tuo esiin vain miehen ääntä, mikä tietysti on selvää, kun kirjoittajat lienevät miehiä - onko pääasialliseksi lukijakunnaksikin ajateltu elämäänsä kyllästyneet miespolot?

No, minäkin tykkäsin ajoittain. Kannattaa kokeilla, jos parisuhteen v-käyrä kaipaa kohennusta! Vuodelle 2014 on muuten julkaistu myös taas vaihteeksi vitutuskalenteri, joten osuin ihmeellisesti ajan henkeen tällä postauksella, jonka aikana moni vaihtaa - uuden allakan seinälleen.

Tähtiä 4/5.

Pasan ja Atpon toisesta vitutusteoksesta on kirjoittanut myös Ibdrahim sisarusblogissani Luen, mutta en kirjoita.

Joulukalenterin kymmenes luukku: Taija Tuomisen joululahjat kirjoittajille

Kirjablogien joulukalenterin kymmenennestä luukusta paljastuu rubiini, joulunpunainen jalokivi. Lue postauksen lopusta myös Taijan ehdottomat lahjatärpit - paras jätetään viimeiseksi, eikö vain!

Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija. Kansanvalistusseura. 2013.

Tämän vuoden joulun pyhät kirjoittajan kannattaa käyttää syksyllä ilmestyneessä kirjailija-kirjoittajaohjaaja Taija Tuomisen kirjoittajaoppaassa piehtarointiin. Minusta tulee kirjailija on muun muassa inspiroiva, kannustava, tiedottava, opastava, myyttejä murtava, kädestä pitävä ja hoitava kirja, jonka soisin löytyvän jokaisen kirjoittajan käsistä tänä jouluna. Hemmottele sillä itseäsi tai muista kirjoittavaa ystävääsi!

Kirjoittamisoppaita on paljon. Minusta tulee kirjailija on siihen joukkoon raikas ja tervetullut täydennys. Jonkin sortin verrokki löytyy kenties ulkomaisena. Stephen Kingin Kirjoitan on samaan tapaan autobiografinen kuin Tuomisen teos, joskin kirjat ovat tyyleiltään hyvin erilaisia. Se, mikä on Taijan vahvuus ohjaajana, toimii myös kirjallisesti: hän käyttää persoonaansa taitavasti ja toimii itse esimerkkinä siitä, että paljon on mahdollista. 

Paitsi persoonaansa, Tuominen käyttää myös vankkaa kokemustaan, ehtymättömiä sitaattivarantojaan, laajaa verkostoaan ja rautaista tietoa teoksensa rakennusaineena. Hän on raikkaan suorapuheinen eikä tyydy pönkittämään vanhoja ja vaarallisia myyttejä kirjailijuudesta. Minusta tulee kirjailija on kaikille kirjailijoiksi haluaville ja muille kirjoittaville tarpeellista luettavaa! Koska haluan, että luette itse surkuhupaisiakin juttuja muun muassa siitä, mitä saattaa esikoisen julkaisemisen jälkeen olla edessä, tai tiukkaa faktaa siitä, miten kustantamoja kannattaa lähestyä, en siteeraa kaikkia hiirenkorvilla merkittyjä kohtia tähän, vaan valitsen lukuisista tärkeistä katkelmista yhden, joka saattaa summata koko kirjan:

Elämä on pelkkiä tekosyitä. Onneksi toisinkin voi elää. Tarzanin näyttelijänä tunnettu moninkertainen uinnin olympiavoittaja Johnny Weissmuller on sanonut, että olennaista on ainoastaan se, että ote liaanista ei irtoa.

Edellisen sitaatin lisäksi saamme nyt kunnian kuulla Taijan lahjavinkit jouluun! Pyysin häntä nimittäin miettimään kirjablogien joulukalenterin seuraajille parhaita joululahjoja kirjoittajalle. Nämä kaikki ovat aineettomia ja ilmaisia, jokaisen meistä ulottuvillamme. Miten jouluna kirjoittajaa voi muistaa läheinen ja vertainen? Mitä kirjoittaja voi antaa lahjaksi itselleen? Näin Taija vastasi:

"Lahja läheisiltä: Kirjoittamisrauhaa ja omaa aikaa - kotona työskentelevä ihminen ei ole aina kaikkien tavoitettavissa. Ei siis valmiina joka hetki kahville, seurustelemaan ja kaupunkiretkille. Kirjoittaja tarvitsee kotona oman ykstyisen paikan kirjoittamiseen, ja samalla myös tuen ja kannustuksen."

"Lahja vertaisilta: Hyvän ja samanhenkisen viiteryhmän. Toisen auttaminen ei ole itseltä pois. Kiinalainen sananlasku jo muistuttaa, että jos annat toiselle ruusun, niin tuoksu jää käsiisi. Paljon yhteisiä kirjoitajatreffejä ja tapaamisia. Osallistumista yhdessä!"

"Lahja itselle: Uskoa itseen ja rohkeutta! Innostusta, uteliaisuutta ja intohimoa kaikkeen mitä kirjoittaa, sillä ilman innostusta elämässä on vain tekosyitä. Lupaa itsellesi, että pysyt erossa pahantahtoisista ihmisistä, jotka pyrkivät masentamaan ja tappamaan innostuksesi ja energiasi. Kynä, vihko, läppäri tai iPad matkaan ja virkistävälle kirjoittamisretkelle etsimään ideoita!"

Lämmin kiitos, Taija, kirjastasi, joka tulee kulumaan käytössä, ja mainioista lahjavinkeistä!

Parhaita ajatuksia ja tunnetta jouluun meille kaikille!

Tähtiä Minusta tulee kirjailijalle 5/5.

Eilen kirjablogien luukku avautui La Petite Lectrice -pikkukirjastossa ja huomenna kannattaa vilkaista Tuijata Kulttuuripohdintoihin! Tässä vielä myös koko kalenterin aikataulu ja avautumisosoitteet:

1.12. Luettua elämää
2.12. Kirjakko ruispellossa
3.12. Kaikkea kirjasta
4.12. Todella vaiheessa
5.12. Järjellä ja tunteella
6.12. Kirjallisena. Minna
7.12. Notko, se lukeva peikko
8.12. Tarukirja 
9.12. La petite lectrice
10.12. Luen ja kirjoitan
11.12. Kulttuuripohdintoja
12.12. Luettua
13.12. Lurun luvut
14.12. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
15.12. Kirsin kirjanurkka
16.12. Pinon päällimmäinen
17.12. Calendula
18.12. Kulttuuri kukoistaa
19.12. Tea with Anna Karenina
20.12. Lukutoukan kulttuuriblogi
21.12. Anna minun lukea enemmän
22.12. Kolmas linja
23.12. P.S. Rakastan kirjoja
24.12. Orfeuksen kääntöpiiri
25.12. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Jere Vartiainen: Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoitapaljon mitään

Jere Vartiainen: Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään. Kustannusosakeyhtiö Hai. 2013.

Jere Vartiaisen esikoisrunoteos Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään on kiinnostava kokoelma kirjailijan Words like turds -blogista tuttua tyyliä. Tyyli on omintakeinen, jakaa varmasti mielipiteet, mutta sille, joka pääsee jujulle, Vartiainen tarjoilee kollaasin erilaisia kiinnostavia ihmiskuvia tuokioittain. Tyyli on Vartiaisen vahvuus siinä missä tarkkaan näkemisen taitokin.

Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään tutustuttaa lukijan aakkospersooniin, kuten X, Y, Ä ja W. Tarinat ovat pääosin synkkiä välähdyksiä onnettomien tai elämässä passiivisesti kelluvien ihmisten arjesta. Ne ovat tunnelmakuvia ja tunnekuvia. Mukana on myös kepeämpiä hetkiä. 

Vartiaisen kieli taivuttaa runot absurdeiksi matkoiksi tilanteisiinsa. Välillä ilmaisu lähentelee jopa nonsenseä, kun runoilija tekee uudissanoja, kuten vatsahaavanlehti ja juoksuhaudannopeus. Sanojen käyttö ja kääntely sekä niiden uusintaminen onkin Vartiaiselle tyypillistä ja erottaa hänet muista tekijöistä. Pahimmillaan merkitys jää arvailtavaksi, mutta parhaimmillaan syntyy mestarillisia merkityksiä, kuten runossa Koska V:n silmillä on kiristysside (kun Erato ei kulje):

(--) Joskus rakkauskirjeen kirjoittaminen on huorallatanssia niin kauan, 

että jalat yltävät taas maahan, eikä silloinkaan ole aina varma,

onko syntyvä ääni oma. (s. 19)

Olen todella ylpeä Vartiaisen 25 runoa sisältävästä esikoiskokoelmasta, sillä olen seurannut Jeren blogia pitkään ja satuin yllyttämään hänet taannoin runojen kimppuun proosan löperyydestä (jota siis Jeren ilmaisu ei ole!). Jere on tuottoisa kirjoittaja, joten jäämme odottamaan uutta kokoelmaa. Omasta mielestäni Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään on edustava ja hienosti tekijänsä näköinen kokoelma, mutta parempaakin materiaalia olisi ollut tarjolla. Siitäkin huolimatta tämä kannattaa runonystävän kurkata!

Tähtiä: 3/5

Ilkka Mattila: Egotrippi

Ilkka Mattila: Egotrippi. Aina matkalla jonnekin. Minerva 2013.

Mitäpä muuta lempibändinsä keikalta ostaa lukija kuin kirjan? Egotrippi konsertoi Oulussa varmaan kaupungin kiireisimpänä musaviikonloppuna marraskuussa, kun muita vaihtoehtoja olivat Scorpions, Eput, Juha Tapio, Jonna Tervomaa, Lauri Tähkä, Robin ja Ti-Ti-nalle! Minä valitsin tietysti Egotripin.

Keikka oli hieno, aivan sellainen kuin odottaa sopi. Suosikkikappaleitani tuli monta. Sain ilon jututtaa bändiä keikan jälkeen varsin pitkään, ja ostin tietysti kirjan. Se onkin oivallista fanikamaa.

Egotrippi kertoo bändin tarinan sen jäsenten ja lähimpien taustavaikuttajien suulla. Kirjassa on pitkiä lainauksia lainausten perään, ja sepä toimiikin hyvin. Joitakin yhteenvetoja ja siltoja Mattila on kertomusten väliin kasannut, mikä jouhevoittaa kerrontaa. Jokainen Egotripin nykyinen ja entinen jäsen on lisäksi saanut aivan oikeutetusti kertoa oman tiensä rokkariksi ja suosikkibändini riveihin. Basistin paikka on ollut tuulisin kaikista, mutta nyt tilanne vaikuttaa ainakin ulkopuolisesta mukavan staattiselta.

Kirjassa on myös valtavan hieno kuvitus. Kuvia on keikoilta ja studiolta sekä harvinaisemmistakin paikoista, kuten Knipin mummolasta. Mun kirjassa on lisäksi ihan mielettömän mageet nimmarit! Biisien taustoista olisin voinut lukea kirjasta enemmänkin.

Kirja on paitsi bändin tarina Suomi-rokin huipulle kahden keulakuvan orkesteriksi, se on myös jälleen kerran kertomus sinnikkyydestä, uskosta omaan ääneen ja tekemisen rohkeudesta. Toisaalta se todistaa myös sen, miten oikeat verkostot ovat tärkeitä ja kuinka kumppanuus kannattelee kaikesta huolimatta. Mitään huikeita paljastuksia kirja ei tarjoile, mutta paljon mielenkiintoista taustatietoa. Loppu on avoin: mitä tapahtuu nyt, 20-vuotiskiertueen jälkeen? 

Minä tietysti toivon, että loistavaa egotrippimäistä musiikkia saadaan kasoittain lisää!

Jos tahdot tietää muun muassa, kuka on soittanut Eino Grönin orkesterissa, mikä keikka on Egotripille ollut kuin painajainen, milloin on maalattu silmät kajalilla, kaadettu kaljaa päähän ja vedetty kosketinsoittaja lavalta, ketkä olivat kuukausia puhumatta toisilleen, kuinka hankalaa voi joskus olla ja mitä sitten, kun kaikki sujuu, lue Egotrippi!

Tähtiä: 4/5

Ville Ranta: Kyllä eikä ei

Ville Ranta: Kyllä eikä ei. WSOY. 2013.


Kyllä Ville Ranta osaa juonenpunonnan taidon, se on todettava! En hennonut uutuutta Kyllä eikä ei laskea käsistäni kuin hetkeksi, kun teos kuljetti minua 1800-luvun Oulun kaduilla ja kodeissa. Tylsältä kuulostava idea tehdä muutamasta oululaisesta historiallisesta hahmosta, pitkälti kirkkoisistä kertova sarjakuva muuttuu Rannan kynän kautta eläväksi, vereväksi tarinaksi kaipuusta ja intohimosta. Se on myös kuvaus lankeamuksesta ja synnintuskasta olematta paatoksellinen. Lopussa lukija kokee jopa jonkinlaisen katharsiksen.

Kuvataide on ehkä siisteintä Rantaa. Useimpien aiempien tekijänsä töiden vastaisesti kirjassa on värit mukana. Toivon mukaan mustavalkoinen onkin saanut pitkälti väistyä, sillä värein Ranta luo tunnelmia ja maisemia, joita katselee mielellään.

Juonessa on ainesta vaikka useampaankin tarinaan, mutta kyllä se pysyy kasassa ja rakentaa jännitteensä. Henkilökavalkadi on laaja, eivätkä kaikki kiinnity osiinsa kovin tiiviisti, mutta se ei nouse ongelmaksi. Taustahenkilöt selittävät juonta ja luovat kuvaa aikakaudesta.

Suosittelen Kyllä eikä eitä kaikille Rannan sarjiksista pitäville ja niille, jotka ovat joskus ajatelleet Rannan tuotantoon tutustua. Kaikille kotimaisen sarjakuvan ystäville tämä on myös ehdoton. Ne, jotka pitävät historiallisista tarinoista ja 1800-luvusta tai Oulusta, tarttunevat tähän myös ilomielin. Edelleen ne, jotka tuntevat ihmiselon ristiriitaisuuden nahoissaan, löytävät tästä itsensä.

Tähtiä 4/5.

Myös Salla on lukenut Kyllä eikä ein ja pitänyt siitä. http://sbrunou.blogspot.fi/2013/11/ville-ranta-kylla-eika-ei.html

Mari a:kin tykkäsi ja kuvaili kirjaa mainiosti: http://marinkirjablogi.blogspot.fi/2013/11/ville-ranta-kylla-eika-ei.html 

Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä. Kirjakauppaliitto. 2012.


Miniä on keräilyharvinaisuus. Se on niin harvinainen, että jollei sitä osaa etsiä oikeista paikoista, sitä voi olla mahdoton saada käsiinsä. Kirjastostakaan sitä ei löydä, eikä liioin sitä saa juurikaan divareista tai nettihuutokaupuista. Miniä on nimittäin Kirjan ja ruusun päivän vuoden 2012 kaupanpäälliskirja, jota jaettiin kirjakaupoissa kirjoja ostaneille.  Minä en päässyt tuolloin kirjakauppaan, joten omaa kappaletta minulla ei ole. Hmph.

Sen sijaan minulla on ihania kirjallisia ystäviä! Villasukka kirjahyllyssä lainasi minulle Miniäänsä. Suurkiitos <3! Innostuin Miniään Oulun kaupunginteatterin Mielensäpahoittajan jälkitunnelmissa.

Miniä jatkaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan tarinaa. Äijänjäärä nähdään Miniässä kuitenkin kahdesta edeltäjästä poiketen poikansa vaimon, Liisan silmin. Miniä on jäänyt Espoon-kotiin viikonvaihteeksi, kun poika on lapsineen lähtenyt katsomaan isäukkoaan Sysisuomeen. Matkaan tulee tietysti mutkia, ja appi saapuu junalla miniänsä vieraaksi. Kulttuurit kohtaavat, mutta menneen maailman ja nykyajan kohtaaminen ei vielä riitä. Miniälle tulee nimittäin venäläisiä liikevieraita, joiden kanssa miniän pitää koettaa pärjätä kera appiukon. Lopulta myös lapset saapuvat joukon jatkoksi laatikollinen perunoita matkassaan ja appiukolla on tietysti muun muassa venäläisistä muutama mielipide takataskussa...

Seuraavassa miniä pohtii yhtä kompastuskiveä suhteessaan appeensa:

En ole koskaan oppinut milloin ei on ei ja milloin ei on kyllä. Kun appiukko ja oikeastaan koko hänen sukupolvensa sanoo, että he eivät halua joulu- tai syntymäpäivälahjoja, tarkoittavatko he sitä oikeasti? Vai huutaako heidän sisällään pikkupoika tai pikkutyttö, että kyllä olen ansainnut edes yhden ikioman ja kalliin lahjan elämäni aikana? Tämän dilemman kanssa kamppailen jouluisin ja syntymäpäivisin, koetan löytää oikean lahjan, joka aiheuttaisi appiukossa vilpittömän, välittömän ja vastustamattoman reaktion. Vielä en ole onnistunut. (s. 47 - 48)

Miniä on kiihtyvä farssi, jossa lähes kaikki on mahdollista. Valkoisia valheita, hermoromahduksia ja jääräpäisyyttä ei juonesta puutu. Kyrön taidokas kynänjälki, empaattinen ja oivaltava tapa kirjoittaa tempaa mukaansa. Ohut kirja on nopea lukea. Se huvittaa ja yllättääkin, mutta tuntuu kuitenkin tarinana tutulta. Äijänjäärästä kirja antaa kuitenkin uuden näkökulman, joten Mielensäpahoittajiin ihastuneille Miniä on ihan kuin apelle miniä. Toimii tämä varmasti itsekseenkin. Lue, jos saat käsiisi!

Tähtiä: 3/5

Miniää luettiin tuoreeltaan paljon. Muun muassa näistä blogeista voit lukea lisää:
Kirsin kirjanurkka
Järjellä ja tunteella
Kaiken voi lukea
Kasoittain kirjoja

PS. Vuonna 2013 Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailija oli Jari Tervo teoksellaan Jarrusukka. Asiaan kuuluu, että kirjoittaja pysyy viimeiseen saakka salaisuutena, mutta vinkkien perusteella yleisö voi osallistua leikkiin ja pohdiskella vuoden nimeä. - Ensi vuonna arvuutellaan taas, kuka mysteerikirjoittaja on. Osallistu sinäkin huhtikuussa ja osta kirja 23.4.2014 kaupanpäällisineen!

Mielensäpahoittaja Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Kati Leinonen

Ja sitten on tämä Älä osta mitään -päivä. 

Minä olen elänyt Älä osta mitään -elämän!

Valtavan menestyksen kerännyt Mielensäpahoittaja veti taas torstai-iltana täyden Vinttikamarin Oulun kaupunginteatterissa. Tuomas Kyrön teoksiin perustuva näytelmä on Mikko Koukin ohjauksessa totisesti muuttunut vihaiseksi lihaksi Hannu Pelkosessa. Lumous ei särkynyt kertaakaan kaksituntisen monologin aikana. Loistava näyttelijätyö! Ajattelin, että Pelkonen on oikeasti jo yhtäkkiä niin vanha, että raahustaa, mutta onneksi loppukumarrusten aikana jalka nousi jo reippaammin.

Mielensäpahoittaja antaa paljolti sitä, mitä pystyy Kyrön pienoisromaanin lukeneena odottamaan: iskevää kritiikkiä nykyajasta, oivalluksia, sukupolvien välisiä ristiriitoja, järjen ääntä, huumoria ja haikeutta. Tunnelma esityksessä kulkee ilosta suruun, kaipuusta uhoon, katkeruudesta vahingoniloon. Vakavasta aiheesta leikataan yhtäkkiä hilpeään ja päinvastoin, ja Pelkosen roolihahmo on sekä vahva että heikko. Yleisö hörisee ilosta ja niiskauttelee surusta. Pelkosen esittämä mielensäpahoittava ikäloppu äijänjäärä on yllättävän samaistuttava kohde monenikäiselle.

Monologia tukee erinomaisesti Kaisa Ristiluoman esittämä musiikki- ja äänimaailma. Hanurista lähtee monenlaista ääntä. Yksinkertaista lavastusta käytetään hyväksi monipuolisesti ja sitä muunnellaan onnistuneesti valoin (suunnittelu Aarne Turunen, toteutus Teemu Huotari ja Heikki Mylly). Ristiluomalle on keksitty myös muutama mykkä sivurooli, mikä sopii esitykseen varsin hyvin.

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Kati Leinonen

Mielensäpahoittaja rakentaa ymmärrystä sukupolvien välille. Vakavamman viestinsä puolesta kasvava senioripalveluhenkilökunnan joukkokin on tälle esitykselle aivan otollista kohdeyleisöä. Jos kuitenkin ehtooelämän pohdiskelu ja jääräily kovin vieroksuttaa, esitys saattaa olla parempi jättää väliin. Jos taas olet valmis katsomaan asioita rohkeasti päin ja löytämään samalla paloja itseäsi ilossa ja surussa, Mielensäpahoittaja takuulla koskettaa, erityisesti, jos kuulut muutenkin jo mielensäpahoittavaan väestöön.

Näytösajat ja liput hupenevat - kannattaa pitää kiirettä!