Vihan jumala Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Jussi Tuokkola, Oulun kaupunginteatteri

"Raskainta, mitä jumala on ihmiselle antanut, on parisuhde. Buf."

Oulun kaupunginteatteri jatkaa elokuvan tuomista näyttämölle. Tällä kertaa osuman on saanut Yasmina Rezan käsikirjoittama Vihan jumala, komedia vanhemmista. Elokuvan Carnage on ohjannut Roman Polanski.

Polanskista pidemmän korren vetää kuin vetääkin kaupunginteatterin esitys. Se on hauskempi, sen näyttelijävalinnat ovat onnistuneet ja siinä on huikeampi oksennuskohtaus! Oksennuskohtaus on niin uskottava, että herkimmät katsojat yökkivät mukana. Miten se tehdään näyttämöllä? Menkää katsomaan!

Vihan jumala antaa odottaa paljon. Se odotuttaa niin, että alku tuntuu pitkältä ja puuduttavalta. Kun tilanne on aseteltu, esityksen voima käy esiin: Kaksi pariskuntaa tarinassa pitää yllä äärimmäistä näennäiskohteliaisuutta, kunnes todelliset tunteet paljastuvat, ensin pilkahdellen, lopulta vimmaisesti. Kaikki haluavat mukamas lasten parasta, mutta lopulta käyttäytyvät kuin vain kaistapäiset aikuiset osaavat. Jokainen hyökkää toisensa kimppuun, pariskunnat toistensa, miehet naisten ja naiset miesten. On puhdistavaa, kun kulissit katoavat!

Vihan jumalasta jokainen löytää osan itseään - ja varsinkin kavereitaan ja tuttaviaan. Siinä on sen nerokkuus. Kävin katsomassa kappaleen jo muutama viikko sitten, ja uskon, että marraskuussa ensi-iltansa saanut teos pääsee lievästä kankeudesta eroon, kun se alkaa sujua entistä luontevammin näyttelijöiden työssä. Rooleissa nähdään Aki Pelkonen, Mirjami Kukkola, Timo Pesonen ja Merja Pietilä, ja ohjauksesta vastaa Heta Haanperä. Laura Dammertin lavastus ja puvustus tukevat täydellisesti tarinaa.

Vihan jumala on erityisesti pariskuntien, lapsiperheiden vanhempien ja keski-ikäisten teatterikappale. Asiaa siinä riittää jokaiselle aikuiselle.

Vihan jumala Oulun kaupunginteatterin sivuilla.

Kuva: Jussi Tuokkola, Oulun kaupunginteatteri

Mielensäpahoittaja Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Kati Leinonen

Ja sitten on tämä Älä osta mitään -päivä. 

Minä olen elänyt Älä osta mitään -elämän!

Valtavan menestyksen kerännyt Mielensäpahoittaja veti taas torstai-iltana täyden Vinttikamarin Oulun kaupunginteatterissa. Tuomas Kyrön teoksiin perustuva näytelmä on Mikko Koukin ohjauksessa totisesti muuttunut vihaiseksi lihaksi Hannu Pelkosessa. Lumous ei särkynyt kertaakaan kaksituntisen monologin aikana. Loistava näyttelijätyö! Ajattelin, että Pelkonen on oikeasti jo yhtäkkiä niin vanha, että raahustaa, mutta onneksi loppukumarrusten aikana jalka nousi jo reippaammin.

Mielensäpahoittaja antaa paljolti sitä, mitä pystyy Kyrön pienoisromaanin lukeneena odottamaan: iskevää kritiikkiä nykyajasta, oivalluksia, sukupolvien välisiä ristiriitoja, järjen ääntä, huumoria ja haikeutta. Tunnelma esityksessä kulkee ilosta suruun, kaipuusta uhoon, katkeruudesta vahingoniloon. Vakavasta aiheesta leikataan yhtäkkiä hilpeään ja päinvastoin, ja Pelkosen roolihahmo on sekä vahva että heikko. Yleisö hörisee ilosta ja niiskauttelee surusta. Pelkosen esittämä mielensäpahoittava ikäloppu äijänjäärä on yllättävän samaistuttava kohde monenikäiselle.

Monologia tukee erinomaisesti Kaisa Ristiluoman esittämä musiikki- ja äänimaailma. Hanurista lähtee monenlaista ääntä. Yksinkertaista lavastusta käytetään hyväksi monipuolisesti ja sitä muunnellaan onnistuneesti valoin (suunnittelu Aarne Turunen, toteutus Teemu Huotari ja Heikki Mylly). Ristiluomalle on keksitty myös muutama mykkä sivurooli, mikä sopii esitykseen varsin hyvin.

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Kati Leinonen

Mielensäpahoittaja rakentaa ymmärrystä sukupolvien välille. Vakavamman viestinsä puolesta kasvava senioripalveluhenkilökunnan joukkokin on tälle esitykselle aivan otollista kohdeyleisöä. Jos kuitenkin ehtooelämän pohdiskelu ja jääräily kovin vieroksuttaa, esitys saattaa olla parempi jättää väliin. Jos taas olet valmis katsomaan asioita rohkeasti päin ja löytämään samalla paloja itseäsi ilossa ja surussa, Mielensäpahoittaja takuulla koskettaa, erityisesti, jos kuulut muutenkin jo mielensäpahoittavaan väestöön.

Näytösajat ja liput hupenevat - kannattaa pitää kiirettä!

KOM Oulussa: Kolme sisarta

Tässä kaupungissa on 100 000 ihmistä, muttei ketään ketä kadehtia.

Anton Tsehovin Kolme sisarta saapui Oulun kaupunginteatteriin KOM-teatterin vierailunäytöksenä tällä viikolla. KOM on käynyt Oulussa monesti ennenkin, ja toivottavasti tämä yhteistyö jatkuu. On hienoa saada ulkopuolelta raikkaita tuulahduksia kaupunginteatterin oman ohjelmiston lomaan. KOM tuntuu takuutuotteelta, jota on helppo lähteä kerta toisensa jälkeen katsomaan. Maanantaina suuren näyttämön katsomo taisi olla loppuunmyyty.

Kolme sisarta oli oikeastaan vähän erilaista KOMia kuin odotin. Tsehovin teksti on tietysti huikea ja se kantaa pitkälle. KOMin tulkinta oli puvustukseen (Niina Pasanen), maskeeraukseen (Leila Mäkynen) ja lavastukseen (Markku Pätilä) upotettuja merkityksiä yhtä täynnä kuin näyttämöllä kiertävä kakkavaippa . Symboliikkaa oli paljon, ja osa niistä aukeilee nerokkaasti vasta jälkeenpäin esitystä kelattaessa. Sovinnaisia totuuksia murretaan näyttämöllä ja klassikkoa kirjoitetaan uusiksi. Tämä on loistavaa. Ristiriitoja herättivät kuitenkin näyttämölle ohjattu (Lauri Maijala) kova kouhkaaminen, huutaminen ja riehuminen. KOM oli teroittanut tyylilajia pitkin esitystä äärimmilleen. Saattaa olla, että jotkut katsojat eivät jaksaneet nähdä asiaa esillepanon alta, niin Tsehovia kuin se olikin. - Tarvitseeko teatteria aina jokapojalle tehdäkään?

Kolme sisarta käsittelee syviä kysymyksiä ihmisyydestä ja onnellisuudesta. Sisarukset Irina (Laura Malmivaara), Olga (Vilma Melasniemi) ja Maša (Eeva Soivio) kaihoavat jokainen jotakin, joka on tavoittamattomissa. Heidän pintapuolisesti hyvä, mutta todellisuudessa tyhjä elämänsä luisuu jatkuvaan hakemiseen. He ajautuvat tilanteisiin, jossa onnellisuus jää muiden käsiin. He tekevät niitä ratkaisuita, joita tekevät kaikki muutkin. Irina menee naimisiin, vaikkei rakasta tulevaa aviomiestään. Olgasta tulee johtajatar vastoin tahtoaan. Maša ei saa rakastamaansa miestä, vaan päästää tämän käsistään. Esityksen loppu on huipennus: me kaikki olemme, piru vieköön, samanlaisia!

Kolme sisarta alleviivaa ajatusta, että onnellisuus pitää nähdä joka hetkessä. Siihen pitää tarttua joka ikinen päivä. Toisaalta esityksen viesti lienee myös se, että ihmiselämä on väistämättä onnetonta, traagista ja turhaa. Kukaan ei osaa olla hyvä toisille, vähiten itselleen. Osuu aikaamme ja uppoaa syvälle.

Pidin esityksestä lopulta ihmeen kovasti, vaikka edes takaisin juoksentelu meinasi välillä turruttaa.

Kulkuri - Charlie Chaplin -elämäkerta Tampereen Työväen Teatterissa

Elokuvan varhaiskauden suurmies Charlie Chaplin astuu Eppu Salmisena Tampereen Työväen Teatterin lavalle. Knalli, kirhartuva musta tukka, kädessä pyörivä kävelykeppi ja liian isot mutta lyhyet housut sekä hännystakki. Kaikki täsmää. Olen astunut 1900-luvun alkupuoliskon mustavalkoiseen mykkäelokuvaan, mutta tässä on yllättäin äänet mukana. Odotukset ovat korkealla.

Kulkuri on teknisesti taitava ja kaunis teatterikappale. Se kertoo Chaplinin elämäkertaa, jota höystetään slapstick-kohtauksilla ja tiuhaan muuttuvilla miljöillä. Kaikki on hyvin harjoiteltua ja teknisesti esitys onnistuu mainiosti. Chaplinin henkilökuva oman uransa seppänä nousee hyvin esille. Mutta onko silti jotakin pielessä?

Yleisöstä kuuluu vain harvakseltaan yksittäisiä nauruääniä. Minua hymyilyttää muutamaan kertaan. Teatteri mainostaa Kulkuria "raivokkaan hauskana komediana". Sellaista katsomaan lähtevä saa pettyä karvaasti.

Kelpo näytelmä Kulkuri kuitenkin on, mutta pitkälti sen vuoksi, että Chaplin on kiinnostava henkilö. Haastava esitys on rakennettu myös teknisesti hyvin. Vaihtuvat kohtaukset saattavat vaikuttaa sirpaleisilta. Puvusto luo tunnelmaa ja lavasteet toimivat suurella näyttämöllä. Eppu Salminen luo Chaplinista äreän ja synkän mielikuvan. Ehkä se on uskottava: kun koomikon nauru on hukassa, Salminen tietää, kuinka se esitetään.

Poistun esityksestä ristiriitaisin tuntein.

Kävin ensimmäistä kertaa Tampereen Työväen Teatterissa. Rakennus on tamperelaistyyliin punatiilinen ja avara. Palvelu oli ystävällistä. Viihdyin hyvin.

Lukemis- ja kirjoittamisblogista on muovautunut yhtäkkiä teatteriblogi. Älkää menettäkö uskoanne, kirjojakin on tulossa! Nyt vain tuntuu olevan teatteriruuhkaa: Kolme sisarta esitettiin KOMin voimin Oulussa eilen, ja minä olin tietysti katsomossa. Bloggausta tulossa...

Ronja Ryövärintytär Oulun kaupunginteatterissa

Kuule, Birk. Toivoisinpa, että sinä olisit minun veljeni.

Oulun kaupunginteatterissa tarjoillaan nyt herkkua kaikille Astrid Lindgren -faneille, sillä näyttämölle on tuotu klassikko Ronja Ryövärintytär. Lindgrenin kirjoista juuri tämä on oma suosikkini ylitse muiden. Niinpä odotin paljon myös näytelmältä.

Ilo oli havaita, että yleisössä oli paljon lapsia, mutta myös monenikäisiä aikuisia ystävyksiä, pariskuntia ja paljon miehiä! Ronja on ehdottomasti esitys kaikenikäisille. Itse otin kaverikseni 15-vuotiaan kummityttäreni.

Ihastuimme, viihdyimme. Riemuitsin siitä, miten teatterissa Ronja oli samanlainen tarina ystävyydestä, kasvamisesta ja vanhempana olemisesta kuin olin sen kirjasta lukenut. Anniina Paasosen dramatisoinnissa ei poiketa kirjan tekstistä juurikaan. Myös muun muassa Helvetinkuilu ja paskapäät sanotaan, kuten ne on. Ainoa yllätys oli Seitsemästä veljeksestä lainattu Oravan laulu, mutta sekin kyllä sopi kohdalleen aika mainiosti. Olisiko ilmankin pärjätty - ehkei!

Sanni-Mari Kanto on kuin ilmetty Ronja. Keväthuutokin kajahtaa koko suuren näyttämön täydeltä. Birkiä näyttelevä Elias Keränen saa myös takuulla pikkukatsojien sydämet puolelleen. Pidin kovasti Hannu Pelkosesta Matiaksena, ja koko näytelmän suosikkihahmokseni nousi Kalju-Pietu, jota esittää Tuula Väänänen. Myös muut henkilöt kuljettavat näytelmän mahtavasti loppuun saakka.

Ronjasta olisi niin paljon kerrottavaa, mutta jätän osan yksityiskohdista paljastamatta. Sen sijaan kehotan: menkää katsomaan loistava Pasi Räbinän suunnittelema puvusto, näkemään haavoittunut villihevonen näyttämöllä, kuulemaan maahisten laulu, näkemään ajattarien raastava lento ja ihastelemaan kakkiaisten piiperrystä! Menkää ottamaan osaa hilpeisiin ryövärijuhliin! Ronja on Oulun kaupunginteatterissa juuri sellainen kuin kuvitella saattaa. Suositusikäraja 7 on paikallaan erityisesti herkimmille ja kokemattomimmille pikkukatsojille.

PS. Ronjaan kannattaa aivan ehdottomasti hankkia myös käsiohjelma, joka on taiteltu pieneksi laatikoksi. Laatikon sisältä löytyy kiva yllätyslahja!

Saranat ja sardiinit Oulun kaupunginteatterissa

Oulun kaupunginteatterin suuri näyttämön yleisössä oli lauantaina ilahduttavan paljon tavanomaista nuorempaa katsojakuntaa, kun esityksessä on Jaakko Saariluoman ohjaama farssi Saranat ja sardiinit. Farssina kappale onkin ihan onnistunut kappale, mutta heti on todettava, ettei farssi ole koskaan ollut teatterin tyylilajeista minun henkilökohtainen pääsuosikkini. Parhaimmillaan farssi on älyttömän hyvää tilannekomiikkaa, pahimmillaan sählinkiä. Oulun kaupunginteatterin Saranat ja sardiinit oli molempia.

Kyseessä on Michael Fraynin kirjoittama klassikoksi kohonnut näytelmä, jota esitetään jatkuvasti ympäri maailman. Elokuvaversioksikin sen on Peter Bogdanovich tehnyt englanninkielisellä nimellään  Noises off.

Elokuvan ja näytelmän välillä ei arvatenkaan ole huimia eroja, mutta molemmat toimivat toki omilla vahvuuksillaan. Elokuvassa leikkaukset rytmittävät ryntäilyä, joka näyttämöllä näkyy kokonaan. Kaikkialla tapahtuu välillä samaan aikaan, ja tällaisen kaikki mulle -katsojan on vaikea keskittyä kunnolla mihinkään. Kun elokuvassa Michael Cainen roolihahmo nousee jokseenkin päähenkilöksi, näytelmästä se jää puuttumaan. Farssi käyttää nimittäin näyttämöllä stereotypioita kärjistävää henkilörepertuaaria laajasti hyväkseen, ja Oulun kaupunginteatterin näyttelijät tekevät rooleissaan kyllä hengästyttävän suorituksen. Tässä ei moni pääse vähällä!

Kuva: Jussi Tuokkola / Oulun kaupunginteatteri

Juoni näytelmässä on kiinnostava: On näyttelijäporukka ja ohjaaja (Timo Reinikka). On viimeinen harjoitus ennen ensi-iltaa. On repliikkejä unohteleva näyttelijä (Anneli Juustinen), toimimattomia lavasteita, ihmissuhdesotkuja, blondi (Elina Korhonen) ja tietysti yksi juoppo (Hannu Pelkonen). Tulee näytelmän esitys, jossa tulehtuneet suhteet (Mikko Leskelä, Janne Raudaskoski, Merja Pietilä ja Heli Haapalainen sekä muut) heittävät haasteita esityksestä suoriutumiseen. Tulee suursuosion keränneen näytelmän viimeinen esitys, joka on paljolti improvisaatiota ja melkein katastrofi täysin levällään olevassa tilanteessa. Onneksi on kuitenkin aina valmiina oleva avustaja (Aki Pelkonen), joka melkein pelastaa kaiken. Pysyitkö mukana? Minäkin vain vaivoin, mutta hauskaa oli!

Saranoissa ja sardiineissa on taattu ammattimainen poljento, jonka lopussa olin tyytyväinen, että hikeä vuodattaneet näyttelijät pääsivät loppuun urakkansa ja lepäämään ja minä pääsin kotiin. Silti Saranat ja sardiinit jatkaa kyllä elinikää naurattamalla erityisesti toisella puoliajalla, joten hullunkurisuutta rakastaville tämä on pimeinä syysiltoina ihan must!

Annoin sieluni teatterille

Luen ja kirjoitan -blogissa nähdään jatkossa entistä enemmän teatteripostauksia, sillä sovin perjantaina Oulun kaupunginteatterin kanssa yhteistyöstä: minä pääsen näytöksiin ja teatteri saa kuluttajan äänellä kuvausta ohjelmistosta. Olen kovasti innoissani!

Yhteistyöstä huolimatta ja sen nimissäkin kirjoitan teatterielämyksistä puhtaasti oman kulttuurikuluttajan mielipiteeni, kuten tähänkin saakka. Lahjoitin siis sieluni teatterille, mutta ei hätää - sehän on ollut siellä jo aiemminkin!

Toivottavasti viihdytte kanssani jatkossa myös teatteritaiteen parissa! Ensimmäisiä syksyn postauksia tulevat olemaan ainakin keväältä jatkava Saranat ja sardiinit -farssi ja ensi-iltansa vastikään saanut oma Lindgren-suosikkini, iki-ihana Ronja ryövärintytär sekä myöhemmin syksyllä tietysti Housut pois. Ohjelmistohan on herkkuja puolillaan. En malttaisi odottaa!

Kutsumattomia vieraita

Reko Lundán: Kutsumattomia vieraita. Laulunäytelmä. Näytelmäkirjasarja WSOY. 2006.

Tarvitsen harjoitusta dialogin kirjoittamiseen. Ajattelin ottaa oppia niiltä, jotka sen taitavat, ja hain käsiini näytelmän. Reko Lundánin Kutsumattomia vieraita valikoitui lähikirjaston hyllystä arpomalla.

Teos alkaa ennen varsinaista näytelmätekstiä johdannolla, joka on otsikoitu "Voiko näytelmän lukea?" Johdannossa pohditaan sitä, onko näytelmä vaikeasti luettava ja annetaan ohjeita lukijalle. Minä luin näytelmää lähes kuin romaania ja onnistuin hyvin. Tarinakokonaisuus hahmottui vaivattomasti ja henkilöt piirtyivät mielikuviksi. Lukiessani näin kantateatterini näyttelijät kohtauksissa. Ei näytelmä luettuna toki teatterielämykselle pärjää. Omaksi dialogiharjoitukseksi Kutsumattomia vieraita oli kuitenkin oivallinen!

Kutsumattomia vieraita kuvaa seitsemän erilaisen ihmisen elämää sairaalassa ja sen ulkopuolella. Henkilöt ovat potilaita, vierailijoita, lääkäreitä, hoitajia, vahtimestareita. Kullakin elämässään on vastassa kutsumattomia vieraita: sairautta, vaikeita työtehtäviä, onnettomuutta, alkoholismia, rakkautta. Samalla Lundán esittää näytelmässään purevaa yhteiskuntakritiikkiä monesta asiasta. Mietin lukiessani, josko kritiikkiä on jo liiankin moneen suuntaan. Ei se kuitenkaan lopulta päälle vyöry. Koska kyseessä on laulunäytelmä, mukana on myös henkilöhahmojen sielunmaisemaa kuvaamaan runoiltuja lauluja. Lyriikat ovat osuvia. Mietin lukiessani, miten monipuolinen näytelmäkirjailijan pitää ollakaan!

Dialogi näytelmässä on hyvin luontevaa. Se polveilee ja reagoi tilanteisiin. Lundánin kieli on välillä hyvin oivaltavaa, vaikka puhe tuntuu luonnolliselta, ei kirjoitetulta. Henkilöistä välittyy nokkela luonnekuva. Huomasin, miten eniten nautin kohtauksista, jossa dialogi vaihtoi äkisti suuntaa jollakin yllättävällä tavalla. Tämän koetan muistaa omissa teksteissänikin: dialogia ehdottomasti esimerkiksi sinne kohtaa kerrontaa, jossa tapahtuu jokin käänne. Tässä lyhyt katkelma näytelmän alkulehdiltä:

MARI
Me puhuttiin vain kahdesta vuodesta, kohta tulee kolmas täyteen. Olisit enemmän kotonakin.

JOUNI
Jos mä jaksan viis vuotta tehdä tulosta tätä tahtia, me saadaan maksettua tää talo. Siihen asti: tulta päin vaan joka päivä. Tulta päin.

MARI
(naurahtaa)
Et sä mikään palomies sentään oo.

JOUNI
Käy multa sekin, jos se on sun fantasias.

MARI
Käy ostamassa vehkeet, niin voi ollakin.

JOUNI
Kohta käynkin.

(Suudelma.)

MARI
Sitäpaitsi Onnilla taitaa olla kakka.

JOUNI
Mä en ehi korjata. Se kraka?

Teos kuljettaa lukijan läpi henkilöiden pienten ja suurten elämänmuutosten. Muutokset ovat tuttuja monille, joten teos puhuttelee monenikäisiä ja monenlaisia ihmisiä. Näytelmässä henkilöiden muuttuminen tapahtuu jotenkin liian äkkiä, yllättäin. Ehkä näyteltynä kokemus voisi olla toinen? Myös näytelmän loppu on ennalta-arvattava ja tuttu monista teatterikappaleista. Ehkä senkin vuoksi kantateatterin näyttelijät tuntuivat istuvan rooleihin erinomaisesti.

Kutsumattomia vieraita on sellainen näytelmä, jota todennäköisesti en lähtisi teatteriin ihan viivana katsomaan. Luettuna ja omana dialogiharjoituksenani se kuitenkin oli hyvä, mukava ja paikoin hauska kokemus. Kirjailija selvästi on monipuolisen henkilökuvauksen taituri, tilanteet ovat eläviä ja repliikit soljuvat luonnollisesti. Näytelmän lukemista suosittelen ehdottomasti muillekin kirjoittajille harjoitukseksi.

Teoksen luettuani otin selvää myös kirjailijasta (ks. esim. Reko Lundán Wikipediassa). Vuonna 2006, kesken tuotteliaan ja arvostetun taiteilijaelämän kuollut Reko Lundán oli kirjoittamisen vankka ammattilainen ja hän on ollut vuonna 2002 Finlandia-ehdokkaana teoksellaan Ilman suuria suruja. Lukemani näytelmä ei kuulune kirjailijan parhaimmistoon. Kiinnostus on herätetty! Tämäpä se on lukemisen yksi raskas "haittapuoli": lähes jokainen kirja on portti muihin kiinnostaviin kirjoihin. Ilman suuria suruja jää odottamaan minun sopivaa lukufiilistäni.