Laura Lindstedt: Oneiron

Pitkästä aikaa - eikä suotta! Upea lukukokemus. Teksti on tehty alunperin Nousu.net -kulttuurijulkaisua varten. Käykääpä tutustumassa sivustoon!

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. 4. painos. Teos. 2015.

Seitsemän erilaista naista, Ulrike, Wlbgis, Maimuna, Rosa Imaculada, Polina, Nina ja Shlomith, tapaavat toisensa tilanteessa, josta heidän tulee ottaa yhdessä selvää. Käy ilmi, että naiset ovat kuolemanjälkeisessä valkoisessa välitilassa. He sovittavat elämäänsä ja kulkevat yhdessä matkan, jonka Laura Lindstedt on piirtänyt toiseen romaaniinsa Oneiron niin syvin kynänvedoin, että teos palkittiin Finlandialla marraskuussa 2015.

Oneironia voi epäilemättä luonnehtia feministiseksi romaaniksi. Teksti kuljettaa lukijaa naisen nautinnosta sen kieltämiseen, naisen kehon kuvaan, rooleihin, kauneusihanteisiin ja puhtauskäsityksiin, äitiyteen ja naisen kohtaamaan henkiseen, fyysiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan. Kullakin naisella on kerrottavanaan oma elämänpolkunsa, ja jokaisen on lyötävä lopulta kuoleman kanssa kättä. Kuolema on Oneironissa lempeä: se on höyhenenkevyt kokemus sen jälkeen, kun kohtaloa uskaltaa katsoa silmästä silmään. Tämän vuoksi en suosittelisi kirjaa itsetuhoisia ajatuksia hautovalle. Kuolema on Oneironissa lohtu.

Tarina on fantasiaksi hämmästyttävän uskottava, vaikka se ei suostu oikeastaan minkään meidän maailmamme lainalaisuuksiin. Oltiinpa kuolemanjälkeisessä ajattomassa maailmassa, Brooklyn Bridgellä, moskovalaisessa teatterissa, kibbutsilla tai brasilialaisessa lähiössä, miljöö elää ja tarina vyöryy syliin. Henkilöhahmot muuttuvat sivu sivulta läheisemmiksi, ja lukija alkaa toivoa saavansa omaksi viimeiseksi seurueekseen juuri nämä naiset eri puolilta maailmaa. Lopussa jää ikävä. Ihan niin kuin silloin, kun joku läheinen kuolee.

Oneiron onkin opus paitsi kuolemasta, myös luopumisesta ja sovittamisesta. Se on kysymättömien kysymysten ja selvittämättömien asioiden kirja. Teos kuljettaa lukijaa seitsemän naisen askelissa samaan aikaan, kun se haastaa tutkimaan omia haarautuvia elämänpolkuja. Se kuvaa myös siitä, miten käy, ellei kuolemassakaan pysty kohtaamaan omaa kohtaloaan.

Naisten tarinoiden lomassa Oneiron tarjoaa soljuvasti paljon kiinnostavaa knoppitietoa. Lindstedt on kirjoittanut teosta kahdeksan vuotta, ja se näkyy perusteellisuudessa. Hän tehnyt tarkkaa työtä erityisesti tutkiessaan juutalaista perinnettä, kulttuuria ja elämäntapaa. Mukana on muutakin, esimerkiksi kiinnostava tarina Otto Eppersistä. Eppers hyppäsi seitsemäntoistavuotiaana Brooklyn Bridgeltä ja selvisi tempauksestaan naarmuitta, toisin kuin monet muut itsemurhan sillalla tehneet tai sitä yrittäneet. Eppers sai kuitenkin muiden tavoin syytteen itsemurhan yrityksestä, vaikka kuten Lindstedt kirjoittaa, eikö itsemurhasta selviäminen jo ole sitä yrittäneelle pahin rangaistus, minkä voi saada. Tai anekdootti kuolemaan tuomittujen viimeisestä ateriasta: vankilakokin mukaan se on pitkään ollut – aika mielikuvituksettomasti kenties – juustohampurilainen ja ranskalaiset perunat. Kuolema myllää kerrontaa Oneironissa jatkuvasti eri suunnista.

Oneiron on yhdellä sanalla runsas niin sisältönsä kuin ilmaisunsa puolesta. Oneiron ei siksi kenties olekaan teoksista helpoimpia, mutta ehdottomasti palkinnon arvoinen mestariteos, jota on hankala tiivistää tai lokeroida. Jokainen lukija muodostaa siitä oman kokonaisuutensa. Kieli on paikoin lyyristä ja ilmaisu alusta loppuun monipuolista, jopa monikielistä. Teosta täydentävät monet suorasta kerronnasta poikkeavat tekstityypit, kuten kuolinilmoitus, puhe ja työpaikkailmoitus. Niiden kautta muun muassa henkilöhahmot monitahoistuvat ja kuolema saa uusia merkityksiä.

Oneiron on täydellinen kirja kaikille, jotka uskaltavat avata sen sivut ennakkoluulottomasti ja vastaanottaa nerokkaasti rakentuvat aallot, jotka välillä tyrskähtävät terävästi ja voimalla, välillä lempeästi kuin kevättuuli. Lukeminen jättää joka tapauksessa jälkeensä levollisen mielen. Helppoa selkeärakenteista lukemista etsivälle Oneiron ei ole nappivalinta, mutta kokeilemisen arvoinen jokaiselle.

Tähtiä: 5/5

Saattaa olla, että tämä blogi päivittyy laiskanlaisesti jatkossakin!

Teresa Välimäki & Johanna Lundholm: Hyvää joulua

Teresa Välimäki & Johanna Lundholm: Hyvää joulua. Valokuvat Laura Riihelä. WSOY. 2014.

Tip tap tip tap... Alkaa hyvinkin olla se aika vuodesta, jolloin joulun valot ja tuoksut hiipivät mieleen. Lapset kirjoittavat listojaan joulupukille ja kodeissa mietitään joulun viettoa.

Kun alat suunnitella joulupöydän kattausta, käännypä Terasa Välimäen ja Johanna Lundholmin puoleen! Heidän Hyvää joulua -keittiökirjansa antaa nimittäin sopivat vinkit valmisteluun, lahjoihin ja aaton ruokapuuhiin. Kirja jatkaa herkuttelua vielä joulun jälkeenkin, sillä se opastaa käyttämään joulun tähteetkin hyväksi. Mainiota!

Välimäen ja Lundholmin resepteissä maistuu ja tuoksuu joulu. Kaikkeen on tarjolla jotakin: aamuun, naposteluun, pää- ja jälkiruoaksi. Makeannälkäisiä hemmotellaan leivonnaisin ja karkein. Kodin koristeluun on pikkuvinkkejä ja lopuksi joulu pyyhitään pois maukkaalla tavalla tähteitä hyödyntämällä.

Kirja on erittäin kaunis. Laura Riihelän kuvien sommittelu hivelee silmää ja Timo Hämäläisen taitto on tyylikäs, raikkaan jouluinen. Kansi kutsuu kurkkaamaan sisälle ja käytettävyyspointsit teos saa siitä, että siinä on kirjanmerkkinauha mukana omasta takaa. Voisipa niitä toki olla vaikka kaksikin!

Hyvää joulua antaa aika helppoja ohjeita herkullisen joulun valmistamiseen. Itse kokeilin mieluisten vieraiden iltapalaksi marjaskonsseja ja pikahilloa. Molemmat ovat nopeita ja pomminvarmoja sekä helposti omien kaappitarpeiden mukaan muunneltavia ohjeita, jotka maistuvat! Toiseksi tein joulubrownieta työkavereille kokousmakeaksi. Huomenna nähdään, miten suklainen namu maistuu. Mun huushollissa on ainakin taivaalliset tuoksut! Suklaisen leivonnaisen kylkeen ajattelin jokaisen antaa pursottaa valmiskermavaahtoa oman maun mukaan.

Uusi kirja on aina vähän jäykkä, ja keittokirjassa se on hankala ominaisuus, kun resepti pitäisi pysyä näkösällä vaivattomasti. Mikä sen kätevämpää kuin laittaa kirja Umodel-lukutelineeseen!

Kirja sopii kaikille jouluihmisille ja hyvän ruoan rakastajille. Se on aivan oivallinen tunnelmantuoja juuri tähän mustaan vuodenaikaan. Lahjakirjana loistava - olisiko tarpeen hemmotella itseäkin pikkujoululahjalla?

Kirjan sain kokeilta itseltään Helsingin kirjamessujen ruokaosastolta:

Kiitos tuhannesti - tämä kirja tulee olemaan käytössä ympäri vuoden. Hyvää joulua teillekin, Teresa ja Johanna!

Tähtiä: 5/5

Tästä upeasta keittiökirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi.

Katariina Vuori, Janne Pekkala, Vesa Ranta: Saunakeittokirja. Ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä

Katariina Vuori, Janne Pekkala, Vesa Ranta: Saunakeittokirja. Ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä. Tammi. 2014.

Loppukesän aurinko hellii, kun Kiantajärven rannalla maustuu hauki ja kirjolohi folionyyteissä. Porkkana, parsakaali, sipuli ja kesäkurpitsa saavat valkoviinihauteen. Liekinkestävä vuoka sujahtaa kamiinaan ja pian tienoon täyttää herkullinen tuoksu. Kala kypsyy nopeammin, joten se lisätään samaan pesään vasta myöhemmin.

Sipulit viinihauteeseen, lime kalalle.

Porkkanaa sipulille kaveriksi. Oikea leikkausote on
harjoittelukysymys.

Lohen ja hauen väliin suolaa, ruohosipulia,
tilliä ja nokare voita.

Hygieniasta pitää huolehtia mökilläkin, vaikka juokseva vesi puuttuisi.

Tässä tilavassa kamiinassa paistuu kätevästi yhtä aikaa
kalat ja kasvikset.

Bon appétit! Asettelu ei ehkä hivo silmää,
mutta voin vakuuttaa, että ruoka vei kielen mennessään.

Lähes jokainen on paistanut kiukaalla makkaraa saunaevääksi, mutta monikaan ei ole tullut ajatelleeksi, miten monenlaiseen kypsentämiseen kiuas sopii. Kiukaalla on kuitenkin tehty ruokaa ikiajat. Katariina Vuoren ja Janne Pekkalan  Saunakeittokirja näyttää, miten kiukaassa valmistuu mikä vain modernimpikin ruoka pullasta entrecôteen ja piparkakusta ravunpyrstöihin.

Saunakeittokirjan ehdoton paras puoli onkin se, että se toden teolla innostaa kokkaamaan saunassa - tai missä tahansa tulipesässä. Vai mitä sanotte siitä, kun viiden naisen seurue kokeilee Saunakeittokirjan ohjeita Suomussalmen mökillä, kukin haluaa oman kirjansa kotiin vietäväksi? Yksi aikoo kokata saunassa, toinen leivinuunissa ja kolmas takassa saunankiukaan lisäksi. Kirjan ruokaohjeet inspiroivat keksimään uusia uuninvalloitusreseptejä.

Vakuuttunut testiryhmä. <3

Maittavan päivällisen jälkeen lämpiää sauna. Voista ja jauhosta syntyy taikinakuori, jonka alle piilotetaan vasta metsästä haetut mustikat. Kun löylyt on heitelty ja kylpeminen lopetettu, mustikkapiiras laitetaan saunan pesään. Kuori kypsyy nopeaa ja piirakka on valmis. Vaniljakastikkeen kanssa se meinaa viedä kielen mennessään, vaikka piiraassa maistuu kainosti lievä savun maku.

Vastapoimitut mustikat,
fariinisokeri ja voi pohjalle...

... ja taikinakuori päälle. Keikauskakku on valmis.
Huomatkaa myös pöydällä oleva kirja. Loistava!

Suussasulavaa. - Keikauskakku oli reseptissä
raparperistä ja mansikasta. Varmaan hyvää niinkin,
mutta muunneltavuudelle pointsit! Toimii millä marjalla
tahansa ja vaikka hedelmillä.

Saunakeittokirja yllätti vaivattomasti muunneltavilla resepteillään ja rennon huolettomalla otteellaan. Se ihastutti upeilla Vesa Rannan kuvilla ja innosti lähtemään saunaan erityisesti kokkaamaan. Erittäin ilahduttavaa on, että kirjan reseptien ainekset ovat tuttuja perustarvikkeita, joita löytää helposti mökkikylienkin kaupasta - ja tuloksena on monipuolisia toinen toistaan maittavampia ja takuuvarmasti onnistuneita kattauksia. Kaiken lisäksi kirjan taitto on sanalla sanoen upea.

Saunakeittokirja sopii kaikille hyvän ruoan ystäville, varsinkin niille, jotka ovat valmiita kokeilemaan jotakin muuta kuin kiuasmakkaraa. Mökkituliaisina kirja on lyömätön, isänpäiväksi oikein osuva ja myöhemmin vaikka pukinkonttiinkin sopiva. Myös saunan suurille ystäville kirjalla on paljon annettavaa, sillä se esittelee 19 erilaista saunaa, niiden tunnelmaa ja ihmisiä pitkin Suomenniemeä.


Tähtiä: 5/5

Tuhat ja yksi yötä

Tuhat ja yksi yötä. Valikoinut ja suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Kuvittanut Heli Hieta. Otava. 2010.


Tuhannen ja yhden yön sadut on klassikko. Moni meistä tuntee kokoelman kehyskertomuksen: nuori kuningatar kertoo puolisolleen joka ilta tarinoita, jotta kunungas ei tapattaisi vaimoaan aamunkoitteessa, vaan tämä pysyisi tarinoiden turvin hengissä seuraavaan iltaan. Useimmat tuntevat myös tuhannen ja yhden yön saduista muutamia: Aladdin ja taikalamppu, Sinbad merenkävijä ja Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa lienevät ainakin tuttuja.

Jaakko Hämeen-Anttila on koonnut oman kokoelmansa tuhannen ja yhden yön tarinoista. Tuhat ja yksi yötä alkaa kiinnostavalla alkusanasella, jossa suomentaja valottaa kokoelman historiaa. Tuhannen ja yhden yön sadut ovat ikivanhaa tarinaperinnettä, jotka ovat aluksi siirtyneet ja muuntuneet suusta suuhun, ja vähitellen niitä on kirjoitettu muistiin ja kopioitu eteenpäin. Kokoelma ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään yhtenäinen ja vakiintunut opus, vaan jokainen kokoelma on omanlaisensa valikoima tarinoista ja niiden versioista. Niin tämäkin.

Myös klassikkosaduista on olemassa useita versioita. Esimerkiksi Aladdin ja lumottu lamppu -satu tässä kirjassa on erilainen kuin vaikkapa viime vuosina suosiota kerännyt Disney-elokuvaversio. Myös suomentaja on perinteen mukaisesti muokannut lähteenä olleita tarinoita omanlaisekseen, muun muassa poistamalla kertomuksista toistoa ja vähentämällä runoja, josta kyllä itse nautin.

Minä luin kokoelman ääneen ilta- ja sairaspäiväsatuina omille pojilleni. Pienille lapsille lukiessani liityin itsekin tarinankertojien joukkoon, sillä jouduin jonkin verran muuntelemaan Hämeen-Anttilan muovaamia tarinoita omikseni. Esimerkiksi Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa -sadussa epäonnekkaan ja ahneen Ali-Baban veljen ruumis pilkotaan palasiksi, mutta meidän tarinassamme riitti miehen kohtaloksi ihan vain tavallinen surullinen taistelutappio.

Lienee itsestään selvää, että Tuhat ja yksi yötä on hyvä tarinakokoelma. Teos on Oulussa lainattavissa lastenosastolta, mutta se voisi olla ihan mainiosti sijoitettu myös aikuisten osastolle. Kertomukset ovat yleisinhimillisiä, ja ne käsittelevät vihaa, kostoa, rakkautta, pelastusta, sinnikkyyttä, neuvokkuutta, iloa ja surua. Yleensä paha saa palkkansa. Huomionarvoista on, että kehyskertomuksessa ja esimerkiksi Ali-Babassa ratkaisevaan rooliin nousee sinnikäs ja neuvokas nainen.

Omaksi satusuosikikseni kokoelmasta nousee Sinbad menenkävijä. Se on huikea seikkailu, jossa Sinbad vaaroja uhmaten hakeutuu aina uudestaan ja uudestaan matkoille, joilla vaurastuu ja rikastuu ja palaa kotiinsa koettelemusten jälkeen uljaana miehenä. Sinbad merenkävijä on myös kertomus ystävyydestä, siitä, miten tarinoita voi jakaa ystävysten kesken. Sadussahan Sinbad kertoo matkoistaan kaimalleen, Sinbad kantajalle, joka on asemaltaan rikasta merenkävijää huomattavasti alhaisempi. Siitä huolimatta miesten välille kehittyy ystävyys, joka kestää aina siihen saakka, kunnes "heidän luokseen tuli nautintojen karkottaja ja seurueiden hajottaja, palatsien raunioittaja ja hautojen asuttaja". Pojillani satusuosikkeja oli taas monia - jokainen satu loppui liian äkkiä ja jokainen yö tuli liian nopeasti eteen - ihan niin kuin tuhannen ja yhden yön tarinoiden kehysketromuksessa käy kuninkaalle! Lopuksi seurasi kysymys: "Menikö meillä tuhat ja yksi yötä, äiti?"

Tuhat ja yksi yötä on upean näköinen kirja! Se on mittava fyysisiltä mitoiltaan ja kaunis katsella. Heli Hiedan kuvitus on tyylikäs, ja siinä on käytetty värejä taitavasti ja säästelemättä. Kuvia tosin olisi ihan hyvin voinut olla enemmänkin. Kirjan taitto on myös erittäin onnistunut. Tämäpä onkin hyvä lahjavinkki monenlaiselle lukijalle!

Tämä klassikko ilman muuta ansaitsee tähtiä: 5/5.

"Tarinat ammoin eläneistä
ihmisistä ovat esimerkkejä,
joista me voimme ottaa opiksemme.
Lukija, lue siis, mitä toisille on
tapahtunut, ja tutkiskele
menneitten aikojen historiaa.
Lue nämä kertomukset, joita sanotaan
Tuhannen ja yhden yön tarinoiksi." (s. 13)

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia. WSOY. 1983. (Sivuja 82.)

Omasta hyllystäni löytyi pieni kirjaston poistomyynnistä ostettu aarre. Oli joulukuun 30. päivä ja lukuhaaste Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 oli loppumaisillaan. Haasteessa oli ideana lukea itselle uusia suomalaisia kirjailijoita, ja kyllä, Krohn on ihme kyllä sellainen. Tunnen hänen yksittäisiä novelleitaan, mutta yhtään koko teosta en ole aiemmin lukenut. - Minä hullu, sillä Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia teki heti ensisivulta lähtien minuun vahvan vaikutuksen. Pieni mukaansa imaiseva kirja kului nopeasti loppuun, ja sain haasteenkin suoritetuksi. Ja millä kirjalla - se oli vuoden loppuhuipennus!

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia kuvaa ihmiselämää ja sen polkuja. Meitä on täällä monta, joilla kaikilla on oma elämä elettävänään. Donna Quijote on joukossamme jonkinlainen oraakkeli, jonka luona ihmiset käyvät pulmissaan, viluissaan. Kokoelman päähenkilö on saanut nimikkonovellinsakin, jossa hänet esitellään lukijalle. Novellista toiseen Donna Quijote on joko mukana yhtenä henkilönä tai hän on taustahahmona. Kokoelma kertoo ihmisistä, oivalluksista, valinnoista, onnesta ja omasta polusta. Novellit kertovat elämän raskaudesta ja ihmisen yksinäisyydestä, mutta toisaalta myös yhteydestämme muihin. Krohnin tyyli on ihailtavaa: hän sanoo kaiken tarvittavan, mutta ei yhtään liikaa. Lukija rakentaa maailman itse. Minä sain ohueen kirjaan lukuisia hiirenkorvia, joihin taatusti palaan vielä.

Hän kopautti porrasta kengällään. - Ja missä joku seisoo, siinä ei voi seistä kukaan toinen. (Novellista Oljenkorsi, s. 17.)

Tähtiä: 5/5.

Donna Quijotesta ovat lukeneet myös

• Suketus, joka häikäistyi http://suketus.blogspot.fi/2013/08/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html,
• Satu, jolla eivät sanat riittäneet kuvaamaan teoksen nerokkuutta http://satunluetut.blogspot.fi/2011/06/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html, ja
• Tessa, joka ihaili Krohnin tyyliä http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi/2011/03/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html.

Joulukalenterin kymmenes luukku: Taija Tuomisen joululahjat kirjoittajille

Kirjablogien joulukalenterin kymmenennestä luukusta paljastuu rubiini, joulunpunainen jalokivi. Lue postauksen lopusta myös Taijan ehdottomat lahjatärpit - paras jätetään viimeiseksi, eikö vain!

Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija. Kansanvalistusseura. 2013.

Tämän vuoden joulun pyhät kirjoittajan kannattaa käyttää syksyllä ilmestyneessä kirjailija-kirjoittajaohjaaja Taija Tuomisen kirjoittajaoppaassa piehtarointiin. Minusta tulee kirjailija on muun muassa inspiroiva, kannustava, tiedottava, opastava, myyttejä murtava, kädestä pitävä ja hoitava kirja, jonka soisin löytyvän jokaisen kirjoittajan käsistä tänä jouluna. Hemmottele sillä itseäsi tai muista kirjoittavaa ystävääsi!

Kirjoittamisoppaita on paljon. Minusta tulee kirjailija on siihen joukkoon raikas ja tervetullut täydennys. Jonkin sortin verrokki löytyy kenties ulkomaisena. Stephen Kingin Kirjoitan on samaan tapaan autobiografinen kuin Tuomisen teos, joskin kirjat ovat tyyleiltään hyvin erilaisia. Se, mikä on Taijan vahvuus ohjaajana, toimii myös kirjallisesti: hän käyttää persoonaansa taitavasti ja toimii itse esimerkkinä siitä, että paljon on mahdollista. 

Paitsi persoonaansa, Tuominen käyttää myös vankkaa kokemustaan, ehtymättömiä sitaattivarantojaan, laajaa verkostoaan ja rautaista tietoa teoksensa rakennusaineena. Hän on raikkaan suorapuheinen eikä tyydy pönkittämään vanhoja ja vaarallisia myyttejä kirjailijuudesta. Minusta tulee kirjailija on kaikille kirjailijoiksi haluaville ja muille kirjoittaville tarpeellista luettavaa! Koska haluan, että luette itse surkuhupaisiakin juttuja muun muassa siitä, mitä saattaa esikoisen julkaisemisen jälkeen olla edessä, tai tiukkaa faktaa siitä, miten kustantamoja kannattaa lähestyä, en siteeraa kaikkia hiirenkorvilla merkittyjä kohtia tähän, vaan valitsen lukuisista tärkeistä katkelmista yhden, joka saattaa summata koko kirjan:

Elämä on pelkkiä tekosyitä. Onneksi toisinkin voi elää. Tarzanin näyttelijänä tunnettu moninkertainen uinnin olympiavoittaja Johnny Weissmuller on sanonut, että olennaista on ainoastaan se, että ote liaanista ei irtoa.

Edellisen sitaatin lisäksi saamme nyt kunnian kuulla Taijan lahjavinkit jouluun! Pyysin häntä nimittäin miettimään kirjablogien joulukalenterin seuraajille parhaita joululahjoja kirjoittajalle. Nämä kaikki ovat aineettomia ja ilmaisia, jokaisen meistä ulottuvillamme. Miten jouluna kirjoittajaa voi muistaa läheinen ja vertainen? Mitä kirjoittaja voi antaa lahjaksi itselleen? Näin Taija vastasi:

"Lahja läheisiltä: Kirjoittamisrauhaa ja omaa aikaa - kotona työskentelevä ihminen ei ole aina kaikkien tavoitettavissa. Ei siis valmiina joka hetki kahville, seurustelemaan ja kaupunkiretkille. Kirjoittaja tarvitsee kotona oman ykstyisen paikan kirjoittamiseen, ja samalla myös tuen ja kannustuksen."

"Lahja vertaisilta: Hyvän ja samanhenkisen viiteryhmän. Toisen auttaminen ei ole itseltä pois. Kiinalainen sananlasku jo muistuttaa, että jos annat toiselle ruusun, niin tuoksu jää käsiisi. Paljon yhteisiä kirjoitajatreffejä ja tapaamisia. Osallistumista yhdessä!"

"Lahja itselle: Uskoa itseen ja rohkeutta! Innostusta, uteliaisuutta ja intohimoa kaikkeen mitä kirjoittaa, sillä ilman innostusta elämässä on vain tekosyitä. Lupaa itsellesi, että pysyt erossa pahantahtoisista ihmisistä, jotka pyrkivät masentamaan ja tappamaan innostuksesi ja energiasi. Kynä, vihko, läppäri tai iPad matkaan ja virkistävälle kirjoittamisretkelle etsimään ideoita!"

Lämmin kiitos, Taija, kirjastasi, joka tulee kulumaan käytössä, ja mainioista lahjavinkeistä!

Parhaita ajatuksia ja tunnetta jouluun meille kaikille!

Tähtiä Minusta tulee kirjailijalle 5/5.

Eilen kirjablogien luukku avautui La Petite Lectrice -pikkukirjastossa ja huomenna kannattaa vilkaista Tuijata Kulttuuripohdintoihin! Tässä vielä myös koko kalenterin aikataulu ja avautumisosoitteet:

1.12. Luettua elämää
2.12. Kirjakko ruispellossa
3.12. Kaikkea kirjasta
4.12. Todella vaiheessa
5.12. Järjellä ja tunteella
6.12. Kirjallisena. Minna
7.12. Notko, se lukeva peikko
8.12. Tarukirja 
9.12. La petite lectrice
10.12. Luen ja kirjoitan
11.12. Kulttuuripohdintoja
12.12. Luettua
13.12. Lurun luvut
14.12. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
15.12. Kirsin kirjanurkka
16.12. Pinon päällimmäinen
17.12. Calendula
18.12. Kulttuuri kukoistaa
19.12. Tea with Anna Karenina
20.12. Lukutoukan kulttuuriblogi
21.12. Anna minun lukea enemmän
22.12. Kolmas linja
23.12. P.S. Rakastan kirjoja
24.12. Orfeuksen kääntöpiiri
25.12. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kansi: Tuomo Parikka

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus. 2013.


Taivaslaulu on paljon blogattu kirja (katso linkit postauksen lopusta). Se on noussut ilmiöksi ja iltapäivälehtien lööppeihin reilussa kuukaudessa ilmestymisestään. Kirjailijaa on haasteteltu tv-ohjelmissa ja aiheesta keskustellaan rönsyillen verkon keskustelupalstoilla. Oulun kaupunginkirjastossa Taivaslaulu on kaikkien aikojen varatuin kirja!

Itse olen pysytellyt keskusteluista ja kirjoittelusta tietoisesti erossa, sillä olen odottanut kirjaa. Tietyiltä mielikuvilta en ole kuitenkaan pystynyt välttymään. Ne eivät kuitenkaan typistäneet lukukokemustani. Vaikka odotin kirjalta paljon, sain siltä valtavasti. Kiitos kirjastasi, Pauliina Rauhala!

Taivaslaulu on niitä kirjoja, joista voisi kirjoittaa loputtomasti. Siinä on monta särmää, joihin voi tarttua ja joita voi miettiä. Taivaslaulu on niiden lukupiirien kirja, joista ei ole kiire kotiin. Minä luin kirjan kärjistettynä kuvauksena naisen elämästä. Vaikka kirjassa on kyse lestadiolaisyhteisöstä, moni asia voidaan nähdä myös valtaväestön näkökulmasta. Kyllä äidin pitää jaksaa muissakin perheissä.

Annetaan Pauliina Rauhalan kertoa:

   Vilja, sulla on punaiset kynnet.
   Ne on äidin kärsimysten muistolle. Äitipienen, jota kukaan ei säälinyt naisenelämän kovimmalla hetkellä. Ne on myös raskauden vaivojen suojaksi. Iso maha unohtuu, kun on punaiset kynnet.
   Nuo on hyviä perusteita. Saanko silittää sun jalkoja?
   Olen miettinyt, että jos kaikki sellaiset maalaisi varpaankynnet punaiseksi, joiden on vaikea ymmärtää uskovaisen naisen osaa, meitä punakyntisiä olisi aika paljon. Tekisi mieli perustaa punakyntisten salaseura. Rauhanyhdistyksellä pidettäisiin sukkia ja ihmisten ilmoilla, mutta omissa naistenilloissa oltaisiin avojaloin ja puhuttaisiin kivusta, jota ei saa muualla sanoa. Tämän lakan sävy on vähän liian kirkas. Sen kuuluisi olla verenpunainen. Sydänveren, kohdun, jälkivuodon ja leikkaushaavojen punainen. Kärsimysveren. (s. 126.)

Minä haluaisin osallistua tuollaiseen naisteniltaan ja salaseuraan, vaikken uskovainen olekaan. Valtaväestön naisillakin on rooliodotuksensa. Taivaslaulu vain kärjistää ne äärimmilleen kuvatessaan ääriliikettä:

   Huorat ja madonnat ovat sisaria. Kummallekin on määrätty helvetin kova tehtävä. Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan. Illasta aamuun ja aamusta iltaan. Tehtävä on käsky, josta ei neuvotella. Naisen kuuluu vain antautua, nöyrtyä. Nöyrtyminen on tärkeintä. Nöyrtyminen ja kuuliaisuus. Sitten katsotaan kuinka ne jaksaa. Jos joku väsyy jo parin kerran jälkeen, aina löytyy toinen, joka pystyy vaikka pariinkymmeneen eikä hymy hyydy.
   Sisaret lyyhistyy illalla sänkyyn ja käärii lämpimän peiton vartalon suojaksi. Ne näkee unta päivästä, joka on hellä ja vailla vaatimuksia, mutta sitä päivää ei tule. Tulee aamu ja mies ja isä Jumala, ja ne haluaa vielä lisää. Nainen venyy taas, silmät muljuu jo päässä mutta suu sokeltaa yhä hymyä, hyvältä tuntuu, minä pystyn vielä tähän, minä jaksan enemmän kuin muut, tämä on luonnollista ja kaunista. Miehet taputtaa käsiään ja ylistää naista ja itseään. Kuuliaisimmille ja kestävimmille kaikki on mahdollista. (s. 186.)

Silti Taivaslaulu ei tee miehestä pelkästään kuvaa sovinistina. Kirjan päähenkilön Viljan aviomies on nimittäin uudenlainen lestadiolaisuskovainen, ihan niin kuin Vilja itsekin. Hän kyseenalaistaa asioita ja etsii ratkaisuja uskonnon värittämään uuvuttavaan arkeen. Hänellä on uskallusta tehdä toisin. Onkohan tällaisia uskovaisia miehiä oikeasti olemassa? Vai onko vain niitä, jotka itse uuvuttuaan jättävät loppuunpalaneen vaimonsa yksinhuoltajaksi kymmenlapsiseen kotiin?

Taivaslaulussa Vilja suunnittelee pakenevansa kotoaan. Hän unelmoi siitä, miten naamioituu, ettei häntä löydetä, ja pakenee omaan piilopirttiinsä lukemaan naistenlehtiä. Ihana päiväuni kaikille perheenäideille!


Postaukseen suppeasti valittu näkökulmani ei anna kunniaa koko Taivaslaululle. Kirjassa on paljon muutakin, ja jokainen lukija lukee sen omasta kokemusmaailmastaan käsin. Lestadiolaisuuden tuntemus todennäköisesti syventää lukukokemusta, mutta se ei ole välttämätöntä. Taivaslaulu on muun muassa myös kipeä ja herkkä rakkauskertomus. Suosittelen jokaiselle!

Koska Taivaslaulu on paisti ravisteleva ja voimaannuttava kirja, se on kirjoitettu kauniisti, joten se ansaitsee ehdottomasti

tähtiä: 5/5

Leena Lumi omassa blogissaan kirjoittaa näin: "Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on niin tiivis ja tehokas laulu naisten itsemääräämisoikeuden ja lasten paremman lapsuuden puolesta, että toivon jokaisen lukevan tämän kirjan." En voisi olla enempää samaa mieltä! Lukekaa koko Leenan postaus.

Taivaslaulu muualla. Näitä minäkin lähden nyt lukemaan:
Villasukka kirjahyllyssä
Eniten minua kiinnostaa tie
Erjan lukupäiväkirja
Anna minun lukea enemmän
Unni lukee  
Luettua elämää 
Amman lukuhetki
Mari a:n kirjablogi
Kirsin kirjanurkka
La Petite Lectrice 
Kirjasfääri 
Kulttuuri kukoistaa 
Leena Lumi 
Lukutoukan kulttuuriblogi 

Ja monet muut, sekä sanomalehdet, iltapäivälehdet, tv-ohjelmat jne. 

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Kuvan lähde: WSOY

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet. WSOY. 2011. (216 sivua.)

Näkymättömät kädet on saanut paljon huomiota blogeissa, ja ylistys jatkuu tässä. Olen iloinen ja ylpeä, että Suomessa tehdään näin tasokasta sarjakuvaa tärkeistä maailman (poliittisista) asioista. Muhkea sarjakuvaromaani on palkittu myös Sarjakuva-Finlandialla, ja ansioita ei tarvitse tästä kirjasta etsiä suurennuslasilla. Arkkitehdiksi kouluttautuneen Ville Tietäväisen piirroksia on nautinto katsella, ja teksti tuo mukaan taidokkaasti sen lisän, mitä tarina tarvitsee. Teos on ollut lukulistallani kauan. Sain täyttymyksen nyt.

Näkymättömät kädet on tarina Rashidista, joka kotimaassaan Marokossa haaveilee tarjoavansa perheelleen leveämpää elämää ja epäröinnistä huolimatta päätyy häpeän ajamana, itsekunnioituksen rippeitä hyppysissään puristaen ihmissalakuljettajien kyydissä laittomasti Espanjaan. Siellä hän työllistyy paperittomana aluksi kurkkufarmille muiden kohtalotovereittensa tavoin. Rashidin toivotonta elämää seurataan monien käänteiden kautta aina Barcelonaan asti. Tarina on meidän länsimaalaisesta näkökulmastamme tarkasteltuna jopa absurdi. Rashidin kuuntelema Jamppa Tuomisen iskelmiä sisältämä c-kasetti kiertää tunnelmaa yhä vääremmäksi!

Näkymättömät kädet on vahvasti taustoitettu teos, joka vetää lukijalta jalat alta. Taustoituksesta voi lukea lisää vaikkapa Erjan lukupäiväkirjasta. Vaikken kuvittelekaan eläväni suuressa yhteisen maailmamme käsittävässä lintukodossa, Tietäväinen pääsee kuitenkin yllättämään. Mikä on ihmisen hinta tässä maailmassa, jossa jokainen vetää välistä, kaikki yrittää hyötyä muista? Kuinka kestävä on yhteiskuntarakenteemme, jossa maa imetään ravinteista kuiviin järjettömällä tehoviljelyllä? Millä turistikulissia pidetään pystyssä? Kuka tekee työn, jota minä en tekisi mistään hinnasta? Haluanko minä olla mukana kaikessa tässä? Onko minulla mahdollisuutta edes valita?

Kuten ehkä jo huomaatte, Tietäväisen teos sai minussa aikaan pitkän ajatusketjun. Toisaalta haluan teoksen luettuani olla entistä tiedostavampi kuluttaja, mutta toisaalta tuskani maailman asioista paisui entisestään. En halua murehtia, mutta en voi myöskään vain kääntää selkääni ja unohtaa monia vääryyksiä ja vääristymiä, joihin törmään päivittäin. Näkymättömät kädet kertoo marokkolaisen tarinan Espanjassa, mutta sama toistuu eri maustein, eri lavastein muuallakin. Ei auta, että poikotoimme espanjalaisia kasviksia. Koko tuotanto- ja kulutustodellisuus pitää alkaa nähdä uudella tavalla. Pitää nähdä ne monet kädet, jotka erilaisia asetelmia rakentavat. - Teoksen nimi on muuten nerokas monimerkityksisyydessään!

Tietäväistä on verrattu toiseen, ihailemaani sarjakuvataiteilijaan Guy Delisleen. Yhtäläisyysmerkkiä en kuitenkaan piirtäisi miesten tuotantojen välille. Sen, minkä Delisle tekee hiljaisella hervottomalla huumorilla, Tietäväinen näyttää totisella ja tummalla kynänjäljellä. Molemmat ovat omassa tyylissään vahvoilla. Silti, jos pidät Delislestä, todennäköisesti myös Tietäväisen tarina puree. Kaikki eivät tietenkään synkkyydestä pidä niin kuin minä. Lue esimerkiksi Villasukan kirjoitus Näkymättömistä käsistä.

Ville Tietäväinen valottaa tämän tarinan kautta montaakin julkista salaisuutta, jotka vaikuttavat meidänkin arkipäiväämme, mutta joita tulee harvemmin kyllin pohtineeksi. Teoksesta on otettu jo neljäs painos, kertoivat hiljattain kirjan Facebook-sivut. Upeaa!

Suosittelen kaikille!

Tähtiä: 5/5.

Näkymättömät kädet on luettu muun muassa myös Järjellä ja tunteella, Koko lailla kirjallisesti ja Sallan lukupäiväkirja -blogeissa.

Sarjakuvasta on tehty myös hieno traileri, jossa pääsee ihailemaan myös Tietäväisen upeaa kynänjälkeä.

Taija Tuominen: Tiikerihai

Tiikerihaissa ei kerrota vaaleanpunaisista
tulppaaneista, mutta ruusuista kylläkin.

Taija Tuominen: Tiikerihai. WSOY. 2000. (178 sivua.)

- Jumalauta sä olet onneton. Kämppäskin on kuin mustan lampaan vittu. Mitään et saa aikaseks. Jos mä perkele lyön sun kallos tällä kirveellä niin se on oikeus ja kohtuus, äiti huusi. (s. 40)

Tiikerihai on kertomus tyttärestä ja äidistä ja vähän isoäidistäkin. Se on hurja ja irstas kuvaus epäterveestä vanhempi-lapsi-suhteesta. Toisaalta kirja on herättelevä kasvukertomus ja vahva selviytymistarina. Olen kuullut Tiikerihaita kuvattavan jopa inhorealistiseksi teokseksi. Ilman eritteitä ja paskanhajua Tiikerihai ei olisi yhtä vaikuttava, eikä se näyttäisi sitä rujoa maisemaa, jonka se nyt läväyttää lukijan eteen. Lukijalle, jonka lapsuudenystävä on uinut sadasta markasta paskaojassa, miljöö ei ole edes kokonaan vieras.

Koska kyseessä on valtavasti arvostamani ja minuakin luotsanneen kirjoittajaohjaaja Taija Tuomisen teos, en lähde varsinaisesti arvioimaan kirjaa. Antaisin sille sumeilematta viisi tähteä, mutta koska tämä menee omalla kirjataivaallani kiintotähdeksi, määrä ei ole nyt tärkeää. Tämä loistaa sitä määrättömän kirkasta valoa, jota loistaa myös Taija ohjaajana, oppaana, mentorina ja taiteilijana.

Mitä on Tiikerihai? Se on biisi, joka jää soimaan teoksen lukemisen jälkeen vuorokausiksi päähän. Se on

(--) toiseksi vaarallisin ihmissyöjähai. Sillä on raitoja ja se ui koko ajan, eikä se voi pysähtyä, muuten se vajoais. (--) (s. 28)

Tiikerihaista Tuomisen kirja kertoo. Pinnan alla väijyvästä ihmissyöjästä.

Tiikerihai kuvaa kaikesta irrallisten ihmisten elämää, sitä kun kukaan ei pysty kiinnittymään mihinkään eikä keneenkään. Päähenkilö Elisa kulkee varhaiset vuotensa tiiviisti äitinsä perässä, niin että äiti kuvaa tätä riipaksi. Lapsen tavoin Elisa koettaa kiinnittyä, mutta vuosikausia yritettyään kyky katoaa. Äiti ja isä ovat toisiaan hylkiviä napoja perheessä. Jos muu ei etäisyyteen auta, äiti telkeää isän vintille naulaamalla oven kiinni tai poliisi erottaa puolisoita toisistaan.

"Sinä et osaa osaa olla kotona", sanoo mies Elisalle ja ihmettelee tämän matkustusvimmaa. Elisa on seikkaillut koko elämänsä, lapsena äitinsä kanssa, sitten kera ystävänsä. Seikkailut niin kotimetsässä soiden ja ojien varsilla kuin ulkomailla Afrikan taivaanrantoja myöten vievät välillä eksyksiin. Matkat ovat itsen etsintää. Jossakin on hukassa minä, jota matkoilta haetaan. Toisaalta matkustaminen on vapautta kulkea, toisaalta se on Elisan pakoa terveestäkin kiintymyksestä ja hankalien asioiden kohtaamisesta.

Minun olisi tehnyt mieli sanoa, että minun päämääräni on tapani elää. Minun vapauteni ja tapani olla kiintymättä mihinkään. Että aion elää elämäni niin, että voin koska tahansa hypätä ensimmäiseen junaan ja jatkaa pääteasemalle ja jatkaa sieltä minne milloinkin mielin, mutta tiesin, että tätä oli turha selittää. Paras vain vaieta ja kuunnella. Paras tapa suhtautua mihin tahansa. Oli paras vain lähteä. Nousta lentokoneeseen ja läpäistä pilviverho. (s. 147)

Tiikerihai on myös oodi vastuun ottamiselle omasta elämästä ja omannäköisten päätösten tekemiselle. Elisan äiti on riutunut kelvottomassa avioliitossa syrjäkylällä koko aikuiselämänsä, toiminut kotiorjana hoitaen maatalossa raskaat työt, seonnut siellä anoppinsa haukuttavana ja ryhtynyt kiskomaan viinaa välillä kaksin käsin. Haaveet miehensä jättämisestä ja oman elämän aloittamisesta jäävät kalpeiksi mielikuviksi. Elisa ei toista äitinsä virhettä, vaan käännekohdassa päättää toisin:

- Peltolan Raimon olisit saanu huolia silloin, kun se kävi sua riiailemassa. Mun olis pitäny vaan pistää sut naimisiin. Olisit nyt ison talon emäntä ja sulla olis komee navetta.
   Sain aikaiseksi epämääräisen ja surkean muistikuvan pulskanpuoleisesta pojasta, joka suu hyhmeessä söi auton rassaamisesta mustuneilla sormillaan vaivoin tekemiäni lättyjä, selitti elämän kultaisia sääntöjä, kihloihin menemistä ja lasten tekoa. Olin silloin yhdeksäntoista ja Raimon mielestä hyvässä iässä. Joka kerta kun Raimo kävi meillä, isä ennusti keinutuolista, että likka on pian paksuna ja naimisissa. Äiti hehkutti kylällä isoa navettaa.
   Olin häipynyt yksin Ahvenanmaalle ja viettänyt siellä sarjan utuisia päiviä. Tuoksuvia sireenejä, kukkivia omenapuita, tanssilavoja, peuroja ja aamuöiseen sumuun katoavia tetä. Palasin kotiin ja äiti käveli navetan edessä vastaan.
   Hän kysyi, että mikäs kyty sinne oli, mitäs Raimo tykkää tommosesta. Vastasin, että tutustuin yhteen Mariaan. Äiti katsoi pahasti ja sanoi, että taisi olla Mario ja paiskasi tallin oven perässään kiinni. Silloin minä tajusin, että minun oli pelastettava nahkani ja pian. Tajusin, mistä oli kysymys. Loukkuun jäämisestä. Olin siirtymässä äidin määräysvallasta Raimon määräysvallan alaiseksi. (s. 108 - 109)

Kasvutarina onkin omien siipien kokeilemista ja niille lopulta nousemista. Uhkailujen, haukkumisten, ivan ja pilkan yläpuolelle asettumista. Nilkkaan potkijoiden hylkäämistä ja oman elämän rakentamista itselle tärkeiden asioiden ympärille. Kasvutarina on riippasuhteen tuhoamista.

Tiikerihaissa on paljon ulottuvuuksia - niitäkin, jotka pohdin vielä itsekseni. Se on kieleltään hävytön ja kokonaisuutena huikea psykologinen välähdyssikermä mielettömästä elämän nousukiidosta. Kamaluus on niin hirvittävää välillä, että naurattaa kuten splatterissa - kunnes pysähtyy miettimään, mille oikein nauraa. Ruman ja surullisen rinnalla on kuitenkin myös kauneus: Äidin ja tyttären yhteys ja muutamat hyvät muistot. Lyömäaseena toimineen vaaleanpunaisen ruusukimpun orpo kukinto.

Suosittelen jokaiselle, joka ei sävyjä hätkähdä.

Kiintotähti.

Tämä on oleellinen osa Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaastettani.

Jukka Laukkanen: Aaveilua (lukudiplomi)

Jukka Laukkanen: Aaveilua! Karisto. 2009.

Neljäs lukudiplomikirjamme on Jukka Laukkasen kummituspelkoja kesyttävä Aaveilua. Kirjassa Saku lähtee metsään yksikseen, löytää metsästä pienen mökin, jossa kummittelee. Saku ystävystyy aaveen kanssa ja ryhtyy tämän kanssa hauskaan leikkiin. Ystävykset sopivat uudesta tapaamisesta, mutta kun Saku sairastuu ja joutuu jäämään kotiin, aave saapuu Sakun kotiin pyykkinarun kautta aluksi lakanakaappiin ja sieltä sairasvuoteelle seuranpitoon, suoraan Sakun sänkyyn.

Kunnarin tehtävistä otimme käyttöön kartan piirtämisen kirjan tapahtumapaikoista. Arvelin tehtävän olevan haastava alle kouluikäiselle. Niin se osittain olikin, mutta tapahtumapaikat osattiin piirtää paikoilleen: Sakun koti, metsä ja mökki sekä pyykinkuivausteline. Lintuperspektiivi ei vielä ihan sattunut kohdilleen, vaikka meillä kartat ovatkin pikkumiehille tuttuja. Esikoisen ja kuopuksen hahmottamiseroja on kiinnostava havainnoida. Pieni kiireen maku näkyy kuvissa, sen sallinette aktiivisille pojille :-).

Tehtävä: Etsi kuvista aave!

Esikoisen näkemys...

... joka antaa suuntaa myös kuopuksen taideteokselle.

Aaveilua on mainio kirja, jonka huumori on lämminhenkistä ja monitasoista. Pidän paljon lastenkirjoissa siitä, kun lapsille ja aikuisille sama asia avautuu hieman eri valossa, mutta molemmille oivaltavasti. Siitä tämä kirja saa kosolti tunnustusta. Huumori on vertaansa vailla!

Tähtiä: 5/5.

Olen joskus lapsena lukenut itse tätä pidemmän, ehkä ulkomaisen kirjan, jossa kotikummituksesta tulee samalla tavalla lapsen ystävä. Olen sittemmin yrittänyt etsiä kirjaa, lähinnä nimellä Kotikummitus, mutta en ole pystynyt selvittämään, mistä teoksesta on kysymys. Jos joku tietää näitä kummituskaveritarinoita, vinkatkaa ihmeessä, sillä haluaisin kovasti löytää opuksen jälleen käteeni! Se kesytti kummituspelkoni ja antoi henkimaailman olioihin ihan uuden ja lohdullisen näkökulman, minkä luulen ja toivon tapahtuvan pikkulukijoille myös Aaveilua-kirjan kanssa.

Tomi Kontio: Lehmä jonka kyljessä oli luukku

Tomi Kontio: Lehmä jonka kyljessä oli luukku. Kuvittanut Camilla Pentti. Teos. 2006.

Silloin tietää kirjavalinnan menneen nappiin, kun lapsi pyytää innokkaasti silmät loistaen viimeisen sivun jälkeen kirjaa luettavaksi heti uudestaan. Näin kävi Tomi Kontion Lehmä jonka kyljessä oli luukku -kuvakirjan kanssa. Erityisesti 5-vuotias esikoisemme piti kirjasta todella.

Lehmä jonka kyljessä oli luukku kertoo kaksosista, Ivanista ja Vanjasta tai Vivanista ja Anjasta, jotka karkaavat kotoa, sillä siellä ei voi olla, ja tapaavat lehmän, jonka kyljessä - toden totta - on luukku. Kirja on alusta saakka ihastuttavan monitulkintainen ja leikittelevä. Se ruokkii mielikuvitusta säästelemättä, mutta juoni kulkee kuitenkin eteenpäin takkuamatta. Matkan varrella pojat nauravat ja vakavoituvat. Minä ihastelen.

Ivan oli Vanjaa kolme kuukautta vanhempi. He olivat kaksosia. Kerran he tappelivat niin pahasti äitinsä mahassa, että Ivan putkahti ulos ennen aikojaan. Suoraan Itäkeskuksen Anttilan lattialle. "Kappas vaan, taisi tulla pieni tyttö", äiti tokaisi ja nosti lapsen syliinsä. (--)

Voi, tällaista pitäisi olla lapsille tarjolla paljon paljon enemmän, kun aurinko teroittaa itsensä kuusenlatvoihin, repaleisia sanavaatteita puetaan uteliaisuudelle ja hämärä hiipii tossut jalassa ja heittelee käpyjä aurinkoon. Tai kun lehmällä lennetään, pilvet maistuvat vaahtokarkeilta ja lehmän pötsin vierestä löytyy kuorsaava säiliöauto. Eihän ole ihme, että lapset nauttivat?

Lehmä jonka kyljessä oli luukku on runoilijan tekemä mieletön, mahtava lastenkirja, jossa ei kohderyhmää aliarvioida vaan annetaan kielen kuvallisuutta täyslaidallinen, ja tyylikkäästi sittenkin.

Kirjaan kuvituksen on tehnyt Camilla Pentti, ja kuvat tukevat tarinaa oivallisesti jättäen tekstin tavoin tilaa lukijan omille ajatuksille.

Tiesittekö, että tältä näyttää, kun astuu sisään luukusta,
joka on lehmän kyljessä?
Etsi kuvasta kuorsaava säiliöauto!

Karkulaisten matka päättyy lopulta takaisin kotiin, jossa äiti ottaa lapset avosylin vastaan ja  isä on pistetty kuivumaan. Voih.

Lehmä jonka kyljessä oli luukku ansaitsee vähintään täydet tähdet. Ehdotonta lukemista kaikille lapsille!

Tähtiä: 5/5

* * *

Kuulin Tomi Kontiota Oulun Muusajuhlilla viime elokuussa. Hän lausui tuolloin itse pikkupoikana kirjoittamansa runon, jossa unelmoi uudesta polkupyörästä. Se on liikuttavin runo, jonka olen lausuttuna kuullut.

Ensi vuonna blogiin on omasta hyllystä tulossa Kontiolta Keväällä isä sai siivet.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu. (Pippi Långstrump. 1946. Suom. Laila Järvinen. Kokoelmassa Astrid Lindgrenin rakkaimmat sadut.) WSOY. 2002.

Yksi maailman parhaista ja vaikutusvaltaisimmista lastenkirjailijoista oli kiistämättä Astrid Lindgren (1907 - 2002). Hänen luomansa hahmo, maailman vahvin tyttö Peppi Pitkätossu on puolestaan yksi kirjallisen maailman valloittavimmista henkilöistä. Vaikka ihan takuulla olisin moisen lapsen kanssa tässä oikeassa maailmassa kaulaani myöten lirissä, kirjassa Peppi jaksaa aina ihastuttaa. Omillekin lapsilleni Peppi Pitkätossu on ollut aina ihan ehdoton satuelämys! Peppi on siis erinomaista luettavaa myös pojille.

Peppi on sankari, joka ei esittelyjä paljon kaipaa. Kerrattakoon kuitenkin faktat: Peppi asuu ilman vanhempia Huvikumpu-nimisessä talossa, jossa hänen seuranaan ovat lemmikkiapina Herra Tossavainen ja ratsu Pikku Ukko. Pepin parhaat kaverit ovat naapurin Tommi ja Annikka. Peppi pukeutuu hieman epäsiististi ja on epäsovinnainen tekemisissään. Peppi on niin vahva, että hän jaksaa nostaa hevosensa.

Pepin tarina on kiehtova sekoitus lasten ja aikuisten maailmaa. Peppi on itsenäinen ja vastuussa itsestään kuin aikuinen, mutta hänen mielikuvituksensa on ehdottomasti yhtä viriili kuin lapsen. Pepin hahmo on hyvin lindgrenmäinen: lapsi on kaikkivoipainen ja selviää tukalista tilanteista, joihin monesti aikuisten vuoksi joutuu. Kirjan näkökulma on yksinomaan lapsen. Tämä on epäilemättä yksi tärkeimmistä piirteistä, joka lapsia Pepissä viehättää.

Peppi ei ole merikapteenin tyttärenä koskaan oppinut meidän tavoillemme, joten ristiriitoja aikuisten kanssa riittää. Peppi tekee paljon asioita nurinpäin. Hän nukkuu sängyssäkin jalat tyynyllä. Pohjimmiltaan Peppi on kuitenkin oikeudenmukainen, lämmin ja valoisa lapsi, joka ei turhista murehdi, vaan näkee asioissa useimmiten iloisemman puolen.

Lapsilukijoita Peppi sekä naurattaa että ihastuttaa. Pepin edesottamuksille on helppo hihitellä, sillä Peppi uskaltaa vaikka mitä ja saa aikuiset hämilleen. Toisaalta Peppi on mahdottoman rohkea, nokkela ja vahva. Peppi pelastaa lapset tulipalosta ja antaa riitapukareille satikutia. Toisaalta taas Peppi nukkuu sängyssä väärinpäin, esittää opettajalle hupsuja kysymyksiä vain päättääkseen, ettei koulu ole häntä varten, ja siivoaa kaatamalla veden sangosta lattialle. Peppi myös laskettelee lööperiä tuon tuosta, mutta tietää sen olevan väärin, mutta mitä sitten:

- Niin, valehteleminen on tosiaan hyvin rumaa, sanoi Peppi vielä surullisempana. - Mutta minä en aina muista sitä, käsitäthän. Ja kuinka oikeastaan voisi vaatia, että pikku tyttö, jonka äiti on enkeli ja isä neekerikuningas ja joka itse on purjehtinut merillä koko ikänsä, osaisi aina puhua totta? Ja teidän on muuten hyvä tietää, hän sanoi ja hänen pisamaiset kasvonsa kirkastuivat kauttaaltaan, teidän on hyvä tietää, ettei Belgian Kongossa ole ainuttakaan ihmistä, joka puhuisi totta. Ne valehtelevat päivät päästään. Aloittavat kello seitsemän aamulla ja jatkavat aina auringonlaskuun asti. Niin että jos minä sattuisin jonkin kerran valehtelemaan, niin koettakaa antaa se anteeksi; sehän johtuu vain siitä, että olen ollut vähän liian pitkän aikaa Belgian Kongossa. Voimme kai joka tapauksessa olla ystäviä vai mitä?

Peppi Pitkätossua eivät kaikki ole aina hyväksyneet sellaisenaan. Joissakin maissa Peppi on ollut jopa kiellettyjen lukemisten listalla. Peppi on nostattanut keskustelua lapsen oikeuksista ja kasvatusmenetelmistä. Vielä nykyäänkin jotkut aikuiset pohtivat, mitä vaikutuksia Pepin edesottamuksilla on esimerkiksi omiin lapsiin. Minä uskon, että vaikutukset ovat yksinomaan positiivisia. Jokaisen meistä pitäisi olla edes pikkuisen yhtä kapinallinen kuin Peppi on!

Peppi on nykyään maailmankuulu. Bonnier-kustantamo ei sitä aikanaan pitänyt julkaisukelpoisena, mutta pian Raben & Sjögren -kustantamossa tarina voitti lastenkirjakilpailun ensimmäisen palkinnon, mistä menestystarina sai alkunsa. Tämä lastenklassikko kuuluu jokaiseen perheeseen, jossa lapsille luetaan. Useimmat muistavat myös ihanat Peppi-elokuvat, joita myös voin lämpimästi suositella jokaiselle.

Peppi-kirjoja on paljon. Meillä luettiin nyt iltasatuina Astrid Lindgrenin rakkaimmat sadut -kokoelmasta kirjasarjan ensimmäinen osa Peppi Pitkätossu jo toista kertaa kokonaisuudessaan. Uskon, että kerta ei ollut viimeinen.

Tähtiä: 5/5

Lue myös, miten mielenkiintoisia Jukka Parkkinen kirjoittaa Pepistä.

Peppi jatkaa iloisesti lasten- ja nuortenkirjojen teemaa Luen ja kirjoitan -blogissa.

Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö. Mielensäpahoittaja. WSOY. 2010. (130 sivua.)


No, onko se niin hyvä, kuin kaikki kehuvat?

On se! Se on.

Nauran hyvin harvoin ääneen kirjalle, vaikka se olisikin hauska. Nyt ulvoin kyyneleet silmässä niin silkasta huvituksesta kuin liikutuksen pilkahdukistakin. Kiitos Mielensäpahoittajan, yli 80-vuotiaan suomalaisen miehen.

Mielensäpahoittaja on neljänkymmenen yleisönosastokirjoituksen kokoelma. Mielensäpahoittaja on selittänyt itselleen, että jos mielipahat pitää sisällään, ne kalkkeuttavat verisuonet, ja sen tähden hän ilmaisee mielipahansa nyt suoraan kirjeisiin.

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä ihan tyypillisistä asioista, kuten jonottamisesta, liikenteestä tai ihmissuhteista, mutta myös vähän omintakeisimmistakin syistä, kuten äänestämisestä, tunneleista ja marjanpoiminnasta. Mielensäpahoittaja onkin perin inhimillinen kirja. Se antaa myötätuntoa ihmiselle. Ääni on sodankäyneen miehen, ja näkökulma toimii lyömättömästi.

Mielensäpahoittaja on pieni suuri kirja. Se on täynnä tiukkaa asiaa, joka viimeistään liioitellen ja kärjistäen saadaan huvittavaksi. Se puhuu lähiruoan ja lähimmäisenrakkauden puolesta. Se paljastaa sukupolvien välisen kuilun ja täräyttää tiskiin elämän tosiasiat.

Tekstinäytteeksi valitsen yhden suosikkikatkelmani kahvinostosta:

Entä mitä se tarkoittaa, että ei jälleenmyyjille? Pelkääkö ne, että jälleenmyyjä ostaa kaikki paketit pikkuhiljaa perheensä kanssa, luikertelee kassalta kassalle ja myy kaupan pihassa kalliimmalla? Oletteko te siellä Prisman ja Citymarketin johdossa Helsingistä vai muuten vain idiootteja?
Entä jos jälleenmyyjä haluaa ostaa itselleen sen kaksi pakettia omaan talouteen? Eikö silloinkaan saa ostaa? (s. 32 - 33)

Tähtiä, tu-ju-jumps: 5/5.

Tämä voisi olla mitä mainioin myös Antti Litjan lukemana äänikirjana. Taidan kokeilla!

Osallistun Mielensäpahoittajalla myös Morren Kuusi kovaa kotimaista -lukuhaasteeseen.

Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi. (Før jeg brenner ned. 2010. Suom. Päivi Kivelä.) WSOY. 2012. (306 sivua.)

Voi, Gaute Heivoll, minkä teit! Sait minut tyrmistymään ja rakastumaan. Voi, Gaute, Gaute! Sydämeni on tänä viikonloppuna auttamattomasti myyty länsinaapureille.

Etten palaisi tuhkaksi kertoo tositapausta kahdesta miehestä, jotka ovat kotoisin samasta kylästä. Toinen alkaa pyromaaniksi samoihin aikoihin, kun toinen syntyy. Jälkimmäisestä ei tule lakimiestä vaan kirjailija, tämä mieletön Gaute. Miehissä on muutakin yhteistä kuin kotikylä: he ovat kilttejä, fiksuja, menestyneitä koulussa, perheensä ainokaisia, toivottuja, rakastettuja lapsia, kaikkien odotusten arvoisia... kunnes.

Heivollin teosta on käsitelty niin laajasti muissa blogeissa, että tarkemman juonireferaatin voi halutessaan lukea vaikka Lukutuulian blogista. Minä olen nähkääs mykistynyt.

Etten palaisi tuhkaksi on blogihistoriani aikana ensimmäinen kirja, jota en olisi halunnut lopettaa ollenkaan. Koska se kuitenkin loppui, niin kuin käy kaikkien, paksuimpienkin kirjojen kanssa vääjäämättömästi joka kerta, halusin aloittaa sen heti alusta uudestaan. Henkeni oli salpaantunut, rintaa puristi. Halusin itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Apua! Eikä kirja antanut mihinkään kysymykseen minkäänlaista suoraa vastausta:

Onko vaikeneminen kultaa?
Mitä me ympärillämme näemme: todellisuuden vai toiveemme?
Voiko rakastaa liikaa?
Kenen syytä on, kun mieli murenee ja haarottuu?
Kuka määrää, mihin menemme?
Missä hetkessä syntyy taitekohta?
Kenet me näemme kun näemme itsemme?
Jii än ee.

Etten palaisi tuhkaksi on hiuksianostattavan jännittävä kirja. Heivollin tyyli on mielettömän jämptiä lyhyine lauseineen ja tarkkoine kuvauksineen, ja tähän teokseen se sopii kuin nakutettu. Jatkuvasti on tunne, että lauseessa on enemmän merkitystä kuin pinta antaa ymmärtää. Teoksessa ei ole tärkeää, kuka on syyllinen tuhopolttotekoihin, vaan tärkeämpää olisi, kuka/ketkä/mikä on syyllinen ihan kaikkeen. Vai onko syyllistä edes olemassa.

Lauvslandsmoenissa koulun kohdalla hän sammutti ajovalot. Aluksi hän ei nähnyt mitään, sitten silmät alkoivat tottua ja lopulta ajaminen sujui oikein hyvin. Täytyi vain totutella vähän. Hän sytytti taas valot. Koulunpihan kohdalla hän kääntyi vasemmalle. Dynestøliin päin. Jalkapallokentän aita oli osittain romahtanut. Koulurakennukset olivat pimeinä. Aina kun hän ajoi koulun ohi tuntui kuin kouluajasta ei olisi vielä pitkääkään aikaa. Se ikään kuin tuli takaisin, vaikka siitä oli yhdeksän vuotta. Hän muisti millaista se oli ollut. Hän oli ollut paras kaikissa aineissa, yksin huipulla. Toisinaan hän kuuli vieläkin Reinertin äänen: Voisitko lukea meille vähän, Dag? Voisitko soittaa meille ensimmäiset tahdit, Dag? Voisitko kirjoittaa tämän lauseen taululle, Dag, sinulla kun on niin hyvä käsiala. Reinert oli antanut hänelle uskon, että hänestä voisi tulla mitä tahansa. Reinert oli nähnyt hänet. Käsittänyt, kuka hän oli, mihin hän kelpasi, miten ainutlaatuinen hän oli. Hän ei ollut niin kuin toiset, ja sen Reinert oli käsittänyt. Toisista saattoi tulla maanviljelijöitä, sähköasentajia, kirvesmiehiä ja putkimiehiä ja ehkä poliiseja.

Mutta entä hänestä? Dagista? Mitä Dagista tulisi?

Huhhuh. Mieletöntä.


Tähtiä: 5/5.


Vaadin Heivollilta lisää suomennoksia!
Tätä ei edes pysty lukemaan ajattelematta Norjan kauheuksia Utøyan saarella.
Koska Etten palaisi tuhkaksi on ollut laajasti esillä, muiden mielipiteitä on helpoin katsella Google-haun tuloksista. Ihan eri mieltä kanssani on kuitenkin ollut Anki, jonka kirjoitus kannattaa kurkistaa (etteivät asiat olisi niin yksioikoisia).

PS. Tämäkin sopii Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen. Haasteessa jo toinen teokseni!
2. PS. Se toinen sydänpuoliskoni meni ruotsalaisille tässä: Satan takes a holiday.

Hermannin salaisuus

Stian Hole: Hermannin salaisuus. (Garmanns hemmelighet. 2010. Suom. Virpi Vainikainen.) Karisto. 2012.


Hermannin naapurissa asuvat eripuraiset kaksossisarukset Johanna ja Hanne. Hanne on kelju kiusanhenki, Johanna aivan erilainen. "Kun Hanne loppuu, Johanna alkaa."

"Jos räpsäytät, pelkäät isää ja äitiä", Hanne sanoo ja läiskäyttää käsiään Hermannin kasvojen edessä. Hermanni räpsäyttää silmiään, ja Hanne nauraa räkättää. "Jos räpsäytät uudestaan, sinun pitää pussata Johannaa", Hanne ilkkuu ja läiskäyttää uudestaan. 

Hanne kiusaa myös Johannaa: "Näkänokka! Aina sinun pitää olla matkimassa!" Kuitenkin sisarukset kulkevat paraatin keulassa ennen soittokuntaa ja kunnanjohtajaa. He näyttävät aivan sirkushevosilta ja samannäköisiltä, muttei Hermannista. Hermanni tietää eron.

Paraatin jälkeen Hermanni ja Johanna ystävystyvät, kun Johanna jakaa salaisuutensa Hermannin kanssa. Alkaa satumainen ja mielikuvituksen täyteinen seikkailu metsään hyljätyn avaruuskapselin ympärillä. Unelmat ja todellisuus sekoittuvat ja lasten mielikuvituksella ei ole rajoja. Hanne saa tietää metsän tapahtumista, mutta Johanna tietää konstit saada olla rauhassa.

Kesän ja ystävyyden lämmössä voisi pysyä ikuisesti. Voiko ajan pysäyttää, miettivät lapset. "Jos tekee näin", Hermanni sanoo ja painelee nappuloita Johannan selässä. "Tai näin", sanoo Johanna.

Hermannin salaisuus on kuvitukseltaan vangitseva ja tarinaltaan lumoava uusi lastenkirja. Kirjailija Stian Hole näyttää olevan norjalainen graafinen suunnittelija, joka on palkittu sekä kirjoistaan että kuvituksistaan. Tämä on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa, ja hurmaava onkin! Näitä toivoisi lisää.

Stian Holen kuvitus on värikäs, runsas ja huolella sommiteltu. Kuvitus avaa tekstiin uusia luukkuja. Toisaalta se tekee tapahtumia intiimeiksi, toisaalta taas laajentaa näkökulmaa. Näissä kuvissa riittää katseltavaa, ja tekstikin on sellainen, että sitä jaksaa aikuinenkin lukea monta kertaa. Meidän lapset pyysivät heti uusintaa, kun kirja saatiin ensimmäisen kerran loppuun.

Hermannin salaisuus on kerrassaan ihastuttava, osoittelematon ja selittelemämätön tarina lapsille tärkeistä asioista: kiusaamisesta, sisaruudesta, leikistä, ystävyydestä ja rakkaudesta. Tarinassa paha ei saa palkkaansa eikä vaikeuksistakaan päästä voittoon, vaan lopputuloksena on jotakin paljon parempaa. Ja mitä kaikkia salaisuuksia Hermannilla onkaan?

Tähtiä: 5/5

Vilkaise Hermannin salaisuus myös Lastenkirjahyllyssä.

Olavi ja Aapo, merten urhot

Playmobilet ja merten urhot. Hiiohoi!

Markus Majaluoma: Olavi ja Aapo, merten urhot. Tammi. 1998. (28 sivua)

Pikkumiehemme rakastavat merirosvokirjoja. Niitä on vain vähän kirjastossa sellaisille pojille, jotka käyvät hyllyillä noin viikoittain ja ahmivat kirjansa pikapikaa. Sen tähden lainaan paljon myös muita lastenkirjoja, joissa aiheena on merenkäynti. Ihan siltä varalta, että edes ruori ja purje auttaisivat pahimpaan rosvoelämän nälkään.

Näin meille tuli lainaksi myös Markus Majaluoman Olavi ja Aapo, merten urhot. Kirjassa on upea kansi, ja Aapolla päässään merirosvohattu. Se lupasi hyvää.

Olavin ja Aapon tarina on mielikuvituksellinen, kahden pikkupojan yöllinen purjehdus seikkailujen merelle. Merellä pojat tapaavat itsensä Ahdin,

joka pötkii pakoon, kun kapteeni Olavi tervehtii merirosvojoukkoa.

Kirja piti lupauksensa. Se oli enemmänkin. Olavi ja Aapo, merten urhot oli meille täysosuma! Kirsikkana herkun huipulla oli Rosvo-Roopen, parhaan merirosvolaulun ikinä, säveleen sovitettu runo, joka kuljetti tarinaa eteenpäin luoden samalla unenlyyristä tunnelmaa.

Olemme lukeneet Majaluomalta myös muita kirjoja, varsinkin Isä-sarjaa. Pidämme niistäkin, mutta tämä oli kyllä sellainen, josta tulee kestosuosikki.


Tähtiä: 5/5

Eläinten kaupungissa

Hannamari Ruohonen: Eläinten kaupunki. WSOY. 2007.

Hannamari Ruohonen: Eläinten kaupungissa sataa lunta. WSOY. 2008.

Hannamari Ruohonen: Eläinten kaupunki matkustaa. WSOY. 2009.

WSOY on julkaissut graafikko Hannamari Ruohoselta aivan upeita kuvakirjoja, joiden parissa vierähtää pikkuväen kanssa monia hauksoja hetkiä. Eläinten kaupunki on kirjasarja, jossa lapsen oma mielikuvitus pääsee lentoon. Kirjoissa on lyhyt johdanto erilaisiin kaupungin asukkaisiin ja heidän perheisiinsä kuin alkusysäyksenä tapahtumille. Tämän jälkeen kirjan aukeamat esittelevät lukijalle erilaisia kaupungin aktiviteetteja loistavien, värikkäiden, yksityiskohtaisten ja toimintaa täynnä olevien kuvien myötä tekstittä. Katselija saa itse nivoa kuvat yhteen ja keksiä tarinoita Eläinten kaupungista.

Ruohosen kirjasarjan ensimmäinen teos on Eläinten kaupunki, jossa tarkastellaan kaupungin perusvilinää ja tutustutaan keskeisiin hahmoihin. Arkisten paikkojen, kuten koulun, päiväkodin ja kaupan myötä eläinten kaupungin iloiset ja surulliset tarinat löytävät tiensä lukijan luokse. Joka katselukerralla tarina voi olla eri, joskin ainakin meidän perheen pienimmät ovat valinneet kirjoista suosikkihahmonsa, Allali-karhun, Eppu-pandan ja korvamakin, jonka touhut eivät muita miellytä. Olipa kirjan tarina eri lukukerroilla eri tai aina sama, Eläinten kaupunkia voi lukea kerta toisensa jälkeen kyllästymättä, sillä kuvista löytyy aina jotakin uutta.

Eläinten kaupuinki matkustaa on sarjan kolmas teos ja kertoo siitä, miten osa kaupungin asukkaista lähtee lentokoneella tai risteilyaluksella matkalle monenlaisiin maisemiin. On liikuttavaa, miten Ruohosen kuvien kautta pienet pystyvät kertomaan suoraan tunteistaankin. Kun esimerkiksi kuljimme Allali-karhun mukana lentokentällä, jossa pikkukarhu haluaa pehmoapinaa, päädyimme keskustelemaan pettymyksen tunteista, joita syntyy, jos ei aina saa, mitä haluaa.

Emme ole vielä lukeneet sarjassa toisena ilmestynyttä Eläinten kaupungissa sataa lunta -teosta, mutta kunhan ensilumi peittää maan, on meidänkin aika tarttua talvikirjaan. Luvassa on siis takuuvarmaa innostusta, lasten omia yllättäviä tarinoita, naurua ja pohdintaa sekä oivaltavaa Ruohosen taidetta!

Suosittelen näitä loistavia kuvakirjoja kaikkiin lapsiperheisiin - eikä näiden seurassa heti ikävysty aikuinenkaan!

Tähtiä 5/5.