The Addams Family Oulun kaupunginteatterissa

Pukuloistoa Addamseilla.
Kuva Oulun kaupunginteatteri / Kati Leinonen

Mitä tehdä, kun avioliitto on pelkkää tylsää arkea, mikään ei maistu, puoliso on huono häivähdys siitä, johon joskus rakastuit? Lähde kylään Addamseille! The Addams Family on nimittäin kertomus rakkaudesta ja avioliitosta. Se on myös kuvaus erilaisuudesta ja ennakkoluuloista. Ehkä hirviömäisten hahmojen kautta voidaan tavisarkea tutkailla vähän tarkkasilmäisemmin?

Oulun kaupunginteatteri osaa musiikkinäytelmät. Tällä kertaa vetonaulaksi on hankittu Broadwayltä tämä klassikkokappale, joka on Pertti Sveholmin ohjaamana viihdyttävä ja näyttävä. Pääosissa loistavat aviopari Merja Larivaara ja teatterinjohtaja Kari-Pekka Toivonen. Muun muassa Oulun oma poika Aki Louhelakin esiintyy jälleen edukseen tutisevana sivuosassa.

The Addams Familyä kannattelee ja kuljettaa nimenomaan monipuolinen musiikki. Orkesteri on sijoitettu klassisesti monttuun, mikä aina luo oikeanlaista teatteritunnelmaa, ja tähän esitykseen se sopii lyömättömästi. Tanssit ja tanssijat tempaavat katsojan näytelmään mukaan, Pasi Räbinän puvustus ja Jyrki Sepän lavasteet ovat hurjan hienot. Pidän kovasti siitä, että suuren näyttämön tekniikkaa käytetään, sillä sitä on. Lumoavaa se oli nyttenkin.

Tarina kulkee sekä reploissa että musiikissa. Merja Larivaaralle olisi toivonut annetun enemmän lauluosuuksia. Kauhukammioista, iljettävyyksistä, tavisperheen ja hirvittävien Addamsien erilaisuudesta olisi saanut kärjistettyä vieläkin viiltävämpää komiikkaa. Huumori jäi ehkä aavistuksen puolitiehen. Kävikö klassisesti, että kovat odotukset taittoivat osan elämyksestä pois?

Jos haluat viihtyä ja tulla hyvälle mielelle - liikuttuakin - The Addams Family on ehdottomasti Sinun esityksesi! Tässä on teatteria loisteliaasti tarjolla!

Amadeus Oulun kaupunginteatterissa

Janne Raudaskoski Salierina ja upeat solistit.
Kuva: Oulun kaupunginteatteri

Huhhahhei, mitä Oulun kaupunginteatterissa oli tehtykään ja mitä olin pitkään vain sivusta katsellut ja seuraillut! Pääsin onneksi vielä viimeisimpiin näytöksiin ja - krashboombang - ihastuin ikihyviksi! Oulun kaupungintetatterin kateudesta, kauneudesta, lahjakkuudesta, juonittelusta ja ihmisyydestä kertova Amadeus oli aivan huikea! Valitettavasti esitystä ei enää voi suositella, sillä näytökset ovat ohi.

Janne Raudaskoski kateellisena hovimuusikko Salierina loisti kerta kaikkiaan. Saattaisinpa sanoa, että tämä oli äkkiseltään muisteltuna Raudaskosken paras roolisuoritus. Vain 35-vuotiaana kuollutta ihmelapsi Amadeusta esittävä Tomi Enbuska oli ihastuttava ja villi, uskottavasti täysi sekopää. Myös muut näyttelijät onnistuivat mainiosti. Heta Haanperä oli tehnyt ohjauksessa loistotyötä. Kuoro lauloi erinomaisesti ja soljui esityksen mukana rooleissaan saumattomasti. Ja musiikki - no Mozart sentään - sai taitavasti esitettynä ihokarvat nousemaan pystyyn.

Loistelias Ulpu Korpuan puvustus ja kekseliäs Kalle Nurmisen lavastus veivät yleisön satoja vuosia ajassa taaksepäin. Teatterissa elävä esitys saa aina aikaan pikkujännitteen kaiken sujumisesta oikein. Tällä kertaa näyttämötekniikka petti pian toisen puoliajan alettua, mutta se vain toi esille teatterilaisten ammattitaidon. Yleisö ei liiemmin puutteita huomannut, ennen kuin teatterin puolesta asiasta ilmoitettiin, pidettiin pieni huoltotauko ja näytelmä jatkui jälleen. Upeaa työtä, Oulun kaupunginteatteri!

Viime aikoina olen käynyt Oulussa katsomassa paljon musiikkinäytelmiä. Kaikki ovat olleet onnistuneita taideteoksia. Vasta ensi-iltansa saaneesta musikaalikomedia The Addams Familystä kirjoitan niin ikään aivan kohta. Menkäähän katsomaan!

Minä rukoilen tätä Amadeuksen rinnalla riutunutta keskinkertaisuuksien pyhimystä, Antonio Salieria, siihen saakka, kun Heta Haanperän käsissä saa erittäin kiinnostava Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ensi-iltansa Oulussa syyskuussa. Salierilta pyydän, ettei iske näppejään Taivaslauluun, vaan siitä tulee tällainen Amadeuksen ja Mielensäpahoittajan kaltainen mestariteos! Siihen lujasti uskon ja pohjattoman tyytyväinen olen siihen, että Oulussa on Taivaslauluun uskallettu tarttua.

Poika Mancini Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Kati Leinonen / Oulun kaupunginteatteri

Poika Mancini on erilainen kuin muut oululaiset, se asuu homon kanssa samassa asunnossa, se on runopoika ja haluaa tyttöjä. Poika Mancini haluaa rokkariksi, ja se onnistuu!

Kauko Röyhkän samannimiseen kirjaan perustuva Poika Mancini tuo oululaista ja suomalaista rockhistoriaa teatterin estradille. Pääosassa loistaa Mikael Saari, jonka tulkinnat Röyhkän musiikista saavat ihon kananlihalle. Upeasti Saaren sivussa rooleissaan onnistuvat myös ujohko oululaisbimbo Lotta Vaattovaara ja parissakin roolissa nähtävä Pete Miettunen. Ohjaus on Janne Kuusitien, ja se lähtee ihanasti lapasesta heti näytelmän alussa. Tarinankerrontaa maustavat kautta matkan nimittäin jopa naivistiset elementit, joita itse olisin ahminut mielelläni tässä yhteydessä vaikka enemmänkin.

Tarina on ehkä yksinään ohuehko, mutta sitä kannattelee ennen muuta Kauko Röyhkän musiikki. Toiseksi esitystä tanakoittaa oululaisen ja suomalaisen kulttuurihistorian oikeasti eletty elämä: Rauhala, Merikoski, Tavastia... Miss Farkku-Suomesta pitävät saavat herkkunsa sivuroolissa esiintyvästä Väldestä ja muista yhteisistä henkilöistä. Esityskokonaisuuden ehdottomia helmiä on puheroolejakin saava bändi, jonka keulahahmona häärii Tommi Saha, ja joka soittaa monipuolisesti ja hivelevän kunnianhimoisesti. Bändi luo koko esitykselle huikean alun ja pysäyttävän lopun.

Kuva: Kati Leinonen / Oulun kaupunginteatteri

Poika Mancini on esitys, joka kannattaa ehdottomasti nähdä, jos kaihoaa 1980-luvun alkupuolen kulttuurimeininkiä tai rakastaa Kauko Röyhkän musiikkia tai kirjoja. Esitys sopii oikein hyvin myös nuorille ja ylipäätään rockkukkoilusta pitäville. Minä pidän.

Katso Poika Mancinin esityskalenteri!

Kurkkaa myös, mitä Lukutoukka on kirjoittanut kirjasta Poika Mancini!

PS. Blogilla on Bloggerissa nyt tasan 200 seuraajaa! Lisää teitä on Facebookissa ja Bloglovin'issa ja missä ikinä lienettekään :-)... Vaude vau - on arpajaisten aika, mistä lisää piakkoin! :-) Kiitos kaikille vanhoille kamuille uskollisuudesta ja uusille innostuksesta!

Haastattelussa Oulun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Kari-Pekka Toivonen

Näillä kulmilla on loppukevät ja alkukesä ollut hiljaiseloa, mutta taustalla on tapahtunut suuria. Hiljaisuuden rikkomiseen on nyt erittäin hyvä syy, sillä Oulussa vaihtui kaupunginteatterin taiteellinen johto keväällä. Mikko Kouki on tehnyt hyvää työtä, ja sitä jatkamaan valittiin muun muassa ansiokasta näyttelijäntyötä tehnyt sekä myös turkulaisen Linnateatterin johdossa oleva Kari-Pekka Toivonen. Uusi johto alkaa näkyä selvästi vasta uuden ohjelmiston myötä, ja minä odotan tulevalta vähintään yhtä paljon kuin viime vuodet ovat meille antaneet.

Mitä tulevasta miettii itse Kari-Pekka Toivonen?

Kuva: Oulun kaupunginteatteri

Olet ollut Oulun kaupunginteatterin taiteellisena johtajana nyt reilut kolme kuukautta. Mitä yllättävää olet Oulusta ja teatteristamme oppinut?

KPT: Pestini on alkanut vauhdikkaasti ja työntäyteisesti. Oulun kaupunginteatteri on jo rakennuksena iso ja sitä se on myös organisaationa. Jokainen päivä on ollut opettavainen. Oulu ja oululaiset ovat yllättäneet minut avoimmuudellaan ja kulttuurisella aktiivisuudellaan.

Minkälaisten ydinajatusten varaan rakennat teatterin tulevaisuutta? Voitko paljastaa jotakin tulevaa huippuproduktiota, joka innostaa juuri nyt?

KPT: Uskon monipuoliseen ohjelmistoon, jossa jokainen produktio on tärkeä. En halua ajatella, että jokaiselle jotakin vaan että kukin produktio kertoo oman erityisen tarinansa. Ja lasten ja nuorten ääni pitää myös kuulua talossa. Tällä hetkellä suunnittelen 2015 vuotta ja olen kyllä siitä innoissani, en voi paljastaa vielä kaikkea. Syksyllä sitten kerron enemmän.

Mitkä ovat työsi haasteet? Mikä näyttää hankalimmalta?

KPT: Työni on monimuotoista ja kokonaisvaltaista. Vaikka asioita suunnitellaan pitkälle eteenpäin niin tiettyihin asioihin pitää olla valmis reagoimaan nopeasti. Täytyy ottaa asia kerrallaan. Tietysti jokainen ohjelmistollinen päätös koskee myös ihmisiä ja hankaliakin päätöksiä pitää tehdä. En kuitenkaan näe tulevaa hankalana vaan suhtaudun työhöni intohimoisesti ja pidän teatteria tärkeänä osana kaupungin kulttuurielämää.

Mikä puolestaan taiteellisen johtajan työssä vetää mukanaan? Mikä tuo työssäsi eniten iloa?

KPT: Kyllä se on tuo monipuolisuus, joka pitää aktiivisena. Se hetki, kun jokin idea lähtee konkreettisesti elämään on hienoa. Luen paljon ja olen kiinnostunut teatterista sen kaikissa muodoissa ja tämä kaikki kuuluu myös työhöni. Vaikka vastuu on suuri, niin siitä saa myös iloa.


Kesäinen kiitos haastattelusta, Kari-Pekka Toivonen!

Jään malttamattomana odottamaan ensi vuotta ja toivotan sekä taiteelliselle johtajalle että Oulun kaupunginteatterille paloa ja valoa tuleviin kausiin! Syksyn 2014 uutuuksista itse pidän erittäin kiinnostavana muun muassa Kauko Röyhkän tekstiin perustuvaa musiikkinäytelmää Poika Mancini, mutta myös Amadeus vaikuttaa lupaavalta. Mainioita kappaleita jatkaa syksyyn myös kuluneelta kaudelta, kuten Housut pois ja Mielensäpahoittajat. Katso koko ohjelmisto esityskalenterista!

*  *  *

Luen ja kirjoitan jatkaa kesän ajan matalaliitoa, mutta joitakin kirjapostauksia ja ehkä myös kulttuuritapahtumakatsauksia on luvassa. Koleasta alkukesästä huolimatta toivon teille kaikille unohtumattomia kesäiloja ja lukurauhaa!

Keinulauta Oulun kaupunginteatterissa

Pii (Merja Pietilä) antaa Argonin (Aki Pelkonen) lukea muistikirjaansa.

Keinuminen on helppoa, jos voi luottaa toiseen niin kuin aurinko voi luottaa kuuhun.

Keinulauta on tarina pikkukarhusta nimeltä Pii (Merja Pietilä), joka etsii itselleen kaveria keinulaudalle. Karhu törmää seikkailuissaan monenlaisiin mielenkiintoisiin hahmoihin (mainiot Tuula Väänänen ja Anneli Niskanen), miljöisiin ja tunteisiin, kunnes hän löytää "ihan tyhmän" Argonin (Aki Pelkonen). Timo Parvelan tekstin pohjalta tehty esitys liikuttaa aikuisen katsojan, ja tempaa mukaansa perheen pienimmät. Kaikki ihastuvat.

Istuin eturivissä omien poikieni kanssa. Lapset eläytyivät näytelmään syvästi. Ihastuttava puvustus (Pirjo Valinen) puhutti vielä kotimatkallakin. Parhaiksi hahmoiksi pojat mainitsivat ykstuumaan Auringon ja Kuun. Esityksen tempo on rauhallinen, ja se imaisee mukaansa. 50 minuuttia katsomossa menee liian nopeasti, mutta pikkuväelle kesto on varmasti aivan optimaalinen. Parvelan teksti on loistava, ja Mikko Korsulaisen ohjauksessa siitä on tullut vertaansa vailla oleva elämys.

Kuu (Anneli Niskanen) ja Aurinko (Tuula Väänänen) keinuvat yhdessä.

Pienen näyttämön upea valoshow oli taas jälleen kerran sykähdyttävää katsottavaa. Valoin rakentuivat miljööt, joissa värit vaihtelivat ihastuttavasti ja Piin ajatukset lentelivät. Seinillä ja lattialla uivat kilpukonnat ja rauskut, ja heijastettu ilmapallo siirtyi osaksi näytelmää. Lasten oli helppo seurata mukana. Lisää tätä!

Keinulautaa ei voi muuta kuin mitä lämpimimmin suositella! Helposti voisin väillää, että tämä näytelmä sopii ihan kaikenikäisille, mutta varminta lienee lähteä esitykseen alle 10-vuotiaiden lasten kanssa. Käsiohjelmakin on taas kekseliäs. Kokeilkaapa!

Kurkkaa näytösajat!

Oulussa muuten tapahtuu taas pian: vuosittainen lasten ja nuorten teatterifestivaali saa taas kaikki näytösajat 19. - 24.5.2014. Hurraa!

Melomista vierailulla Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Vaasan kaupunginteatteri

Putous-tähti Aku Hirviniemi saapui Oulun kaupunginteatteriin ja alkoi meloa. Kummallista kyllä, vähän kysynnän vuoksi maanantain esitys oli jouduttu perumaan, ja tiistainakaan suuren näyttämön paikoista ei ollut täyttynyt kuin noin puolet!

Antti Leikaksen esikoisromaaniin Melominen pohjautuva monologi tulee lapsiperheen isän suusta. Yliväsynyt isä ponnistelee itsensä, perheensä ja työnsä soissa. Hirviniemi osaa kyllä asiansa. Alun kakkahuumori ei oikein purrut, mutta se meni lämmittelynä. Loppuesitys liikutti ja enempi nauratti, ja välillä se kimposi kahlitsemattomana päähenkilön tajunnanvirtaan. Tilanteisiin pystyi samaistumaan, päähenkilön tunteita saattoi myötäelää tai sitten myötähäpeä hiipi iholle. Kyllä monologi toimi, ja minun odotukseni täyttyivät. Vuorovaikutus yleisön kanssa oli ehdoton lisäplussa!

Suurella näyttämöllä yksinkertainen lavastus kantaa. Hauskaa vaihtelua totuttuun nykytekniikkaan toi piirtoheitin, jolla paitsi heijastettiin kalvoja eri tarkoituksiin, tehtiin nokkelia varjokuvia. Näyttämöllä Aku Hirviniemen jälkeen seuraavaksi eniten rooleja sai moppi.

Antti Leikaksen esikoinen sai ilmestyessään paljon huomiota ja kiittävää palautetta. Monologiksi se lienee taipunut helposti. Melomista näyttää kiertävän Suomea vielä ainakin jonkin aikaa. Jos osuu nurkillesi, harkitse vakavasti!

Mielensäpahoittajan miniä Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri

"Olisit voinut yrittää joskus vähemmän."

Jatko-osa Mielensäpahoittajalle on totta vieköön paikkansa Oulun kaupunginteatterissa lunastanut! Tuomas Kyrön tekstin pohjalta käsikirjoituksen näytelmään on tehnyt Jukka Heinänen, joka on myös ohjannut kappaleen. Näyttämölle nousee kirjasta tuttu miniä ja Mielensäpahoittaja perheineen, mutta dramatisointi on ottanut omat vapautensa. Ihastuttavasti tämä farssi onkii aineksia myös ajankohtaistapahtumista, kuten Ukrainan tilanteesta. Bravo!

Mielensäpahoittajan miniä kertoo tarinan nimihenkilöstään, kuten kirjakin. Rooliensa puristuksessa perheellinen uranainen saa järkytyksekseen hoidettavaksi appensa, johon välit ovat lievästi ilmaistuna mutkikkaat. Soppaa sotkevat etuajassa Suomeen saapuvat venäläiset liikekumppanit ja lapset, jotka palaavat yllättäin perunasäkin kanssa sysi-Suomen mummolasta kotiinsa.

Miniänä sinnittelee uskottavasti Elina Korhonen. Luomuviiniä nautiskeleva miniä yrittää kaikkensa: hän yrittää peittää epävarmuutensa, yrittää pysyä vahvana, yrittää hallita kaikkea ja yrittää vielä hymyillä kaikesta huolimatta. Mielensäpahoittajana nähdään jälleen ainoa oikea ja ehdottomasti Suomen paras ukkorahjus Hannu Pelkonen. Vaikka ryhti on yhtä kumara kuin Mielensäpahoittajassa, ilahduin kovasti siitä, että Miniän Mielensäpahoittaja oli saanut joihinkin liikkeisiinsä vimmaa ja vauhtia erityisesti esityksen loppupuoliskolla, joka irrotteli ensimmäistä puoliaikaa rennommin.

Muut roolit hoituvat parivaljakon Tomi Enbuska (miniän aviomies, venäläinen liikekumppani, miniän kuopus) ja Anne Syysmaa (anoppi, venäläinen liikekumppani ja miniän esikoinen) voimin. Roolien vaihto sujuu luontevasti ja uskottavasti, ja sitä tukee Maija Tuorilan kekseliäs puvustus. Tuorila on suunnitellut myös monikäyttöisen lavastuksen, joka muuntautuu muun muassa valoin (Teemu Huotari) nopeasti eri miljöiksi. Pienellä näyttämöllä valaistus onkin ollut viime aikoina usein jollakin tapaa yksi esityksen helmistä.

Mielensäpahoittajan miniä nauratti, ja suuri lukiolaisten joukkokin näytti viihtyvän yleisön joukossa erinomaisesti. Seuralaisenani oli oma isäni, jolle esitys osui ja upposi: jos itse fanitan Mielensäpahoittajaa, miniästä tuli isän suosikki. Minä puolestani ihailin sydän syrjälläni tätä lopputulosta, jonka harjoituksia kävin seuraamassa aiemmin.

Mielensäpahoittajan miniä on tämän kevään pikkunäyttämön magneetti, ja saa teatteriyleisön viihtymään takuuvarmasti. Tunnin ja neljäkymmentä minuuttia kestäneen esityksen jälkeen ulos käveli silminnähden tyytyväinen yleisö. Suosittelen erityisesti miniöille ja appiukoille, vävyille ja anopeille ja ennen kaikkea jokaiselle Mielensäpahoittajan sielunveljelle ja -siskolle.

Katso esityskalenteri!

Graafinen suunnittelu: Tuija Katén

Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri

- Miltä tuntuu tappaa ihminen?

- En tiedä, Olen tappanut vain vihollisia.

Tämä on niitä elämyksiä, jotka eivät päästä vähällä. Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa herättää valtavasti ajatuksia. Esityksen viesti on selvä: sota on mieletöntä, hirvittävää, eikä hyviä ja pahoja ole olemassa.

Olen siten varmasti keskivertosuomalainen, että oopperassa käyntini ovat laskettavissa yhden käden sormin. Kanssani esitystä seurasi unkarilainen opiskelijamies, joka on käynyt oopperassa lapsesta saakka. Hän soittaa myös itse useita instrumentteja, joten voisin sanoa saaneeni ilon seurata esitystä asiantuntijan kanssa.

Aika velikultia.

Yleistetään ja paljastetaan heti aluksi: pidimme esityksestä molemmat. Seuralaiseni on lukenut Tuntematon sotilas -romaanin, joten hän pystyi suomen kielen alkeiden ja lukukokemuksensa perusteella seuraamaan juonta vaivattomasti. Alkuperäistekstille ollaan varsin uskollisia, mutta näppituntumalta luulisin, että Väinö Linnan Sotaromaani on antanut aineksiaan myös oopperan sisältöön. Sotilaiden asenne ylintä sotajohtoa kohtaan sekä sukupuolimoraalin rappio olivat kärkkäitä. - Omasta Tuntemattoman lukukokemuksestani on jo liki 20 vuotta aikaa!

Oulu sinfonian esittämä musiikki tekee hyvää esitykselle. Se tukee tunnetiloja ja värittää tarinaa. Solistit (katso nimiluettelo Oulun kaupunginteatterin Tuntemattoman sotilaan sivulta) onnistuvat rooleissaan hyvin. Seuralaiseni musiikin tuntijana oli samaa mieltä. Oopperan sävellys on 1960-luvulta Tauno Pylkkäsen, kapelimestarina toimii 2014 Markus Lehtinen ja esityksen ohjauksesta vastaa nyt Lauri Maijala.

Aiemmin vain 1967 esitetty teos on rakennettu paitsi alkuperäistekstin myös taitavasti symboliikan varaan. Erittäin koskettava kohtaus on esimerkiksi se, kun vänrikki Kariluodon (Petrus Schroderus) lapsenusko ja naiivius joutuu koetukselle. Hänessä näyttämöllä konkreettisesti kuolee sisäinen lapsi (Veeti Reunanen/Lauri Vasama), joka seuraa haavoittuneena mukana esityksen loppuun saakka. Samoin hienosti on kuvattu Risto Tuorilan esittämä pataljoonan komentaja, nykypäivän sotaveteraani Sarastie, joka kulkee rollaattorinsa kanssa näyttämöllä päästä päähän. Puvustuksella (Sanna Levo) tapahtumia tuodaan kiinni tähän päivään: Luutnantti Lammiolla (Janne Raudaskoski) ja hänen lotallaan (Katri Rahko/Henna-Maria Riikola) on mukanaan perässä vedettävät, pyörälliset nykyajan matkalaukut. Sotilailla on selässään kätevästi rinkat makuualustoineen toisen maailmansodan aikaisten reppujen sijaan. Tuntematon sotilas voisi olla meidän aikaamme.

Esitys alleviivaa ajatusta, että yksilö on voimaton vallan ja sodan puristuksessa. Vaikka yksin olisi kunniakas ja rehti, sota riisuu hyvät ominaisuudet päältämme. Tätä korostaa muun muassa Tuntemattoman sotilaan yksi keskushahmoista, Vilho Koskela (Nicholas Söderlund). Koskela on oopperassa taustahahmo, sivustaseuraaja, oopperan kalpeanaama, joka ei pysty joukkoaan, liioin isänmaataan suojelemaan. Koskela toteuttaa apeasti vain sen, mikä tehtäväksi on annettu.

Rokka käyttää venäläistä naista.

Naisen rooli oopperan sodassa on vaitonainen, lähinnä viihdyttävä tai uhri. Rokka (Juha Pikkarainen) puolestaan rempseänä kannakselaisena täydennysmiehenä ottaa naisista kaiken irti vaikka väkivalloin. Sotilaana Rokka on urhea ja viileäpäinen, naisten kanssa onneton hyväksikäyttäjä. Tantereelta poistuessaan kertoo lähtevänsä kotiin laskemaan lapsensa.

Turhia uhreja, turhaa kärsimystä. Sitä on sota, ja sen kertoo meille Tuntematon sotilas -ooppera, joka tuo näyttämölle pelon, kauhun, kaaoksen, mielivaltaisuuden ja epäinhimillisyyden. Lavastus (Maija Tuorila) on synkkä. Esitykseen johdattavat puhuttelevat arkistokuvat sodasta. Viesti ei jää epäselväksi. Jos meillä on nyt rauha, samaa murheellista järjettömyyttä on muualla. Ihmisyys jää siinä tragediassa syrjään. Unkarilaisen seuralaiseni kanssa pääsimme syvällisiin keskusteluihin sodasta ja rauhasta sekä sodanjälkeisestä Euroopasta.

Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa esitetään vain kymmenen kertaa. Tämä ooppera on meille suomalaisille helposti lähestyttävä, sillä tarinan ja hahmot me tunnemme kaikki. Laulu on paljolti puhelaulua, joten repliikit kuljettavat juonta eteenpäin. Teos taipuu oopperaksi näköjään erittäin hyvin, jopa tällaisen aloittelijan mielestä.

Esitys on viritetty vahvaksi elämykseksi tilassa liikkuvine äänineen ja voimakkaine valotehosteineen. Varsinaista viihdyttävyyttä tästä ei kannata hakea, mutta kyllä sotilaiden sanailusta pilkahdus huumoroiakin löytyy. Järkytys, ahdistus ja suru jäävät kuitenkin vahvasta tulkinnasta päällimmäisenä mieleen. Taiteen yksi tehtävä on kantaa ihmiskunnan muistia mukana ajasta toiseen. Tuntematon sotilas -ooppera näyttää veriroiskeineen edessämme sitä, mitä rintamalla pian edesmenneet sukupolvet ovat kokeneet 1940-luvulla, ja mitä koetaan jossakin päin maailmaan tälläkin hetkellä.

Esityskalenteri löytyy täältä:
http://teatteri.ouka.fi/esityskalenteri

Lukekaa myös Hesarin yksi kirjoitus oopperasta, jossa Murtuneet mielet -teoksen kirjoittaja Ville Kivimäki kuvaa oopperaa "läpensä lohduttomaksi".

Teatterin taikureita: Harjoituksissa

Tänään on ollut jännä päivä. Olen tavannut Mielensäpahoittajan ja sen miniän. Siinä he ovat:

Kuva: Oulun kaupungintetatteri

Olin nimittäin seuraamassa, kun Oulun kaupungintetatterissa harjoiteltiin helmikuun lopussa ensi-iltansa saavaa Mielensäpahoittajan miniä -esitystä. Paikalla olivat tietysti näyttelijät Hannu Pelkonen, Elina Korhonen, Tomi Enbuska ja Anne Syysmaa, ja ohjaaja Jukka Heinänen, mutta myös ainakin järjestäjä Marja-Leena Nurmela sekä ääni- ja valohenkilöstö. Lavastaja-puvustaja Maija Tuorilakin pyörähti paikalla, mutta oli kovin kiinni perjantaina ensi-iltaan tulevassa Tuntematon sotilas -oopperassa.

En ole koskaan ollut muissa näytelmäharjoituksissa kuin pikkutyttönä koulun juhlaesitysten treeneissä. En siis tiedä ennakkoon oikeastaan mitään ammattiteatterin tekemisestä. Ehkä odotin jotakin jämympää toimintaa, mutta yllätyin, miten vellova mutta etenevä prosessi harjoittelu on - ja se toimii. Aikamoista ammattitaitoa!

Kyseessä oli Mielensäpahoittajan miniän kolmas harjoitus. Ensimmäinen on ollut ennen joulutaukoa, toinen eilen, nyt kolmas, ja käsitykseni mukaan harjoittelu jatkuukin nyt tiiviisti loppuun saakka. Pieni näyttämö saatiin "lavastettua" muutamalla tuolilla ja pystyyn nostetuilla pöydillä tapahtumapaikaksi. Loppuviikosta alustavat oikeat lavasteetkin ovat jo harjoituksissa mukana.

Kolmannessa harjoituksessa kaikki jo tiesivät roolinsa ja osasivat jopa valtaosan repliikeistä. Järjestäjä-kuiskaaja oli mukana auttamassa, kun repliikkejä unohtui. Näyttelijöiden paikoista näyttämöllä neuvotellaan, äänensävyistä ja ilmeistä, katseen suunnista ja liikkeistä käydään keskustelua. Välillä näyttelijä ehdottaa muutosta käsikirjoitukseen, ohjaaja hyväksyy tai hylkää. Aloitetaan alusta tai kesken kohtauksen ja jatketaan niin kauan, kun taas on neuvoteltava. Välillä mietitään valaistusta tai ääniä, päätetään vaihtaa musiikkia raflaavampaan.

Puvustaja tulee paikalle, kaikki keskeytyy ja ryhdytään neuvottelemaan asuista: malleista, materiaaleista, väreistä, kontrasteista, vaatteiden viesteistä. Puvustaja esittelee ideansa, muut kyselevät ja heittelevät ajatuksiaan, tarpeitaan ja toiveitaan. Neuvotellaan harjoitteluvaatetuksesta, tatuoinneista, päähineistä ja kampauksista.

Ohjaaja esittelee samalla myös näytelmän julisteluonnoksen. Kiinnostavaa nähdä, mikä on lopullinen tulos.

Näyttelijät, jotka eivät ole kohtauksessa mukana, viettävät aikaa muualla. Kuin ihmeen kaupalla he ovat kuitenkin aina läsnä, kun heitä tarvitaan. Lämpiöön kuuluu näyttämön äänet, mutta itse siellä ehkä helposti uppoutuisin johonkin muuhun kuin harjoituksen seuraamiseen... Ammattilaiset näimmä eivät.

Ja taas harjoitellaan, seuraava kohtaus. Paljon menee kuin itsestään viimeistään kuiskaajan tuella, mutta esineet tuottavat päänvaivaa. Kenen kädessä mikäkin on, miten äänet ja valot synkkaavat esineisiin ja liikkeisiin. Kuullaan, että oikeita perunoita saadaan harjoituksiin iltapäivällä. Ohjaaja puuttuu välillä toimintaan, välillä näyttelijät esittävät toimintaan muutosajatuksia. Missä kenenkin pitäisi seistä, mihin kulkea ja liikkua. Kokeillaan eri tavalla, ja taas uudestaan. Lavasteiden puuttuminen kangertaa. Harjoitellaan siitä huolimatta.

Upeaa yhteistyötä. Jossakin vaiheessa tämä toimii sitä paitsi neuvottelematta!

Kyllä ei tarvinnut pitkästyä harjoituksia seuratessa! Mielensäpahoittajan ajattelu huvittaa taas. Käsikirjoittaja-ohjaaja Jukka Heinänen on tehnyt hyvää jälkeä Tuomas Kyrön tekstin pohjalta, ja Hannu Pelkonen jatkaa Suomen parhaana mielensäpahoittajana rinnallaan kaikkensa antava miniä, Elina Korhonen. Mielensäpahoittajan miniästä kaikki tunnistavat varmasti itsensä ja vielä kirkkaammin sen toisen sukupolven.

Tapahtui vuonna 2013 - ja jatkoa seuraa

Räiskitään vielä vähän
uuden vuoden kunniaksi ja vanhan tappioksi
 - tällä tavalla kukaan ei häiriinny eikä tätä lakikaan kiellä!

Taakse jäänyt vuosi 2013 on ollut toisaalta valoisa ja upea, toisaalta synkkä ja kurja. Olen lukenut muutaman todella vaikuttavan kirjan, joitakin kehnompia. Oma kirjoittamiseni oli vielä keväällä myötätuulessa, mutta sen jälkeen on kangertanut pahasti. Kesällä pidin blogitaukoakin, mikä teki terää. Yksi koko blogihistorian ilahduttavimpia blogiseikkailuita on syksyllä alkanut yhteistyö Oulun kaupunginteatterin kanssa! Syksyn lopuksi kuitenkin Googlen palvelut tuhosivat kuvalinkkini blogistani, mikä harmittaa vieläkin. Näppärää konstia kuvien palauttamiseen en ole vielä valitettavasti löytänyt. Blogin ulkopuolinenkin elämä kulkee vuoristorataa, mutta siitä pitää olla kiitollinen.

Kaiken tämän jälkeen on hienoa huomata, että blogistaniassa voi elää ja hengittää monella tavalla. Elämä jatkuu uutena vuonnakin. Kirjapostauksia on tulossa hetimiten Leena Krohnin Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia -novellikokoelmasta, pikapuoliin toivottavasti myös maahanmuuttaja-asiaa Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin -ajankuvasta ja lukukokemuksia myös uusimmasta Finlandia-voittajasta, Riikka Pelon Jokapäiväisestä elämästämme. Teatterin tekemistä seuraan kiinnostuneena edelleen ja kirjoitan katselukokemuksistani. 

Ensi vuonna en lähde mukaan lukuhaasteisiin, vaikka ne kovin mukavia ovatkin. Saan niistä stressiä, ja se ei ole lukemisen tavoitteeni! Vuonna 2013 sain suoritettua Lukudiplomin ja kokoon 13 uutta suomalaista kirjailijatuttavuutta. Kirjavuoren valloitus jäi tekemättä, mikä harmittaa, mutta pidän ajatusta mielessä tänä vuonna ja luen kirjoja enemmän myös omasta hyllystä.

Tässä vielä vuoden 2013 luetuista parhaimmat tärpit ja teatterisuositukset:

Aivan ehdoton: Pauliina Rauhalan Taivaslaulu!
Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet vaikuttaa varmasti.
Taija Tuomisen Tiikerihai ja syksyn uutuus Minusta tulee kirjailija - molemmat loistavia.

Lastenkirjoista ykköseksi näyttää nousseen Jukka Laukkasen Aaveilua, joka onkin huippukirja sekä lapsille että aikuisille.

Teatteriin Oulussa kannattaa ehdottomasti tulla vaikka kauempaakin katsomaan Housut pois -musikaali. Kohta ensi-iltansa saa myös ooppera Tuntematon sotilas, joka vaikuttaa katsojansa mitä todennäköisimmin, ja siitä tulee tietysti myös blogiin tunnelmia heti tuoreeltaan. Mielensäpahoittajan viimeisiä näytöksiä viedään, joten se on nyt alkuvuoden tärppi, jos et aiemmin ole ehtinyt käydä kuuntelemassa ukkojäärän turinoita! Esitysajat voi tarkistaa täältä: http://teatteri.ouka.fi/ohjelmisto/nyt-ohjelmistossa.

Oikien ihanaa kirjaisaa ja monella tavalla kulturellia alkanutta vuotta 2014 kaikille! Tulkoon haaveenne toteen.

Vihan jumala Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Jussi Tuokkola, Oulun kaupunginteatteri

"Raskainta, mitä jumala on ihmiselle antanut, on parisuhde. Buf."

Oulun kaupunginteatteri jatkaa elokuvan tuomista näyttämölle. Tällä kertaa osuman on saanut Yasmina Rezan käsikirjoittama Vihan jumala, komedia vanhemmista. Elokuvan Carnage on ohjannut Roman Polanski.

Polanskista pidemmän korren vetää kuin vetääkin kaupunginteatterin esitys. Se on hauskempi, sen näyttelijävalinnat ovat onnistuneet ja siinä on huikeampi oksennuskohtaus! Oksennuskohtaus on niin uskottava, että herkimmät katsojat yökkivät mukana. Miten se tehdään näyttämöllä? Menkää katsomaan!

Vihan jumala antaa odottaa paljon. Se odotuttaa niin, että alku tuntuu pitkältä ja puuduttavalta. Kun tilanne on aseteltu, esityksen voima käy esiin: Kaksi pariskuntaa tarinassa pitää yllä äärimmäistä näennäiskohteliaisuutta, kunnes todelliset tunteet paljastuvat, ensin pilkahdellen, lopulta vimmaisesti. Kaikki haluavat mukamas lasten parasta, mutta lopulta käyttäytyvät kuin vain kaistapäiset aikuiset osaavat. Jokainen hyökkää toisensa kimppuun, pariskunnat toistensa, miehet naisten ja naiset miesten. On puhdistavaa, kun kulissit katoavat!

Vihan jumalasta jokainen löytää osan itseään - ja varsinkin kavereitaan ja tuttaviaan. Siinä on sen nerokkuus. Kävin katsomassa kappaleen jo muutama viikko sitten, ja uskon, että marraskuussa ensi-iltansa saanut teos pääsee lievästä kankeudesta eroon, kun se alkaa sujua entistä luontevammin näyttelijöiden työssä. Rooleissa nähdään Aki Pelkonen, Mirjami Kukkola, Timo Pesonen ja Merja Pietilä, ja ohjauksesta vastaa Heta Haanperä. Laura Dammertin lavastus ja puvustus tukevat täydellisesti tarinaa.

Vihan jumala on erityisesti pariskuntien, lapsiperheiden vanhempien ja keski-ikäisten teatterikappale. Asiaa siinä riittää jokaiselle aikuiselle.

Vihan jumala Oulun kaupunginteatterin sivuilla.

Kuva: Jussi Tuokkola, Oulun kaupunginteatteri

Teatterin taikureita -juttusarja alkaa: Mistä kaikki alkaa?

Yhteistyöni Oulun kaupunginteatterin kanssa on poikinut paljon teatteripostauksia, mutta nyt alkaa myös muunlainen tekstisarja teatterin tekemisestä. Teatteri julkisti ihan äskettäin tekevänsä Mielensäpahoittajalle jatkoa Mielensäpahoittajan miniä -kappaleella ensi keväänä. Ensi-ilta on helmikuun lopussa. Esitys on ollut kovasti jo työn alla, ja minä tapasin aikoja sitten dramaturgi Jukka Heinäsen! 

Tämä teksti kertoo siitä, miten uusi teatterikappale pääsee ohjelmistoon ja mitä tapahtuu ison teatterin kulissien takana ihan ensiksi. Myöhemmin pääsemme seuraamaan blogissani harjoituksia, ja jatkosta en osaa vielä edes sanoa, mitä kaikkea kiinnostavaa tulee eteen. Kertokaahan, jos mielessänne on kysymyksiä, jotka teatterissa askarruttavat, kiinnostavat tai joita olette aina halunneet muuten vain tietää, mutta ette ole uskaltaneet kysyä! Otetaan niistä selvää.

Nyt muistelen väljästi, mitä opin Jukka Heinäseltä keskustelumme aikana. 

Mistä ideat ohjelmistoon?

Ei varmaan ole yhtä tai kahta oikeaa tapaa, miten joku teksti päätyy lopulta näyttämölle, mutta aina alussa syntyy teatterin ohjelmistopäätös. Päätöksen taakse pitää joka tapauksessa saada teatterin taiteellinen johtaja. Alkuperäinen idea voi lähteä johtajalta itseltään, jolloin hän esittää kappaletta esimerkiksi dramaturgille tai ohjaajalle, mutta yhtä lailla dramaturgi tai kuka tahansa voi esittää omia ideoitaan johdolle ja myydä ne eteenpäin. Kun sitten ohjelmistopäätös tehdään, koneisto käynnistyy ja dramaturgi aloittaa työnsä, tekstin sovittamisen näyttämölle, paitsi jos kyseessä on valmis näytelmä. Tätä edeltää tietysti tarvittaessa lupa-asioiden kuntoon saattaminen, eli esimerkiksi nyt Mielensäpahoittajan ollessa kyseessä Tuomas Kyrön täytyy suostua hänen tekstinsä käyttämiseen teatterin ohjelmistossa. Asoita hoitaa keskitetysti Näytelmäkulma, Nordic Drama Corner Oy.

Dramaturgin rooli

Dramaturgi dramatisoi, eli hän rakentaa alkuperäistekstistä tilanteet näyttämölle. Maallikkona minä kuvittelin, että työ on pääasiassa repliikkien kirjoittamista, mutta eihän se tietenkään niin yksinkertaista voi olla. Dramaturgi joutuu suunnittelemaan, miten kuljettaa juonen esityksen alusta loppuun, minkälaisia vastavoimia juoneen rakentuu ja miten henkilöhahmot kehittyvät näytelmän aikana. Hän rakentaa tarinan kaaren tilanteilla ja henkilöillä alusta loppuun.  

Jukka Heinänen kertoi, että alkuperäistekstin aihe on työkalu, jonka avulla voi erottaa tärkeän vähemmän tärkeästä. Dramatisointi on aina valintaprosessi. Dramaturgi rakentaa tilanteet juoneen, muttei vielä vie näytelmää lavalle. Sen tekee ohjaaja (joka tosin voi olla joskus myös yksi ja sama henkilö, kuten Mielensäpahoittajan miniässä tulee olemaan - Jukka Heinänen paitsi dramatisoi myös ohjaa näytelmän).

Tekstistä eteenpäin

Dramatisoinnin jälkeen tai sen aikana pidetään raamipalaveri, jossa esitellään lavastus- ja puvustussuunnitelmia ja kiinnitetään työhön näyttelijät sekä sovitaan tarvittaessa erikoisjärjestelyistä, kuten vaikkapa pyrotekniikasta. Isossa teatterissa roolit pitkälti vain annetaan tekijöilleen sen perusteella, kuka on vapaana ja kelle rooli näyttää sopivan, eikä kyseessä ole Hollywood-tyyliset neuvottelut siitä, kiinnostaisiko tekijäänsä joku rooli aivan sydämen pohjasta vai ei. Tässäpä näkyykin näyttelijäntyön ammattimaisuus: rooli on tehtävä omaksi ja uskottavaksi, vaikka siihen ei suurta paloa tuntisikaan. Tietysti vastahakoisesti tehty työ näkyy helposti, joten sopivia henkilöitä etsitään ilman muuta ja neuvottelujakin käydään.

Seuraavaksi pidetään ensimmäinen lukuharjoitus, josta koko harjoitusprosessi käynnistyy. Mielensäpahoittajan miniässä hetki on käsillä ihan näinä päivinä! Tällöin yleensä näyttelijät saavat tekstin ensi kertaa nähtävilleen. Joskus tietysti teksti voi olla jo entuudestaan tuttu, tai se on voitu näyttelijällä luetuttaa syystä tai toisesta jo aiemmin. Ohjaaja on ensimmäistä kertaa lukuharjoituksessa ideansa kanssa työryhmän edessä, joka toimii tavallaan teatterikappaleen aivan ensimmäisenä yleisönä.

Ideasta lukuharjoitukseen on kulunut aikaa kuukausia. Lukuharjoituksen jälkeen alkavat muut harjoitukset, joista kuulemme lisää ensi vuonna.

Teatterissa tapahtuu valtavasti sellaista, josta yleisö ei tiedä mitään! Varsinaisia taikureita! Mitä kysymyksiä heräsi? Mikä jäi selvittämättä? Mitä haluaisitte kuulla lisää?

Housut pois -musikaalikomedia Oulun kaupunginteatterissa

"Hou-sut pois, hou-sut pois, hou-sut pois, hou-sut pois, hou-sut pois..." huutaa yli 500-päinen, lumoutunut teatteriyleisö Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä Housut pois -musikaalin ennakkoesityksen lopussa ja hakkaa tahtia käsillään. Sitten lähtevät pois housut. Kansa nousee seisaalleen osoittamaan suosiotaan. Yleisö voi jättää teatterisalin tyytyväisenä.

Aivan täydellisen viihdyttävä ja mieltä piristävä Housut pois -musikaali pääsi kovista ennakko-odotuksista huolimattakin tärähtämään kyllä suurimmaksi teatteritapaukseksi pitkään aikaan. Näytelmän tarina kertoo miesporukasta, jotka kamppailevat työttömäksi jäätyään surkeassa elämässään ja rahapulassa monenlaisten naishuoltensa nujertamina. Yhdellä miehistä välähtää: Perustetaan tavallisten miesten strippariryhmä ja heitetään hyvästit paitsi housuille myös rahahuolille. Samalla kerätään naisten ihailevat katseet, joita muuten ei ole viime aikoina paljoa koitunut osaksi! Tarina on tuttu monelle meistä samannimisestä elokuvasta.

Pääosassa vierailee oululainen muusikko Aki Louhela, joka totta vieköön ansaitsee paikkansa. Laulaa mies osaa, se tiedetään, mutta että näytelläkin! Louhela ei todellakaan erottaudu haitakseen ammattinäyttelijöiden rinnalla vaan pysyy uskottavana roolissaan niin lauluosuuksissa kuin tavallisessa dialogissakin. Näyttää siltä, että esitystä on tehty hyvässä hengessä, sillä koko näyttävä miesryhmä, Santtu Karvonen, Janne Raudaskoski, Tomi Enbuska, Mikko Leskelä ja Tidjan Ba, vetää roolinsa kiitettävästi ihastuttavalla äijäenergialla kotiin. Myös naisroolit pääsevät mukavasti esiin eivätkä jää pelkiksi seinäruusuiksi.

Lavastus toimii suurella näyttämöllä hienosti. Miljööt vaihtuvat monta kertaa ja tilaa käytetään hyväksi. Lavasteet ovat näyttäviä ja luovat tunnelmia. Koreografiat toimivat ja oivaltavat.

Myös musiikki on tehty taitavasti. Bändi soitti hyvin, Louhela luonnollisesti on osaava, ja niin ovat muutkin. Aina eivät näyttelijät pääse laulullaan parhainpaansa, mutta nyt kappaleet upposivat hyvin. Erityisesti Santtu Karvonen teki hyvän vaikutuksen, samoin Tomi Enbuska. Kuitenkin näytelmän henkeen olisi kaivannut lisää asennemusaa, ehkä myös jotain tuttua elokuvasta, kuten Donna Summerin Hot Stuffia tai Hot Chocolaten You Sexy Thingiä.

Käsiohjelma on painettu poikakalenteriksi. Moni osti kalenterin lahjaksi sisarelleen tai äidilleen - itsensä lisäksi, totta kai! Väliajalla 12 naisen porukkamme huvitteli valitsemalla suosikkikuukautensa kalenterista. Arvaatte varmaan, että suosio jakautui tasaisesti. :)

Housut pois on ajankohtainen tarina. Se tuo esiin työttömyyden tuomat ongelmat, mutta korostaa elämäniloa, ystävyyttä, uskallusta ja heittäytymistä. Piristysruiskeen tarinaan tuo miesten itsetunnon kanssa painiskelu ja rohkeus paljastaa itsensä. Jos kaipaat laadukasta ja viihdyttävää teatteria, tämä on napakymppi sinua varten, olitpa nainen tai mies. Housut pois on musikaali, ja se on komedia. Se on näyttävä ja rouhea. Ihan tiukkapipoisimmat älkööt vaivautuko, sillä mustalta huumoriltakaan ei vältytä.

Housut lähtee pois Oulun kaupunginteatterissa nyt vielä pitkään, mutta kiirehtikää, sillä näytöksiä loppuunmyydään jo keväälle. Ei suotta! 

Kertokaapa muut Housut nähneet, mitä piditte! :)

Katso kaupunginteatterin omat sivut: http://teatteri.ouka.fi/ohjelmisto/nyt-ohjelmistossa/housut-pois

Lovesong Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri

- Eihän meistä koskaan tule sellaisia?

- Millaisia?

- Sellaisia, jotka istuvat jäähtyvien kahvikuppiensa ääressä ja joilla ei ole toisilleen mitään sanottavaa?

Lovesong kertoo tarinan Billystä ja Maggiesta. Pariskuntaa seurataan vastarakastuneina, elämää ja uraa rakentavina noin kolmikymppisinä sekä neljä vuosikymmentä myöhemmin, kun on aika jakaa omaisuutta ja hyvästellä pitkäaikainen elämänkumppani. Rooleissa nähdään vanhempana pariskuntana vuosia sitten Oulun kaupunginteatterin lavoilta eläköitynyt, iki-ihana Jorma Koho ja puolisonaan vaikuttava Liisa Toivonen, ja 60- ja 70-lukua elävät Tomi Enbuska ja Anne Syysmaa. Ohjaus on Snoopi Sirenin.

Abi Morganin 2011 näyttämölle kirjoittama tarina on kaunis ja esitys sen mukainen. Pienellä näyttämöllä käytetään upeasti hyväksi taas jälleen kerran videota miljöön rakentamisessa. Esimerkiksi kottaraisparvet lentävät vaikuttavina seinillä ja kuljettavat näytelmässä aikaa eteenpäin. Tanssi ja koreografia tuovat merkityksiä mainiolla tavalla Billyn ja Maggien tarinaan. Enbuskan ja Syysmaan yhteistyö on paikoin sykähdyttävää seurattavaa. Yhtäaikaisesti lavalla vuorottelevat mennyt ja nykyisyys punoutuvat toisiinsa konkreettisesti esimerkiksi näyttelijästä toiseen kietoutuvana harsona ja neljän näyttelijän yhteisenä tanssina. Musiikki ja koko Olli Paakkolanvaaran suunnittelema äänimaailma rakentaa vahvasti tunnelmaa ja sopii esitykseen loistavasti. Tykkäsin.

Lovesong on ollut tykätty esitys niin ulkomailla kuin nyt Suomen kantaesityksenä Oulussa. Minäkin pidin erityisesti siitä, ettei näytelmä selitä eikä alleviivaa mitään. Kertomalla kahden ihmisen yhteisen hauraan tarinan se jättää katsojalle täkyjä, joita pystyy peilaamaan omaan ajatteluun ja joille pystyy itse antamaan olennaiset merkitykset. Vanhemman polven yleisö voi katsella tarinan kuin aikamatkana omiin eletyn elämän käänteisiin samalla, kun nuorempi väki tekee luotausta tulevaan. 

Lovesong Oulun kaupunginteatterissa vielä joulukuun loppuun. http://teatteri.ouka.fi/ohjelmisto/nyt-ohjelmistossa/lovesong
Katso myös traileri http://youtu.be/rBwEnASzDpU 

Mielensäpahoittaja Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Kati Leinonen

Ja sitten on tämä Älä osta mitään -päivä. 

Minä olen elänyt Älä osta mitään -elämän!

Valtavan menestyksen kerännyt Mielensäpahoittaja veti taas torstai-iltana täyden Vinttikamarin Oulun kaupunginteatterissa. Tuomas Kyrön teoksiin perustuva näytelmä on Mikko Koukin ohjauksessa totisesti muuttunut vihaiseksi lihaksi Hannu Pelkosessa. Lumous ei särkynyt kertaakaan kaksituntisen monologin aikana. Loistava näyttelijätyö! Ajattelin, että Pelkonen on oikeasti jo yhtäkkiä niin vanha, että raahustaa, mutta onneksi loppukumarrusten aikana jalka nousi jo reippaammin.

Mielensäpahoittaja antaa paljolti sitä, mitä pystyy Kyrön pienoisromaanin lukeneena odottamaan: iskevää kritiikkiä nykyajasta, oivalluksia, sukupolvien välisiä ristiriitoja, järjen ääntä, huumoria ja haikeutta. Tunnelma esityksessä kulkee ilosta suruun, kaipuusta uhoon, katkeruudesta vahingoniloon. Vakavasta aiheesta leikataan yhtäkkiä hilpeään ja päinvastoin, ja Pelkosen roolihahmo on sekä vahva että heikko. Yleisö hörisee ilosta ja niiskauttelee surusta. Pelkosen esittämä mielensäpahoittava ikäloppu äijänjäärä on yllättävän samaistuttava kohde monenikäiselle.

Monologia tukee erinomaisesti Kaisa Ristiluoman esittämä musiikki- ja äänimaailma. Hanurista lähtee monenlaista ääntä. Yksinkertaista lavastusta käytetään hyväksi monipuolisesti ja sitä muunnellaan onnistuneesti valoin (suunnittelu Aarne Turunen, toteutus Teemu Huotari ja Heikki Mylly). Ristiluomalle on keksitty myös muutama mykkä sivurooli, mikä sopii esitykseen varsin hyvin.

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Kati Leinonen

Mielensäpahoittaja rakentaa ymmärrystä sukupolvien välille. Vakavamman viestinsä puolesta kasvava senioripalveluhenkilökunnan joukkokin on tälle esitykselle aivan otollista kohdeyleisöä. Jos kuitenkin ehtooelämän pohdiskelu ja jääräily kovin vieroksuttaa, esitys saattaa olla parempi jättää väliin. Jos taas olet valmis katsomaan asioita rohkeasti päin ja löytämään samalla paloja itseäsi ilossa ja surussa, Mielensäpahoittaja takuulla koskettaa, erityisesti, jos kuulut muutenkin jo mielensäpahoittavaan väestöön.

Näytösajat ja liput hupenevat - kannattaa pitää kiirettä!

KOM Oulussa: Kolme sisarta

Tässä kaupungissa on 100 000 ihmistä, muttei ketään ketä kadehtia.

Anton Tsehovin Kolme sisarta saapui Oulun kaupunginteatteriin KOM-teatterin vierailunäytöksenä tällä viikolla. KOM on käynyt Oulussa monesti ennenkin, ja toivottavasti tämä yhteistyö jatkuu. On hienoa saada ulkopuolelta raikkaita tuulahduksia kaupunginteatterin oman ohjelmiston lomaan. KOM tuntuu takuutuotteelta, jota on helppo lähteä kerta toisensa jälkeen katsomaan. Maanantaina suuren näyttämön katsomo taisi olla loppuunmyyty.

Kolme sisarta oli oikeastaan vähän erilaista KOMia kuin odotin. Tsehovin teksti on tietysti huikea ja se kantaa pitkälle. KOMin tulkinta oli puvustukseen (Niina Pasanen), maskeeraukseen (Leila Mäkynen) ja lavastukseen (Markku Pätilä) upotettuja merkityksiä yhtä täynnä kuin näyttämöllä kiertävä kakkavaippa . Symboliikkaa oli paljon, ja osa niistä aukeilee nerokkaasti vasta jälkeenpäin esitystä kelattaessa. Sovinnaisia totuuksia murretaan näyttämöllä ja klassikkoa kirjoitetaan uusiksi. Tämä on loistavaa. Ristiriitoja herättivät kuitenkin näyttämölle ohjattu (Lauri Maijala) kova kouhkaaminen, huutaminen ja riehuminen. KOM oli teroittanut tyylilajia pitkin esitystä äärimmilleen. Saattaa olla, että jotkut katsojat eivät jaksaneet nähdä asiaa esillepanon alta, niin Tsehovia kuin se olikin. - Tarvitseeko teatteria aina jokapojalle tehdäkään?

Kolme sisarta käsittelee syviä kysymyksiä ihmisyydestä ja onnellisuudesta. Sisarukset Irina (Laura Malmivaara), Olga (Vilma Melasniemi) ja Maša (Eeva Soivio) kaihoavat jokainen jotakin, joka on tavoittamattomissa. Heidän pintapuolisesti hyvä, mutta todellisuudessa tyhjä elämänsä luisuu jatkuvaan hakemiseen. He ajautuvat tilanteisiin, jossa onnellisuus jää muiden käsiin. He tekevät niitä ratkaisuita, joita tekevät kaikki muutkin. Irina menee naimisiin, vaikkei rakasta tulevaa aviomiestään. Olgasta tulee johtajatar vastoin tahtoaan. Maša ei saa rakastamaansa miestä, vaan päästää tämän käsistään. Esityksen loppu on huipennus: me kaikki olemme, piru vieköön, samanlaisia!

Kolme sisarta alleviivaa ajatusta, että onnellisuus pitää nähdä joka hetkessä. Siihen pitää tarttua joka ikinen päivä. Toisaalta esityksen viesti lienee myös se, että ihmiselämä on väistämättä onnetonta, traagista ja turhaa. Kukaan ei osaa olla hyvä toisille, vähiten itselleen. Osuu aikaamme ja uppoaa syvälle.

Pidin esityksestä lopulta ihmeen kovasti, vaikka edes takaisin juoksentelu meinasi välillä turruttaa.

Kulkuri - Charlie Chaplin -elämäkerta Tampereen Työväen Teatterissa

Elokuvan varhaiskauden suurmies Charlie Chaplin astuu Eppu Salmisena Tampereen Työväen Teatterin lavalle. Knalli, kirhartuva musta tukka, kädessä pyörivä kävelykeppi ja liian isot mutta lyhyet housut sekä hännystakki. Kaikki täsmää. Olen astunut 1900-luvun alkupuoliskon mustavalkoiseen mykkäelokuvaan, mutta tässä on yllättäin äänet mukana. Odotukset ovat korkealla.

Kulkuri on teknisesti taitava ja kaunis teatterikappale. Se kertoo Chaplinin elämäkertaa, jota höystetään slapstick-kohtauksilla ja tiuhaan muuttuvilla miljöillä. Kaikki on hyvin harjoiteltua ja teknisesti esitys onnistuu mainiosti. Chaplinin henkilökuva oman uransa seppänä nousee hyvin esille. Mutta onko silti jotakin pielessä?

Yleisöstä kuuluu vain harvakseltaan yksittäisiä nauruääniä. Minua hymyilyttää muutamaan kertaan. Teatteri mainostaa Kulkuria "raivokkaan hauskana komediana". Sellaista katsomaan lähtevä saa pettyä karvaasti.

Kelpo näytelmä Kulkuri kuitenkin on, mutta pitkälti sen vuoksi, että Chaplin on kiinnostava henkilö. Haastava esitys on rakennettu myös teknisesti hyvin. Vaihtuvat kohtaukset saattavat vaikuttaa sirpaleisilta. Puvusto luo tunnelmaa ja lavasteet toimivat suurella näyttämöllä. Eppu Salminen luo Chaplinista äreän ja synkän mielikuvan. Ehkä se on uskottava: kun koomikon nauru on hukassa, Salminen tietää, kuinka se esitetään.

Poistun esityksestä ristiriitaisin tuntein.

Kävin ensimmäistä kertaa Tampereen Työväen Teatterissa. Rakennus on tamperelaistyyliin punatiilinen ja avara. Palvelu oli ystävällistä. Viihdyin hyvin.

Lukemis- ja kirjoittamisblogista on muovautunut yhtäkkiä teatteriblogi. Älkää menettäkö uskoanne, kirjojakin on tulossa! Nyt vain tuntuu olevan teatteriruuhkaa: Kolme sisarta esitettiin KOMin voimin Oulussa eilen, ja minä olin tietysti katsomossa. Bloggausta tulossa...

Ronja Ryövärintytär Oulun kaupunginteatterissa

Kuule, Birk. Toivoisinpa, että sinä olisit minun veljeni.

Oulun kaupunginteatterissa tarjoillaan nyt herkkua kaikille Astrid Lindgren -faneille, sillä näyttämölle on tuotu klassikko Ronja Ryövärintytär. Lindgrenin kirjoista juuri tämä on oma suosikkini ylitse muiden. Niinpä odotin paljon myös näytelmältä.

Ilo oli havaita, että yleisössä oli paljon lapsia, mutta myös monenikäisiä aikuisia ystävyksiä, pariskuntia ja paljon miehiä! Ronja on ehdottomasti esitys kaikenikäisille. Itse otin kaverikseni 15-vuotiaan kummityttäreni.

Ihastuimme, viihdyimme. Riemuitsin siitä, miten teatterissa Ronja oli samanlainen tarina ystävyydestä, kasvamisesta ja vanhempana olemisesta kuin olin sen kirjasta lukenut. Anniina Paasosen dramatisoinnissa ei poiketa kirjan tekstistä juurikaan. Myös muun muassa Helvetinkuilu ja paskapäät sanotaan, kuten ne on. Ainoa yllätys oli Seitsemästä veljeksestä lainattu Oravan laulu, mutta sekin kyllä sopi kohdalleen aika mainiosti. Olisiko ilmankin pärjätty - ehkei!

Sanni-Mari Kanto on kuin ilmetty Ronja. Keväthuutokin kajahtaa koko suuren näyttämön täydeltä. Birkiä näyttelevä Elias Keränen saa myös takuulla pikkukatsojien sydämet puolelleen. Pidin kovasti Hannu Pelkosesta Matiaksena, ja koko näytelmän suosikkihahmokseni nousi Kalju-Pietu, jota esittää Tuula Väänänen. Myös muut henkilöt kuljettavat näytelmän mahtavasti loppuun saakka.

Ronjasta olisi niin paljon kerrottavaa, mutta jätän osan yksityiskohdista paljastamatta. Sen sijaan kehotan: menkää katsomaan loistava Pasi Räbinän suunnittelema puvusto, näkemään haavoittunut villihevonen näyttämöllä, kuulemaan maahisten laulu, näkemään ajattarien raastava lento ja ihastelemaan kakkiaisten piiperrystä! Menkää ottamaan osaa hilpeisiin ryövärijuhliin! Ronja on Oulun kaupunginteatterissa juuri sellainen kuin kuvitella saattaa. Suositusikäraja 7 on paikallaan erityisesti herkimmille ja kokemattomimmille pikkukatsojille.

PS. Ronjaan kannattaa aivan ehdottomasti hankkia myös käsiohjelma, joka on taiteltu pieneksi laatikoksi. Laatikon sisältä löytyy kiva yllätyslahja!

Saranat ja sardiinit Oulun kaupunginteatterissa

Oulun kaupunginteatterin suuri näyttämön yleisössä oli lauantaina ilahduttavan paljon tavanomaista nuorempaa katsojakuntaa, kun esityksessä on Jaakko Saariluoman ohjaama farssi Saranat ja sardiinit. Farssina kappale onkin ihan onnistunut kappale, mutta heti on todettava, ettei farssi ole koskaan ollut teatterin tyylilajeista minun henkilökohtainen pääsuosikkini. Parhaimmillaan farssi on älyttömän hyvää tilannekomiikkaa, pahimmillaan sählinkiä. Oulun kaupunginteatterin Saranat ja sardiinit oli molempia.

Kyseessä on Michael Fraynin kirjoittama klassikoksi kohonnut näytelmä, jota esitetään jatkuvasti ympäri maailman. Elokuvaversioksikin sen on Peter Bogdanovich tehnyt englanninkielisellä nimellään  Noises off.

Elokuvan ja näytelmän välillä ei arvatenkaan ole huimia eroja, mutta molemmat toimivat toki omilla vahvuuksillaan. Elokuvassa leikkaukset rytmittävät ryntäilyä, joka näyttämöllä näkyy kokonaan. Kaikkialla tapahtuu välillä samaan aikaan, ja tällaisen kaikki mulle -katsojan on vaikea keskittyä kunnolla mihinkään. Kun elokuvassa Michael Cainen roolihahmo nousee jokseenkin päähenkilöksi, näytelmästä se jää puuttumaan. Farssi käyttää nimittäin näyttämöllä stereotypioita kärjistävää henkilörepertuaaria laajasti hyväkseen, ja Oulun kaupunginteatterin näyttelijät tekevät rooleissaan kyllä hengästyttävän suorituksen. Tässä ei moni pääse vähällä!

Kuva: Jussi Tuokkola / Oulun kaupunginteatteri

Juoni näytelmässä on kiinnostava: On näyttelijäporukka ja ohjaaja (Timo Reinikka). On viimeinen harjoitus ennen ensi-iltaa. On repliikkejä unohteleva näyttelijä (Anneli Juustinen), toimimattomia lavasteita, ihmissuhdesotkuja, blondi (Elina Korhonen) ja tietysti yksi juoppo (Hannu Pelkonen). Tulee näytelmän esitys, jossa tulehtuneet suhteet (Mikko Leskelä, Janne Raudaskoski, Merja Pietilä ja Heli Haapalainen sekä muut) heittävät haasteita esityksestä suoriutumiseen. Tulee suursuosion keränneen näytelmän viimeinen esitys, joka on paljolti improvisaatiota ja melkein katastrofi täysin levällään olevassa tilanteessa. Onneksi on kuitenkin aina valmiina oleva avustaja (Aki Pelkonen), joka melkein pelastaa kaiken. Pysyitkö mukana? Minäkin vain vaivoin, mutta hauskaa oli!

Saranoissa ja sardiineissa on taattu ammattimainen poljento, jonka lopussa olin tyytyväinen, että hikeä vuodattaneet näyttelijät pääsivät loppuun urakkansa ja lepäämään ja minä pääsin kotiin. Silti Saranat ja sardiinit jatkaa kyllä elinikää naurattamalla erityisesti toisella puoliajalla, joten hullunkurisuutta rakastaville tämä on pimeinä syysiltoina ihan must!