Tuhat ja yksi yötä

Tuhat ja yksi yötä. Valikoinut ja suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Kuvittanut Heli Hieta. Otava. 2010.


Tuhannen ja yhden yön sadut on klassikko. Moni meistä tuntee kokoelman kehyskertomuksen: nuori kuningatar kertoo puolisolleen joka ilta tarinoita, jotta kunungas ei tapattaisi vaimoaan aamunkoitteessa, vaan tämä pysyisi tarinoiden turvin hengissä seuraavaan iltaan. Useimmat tuntevat myös tuhannen ja yhden yön saduista muutamia: Aladdin ja taikalamppu, Sinbad merenkävijä ja Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa lienevät ainakin tuttuja.

Jaakko Hämeen-Anttila on koonnut oman kokoelmansa tuhannen ja yhden yön tarinoista. Tuhat ja yksi yötä alkaa kiinnostavalla alkusanasella, jossa suomentaja valottaa kokoelman historiaa. Tuhannen ja yhden yön sadut ovat ikivanhaa tarinaperinnettä, jotka ovat aluksi siirtyneet ja muuntuneet suusta suuhun, ja vähitellen niitä on kirjoitettu muistiin ja kopioitu eteenpäin. Kokoelma ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään yhtenäinen ja vakiintunut opus, vaan jokainen kokoelma on omanlaisensa valikoima tarinoista ja niiden versioista. Niin tämäkin.

Myös klassikkosaduista on olemassa useita versioita. Esimerkiksi Aladdin ja lumottu lamppu -satu tässä kirjassa on erilainen kuin vaikkapa viime vuosina suosiota kerännyt Disney-elokuvaversio. Myös suomentaja on perinteen mukaisesti muokannut lähteenä olleita tarinoita omanlaisekseen, muun muassa poistamalla kertomuksista toistoa ja vähentämällä runoja, josta kyllä itse nautin.

Minä luin kokoelman ääneen ilta- ja sairaspäiväsatuina omille pojilleni. Pienille lapsille lukiessani liityin itsekin tarinankertojien joukkoon, sillä jouduin jonkin verran muuntelemaan Hämeen-Anttilan muovaamia tarinoita omikseni. Esimerkiksi Ali-Baba ja neljäkymmentä rosvoa -sadussa epäonnekkaan ja ahneen Ali-Baban veljen ruumis pilkotaan palasiksi, mutta meidän tarinassamme riitti miehen kohtaloksi ihan vain tavallinen surullinen taistelutappio.

Lienee itsestään selvää, että Tuhat ja yksi yötä on hyvä tarinakokoelma. Teos on Oulussa lainattavissa lastenosastolta, mutta se voisi olla ihan mainiosti sijoitettu myös aikuisten osastolle. Kertomukset ovat yleisinhimillisiä, ja ne käsittelevät vihaa, kostoa, rakkautta, pelastusta, sinnikkyyttä, neuvokkuutta, iloa ja surua. Yleensä paha saa palkkansa. Huomionarvoista on, että kehyskertomuksessa ja esimerkiksi Ali-Babassa ratkaisevaan rooliin nousee sinnikäs ja neuvokas nainen.

Omaksi satusuosikikseni kokoelmasta nousee Sinbad menenkävijä. Se on huikea seikkailu, jossa Sinbad vaaroja uhmaten hakeutuu aina uudestaan ja uudestaan matkoille, joilla vaurastuu ja rikastuu ja palaa kotiinsa koettelemusten jälkeen uljaana miehenä. Sinbad merenkävijä on myös kertomus ystävyydestä, siitä, miten tarinoita voi jakaa ystävysten kesken. Sadussahan Sinbad kertoo matkoistaan kaimalleen, Sinbad kantajalle, joka on asemaltaan rikasta merenkävijää huomattavasti alhaisempi. Siitä huolimatta miesten välille kehittyy ystävyys, joka kestää aina siihen saakka, kunnes "heidän luokseen tuli nautintojen karkottaja ja seurueiden hajottaja, palatsien raunioittaja ja hautojen asuttaja". Pojillani satusuosikkeja oli taas monia - jokainen satu loppui liian äkkiä ja jokainen yö tuli liian nopeasti eteen - ihan niin kuin tuhannen ja yhden yön tarinoiden kehysketromuksessa käy kuninkaalle! Lopuksi seurasi kysymys: "Menikö meillä tuhat ja yksi yötä, äiti?"

Tuhat ja yksi yötä on upean näköinen kirja! Se on mittava fyysisiltä mitoiltaan ja kaunis katsella. Heli Hiedan kuvitus on tyylikäs, ja siinä on käytetty värejä taitavasti ja säästelemättä. Kuvia tosin olisi ihan hyvin voinut olla enemmänkin. Kirjan taitto on myös erittäin onnistunut. Tämäpä onkin hyvä lahjavinkki monenlaiselle lukijalle!

Tämä klassikko ilman muuta ansaitsee tähtiä: 5/5.

"Tarinat ammoin eläneistä
ihmisistä ovat esimerkkejä,
joista me voimme ottaa opiksemme.
Lukija, lue siis, mitä toisille on
tapahtunut, ja tutkiskele
menneitten aikojen historiaa.
Lue nämä kertomukset, joita sanotaan
Tuhannen ja yhden yön tarinoiksi." (s. 13)

Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat

Meri Savonen: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat. Kuvittanut Sirja Iisakka. Saarni-kirjat. 2011. (169 sivua.)

Saunatontut ratsastavat joulutonttujen luokse Korvatunturille avunpyyntöä esittämään: puusaunat, saunatonttujen kodit, ovat vaarassa. Alkaa kunnostustyöt, joihin tonttulapset Tiitu, Timi, Verne ja Tuiskukin tempautuvat vahingossa mukaan. Huonokuuloisen saunatonttu Justus Tunturikäpälän saunasta loihditaan viihtyisä rentoutumispaikka, jossa arjen murheet unohtuvat - viimeistään tonttujen neuvokkaiden temppujen avulla.

Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat on tarina ystävyydestä ja rohkeudesta. Se ottaa kantaa luonnonmukaisuuden ja kiireettömyyden puolesta. Yhteistyö kantaa hedelmää, ja omaan tekemiseen uskominen vie pitkälle. Hidastaminen saa aikaan muutoksen.

Luimme pienten poikieni kanssa tämän iltasatuna luku kerrallaan. Olin aluksi ennakkoluuloinen, ja epäröin, jaksavatko pojat kiinnostua saunojen pelastustöistä ja tonttujen seikkailuista enää kesän kynnyksellä. Parempaa aikaa tämän kirjan lukemiselle ei oikeastaan olisi ollutkaan, sillä Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat ajoittuu tapahtumiltaan juuri kevääseen. Tämä voisi tapahtua juuri nyt.

Entä miten naperot innostuivat taistelusta puusaunojen puolesta? Ennakkoluulot saivat sapiskaa, sillä jokaisen luvun jälkeen tarinan toivottiin vielä jatkuvan, ja kun satu loppui, esikoinen toivoi heti kuulevasnsa jo seuraavan tonttulasten seikkailun! Kirjailija Meri Savonen on sopivalla tavalla punonut tarinaansa jännitystä ja seikkailua, niin että lapsen on yllättävän helppo tempautua tarinaan mukaan: porot lentävät, saunojen alla kulkee tonttujen käytäviä, jotka päätyvät salaisiin sisäänkäynteihin ja aina pitää olla varuillaan ihmisen varalta. Muutamaan kertaan itsekseni mietin, kuinka paljon tässä menee suomalaista tonttuperinnettä uusiksi, mutta saduissahan kaikki pitääkin olla mahdollista! Tarina poukkoilee oikein mukavasti, väliin hilpeästikin, ja kieli on värikästä ja sujuvaa.

Kuvituksen olisi voinut toivoa olevan runsaampi. Kirjassa on Sirja Iisakan mustavalkokuvia vain harvakseltaan. Tämä oli ainut asia, mitä lapsetkin kirjaan toivoivat lisää. Onko äiti kuvia -kysymys kuului kuuntelijoiden suunnasta tuon tuosta.

Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat on virkistävä - keväinen - tonttuseikkailu! Tämä sopi meidän lukemistoon erittäin hyvin, ja viihdyimme Tiitun, Timin, Vernen ja Tuiskun mukana seikkailun käänteissä. Voin kuvitella kirjan passaavan upeasti myös niiden lasten käsiin, jotka jaksavat jo itse lukea runsassivuisen sadun. Kirja on sarjan toinen osa. Ensimmäisessä osassa pelastetaan lasten usko joulupukkiin, ja kirjasta voi lukea lisää ainakin Lastenkirjahyllystä.

Lymyvuoren peikot

Kansi: Christel Rönns.

Eija Timonen: Lymyvuoren peikot. (Kuv. Christel Rönns.) Tammi. 2011. (68 sivua.)

Lymyvuoren peikot on ihastuttava koko perheen peikkosatukokoelma. Eija Timosen tekstejä elävöittää ja pikkulukijaa miellyttää ihastuttavat Christel Rönnsin kuvat.

Kirja sisältää yksitoista näppäränmittaista satua, jotka sopivat hyvin vaikka iltasaduiksi. Peikot kuvataan kirjassa omituisena porukkana, jolla ei ole ihmisten tapoja. Ne saattavat pelottaa tai naurattaa, aiheuttaa harmia tai auttaa. Joskus ihminen eksyy tai joutuu peikkojen joukkoon, missä onkin sitten tarpeeksi tarinaa kerrottavaksi.

Eija Timosen kerrontatyyli ihastuttaa niin ikään. Sanailu on leppoisaa ja sopivan kuvailevaa, jotta lukija pääsee kiinni peikkojen maailmaan joutumatta kuitenkaan pysähtymään pitkäksi aikaa vain katselemaan.

Yhdessä sadussa tarinalle nimensä lainannut päähenkilö Henriikka on erityinen lapsi, josta varsinkaan naapurin rouva ei ajattele hyvää.

Henriikka hyppeli metsäpolkua pitkin metsäaukiolle. Hän istahti suurelle kivelle, nuuhki kesän tuoksuja ja kuunteli kärpästen pörinää. Samalla hän ajatteli, etteivät äiti ja isä ehkä olleetkaan hänen oikeita vanhempiaan. Ei äiti muuten olisi Lindströmin tädin kanssa hänestä noin puhellut. Ja kuinka monta kertaa hän oli saanut kuulla tarinan, miten hänet oli vastasyntyneenä löydetty pärekorista metsäaukealta. Moni aikuinen väitti, Lindströmin täti etunenässä, että hän oli lainalapsi, maahisten oma. (s. 30 - 31)

Näin synkeistä tunnelmista huolimatta Lymyvuoren peikot on peikkomaisen rouhea kokoelma, josta tykkää helposti kaikenikäiset. Kannattaa ehdottomasti lähteä jännittävälle mielikuvitusmatkalle peikkojen mukaan!

Tähtiä: 3/5

Jättiläiset

Kansi: Pekka Vuori

Jättiläiset. Toim. Marja Härkönen. Kuvitus Pekka Vuori. (2. laitos. Alkup. 1981.) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2011.

"Eräänä yönä tuli jättiläinen pelottelemaan Pikku Piirua. Seisoi ovella ja avasi ammolleen suuren suunsa, joka ulottui lattiasta kattoon.
- Oletkos nähnyt suuta suurempaa? ärjäisi jättiläinen.
- Oletkos saanut puuroa kuumempaa, kimitti Pikku Piiru ja paiskasi kuuman puuron patoineen jättiläisen kurkkuun.
Silloin porahti jättiläinen hyvin julmasti ja kaatui kuolleena maahan."

Esikoiseni sanoi tähän, että ha!

Jättiläiset on upea kokoelma kansanrunousarkiston jättiläis-, hiisi- ja kalevanpoikataruja. Kansanperinne voisi edelleen olla elävää, mutta pelkään pahoin, että tarinat ovat osittain unohtumassa. Siksi tämä kirja on tervetullut uusinta markkinoille. Vastaavia voisi hyvinkin olla myös muista taruista!

Jättiläistarinat ovat minulle osittain tuttuja juttuja. Minulle on esimerkiksi kerrottu, että harjut ovat syntyneet siitä, kun jättiläinen on harpponut pitkin Suomea selässään hiekkapussi, jonka pohjassa on reikä. Hiekka on vuotanut pitkin niemeä harjuiksi. Myös oman mummolani mailla on kivi, jonka vain jättiläinen on voinut metsään viskoa. Monet läntisen Suomen paikannimet saavat myös selityksensä jättiläistarujen kautta. Tunnetteko te muut näitä tarinoita entuudestaan?

Jättiläiset oli meille loistavaa lukemista syyspäivänä, kun kuume painoi pikkumiesten menoa vaisummaksi. Pekka Vuoren kuvat ovat hienot. Toimivat mustavalkoisina tyylikkäästi, ja lasten mielikuvitus pääsee kynnyksettä jatkumaan siitä, mihin kuva jää.

Suosittelen lämpimästi! Lahjakirjana sopii kaikenikäisille.

Tähtiä 3/5.