Tuhat ja yksi yötä

Tuhat ja yksi yötä. Valikoinut ja suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Kuvittanut Heli Hieta. Otava. 2010.


Tuhannen ja yhden yön sadut on klassikko. Moni meistä tuntee kokoelman kehyskertomuksen: nuori kuningatar kertoo puolisolleen joka ilta tarinoita, jotta kunungas ei tapattaisi vaimoaan aamunkoitteessa, vaan tämä pysyisi tarinoiden turvin hengissä seuraavaan iltaan. Useimmat tuntevat myös tuhannen ja yhden yön saduista muutamia: Aladdin ja taikalamppu, Sinbad merenkävijä ja Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa lienevät ainakin tuttuja.

Jaakko Hämeen-Anttila on koonnut oman kokoelmansa tuhannen ja yhden yön tarinoista. Tuhat ja yksi yötä alkaa kiinnostavalla alkusanasella, jossa suomentaja valottaa kokoelman historiaa. Tuhannen ja yhden yön sadut ovat ikivanhaa tarinaperinnettä, jotka ovat aluksi siirtyneet ja muuntuneet suusta suuhun, ja vähitellen niitä on kirjoitettu muistiin ja kopioitu eteenpäin. Kokoelma ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään yhtenäinen ja vakiintunut opus, vaan jokainen kokoelma on omanlaisensa valikoima tarinoista ja niiden versioista. Niin tämäkin.

Myös klassikkosaduista on olemassa useita versioita. Esimerkiksi Aladdin ja lumottu lamppu -satu tässä kirjassa on erilainen kuin vaikkapa viime vuosina suosiota kerännyt Disney-elokuvaversio. Myös suomentaja on perinteen mukaisesti muokannut lähteenä olleita tarinoita omanlaisekseen, muun muassa poistamalla kertomuksista toistoa ja vähentämällä runoja, josta kyllä itse nautin.

Minä luin kokoelman ääneen ilta- ja sairaspäiväsatuina omille pojilleni. Pienille lapsille lukiessani liityin itsekin tarinankertojien joukkoon, sillä jouduin jonkin verran muuntelemaan Hämeen-Anttilan muovaamia tarinoita omikseni. Esimerkiksi Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa -sadussa epäonnekkaan ja ahneen Ali-Baban veljen ruumis pilkotaan palasiksi, mutta meidän tarinassamme riitti miehen kohtaloksi ihan vain tavallinen surullinen taistelutappio.

Lienee itsestään selvää, että Tuhat ja yksi yötä on hyvä tarinakokoelma. Teos on Oulussa lainattavissa lastenosastolta, mutta se voisi olla ihan mainiosti sijoitettu myös aikuisten osastolle. Kertomukset ovat yleisinhimillisiä, ja ne käsittelevät vihaa, kostoa, rakkautta, pelastusta, sinnikkyyttä, neuvokkuutta, iloa ja surua. Yleensä paha saa palkkansa. Huomionarvoista on, että kehyskertomuksessa ja esimerkiksi Ali-Babassa ratkaisevaan rooliin nousee sinnikäs ja neuvokas nainen.

Omaksi satusuosikikseni kokoelmasta nousee Sinbad menenkävijä. Se on huikea seikkailu, jossa Sinbad vaaroja uhmaten hakeutuu aina uudestaan ja uudestaan matkoille, joilla vaurastuu ja rikastuu ja palaa kotiinsa koettelemusten jälkeen uljaana miehenä. Sinbad merenkävijä on myös kertomus ystävyydestä, siitä, miten tarinoita voi jakaa ystävysten kesken. Sadussahan Sinbad kertoo matkoistaan kaimalleen, Sinbad kantajalle, joka on asemaltaan rikasta merenkävijää huomattavasti alhaisempi. Siitä huolimatta miesten välille kehittyy ystävyys, joka kestää aina siihen saakka, kunnes "heidän luokseen tuli nautintojen karkottaja ja seurueiden hajottaja, palatsien raunioittaja ja hautojen asuttaja". Pojillani satusuosikkeja oli taas monia - jokainen satu loppui liian äkkiä ja jokainen yö tuli liian nopeasti eteen - ihan niin kuin tuhannen ja yhden yön tarinoiden kehysketromuksessa käy kuninkaalle! Lopuksi seurasi kysymys: "Menikö meillä tuhat ja yksi yötä, äiti?"

Tuhat ja yksi yötä on upean näköinen kirja! Se on mittava fyysisiltä mitoiltaan ja kaunis katsella. Heli Hiedan kuvitus on tyylikäs, ja siinä on käytetty värejä taitavasti ja säästelemättä. Kuvia tosin olisi ihan hyvin voinut olla enemmänkin. Kirjan taitto on myös erittäin onnistunut. Tämäpä onkin hyvä lahjavinkki monenlaiselle lukijalle!

Tämä klassikko ilman muuta ansaitsee tähtiä: 5/5.

"Tarinat ammoin eläneistä
ihmisistä ovat esimerkkejä,
joista me voimme ottaa opiksemme.
Lukija, lue siis, mitä toisille on
tapahtunut, ja tutkiskele
menneitten aikojen historiaa.
Lue nämä kertomukset, joita sanotaan
Tuhannen ja yhden yön tarinoiksi." (s. 13)

Taruliisa Warsta: Nuppu, Waldemar ja peitto

Taruliisa Warsta: Nuppu, Waldemar ja peitto. Lasten keskus. 1998.




Tulipa tavallisena kirjastolainana yllättäin vastaan aivan ihastuttava lastenkirja, Nuppu, Waldemar ja peitto. Se kertoo sekä proosan että runon keinoin kasvamisesta, vanhemmuudesta, ystävyydestä, lapsuudesta ja erilaisuudesta. Kuvitus on kaunis niin ikään.

Nuppu on pieni tyttöpupu, jolla on rakastavat ja suojelevat vanhemmat. Naapuriin muuttaa kettuperhe, jossa on pieni kettupoika Waldemar. Pupuvanhemmat päättävät, ettei Nupulla ole enää koskaan mitään asiaa ulos, sillä uusien naapureiden saavuttua siellä on liian vaarallista.

Nuppu kuitenkin lähtee tutkimaan kotiseutuaan ja törmää Waldemariin. Lapset ystävystyvät - heillä ei ole ennakkoluuloja eikä pelkoja. Vanhemmat ovat molemmissa perheissä kauhuissaan: miksi Waldemar ei napannut pupua pataan pantavaksi, kuinka Nuppu oli saada surmansa! Tällaista ei tapahdu enää koskaan, toteavat vanhemmat tahoillaan.

Mutta kuinkas käykään? Nupun ja Waldemarin ystävyys voittaa vihan ja pelon, ja perheistä tulee hyviä tuttavia. Lapset saavat leikkiä yhdessä.

Nuppu, Waldemar ja peitto on niin lapsille kuin aikuisille ihanaa luettavaa. Aikuinen ymmärtää, että lapsesta on päästettävä irti, lapsi taas huomaa erityislaatuisuutensa. Loppu on ennalta-arvattava, mutta tässä kauniissa kirjassa näin on oltavakin. Suosittelen iltalukemisiksi jokaiseen lapsiperheeseen!

Tähtiä: 4/5.

PS(ssst). Täällä on uusia lukijoita! Tervetuloa :-)!

Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre (lukudiplomi)

Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre. Kuvittanut Hannu Taina. WSOY. 2001. (142 sivua.)



Uppo-Nalle tutki kirjahyllyään ja löysi runoja jotka hän kokosi tämän kirjan kansien väliin.



Pitkästä aikaa lukudiplomimme edistyy! Olemme pienten poikieni kanssa ehtineet jo viidenteen kirjaan seitsemästä. Nyt vuorossa on Tapiirin kirjatarjottimelta satusoppaa, iki-ihana Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runoaarre, jota olemme lueskelleet pitkään edes ja takas, välillä kiiruhtaen ja ahmien, välillä pidempään pysähdellen. Suosikkirunoja on valikoitunut monia. Runoja, joissa on vakavia aiheita, kuten sota, ja monta kepeämpää, joille saa nauraa.

Uppo-Nallen runoaarteessa Karjalaisen eri vuosilta kootut Uppis-runot on järjestettu teemoittain. Liikkeelle lähdetään aivan alusta eli siitä, miten Uppo-Nallesta tuli Uppo-Nalle. Myöhemmin runoja on muun muassa sairastamistarpeiksi, ystävyyttä varten, luontolyriikaksi ja vuoden kierron mukaan riimiteltyjä lorutteluja. Omat suosikkini löytyvät joko rakkaus- tai unirunoista. Jos pitäisi valita, ottaisin unirunot.

Kirjallisuusdiplomi on kuitenkin lapsia varten. Poimimme Kunnarista tehtäväksi poimia kirjasta paras kohta, joka pitäisi lukea muille. Poikani eivät vielä kuitenkaan lue sujuvasti, joten muuntelimme tehtävää niin, että minä luin valituksi tulleet runot uudestaan pojille.

Kohta kuusivuotias esikoinen valitsi heti hymy huulillaan empimättä "hopeinen pisaapotta -lorun", joka kuuluu kirjassa osioon Sekarunot ja menee näin:

Miljoona mustaa jätesäkkiä.
Kymmenen ihka uutta täkkiä.
Viisi sohvaa ja nojatuolia,
kukaan ei taida niistä huolia.
Kylläpä hienon asunnon saisi
jos näillä kotinsa kalustaisi.
Voi ihmeiden ihme ja todentotta:
tuossa on hopeinen pissapotta. (s. 77)

Nelivuotias kuopus puolestaan mietti hetken, kertoi pitävänsä "häkki täkki säkki" -lorusta, mutta ilmoitti kuitenkin lempirunokseen sen, jossa "prinsessa kaataa päähän soppakulhon". Luin seuraavasti:

Prinsessa keskiaikainen
valitsi itsellensä sulhasen.
Kun kestänyt ei enää kantti sulhon,
prinsessa heitti sulhon päähän
soppakulhon... (s. 123)

On ihmeellistä ja ihanaa, miten lapset näitä loruja muistavat! Minulla ei ollut kummastakaan mitään muistikuvaa, mutta pojat osasivat nämä melkein ulkoa, vaikkei näitä ole montaa kertaa luettu. On aivan selvää, että lukeminen vaikuttaa ja runsas kieli tarttuu. Sen vuoksi suosittelen kaikille lapsille luettavaksi paljon myös loruja ja runoja jatkuvasti proosan ohessa. 

Poikien lempirunoissa selvästi viehättää huumori ja yllättävä loppukäänne. Molemmissa runoissa on myös vauhtia ja rytmiä. Riimittelyt ovat luontevia, ja ne ilahduttavat meidän pikkulukijoita. Niitä on myös mukava yhdessä imitoida ja muunnella!

Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runoaarre on erittäin hyvä valinta lorutteluun monenikäisen lapsen kanssa. Runoista aikuisenkin on helppo löytää suosikkinsa. Hannu Tainan kuvitus on ehkä liiankin maltillinen (EDIT: siis niukahko tässä kirjassa, muutenhan kuvitus on kaunis ja Uppo-Nallen kuvittajana Taina aivan ehdoton!), ja kuvia saisi olla runsaammin, mutta joka tapauksessa se sopii kirjaan mainiosti. En malta olla laittamatta vielä tähän loppuun yhtä katkelmaa omasta suosikistani. Hyvää yötä kaikille!

Uninen kissa on porraspuulla
tahdotko kissan kehruuta kuulla
ja koppinsa katolla pikkuinen hauva,
ihan pieni hauvavauva,
jota hirmuisesti haukottaa.
Joko unonen tupaan saapua saa? (s. 139)

Tähtiä: 4/5

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu. Saarni-kirjat. 2010. (131 sivua.)

Luimme poikieni kanssa viime toukokuussa Meri Savosen Tonttulapset-sarjan toisen osan, Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat. Tuolloin kirjasta tuli yllättäin lasten suosikki, ja mietin, miten oivallisesti tämä ensimmäinen, Tonttulapset ja seikkailujen joulu, sopisi joulunaluspäiviin. Kun sitten lähdimme matkoille joulukuussa, reissukirja mukaan otettavaksi oli ihan selvä. Aloitimme seikkailun Timin, Tiitun, Vernen ja Tuiskun mukana Teneriffan seljällään makaavan kuun alla. (Lämpimästi kiitoksia Saarni-kirjoille joulumuistiaisesta!)

Hitaanlainen lukuvauhti vei meidät tonttulasten kanssa jouluun ja uuteen vuoteen saakka. Se sopikin ihan hyvin. Joulun jälkeenkin on verratonta vielä viipyillä tonttumaisissa tunnelmissa etenkin, kun Savosen teksti on mukaansatempaavaa.

Seikkailujen joulu alkaa, kun Joulupukki kertoo Korvatunturin väelle, että usko Joulupukkiin on vaarassa: nykylapset luulevat, että joululahjat ostetaan kaupoista eikä Joulupukkia ole olemassa. Kirjevirta Korvatunturille on kuivunut, ja jotain pitää tehdä, jotta joulu pelastuisi.

Nokkelat tonttupojat Timi ja Verne saavat päähänsä uhkarohkean pelastussuunnitelman, jonka tarkoitus pyhittää poikien mielestä keinot eli sääntörikkomukset. He päättävät näyttäytyä ihmisille tavalla, joka ei jää keneltäkään huomaamatta, jotta kaikki alkaisivat uudelleen uskoa tonttuihin ja Joulupukkiin. Tytöt Tiitu ja Tuisku puhutaan seikkailuun mukaan, ja niin alkaa operaatio, joka sujuvan alun jälkeen kangistuu monenlaisiin koettelemuksiin, joissa reipas jouluun uskova ihmispoikakin nousee yhdeksi tarinan sankariksi. Joutuuko koko Korvatunturi vaaraan? Miten tonttulasten käy? Entä joulumielen?

Sujuva ja tukalasta tilanteesta toiseen etenevä joulusatu maistui meidän pojillemme. Alussa lämmettiin ehkä hitaanlaisesti, mutta tarinan temmattua mukaansa kävi niin kuin kakkososassa. Iltasadun olisi pitänyt jatkua aina vain. Sirja Iisakan kuvitusta olisi silti saanut olla tässäkin kirjassa niukkaa reilusti enemmän.

Parissa kohdassa pelkäsin kovasti, että Meri Savonen on astunut liian suuriin (joulupukin?) saappaisiin ryhdyttyään kirjoittamaan joulumaan sääntöjä ja toimintatapoja ylös teokseensa. Esimerkiksi tonttujen koulu, jossa opetellaan poroilla lentämistä, muistutti minua J. K. Rowlingin Harry Potterista tuttua Tylypahkaa ja luudalla lentämistä. Olen aika avarakatseinen lukija ja hyväksyn kirjailijan ratkaisut yleensä helposti, ja koska pojatkin nielivät tarinan sellaisenaan, en minäkään jaksanut asiasta mieltäni pahoittaa. Kuten kakkososassa, luovutin tarinan mielelläni vapaalle fantasialle.

Silti saattaa olla hyvä miettiä, kuinka paljon erityisen luutuneita (joulu)perinteitä voi ylipäätään kirjoittaa uusiksi, jotta ne pysyvät "uskottavina". Sama kysymys nousee mieleen esimerkiksi Hollywoodin jouluelokuvia katsellessa, kun niissä esimerkiksi joulumaa sijaitsee Pohjoisnavalla meidän kotoisen Korvatunturimme sijaan. Omat joulumielikuvat saavat lempeästi kyytiä kotimaassakin, kun käväisee esimerkiksi Rovaniemen SantaParkissa. Eikö joulu(maa)sta meillä kaikilla olekin vähän omanlainen mielikuva?

Mitä mieltä te muut olette?

Yhtä kaikki, näiden pohdintojen kera Tonttulapset ja seikkailujen joulu -kirjaa voi suositella erinomaisesti jo lukeville alakoululaisille tai ääneen luettuna sitä pienemmille, jotka jaksavat kuunnella pitkiä tarinoita ilman valmista kuvitusta. Kirja sopii jouluun valmistautumiseen tai siitä toipumiseen, joulufaneille ympäri vuoden! Tonttulapset ja seikkailujen joulu on kiva lisä kotimaisten lasten joulukirjojen joukkoon. Omassa lukemistossani kirja menee hyvään keskisarjaan, jolloin sataa

tähtiä: 3/5.

Tonttulapsista on kirjoitettu myös Kirsin kirjanurkassa.

Tomi Kontio: Lehmä jonka kyljessä oli luukku

Tomi Kontio: Lehmä jonka kyljessä oli luukku. Kuvittanut Camilla Pentti. Teos. 2006.

Silloin tietää kirjavalinnan menneen nappiin, kun lapsi pyytää innokkaasti silmät loistaen viimeisen sivun jälkeen kirjaa luettavaksi heti uudestaan. Näin kävi Tomi Kontion Lehmä jonka kyljessä oli luukku -kuvakirjan kanssa. Erityisesti 5-vuotias esikoisemme piti kirjasta todella.

Lehmä jonka kyljessä oli luukku kertoo kaksosista, Ivanista ja Vanjasta tai Vivanista ja Anjasta, jotka karkaavat kotoa, sillä siellä ei voi olla, ja tapaavat lehmän, jonka kyljessä - toden totta - on luukku. Kirja on alusta saakka ihastuttavan monitulkintainen ja leikittelevä. Se ruokkii mielikuvitusta säästelemättä, mutta juoni kulkee kuitenkin eteenpäin takkuamatta. Matkan varrella pojat nauravat ja vakavoituvat. Minä ihastelen.

Ivan oli Vanjaa kolme kuukautta vanhempi. He olivat kaksosia. Kerran he tappelivat niin pahasti äitinsä mahassa, että Ivan putkahti ulos ennen aikojaan. Suoraan Itäkeskuksen Anttilan lattialle. "Kappas vaan, taisi tulla pieni tyttö", äiti tokaisi ja nosti lapsen syliinsä. (--)

Voi, tällaista pitäisi olla lapsille tarjolla paljon paljon enemmän, kun aurinko teroittaa itsensä kuusenlatvoihin, repaleisia sanavaatteita puetaan uteliaisuudelle ja hämärä hiipii tossut jalassa ja heittelee käpyjä aurinkoon. Tai kun lehmällä lennetään, pilvet maistuvat vaahtokarkeilta ja lehmän pötsin vierestä löytyy kuorsaava säiliöauto. Eihän ole ihme, että lapset nauttivat?

Lehmä jonka kyljessä oli luukku on runoilijan tekemä mieletön, mahtava lastenkirja, jossa ei kohderyhmää aliarvioida vaan annetaan kielen kuvallisuutta täyslaidallinen, ja tyylikkäästi sittenkin.

Kirjaan kuvituksen on tehnyt Camilla Pentti, ja kuvat tukevat tarinaa oivallisesti jättäen tekstin tavoin tilaa lukijan omille ajatuksille.

Tiesittekö, että tältä näyttää, kun astuu sisään luukusta,
joka on lehmän kyljessä?
Etsi kuvasta kuorsaava säiliöauto!

Karkulaisten matka päättyy lopulta takaisin kotiin, jossa äiti ottaa lapset avosylin vastaan ja  isä on pistetty kuivumaan. Voih.

Lehmä jonka kyljessä oli luukku ansaitsee vähintään täydet tähdet. Ehdotonta lukemista kaikille lapsille!

Tähtiä: 5/5

* * *

Kuulin Tomi Kontiota Oulun Muusajuhlilla viime elokuussa. Hän lausui tuolloin itse pikkupoikana kirjoittamansa runon, jossa unelmoi uudesta polkupyörästä. Se on liikuttavin runo, jonka olen lausuttuna kuullut.

Ensi vuonna blogiin on omasta hyllystä tulossa Kontiolta Keväällä isä sai siivet.

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo löytävät aarteen (Lukudiplomi)

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo löytävät aarteen. Kuvitus: Jukka Lemmetty. Tammi. 2001.

Lukudiplomin tavoittelumme jatkuu! Nyt ovat vuorossa poikien suosikkinallet, Hannele Huovin mainiot Urpo ja Turpo. Olemme lukeneet kirjasarjasta aikaisemmin vain pari kirjaa, mutta nallejen laulut ja elokuvat ovat tutumpia. Kirjastossa Urpo ja Turpo on sijoitettu isompien lasten hyllyyn, joten kuvakirjoja lainatessamme emme tule monestikaan kurkanneeksi itse lukevien osastolle. Urpo ja Turpo on menossa Oulun kaupunginteatterissa parasta aikaa nyt myös lastennäytelmänä!

Pidän itsekin nalleista tavattomasti. Huovin luoma lelujen todellisuus vihreässä talossa on kiehtova, seikkailut riemukkaita ja Urpon ja Turpon mentaliteetti on lyömätön.

Urpo ja Turpo löytävät aarteen sisältää kuusi eri tarinaa. Teksti on tavutettua, joten kirja on helppo kuvitella vasta lukemaan oppineen käsiin. Me luimme tarinat yhdellä kertaa sairaspäivän ratoksi.

Kirjassa nallekaverukset puuhailevat lähinnä Ihanaa-hevosen ja Barbien kanssa. Aluksi Ihanaa-hevonen pitää syöttää, sillä hevonen on huonovointinen ja löysä. Nallet täyttävät Ihanaan kaikella löytämällään, muun muassa Barbien ratsastushousuilla ja -kypärällä. Myöhemmin Barbie etsii tavaroitaan, ja Urpo ja Turpo eivät tohdi paljastaa, miten niille on käynyt.

Vastaavia veijarimaisia tarinoita ja armotonta tilannekomiikkaa on Urpo ja Turpo löytävät aarteen -kirjassa kauttaaltaan. Lapset tulkinnevat tarinat puhtaasti satutodellisuudesta käsin, kun aikuinen lukija löytää tarun ja toden rajamailta uutta jännitettä. Urpon ja Turpon seurassa saa kyllä nauraa yhdessä lasten kanssa ja viihtyä kirjan parissa pitkään.

Jukka Lemmetyn kuvitus sopii tarinaan mitä mainioimmin. Sitä on käytetty tavutetussa kirjassa säästeliäästi, niin ettei joka aukeamalla ole kuvia. Meillä pikkulukijat jaksoivat kuunnella satua hienosti, vaikkei kuvia jatkuvasti ollutkaan katseltavina.

On mukavaa, kun pojat osaavat jo pyytää lukudiplomitehtäviä, vaikka takana on vasta yksi etappi seitsemästä. Tällä kertaa Tapiirin tehtäviä lähdettiin vähän tuunaamaan lukukavereitteni omasta aloitteesta. Tarkoitus oli siis piirtää joku kiinnostava hahmo kirjasta. Tällaiset saimme lopulta aikaiseksi:

Esikoinen piirsi mallin ja ompeli käsin itse täyttöaukkoa ja nappeja lukuun ottamatta sekä täytti Urpon. Yllätyin tavattomasti, miten pitkäjänteisesti työskentely sujui! Lukudiplomi on siis paitsi mukaansatempaava matka kirjallisuuteen, sen avulla löytää muita ulottuvuuksia itsestään ja mahdollisista lukukavereistaan. Niinhän juuri kirjat parhaimmillaan toimivat!

Kuopusta autoin Turpossa enemmän, mutta desing on yksinomaan kolmevuotiaan. Kun esikoinen ottaa Urponsa illalla kainaloonsa, kuopuksen luomus ripustetaan seinälle sängyn viereen.

Urpolle ja Turpolle

tähtiä 4/5.

Näitä kirjoja pitää muistaa hakea helppolukuisten hyllystä lisää myöhemmin!

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu. (Pippi Långstrump. 1946. Suom. Laila Järvinen. Kokoelmassa Astrid Lindgrenin rakkaimmat sadut.) WSOY. 2002.

Yksi maailman parhaista ja vaikutusvaltaisimmista lastenkirjailijoista oli kiistämättä Astrid Lindgren (1907 - 2002). Hänen luomansa hahmo, maailman vahvin tyttö Peppi Pitkätossu on puolestaan yksi kirjallisen maailman valloittavimmista henkilöistä. Vaikka ihan takuulla olisin moisen lapsen kanssa tässä oikeassa maailmassa kaulaani myöten lirissä, kirjassa Peppi jaksaa aina ihastuttaa. Omillekin lapsilleni Peppi Pitkätossu on ollut aina ihan ehdoton satuelämys! Peppi on siis erinomaista luettavaa myös pojille.

Peppi on sankari, joka ei esittelyjä paljon kaipaa. Kerrattakoon kuitenkin faktat: Peppi asuu ilman vanhempia Huvikumpu-nimisessä talossa, jossa hänen seuranaan ovat lemmikkiapina Herra Tossavainen ja ratsu Pikku Ukko. Pepin parhaat kaverit ovat naapurin Tommi ja Annikka. Peppi pukeutuu hieman epäsiististi ja on epäsovinnainen tekemisissään. Peppi on niin vahva, että hän jaksaa nostaa hevosensa.

Pepin tarina on kiehtova sekoitus lasten ja aikuisten maailmaa. Peppi on itsenäinen ja vastuussa itsestään kuin aikuinen, mutta hänen mielikuvituksensa on ehdottomasti yhtä viriili kuin lapsen. Pepin hahmo on hyvin lindgrenmäinen: lapsi on kaikkivoipainen ja selviää tukalista tilanteista, joihin monesti aikuisten vuoksi joutuu. Kirjan näkökulma on yksinomaan lapsen. Tämä on epäilemättä yksi tärkeimmistä piirteistä, joka lapsia Pepissä viehättää.

Peppi ei ole merikapteenin tyttärenä koskaan oppinut meidän tavoillemme, joten ristiriitoja aikuisten kanssa riittää. Peppi tekee paljon asioita nurinpäin. Hän nukkuu sängyssäkin jalat tyynyllä. Pohjimmiltaan Peppi on kuitenkin oikeudenmukainen, lämmin ja valoisa lapsi, joka ei turhista murehdi, vaan näkee asioissa useimmiten iloisemman puolen.

Lapsilukijoita Peppi sekä naurattaa että ihastuttaa. Pepin edesottamuksille on helppo hihitellä, sillä Peppi uskaltaa vaikka mitä ja saa aikuiset hämilleen. Toisaalta Peppi on mahdottoman rohkea, nokkela ja vahva. Peppi pelastaa lapset tulipalosta ja antaa riitapukareille satikutia. Toisaalta taas Peppi nukkuu sängyssä väärinpäin, esittää opettajalle hupsuja kysymyksiä vain päättääkseen, ettei koulu ole häntä varten, ja siivoaa kaatamalla veden sangosta lattialle. Peppi myös laskettelee lööperiä tuon tuosta, mutta tietää sen olevan väärin, mutta mitä sitten:

- Niin, valehteleminen on tosiaan hyvin rumaa, sanoi Peppi vielä surullisempana. - Mutta minä en aina muista sitä, käsitäthän. Ja kuinka oikeastaan voisi vaatia, että pikku tyttö, jonka äiti on enkeli ja isä neekerikuningas ja joka itse on purjehtinut merillä koko ikänsä, osaisi aina puhua totta? Ja teidän on muuten hyvä tietää, hän sanoi ja hänen pisamaiset kasvonsa kirkastuivat kauttaaltaan, teidän on hyvä tietää, ettei Belgian Kongossa ole ainuttakaan ihmistä, joka puhuisi totta. Ne valehtelevat päivät päästään. Aloittavat kello seitsemän aamulla ja jatkavat aina auringonlaskuun asti. Niin että jos minä sattuisin jonkin kerran valehtelemaan, niin koettakaa antaa se anteeksi; sehän johtuu vain siitä, että olen ollut vähän liian pitkän aikaa Belgian Kongossa. Voimme kai joka tapauksessa olla ystäviä vai mitä?

Peppi Pitkätossua eivät kaikki ole aina hyväksyneet sellaisenaan. Joissakin maissa Peppi on ollut jopa kiellettyjen lukemisten listalla. Peppi on nostattanut keskustelua lapsen oikeuksista ja kasvatusmenetelmistä. Vielä nykyäänkin jotkut aikuiset pohtivat, mitä vaikutuksia Pepin edesottamuksilla on esimerkiksi omiin lapsiin. Minä uskon, että vaikutukset ovat yksinomaan positiivisia. Jokaisen meistä pitäisi olla edes pikkuisen yhtä kapinallinen kuin Peppi on!

Peppi on nykyään maailmankuulu. Bonnier-kustantamo ei sitä aikanaan pitänyt julkaisukelpoisena, mutta pian Raben & Sjögren -kustantamossa tarina voitti lastenkirjakilpailun ensimmäisen palkinnon, mistä menestystarina sai alkunsa. Tämä lastenklassikko kuuluu jokaiseen perheeseen, jossa lapsille luetaan. Useimmat muistavat myös ihanat Peppi-elokuvat, joita myös voin lämpimästi suositella jokaiselle.

Peppi-kirjoja on paljon. Meillä luettiin nyt iltasatuina Astrid Lindgrenin rakkaimmat sadut -kokoelmasta kirjasarjan ensimmäinen osa Peppi Pitkätossu jo toista kertaa kokonaisuudessaan. Uskon, että kerta ei ollut viimeinen.

Tähtiä: 5/5

Lue myös, miten mielenkiintoisia Jukka Parkkinen kirjoittaa Pepistä.

Peppi jatkaa iloisesti lasten- ja nuortenkirjojen teemaa Luen ja kirjoitan -blogissa.

Eilen vietettiin satupäivää...

... vaikka oikeastaan satupäivä on tänäänkin ja joka päivä!

Silti Sadun nimipäivään ajoittuva kansallinen teemapäivä on paikallaan. Kirjastot ja teatterit ympäri maan osallistuvat panoksillaan ohjelman järjestämiseen, päiväkodeissa ja kouluissa tempaistaan satujen merkeissä ja kotona on erityinen syy käpertyä kirjan kanssa tavallista pidemmäksi aikaa nauttimaan ja jättää syksyn koleus seinän taa. Tänä vuonna satua juhlittiin viidettä kertaa.

Minulla satupäivän avasi paikallisbussissa heti aamutuimaan Hanna van der Steenin Kirous, josta kirjoitan postauksen lähiaikoina. Kohtuullisen pitkä työmatka menee kuin itsestään, kun on hyvä kirja kaverina!

Iltapäivällä lepäilimme lasten kanssa kera kirjojen. Esikoinen toivoi Mauri Kunnaksen Aarresaarta ja kuopus prinsessasatukirjasta Tuhkimoa.

Tapahtumiin emme tänä vuonna päässeet harmiksemme osallistumaan.

Mauri Kunnas: Aarresaari. Otava 2012.

Kunnaksen Aarresaari on mukaelma Robert Louis Stevensonin samannimisestä klassikkoteoksesta, joka julkaistiin jo vuonna 1883. Kunnaksen kirjan etusivulla mainitaankin, että kyseessä on kunnasmainen versio. Juoni kulkee kuitenkin aika tavalla sen mukaan, mitä esimerkiksi Wikipedia Stevensonin Aarresaaresta kertoo. Kunnaksen kirja sopii hyvin monenikäisille lapsille alle kouluikäisestä ylöspäin edellyttäen, ettei lapsi tai tämän vanhempi (!) kavahda kirjallista ja koiramaista merirosvotaistelua, kidnappausta ja romminjuontia. Alkuperäiseen verrattuna Kunnaksen versio on joka tapauksessa arvatenkin kiltihkö.

En tarkkaan ottaen tiedä, mitä näistä uudelleenlämmityksistä oikein ajattelisin. Disneyn versioita erilaisista klassikkosaduista hieman vieroksun, mutta sulatan ne lievä muovin maku suussa päivä päivältä aina helpommin. Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä on taas mitä mainioin! Meillä luetaan sitä aina vain uudestaan, ja lapset pitävät siitä kovasti. Aarresaari ja Kunnaksen niin ikään lämmittelemä Robin Hood kuuluvat ehkä näiden välimaastoon.

Koska poikamme rakastavat merirosvotaruja, Aarresaari osui ja upposi. Erityisesti esikoinen tietää jo vanhastaan lasten tietokirjoja kahlanneena, että Aarresaari on kuuluisa merirosvotarina. Voihan olla, että Kunnaksen versio toimii yllykkeenä tarttua Stevensonin alkuperäiseen, kun oma lukutaito karttuu!

Tuhkimo taas on kaikkien tuntema ikivanha kansansatu, alun perin Kiinasta jo 860-luvulta. Tarina muistetaan myös Grimmin saduista. Disney on tehnyt siitä vuonna 1950 piirroselokuvan ja tarinaa on esitetty ikivihreänä teattereissa ympäri maailman. Me luimme tarinan Disneyn prinessasatukirjasta, joka on kuopuksemme liikuttava oma valinta kirjastosta viime käynniltä.

Tuhkimo antaa lapselle tilaisuuden pohdiskella ainakin hyvän ja pahan eroa, sisaruussuhdetta, perheen sisäisiä suhteita, oikeudenmukaisuutta ja omia mahdollisuuksiaan puhjeta kukkaan kuin sadun prinsessa. Tarinasta on luonnollisesti monia versioita, joista Disneyn tulkinta on kauneimmasta - voisiko sanoa jopa siirappisimmasta - päästä.

Iltasatuna pojat kuulivat jo useamman illan jatkunutta Peppiä. On siinä vasta lapsi!

Mitä sinä teit satupäivänä? Miten suhtaudut tarinoiden uudisversioihin?

Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat

Meri Savonen: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat. Kuvittanut Sirja Iisakka. Saarni-kirjat. 2011. (169 sivua.)

Saunatontut ratsastavat joulutonttujen luokse Korvatunturille avunpyyntöä esittämään: puusaunat, saunatonttujen kodit, ovat vaarassa. Alkaa kunnostustyöt, joihin tonttulapset Tiitu, Timi, Verne ja Tuiskukin tempautuvat vahingossa mukaan. Huonokuuloisen saunatonttu Justus Tunturikäpälän saunasta loihditaan viihtyisä rentoutumispaikka, jossa arjen murheet unohtuvat - viimeistään tonttujen neuvokkaiden temppujen avulla.

Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat on tarina ystävyydestä ja rohkeudesta. Se ottaa kantaa luonnonmukaisuuden ja kiireettömyyden puolesta. Yhteistyö kantaa hedelmää, ja omaan tekemiseen uskominen vie pitkälle. Hidastaminen saa aikaan muutoksen.

Luimme pienten poikieni kanssa tämän iltasatuna luku kerrallaan. Olin aluksi ennakkoluuloinen, ja epäröin, jaksavatko pojat kiinnostua saunojen pelastustöistä ja tonttujen seikkailuista enää kesän kynnyksellä. Parempaa aikaa tämän kirjan lukemiselle ei oikeastaan olisi ollutkaan, sillä Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat ajoittuu tapahtumiltaan juuri kevääseen. Tämä voisi tapahtua juuri nyt.

Entä miten naperot innostuivat taistelusta puusaunojen puolesta? Ennakkoluulot saivat sapiskaa, sillä jokaisen luvun jälkeen tarinan toivottiin vielä jatkuvan, ja kun satu loppui, esikoinen toivoi heti kuulevasnsa jo seuraavan tonttulasten seikkailun! Kirjailija Meri Savonen on sopivalla tavalla punonut tarinaansa jännitystä ja seikkailua, niin että lapsen on yllättävän helppo tempautua tarinaan mukaan: porot lentävät, saunojen alla kulkee tonttujen käytäviä, jotka päätyvät salaisiin sisäänkäynteihin ja aina pitää olla varuillaan ihmisen varalta. Muutamaan kertaan itsekseni mietin, kuinka paljon tässä menee suomalaista tonttuperinnettä uusiksi, mutta saduissahan kaikki pitääkin olla mahdollista! Tarina poukkoilee oikein mukavasti, väliin hilpeästikin, ja kieli on värikästä ja sujuvaa.

Kuvituksen olisi voinut toivoa olevan runsaampi. Kirjassa on Sirja Iisakan mustavalkokuvia vain harvakseltaan. Tämä oli ainut asia, mitä lapsetkin kirjaan toivoivat lisää. Onko äiti kuvia -kysymys kuului kuuntelijoiden suunnasta tuon tuosta.

Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat on virkistävä - keväinen - tonttuseikkailu! Tämä sopi meidän lukemistoon erittäin hyvin, ja viihdyimme Tiitun, Timin, Vernen ja Tuiskun mukana seikkailun käänteissä. Voin kuvitella kirjan passaavan upeasti myös niiden lasten käsiin, jotka jaksavat jo itse lukea runsassivuisen sadun. Kirja on sarjan toinen osa. Ensimmäisessä osassa pelastetaan lasten usko joulupukkiin, ja kirjasta voi lukea lisää ainakin Lastenkirjahyllystä.

Elsa Beskow Lasten linnoituksessa

Elsa Beskow on ollut minulle kuluneen talven iso positiivinen yllätys. Selvitän ensin lyhyesti kirjailijan ja hänen klassikkotuotantonsa kiinnostavimpia taustoja, ja palaan sitten siihen, mikä hänen teoksissaan on minut yllättänyt.

Ruotsalaisen Elsa Beskowin (1874 - 1953) suosikkikirjailija oli Sakari Topelius. Beskow itse tiesi kuuden vanhana, että haluaa tulla piirtäjäksi ja tehdä satukirjoja. Hän rakasti piirtämistä. Melkein yhtä tärkeää hänelle olivat tarinat, joita hän kertoi jo lapsena erityisesti veljelleen. Hänestä tulikin yksi Ruotsin parhaiten tunnetuista lastenkirjakuvittajista.

Kun Elsa Beskow (os. Maartman) oli 15-vuotias, hänen isänsä kuoli. Äiti muutti lastensa kanssa sisarustensa luokse. On todettu, että nämä äidin sisarukset ovat olleet esikuvia Täti Ruskealle, Täti Vihreälle, Täti Sinipunaiselle ja Setä Siniselle.

Elsa Beskow avioitui ja sai kuusi poikaa. Hänen omat poikansa ovat olleet monille Beskowin tarinoiden päähenkilöille esikuvia niin, että jokaiselle pojalle on oma tarinansa. Myös kirjailijan oma lapsuus on vaikuttanut aihevalintoihin. Beskoweilla oli kodissaan rehevä puutarha, joka on puolestaan innoittanut useiden kertomusten miljöökuvausta. Beskowin tarinoissa luonnolla on hallitseva rooli tapahtumapaikkana, jopa henkilöhahmona.

Mikä tässä klassikossa on sitten minut päässyt yllättämään? Beskowin kirjat ovat aiemmin edustaneet minulle omassa päänsisäisessä luokittelussani lähinnä tyttökirjallisuutta - enkä oikein tiedä, miksi! Ehkä olen Petteriä ja Lottaa lapsena lukiessani samaistunut niin Lotan hahmoon, että olen niputtanut hänen persoonaansa kaiken Beskowin tuotannon. Ehkä Beskowin herkkä kynänjälki on antanut tarinoille feminiinisen painotuksen. Nyt kun olen omien poikieni kanssa lukenut laajemmalti ja ennakkoluulottomasti Beskowia, olen huomannut, että useimmiten kirjan päähenkilönä onkin poika! Kirja kirjan jälkeen olemme lasteni kanssa ihastuneet Beskowin maailmaan aina vain enemmän.

Osa Beskow-lukemistoamme.

Meillä pikkumiehet pitävät tarinoista siis varsin paljon, eikä ihme. Beskow vie lukijan mielikuvitusmatkalle milloin metsän siimekseen, milloin puutarhan lumoon, ja kaiken seikkailun keskellä lapsi selviytyy aina mustelmitta takaisin kotiin. Kieli on joko riimittelyä tai proosaa, parhaimmillaan niiden rinnakkainoloa. Erityistapaus on tarina nimeltä Sesselin seikkailut, jossa lukija (tai kuulija) saa itse täydentää riimit ja osallistua näin tarinan tekemiseen. Sesselistä en kirjoita tässä yhteydessä kuitenkaan enempää, vaikka sekin on ihan hauska kirja.

Luettua Beskowia: Satu pikku pikku eukosta (1897)

Oi ihanuutta, katsokaa tuota koivuista kuvakehystä!

Elsa Beskowin ensimmäinen lastenkirja on Satu pikku pikku eukosta. Se on pikku pikku kertomus eukosta, hänen mökistään ja eläimistään. Beskow muokkasi sadun loppua kahdesti painosten välillä ennen kuin se asettui nykymuotoonsa. Alun perin sadulle epätyypillisesti loppu ei ollut edes onnellinen, vaan se sai lapset surulliseksi. Satu on jo yli 120 vuotta vanha ja kertoo menneen ajan maailmasta, mutta silti se hämmästyttävästi toimii edelleen hienosti lasten kanssa.

Luettua Beskowia:  Ollin hiihtoretki (1907)

Olli tapaa talven kuninkaan istumassa
upeassa valtaistuimessa.

Olli saa uudet sukset ja lähtee niitä kokeilemaan. Hän hiihtää metsään ja joutuu seikkailuun, jonka aikana tapaa muun muassa talven kuninkaan. Ollin hiihtoretki on upea talvinen mielikuvitustarina vuodenaikojen vaihtelusta. Vuodenajat saavat kirjassa omat jännittävät hahmonsa.

Luettua Beskowia: Lotta ja Petteri, Täti Vihreä, Täti Ruskea, Täti Sinipunainen ja Setä Sininen (1918 - 1947)

Beskowia lukeneille tuttuja ovat silhuettikuvat.

En tiedä, pitääkö tämä paikkansa, mutta voin väittää Petteri ja Lotta -kirjojen olevan tunnetuinta Beskowia. Minullakin oli lapsena ainakin oma Petterin ja Lotan joulu -teos. Se on mukava kirja, mutta muistan pitäneeni Setä Sinistä paljon kärttyisempänä kuin hän nyt minulle näyttäytyy. Muissa Petteri ja Lotta -kirjoissa sedästä löytyy kyllä enemmän jäykkyyttä, mutta ei hänestä pahista saa tekemälläkään!

Elsa Beskow on kirjoittanut Petteri ja Lotta -kirjansa ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaan. On kerrottu, että Beskow pakeni näin sodan kauheuksia ja pettymystään ympäröivään maailmaan. Petteri ja Lotta -sarjan maailma on hyvin tasapainoinen ja lempeä, mutta eivät nekään pelkkää onnea ole. Kaikkiaan sarjaan kuuluu viisi eri kirjaa, joissa kuvataan tätien ja sedän rinnakkaiseloa, veneretkeä, syntymäpäiviä ja muita Petterin ja Lotan seikkailuita. Lisäksi sadut on julkaistu muutamana yhteisnidoksena.

Petteri ja Lotta ovat isättömiä ja äidittömiä lapsia, jotka muuttavat tätien luo häijyn Pyykkäri-Kristiinan luota. Tätien luona on paljon leppoisampaa, mutta lapset joutuvat seikkailuihin, joissa he muun muassa eksyvät ja tapaavat pelottavia ihmisiä. Mitään pahaa ei kuitenkaan tapahdu, ja kuten saduissa aina, loppu on onnellinen.

Beskowin maailmaa onkin pidetty konservatiivisena ja koko tuotantoa jopa vanhanaikaisena. Tarinat hyväkäytöksisistä lapsista ja menneestä maailmasta luontokuvauksineen eivät houkuttaneet 1960- ja 1970-lukujen lapsia yhtä paljon kuin aiemmin. Beskowia verrattiin Astrid Lindgreniin ja Peppi Pitkätossuun ja todettiin huomattavat erot, mutta kritiikistä huolimatta suosio on ansaitusti taas kasvanut.

Vaikka Beskowin maailmankuva onkin hyvin hillitty ja kaunis, pidän näitä kirjoja silti huomattavan paljon kiinnostavimpina kuin esimerkiksi suurta joukkoa uutta käännöskirjallisuutta, jossa kaikki imelletään ylivuotavalla ystävyydellä tai rakkaudella ja opetuksilla.

Luettua Beskowia: Pikku Lassi puutarhassa (1920)

Puutarha herää eloon.

Jos tässä postauksessa esillä olevista Beskowin kirjoista pitäisi valita kuvitussuosikki, olisi se miltei mahdoton tehtävä, mutta valituksi tulisi hyvin todennäköisesti Pikku Lassi puutarhassa -seikkailu. Lassi hukkaa pallonsa puutarhaan ja sitä etsiskellessään hän tapaa puutarhassa musikaalisen Syyskuun, karviaistyttöjä ja -poikia, rouva Talviomenan, Sinisen ja Keltaisen Luumuneidin, rouva Kaalinpään ja monia muita puutarhan asukkaita. Kuvitus on hyvin yksityiskohtainen ja kauniisti sommiteltu. Tarina on ihastuttava kertomus Lassin kiertelystä kasvien lomassa. Kerronnassa sekoittuu lumoavasti runo ja proosa, ja kuten kaikissa Beskowin kirjoissa, suomennos nostaa kirjan arvoa entisestään.

Vuosisatu (1927)

Huhtikuu.

Vuosisatu käy lävitse vuoden kierron ja samalla kertaa kellotaulun, viikonpäivät ja kuukaudet sekä kuukausien päivien määrät. Jokaisesta kuukaudesta on oma runonsa, ja huhtikuusta sanotaan muun muassa näin:

Huhtikuu,
se temmellyskuu.
Lätäköiden läiskytystä.
roiskutusta, räiskytystä,
märkää jalkaa, nuhanenää.
Eipä uskotakaan enää!

Kuulostaa aika tutulta! Käännös on jälleen Eila Kivikkahon.

Luettua Beskowia: Ruususuu ja pikkuhirvi (1924)

Ruususuu ja pikkuhirvi -kuvakirja alkaa prologilla, jossa kerrotaan, miten satu on syntynyt: Setä Sinistä muistuttava taiteilija on harmissaan, kun ei pääse siivouksen vuoksi työhuoneeseensa. Lapsenlapsi ehdottaa tälle kirjan piirtämistä. Isoisä lupaa piirtää, jos tyttö tekee riimit. 

Kirja kertoo Ruususuu-nimisestä pikkutytöstä, jolla on oma hirvenvasa. Tarina kertoo ystävyydestä ja sen arvosta kaiken maallisen vaurauden ja loiston keskellä.

Luettua Beskowia: Nappu, Nutta ja pikku Terho (1939)

Metsän elämää.

Runomuotoinen tarina kertoo Tammisen perheen lapsista, jotka lähtevät - jälleen kerran Beskowille tyypillisesti - seikkailemaan metsään. Äiti huhuilee lapsiaan huolestuneena turhaan. Lopulta kuitenkin jännittävien vaiheiden jälkeen lapset palaavat kotiin. Kirjassa koko luonto herää valloittavasti eloon.

Luettua Beskowia: Aakkosmatka (1945)

Aakkosmatkan suomentaja Eila Kivikkaho on arvatenkin tehnyt aivan loistavaa työtä tämänkin riimitellyn abc-kirjan kanssa. Beskowin kuvat tukevat luonnollisesti ruotsinkielistä loruttelua, mutta Kivikkaho on pystynyt tekemään käännöksestä vaivattomasti suomeksi soljuvan tästä piittaamatta. Aakkosmatka on nopealukuinen kirja, jossa pääsee maistelemaan erilaisia äänteitä yhdessä lapsen kanssa. Kirjan tarinassa Anna ja Ben retkeilevät yhdessä ja jäljittävät Annan nukkea, jonka orava nappaa mukaansa.

* * *

Elsa Beskowin teoksista on otettu 2000-luvulla paljon uusintapainoksia, mutta omista painoksistani eroten niissä ei ole enää viehättäviä kangaselkämyksiä. Maailma muuttuu, Eskoseni! Silti Beskowin tarinat ovat - kaikessa idealistisuudessaankin - erinomaisia ja eritoten upeannäköisiä lastenkirjoja varsinkin perheen pienimmille!

Elsa Beskow osallistuu blogissani Opuscolon Lasten linnoituksen rakentamiseen.

Lähteitä Elsa Beskowista:
www.elsabeskow.se
Elsa Beskow Floris Booksilla
Elsa Beskow Pegasoksessa (Kuusankosken kaupunginkirjaston sivusto)
Elsa Beskow Wikipediassa

Beskowista on kirjoitettu myös Kirjavassa kammarissa ja Saran kirjoissa.

Uusi tiili Lasten linnoitukseen: Ulf Löfgren

Luemme kahden pienen poikani kanssa paljon. Olemme kirjaston suurkuluttajia ja ostamme kirjoja myös omaksi aina, kun sopiva sattuu kohdalle. Kirjat ovat myös oivallisia tuliaisia pikkukavereille esimerkiksi työreissuilta! Koska kirjoja tulee ja menee, niiden joukosta erottuu selvästi osa toisia kiinnostavimmiksi. Ruotsalainen kirjailija Ulf Löfgren (1931 - 2011) on noussut yhdeksi suosikiksemme.

Löfgren käyttää hyväkseen tavanomaisia satujen tehokeinoja ja tuttuja tarinoita, mutta tekee niistä omanlaisensa. Usein tarinoihin liittyy jotakin taianomaista. Tarinassa saatetaan käydä unen ja valveen rajamailla tai toisissa maailmoissa, tai sitten hahmot ovat muuten hitusen kummallisia. Lapsen mielikuvitus on tarinoiden pääosassa. Moni tuntee Löfgrenin pienten lasten Jussi-kirjoista, joita kylläkään meillä ei olla juurikaan luettu. Seuraavassa joitakin kuvakirjasuosikkejamme.

Santerin seikkailu
(Kustannus-Mäkelä, 2002)

Santeri saapuu mummon luo ja lähtee viemään roskapussia tynnyriin. Askare vie Santerin seikkailulle, jossa hän hakee pienelle eukolle punaisesta mökistä sinisen vyön ukolta, joka ei pääse irti tuolistaan. Vyön avulla Santeri pääsee uuteen seikkailuun Tarmo-Tiikerin ja Otson luokse värikkääseen maailmaan, jossa hän kohtaa omituisia otuksia ja hahmoja, jopa Nooan arkin melkein lähtövalmiina. Lopulta Santeri palaa mummon luo.

Tuomas ja Topi 
(Otava, 1981)

Joku varastelee Tuomaan kotikaupungissa. Kun varas saadaan kiinni, päästään pohtimaan rikosta, rangaistusta ja elämisen etiikkaa. Tuomas ja Topi on opettavainen tarina siitä, kuinka pahantekijästä tulee kelpo ihminen, kun hän saa jotakin tähdellistä tekemistä. Ihan oivallinen ohjenuora elämän varrelle.

Petteri ja kummallinen puutarha 
(Kustannus-Mäkelä, 2000)

Petteri muuttaa uuteen kotiin, jossa on paljon mielenkiintoisia huoneita. Talossa kerrotaan aiemmin asuneen velho Noitimuksen. Huoneita mielenkiintoisempaa uudessa kodissa on kuitenkin puutarha, josta Petteri löytää merkillisiä tavaroita, kuten lohikäärmeen jättimäisen hampaan. Tavarat ovat todennäköisesti velhon kummallisten ystävien puutarhaan hukkaamia kapineita, epäilee isä.

Petteri kerää kaikki tavarat yhteen, ja kun uuden kodin vaatehuoneesta löytyy pieni luukku, Petteri pääsee mielikuvitusmaahan. Maa tuntuu jännittävältä, mutta kahden rohkeutta ja vahvuutta lisäävän luumun jälkeen Petteri ei kaihda seikkailuja! Petteri palauttaa muun muassa hampaan lohikäärmeelle, soittorasian jättiläiselle, viisarit Velho Noitimuksen kelloon ja silmälasit vanhukselle. Lopuksi oma perhe kutsuu Petteriä ruokapöytään, ja Petteri kömpii muiden luoksen vaatehuoneen kätköistä.


Pikkukissa ja vaikeat arvoitukset
(Kustannus-Mäkelä, 2000)

Pikkukissa haluaa maailmalle. Äiti ja isä varoittelevat, että maailma on vaarallinen paikka niin uteliaalle pikkukissalle kuin heidän ainoa poikansa on. Pikkukissa ei kuitenkaan pelkää, vaan lähtee matkaan. Äiti antaa matkalle mukaan sinikivisen sormuksen, jolla pikkukissa pääsee takaisin kotiin, jos oikein kova vaara uhkaa.

Pikkukissa lähtee matkaan ja kuulee varoituksia matkan varrella. Mutta mistä pikkukissaa vain varoitetaankin, sinne hän suuntaa ensimmäisenä! Pikkukissa joutuu ratkomaan kerta toisensa jälkeen arvoituksia, selviää pinteestä ja tapaa joukon mitä mahtavimpia hahmoja: kissakuninkaan, Saapasjalkakissan, Noitakatin, Buffalo Kollin ja Istuvan Katin ja mitä eriskummallisia ja tutunkuuloisia kissahahmoja.

Viimein nokkela pikkukissakin joutuu kiipeliin. Hän ei keksi millään ratkaisua kiinalaiskissa Turandotin arvoitukseen, ja silloin sinikivinen sormus vie hänet turvallisesti kotiin. Äiti ja isä olivat ilahtuneita, ja pikkukissalla oli reissultaan kotona paljon kerrottavaa.

Tiedätkö sinä vastauksen Turandotin arvoitukseen: Päästä kuin kerä, keskeltä kuin säkki ja perästä kuin keppi. Mikä se on?

Ulf Löfgrenin kuvakirjoja voi lämpimästi suositella kaikille. Nämä edellä mainitut tarinat ovat osa seikkailu- ja veijaritarinoiden perinnettä. Sopivaa pojille - ja tytöille!

Vastaus on muuten kissa - ehkä liian ilmiselvä pikkukissalle!

 **** ****

Tämä on viides järeä tiili tästä blogista Valkoisen Kirahvin Lasten linnoitukseen.

Tuuliin tähystäjä

Kaarina Helakisa (teksti) & Nina Haiko (kuvitus): Tuuliin tähystäjä. Lasten keskus. 2011. (Helakisan teksti julkaistu ensi kerran 1964.)

Tuntuukohan tv-meteorologista joskus siltä, niin kuin Tuuliin tähystäjästä tuntuu: tarkka pitää olla, sillä ihmiset kyselevät, millaisia tuulia on luvassa?

Pahoja tuulia, tummia tuulia, vastaa Tuuliin tähystäjä, ja ihmiset murjottavat. Kun Tuuliin tähystäjä sanoo hyviä tuulia, sinipunatuulia, ihmiset ovat iloisia ja nauravat. Tuuliin tähystäjää ei vain naurata. Hän päättää kaapata tuulet - ja niin hän kiepsauttaa maailman kumolleen. Satu muuttuu taianomaiseksi tarinaksi siitä, mitä voi tapahtua, kun tuuli päästetään irti. Lopussa Tuuliin tähystäjä lentää itse tiehensä, tällä kertaa nauru omassa suussa kuplien.

Tuuliin tähystäjä on hauska ja maaginen satu oman tien kulkemisesta, omin siivin lentämisestä ja omien haaveiden toteuttamisesta. Se ottaa hienovaraisesti kantaa siihen, miten ryhmässä tarttuu niin ilo kuin murhekin, mutta jokaisen on tehtävä omat päätöksensä ja kuljettava omat polkunsa.

Helakisan kieli on kaunista ja runollista. Tarina pitää hyppysissään. Se kieputtaa todellisuutta ympäri ämpäri ja yllättää, haastaa mielikuvitusta ja piirtää satumaisemia. Nina Haikon kuvat sopivat upeasti Tuuliin tähystäjään. Niiden väritys saa tarinan hehkumaan.

Meillä neljä- ja kolmevuotiaat kuuntelivat sadun kuin lumottuina. Lopussa pienempi totesi: "Määkin haluan tuommosen oman ison paperiveneen!" Minusta kirja oli onnistunut tehtävässään täydellisesti.

Tähtiä: 4/5

Hyvää ja runollista Runebergin päivää kaikille! Tästä yhdestä suosikkirunoilijastani avautuu Lasten linnoitus -haaste. Haluan samalla yllyttää muitakin tutustumaan Helakisan tuotantoon. 1998 kuolleen kirjailijan teoksista on viime vuosina otettu uusintapainoksia, ja ne sopivat tähän aikaan edelleen saumattomasti. Nina Haikon kuvitus värittää myös Rubiinisydäntä, ja iki-ihana on meillä taajaan luettu rakastamamme runokokoelma Niille joilla on nauravat korvat, jossa aivan loistava ja katselemaan kutsuva kuvitus on Markus Pyörälän. Suosittelen!

Lymyvuoren peikot

Kansi: Christel Rönns.

Eija Timonen: Lymyvuoren peikot. (Kuv. Christel Rönns.) Tammi. 2011. (68 sivua.)

Lymyvuoren peikot on ihastuttava koko perheen peikkosatukokoelma. Eija Timosen tekstejä elävöittää ja pikkulukijaa miellyttää ihastuttavat Christel Rönnsin kuvat.

Kirja sisältää yksitoista näppäränmittaista satua, jotka sopivat hyvin vaikka iltasaduiksi. Peikot kuvataan kirjassa omituisena porukkana, jolla ei ole ihmisten tapoja. Ne saattavat pelottaa tai naurattaa, aiheuttaa harmia tai auttaa. Joskus ihminen eksyy tai joutuu peikkojen joukkoon, missä onkin sitten tarpeeksi tarinaa kerrottavaksi.

Eija Timosen kerrontatyyli ihastuttaa niin ikään. Sanailu on leppoisaa ja sopivan kuvailevaa, jotta lukija pääsee kiinni peikkojen maailmaan joutumatta kuitenkaan pysähtymään pitkäksi aikaa vain katselemaan.

Yhdessä sadussa tarinalle nimensä lainannut päähenkilö Henriikka on erityinen lapsi, josta varsinkaan naapurin rouva ei ajattele hyvää.

Henriikka hyppeli metsäpolkua pitkin metsäaukiolle. Hän istahti suurelle kivelle, nuuhki kesän tuoksuja ja kuunteli kärpästen pörinää. Samalla hän ajatteli, etteivät äiti ja isä ehkä olleetkaan hänen oikeita vanhempiaan. Ei äiti muuten olisi Lindströmin tädin kanssa hänestä noin puhellut. Ja kuinka monta kertaa hän oli saanut kuulla tarinan, miten hänet oli vastasyntyneenä löydetty pärekorista metsäaukealta. Moni aikuinen väitti, Lindströmin täti etunenässä, että hän oli lainalapsi, maahisten oma. (s. 30 - 31)

Näin synkeistä tunnelmista huolimatta Lymyvuoren peikot on peikkomaisen rouhea kokoelma, josta tykkää helposti kaikenikäiset. Kannattaa ehdottomasti lähteä jännittävälle mielikuvitusmatkalle peikkojen mukaan!

Tähtiä: 3/5

Saapasjalkakissa (Satuhaaste)

Charles Perrault: Saapasjalkakissa. (Le Maître chat ou le Chat botté 1697.) Kuvittanut Luce Lagarde. Pikkurillisarja. Otava. 2011. (Ensipainos 1961, 16 sivua.)

Lumiomena haastoi Sadun päivänä kaikki lukemaan satuja. Meillä niitä kuluu; meillä niitä kulutetaan. Viimeksi oli vuorossa lyhennetty versio iki-ihanasta klassikkosadusta Saapasjalkakissa.

Saapasjalkakissa kertoo myllärin pojasta, joka saa nuorimpana kolmesta veljeksestä isältään perinnöksi kissan. Poika on perintöönsä pettynyt. Hän ajattelee, että kissan voi toki syödä, mutta kun se ilo loppuu lyhyeen, hänen kohtalokseen koituu kuolla nälkään.

Kissa osoittautuu kuitenkin viekkaaksi isäntänsä apuriksi. Se esittelee isäntänsä Carabasin markiisiksi, saa tälle kuninkaan suosion ja lopussa vietetään häitä.

Sadussa on minua kiehtonut aina kissan ihmismäisyys ja viekkaus. Pidän lisäksi paljon saduista, jossa kuljetaan jokin reitti, jonka varrella päähenkilön on suoritettava saduille tyypillisiä tehtäviä, kuten ongelmanratkaisuja tai urotöitä. Vaivat aina palkitaan ja onnellinen loppu on huumaava. Meidän pojatkin rakastavat tätä satua. Heidän toiveensa tämä kirjastolaina olikin, ja Otavan Pikkurilli-sarja on oikein näppäränkokoinen kirja pieneen käteen ja pituudeltaan varsin passeli iltasaduksi!.

Saapasjalkakissa on joka lapsen satuaarre!

En anna poikkeuksellisesti tähtiä tälle klassikolle. Se on ehdottomasti ansainnut kiistattoman loistonsa satujen tähtivyössä.

*****

Saapasjalkakissasta on  olemassa useita erilaisia versioita. Charles Perrault kuului Ludvig XIV:n hoviin. Hän ei ole itse keksinyt Saapasjalkakissaa, vaan satu on vahnaa kansanperua, ja sen on kirjanneet muistiin myös muun muassa Grimmin veljekset.

*****

Animaatioelokuva Shrekin pohjalta on tehty Saapasjalkakissa-elokuva (engl. Puss in Boots), jonka juoni kuitenkin poikkeaa melkoisesti tästä klassikkosadusta - yhteistä lienee vain päähenkilö. Elokuva tulee esitykseen Suomessa ensi vuonna.

Kirjoitusharjoituksia

Tiedättekö mitä? Minulla on ihan oma kirjoittamislihasten personal trainer! Esikoispoikani nimittäin on alkanut haastamaan minua piirtämällä kuvia, joihin pyytää minulta tekstin. Voisiko loistavampaa harjoitusta olla?

Tänään olen kirjoittanut pikkumiehen pyynnöstä jo kaksi tarinaa. Toinen on hupsu tarina kolmesta hulluttelevasta lepakosta. Ensimmäinen taas on meriseikkailu, jossa kaksi pikkupoikaa rakentavat lautan, jotta pääsisivät aarrejahtiin saarille. Lautta haaksirikkoutuu, ja merihädästä pojat pelastaa miekkavalas. Valas kertoo pojille, ettei saarilla ole mitään oikeasti arvokasta, vaan oikeat rikkaudet lepäävät meren pohjassa vanhassa merirosvolaivan hylyssä. Matka hylylle on kuitenkin vaivalloinen.

Lisää näitä, esikoiseni, niin kauan kuin haluat!

 

PS. Taruilemme ja runoilemme myös yhdessä paljon, mutta tämä on uusinta uutta. 

PS. 2. Viikon päästä on ensimmäinen viikonloppu Päätalo-instituutin kirjoittajakoulutusta takana!

Nukkumatti. Seikkailu Unimaassa

Kansi: Terhi Haikonen

Lucia Fischer: Nukkumatti. Seikkailu Unimaassa. (Das Sandmännchen, Abenteuer in Traumland 2010. Suom. Veera Kaski.) Tammi. 2011.


Nyt on Nukkumattikin singottu Hollywood-tyyliseen hyvä-paha-taisteluun apureinaan hölmöilevä Nepo-unilammas ja pikkupoika Miko, joka Yksin kotona -tyyliin pelastaa Unimaan ja puolet muistakin valtakunnista. Tästä kertomuksesta on Pikku Kakkosen sympaattinen Nukkumatti-animaatio kaukana.


Kyseessä on samannimiseen elokuvaan perustuva satu, jossa Habumar-pahis varastaa Nukkumatin unihiekkasäkin ja haluaa tehdä siitä painajaispussin. Säkki pitää tietysti saada takaisin, ja Nukkumatin apureiksi ryhtyvät unilammaskatraasta potkut saanut Nepo ja arka pikkukaveri Miko. Seikkailua on luvassa, mutta - huoh - niin perinjuurin kohellustakaa-ajoelokuvan tapaan, että tyrmistyttää. Jos pojat eivät olisi tykänneet, olisin jättänyt sadun kesken. Elokuvaa emme ole nähneet, emmekä näe.


Hyvää kirjassa on se, että teemana on uskallus ja rohkeus. Mikon epävarmuus vähenee kirjan edetessä, hän kohtaa pelkonsa ja saa rohkeutta. Pienen pojan pieniä harteita silti kuormitetaan liikaa vastuulla kaikkien maailman lasten unista! Hyvää on myös aika ajoin kirjassa pilkahteleva huumori. Meidän poikia nauratti usein Nepon hupsutukset ja kieli, jota lammas käytti. Se, että pahis-Habumarille kävi lopussa kalpaten, oli pojille myös mieluista. Kirjan maisemat olivat myös välillä ihanan mielikuvituksellisia, ja jopa aikuinen lukija haaveili kirsikankukkien tuoksusta kirsikankukkameressä ja nuoleskeli huuliaan Jätskimaassa.


Jään kaipaamaan lempeän pehmeää Pikku Kakkosesta tuttua Nukkumattia, jonka ei tarvitse taistella paikastaan Unimaan kuninkaana. Tämä Nukkumatti tuntui muoviselta ja keinotekoiselta. Mieluummin olisin lukenut huikean seikkailun höyhensaarilla kokonaan ilman hyvän ja pahan taistelua. Koska kirjasta myös paistaa häiritsevästi läpi se, että se perustuu elokuvaan, tällä kertaa joudun antamaan

Tähtiä 1/5.