Tuula Korolainen: Meidän perhe (lukudiplomi)

Tuula Korolainen: Meidän perhe. Kuvitus: Jukka Lemmetty. Ullakkokirjasto. WSOY. 2004.



Kevät näyttää voimaansa, ja osa päivistä tuntuu jo lähes kesäisiltä. Varma merkki kesän läheisyydestä on myös lukudiplomikirjapinon hupeneminen. Vuorossa on meidän perheen lukudiplomin toisiksi viimeinen kirja, Tuula Korolaisen riimittelemä Meidän perhe!

Meidän perhe on alakoululaisten lukudiplomikirjaksi varsin houkutteleva ja kynnyksetön vaikkapa koko urakan aloituskirjaksi. Se on 11-sivuinen pikkuvihko, jossa tarinat ovat vain muutaman rivin mittaisia. Pitkät sanat on tavutettu. Niinpä vasta lukemaan oppinutkin ottaa kirjan haltuunsa vaivattomasti. Tarinoissa käydään perhettä ja perheelle läheisiä ihmisiä läpi kertojan näkökulmasta. Kuvitus on mustavalkoinen, ja se on syntynyt Jukka Lemmetyn kynästä.

Lukudiplomitehtäväksemme valikoitui tällä kertaa kirjasta kertominen. Tehtävän mukaan kirjasta pitäisi kertoa omalle luokalle, mutta me muunsimme tehtävää niin, että kuusi- ja neljävuotiaamme kertoivat kirjasta toisilleen. He ymmärsivät asian niin, että kertoivat toisilleen, mitä kirjasta muistavat.

Esikoinen musti tarinan, jossa kerrotaan moottoripyöräilevästä vaarista. "Ne on sitte villit vauhtiveikot", muisti prätkäpoju. Kuopus taas totesi, että isoveljelle on omstettu kirjassa oma tarina. Yksityiskohtia ei tullut mieleen, mutta isoveli auttoi, että ainakin matseista siinä puhutaan. Kuopus muisti kirjasta myös Kettusen tädin, joka tuo munkkeja!

Suosittelen hauskaa kirjaa pikkulukemiseksi pienille koululaisille tai alle kouluikäisille. Näkökulma on varsin mukavasti lapsen, joten kirjasta on helppo löytää tuttuja asioita.

Tähtiä: 3/5

Blogissani on kasikymppiset paukahdelleet. Lukijoita on Bloggerin lukijaraadissa 180 ja sivun katsomisia jo yli 80 000! Facebookissakin kohta kasi, nimittäin seuraava seuraaja on jo 118:s. Tervetuloa mukaan!

Riemukasta kevään juhlaa kaikille! 

Syödään vaikka Kettusen tädin munkkeja!

Annette Årheim: Misery lit

Kannen suunnittelu: Kalle Berglind

Annette Årheim: Misery lit. Brutaalien ja kaiken paljastavien kertomusten imu. (Misery lit. Om suget efter brutala och självut lämnande berättelser. 2012. Suom. Päivi Jokitalo.) Avain. 2013.







Enpä ole vähään aikaan (vai koskaan?) lukenut niin ärsyttävää kirjaa kuin Annette Årheimin Misery lit! Luetteloin ärsytykset, sillä olen kuullut, että tapa laskee stressitasoa. Vielä, kun voisin polttaa listan tai heittää sen roskikseen, teho olisi taattu, mutta nyt tyydyn taltioimaan ärsytykset tähän. Tervetuloa provosoitumaan!

1. Misery lit on niin sanottua kurjuuskirjallisuutta. Puhtaimmillaan se mässäilee synkillä aiheilla ja elämän varjopuolilla. Monesti kaavaan kuuluu se, että tarinalla on jokseenkin onnellinen loppu. Usein tarina alkaa päähenkilön kurjasta lapsuudesta, josta ei ankeutta puutu.
2. Annette Årheim tutkii aihettaa muutaman esimerkin voimin ja vetää näistä johtopäätöksiään. Eniten hän ruotii Liza Marklundin Uhatut-teosta. Muita vaatimattomammalla osuudella mukana olevia kirjoja ovat esimerkiksi Natascha Kampuschin 3096 päivää, Åsa Linderborgin Minua ei omista kukaan, Dave Pelzerin Pimeän poika ja suomalaisissa kirjablogeissa hiljattain näkyvyyttä saanut Felicia Feldtin Näkymätön tytär. Kurkkaa vaikka Kirjojen keskellä ja Kirjasähkökäyrä-blogeihin!
3. Misery litin kulutus on kasvanut (Ruotsissa) merkittävästi muun kaunokirjallisuuden kustannuksella (?). Lukiolaiset haluavat lukea misery litiä. Misery lit täyttää kirjakauppojen hyllyt.
4. Annette Årheim käyttää oppaanaan yhtä lukiolaispoikaa ja hänen mielipiteitään Lisa Marklundin kirjasta Uhatut.
5. Esitys on jokseenkin sekava. Välillä ollaan lukiolaispojan lukukokemuksissa tai elämänviisauksissa kiinni, välillä puhutaan kirjankansitaiteesta ja eri painosten kansien eroista. 
6. Myös misery litin käsite on sekava. Välillä tuntuu, että kaikki elämän laitapuolista kertova kirjallisuus on misery litiä.
7. Misery lit on vahingollista, sillä se ruokkii stereotypioita ja ennakkoluuloja. 
8. Siitä huolimatta sitä käytetään kouluissa viljalti, jotta nuoret innostuisivat lukemaan.
9. Suuri osa opettajistakin lukee vain misery litiä.
10. Misery litiin kuuluvia teoksia pidetään perusteettomasti totena! 

Huoh.

Kommenttini edellisiin:

1. Misery lit on oikeastaan varsin halventava nimitys muistelmille ja elämäkerroille, jotka käsittelevät hankalia aiheita. Misery lit niputtaa heterogeenisen teosjoukon perusteettomasti halvan genren alaisuuteen. (Katso myös lyhyt keskustelu tästä Kirjavalas-blogissa!)
2. Muutama esimerkki saattaa ehkä esitellä aihetta, mutta ei se anna kattavaa kuvaa ilmiöstä.
3. Mitä sitten, jos kirjojen kulutus kasvaa? Mitä sitten, jos kirjakaupat myyvät paljon ns. misery litiä? Onko kyseessä sama ilmiö kuin kaiken muunkin uuden taivastelemisessa: milloin tv on vahingollinen, milloin tietokonepelit, milloin taas hurja ja vaarallinen misery lit!
4. Yksi tyyppi kertomassa näkemyksiään värittää kokonaisuutta aika tavalla!
5. Olisiko lyhyestä kirjasta voitu karsia edes kustannusyhtiöiden business pois?
6. Itse olisin halukas rajaamaan misery litiin, jos sellaista käsitettä on edes järkevää käyttää, julkeat halvalla rahaa tahkoamaan tehdyt opukset, joissa jonkun oikean ihmisen kurjasta elämästä kirjoittaa ammattikirjailija, joka haamuna taustalla vie kustannusyhtiön lisäksi kirjan tuottamat voitot taskuihinsa... Misery litin ulkopuolelle taas rajaisin esimerkiksi ainakin kaiken puhtaasti fiktiivisen kirjallisuuden.
7. Mihin unohtui Jörn Donnerin viisaus: "Lukeminen kannattaa aina?" Kyllä ennen vanhaan kirjallisuuskin oli sitten niin paljon parempaa, eikö? No ei! Sitä paitsi uskon tässä porttiteoriaan: jos joku saadaan koukutetuksi kirjallisuuteen misery litillä, hän todennäköisesti kokeilee myös muita genrejä. No, sehän onkin tietysti jo varsin vaarallista! (Ja entäpä vampyyrikirjat? Nehän vasta vaarallisia ovat, sillä pian nuoret purevat toisiltaan kaulavaltimot poikki!)
8. Niin, eivätkö opettajat olekin melkoisen ovelia, kun on kyse lukuharrastuksen pariin houkuttelemisesta? - ja mikä taas olisi vaihtoehto? Pakkosyötettäisiin nuorille vain ns. korkeakirjallisuutta?
9. Ok, ymmärrän edes yhdessä kohdassa Årheimin pointin erittäin hyvin. Minunkin mielestäni opettajilla on oltava laaja kirjallinen sivistys useassa genressä, pelkkä misery lit ei riitä. Siitä huolimatta on muistettava, että opettajatkin ovat ihmisiä ja he lukevat viihtyäkseen tai ehkä elämyksiä saadakseen eniten ominta kirjallisuuttaan! 
10. Milloinpa silkan fiktion kirjoittajaa ei olisi rinnastettu omaan tarinaansa? Voiko Tuula-Liina Varis kirjoittaa naisen ja miehen välisestä suhteesta ilman, että lukija etsii tekstistä Pentti Saarikoskea ja kirjailijaa itseään? No voi tietysti! Ihan samalla tavalla misery litin lukijat osaavat erottaa todellisuuden kirjan tekstistä - tai sitten ei - riippuu lukijasta.

Kylläpä helpotti! Myönnän, että suhtaudun nyt Årheimin teokseen korostuneen tunteellisesti ja kärjistän, mutta onpa minua ärsyttänytkin! Jatkan kuitenkin vielä puhinaani hiukkasen siitä, mitä Årheim kirjoittaa misery litin imusta: miksi ihmeessä sitä luetaan.

Årheimin mukaan misery litiä lukevat haluavat jotakin kevyttä lukemista, joka ei vaadi ponnisteluja. He haluavat yhtä aikaa viihtyä ja oppia elämästä. Heillä on tarve tirkistellä, tai he etsivät vertaiskokemuksia, jos ovat itse tulleet kaltoinkohdelluiksi elämässään. Osa saa siitä terapiaa ja nojatuolimatkan pois todellisuudesta (sic! eikö Årheim juuri väittänyt, että tarinoita pidetään tosina?). Kyse on pohjimmiltaan turvattomuudesta: voidaan olla hyvillä mielin, että jollakulla on asiat vielä huonommin! Lopulta Årheim kysyy, voiko misery litin lukijaa pelastaa mikään.

Olen itse muun muassa tummien tarinoiden ystävä. En ehkä lue varsinaista misery litiä (mitä se ikinä tarkkaan ottaen onkaan), mutten voi kieltää sen joskus kiinnostavankaan. Pidän enemmän kuitenkin kurjuusfiktiosta tai sitten elämäkerroista ilman painavaa pakollista misery-osuutta. Myönnän, että Årheim tuntui silti osoittelevan minua teoksellaan, eikä se tuntunut hyvältä. En nimittäin koe olevani tirkistelyn tarpeessa. Sen sijaan Årheimkin kirjoittaa, että

Kuten jo todettu, nykyisin näkyy yhä enemmän, kuinka lööppijournalismi määrittelee aikalaisongelmat, joita tämän tyyppisessä kirjallisuudessa tematisoidaan. On mahdollista, että lööppeihin viittaava kirjallisuus palvelee lukijan kannalta sekä terapeuttista että kriisinhallintatarkoitusta. Lukijoilla on tarve paneutua ja yrittää ymmärtää, kuinka voi olla mahdollista, että tämän päivän vanhemmat voivat pitää lapsiaan vuosikausia kellarissa ja käyttää heitä systemaattisesti hyväksi, kuinka vanhemmat voivat jättää kehitysvammaisen lapsen paleltumaan kuoliaaksi lumihankeen ja heittää hänet myöhemmin järveen, kuinka lapsi voi kylmäverisesti murhata toisen lapsen jne. (s. 71 - 72)

Minä luen (ja kirjoitan), että ymmärtäisin. Entä sinä?

Koska kirja sai niin tunteet pintaan, tähtiä on pakko tiputella, vaikka vieläkin vähän potuttaa ja vaikka suomennoksessa oli joitakin kielellisiä hupsuuksia. Kyllä tämä kiinnostavakin oli!

Tähtiä: 4/5

Mari a on myös blogannut Årheimin kirjasta.

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

Kansi: Kalle Pyyhtinen / utudesign.net

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja. (Hierba santa 2009. Suom. Samuli Arkko.) Iván Rotta & co. 2013. (335 sivua.)


Pyhän lehden kirja on Frida Kahlon maukas elämäkerta terästettynä reilulla kourallisella fiktiota ja meksikolaisresepteillä suoraan Kahlon muistikirjasta. Tapahtumat seuraavat muistikirjoihin tallennettua Kahlon elämää, mutta tilanteet on kuvattu fiktion siivin. Kadonneesta muistikirjasta, Pyhän lehden kirjasta peräisin olevat reseptit lomittuvat tarinaan, kukin kohdalleen hersyvään elämänvirtaan.

Frida Kahlo syntyi 1907 Meksikossa ja sairasti lapsena polion, joka jätti hänet jalkapuoleksi. 1925 hän joutui raitiovaunuonnettomuuteen, josta selvisi hädin tuskin hengissä. Nämä sattumukset leimasivat Kahlon elämää ja taidetta merkittävästi. Ensiksi polio oli olla Fridan ensikosketus kuoleman kanssa ja teki tyttölapsesta jalkapuolen. Myöhemmin onnettomuus ja siitä toipuminen sitoi Fridan sänkyyn pitkäksi aikaa, jolloin hän aloitti maalaamisen. Onnettomuus sai hänet aistimaan kuoleman jatkuvan läsnäolon ja jätti jälkeensä kivun, joka varjosti Kahlon värikästä ja intohimoista elämää loppuun saakka. Hän kuoli täytettyään muutama päivä aiemmin 47 vuotta.

Pyhän lehden kirja on vahva ja mainetta niittänyt teos, joka leikittelee ajatuksella kuolemasta Frida Kahlon kummitätinä. Frida tekee raitiovaunuonnettomuuden jälkeen kummitätinsä kanssa sopimuksen, että hän saa vielä elää, mutta lupaa kärsiä kaikki elämän koettelemukset, joita kummitäti hänelle povaa. Frida saa elää, mutta sillä on totta vieköön hintansa. Kuolema ja kipu väijyvät vierellä jatkuvasti, ja Frida käy keskustelua kummitätinsä kanssaan.

- Mikset vie minua ja anna pikku-Diegon elää? Frida moitti nyyhkyttäen Kummiaan, mutta Manalan valtiatar ei vastannut. Hän otti sammuneen kynttilän kaksin käsin ja puristi sitä vasten sydäntään, kunnes se liukeni hänen sormiinsa.
- Te kaikki olette minun, totesi Kummi. - Minut on sidottu ensimmäiseen ihmiseen, joka oli olemassa, ja minä olen olemassa viimeiseen ihmiseen asti. Kun ketään ei ole enää jäljellä, lopetan työni, ja silloin emme enää ole toisiimme sidottuja.
- Miksi?
- Koska toisille elämä on pelkkä henkäys ja toisille se on kuin monta romaania. Jokaisella on oma tarinansa siitä huolimatta, onko elämä pitkä vai lyhyt. Pojallesi siinä oli tarpeeksi. Siihen oli syynsä. Ei hetkeäkään enempää, ei hetkeäkään vähempää. Niin se vain on, hänen Kummitätinsä selitti. (s. 158 - 159)

Suhde Diego Rivieraan on alusta saakka peittelemättömän monimutkainen. Frida valloittaa Diegon tämän aikaisemmalta naisystävältään, joka opettaa Fridan kokkaamaan, jotta Diego pysyisi kotona. Pian Frida saa kuitenkin pettymyksekseen huomata, että Diego ei voi vastustaa naisia, vaan syrjähyppy seuraa syrjähyppyä, jolloin myös Frida aloittaa avoimen boheemin elämän. Diego sanoo kestävänsä Fridan sivusuhteet naisiin, mutta suhteita toisiin miehiin hän ei omasta käyttäytymisestään huolimatta sulata. Siitä huolimatta Fridalla on useita rakkaussuhteita sekä miehiin että naisiin samalla, kun hän elegantisti liikkuu sekä Amerikan seurapiireissä että Euroopan taiteilijakommuuneissa.

Frida rakastaa ja kärsii koko elämänsä. Miehestään, jonka kanssa avioituu kaksi kertaa, hän toteaa omaan suoraan ja riettaaseen sävyynsä:

- Diego tekee elämässään vain neljää asiaa: maalaa, syö, nukkuu ja nussii. Hän ei ole tällä hetkellä töissä, enkä minä ole tehnyt hänelle tänään jukatanilaista banaaninlehteen käärittyä haudutettua porsasta. Jos kurkistat vuoteeseen, huomaat, ettei siellä ole yhtään läskimahaa nukkumassa, joten jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, enkä minä ole siinä mukana, koska hän ei ole Detroitin jälkeen koskenut minuun. (s. 175)

Ruoka on kirjassa läsnä miltei jatkuvasti. Tuoksut leijailevat lukijan nenään resepteistä, joita kirja kätkee sisäänsä. Opin, että chilejä on paljon erilaisia, sillä yhteen reseptiin saatetaan tarvia useaa eri chililajia. Usein Fridan ohjeissa tarvitaan myös esimerkiksi laardia tai muita Suomessa hankalasti tarjolla olevia tuotteita. Jos mielikuvitus antaisi periksi, ohjeita voisi kenties soveltaa suomalaiseen keittiöön, mutta kirjaimellisesti monen toteuttaminen vaatii valitettavasti paljon ekstravaivannäköä. Poimin itse kuitenkin ehdottomien kokelujen joukkoon salaperäisen Mommy Even omenapiirakan.

Pyhän lehden kirja on kuin Kahlon taulut. Se käyttää hyväkseen aineksia tuonpuoleisesta, kuvaa tinkimättömästi rakkautta, intohimoa ja naisen elämää kipu jokapäiväisenä kumppanina. Kirja on eroottinen, symbolinen ja surrealistinen olematta kuitenkaan hetkeäkään vaikeasti tajuttava. Kieli on rikasta ja suomennos onnistunut. Kirja paljastaa Fridan kompleksisen suhteen mieheensä Diego Rivieraan, palavan innon kommunismiin ja feminismiin sekä elämän biseksuaalina 1900-luvun alkupuoliskon globaalissa taiteilijaeliitissä, jossa mukana risteilevät muut suuruudet, kuten Salvador Dalí, Pablo Picasso, Lev Trotski, Anaïs Nin, Henry Miller ja Ernst Hemingway.

Suosittelen kirjaa kaikille Frida Kahlon elämästä tai taiteesta kiinnostuneille, taiteilijaelämästä innostuville, hyvän (fiktiolla rehevöitetyn) elämäkerran ystäville ja upean kirjan ystäville. Kirjaa kannattaa harkita ehdottomasti myös silloin, jos rakastaa meksikolaista ruokaa ja kulttuuria. Tämä sopii paitsi ruoan myös hyvällä maulla erotiikan nälkään.

Tähtiä: 4/5

Viitoset

Leena Lumi ja Leijona muistivat minua viitosella jo jokin aika sitten. Pahoittelen, että vastaaminen on viipynyt, vaikka tämä on minulle mieluisaa! Lämpimät kiitokset siis haasteesta! Haaste menee näin:

Viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin:
Kahvi, sanat, kysymykset, ymmärrys, valo

Viisi materiaalista (joulu)lahjatoivetta:
Kirjat, vaatteet, herkut, korut, kauniit esineet

Viisi paikkaa, joihin haluan matkustaa:
Haluan matkustaa minne vaan ja seuraavissakin paikoissa moneen kohteeseen, mutta nimeän näin:
Kreikka, Meksiko, Espanja, Venäjä, USA

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua:
Luotettava, innostuva, luova, sosiaalinen, pidättäytyvä

Viisi lempiruokaani:
Äidin hirvipata, vaalea juustoleipä ja kaakao, kala monella tapaa, moskovan pata, stifado

Viisi elämänohjetta, jotka haluan jakaa kanssasi:
Unohda murheet niin kauan, kun asiat ovat hyvin.
Jos sitten tuntuu, että tarttis tehdä jottain, tee!
Ruoki ystävyyssuhteita, joista saat energiaa ja iloa olla oma itsesi, älä niitä, jotka vetävät sinua alaspäin.
Aloita myötätunnon antaminen itsestäsi.
Älä kuuntele ohjeita, luo omasi!


Haaste on kiertänyt laajasti, ja kun olen näin myöhään liikkeellä, haastan nopeasti viisi viimeksi blogiani kommentoinutta, jotka saavat ottaa haasteen vastaan tai jättää ottamatta, etenkin jo se on jo hiljattain käynyt luonanne:
Elegia
Villasukka kirjahyllyssä
Katja/Lumiomena
Mai Laakso
Maija

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Hanna Hauru: Paperinarujumala. WSOY. 2013. (95 sivua)


Hanna Hauru kuvaa teoksessaan Paperinarujumala fiktiivisin kääntein oululaisen heinoslaisen herätysliikkeen syntyä ja hajaannusta. Teoksen taustalla on siis tositapaus 1960-luvun Suomesta, mutta kirjan tapahtumat ovat paljolti fiktiota. Samasta aiheesta on aiemmin kirjoittanut myös Anu Kaipainen ja herätysliike on innoittanut myös elokuvaan.

Herätysliike saa kirjassa alkunsa, kun Laina (oik. Laila) Heinonen saa kaupunginjohtajan sihreerikkönä toimiessaan työpaikalleen puhelun Jumalalta, jossa tämä antaa käskyn kerätä kansaa parannukseen. Muutoin seuraa maailmanloppu. Laina kertoo asiasta sisarelleen Lianalle (oik. Aune), joka alkaa auttaa sisartaan herätystyössä.

Hauru kirjoittaa vetävästi herätyksen saaneen toimista ja ajatuksista. Tarina imee mukanaan. Romaani on hyvin lyhyt, ja tekstin asettelu on hyvin ilmava. Teoksen lukee helposti puolessa illassa. Jäinkin kaipaamaan tarinalle lisää pituutta. Aineksia olisi yllin kyllin!

Toisaalta Hauru jättää tahallaan kertomatta yksityiskohtia liikkeen toiminnasta. Kuvaus keskittyy enemmän sisarusten sielunmaiseman ja arkisten toimien kuvaukseen. Tästä syntyy kiinnostava ristiriita: on lähdettävä etsimään heinoslaisuudesta lisätietoa muualta.

Yhtälailla Hauru ei kerro syitä herätysliikkeen syntyyn, eikä tee suoria tulkintoja Lainan mielenterveydestä. Sen sijaan hän laittaa Lainan kantamaan käsilaukussaan paperinarujohtoista puhelimenluuria, jonka kautta Korkein puhuu juuri hänelle, ja kuvaa sisarusten sekavaa uskonnollista taustaa.

Tapauskuvauksen, takaumien ja fanaattisen toiminnan kautta Hauru tulee kyseenalaistaneeksi uskonnon ja monet muut joukkoliikkeet. Teos osuu teemallaan kipeästi tähän aikaan, jossa kohistaan Pekka Himasen filosofiasta ja väitellään, mistä esimerkiksi ilmastonmuutoksessa on kysymys.

Luuri on korvallani tässä hiljaisuudessa. Jumala ei vastaa. Hän rohisee ja luuri polttaa korvalehteäni.

Paperinarujumala on ollut TBR:lläni, ja kirjojen jumala on sen sieltä huomannut, sillä sain tämän arvostelukappaleena postilaatikkooni pyytämättä. Upea juttu! Kirja oli ensimmäinen Hanna Haurulta lukemani kirja, mutta ei jää viimeiseksi. Haurun tyyli ihastuttaa.

Tähtiä: 4/5

Paperinarujumalan on lukenut myös Hanna Kirjainten virrassa.

Paperinarujumala on 8. osani 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haastetta.

Laulu koti-ikävästä (elokuva)

Perjantaina Oulussa kotoisassa elokuvateatteri Starissa juhlittiin elokuvan Laulu koti-ikävästä Suomen ensi-iltaa. Kun yhteislipulla oli mahdollisuus päästä kuulemaan myös elokuvassa esiintyvää Darya & Månskensorkestern -orkesteria ja ehkäpä jopa pyörähtelemään parketille, en tietenkään voinut vastustaa tilaisuutta!

Laulu koti-ikävästä on ohjaaja Mika Ronkaisen käsialaa, ja se on ehdottomasti paras hänen kaikista teoksistaan. Elokuva on yhtä aikaa liikuttava ja huvittava. Katsoja nauraa liikutuksen kyyneleet silmissään. Päähenkilöinä Aknestik-yhtyeen kitaristi Kai Latvalehto ja hänen isänsä Tauno onnistuvat kerta kaikkisesti ihastuttamaan.

Kaita vaivaa identiteettihämmennys: hän on viettänyt kymmenen vuotta lapsuudestaan Göteborgissa, ja aika on jättänyt mieheen jälkiä - mitä ne ovat ja missä ne oikein syntyivät? Kai ja Tauno lähtevät selvittämään asiaa ja ajavat elokuvassa Haukiputaalta Göteborgiin. Matkalla miehet kohtaavat ihmisiä, jotka pystyvät eri tavoin avamaan suomalaissiirtolaisen sisintä Ruotsissa. Kohtaamiset koskettavat. Kerrontaa tehostavat kautta elokuvan siirtolaisuudesta kertovat musiikkikappaleet, joita esitetään matkanvarren maisemissa. Kuunnelkaa vaikka tämä Darya & Månskensorkesternin Suomalainen neekerilaulu, joka on kaikessa satiirisuudessaan minun oma suosikkini:

Matkanvarren kohtaamisia tärkeämmäksi elokuvassa nousee kuitenkin isän ja pojan kohtaaminen pitkällä automatkalla. Päähenkilöt ovat kiitettävän rehellisiä ja avoimia. Kamera on pystynyt taltioimaan molemmista parhaat puolet valkokankaalle. Vaikka elokuvan aihe on taas hyvin ajankohtainenkin siirtolaisuus, se puhuu äärettömän rehellisesti ja suoraan esimerkein siis myös isien ja poikien suhteesta, sukupolvien ketjusta, juurista, kodista, läsnäolosta, häpeästä ja suomalaisuudesta. Elokuvasta jokainen katselija löytää palan itseään.

Laulu koti-ikävästä (ruotsiksi mainiosti otsikoitu Ingen Riktig Finne) voitti Göteborgin elokuvajuhlien parhaan pohjoismaisen dokumentin palkinnon ja Tampereen elokuvafestareilla lisää pokaaleita. Tämän elokuvan myötä Mika Ronkaiselta on lupa odottaa jatkossakin suuria. Jos tähdittäisin elokuvat, antaisin tälle sumeilematta neljä valopilkkua.



Ja miten kävi loppuillan Darya & Månskensorkesternin konsertin? Aivan upeaa oli, lavalla vieraili myös Jukka Takalo, ja yleisön joukossa olivat tietysti myös illan elokuvan päähenkilöt.

Seurahuoneen lavalla Darya & Månskensorkester ja Kai ja Tauno Latvalehto.

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Kansi: Make Copies, kannen kuva: Anni Halonen

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja. Ntamo. 2013. (259 sivua.)

On verevä Anna, jota pahoinpitelee ja alistaa Veikko.
On puutuneessa avioliitossa elävä Herman, joka tulisesti palvoo Annaa.
Pintanaarmuissa jonkinlaista Annan ja Hermanin rakkaustarinaa kertovat vuoroin tarinansa päähenkilöt. Lopulta kyse ei taida rakkaustarinasta ollakaan. On vain Annan tarina, ja se on karmaiseva.

Pintanaarmuja on Maaria Päivisen kolmas pitkä proosateos. Ensimmäinen, Silja ja Mai, oli hurja kirja, jonka Moskovan aseman muistan varmaan lopun ikäni, vaikka en ole sillä käynytkään. En tiedä vieläkään, olivatko Silja ja Mai yhtä vai kaksi eri ihmistä. 

Toinen, Rakastan sinua nuori mies, on jäänyt minulla toistaiseksi lukematta muun kirjainvirran vuolaudessa. Minulla on siitä vahva mielikuva, että pitäisin siitä.

Tämä kolmas on nyt tässä. Tarina on vahva. Kieli Päiviselle tyypillistä, lyyristä, merkityksiä tihkuvaa pulpuntaa. Aihe jälleen korostetun naisellinen. Aiheena on naisen elämä ja naisen vaikeat valinnat vapautensa tähden, vaikka toinen kertojaääni onkin mies. - Ehkä siinä seikka, mikä loitonsi minua Pintanaarmuista: Annan kolmannessa persoonassa kirjoitettu osuus oli samaäänistä Hermannin yksikön ensimmäisen kanssa. Se oli yhtä lyyristä, yhtä likistä. 

Ja minä rakastin kun hän vihasi. Kiihotuin edestakaisin. En ollenkaan ihmetellyt, että maailma oli tuhon partaalla, kun pelkkä yksittäinen henkilö saattoi saada sen niin sijoiltaan. Meitä oli vain hän ja minä, koko muu maailma tärähteli pirstaleiksi ikkunan takana, ja hän katsoi minua.
Minä katsoin häntä.
Meidän välillämme pitkä matka, ja vain minä rakastin. (s. 85 - 86)

Toisaalta kuitenkin pidän Päivisen pulpunnasta. Välillä ihmettelen, kuinka joku voi sanoa niin kauniisti tai merkitsevästi. Siksi luonnehdin jälleen Päivisen tyyliä proosarunoksi. Se on niin tiivistä ja kuperaa, kuin ajatus, että sen lukeminen ottaa aikaa, mutta palkitsee seuraajansa. Tällaisia kirjoja ei mahdu kahtakymmentä tusinaan, vaan ne vaativat ja ottavat tilansa muun kirjallisen maiseman osana harkitusti. Pintanaarmuja on kuin näyttävä koru, joka ei pärjää suurikuvioisen leningin kanssa samassa tyylissä. Lukija miettii jälleen: kuka oli kuka? Oliko vain Anna ja Annan mieli, vai oliko myös miehet? Päivisen kirjojen henkilöt selvästikin kiusaavat minua!

Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka pitävät vahvoista feminiinisistä kertomuksista ja lyyrisestä kielestä. Tämä on rankka kirja, jonka tuskan kielelliset valinnat pitävät kuitenkin kyllin loitolla. Veri ei roiskahda aivan päin, vaikka pisaroita pirskahteleekin.

Tähtiä: 3/5

Pintanaarmuista ovat kirjoittaneet ainakin myös Villasukka kirjahyllyssä, Lukuhoukka, Leena Lumi, Elegia ja Morre.

EDIT 5.4.: Pintanaarmuja tuli minulle luettavaksi Maaria Päiviseltä itseltään. Tunnemme toisemme blogiystävyksinä. Maaria Päivinen kirjoittaa Helmi-Maaria Pisara -blogiaan TÄÄLLÄ. Kannattaa kurkata! Maaria kirjoittaa blogia myös Regina-lehdessä kirjailijan päiväkirjan muodossa.

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Kuvan lähde: WSOY

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet. WSOY. 2011. (216 sivua.)

Näkymättömät kädet on saanut paljon huomiota blogeissa, ja ylistys jatkuu tässä. Olen iloinen ja ylpeä, että Suomessa tehdään näin tasokasta sarjakuvaa tärkeistä maailman (poliittisista) asioista. Muhkea sarjakuvaromaani on palkittu myös Sarjakuva-Finlandialla, ja ansioita ei tarvitse tästä kirjasta etsiä suurennuslasilla. Arkkitehdiksi kouluttautuneen Ville Tietäväisen piirroksia on nautinto katsella, ja teksti tuo mukaan taidokkaasti sen lisän, mitä tarina tarvitsee. Teos on ollut lukulistallani kauan. Sain täyttymyksen nyt.

Näkymättömät kädet on tarina Rashidista, joka kotimaassaan Marokossa haaveilee tarjoavansa perheelleen leveämpää elämää ja epäröinnistä huolimatta päätyy häpeän ajamana, itsekunnioituksen rippeitä hyppysissään puristaen ihmissalakuljettajien kyydissä laittomasti Espanjaan. Siellä hän työllistyy paperittomana aluksi kurkkufarmille muiden kohtalotovereittensa tavoin. Rashidin toivotonta elämää seurataan monien käänteiden kautta aina Barcelonaan asti. Tarina on meidän länsimaalaisesta näkökulmastamme tarkasteltuna jopa absurdi. Rashidin kuuntelema Jamppa Tuomisen iskelmiä sisältämä c-kasetti kiertää tunnelmaa yhä vääremmäksi!

Näkymättömät kädet on vahvasti taustoitettu teos, joka vetää lukijalta jalat alta. Taustoituksesta voi lukea lisää vaikkapa Erjan lukupäiväkirjasta. Vaikken kuvittelekaan eläväni suuressa yhteisen maailmamme käsittävässä lintukodossa, Tietäväinen pääsee kuitenkin yllättämään. Mikä on ihmisen hinta tässä maailmassa, jossa jokainen vetää välistä, kaikki yrittää hyötyä muista? Kuinka kestävä on yhteiskuntarakenteemme, jossa maa imetään ravinteista kuiviin järjettömällä tehoviljelyllä? Millä turistikulissia pidetään pystyssä? Kuka tekee työn, jota minä en tekisi mistään hinnasta? Haluanko minä olla mukana kaikessa tässä? Onko minulla mahdollisuutta edes valita?

Kuten ehkä jo huomaatte, Tietäväisen teos sai minussa aikaan pitkän ajatusketjun. Toisaalta haluan teoksen luettuani olla entistä tiedostavampi kuluttaja, mutta toisaalta tuskani maailman asioista paisui entisestään. En halua murehtia, mutta en voi myöskään vain kääntää selkääni ja unohtaa monia vääryyksiä ja vääristymiä, joihin törmään päivittäin. Näkymättömät kädet kertoo marokkolaisen tarinan Espanjassa, mutta sama toistuu eri maustein, eri lavastein muuallakin. Ei auta, että poikotoimme espanjalaisia kasviksia. Koko tuotanto- ja kulutustodellisuus pitää alkaa nähdä uudella tavalla. Pitää nähdä ne monet kädet, jotka erilaisia asetelmia rakentavat. - Teoksen nimi on muuten nerokas monimerkityksisyydessään!

Tietäväistä on verrattu toiseen, ihailemaani sarjakuvataiteilijaan Guy Delisleen. Yhtäläisyysmerkkiä en kuitenkaan piirtäisi miesten tuotantojen välille. Sen, minkä Delisle tekee hiljaisella hervottomalla huumorilla, Tietäväinen näyttää totisella ja tummalla kynänjäljellä. Molemmat ovat omassa tyylissään vahvoilla. Silti, jos pidät Delislestä, todennäköisesti myös Tietäväisen tarina puree. Kaikki eivät tietenkään synkkyydestä pidä niin kuin minä. Lue esimerkiksi Villasukan kirjoitus Näkymättömistä käsistä.

Ville Tietäväinen valottaa tämän tarinan kautta montaakin julkista salaisuutta, jotka vaikuttavat meidänkin arkipäiväämme, mutta joita tulee harvemmin kyllin pohtineeksi. Teoksesta on otettu jo neljäs painos, kertoivat hiljattain kirjan Facebook-sivut. Upeaa!

Suosittelen kaikille!

Tähtiä: 5/5.

Näkymättömät kädet on luettu muun muassa myös Järjellä ja tunteella, Koko lailla kirjallisesti ja Sallan lukupäiväkirja -blogeissa.

Sarjakuvasta on tehty myös hieno traileri, jossa pääsee ihailemaan myös Tietäväisen upeaa kynänjälkeä.