Käsis a:sta ö:hön

On tämän blogin ansiota ja syytä, että aloitin reilu vuosi sitten rinta rottingilla romaanikäsikirjoituksen koostamisen. Aiemmin olin kirjoittanut pääasiassa lyhyitä tekstejä, mutta halusin pitkäaikaisempaa harjoitusta ja tunsin paloa ja voimakasta kutsumusta kirjoittaa enemmän ja pitkäjänteisemmin. Esimerkkien voimalla valitsin tieni. Sekä ennen oman käsiksen aloittamista että sen jälkeen sain valtavasti inspiraatiota ja innoitusta muista kirjoittajablogeista. Iso rutistus kaikille teille!

Alkuun vain kirjoittelin ilman erityistä tavoitetta Käsiksen kohtalosta. Varsin pian kuitenkin pyrkimykseksi alkoi ihan itsestään nousta tekstin julkaiseminen. Luulen, että se päätös on vähentänyt kirjoittamiskirjoituksia täällä Luen ja kirjoitan -blogissani. Vapaamuotoisemmasta kirjoittelemisesta olisi helpompi avautua, mutta vaikka en tiedä, saanko tekstiä koskaan julkaistuksi, on lähtökohta kuitenkin julkaisemispätöksen jälkeen aivan erilainen.

Pakersin Käsistä varsin pitkälle, kunnes aloitin ansiotyöt pitkän tauon jälkeen elokuussa. Arkirytmin muutokset saivat aikaan sen, että kirjoittamiseen varattu rakonen kapeni entisestään. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi, vaikka kirjoittajan blokkikin vaivasi pahasti viime syksyn aikana.

Rawich / freedigitalphotos.net

Blokki aiheutui ja se purkautui samasta syystä. Sain nimittäin elokuussa lahjaksi Päätalo-instituutin vuoden mittaisen kirjoittajakurssin, ja kurssin ensimmäinen tapaaminen oli lokakuussa. Koulutus oli omiaan nostamaan rimaa oman hengentuotteeni osalta, joka tavallaan aiheutti painavan blokin. Kuitenkin kurssia varten tekstiä oli tuotettava, joten blokki oli pakko saada purkautumaan. Ja purkautuihan se ennen pitkää. Lääkkeeksi sopi vain ja ainoastaan härkää sarvista ottaminen: kirjoittaminen, kirjoittaminen, kirjoittaminen, vaikka miten hankalalta tuntuisi.

Sitten välillä kirjoittaminen taas sujuikin kuin rasvattu. Se on huikean hieno tunne, ja silloin pitäisi ymmärtää ja pystyä takomaan tarinaa vaikka yön läpeensä keskeytyksettä. Silloin kannattaisi antaa virran vain viedä. Minulla siihen ei aina ole kuitenkaan mahdollisuutta. Lapset huutavat luokseen yöllä juuri silloin, kun olen päässyt juonessa kiinnostavaan vaiheeseen, tai ansiotyön tehtävät odottavat silmäpusseista kärsivää sinnikkoa. Olisi kenties otettava oppia Eppu Nuotiosta, joka naistenlehdessä tänä keväänä kertoi lahjovansa lapsiaan saadakseen kirjoittamisaikaa.

David Castillo Dominici / freedigitalphotos.net

Olen kuitenkin erittäin onnellinen kirjoittajariepu sen vuoksi, että omaan viikko-ohjelmaani on saatu kirjoittamista varten raivattua tilaa säännöllisesti kaksi kokonaista iltaa, jolloin voin omistautua vain ja ainoastaan harrastukselleni perheestä ja muista velvollisuuksista piittaamatta! Lähellekään aina en tuota aikaa kirjoita, vaan saatan tehdä taustatutkimusta, osallistua kirjoittajapiiriin, lukea kirjoittajaopasta, juosta tai tehdä jotakin aivan muuta kuin kirjoittamisasiaa. Silti tämä oma aika on korvaamaton kirjoitusten etenemiselle! Ehkä pitäisi olla sen käytössä itselleen tiukempi?


Nyt Käsis on kuin onkin kertaalleen kirjoitettu läpi! Juoni ja tapahtumat ovat järjestyksessä, henkilöt ovat tapahtumien aikana muuttuneet. Onko Käsis siis valmis? Ei.

Tästä alkaa hurja täydennysten ja poistojen sarja. Muutamassa kohdassa tarvitaan lisää tekstiä ja järeämpää otetta tapahtumien kulkuun. Tilkesanoja saan poistaa, mutta kuvauksia lisätä. Olen ajatellut kirjoittaa tekstiin myös vaihtoehtoisen lopun. Toistamiseen. Lähinnä ehkä itseäni varten. Jossakin vaiheessa - ja minulle on vielä täysin epäselvää, missä - Käsis on sitten siinä vaiheessa, että sillä voi yrittää takoa kustantamojen ovia.

Päätalo-instituutin kirjoittajakurssin lopetusviikonvaihde on toukokuussa. Saan ryhmälleni kokonaisen käsikirjoituksen luettavaksi, mutta "valmiiksi" en sitä ennätä saamaan. Tarkoitus on nyt käydä tekele kerran läpi ja täsmentää muutamia kohtauksia, jotta teksti olisi luettavampi ja kiinnostavampi kauttaaltaan.

Vaikka koitan tässä esiintyä suunnitelmallisena ja jämynä, minua pelottaa hieman, että olen tässä asiassa alisuoriutuja. Vera Vala kirjoitti äsekttäin blogissaan minulle tärkeän tekstin "Unelmista totta". Vera kirjoittaa: "minähän suollan priimaa jo ensimmäisellä pulautuksella. Kai se nyt riittää tällaiselta luonnonlahjakkuudelta, että jaksaa istua siihen koneen ääreen kerta toisensa jälkeen ja tahkoa näppäimistöltä romaanikäsiksen verran sanoja", ja koska Vera on Kirjoittaja isolla koolla, hän tietysti osoittaa tuon utopiaksi. Minä siis pelkään, etten tajua tehdä tarpeeksi työtä tekstini eteen. Tai ok, jos nyt ymmärrän, että työtä pitää tehdä eikä kannata itseä päästää liian helpolla, repeääkö siitä riemu: jään ikuiseksi nysvääjäksi, joka ei päästä koskaan tekstiä irti käsistään.

On kuitenkin valtava ilo huomata, miten olen vuoden aikana kehittynyt kirjoittajana! Tähän tekstiin linkittämissäni postauksissa minulla on ollut esillä pieni edustus niistä ongelmista, joita olen kirjoittamisprosessin aikana kohdannut. Olen ollut valtavan epävarma ja suunnat ovat olleet hukassa moneen otteeseen. Nyt on selkeämpi vaihe menossa, enkä enää vapise tekstini edessä. Osaan käsitellä sitä ja tiedän, että se pysyy kasassa. Silti on paljon vielä opittavaa. Eihän tässä koskaan valmiiksi tullakaan.

Kirjoittamisen, muokkaamisen ja viimesitelyn iloa ja paloa jokaiselle! Omistan tämän tekstin Leijonalle, joka kyseli jo kirjoittamispostausten perään. Kiitos tuuppauksesta!

PS. Veran teksti on muuten upea postaus ihan minkälaisia unelmia vain tavoitteleville. Kannattaa lukea!

Stuart Miles / freedigitalphotos.net

Aura

Kansi: Katja Alanen

Anja Snellman: Aura. Otava. 2000.

Olen ympäri blogistaniaa ilmiantanut itseni siitä, että Anja Snellman (os. Kauranen) on minulle Se Kirjailija. Kaurasen Pelon maantieteen kautta pääsin kiinni kaunokirjallisuudessa johonkin sellaiseen kirjalliseen, joka puhutteli minua hyvin syvästi. Kaurasen tyyli teki jotakin kapealle ymmärrykselleni ja jäi ikuisesti kiinni. Pelon maantieteen aihekin puhutteli siihen maailmanaikaan minua erittäin jämäkästi. Pelon maantieteen jälkeen ahmin muutaman vuoden ajan Kaurasen tekstejä ja hankin aina hänen uusimman kirjansa.

Aura valikoitui kirjaston hyllystä luettevakseni aika tavalla sattumalta. Sattuma olikin oivallinen, sillä juuri tässä kohtaa olen alkanut nilkuttaa Snellmanin teoksissa, eli Aura on ensimmäinen kirjailijan uudemmasta tuotannosta, jota en ole lukenut. Omaan hyllyyn ja tutuiksi ovat tulleet Auran jälkeen ilmestyneet Safari Club, Äiti ja koira, Lyhytsiipiset ja Lemmikkikaupan tytöt. Muut uudemmat on toistaiseksi lukematta.

Aura pähkinänkuoressa

Aura on hyvin tyypillistä ja varmaotteista Snellmania, joten pidin siitä paljon. Mitään kirjasta etukäteen tietämättä olin iloisesti yllättynyt siitä, että Aura kertoo kirjoittamisesta ja kirjailijaksi tulemisesta! Tätähän minä hain koko viime vuoden loppupuoliskon.

Aurassa tarina rakentuu raameihin, jossa menestyskirjailija saa perintönä entiseltä kirjoittajaoppilaaltaan Aura Aulalta tekstiä täynnä olevia pahvilaatikoita. Oppilaasta ei koskaan tullut julkaissutta kirjailijaa. Mukana kulkevat vahvasti kirjoittaj(attar)ien isät ja Sylvia Plath, isänsä ja aviomiehensä varjossa hänkin kasvanut. Jo sivulla 14 aloitetaan aihe vahvasti: "Isi, minun täytyy sinut tappaa. Kuolit ennen kuin ehdin." Isän ja tyttären vaikea suhde, sairaus ja kuolema - ja kirjallisuus, varsin vahvat ainekset!


Kirjallisuus ja kirjoittaminen

Auran juonesta on hienosti kirjoittanut Hanna Kirjainten virrassa, joten itse en lähde sitä enemmälti referoimaan vaan keskityn hetken siihen, mitä teos puhuu kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

  Kotimainen kaunokirjallisuus. Käännöskirjallisuus. Tietokirjallisuus. Matkakirjat. Runous.
  Katselen Akateemisen kirjakaupan tiskien ylle kiinnitettyjä kylttejä kuin näkisin ne ensimmäistä kertaa.
  Miksei kirjoja voisi luonnehtia toisin? Turvalliset teokset. Vaaralliset kirjat. Ikuinen valo. Lohduttavat varjot. Levottomat muusat. Sanat ilman rakastajaa. 

Aura nostaa esiin kirjallisuuden lukkiutumia ja teroittaa julkaisukynnyksen ylittämisen ehtoja. Kuka oikein on oikea kirjailija, kuka oikean kirjailijan tunnistaa? "Voiko olla kirjailija jos ei ole julkaissut yhtään kirjaa? Voiko olla olematta kirjailija vaikka olisi julkaissut tusinan teoksia?" 

Kirjoittaminen tunkee sisään myös isä-tytärsuhteeseen. Kirjoittamisharrastus on etenkin aloittelijalle varsin arka ja henkilökohtainen asia, joten kirjoittamisen reviirille tuleminen saattaa satuttaa:

  Lähettäisit sinäkin noita kirjoituksiasi lehtiin niin tienaisit siitä vähän taskurahaa, hän sanoi minulle kun asetteli pukuaan henkariin ovenkarmille.
  Mitä kirjoituksia? minä kysyin äreästi ja lämäytin päiväkirjani kiinni.
  Hän hymyili leveästi, kultahammas välähti. Oliko se ylimielistä hymyä vai tuntuiko minusta vain siltä? 

Ja sanat ja lauseet, ne ovat Aurassa läsnä. Sanavarasto on kuin ammusvarasto, siihen pitää suhtautua samalla vakavuudella, sanoo kirjailijakertoja isä. Kirjailija itse taas opastaa Aura Aulaa:

On elämäntapalauseita ja kuolinsyylauseita, on kaivoslauseita ja saippuakuplalauseita. Jotkut lauseet ovat kumia, käännettäväksi siloteltuja. Toiset piikkilankaa, ohdaketta, täynnä vastaan panemisen uhmaa. Jotkut lauseet ovat siinneet hurmiosta, toiset julmuudesta, kolmannet tulevat kohtisuoraan päin ja annen kuin huomaatkaan ne ovat muuttaneet elämäsi. 

Julkaisukynnys ja Nuoren Voiman liitto. Kirjoituskilpailut ja kirjallisuuden opiskelu. Uurastus ja yritys. Ketä ne kirjailijaksi haluavat oikein luulevat olevansa?

Yhtäkin romaania olin kirjoittanut jo viisi vuotta ja saanut sen aina takaisin eri kustantajilta ja kilpailuraadeilta. Vastauskirjeet olivat lakonisia, niitä lukiessani tunsin olevani pieni muurahainen jonka pään yläpuolella jossain korkeuksissa se iso tärkeä kirjallisuus tehtiin. Silti muurahaistakin tarvittiin, lohdutin itseäni, ilman muurahaisia ei ollut alttiita lukijoita, uskollista yleisöä, kirjallisuuden kenttää.

Onko kirjallisuus liikaa markkinoinnin tuote ja tarkoitus? Onko kirjallisuudesta tullut tyhjää? Kirjoitetaanko vain rahan takia, kysyy Aura.

Kesken kaiken tyttö otti kirveen Adidas-repustaan ja alkoi heiluttaa sitä edessämme. Älkää tappako kirjallisuutta! hän huusi.

Tähtiä 4/5.


Omistuskirjoitus

Tämän kirjoituksen omistan kaikille kirjoittajakavereilleni ja ihanille kirjoittajablogeille, joita löytyy blogini oikeasta reunasta. Uskokaa ja tehkää työtä! Älkää luovuttako!

Osallistun Auralla Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Antologia julki!

Torstaina julkistettiin kirjoittajaryhmämme antologia Sainpa sanotuksi koruttomassa mutta lupsakassa tilaisuudessa. Kaikkein mukavinta tilaisuudessa oli nähdä paljon tuttuja kasvoja. Kirjoittamiskeskustelu jäi omalta osaltani aika vähiin, sillä mukanani olivat pienet poikani, jotka eivät paljon vielä äidin harrastuspuheista piittaa. Mieluummin lähtisivät muualle. Niin me pian lähdimmekin. Ensin odotimme tuoreen tekstikokoelman käsiimme.

Tuntuu aika älyttömän hienolta, että tekstejäni on nyt julkaistu! Tekstejäni lukevat nyt ainakin kirjoittajapiiriläiset ja heidän läheisensä, onpa antologia saatavilla toki kirjastostakin. On oikeastaan varsin jännittävää, että pystyn teksteissäni jakamaan maailmaa muiden, tuntemattomien ihmisten kanssa.

Antologia on kiintoisa teos. Se sisältää tekstejä laidasta laitaan niin aihepiiriensä kuin tekstilajiensa puolesta. Kirjoittajat ovat sekalainen seurakunta, johon kuuluu luovuutta jo julkaisseista ihan oikeista kirjailijoista intopiukeisiin vasta-alkajiin. Itse kuulun jälkimmäisiin, vaikka kirjoittajataustani onkin pitkä. Mukana on naisia ja miehiä, junioreja ja senioreja. Muu elämä kirjoittajilla on myös kirjava kasa. Tekstit ovat sitten tietysti kirjoittajiensa näköisiä, ja varmaa on, että satojen tekstien joukosta parhaimmat on valittu tähän kokoelmaan. Tasosta kertonee jotakin se, että joskus aiemmin, kun itse en ole ollut vielä mukana, ryhmän tekstikokoelma on ollut voitokas antologiakilpailuissa.

Se harmittaa, että minua harmittaa omiin teksteihini päässeet pikkuvirheet. Joku yhdysmerkki on esimerkiksi vaihtunut ajatusviivaksi, ja muutama ajatussiirtymää kuvannut rivinvaihto on jäänyt taitossa pois. Ehkä nämä pikkulipsut vähitellen unohtuvat, ja pystyn vähitellen olemaan pelkästään ylpeä yhteisestä luovuuden lintusestamme.