Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias. (The Storied Life of A. J. Fikry. Suom. Tero Valkonen) Gummerus. 2014. (239 sivua.)


Tuulisen saaren kirjakauppias tuli minulle ennakkokappaleena luettavaksi (kiitos, Gummerus!). Syystä tai toisesta en aluksi innostunut siitä lainkaan, ja olin jo miltei unohtanut koko kirjan. Kaikella lienee tarkoituksensa, ja niinpä Tuulisen saaren kirjakauppiaskin ajautui käsiini vaiheessa, jossa muita kirjoja ei ollut lähellä, ja aloitin lukemisen - enkä aivan turhaan!

Tuulisen saaren kirjakauppias on vetävästi kirjoitettu rakkauskertomus uskottavine henkilöhahmoineen. Juoni on napakasti siinä, miten kirjakauppaa pienellä Alice Islandin saarella pitävän A. J. Fikryn elämä muuttuu, kun uusia ihmisiä virtaa hänen arkeensa. Elämä on hiljaista, tasaista ja äreää puurtamista, kunnes kohtalo sotkee järjestyksen. Arvokkaan ensipainoksen katoaminen tuo omat lisäjännityksensä tarinaan, mutta ne juonenkäänteet olivat tarpeettomia. Sen sijaan miljöö kirjakaupassa on niin ihastuttava, että se saa aikaan haaveilua omasta kirjakaupasta vaikkapa Oulun vieressä olevalla Hailuodon saarella, johon matkustetaan lauttayhteyksin - aivan kuin Alice Islandille. Utopiaa, mutta kotoisaa sellaista!

Juonta vievät omalla tavallaan eteenpäin jokaisen luvun aloittavat juoniselostukset tai merkinnät muista romaaneista, klassikoista ja tuoreemmista teoksista, ja nämä merkinnät käsittelevät kirjoittamista - se jos mikä saa aikaan kurnivaa kirjannälkää! Merkinnät ovat päähenkilön A. J. Fikryn tekemiä ja avaavat myös hänen ajatusmaailmaansa.

Kirja kertoo rakkaudesta - rakkaudesta lukemiseen, kirjoihin, kirjalliseen elämään ja ihmisiin. Se kertoo lukijaksi kasvamisesta ja muutoksesta. Tilanteet ja dialogi on kirjoitettu hyvin, jolloin kirjan kanssa saa iloita ja jopa surra. Tämä oli ensimmäinen kirja pitkään aikaan, jonka kanssa nauroin ääneen lähes tikahtuakseni. Huumoripläjäys Tuulisen saaren kirjakauppias ei kuitenkaan missään tapauksessa ole, mutta sen tilannekomiikka toimii. Viihdyin lukiessani hyvin.

Tuulisen saaren kirjakauppias on kevyt ja nopealukuinen teos. Erittäin hyvä kesäkirja, mutta suurta jälkeä se ei jälkeensä jätä. Aika tavalla samoin ajatuksin ovat teosta lukeneet myös

Erja
Katja
Linnea
Kirsi

Tähtiä: 3/5

Graeme Simsion: Vaimotesti

Graeme Simsion: Vaimotesti. (The Rosie Project. 2013. Suom. Inka Parpola.) Otava. 2013.


Vaimotesti kertoo Aspergerin oireyhtymästä ja sen vuoksi sosiaalisesta taitamattomuudesta kärsivästä Don Tillmanista, joka on päättänyt löytää itselleen vaimon. Hän tekee tehtäväänsä varten aspergermäisesti systemaattisen testin, jolla on tarkoitus seuloa naisista treffeille vain parhaat ehdokkaat. Tielle sattuu Rosie, joka on kaikkea muuta kuin testin mukaan soveltuva, mutta kun kahden ihmisen suhde kehittyy pidemmälle yhtäkkiä testillä ei tunnu olevankaan enää mitään merkitystä. Minkälainen puoliso onkaan niin sanottu unelmapuoliso, sitä voimme kysyä itseltämme vaikkapa tämän kirjan kera!

Samaan aikaan Don alkaa selvittää Rosien isämysteeriä. Rosie on aikuinen nainen, joka ei tunne biologista isäänsä. Salaisuus on kaikkien tietojen mukaan kulkenut hautaan Rosien äidin kanssa yhtä matkaa. DNA-testit saattavat selvittää, keneen Rosien äidillä oli irtosuhde, josta Rosie sai alkunsa. Mutkia on matkaan kuitenkin luvassa.

Vaimotesti on hauska ja sosiaalisten tilanteiden noloudella leikittelevä kirja. Don Asperger-tyyppinä saa aikaiseksi monenlaista ympäristössään. Toisaalta kirja on jännittävä matka kaikkeen järjellisesti suhtautuvan pääkopan sisälle. Jos tekisimme kaikki vain puhtaalla järjellä päätöksiä, millainen maailmamme olisi? Sinänsä mainitsemisen arvoista lienee sekin, että Donin suhtautumisesta elämään tuli usein mieleen nykyajan menestys-coachien puheet siitä, että kun vain tekee tietyt asiat rutiininomaisesti päivittäin, kuten Don, menestys on taattu. Kenties menestystä ropisee, mutta onko ihminen sillä tavalla onnellinen?

Graemen Simsionin kynä on sujuva, samoin Inka Parpolan suomennos on onnistunut. Kirjaa on ilo ja helppo lukea.

Suosittelen tätä kaikille kepeää ja iloista kaipaaville, joita ei kammoksuta ripaus romantiikkaakaan. Mikään suuri rakkaustarina tämä ei ole - mikä oli minulle oikeastaan jopa yllätys - vaan ennemminkin jonkinsortin salapoliisiromaani. Vaimotesti on suosittu maailmalla. Lukijansa se löytää takuulla myös Suomesta.

Tähtiä: 3/5

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin. (Kalla det vad fan ni vill. 2005. Suom. Leena Peltomaa.) Otava. 2007.

Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin on stereotypioilla leikittelevä ja niitä tuulettava teos maahanmuuttajista Ruotsissa. Tarina voisi kertoa ihan yhtä hyvin Suomesta. Mitä kaikkea sattuu ja tapahtuu monikulttuurisessa yhteisössä, siitä kertoo Mistään kotoisin.

Kirjan päähenkilö on Bahar, iranilaistaustaisen maahanmuuttajaperheen aikuisuuden kynnyksellä oleva tytär, joka tuntuu vähät välittävän siitä, mistä hän on kotoisin. Teos kertoo myös Baharin perheestä, koulusta, ystävistä ja läheisistä. Joukkoon mahtuu monenlaista tallaajaa ja mielipidettä. Ristiriidoilta, ennakko-olettamuksilta ja suorituspaineilta ei voida välttyä etenkään, kun Baharin poikaystävä Markus on ruotsalainen, ja perheet päättävät - tai ainakin joku päättää - ystävystyä keskenään.

Luin Mistään kotoisin kiinnostavana matkana monikulttuuriseen maahanmuuttaja-arkeen. Noin puolivälissä sain kuitenkin hauskasti näpäytyksen, kun teoksessa kuvataan Markuksen äitiä:

Pernilla oli niitä, jotka lukivat "murteellisella ruotsilla", "uusruotsilla", "maahanmuuttajaruotsilla", ja erilaisilla "lähiöruotseilla" kirjoitettuja kirjoja, jotta ymmärtäisivät oikeasti ja pystyisivät asettumaan niiden raukkaparkojen asemaan. (--) (s. 204.)

No, maahanmuuttajan asemaan asettuminen ei aivan ole ollut tavoitteeni, mutta hauskalla tavalla näkökulmani asettui tuossa kohdin kirjaa uuteen valoon!

Mistään kotoisin -teoksen jännite ja huumori syntyy kulttuurien kohtaamisista ja erilaisista näkökulmista. Näkökulmia on lopulta niin paljon, että henkilökavalkadi alkaa vuotaa yli. Minun oli hankala pysyä mukana, kuka on teoksessa kuka, ja mistä uudet hahmot aina tilanteisiin tupsahtelivat. Ehkä kuitenkin kirjan ajatus ihmisestä pelkkänä ihmisenä ilman liikoja määrittelyjä korostuu tässä väenpaljoudessa. Onko sillä lopulta väliäkään, keitä olemme ja mistä tulemme? Henkilömäärän runsaus tekee kuitenkin lukemisesta hieman työlään ja jopa puisevan jossakin vaiheessa. Erityisesti minulle kävi niin, koska kirja on ottanut muutenkin paljon aikaa. Olen kahlannut tätä pitkään, jo syksystä saakka!

Marjaneh Bakhtiari on itse Ruotsin maahanmuuttajia. Hän jos kuka tietää, miten määrittelyt ja odotukset voivat kahlita. Bahar selvittää asiaa tv-haastattelussa, jonka aihe on maahanmuuttajanuorten kulttuurinen kaksoisidentiteetti.

"Olet kasvanut Ruotsissa ja aloittanut koulunkäynnin täällä. mitä sinä ajattelet Ruotsista?" 

"Kai se on ihan okei." 

"Okei. Pidätkö itseäsi ruotsalaisena?" 

"Mitä välii sillä on?" 

"Anteeksi?" 

"Mitä välii sillä on minä mä pidän itseäni?" 

"Mutta hyvänen aika, totta kai sillä on väliä, kuka sinä koet olevasi." Selvä varoitussignaali. Tyttöparka. Ulkopuolisuus oli jättänyt häneen jälkensä. Hän oli kadottanut uskonsa yhteiskuntaan. 

"Mun mielestä sillä ei ole mitään väliä. Jos sä olisit pitänyt mua ruotsalaisena, sä et edes tekis tätä ohjelmaa. Vai mitä?" 

(--) 

"Mitä nimitystä sinä itse sitten haluaisit käyttää itsestäsi?" 

Kun Bahar oli miettinyt vastaustaan TV-ajassa liian pitkään, toimittaja yritti auttaa hänet oikeille raiteille. 

"Uusruotsalainen. Mitä sanot siitä käsitteestä?" 

"Uus? Justhan sä ite laskit että mä oon asunut täällä neljätoista vuotta!" 

"Okei. Entä maailmankansalainen?" 

"Mun mielestä se kuulostaa naurettavalta. Maailmankansalainen. Mulle se on sama kuin ei olis yhtään mitään." 

(--) 

"Okei. Voisiko siinä tapauksessa sanoa, että sinulla on kaksoisiden... kulttuurinen kaksoisidentiteetti?" 

"Sori vaan, mutta kun sä sanot sen se kuulostaa siltä kun mulla olis syöpä tai jotakin. Jotain mihin mä oon sairastunu."  

(s. 291 - 293)

Mistään kotoisin sopii mainiosti ravisuttelemaan käsityksiä maahanmuuttajista ja alkuperäisväestöstä todennäköisesti molempien näkökulmasta. Parhaimmillaan kirja paljastaa monia luutuneita käsityksiä yhtä lailla kuin huvittaa tutuilla ilmiöillä elävästä elämästä. Maahanmuuttajuuden, ennakkoluulojen ja ristiriitojen teemoista kiinnostuneille kirja on varmasti nappivalinta!

Tähtiä: 3/5

Jere Vartiainen: Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoitapaljon mitään

Jere Vartiainen: Kirjoitin tämän kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään. Kustannusosakeyhtiö Hai. 2013.

Jere Vartiaisen esikoisrunoteos Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään on kiinnostava kokoelma kirjailijan Words like turds -blogista tuttua tyyliä. Tyyli on omintakeinen, jakaa varmasti mielipiteet, mutta sille, joka pääsee jujulle, Vartiainen tarjoilee kollaasin erilaisia kiinnostavia ihmiskuvia tuokioittain. Tyyli on Vartiaisen vahvuus siinä missä tarkkaan näkemisen taitokin.

Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään tutustuttaa lukijan aakkospersooniin, kuten X, Y, Ä ja W. Tarinat ovat pääosin synkkiä välähdyksiä onnettomien tai elämässä passiivisesti kelluvien ihmisten arjesta. Ne ovat tunnelmakuvia ja tunnekuvia. Mukana on myös kepeämpiä hetkiä. 

Vartiaisen kieli taivuttaa runot absurdeiksi matkoiksi tilanteisiinsa. Välillä ilmaisu lähentelee jopa nonsenseä, kun runoilija tekee uudissanoja, kuten vatsahaavanlehti ja juoksuhaudannopeus. Sanojen käyttö ja kääntely sekä niiden uusintaminen onkin Vartiaiselle tyypillistä ja erottaa hänet muista tekijöistä. Pahimmillaan merkitys jää arvailtavaksi, mutta parhaimmillaan syntyy mestarillisia merkityksiä, kuten runossa Koska V:n silmillä on kiristysside (kun Erato ei kulje):

(--) Joskus rakkauskirjeen kirjoittaminen on huorallatanssia niin kauan, 

että jalat yltävät taas maahan, eikä silloinkaan ole aina varma,

onko syntyvä ääni oma. (s. 19)

Olen todella ylpeä Vartiaisen 25 runoa sisältävästä esikoiskokoelmasta, sillä olen seurannut Jeren blogia pitkään ja satuin yllyttämään hänet taannoin runojen kimppuun proosan löperyydestä (jota siis Jeren ilmaisu ei ole!). Jere on tuottoisa kirjoittaja, joten jäämme odottamaan uutta kokoelmaa. Omasta mielestäni Kirjoitin tämä kärpäspaperille, eikä se tarkoita paljon mitään on edustava ja hienosti tekijänsä näköinen kokoelma, mutta parempaakin materiaalia olisi ollut tarjolla. Siitäkin huolimatta tämä kannattaa runonystävän kurkata!

Tähtiä: 3/5

Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä. Kirjakauppaliitto. 2012.


Miniä on keräilyharvinaisuus. Se on niin harvinainen, että jollei sitä osaa etsiä oikeista paikoista, sitä voi olla mahdoton saada käsiinsä. Kirjastostakaan sitä ei löydä, eikä liioin sitä saa juurikaan divareista tai nettihuutokaupuista. Miniä on nimittäin Kirjan ja ruusun päivän vuoden 2012 kaupanpäälliskirja, jota jaettiin kirjakaupoissa kirjoja ostaneille.  Minä en päässyt tuolloin kirjakauppaan, joten omaa kappaletta minulla ei ole. Hmph.

Sen sijaan minulla on ihania kirjallisia ystäviä! Villasukka kirjahyllyssä lainasi minulle Miniäänsä. Suurkiitos <3! Innostuin Miniään Oulun kaupunginteatterin Mielensäpahoittajan jälkitunnelmissa.

Miniä jatkaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan tarinaa. Äijänjäärä nähdään Miniässä kuitenkin kahdesta edeltäjästä poiketen poikansa vaimon, Liisan silmin. Miniä on jäänyt Espoon-kotiin viikonvaihteeksi, kun poika on lapsineen lähtenyt katsomaan isäukkoaan Sysisuomeen. Matkaan tulee tietysti mutkia, ja appi saapuu junalla miniänsä vieraaksi. Kulttuurit kohtaavat, mutta menneen maailman ja nykyajan kohtaaminen ei vielä riitä. Miniälle tulee nimittäin venäläisiä liikevieraita, joiden kanssa miniän pitää koettaa pärjätä kera appiukon. Lopulta myös lapset saapuvat joukon jatkoksi laatikollinen perunoita matkassaan ja appiukolla on tietysti muun muassa venäläisistä muutama mielipide takataskussa...

Seuraavassa miniä pohtii yhtä kompastuskiveä suhteessaan appeensa:

En ole koskaan oppinut milloin ei on ei ja milloin ei on kyllä. Kun appiukko ja oikeastaan koko hänen sukupolvensa sanoo, että he eivät halua joulu- tai syntymäpäivälahjoja, tarkoittavatko he sitä oikeasti? Vai huutaako heidän sisällään pikkupoika tai pikkutyttö, että kyllä olen ansainnut edes yhden ikioman ja kalliin lahjan elämäni aikana? Tämän dilemman kanssa kamppailen jouluisin ja syntymäpäivisin, koetan löytää oikean lahjan, joka aiheuttaisi appiukossa vilpittömän, välittömän ja vastustamattoman reaktion. Vielä en ole onnistunut. (s. 47 - 48)

Miniä on kiihtyvä farssi, jossa lähes kaikki on mahdollista. Valkoisia valheita, hermoromahduksia ja jääräpäisyyttä ei juonesta puutu. Kyrön taidokas kynänjälki, empaattinen ja oivaltava tapa kirjoittaa tempaa mukaansa. Ohut kirja on nopea lukea. Se huvittaa ja yllättääkin, mutta tuntuu kuitenkin tarinana tutulta. Äijänjäärästä kirja antaa kuitenkin uuden näkökulman, joten Mielensäpahoittajiin ihastuneille Miniä on ihan kuin apelle miniä. Toimii tämä varmasti itsekseenkin. Lue, jos saat käsiisi!

Tähtiä: 3/5

Miniää luettiin tuoreeltaan paljon. Muun muassa näistä blogeista voit lukea lisää:
Kirsin kirjanurkka
Järjellä ja tunteella
Kaiken voi lukea
Kasoittain kirjoja

PS. Vuonna 2013 Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailija oli Jari Tervo teoksellaan Jarrusukka. Asiaan kuuluu, että kirjoittaja pysyy viimeiseen saakka salaisuutena, mutta vinkkien perusteella yleisö voi osallistua leikkiin ja pohdiskella vuoden nimeä. - Ensi vuonna arvuutellaan taas, kuka mysteerikirjoittaja on. Osallistu sinäkin huhtikuussa ja osta kirja 23.4.2014 kaupanpäällisineen!

Juan Ramón Jiménez: Harmo ja minä

Kirjaston varastosta vanha kirja-aarre.

Juan Ramón Jiménez: Harmo ja minä. Andalusialainen elegia. (Platero y yo. 1917. Suom. Tyyni Tuulio.) WSOY. 1957.


Harvoin satunnainen juttutuokio vellovassa myöhäisyössä kesäisellä terassilla johtaa kirjasuosituksiin, mutta niin minulle kävi Harmo ja minä -teoksen kanssa. Lupasin ottaa vinkistä vaarin, ja tässä ollaan.

Harmo ja minä on Nobel-palkitun espanjalaislähtöisen runoilijan lyhyt proosateos. Se kertoo pieniä tarinoita kertojana toimivasta päähenkilöstä ja Harmo-nimisestä harmaasta aasista. Kerronta kiertää vuoden ympäri, ja kuten vuodella, elämällä ja kaikella muullakin maailmassa, myös tällä suhteella on loppunsa.

Teos osuu jollakin tavalla juuri nyt trendeihin, sillä kuvaus siinä on kaunista ja tarkkaa, niin että kirjan ja lukijan aika miltei pysähtyy. Harmo ja minä on mindfulnessia puolillaan. Se kiinnittyy hetkeen, poimii osia todellisuudesta ja luottaa havaintoihin. Kirja toteaa todellisuuden ja kauneuden niin kuin se on. Jiménez on taitava kynänkäyttäjä, siitä ei ole epäilystäkään. Lyhyet kertomukset ovat nopealukuisia, ja kirjan kepeyttä lisää kuvituksena toimivat viivapiirrokset. Mietin, että olisin voinut lukea tarinoita oikein hyvin myös lapsilleni.

Kukkula. Täällä näkyy purppuranpunainen iltataivas, omien kristallisärmiensä haavoittama, verenkarvainen kaikkialta. Vihreä männikkö kiihtyy sen loistosta, punastuu epämääräisesti, yrtit ja kukat syttyvät läpikuultavaan hehkuun ja vuodattavat kirkkaaseem silmänräpäykseen kostean läpitunkevaa ja valoisaa tuoksuolemustaan. (s. 8)

En kuitenkaan tainnut tavoittaa pikailtalukemisena haukkaamani Harmo ja minä -tarinoiden syvyyttä, vaikka ihan mukava aasin kanssa olikin yhteinen Andalusian-matka taivaltaa. Oivalsin hetkessä elämisen, tarkan havainnoinnin ja kauneuden näkemisen hyveen, mutta kirja jätti lopulta aika tyhjäksi. Päähenkilön yksinäisyys ja ulkopuolisuus eivät tarttuneet minuun kiinni.

Harmo ja minä on pitkään aikaan ensimmäinen lukemani espanjalaisen kirjailijan teos. 1900-luvun espanjalaiskirjailijoita en ehkä ole aiemmin lukenut lainkaan. Siitä tervetulleita kokemuspisteitä minulle!

Tähtiä: 3/5

Lukemani Harmo ja minä oli kirja-aarre kirjaston varastosta. Sen nimiösivulla oli nostalginen vanha kirjaston leima

 ja takakannen kätköissä eräpäiväkortin tasku. :-)

Hauskaa, että näihinkin vielä törmää silloin tällöin!

Maria Sveland & Katarina Wennstam: Onneksi erosimme

Kannen kuva: Minna Ristolainen

Maria Sveland & Katarina Wennstam: Onneksi erosimme. Naiset kertovat. (Happy, happy - En bok om skilsmässä 2011. Suom. Salla Korpela.) Minerva. 2013. (196 sivua.)

Voi, miten kurjaa, kun erositte! Onpa ikävää, että kävi näin. Lasten takia olisin toivonut, että perhe olisi pysynyt kasassa.

Kuulostaako tutulta?

Onneksi erosimme tömäyttää piintyneiden käsitysten päältä tomut pois. Se osoittaa, miten ero saattaa olla pelastus, vapautus, lahja. Se näyttää, miten eron jälkeen erityisesti naiset alkavat kukoistaa. Kirja vakuuttaa, että lastenkin kannalta on parempi, että (itsetunnoltaan vahva) äiti tekee eropäätöksen huonossa suhteessa kuin että kärsisi ja kuihtuisi vähitellen elämänsä loppuun saakka. Onneksi erosimme paljastaa, ettei ero ole epäonnistuminen.

Samaan aikaan Onneksi erosimme kertoo myös riipaisevia tarinoita siitä, ettei ero kuitenkaan ole (useinkaan) helppo. Kipua vältetään yleensä pitkään. Samaan aikaan, kun nainen on eropäätöksen jälkeen tyytyväinen pitkän avioliittotaistelun loppumista, hän itkee yksinään unelmien särkymistä. Nainen suree sitä, ettei rakkaus riittänytkään eivätkä haaveet toteutuneet. Yhtä aikaa, kun olo on helpottunut, voi myös kaivata sitä kaunista, mitä on joskus ollut tai josta ainakin on elätellyt toivetta. Itku voi tulla siitä, etteivät kyvyt riittäneet, vaan kaikki kilpistyi väärinkäsityksiin ja etäisyyteen. Kaikki tehty ja tekemättä jätetty voi tuntua raskaalta.

Onneksi erosimme -kirjan toimittaneet Maria Sveland ja Katarina Wennstam huomauttavat esipuheessa, miten avioliitto on muinaisjäänne. Siitä kertoo heidän mukaansa sekin, miten moni meistä haluaa kirkkohäät, vaikkei muuten piittaa Jumalasta tuon taivaallista! Minkälaista tehtävää avioliitto palvelee nykymaailmassa, jossa kuitenkin nainenkin voi (hyvä tavaton sentään!) elättää itsensä (ja lapsensa), omistaa itse omaisuutensa ja päättää asioistaan?

Mutta häpeällisempää kuin mikään muu - alhaisempaa ja raukkamaisempaa kuin talouden, yksinäisyyden tai niiden summan syyttäminen - on sanoa, että jää suhteeseen lasten takia.
Niiden, jotka uskovat, että lasten on parempi kasvaa naimisissa olevien kuin onnellisten vanhempien kanssa, on parempi lopettaa lukeminen tähän
Tai ehkä - päinvastoin. Voitte terästäytyä ja kuunnella nyt tarkasti.
Jos minulta kysytään, mikään ei ole pahempaa kuin sanoa, että jää suhteeseen "lasten takia". Lapsen harteille ei voi laskea raskaampaa taakkaa kuin sanoa, että äiti tai isä jäi liittoon "sinun vuoksesi". (s. 122, Katarina Wennstam)

Onneksi erosimme on erilainen erokirja. Se kertoo kymmenen tarinan kautta, millaista eroaminen naiselle on. Suosittelenkin sitä erityisesti naisille, mutta myös miehet saavat siitä varmasti uutta näkökulmaa suhdetuumailuihinsa. Ruotsissa ja Tanskassa kirja on herättänyt kovasti kohua. Onhan se ehkä ennenkuulumatonta, että erosta voi jopa onnitella ja vielä hymyillä päälle.

Minä olen toistaiseksi vankasti naimisissa.

Tähtiä: 3/5

Maikki Harjanne: Minttu kirjastossa (lukudiplomi completed)

Maikki Harjanne: Minttu kirjastossa. Otava. 2000.

Minun ja poikieni lukudiplomiurakan päättää oivallisesti Maikki Harjanteen rakastetusta Minttu-sarjasta kuvakirja Minttu kirjastossa. Aihe on pojille erittäin tuttu, sillä käymme tietysti kirjastossa ahkerasti itsekin. Poikani rakastavat kirjoja, aivan niin kuin Minttu.

Kirjassa pääosassa ovat Harjanteen värikkäät kuvat. Sivut täyttyvät kuvista, mutta tekstillekin on toki tilansa. Teksti on helppolukuista, ja Maikin näkökulmasta se tulee lähelle lapsen kokemusmaailmaa. Joihinkin Minttu-kirjoihin verrattuna Minttu kirjastossa on jopa runsastekstinen.

Mintun kirjastomatka alkaa kotoa, jossa Minttu käyttää kirjoja luovasti rakennusmateriaalina. Isän kirjastolaina on hukassa, mutta se löytyy viimein, mistäpä muualta kuin Mintun leikeistä. Isä ojentaa Minttua pitämään kirjoista hyvää huolta. Sama teema toistuu vielä kirjastossakin, ja kolmannen kerran, kun Minttu itse ojentaa mielikuvitusystäviään kirjojen hyvään käsittelyyn. Silti Harjanne ei ole avoimen paasaava, vaan tapakasvatus rakentuu tarinan kautta.

Lyhyessä kirjassa tapahtuu paljon, osa tuttua, osa sellaista, josta voi helposti ottaa mallia omaan elämään. Mintun elämä on mutkatonta ja reippaan iloista. Ei ihme, että monet lapset pitävät Minttu-kirjoista kovasti ja sarja on säilyttänyt suosionsa jo liki neljä vuosikymmentä! Meillä tämä ei noussut suursuosikiksi, mutta hyvään keskikastiin helposti. Suosittelen kirjaa ilomielin kaikille itselukeville lapsille ja ilman muuta koko sarjaa myös pienemmille luettavaksi.

Kunnarin Tapiirista poimittuna lukudiplomitehtävänä pojat etsivät kirjaan liittyviä tavaroita. Kuvissa myös innokkaat lukudiplomihaasteemme päätähdet:

Innostuva ja reipas esikoisemme keräsi viideksi kirjaan liittyväksi tavarakseen kirjan, pehmolelun, kirjastokassin, kirjastokortin ja peiton.

Viikari, vekkuli kuopuksemme taas saalisti melkein saman setin, mutta peiton sijasta hän poimi mukaan "pojan", jota edustaa tässä isin perintölelu, karateukkeli. Tyyny on vain päänalustana mukana, vaikka sekin liittyy kyllä kirjan tarinaan.

Minttu kirjastossa näpäyttää meiltä
tähtiä: 3/4

Minttu kirjastossa saa siis kunnian lopettaa ja saada valmiiksi lukudiplomihaasteemme! Nyt odotellaan lukuvuoden päättäjäisiä, joista varmaan kuullaan lisää haasteen isäntäblogissa Hyönteisdokumentissa kuun lopussa :-).

Tässä vielä haasteeseen lukemamme kirjat linkitettynä:

1. Tuula Korolainen: Meidän perhe
2. Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre 
3. Jukka Laukkanen: Aaveilua
4. Maikki Harjanne: Minttu kirjastossa
5. Hannele Huovi: Urpo ja Turpo löytävät aarteen 
6. Timo Parvela: Mitäs siihen sanot, isä?
7. Jukka Itkonen: Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja 

Tuula Korolainen: Meidän perhe (lukudiplomi)

Tuula Korolainen: Meidän perhe. Kuvitus: Jukka Lemmetty. Ullakkokirjasto. WSOY. 2004.



Kevät näyttää voimaansa, ja osa päivistä tuntuu jo lähes kesäisiltä. Varma merkki kesän läheisyydestä on myös lukudiplomikirjapinon hupeneminen. Vuorossa on meidän perheen lukudiplomin toisiksi viimeinen kirja, Tuula Korolaisen riimittelemä Meidän perhe!

Meidän perhe on alakoululaisten lukudiplomikirjaksi varsin houkutteleva ja kynnyksetön vaikkapa koko urakan aloituskirjaksi. Se on 11-sivuinen pikkuvihko, jossa tarinat ovat vain muutaman rivin mittaisia. Pitkät sanat on tavutettu. Niinpä vasta lukemaan oppinutkin ottaa kirjan haltuunsa vaivattomasti. Tarinoissa käydään perhettä ja perheelle läheisiä ihmisiä läpi kertojan näkökulmasta. Kuvitus on mustavalkoinen, ja se on syntynyt Jukka Lemmetyn kynästä.

Lukudiplomitehtäväksemme valikoitui tällä kertaa kirjasta kertominen. Tehtävän mukaan kirjasta pitäisi kertoa omalle luokalle, mutta me muunsimme tehtävää niin, että kuusi- ja neljävuotiaamme kertoivat kirjasta toisilleen. He ymmärsivät asian niin, että kertoivat toisilleen, mitä kirjasta muistavat.

Esikoinen musti tarinan, jossa kerrotaan moottoripyöräilevästä vaarista. "Ne on sitte villit vauhtiveikot", muisti prätkäpoju. Kuopus taas totesi, että isoveljelle on omstettu kirjassa oma tarina. Yksityiskohtia ei tullut mieleen, mutta isoveli auttoi, että ainakin matseista siinä puhutaan. Kuopus muisti kirjasta myös Kettusen tädin, joka tuo munkkeja!

Suosittelen hauskaa kirjaa pikkulukemiseksi pienille koululaisille tai alle kouluikäisille. Näkökulma on varsin mukavasti lapsen, joten kirjasta on helppo löytää tuttuja asioita.

Tähtiä: 3/5

Blogissani on kasikymppiset paukahdelleet. Lukijoita on Bloggerin lukijaraadissa 180 ja sivun katsomisia jo yli 80 000! Facebookissakin kohta kasi, nimittäin seuraava seuraaja on jo 118:s. Tervetuloa mukaan!

Riemukasta kevään juhlaa kaikille! 

Syödään vaikka Kettusen tädin munkkeja!

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Kansi: Make Copies, kannen kuva: Anni Halonen

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja. Ntamo. 2013. (259 sivua.)

On verevä Anna, jota pahoinpitelee ja alistaa Veikko.
On puutuneessa avioliitossa elävä Herman, joka tulisesti palvoo Annaa.
Pintanaarmuissa jonkinlaista Annan ja Hermanin rakkaustarinaa kertovat vuoroin tarinansa päähenkilöt. Lopulta kyse ei taida rakkaustarinasta ollakaan. On vain Annan tarina, ja se on karmaiseva.

Pintanaarmuja on Maaria Päivisen kolmas pitkä proosateos. Ensimmäinen, Silja ja Mai, oli hurja kirja, jonka Moskovan aseman muistan varmaan lopun ikäni, vaikka en ole sillä käynytkään. En tiedä vieläkään, olivatko Silja ja Mai yhtä vai kaksi eri ihmistä. 

Toinen, Rakastan sinua nuori mies, on jäänyt minulla toistaiseksi lukematta muun kirjainvirran vuolaudessa. Minulla on siitä vahva mielikuva, että pitäisin siitä.

Tämä kolmas on nyt tässä. Tarina on vahva. Kieli Päiviselle tyypillistä, lyyristä, merkityksiä tihkuvaa pulpuntaa. Aihe jälleen korostetun naisellinen. Aiheena on naisen elämä ja naisen vaikeat valinnat vapautensa tähden, vaikka toinen kertojaääni onkin mies. - Ehkä siinä seikka, mikä loitonsi minua Pintanaarmuista: Annan kolmannessa persoonassa kirjoitettu osuus oli samaäänistä Hermannin yksikön ensimmäisen kanssa. Se oli yhtä lyyristä, yhtä likistä. 

Ja minä rakastin kun hän vihasi. Kiihotuin edestakaisin. En ollenkaan ihmetellyt, että maailma oli tuhon partaalla, kun pelkkä yksittäinen henkilö saattoi saada sen niin sijoiltaan. Meitä oli vain hän ja minä, koko muu maailma tärähteli pirstaleiksi ikkunan takana, ja hän katsoi minua.
Minä katsoin häntä.
Meidän välillämme pitkä matka, ja vain minä rakastin. (s. 85 - 86)

Toisaalta kuitenkin pidän Päivisen pulpunnasta. Välillä ihmettelen, kuinka joku voi sanoa niin kauniisti tai merkitsevästi. Siksi luonnehdin jälleen Päivisen tyyliä proosarunoksi. Se on niin tiivistä ja kuperaa, kuin ajatus, että sen lukeminen ottaa aikaa, mutta palkitsee seuraajansa. Tällaisia kirjoja ei mahdu kahtakymmentä tusinaan, vaan ne vaativat ja ottavat tilansa muun kirjallisen maiseman osana harkitusti. Pintanaarmuja on kuin näyttävä koru, joka ei pärjää suurikuvioisen leningin kanssa samassa tyylissä. Lukija miettii jälleen: kuka oli kuka? Oliko vain Anna ja Annan mieli, vai oliko myös miehet? Päivisen kirjojen henkilöt selvästikin kiusaavat minua!

Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka pitävät vahvoista feminiinisistä kertomuksista ja lyyrisestä kielestä. Tämä on rankka kirja, jonka tuskan kielelliset valinnat pitävät kuitenkin kyllin loitolla. Veri ei roiskahda aivan päin, vaikka pisaroita pirskahteleekin.

Tähtiä: 3/5

Pintanaarmuista ovat kirjoittaneet ainakin myös Villasukka kirjahyllyssä, Lukuhoukka, Leena Lumi, Elegia ja Morre.

EDIT 5.4.: Pintanaarmuja tuli minulle luettavaksi Maaria Päiviseltä itseltään. Tunnemme toisemme blogiystävyksinä. Maaria Päivinen kirjoittaa Helmi-Maaria Pisara -blogiaan TÄÄLLÄ. Kannattaa kurkata! Maaria kirjoittaa blogia myös Regina-lehdessä kirjailijan päiväkirjan muodossa.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden (äänikirja)

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos 2011. Äänikirja BTJ. (Lukija Jukka Peltola.) 5 cd:tä. Kesto 6 t 26 min.

Jenni Linturin Isänmaan tähden seuraa nuorten miesten intoa lähteä SS-joukkoihin taistelemaan rinta täynnä isänmaallisia aatteita. Nuoret miehet, Antti ja kumppanit, etenevät kirkasotsaisina kohti rintaman tositoimia ja tankkaavat saksan epäsäännöllisiä verbejä sellaisella vimmalla kuin nuoret uroot vain voivat. Pian heidän eteensä leviää sodan kauheus, kaameus ja toivottomuus monisäikeisenä verkkona, joka on ottanut heistä otteen. Sodassa ei tunnu olevan sankareita.

Ennen pitkää miehet kotiutuvat mutta varjot seuraavat mukana. Äänikirjasta on mieleen jäänyt katkelma, jossa pohditaan sitä, että monesti ajatellaan sodan kovettaneen suomalaiset miehet, jolloin nämä eivät pystyneet olemaan läsnäolevia isiä lapsilleen tai puolisoita vaimoilleen. Sota kuitenkin pehmitti miehet, Isänmaan tähden väittää. Sota vei nuorten miesten poikuuden. Sodan jälkeen oli sitten oltava kova, ettei maailma olisi vienyt heiltä miehuuttakin. Niin. Niinpä. Se on pitkä aika olla kova.

Isänmaalliseen hengen, sodankäynnin ja jälleenrakentamisen maisemaan värittyy erittäin taidokkaasti dementiapotilaan mielenmaisema. Välillä sotaa käydään sairaalahuoneessa, jossa veteraani Antti sairastaa ja elää yli puoliksi menneisyydessä. Välillä sota on aidosti takaumaa, välillä taas ollaan kirkkaimmin kuvin sairaalahuoneessa, jossa ovat läsnä myös huolestuneet Antin läheiset. Linturi sekoittaa nokkelasti todellisuuden ja menneisyyden hahmot Antin näkökulman kautta toisiinsa. Menneisyyden useat Erkit hämäävät, mutta kenties aseveljissä moni vaikutti univormussaan Erkiltä kuin Erkiltä. Kenties oli ihan sama kuka Erkeistä kaatui, kuka ratkesi ryyppäämään, kuka tappoi.

Jenni Linturi on tehnyt esikoisteoksessaan mielettömän matkan vanhan sodankäyneen miehen pään sisälle. Jos on mahdollista kuvitella, niin dementia vaivaa ja sotkee todellisuutta juuri siten kuin Linturi sitä kuvaa. Todellisuus sekoittuu muistoihin, jotka vääristyvät, venyvät, pilkistelevät ja iskevät missä tahansa. Samalla Isänmaan tähden on taas myös yksi sotakirja, mutta oikein raikas sellainen. Ääni on lähtökohtaisestikin erilainen, kun kirjoittaja on nuori ja nainen. Sota on tärkeä aihe, ja on hienoa huomata, että uudet sukupolvet muovaavat siitä omannäköisiään teoksia. On tullut muun muassa Ketun Kätilö ja Hilvon Viinakortti, joka sekin on minulla hyllyssä odottamassa.

Äänikirjatoteutus on selkeä, mutta ehkä Isänmaan tähden ei ole parhaimmillaan äänikirjana. Lukijan ääneen kaipasin myös lisää väriä ja eläytymistä. Teos on ollut Finlandia- ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Tähtiä: 3/4

Linturin esikoisen on kuunnellut myös Kirsi Kirjanurkassaan.

Mari Mörö: Kiltin yön lahjat

Mari Mörö: Kiltin yön lahjat. WSOY. 1998.

Kiltin yön lahjat kertoo Siiasta, Miimasta, Pöyhösestä, Viikistä ja muutamasta muusta surullisesta hahmosta meidän aikamme Helsingissä. Siia on kuusivuotias pikkutyttö, joka elää omaa laspenelämäänsä ympärillä rehottavasta kaaoksesta huolimatta. Miima on Siian äiti, jota Pöyhönen pitää naisystävänään. Viikki on Pöyhösen kaveri, joka joutuu huolehtimaan Siiasta Miiman ja pian Pöyhösenkin kadottua teille tietymättömille. Porukan elämää seurataan Mörön teoksessa muutaman päivän ajan.

Kirjaa lukiessa päällimmäinen tunne on suru Siian puolesta. Lapsi elää viatonta elämäänsä nähden ympäröivän todellisuuden normaalina, vaikka se olisikin kaikkea muuta kuin normaali. Kuusivuotias Siia on tottunut siihen, että esimerkiksi äidin kumppanit vaihtuvat alinomaa, koti on kuin sikolätti, vaatteet rikki ja likaiset ja hänet jätetään yksin. Siia ei valita eikä moralisoi. Näin ovat asiat, ja tyttö elää sen keskellä mielikuvitusleikeissään ja puuhissaan kuten kuka tahansa kuusivuotias.

Miima jää teoksessa kaukaiseksi hahmoksi, mutta häntä kohtaan nousee pintaan kiukku ja inho. Miima kohtelee kaikkia huonosti ja ajattelee vain itseään, mutta ei itseäänkään tarpeeksi pitääkseen oikeasti huolta hyvinvoinnistaan. Hän on alkoholisti ja sekakäyttäjä ja laiminlyö kaikki läheisensä. Siialle hän antaa romuja kiltin yön lahjoina, kun tytär jää yksin ja Miima menee. Sitä ennen Siia palvelee Miimaa laittamalla kahvia ja hoitamalla tätä eri tavoin. Äidin ja tyttären roolit ovatkin nyrjähtäneet väärinpäin.

Pöyhönen on puolestaan niin sekaisin Miimasta, ettei näe tämän lävitse. Hän ei ymmärrä, miten Miima käyttää miestä hyväkseen eikä sitoudu kuviteltuun suhteeseen kuten Pöyhönen itse. Pöyhönen juoksee Miiman perässä ja haaveilee yhteisestä elämästä, kun Miima piittaamattomasti kulkee omia polkujaan.

Viikki taas on surkuhupaisa tyyppi, joka joutuu sivullisena huolehtimaan Siiasta hyväsydämisyyttään. Asetelmasta tulee kaukaisesti mieleen Markus Nummen Karkkipäivä, jossa siinäkin heitteille jätetystä lapsesta huolehtii tahtomattaan ulkopuolinen henkilö. Onneksi viikkejä on olemassa.

Mari Mörön lapsen maailman kuvaus on käsittämättömän hienoa ja liikuttavaa.

Kun Miiman ohimoita mojottaa, kastelen pyyhkeen ja painan päätä ja odotan, että se avaa silmät ja sanoo jotakin. Sitten voin tehdä tupakkaa, koko lautasellinen valmiiksi punaisella koneella vaikka osaan minä muutenkin. Valkoiset tupot jos loppuu, ei saa tehtyä. Tulee käpryjä. 

Yksi lautasellinen  kestää kaksi päivää. Miima ei polta minun huoneessa. Tein taikinaa ja jaksan vatkata sen melkein aina valkoiseksi. Kun vispilää nostaa, voi taikinalla tehdä kuvioita. Sitten ne luhistuu ja on tasaista. (s. 96)

Suosittelen kirjaa lapsen elämän kuvauksesta kiinnostuneelle, syrjäytyneisyyden kuvausta hakeville tai niille, jotka haluavat lukea herättelevää suomalaista proosaa. Kirja sopii hyvin myös Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen, johon itsekin sen liitän, ja sen ennättää mainiosti lukea vielä ennen äitienpäivää.

Tähdet: 3/5

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus (äänikirja)

Kuva: WSOY

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus. (The A.B.C. Murders. 1936. Suom. Aune Suomalainen, tark. Kiti Kattelus.) Äänikirja. Lukija Lars Svedberg. WSOY. 2010.


Kuuntelen äänikirjoja autoillessa, lähinnä työmatkoilla. Olen jo sen verran oppinut omista kuuntelutottumuksistani, että toisaalta kuunneltavana ei saa olla aivan mahdottoman raskas teos, mutta toisaalta tekstin on oltava kuitenkin sen verran vetävää, että huomio jaksaa pysyä kiinnittyneenä siihen. Valitsin Agatha Christien Aikataulukon arvoituksen kirjastosta mukaani, sillä Agatha Christie on yhtenä dekkaripoikkeuksena TBR:lläni. Christie on dekkariklassikko, jota kannattaa myös ei-niin-dekkaristin muistaa aina silloin tällöin.

Aikataulukon arvoitus on kuvaus Hercule Poirot'n ja Britannian poliisivoimien kilpajuoksusta sarjamurhaajan kanssa. Murhaaja kylvää kuolemaa valitsemalla uhrinsa ja tekopaikkansa aakkosjärjestyksessä, ja murhapaikalta löytyy aina tekijän jälkeensä jättämä ABC-aikataulukko. Kirjassa Hercule Poirot toteaa ensimmäistä kertaa olevansa mielipuolisen sarjamurhaajan perässä, kun aiemmat tapaukset ovat olleet yksittäisiä ja murhaaja on löytynyt yleensä kuolleen lähipiiristä. Nyt kyseessä on kylmäverinen tyyppi, joka vielä kaiken lisäksi lähettelee Poirot'lle ivaavia kirjeitä, joissa väheksyy salapoiliisin kykyä ratkoa henkirikoksia ja jotka hän allekirjoittaa nimimerkillä ABC.

Christien teos rakentuu esipuheessakin mainittujen osien varaan: yhtäältä kirjailija kertoo tapahtumista Poirot'n apurin, kapteeni Arthur Hastingsin näkökulmasta, ja toisaalta kuvaus on kaikkitietävän kertojan tekstiä Hastingsin havaintopiirin ulkopuolisista tapahtumista. Hastingsin kuvaus perustuu hyvin pitkälti dialogin varaan. Hän kuvaa keskusteluitaan Poirot'n kanssa tai keskusteluja, joita Poirot käy muiden henkilöiden kanssa. Kaikkitietävän kertojan teksti on kuvailevampaa, ulkokohtaista tarkastelua tapahtumista.

Dialogin suuri osuus kirjassa tekee siitä toisaalta kevyen lukea, mutta toisaalta se jättää tilanteen hyvin ulkopuoliseksi. Vaikka Lars Svedberg onnistuu lukijana erittäin hyvin, en pystynyt kunnolla samaistumaan kirjan henkilöihin. Dialogipainotteisuuden vuoksi väitänkin, että Hercule Poirot't ovatkin parhaimmillaan elokuvina. Ne ovat rakenteensa vuoksi kuin tehty filmeiksi. Itse olisin mieluummin katsonut tämän elokuvana kuin kuunnellut äänikirjana, saatika itse lukenut nidettä. Sen vuoksi äkkipikaistuksissani nimesin äskettäin Hercule Poirot't parhaiksi kirjafilmatisoinneiksi - sitä paitsi minusta David Suchet esittää Poirot'ta niin hyvin, että pystyn vain vaivoin kuvitella belgialaisetsivää enää muunlaiseksi!

Yhtä kaikki, Aikataulukon arvoitus on viihdyttävää Christietä, jossa lukijaa - tai kuulijaa - johdatellaan harhaan ja juonen pune aukaistaan vasta loppuluvuissa. Kuten totesin, dialogeihin heittäytyvä Lars Svedberg onnistuu lukijana oikein hyvin, joten kirja on viihdyttävä ja toimiva myös äänikirjana. Mitään kummempaa elämän tarkoituksen etsintää tämän kirjan kanssa ei kannata lähteä tekemään, mutta todellisuuspakona kesäiseen Britanniaan pakkasaamuista ja liikennevaloista kirja toimii loistavasti. Myös perinteisten christiemäisten murhamysteerien ystäville teos sopii kuin nakutettu.

Tähtiä: 3/5

Muuten... Pikkutyttönä pidin kovasti Neiti Marple -tv-sarjasta (pääosassa Joan Hickson), jossa oli myös mielestäni loistava tunnusmusiikki. Nostalgiaa tai ei, edelleenkin pidän sitä parempana kuin Hercule Poirot'ta. Ehkä ensi kerralla kokeilen Marpleakin kirjana!

Aikataulukon arvoituksesta ovat kirjoittaneet myös
Salla
Kirsi
Anu, jonka kanssa olemme kuunnelleet samoja dialogeja lähes samaan aikaan! :-)

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja. (La liste des mes envies 2012. Suom. Leena Leinonen.) WSOY. 2013.


Onnen koukkuja kertoo tarinan naisesta, joka voittaa lotossa miljoonia. Kuinkas sitten käy, on jutun juoni. Kirja pohtii sitä, mistä onni syntyy ja millä tavalla ihminen voi olla onnellinen.

Minulle sattui hyvin. Luin tämän teoksen viikonloppuna, jolloin osallistuin hiljaisuuden retriittiin. Retriitissä olin kasvotusten itseni ja kaikkeuden kanssa. Minussa vahvistui ajatus, että ihminen tarvitsee onneen ja hyvinvointiin aika vähän. Tärkeitä asioita ei kerätä ympärille, vaan ne saadaan lahjana elämältä. Näin siis teemallisesti Delacourtin teos osui oikeaan hetkeen!

Sillä tarvitsemamme asiat ovat arjen pieniä unelmia. Ne ovat pieniä hoidettavia asioita, jotka vievät meidät huomiseen, ylihuomseen, tulevaisuuteen, ne ovat niitä pieniä asioita, jotka ostetaan ensi viikolla ja joiden kautta voimme ajatella, että ensi viikolla olemme edelleen elossa. (s. 155)

Mutta onko elämä tosiaan ostamsta? Ehkä monelle nykyään on?

Onnen koukkuja on hyvin ranskalainen kirja. Se alkaa älyttömän kepeästi, ja silmieni edessä näin Amelie-elokuvan rullaavan eteenpäin. En ole ollenkaan ranskalaisen kirjallisuuden asiantuntija, vaan nyt ajattelen, että sitä pitäisi ehtiä lukea enemmän. Silti väitän, että tässä on jotakin perin ranskalaista. Kuvauksessa ja tempossa soi ranskalainen haitarimusiikki.

Teemasta olisi voinut kirjottaa syvällisemminkin. Onnen koukkuja jäi pintatasolle, vaikka nostattikin kysymyksiä esille ja tuuppi pohtimaan myös lukijan oman elämän onnellisuutta. Silti ote jäi hieman viileäksi. Ytimeen ei päästy.

Onnen koukkuja on Ranskan bestseller, jonka käännösoikeudet on myyty kymmeniin maihin. Odotin kirjalta paljon. Suomessa teos julkaistaan ihan näinä päivinä. Vaikka kirjan kanssa sen lukemiseen kuluvan lyhyen ajan kovin viihdyinkin, en silti täysin ymmärrä, mikä juuri tämän teoksen on nostanut valokiilaan kaikista tarjolla olevista ransakalaisista. Löytyykö suosion syy teeman yleistettävyydestä, mielikuvituslekistä lottovoiton kanssa, arkipäiväisyydestä vai lukemisen helppoudesta? En osaa sanoa.

Välipalakirjana mainio. Onnellisuuden pohdintaan hyvä tuki.

Tähtiä: 3/5.

Kirja on jakanut jo mielipiteitä muuallakin!
Luettua-blogissa ihastuttiin: http://luettuasaso.blogspot.fi/2013/01/onnen-koukkuja-gregoire-delacourt.html
Lumiomenassa petyttiin rajusti: http://luminenomena.blogspot.fi/2013/01/gregoire-delacourt-onnen-koukkuja.html

Petri Tamminen: Enon opetukset (äänikirja)

Petri Tamminen: Enon opetukset. Äänikirja. 2007. Otava. (3 cd:tä.)


Miksi ihmeessä minä oikein luen näitä mieskirjoja?

Luenko siksi, että suomalainen mies on minulle aina ollut mysteeri?
Luenko siksi, koska Turkan Häpeä käänsi aikoinaan raiteet tännepäin?
Vai siksikö luen, että haluan kasvattaa muutenkin liiaksi paisunutta myötätunnon määrää?
Vai muuten vaanko olen tylsämielinen, kun eihän näistä mitään ymmärrä, niin kuin ei miehistäkään, ja minun pitäisi lukea jotakin ihan muuta!?

Finlandia-ehdokkaana ollut Enon opetukset on kirja päähenkilön identiteettivajeesta. Kertojaparka ei tunnu olevan kotonaan missään - vähän sanoin kuin Röyhkän Avecissa. Ote on kuitenkin Aveciin verrattuna toinen. Enon opetuksissa päähenkilö tuntee puhtaasti olevansa luuseri, kun Avecissa kertoja edes yritti olla leuhkaa jätkää. Yhtä kaikki, taas koetetaan selvittää, mitä miehiä sitä oikein ollaan. Kirjan nimen mukaisesti enolla on tässä tehtävässä merkittävä rooli.

Kaikesta puuttuvasta testosteronista huolmatta Enon opetukset on kiva kirja. Ei se järkeä vie, mutta kyllä sen kanssa työmatkoja ajelee. Kirjassa luodaan oivallisesti jännitettä kertojan sielunelämän ja Brittein hovin avioliittojen välille. 80-luvun nuori Diana-vimma kääntyy 2000-luvun arkiseksi ja kypsähköksi Camilla-realismiksi ja viiltää kuvan kertojan hajonneeseen avioliittoon. Enon opetukset onkin yllättävän surullinen kirja, jossa kuitenkin huumorin kukkakin yrittää kukoistaa kitukasvuisina pilkahduksina.

Mutta en minä mitään miehistä ymmärrä edelleenkään! Isäsuhde on tietysti tässäkin kirjassa toivoton, avioliitto väljähtynyttä väärinymmärrystä. Elämä on jossain muualla, ja valinnat ovat vääriä. On kurjaa, mutta pientä väliaikaista lohtua tuo naiset ja viina, tosin olo on niiden jälkeen entistä lamauttavampi.

Äänikirja on kelpo toeutus. Lukija Esa-Matti Pölhö onnistuu olemaan sopivan surkea pitkin matkaa.

Sitaattina jäi mieleen pysäyttävä lause, jonka näppäilen tähän vähän sinnepäin ulkomuistista: "Sitäkö eno koko elämänsä minulle yritti kertoa, että tällainen mies hän oli."

Siinäkö ne enon opetukset olivat? Lue itse.

Tähtiä 3/4.

Petri Tamminen avaa Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteen vihdoinkin minunkin osaltani! Jei!

Enon opetuksista ovat kirjoittaneet myös
Lumiomena
Lurun luvut ja
Kaiken voi lukea.

Anthony de Mello: Havahtuminen

Anthony de Mello: Havahtuminen. (Toim. J. Francis Stroud.) Like. 2010. (160 sivua.)


Havahtuminen on herätelaina kirjaston vasta palautetut -hyllystä. Takakannessa lukee Hesarin Martti Mäkisalon kritiikki: "Paras elämäntaito-opas aikoihin." Koska tykkään näitä lueskella, en voinut tätä klassikoksikin nostettua ohittaa. Kirja tuntui myös houkuttelevan pineltä käteen, joten kuvittelin hotkaisevani sen nopeasti.

Mutta miten kävi?

Luin teosta varmaan noin kolme kuukautta. Välillä se vain lepäsi yöpöydälläni, enkä kiinnostunut siitä ollenkaan. Välillä luin siitä luvun tai kaksi. Sitten se taas unohtui.

Eikä se siis tuntunut parhaalta elämäntaito-oppaalta aikoihin. Voi olla, että olen niin tuttu näiden kanssa, että sisällön pitää olla jotakin todella omaperäistä tai näkökulmaltaan uutta, että opus nousisi kiinnostavaksi. Voi myös olla niin, että de Mellon ajatukset tarvitsevat aikaa, jotta niiden kanssa voi jatkaa eteenpäin. Havahtuminen ei nyt kuitenkaan saanut elämääni tätä kaamosta juurikaan enemmän valoa.

Sen sijaan mieleni palaili kirjaa lukiessa välillä Marshall Rosenbergin väkivallattoman vuorovaikutuksen ydinajatuksiin, mikä sinänsä on upea asia. Rosenbergin pääteos Myötäelämisen taito on mahtava kirja. Toisaalta ajatuksiin nousi myös Eckhardt Tollen Läsnäolon voima.

Ei Havahtuminenkaan huono ole. Ehkä paikoin saarnaava ja osoitteleva, ei kuitenkaan kylliksi edes ärsyttääkseen. Kirja on kokoelma intialaisen jesuiittapapin Anthony de Mellon luentoja, jotka on puhtaaksikirjoittanut  J. Francis Stroud. Puheissaan de Mello pyrkii saamaan kuulijan havahtumaan tietoiseksi itsestään, tarpeistaan ja mahdollisuuksistaan. Saattaa olla, että kirja olisi ollut iskevämpi, jos toimittaja ei olisi ollut aivan niin uskollinen litteroinnissaan.

Onhan Havahtumisessa paljon ajatustakin, jota vastaankin tosin on vaivaton väittää, jos niin haluaa. Sen tähden olen vitkutellut kirjasta bloggaamistakin, ihan kuin sen lukemista aika ajoin. On ollut hankala päättää, mitä tästä kirjoittaisi.

Annetaan siis de Mellon puhua, ja pohtikaa itse:

Useimmat ihmiset eivät elä tietoista elämää. He elävät mekaanista elämää, he ajattelevat mekaanisia ajatuksia - tavallisesti jonkun toisen - tuntevat mekaanisia tunteita, tekevät mekaanisia tekoja, reagoivat mekaanisesti. Haluatteko nähdä, kuinka mekaanisia todella olette? "Onpa sinulla nätti paita:" Teistä tuntuu hyvältä, kun kuulette tämän. Taivaan vallat, sehän on vain paita! Silti olette ylpeä itsestänne, kun kuulette sanottavan noin.
(--)
Tavallisestihan asiat sujuvat niin, että painan yhtä nappia ja kohoatte ylöspäin; painan toista nappia ja putoatte maan kamaralle. Ja te pidätte siitä. Kuinka monta ihmistä tunnette, joihin kiitos ja moite eivät tehoa?
(--)
Antakaa kun kerron teille jotakin: Jos koskaan sallitte itsenne tuntea hyvää mieltä siksi, että joku sanoo teidän olevan hyvä, valmistatte itsellenne pahaa mieltä silloin, kun ihmiset sanovat, että ette olekaan hyvä. Niin kauan kuin elätte täyttääksenne toisten ihmisten odotukset teidän on huoplehdittava, mitä puette yllenne, miten kampaatte hiuksenne, ovatko kenkänne kiillotetut - lyhyesti sanottuna, että täytätte heidän jokaisen kirotun odotuksensa. Sitäkö te kutsutte inhimillisyydeksi? (s. 36 - 38)

Minulle sanottiin kerran: "Kolme ihmiselle kaikkein vaikeinta asiaa eivät ole fyysisiä suorituksia tai älyllisiä saavutuksia. Ensimmäinen on vihamiehen rakastaminen; toiseksi ulkopuolelle suljettujen sisälle ottaminen; kolmanneksi sen myöntäminen, että on väärässä."
(--)
Voisiko ruusu sanoa: lahjoitan tuoksuni vain hyville ihmisille, jotka haistelevat minua, mutta pidätän sen pahoilta? Vai voiko lamppu sanoa: annan valoni vain tässä huoneessa oleville hyville ihmisille, mutta pidätän sen pahoilta? Tai voiko puu sanoa: annan varjoni vain hyville ihmisille, jotka lepäävät suojassani, mutta pidätän sen pahoilta? Nämä vertauskuvat kertovat, minkälainen rakkaus on. (s. 54 - 55)

Teoksen saarnaavuudesta yksi osoitus on seuraava katkelma, jossa jesuiittapappi Anthony de Mello osoittaa sekä oman paikkansa että ottaa valtuudet jakaa muille oikeuksia:

Älkää pyytäkö maailmaa muuttumaan, muuttukaa itse ensin. Silloin saatte maailmaan riittävän hyvän näkökulman voidaksenne muuttaa, mitä parhaaksi katsotte. Ottakaa malka omasta silmästänne. Ellette tee niin, menetätte oikeuden muuttaa ketään tai mitään. Teillä ei ole mitään oikeutta sotkeutua ihmisten tai maailman asioihin ennen kuin olette tietoisia itsestänne. (s. 132)

Mutta silti de Mello välillä pääsee takaisin havahduttamaankin:

[Platon:] "Vapaasta ihmisestä ei voi tehdä orjaa, sillä vapaa ihminen on vapaa vankilassakin." Se muistuttaa erästä toista raamatunlausetta: "Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi." Voitte luulla tehneenne minusta orjan laskiessanne taakan hartioilleni, mutta ette ole. Jos ihminen yrittää vapautuakseen muuttaa ulkoista todellisuutta ja päästä vankilan ulkopuolelle, hän todellakin on vanki. Vapaus ei perustu ulkoisiin olosuhteisiin. Vapaus asuu sydämessä. Kuka teidät voi orjuuttaa, jos olette saavuttaneet viisauden? (s. 140)

1980-luvulla kuolleen de Mellon ajatukset ovat kovasti suosittuja maailmalla edelleen, joten ei tätä elämäntaito-opasklassikkoa voi vähätelläkään. Katolinen kirkko on jopa katsonut parhaakseen julkisesti sanoutua irti de Mellon ajatuksista. De Mellohan käyttää aineistonaan paljon myös Raamattua.

Havahtuminen ei ole parasta, mitä kirjoista olen lukenut, enkä kirjan avulla päässyt havahtumaan umpimielisestä todellisuudestani autuuteen. Elämäntaito-oppaiden huono puolihan on juuri se, että pelkkä lukeminen ei auta. Viisaaksi täytyy elää elämä, kerätä kolhuja ja kasvaa niiden myötä. Havahtumista voi kuitenkin suositella kaikille niille, jotka pitävät elämän ja ihmisen ihmettelystä tai jos seuraava kirjan esipuheesta lainattu tarina pistää miettimään:

Eräs mies löysi kotkan munan ja pani sen kanalassa kananpesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa.
Koko elämänsä ajan se uskoi olevansa kana ja teki, mitä kanat tekevät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä. Se kotkotti ja kaakatti. Ja se saattoi räpäyttää siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin.
Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki mahtavan kotkan liitävän yläpuolellaan pilvettömällä taivaalla. Se kaarteli sulavan majesteettisesti voimakkaissa ilmavirtauksissa hädin tuskin liikauttaen vahvoja, kultaisia siipiään.
Vanha kotka katseli sitä lumoutuneena.
”Mikä se on?” se kysyi.
”Se on kotka, lintujen kuningas,” vastasi sen naapuri. ”Se kuuluu taivaalle. Me kuulumme maahan – me olemme kanoja.”
Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana. (s. 5) 

Tähtiä: 3/5.

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu. Saarni-kirjat. 2010. (131 sivua.)

Luimme poikieni kanssa viime toukokuussa Meri Savosen Tonttulapset-sarjan toisen osan, Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat. Tuolloin kirjasta tuli yllättäin lasten suosikki, ja mietin, miten oivallisesti tämä ensimmäinen, Tonttulapset ja seikkailujen joulu, sopisi joulunaluspäiviin. Kun sitten lähdimme matkoille joulukuussa, reissukirja mukaan otettavaksi oli ihan selvä. Aloitimme seikkailun Timin, Tiitun, Vernen ja Tuiskun mukana Teneriffan seljällään makaavan kuun alla. (Lämpimästi kiitoksia Saarni-kirjoille joulumuistiaisesta!)

Hitaanlainen lukuvauhti vei meidät tonttulasten kanssa jouluun ja uuteen vuoteen saakka. Se sopikin ihan hyvin. Joulun jälkeenkin on verratonta vielä viipyillä tonttumaisissa tunnelmissa etenkin, kun Savosen teksti on mukaansatempaavaa.

Seikkailujen joulu alkaa, kun Joulupukki kertoo Korvatunturin väelle, että usko Joulupukkiin on vaarassa: nykylapset luulevat, että joululahjat ostetaan kaupoista eikä Joulupukkia ole olemassa. Kirjevirta Korvatunturille on kuivunut, ja jotain pitää tehdä, jotta joulu pelastuisi.

Nokkelat tonttupojat Timi ja Verne saavat päähänsä uhkarohkean pelastussuunnitelman, jonka tarkoitus pyhittää poikien mielestä keinot eli sääntörikkomukset. He päättävät näyttäytyä ihmisille tavalla, joka ei jää keneltäkään huomaamatta, jotta kaikki alkaisivat uudelleen uskoa tonttuihin ja Joulupukkiin. Tytöt Tiitu ja Tuisku puhutaan seikkailuun mukaan, ja niin alkaa operaatio, joka sujuvan alun jälkeen kangistuu monenlaisiin koettelemuksiin, joissa reipas jouluun uskova ihmispoikakin nousee yhdeksi tarinan sankariksi. Joutuuko koko Korvatunturi vaaraan? Miten tonttulasten käy? Entä joulumielen?

Sujuva ja tukalasta tilanteesta toiseen etenevä joulusatu maistui meidän pojillemme. Alussa lämmettiin ehkä hitaanlaisesti, mutta tarinan temmattua mukaansa kävi niin kuin kakkososassa. Iltasadun olisi pitänyt jatkua aina vain. Sirja Iisakan kuvitusta olisi silti saanut olla tässäkin kirjassa niukkaa reilusti enemmän.

Parissa kohdassa pelkäsin kovasti, että Meri Savonen on astunut liian suuriin (joulupukin?) saappaisiin ryhdyttyään kirjoittamaan joulumaan sääntöjä ja toimintatapoja ylös teokseensa. Esimerkiksi tonttujen koulu, jossa opetellaan poroilla lentämistä, muistutti minua J. K. Rowlingin Harry Potterista tuttua Tylypahkaa ja luudalla lentämistä. Olen aika avarakatseinen lukija ja hyväksyn kirjailijan ratkaisut yleensä helposti, ja koska pojatkin nielivät tarinan sellaisenaan, en minäkään jaksanut asiasta mieltäni pahoittaa. Kuten kakkososassa, luovutin tarinan mielelläni vapaalle fantasialle.

Silti saattaa olla hyvä miettiä, kuinka paljon erityisen luutuneita (joulu)perinteitä voi ylipäätään kirjoittaa uusiksi, jotta ne pysyvät "uskottavina". Sama kysymys nousee mieleen esimerkiksi Hollywoodin jouluelokuvia katsellessa, kun niissä esimerkiksi joulumaa sijaitsee Pohjoisnavalla meidän kotoisen Korvatunturimme sijaan. Omat joulumielikuvat saavat lempeästi kyytiä kotimaassakin, kun käväisee esimerkiksi Rovaniemen SantaParkissa. Eikö joulu(maa)sta meillä kaikilla olekin vähän omanlainen mielikuva?

Mitä mieltä te muut olette?

Yhtä kaikki, näiden pohdintojen kera Tonttulapset ja seikkailujen joulu -kirjaa voi suositella erinomaisesti jo lukeville alakoululaisille tai ääneen luettuna sitä pienemmille, jotka jaksavat kuunnella pitkiä tarinoita ilman valmista kuvitusta. Kirja sopii jouluun valmistautumiseen tai siitä toipumiseen, joulufaneille ympäri vuoden! Tonttulapset ja seikkailujen joulu on kiva lisä kotimaisten lasten joulukirjojen joukkoon. Omassa lukemistossani kirja menee hyvään keskisarjaan, jolloin sataa

tähtiä: 3/5.

Tonttulapsista on kirjoitettu myös Kirsin kirjanurkassa.

Kauko Röyhkä: Avec (Äänikirja)

Kauko Röyhkä: Avec. Äänikirja. 5 cd-levyä. Lukija: Antti Reini. Like. 2006.

En tiennyt, mihin tartuin, kun lainasin äänikirjahyllystä työmatkakuunneltavaksi Kauko Röyhkän Avecin. Täytyy sanoa, että olen viihtynyt kirjan parissa, joskin välillä olen yksikseni nauranut autossa ääneen varsinkin silloin, kun en ole tiennyt, itkisinkö sen sijaan.

Avec kertoo kohta viisikymppisestä Harrista, joka on ihan kivasti menestynyt arkkitehti, mutta elämä ei ole tyydyttävää. Moni naissuhde heti äitisuhteesta alkaen on pulmallinen. Exät ja nykyiset eivät ole sopivia, työkaverit pitävät miestä tylsästi puhtaana isähahmona, mutta kun kuvioon astuu Eve, nuori nainen kuin jumalatar, kaikki muuttuu. Harri kaihoaa Even perään kuin kaniini porkkanan, vaikka Eve pysyttelee koko ajan etäällä ja käyttäytyy kylmäkiskoisesti.

Kirja on kerronnaltaan pitkälti tajunnanvirtaa. Juoni on Harrin päänsisäistä kerrontaa tilanteesta toiseen. Harri pohtii viiltävästi itseään ja ympäristöään. Asetelma on koko ajan Harri vastaan muu maailma. Kaikkialla on vastassa kilpailua, paineita ja odotuksia. Harri ei oikein osaa itsekään päättää, mitä haluaisi. Paitsi naista. Sitä hän haluaa. Oikeastaan koko ajan. Koko asetelma alleviivaa kirjan yksinäisyyden teemaa.

Avec on välillä silkkaa eroottista tarinaa. Harri kuvailee omaa naismakuaan ja unelmoi erilaisista sänkypuuhista. Välillä kuvaus äityy jopa naturalistiseksi. Harri muun muassa miettii, haisisivatko housut mahdollisen seksisuhteen alettua kuselle, kun pari tippaa on päässyt valumaan päivän aikana kovasta hetkutuksesta huolimatta. Välillä kuitenkin seksikuvauksissakin on suvantoja ja kerronnan lomasta pilkistää osuva yhteiskunta- ja yhteisökritiikki, josta pidin kovasti.

Avecin pääkohderyhmä on päähenkilön ikäinen (plus miinus kymmenen vuotta) miesyleisö. Kirja on miehen maailmankuva, miehen sisäisen elämän suora ja rietas kuvaus. Avec on kertomus siitä, millaista kilpailua miehet näkevät kaikkialla, miten he katsovat naisia ja kuinka he suhtautuvat itseensä. Se kuvaa myös sitä, miten tavoittamaton saattaa tavoitettuna kääntyä vaaralliseksi ja temmata kirjaimellisesti niskaotteeseen. Vähintään Avec on kuvaus yhden miehen, yhden oman elämänsä arkkitehdin mahdollisesta todellisuudesta. Eikä siinä tarpominen vaikuta helpolta. Harria ei tarvitse mieltää oikeana realistisena henkilöhahmona vaan vertauskuvana onnettomasta ihmisestä.

Antti Reini sopii Avecin lukijaksi erinomaisesti. Hän antaa aidon äänen Harrille, ja luennan rytmi on hyvä. Autossa kuunnellessa valitettavan monen virkkeen lopun nielaiseminen häiritsi tosin pahasti, mutta siihenkin tottui. Lopussa Evelle äänen antoi yllättäin nimetön naislukija, joka ei hoitanut työtään valitettavasti yhtä hyvin kuin Reini. Kyseessä ei ole äänen perusteella femme fatale eikä varsinkaan jumalatar. Naislukijan ääni, joka lainasi neuvostokirjailja Juri Kazakovia, yllätti lopussa jopa siinä määrin, että mietin, vaihtuiko kirja kesken cd:n! Ei vaihtunut, mutta kirjan kerronta kasvoi lainausten ja naisäänen jälkeen loppuhuipentumana sellaisiin mittoihin, että jumalattaren voimia siinä juuri tarvitaan, vaikka ääni jäisi vieraaksi.

Summa summarum, Avec on ennen kaikkea mielenmaisemaan pureutuva miesten kirja, ihan oivallinen tosin naisillekin, ellei kammoksu lukea kuvauksia miesten seksifantasioista.

Tähtiä 3/5.

Avecin on kuunnellut myös Kirsi Kirjanurkassaan.

Seikkailutarinoita pojille

Seikkailutarinoita pojille. Read.me. 2012. (336 sivua.)

Vaikka meidän pienet lukutoukat ovatkin varsin kaikkiruokaisia lukemistonsa suhteen, on silti aina ilo löytää sellaisia kirjoja, jotka selvästi vievät muita virtaavammin mukanaan. Seikkailutarinoita pojille on tällainen opus. Kirjalliset ansiot järkäleessä eivät ole kaksiset, puuttuipa muutamasta lauseesta tärkeitä lauseenjäseniäkin ilmeisesti huolimattoman toimitustyön vuoksi, mutta jos tarina vetää ja pikkulukija nauttii, ei kannata nipottaa. Paremmasta ilmaisusta voi  sitten nautiskella muiden kirjojen äärellä!

Seikkailutarinoita pojille marssittaa lasten eteen Monte Criston kreivin, Zendan vangin, Kolme muskettisoturia, Don Quijoten ja 39 askelta selkeästi sanailtuina juonireferaatteina. Kaikki muut me luimme, mutta John Buchanin kirjoittama mutta sittemmin Hitchcockin tunnetuksi tekemä 39 askelta jäi odottamaan pikkulukijoiden varttumista. Se on aiheeltaan kirjan synkin, ja jo sen kuvitus on tummemmanpuhuvampi kuin muissa tarinoissa. Hurjia juttuja sisältävät jotkin muutkin seikkailut, mutta parin julmimman kohdan lievällä siistimisellä tarinat olivat meille kuitenkin aivan sopivia.

Kirjan parhain ja nautittavin oli ehdottomasti Cervantesin Don Quijoten seloste. Pikkumiehet nauraa rätkättivät hupsun ritariraasun edesottamuksille. Näytti siltä, että pojat ymmärsivät mahdottoman hyvin, mistä tarinassa on kyse.

Sen sijaan Monte Criston kreivi tuntui jäävän typistettynä juonikuvaelmana aika kauaksi monen rakastamaa klassikkoa. Kirja kuitenkin piti otteessaan vahvasti. Toive lukea vielä seuraava luku tai aloittaa uusi tarina esitettiin aina, kun oli jo aika lopettaa.

Seikkailutarinoita pojille on ihastuttava esine. Sen kannet ovat pehmustetut, ja siinä on kirjanmerkkinauha mukana. Kuvitustyyli vaihtelee tarinasta toiseen. Parhaiten kirja sopii hyvin itse lukeville pojille ja tytöille, jotka kuitenkin vielä kaipaavat kirjaansa mielellään kuvia.

Jos tämä kirja tekee tehtävänsä, se herättää lukijassa himon lukea kirjan tarinat aitoina teoksina. Alkuperäiskirjailijat esitellään kirjan lopussa, joten lähteille on helppo suunnistaa. Meidän veljekset haluavat myöhemmin lukea tämän perusteella ainakin ehdottomasti Don Quijoten ja Kolme muskettisoturia.

Pikkuritareiden kanssa annamme Seikkailutarinoita pojille -kokoelmalle

tähtiä 3/5

ja odotamme innoissamme aikaa, kun nämä tarinat pääsevät esiin uudestaan ihan oikeina, aitoina klassikkoteoksina!

Hanna van der Steen: Kirous

Kansi: Sakari Tiikkaja

Hanna van der Steen: Kirous. Tähtisilmät 2. Karisto. 2012. (417 sivua.)

Aloitin torstaina blogissani lasten- ja nuortenkirjallisuuden teeman. Luvassa on jonkin verran uutuuskirjallisuutta, mutta myös muutamia vanhoja suosikkeja. Komeasti sarja alkaa tästä niin lapsille, nuorille kuin lapsenmielisille eskapismia etsiville aikuisillekin sopivalla Hanna van der Steenin Kirouksella:

Tähtilinnan prinsessasisarusten, Armadan ja Elenan seikkailut jatkuvat! Tähtisilmät-sarjan ensimmäisessä osassa Ennustuksessa kaksossisaret saivat tietää toisistaan ja tapasivat ensimmäistä kertaa elämässään. Elena oli asunut Suomen Pernaisissa, Armada Tähtilinnan fantasiamaassa. Hilpeää ihmetystä riitti, kun Elena lähti Tähtilinnaan, eikä lempeähköä jännitystäkään juonenkäänteistä puuttunut.

Tässä toisessa osassa sisarukset seikkailevat meidän tavallisessa maailmassamme, mutta ihmeitä tarinassa on matkassa tälläkin kertaa. Fantasiamaassa asunut Armada ei nimittäin heti opi valtakunnan tavoille, ja Suomeen on muuttanut myös muita muukalaisia, jotka peittelevät taustaansa. Heidän perässään taas saapuu lisää outoja olentoja, eikä heillä ole pelkästään hyvät mielessä.

Tähtisilmät-sarjan toinen osa Kirous jatkaa sujuvasti tarinaa siitä, mihin ensimmäinen osa sen jättää. Kirous toiminee kuitenkin hyvin myös itsekseen, ilman erityisiä taustatietoja edeltävistä tapahtumista. Hauskoja sattumia piisaa, kun fantasiamaailman ilmiöt asettuvat meille tuikitavalliseen suomalaiseen arkeen. Van der Steen liioittelee ja iloittelee kielellä, mistä lukijat saavat nauttia. Huumori puree varmasti etenkin pieniin koululaisiin.

Kirous on sujuva ja monista haaroistaan huolimatta napakasti kasassa pysyvä kertomus. Monet omituiset otukset, kuten kurppapeikot, pörkit ja karvamahakkaat, vaativat määrittelyjä, joista kirjan tempo jonkin verran välillä kärsii. Osa määrittelyistä on sijoitettu sujuvuuden kannalta oivallisesti myös alaviitteisiin, mikä tuo fantasiakirjaan hieman tietokirjamaista otetta.

Ennustus on juoneltaan ehkä himpun verran Kirousta herkullisempi - onhan se sentään sarjan avausosa - mutta teemoiltaan Kirous on onnistuneesti tiiviimpi kuin Ennustus. Koko teoksen kantava aihe on yhteistyö ja ennenkaikkea anteeksiantaminen ja elämässä eteenpäin katsominen:

On luonnollista, että sisimmässänne on paljon vihaa ja katkeruutta. Mutta tänään olette saapuneet risteyskohtaan elämässänne. Ette koskaan pysty nauttimaan täysin nykyisyydestä, jos pysyttelette ajatuksissanne menneisyyden varjoissa. Katkeruus on se todellinen kirous, jonka pahantekijät langettivat päällenne. Voitte kuitenkin päästä siitä eroon vielä tänään. Jos annatte pahoille olennoille anteeksi niiden kypsymättömyyden, vapautuu vihan ja katkeruuden viemä energia ja pystytte nauttimaan elämästänne ilman turhaa painolastia.

Kirous on Ennustusta tummasävyisempi, mutta jännittävät ja surullisetkin tapahtumat on kerrottu niin taiten, että kirjaa niin kuin koko tähänastista sarjaa on helppo suositella lämpimästi kaikille niille lapsille, jotka vain jaksavat sen itse jo lukea. Kirous on hyvä kirja niin pojille kuin tytöillekin, sillä molemmille sukupuolille riittää samaistuttavia hahmoja. Oivallinen lahjaidea tämänvuotiseen pukinkonttiin!

Tähtiä: 3/5

Kirouksesta on kirjoittanut myös Henna.

Ennustus ja Kirous saavat vielä rinnalleen kolmannen Tähtisilmät-jatko-osan: Lumous. Jokohan se ilmestyy ensi vuonna?

Hanna van der Steen on muuten mukana Helsingin kirjamessuilla viikonloppuna! Kannattaa bongata!

Oman Kiroukseni olen saanut kustantajalta arvostelukappaleena, ja minulta se kierrättyykin oitis hyväntekeväisyyteen ensimmäisen osan tavoin Oulun Ensi- ja turvakodin lapsille ja nuorille.