Sara Blædel: Nimimerkki Prinsessa

Sara Blædel: Nimimerkki Prinsessa. (Kald mig Prinsesse 2005. Suom. Elina Uotila.) Karisto. 2013. (369 sivua.)

Nimimerkki Prinsessa on nettitreffeihin pureutuva rikosdekkari. Kirjassa etsivä Louise Rick alkaa selvittää brutaaleja raiskaustapauksia, jotka ovat tapahtuneet netin treffipalstoilta löytyneen kumppanin ensitapaamisen yhteydessä. Selvittely on hankalaa, sillä raiskaaja tietysti peittää jälkensä ja toimii verkossa nimimerkin takaa. Kirjailija Sara Blædel on kotimaassaan Tanskassa saavuttanut suursuosion, ja Nimimerkki Prinsessa on häneltä ensimmäinen suomennettu teos.

Koska dekkarit eivät ole ominta lukemistoani, kuljen nyt heikoilla jäillä ja kirjoitan puhtaasti omasta lukukokemuksestani:

Kirjan aihe ja asetelma ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia. Sen vuoksi odotin kirjalta paljon. Saattaa olla, ettei tämä ole dekkarikuningatar Sara Blædelin parhaimmistoa, sillä jouduin pettymään. Kiinnostus heräsi oikeastaan vasta noin sivulla 270, kun päästiin käsiksi lopulta siihen juonen osaan, johon otsikointi viittaa. Louise alkaa jahdata raiskajaa suoraan treffipalstoilla nimimerkkinään Trim, mutta pyyää kutsumaan itseään Prinsessaksi. Kuulostaako sekavalta? Sitä se vähän onkin, ja ihmettelen kovasti kirjan (suomalaista) otsikointia. Noin sivulle 270 asti on selvitetty paria raiskaustapausta, raiskattujen taustoja ja elämäntilanteita.

Nimimerkki Prinsessa piti siis vähän aikaa minua pihdeissään, kun lopulta päästiin takaa-ajoon ja kiinniottamiseen. Lopusta löytyy yksi juonenkäännekin, joka tosin tuntui kaavamaiselta ja miltei ennelta arvattavalta. Kokonaismaku kirjasta jäi hyvin valjuksi. Ehkä joku poliisin työstä ja yksityiselämästä kiinnostunut (dekkareiden lukija) pitäisi tästä enemmän, mutta minä tähditän vaatimattomasti:

2/5

Tämä on luettu myös Kirjasähkökäyrässä, jossa lukukokemus oli positiivisempi: http://kirjanainen.blogspot.fi/2013/03/nimimerkki-prinsessa.html

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus (äänikirja)

Kuva: WSOY

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus. (The A.B.C. Murders. 1936. Suom. Aune Suomalainen, tark. Kiti Kattelus.) Äänikirja. Lukija Lars Svedberg. WSOY. 2010.


Kuuntelen äänikirjoja autoillessa, lähinnä työmatkoilla. Olen jo sen verran oppinut omista kuuntelutottumuksistani, että toisaalta kuunneltavana ei saa olla aivan mahdottoman raskas teos, mutta toisaalta tekstin on oltava kuitenkin sen verran vetävää, että huomio jaksaa pysyä kiinnittyneenä siihen. Valitsin Agatha Christien Aikataulukon arvoituksen kirjastosta mukaani, sillä Agatha Christie on yhtenä dekkaripoikkeuksena TBR:lläni. Christie on dekkariklassikko, jota kannattaa myös ei-niin-dekkaristin muistaa aina silloin tällöin.

Aikataulukon arvoitus on kuvaus Hercule Poirot'n ja Britannian poliisivoimien kilpajuoksusta sarjamurhaajan kanssa. Murhaaja kylvää kuolemaa valitsemalla uhrinsa ja tekopaikkansa aakkosjärjestyksessä, ja murhapaikalta löytyy aina tekijän jälkeensä jättämä ABC-aikataulukko. Kirjassa Hercule Poirot toteaa ensimmäistä kertaa olevansa mielipuolisen sarjamurhaajan perässä, kun aiemmat tapaukset ovat olleet yksittäisiä ja murhaaja on löytynyt yleensä kuolleen lähipiiristä. Nyt kyseessä on kylmäverinen tyyppi, joka vielä kaiken lisäksi lähettelee Poirot'lle ivaavia kirjeitä, joissa väheksyy salapoiliisin kykyä ratkoa henkirikoksia ja jotka hän allekirjoittaa nimimerkillä ABC.

Christien teos rakentuu esipuheessakin mainittujen osien varaan: yhtäältä kirjailija kertoo tapahtumista Poirot'n apurin, kapteeni Arthur Hastingsin näkökulmasta, ja toisaalta kuvaus on kaikkitietävän kertojan tekstiä Hastingsin havaintopiirin ulkopuolisista tapahtumista. Hastingsin kuvaus perustuu hyvin pitkälti dialogin varaan. Hän kuvaa keskusteluitaan Poirot'n kanssa tai keskusteluja, joita Poirot käy muiden henkilöiden kanssa. Kaikkitietävän kertojan teksti on kuvailevampaa, ulkokohtaista tarkastelua tapahtumista.

Dialogin suuri osuus kirjassa tekee siitä toisaalta kevyen lukea, mutta toisaalta se jättää tilanteen hyvin ulkopuoliseksi. Vaikka Lars Svedberg onnistuu lukijana erittäin hyvin, en pystynyt kunnolla samaistumaan kirjan henkilöihin. Dialogipainotteisuuden vuoksi väitänkin, että Hercule Poirot't ovatkin parhaimmillaan elokuvina. Ne ovat rakenteensa vuoksi kuin tehty filmeiksi. Itse olisin mieluummin katsonut tämän elokuvana kuin kuunnellut äänikirjana, saatika itse lukenut nidettä. Sen vuoksi äkkipikaistuksissani nimesin äskettäin Hercule Poirot't parhaiksi kirjafilmatisoinneiksi - sitä paitsi minusta David Suchet esittää Poirot'ta niin hyvin, että pystyn vain vaivoin kuvitella belgialaisetsivää enää muunlaiseksi!

Yhtä kaikki, Aikataulukon arvoitus on viihdyttävää Christietä, jossa lukijaa - tai kuulijaa - johdatellaan harhaan ja juonen pune aukaistaan vasta loppuluvuissa. Kuten totesin, dialogeihin heittäytyvä Lars Svedberg onnistuu lukijana oikein hyvin, joten kirja on viihdyttävä ja toimiva myös äänikirjana. Mitään kummempaa elämän tarkoituksen etsintää tämän kirjan kanssa ei kannata lähteä tekemään, mutta todellisuuspakona kesäiseen Britanniaan pakkasaamuista ja liikennevaloista kirja toimii loistavasti. Myös perinteisten christiemäisten murhamysteerien ystäville teos sopii kuin nakutettu.

Tähtiä: 3/5

Muuten... Pikkutyttönä pidin kovasti Neiti Marple -tv-sarjasta (pääosassa Joan Hickson), jossa oli myös mielestäni loistava tunnusmusiikki. Nostalgiaa tai ei, edelleenkin pidän sitä parempana kuin Hercule Poirot'ta. Ehkä ensi kerralla kokeilen Marpleakin kirjana!

Aikataulukon arvoituksesta ovat kirjoittaneet myös
Salla
Kirsi
Anu, jonka kanssa olemme kuunnelleet samoja dialogeja lähes samaan aikaan! :-)

Harjunpää ja pahan pappi (äänikirja)

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi. Äänikirja. 2010. Otava.


Aikana, jolloin esimerkiksi Facebookissa leviää osallistumiskehote adressiin "Yksikin 8-vuotias murhanuhri on liikaa", tuntuu erityisen riipaisevalta kuunnella äänikirjana Matti Yrjänä Joensuun Harjunpäätä ja pahan pappia. Teoksen sanoma nimittäin kohdistuu täsmällisesti muun muassa perheiden sisäiseen tunneilmastoon, rakkaudettomuuteen, piittaamattomuuteen. Vaikka Joensuun kirja on sanomaltaan ajaton, se riipii esille nimenomaan nyky-yhteiskuntamme pimeitä puolia.

Koska en ole dekkariharrastaja, en pysty arvioimaan kirjaa jännityskirjana. En liioin pysty vertaamaan tätä muihin Harjunpää-teoksiin. Pahan papissa Timo Harjunpää kollegoineen yrittää päästä metromurhista selville, mutta rikostutkinta jää teoksessa alusta asti taka-alalle. Enemmän huomiota saavat ihmiskuvaus ja suhteiden selvittely. Joensuu vaihtaa näkökulmaansa taitavasti ja tuntuu pystyvän eläytymään hyvin paitsi oman siviiliammattinsa poliisin liiveihin, myös teinipojan ja päänsä hengellisyydellä sekoittaneen rikoksentekijän nahkoihin.

Siitä juuri Pahan papissa pidin. Aihe on rankka, ja Joensuu lähestyy tuntuvasti sitä, mitä peräänkuulutin vajaa vuosi sitten taas yhden esille tulleen perhesurman jälkeen. Jonkun meistä täytyisi piirtää kuva siitä, missä yhteiskuntana kuljemme, kun näitä kamaluuksia tapahtuu. Joensuu siihen näemmä pystyisi.

Äänikirjaa on mahdoton siteerata. Yksi katkelma on piirtyi kuitenkin tällä kertaa mieleeni muita paremmin. Siinä ruoditaan äidinrakkautta, jota pidetään uisein rakkaudesta jaloimpana. Kirja kiistää yleisen käsityksen, sillä äidinrakkauden suojissa maailmassa tehdään mitä hirvittävämpiä tekoja jälkipolvia kohtaan.

Sen sijaan teos nimeää jaloimmaksi rakkaudeksi lapsenrakkauden, joka kestää ja antaa anteeksi kaiken. - On selvää, ettei kaikkia äitejäkään voi pitää lastensa parasta ajattelevina, ja myytin takaa pitäisikin nähdä laiminlyönnit!

Äänikirjatoteutukselle en Harjunpäässä ja pahan papissa voi valitettavasti antaa kiitosta. Lukijana olevan Riku J. Korhosen ääni ei sopinut minun korvilleni tällaisessa vakava-aiheisessa teoksessa. Mieluummin kuuntelisin häntä vaikkapa veijaritarinassa. Repliikeissä ajoittainen eläytyminen toi mukanaan liikayrittämisen maun, ja puhujan vaihtumista oli paikka paikoin hankala havaita. Hyvä äänikirjalukija on sellainen, ettei siihen kiinnitä mitään huomiota tai siitä nauttii, mutta jos juonen seuraaminen alkaa luennan vuoksi tökkiä, on selvästi menty metsään.

Teokselle tähtiä, kun eliminoidaan teoksen vastaanottoon vaikuttanut äänikirjatoteutus niin totaalisesti kuin se on mahdollista: 3/5.

Teos osallistuu Nooran Rumat kapinalliset -lukuhaasteeseen.

Elävien kirjoihin

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin. Gummerus. 2011.

Tässä pelissä hänellä ei voi olla valtteja, koska hänelle ei ole jaettu edes kortteja.

Kirjailija ja poliisi Marko Kilpi vakuutti minut uusimmalla jännitysromaanillaan Elävien kirjoihin. Teos kertoo huumeidenkäytöstä ja huumerikoksista nyky-Suomessa sekä poliisien että narkomaanien näkökulmasta. Olli ja Elias ovat poliisipari, jotka selvittelevät huumeiden liikkeitä pikkukaupungissa (Kuopiossa?). Pike on vankilasta vapautuva entinen narkkari, pimeän kuningatar, joka yrittää, jos ei itsensä, niin edes yksivuotiaan lapsensa vuoksi pysyä kuivilla. Lalli on Piken ex-mies, julmaotteinen huumeruhtinas. Tärpätti ja Limppu ovat narkkareita, joilla asiat tuppaavat menemään aina vähän sinnepäin. Riitta on Piken uusi naapuri, jota aviomies pahoinpitelee julmasti, ja Tiina on Riitan tytär. Rinne on yrittäjä, joka on sotkenut itsensä huumeporukoihin. Loput sivuhenkilöt ovat joko narkkareita tai poliiseja, ja kaikkien elämää Kilpi kuvaa äärettömän uskottavasti. Tarinan liepeillä häilyvät myös lähiöhiekkalaatikoillaan istuskelevat äidit lapsineen sekä omakotitaloalueen asukkaat.

Elävien kirjoihin on intensiivinen romaani. Se koukuttaa ja liikuttaa. Paitsi että se kuvaa sekä huumeidenkäyttäjien elämää että poliisityötä tarkasti ja terävästi, se kulkee myös henkilöiden psyykessä. Lukijan on helppo samaistua ahdistukseen ja pelkoon, ja toisaalta myötätuntoon ja auttamisenhaluun.  Näin Kilpi antaa tehokkaan väläyksen suomalaisesta yhteiskunnasta selittämättä sitä puhki tai moralisoimatta ihmisten valintoja. Tämä on teoksen ehdoton vahvuus. Se pistää miettimään.

Mitä ikinä teetkin tästä eteenpäin, kannattaa miettiä tarkkaan, mitä se tarkoittaa ja mitä siiträ seuraa. Miten monta mahdollisuutta sinä tarvitset?

Elävien kirjoihin on lähes viidestäsadasta sivustaan huolimatta nopealukuinen teos. Suuresta henkilömäärästä ja monista juonenkäänteistä huolimatta kokonaisuus pysyy vaivatta kasassa. Kilven kieli on erittäin selkeää, mutta siinä on myös kuvallisuutta. Dialogit ja henkilökuvat ovat erinomaisia. En tyypillisimmilläni lue jännitysromaaneja, mutta Kilpeen aloin tutustua Amman kehotuksesta. Elävien kirjoihin ei jää viimeiseksi Kilvekseni.

Tähtiä: 4/5

Elävien kirjoihin voitti Savonia-palkinnon tammikuussa 2012, ja se on tulossa elokuvaksi 2013. Ohjaajana on Aku Louhimies ja poliisiparia esittää Pirkka-Pekka Petelius ja Mikko Leppilampi.

Elävien kirjoihin osallistuu Morren Kuusi kovaa kotimaista -lukuhaasteeseen.

Pimeyden lapset

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. (Witness the Night 2010. Suom. Terhi Kuusisto.) Like. 2010.

"Hänessä näen kaikki sisareni ja kaikki perheeni kadottamat ja hautaamat tytöt, hänessä näen jatkuvasti talon takana leviävän ruskean pellon, missä vauvat tukahdutettiin", kirjoittaa päiväkirjassaan Pimeyden lapset -kirjan Durga, jota epäillään kolmentoista perheenjäsenensä murhaamisesta Pohjois-Intian Punjabissa, Jullandurissa lähellä Pakistanin rajaa. Pimeyden lapset on kertomus katoavista tytöistä, kuolevista tyttövauvoista, laittomista ultraäänitutkimuksista ja aborteista yhtä lailla kuin korruptiosta, miesvallasta ja hiljennetyistä naisista.

Kirjassa murhaa selvittelee sosiaalityöntekijä Simran Sigh, josta on tulossa tämän Desain esikoisteoksen siivittämänä kokonainen dekkarisarja. Simranin lisäksi murhasta ovat kiinnostuneet ainakin poliisi ja lehdistö. Kirjassa kuljetetaan rinnan Durgan päiväkirjamerkintöjä, Simranin tutkimusten kuvausta ja sähköpostiviestintää Simranin ja Durgan veljenvaimon välillä. Rakenne toimii ihan hyvin.

Kiinnostavinta Pimeyden lapsissa on naisten aseman kuvaus Intiassa ja ristiriita länsimaisen ja intialaisen todellisuuden välillä. Tyttölapsella ei ole mitään arvoa punjabilaisessa yhteisössä. Hän on vain valitettava menoerä, josta koituu myötäjäiset maksettavaksi. Tyttölapsista halutaan eroon keinolla millä hyvänsä mieluiten jo ennen syntymää, viimeistään imeväisiässä. Äidit haluavat tyttärensä pikaisesti naimisiin, mieluusti pienin myötäjäisin. Sulhasen suvulle nainen on välttämättömyys ja toisaalta tulonlähde myötäjäisten muodossa. Miniää voi kohdella miten vain, ja jos myötäjäiset eivät miellytä, nainen saa sen kokea lihoissaan. Toisaalta perheet haaveilevat lastensa elämästä ulkomailla, esimerkiksi Britanniassa, jossa siivoojakin tienaa enemmän kuin Intiassa virkamies, mutta brittiläistyneet intialaiset taas joutuvat kohtaamaan jyrkkiä ristiriitoja intialaisen kulttuurinsa aallokossa.

Naissukupuolen syrjintä johtaa myös vääristymiin väestörakenteessa, kun Intiassa on kyliä, joissa sataa miestä kohden voi olla vain 40 naista. Tilanne johtaa monenlaisiin epäterveisiin ilmiöihin. Pimeyden lapset on vahvimmillaan silloin, kun se paljastaa näitä intialaisen yhteiskunnan epäkohtia. Kuitenkaan faktat eivät oikein luontevasti sekoitu fiktioon, ja välillä kerronta on sen vuoksi töksähtelevää. Koska Intia on melkoinen elämäntapojen sulatusuuni, jäin miettimään, miten hyvin punjabilainen elämänmeno kuvastaa koko Intian ihmisoikeustilannetta.

Rakenne ja aihe Pimeyden lapsissa toimivat, mutta kaunokirjallisena tuotteena teos ei siis häikäissyt. Desai kiirehti tarinaansa eteenpäin, ja muun muassa päähenkilönä olevan Simranin henkilökuvaus oli aika lattea. Toisaalta henkilökuvaus toi mukanaan monia kiinnostavia lisiä teoksen aiheeseenkin, mutta stereotyyppisesti viinaa litkivä ja tupakkaa polttava dekkarietsivätär ei häikäissyt eikä yllättänyt. Toisaalta luin tupakoinnin ja alkoholinkäytön myös kuvauksena modernista intialaisesta naisesta, joka ei jaksa välittää muotista, joka hänen sukupuolelleen on annettu.

Desain esikoisteos on ollut menestys Intiassa ja Britanniassa. Teoksen aihe onkin tärkeä: se nostaa esiin kulttuurin peittämän naisiin kohdistuvan väkivallan. Suositukset menevät niille, jotka ovat kiinnostuneita globaaleista sosiaalisista kysymyksistä, naisten asemasta ja dekkareista. Dekkarina kirja ei tosin loista.