Kirjakantti Kuopiossa 22. - 24.11.2013

Oulu lauantaina lähtötunnelmissa.

Viikko sitten pidettiin Kuopiossa Kirjakanttia, jossa muun muassa julkistettiin Savonia-ehdokkaat ja paljastettiin kirjabloggareiden äänestämät kaikkien aikojen parhaimmat kirjat. Oli iso ilo olla mukana lauantain ohjelmassa, sillä Kuopion kauppahallin kellarissa sijaitsevassa ravintola Rustikissa tapasin Lumiomenan Katjan, Kirjainten virrassa -blogin Hannan, Sinisen linnan kirjaston Marian ja Kirjakko ruispellossa -blogin Marin sekä emäntämme, iki-ihanan Amman Amman lukuhetkestä.

Aamuvirkeä, rännänruntelema kirjabloggari.

Rustikissa paljastimme muutamalle kymmenelle kuulijalle kaikkien aikojen parhaan kirjan äänestyksen tulokset, jotka ovatkin jo levinneet mukavasti blogeissa ja muussa mediassa, mutta vielä kerran tässä viiden kärki:

5. Rikos ja rangaistus

4. Taru sormusten herrasta

3. Sinuhe egyptiläinen

2. Ylpeys ja ennakkoluulo

1. Täällä Pohjantähden alla

Itse olen lukenut näistä kaksi, Taru sormusten herrasta on minulla kesken lopun elämääni, Rikoksen ja rangaistuksen olen nähnyt mm. teatterissa, ja kamalinta on, että ykkönen on vielä kokonaan lukematta! Olen nähnyt Täällä Pohjantähden alla -filmatisoinnin ja lukenut kirjastakin eri tarkoituksiin eri mittaisia katkelmia, mutta kannesta kanteen tämä mestariteos on lukematta.

Jari Halonen kertoi elokuvastaan Kalevala.

Rustikin jälkeen kiiruhdimme Suomen suurimpaan elokuvateatteriin, joka tosiaan sijaitsee Kuopiossa. Siellä katsoimme Kalevala-elokuvan yhdessä ohjaaja-käsikirjoittaja Jari Halosen kanssa. Seitsemän tähteä - elokuvablogista voi lukea rainan arvion, joka pitkälti vastaa myös omaa kokemustani elämyksestä.

Huojuva lato takoi Suomi-kantria vakuuttavasti.

Elokuvan ja Halosen haastattelun jälkeen loppuillan vietimme kantrin ja rockin parissa Henry's pubissa, jossa soittivat loistavalla sykkeellä Huojuva lato ja Doctor's order -orkesterit.

Doctor's orderin meno ja asenne oli rautainen.

Viihdyin Kirjakantissa erittäin hyvin, kiitos hyvän ohjelman ja tietysti Amman! Palaan kirjallisissa asioissa Kuopioon vielä takuulla uudestaan. Pistäkäähän tapahtuman nimi mieleen!

Kirjakantista voi lukea lisää myös ainakin

Lumiomenasta,

Sinisen linnan kirjastosta ja

Amman lukuhetkestä.

Eläväistä elokuuta!

Luen ja kirjoitan herää kesäuniltaan. Johan on ollut suvi! 

Elokuu on tuonut taas sykettä päiviin, kun tavallinen vuorokausi ei tunnu riittävän mihinkään. Esitän vuorokauteen vähintään 24 lisätuntia. Eikös se kelpaisi teille muillekin etenkin nyt lomakauden kääntyessä loppuunsa?

Yksi elokuun elämyksellisimpiä kokemuksia on ollut elokuva Kekkonen tulee, jonka ennakkoesityksen sain nähdä perjantaina Oulun parhaassa elokuvateatterissa Starissa. Näyttelijätyö on pääosin aivan hulppeaa (erityismaininta nuorelle pääosan esittäjälle Wilma Rosenqvistille ja muille naisnäyttelijöille), kuvat ovat kauniisti sommiteltuja ja elokuvan idea järjettömän rautaisa, pereustuuhan se oivaltavalla tavalla Pia Pesosen novellikokoelmaan Urho Kekkonen straße. Käykäähän katsomassa - ensi-ilta on 16.8.!

Kesä on kulunut leppoisasti osin kirjojen, vähemmän kirjoittamisen ja eniten oman itseni ja perheeni kanssa. Kulttuuria on harrastettu muun muassa museoita, kesäteattereita ja musiikkitapahtumia kuluttaen. Valopilkkuina mainittakoon Risto Räppääjä Tampereen Komediateatterissa ja Peter Pan Oulun Ylioppilastetatterin esittämänä Byströmin pihalla.

Syksykään ei näytä kovin apealta, sillä Ilmakitaran MM:n loppukilpailu on tulossa pian Oulun Rotuaarille ja Muusajuhlat laittavat liikkeelle sanataideharrastajia. Oulun kaupunginteatterissa nähdään mahtava syyskausi, kun uutuuksina estradille tuodaan muun muassa Lindgren-suosikkini, iki-ihana Ronja Ryövärintytär ja pikkujoulutunnelmainen (?) Housut pois.

Blogissa on jatkossa luvassa entistä vapaampaa tarinaa lukemisesta, kirjoittamisesta ja kaikesta muusta kulttuurista. Linja säilyy raskaistakin aiheista huolimatta kepeänä ja yhtä linjattomana kuin aikaisemminkin. Se on helppo luvata.

Ihanaa, värikylläistä syksyä! Mahtavaa huomata, että täällä on uusia lukijoitakin mukana - tervetuloa! <3

Laulu koti-ikävästä (elokuva)

Perjantaina Oulussa kotoisassa elokuvateatteri Starissa juhlittiin elokuvan Laulu koti-ikävästä Suomen ensi-iltaa. Kun yhteislipulla oli mahdollisuus päästä kuulemaan myös elokuvassa esiintyvää Darya & Månskensorkestern -orkesteria ja ehkäpä jopa pyörähtelemään parketille, en tietenkään voinut vastustaa tilaisuutta!

Laulu koti-ikävästä on ohjaaja Mika Ronkaisen käsialaa, ja se on ehdottomasti paras hänen kaikista teoksistaan. Elokuva on yhtä aikaa liikuttava ja huvittava. Katsoja nauraa liikutuksen kyyneleet silmissään. Päähenkilöinä Aknestik-yhtyeen kitaristi Kai Latvalehto ja hänen isänsä Tauno onnistuvat kerta kaikkisesti ihastuttamaan.

Kaita vaivaa identiteettihämmennys: hän on viettänyt kymmenen vuotta lapsuudestaan Göteborgissa, ja aika on jättänyt mieheen jälkiä - mitä ne ovat ja missä ne oikein syntyivät? Kai ja Tauno lähtevät selvittämään asiaa ja ajavat elokuvassa Haukiputaalta Göteborgiin. Matkalla miehet kohtaavat ihmisiä, jotka pystyvät eri tavoin avamaan suomalaissiirtolaisen sisintä Ruotsissa. Kohtaamiset koskettavat. Kerrontaa tehostavat kautta elokuvan siirtolaisuudesta kertovat musiikkikappaleet, joita esitetään matkanvarren maisemissa. Kuunnelkaa vaikka tämä Darya & Månskensorkesternin Suomalainen neekerilaulu, joka on kaikessa satiirisuudessaan minun oma suosikkini:

Matkanvarren kohtaamisia tärkeämmäksi elokuvassa nousee kuitenkin isän ja pojan kohtaaminen pitkällä automatkalla. Päähenkilöt ovat kiitettävän rehellisiä ja avoimia. Kamera on pystynyt taltioimaan molemmista parhaat puolet valkokankaalle. Vaikka elokuvan aihe on taas hyvin ajankohtainenkin siirtolaisuus, se puhuu äärettömän rehellisesti ja suoraan esimerkein siis myös isien ja poikien suhteesta, sukupolvien ketjusta, juurista, kodista, läsnäolosta, häpeästä ja suomalaisuudesta. Elokuvasta jokainen katselija löytää palan itseään.

Laulu koti-ikävästä (ruotsiksi mainiosti otsikoitu Ingen Riktig Finne) voitti Göteborgin elokuvajuhlien parhaan pohjoismaisen dokumentin palkinnon ja Tampereen elokuvafestareilla lisää pokaaleita. Tämän elokuvan myötä Mika Ronkaiselta on lupa odottaa jatkossakin suuria. Jos tähdittäisin elokuvat, antaisin tälle sumeilematta neljä valopilkkua.



Ja miten kävi loppuillan Darya & Månskensorkesternin konsertin? Aivan upeaa oli, lavalla vieraili myös Jukka Takalo, ja yleisön joukossa olivat tietysti myös illan elokuvan päähenkilöt.

Seurahuoneen lavalla Darya & Månskensorkester ja Kai ja Tauno Latvalehto.

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus (äänikirja)

Kuva: WSOY

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus. (The A.B.C. Murders. 1936. Suom. Aune Suomalainen, tark. Kiti Kattelus.) Äänikirja. Lukija Lars Svedberg. WSOY. 2010.


Kuuntelen äänikirjoja autoillessa, lähinnä työmatkoilla. Olen jo sen verran oppinut omista kuuntelutottumuksistani, että toisaalta kuunneltavana ei saa olla aivan mahdottoman raskas teos, mutta toisaalta tekstin on oltava kuitenkin sen verran vetävää, että huomio jaksaa pysyä kiinnittyneenä siihen. Valitsin Agatha Christien Aikataulukon arvoituksen kirjastosta mukaani, sillä Agatha Christie on yhtenä dekkaripoikkeuksena TBR:lläni. Christie on dekkariklassikko, jota kannattaa myös ei-niin-dekkaristin muistaa aina silloin tällöin.

Aikataulukon arvoitus on kuvaus Hercule Poirot'n ja Britannian poliisivoimien kilpajuoksusta sarjamurhaajan kanssa. Murhaaja kylvää kuolemaa valitsemalla uhrinsa ja tekopaikkansa aakkosjärjestyksessä, ja murhapaikalta löytyy aina tekijän jälkeensä jättämä ABC-aikataulukko. Kirjassa Hercule Poirot toteaa ensimmäistä kertaa olevansa mielipuolisen sarjamurhaajan perässä, kun aiemmat tapaukset ovat olleet yksittäisiä ja murhaaja on löytynyt yleensä kuolleen lähipiiristä. Nyt kyseessä on kylmäverinen tyyppi, joka vielä kaiken lisäksi lähettelee Poirot'lle ivaavia kirjeitä, joissa väheksyy salapoiliisin kykyä ratkoa henkirikoksia ja jotka hän allekirjoittaa nimimerkillä ABC.

Christien teos rakentuu esipuheessakin mainittujen osien varaan: yhtäältä kirjailija kertoo tapahtumista Poirot'n apurin, kapteeni Arthur Hastingsin näkökulmasta, ja toisaalta kuvaus on kaikkitietävän kertojan tekstiä Hastingsin havaintopiirin ulkopuolisista tapahtumista. Hastingsin kuvaus perustuu hyvin pitkälti dialogin varaan. Hän kuvaa keskusteluitaan Poirot'n kanssa tai keskusteluja, joita Poirot käy muiden henkilöiden kanssa. Kaikkitietävän kertojan teksti on kuvailevampaa, ulkokohtaista tarkastelua tapahtumista.

Dialogin suuri osuus kirjassa tekee siitä toisaalta kevyen lukea, mutta toisaalta se jättää tilanteen hyvin ulkopuoliseksi. Vaikka Lars Svedberg onnistuu lukijana erittäin hyvin, en pystynyt kunnolla samaistumaan kirjan henkilöihin. Dialogipainotteisuuden vuoksi väitänkin, että Hercule Poirot't ovatkin parhaimmillaan elokuvina. Ne ovat rakenteensa vuoksi kuin tehty filmeiksi. Itse olisin mieluummin katsonut tämän elokuvana kuin kuunnellut äänikirjana, saatika itse lukenut nidettä. Sen vuoksi äkkipikaistuksissani nimesin äskettäin Hercule Poirot't parhaiksi kirjafilmatisoinneiksi - sitä paitsi minusta David Suchet esittää Poirot'ta niin hyvin, että pystyn vain vaivoin kuvitella belgialaisetsivää enää muunlaiseksi!

Yhtä kaikki, Aikataulukon arvoitus on viihdyttävää Christietä, jossa lukijaa - tai kuulijaa - johdatellaan harhaan ja juonen pune aukaistaan vasta loppuluvuissa. Kuten totesin, dialogeihin heittäytyvä Lars Svedberg onnistuu lukijana oikein hyvin, joten kirja on viihdyttävä ja toimiva myös äänikirjana. Mitään kummempaa elämän tarkoituksen etsintää tämän kirjan kanssa ei kannata lähteä tekemään, mutta todellisuuspakona kesäiseen Britanniaan pakkasaamuista ja liikennevaloista kirja toimii loistavasti. Myös perinteisten christiemäisten murhamysteerien ystäville teos sopii kuin nakutettu.

Tähtiä: 3/5

Muuten... Pikkutyttönä pidin kovasti Neiti Marple -tv-sarjasta (pääosassa Joan Hickson), jossa oli myös mielestäni loistava tunnusmusiikki. Nostalgiaa tai ei, edelleenkin pidän sitä parempana kuin Hercule Poirot'ta. Ehkä ensi kerralla kokeilen Marpleakin kirjana!

Aikataulukon arvoituksesta ovat kirjoittaneet myös
Salla
Kirsi
Anu, jonka kanssa olemme kuunnelleet samoja dialogeja lähes samaan aikaan! :-)

Erich Segal: Love story. Rakkauskertomus.

Erich Segal: Love story. Rakkauskertomus. (Love Story. Suom. Anna-Liisa Suurpää.) Suuri suomalainen kirjakerho. 1971.

Omaleimaiseksi Rakkauskertomuksen lukemisen tekee se, että joka kerta, kun kirjaan tartuin, aloin päässäni soimaan Francis Lain säveltämä Love story -elokuvan iki-ihana tunnusmusiikki. Tämä näin.

Rakkauskertomus on tarina kahden keskenään erilaisen ihmisen rakastumisesta, suhteen syvenemisestä ja sen traagisesta lopusta. Kirjan tempo on hyvin kepeä. Tarinan kerronnasta tulee helpolla mieleen kirjan pohjalta tehdyn elokuvan kohtaukset, joissa päähenkilöt, monimiljonäärin poika Oliver ja piirakkaleipurin tytär Jenny juoksentelevat lumisateessa, kun Jenny kikattelee ja Oliver on pohjattoman rakastunut. Muistatte varmaan kuvat, jos olette elokuvan nähneet? Kepeys ennustelee kirjan ja elokuvan loppuratkaisun raskautta.

Rakkauskertomus on ehkä kliseinenkin tarina siitä, miten rakkaus voittaa kaiken, paitsi kuoleman. Kun kaikki menee nuoren pariskunnan välillä vaikeuksista piittaamatta niin hyvin kuin vain voi mennä, kunnes voittamaton tulee eteen.

Annetaan runouden puhua. Matti "Fredi" Siitonen on sekä suomentanut että koskettavasti tulkinnut Francis Lain sävellykseen tehdyt lyriikat (alkuperäistekstin englanniksi kynäillyt Carl Sigman), jotka kertovat, mistä tarinassa on kysymys.

Mistä alkaisin nyt tämän kertomuksen vanhan totuuden
Se syntyi aiemmin kuin meri sininen
Se rakkauskertomus on
mutta mistä sen nyt alkaisin  

Ei tule toista rakkautta milloinkaan
Ei toiseen paikkaan toiseen aikaan tulevaan
Hän syömmein saa
Hän syömmein saa 

Nyt villiin unelmiin
Ja aivan uusiin hurmiin tunteisiin
Hän sielun täyttää kokonaan
Jos minne kuljenkin, en ole yksin
Hän seuranaan ken oisi yksin
Jos eksyisin pois, hän kanssain ois  

Kauanko on näin
Miks tunnein mittaisimme määrää rakkauden
En tunne vastausta, mutta tiedän sen
Jos tähdet jonnekin häipyy sammuen
Hän siellä on 

Love Story, Rakkauskertomus, yksi ihanimpia ja surullisimpia rakkausklassikoita. Yhtä kaunis kirjana kuin elokuvana.

Tähtiä: 4/5

Love story on löytöni lähikirjaston kirjankierrätyshyllystä. Lämmin kiitos sille tuntemattomalle, joka tästä halusi päästä eroon <3!

Kirjasta on kirjoittanut aikaisemmin blogissaan ainakin myös Jokke.

Miss Farkku-Suomi -elokuva ja kirjailija Kauko Röyhkä Muusajuhlilla

Kauko Röyhkän samannimiseen romaaniin perustuva Miss Farkku-Suomi -elokuva on tarina nuoruudesta, kasvusta ja yhden ajanjakson loppumisesta. Yhtälailla se on toteutumaton rakkaustarina, kuvaus siitä, kun tuskin uskalletaan katsoa päin, ja tarina oman tien kulkemisesta. Elokuva on kuvaus Suomi-rockin alkutahdeista. Miss Farkku-Suomi on pala oululaista kulttuurihistoriaa Kuusrockeineen ja Rattori-lupeineen.

Ohjaaja Matti Kinnusen käsissä Miss Farkku-Suomesta on tullut sympaattinen kaikenikäisten elokuva, joka lainehtii tasaisesti alusta loppuun ilman vaarallisempaa allokkoa. Siitä huolimatta Välden tarina ujosta pojanklopista rokkariksi naurattaa ja itkettää.

Näyttelijäsuorituksissa pääosan esittäjät Mikko Neuvonen ja Sanni Kurkisuo onnistuvat loistavasti eläytymään nuorten häpeilevään ja ujoilevaan pirtaan, vaikka toisaalta molemmat henkilöhahmot, Miss-Pike ja rokkari-Välde, ovat valinnoissaan rohkeitakin. Erityisen piristyksen elokuvaan tuo Välden naapurin lestadiolaisperhe, jonka pikkupojat fanittavat Väldeä ja Välden kanssa samaa musiikkia. Sivuosa-Jussit heille!

Miss Farkku-Suomi perustuu osittain Kauko Röyhkän omiin kokemuksiin, mutta elämäkertana sitä ei voi pitää. Elokuva on aivan kelpo pläjäys, jota suosittelen mielelläni (Suomi-)rockista kiinnostuneille, 1970- ja -80-lukujen taitteessa nuoruuttaan eläneille sekä nykynuorille. Miss Farkku-Suomi sijoittuu yhdeksi suureksi Oulu-elokuvaksi Ilkka Järvi-Laturin Kotia päin ja  Mikko Niskasen Pojat-elokuvan rinnalle.

Sain ilon kuulla Röyhkän mietteitä elokuvasta ja kirjailijaurastaan Oulun Muusajuhlilla elokuussa:

Röyhkä kertoi, miten hänen nuoruutensa Oulussa oli tarjolla ajanvietteeksi lähinnä urheilu tai uskonto. Kaupungissa oli kuitenkin myös kirjasto, jolloin vaihtoehto edellä mainituille onneksi löytyi: hän valitsi kirjat. Röyhkä nimesi vaikuttaviksi teoksiksi nuoruudestaan  muun muassa erilaiset sotakirjat, kuten Ohut punainen viiva, James Joycen, Fjodor Dostojevskin, Henry Millerin, Timo K. Mukan, Hannu Salaman, Veijo Meren ja Charles Bukowskin.

Nuoren Kauko Röyhkän (oik. Jukka-Pekka Välimaan) elämä muuttui kertaheitolla, kun vuonna 1980 julkaistiin hänen esikoisteoksensa Tien laidalla Waterloo ja debyyttilevy Steppaillen. Alun perin Röyhkä oli ajatellut, että kirjailijana menestyminen olisi muusikonuraa helpompaa, mutta hän ajautui myös rokkariksi - eikä suotta. (Juuri toisin päin kuin Miss Farkku-Suomi -elokuvassa!) Esikoisteoksen julkaisi Weilin&Göös, jossa oli julkaissut aiemmin suurista nimistä vain Tommy Taberman, ja Kauko Röyhkä ajatteli tulevansa itse toiseksi staraksi kustantajalleen.

Kirjoittajana Kauko Röyhkä on ollut tuottelias: 12 proosateosta sekä muita julkaisuja ja lehtijuttuja - laululyriikkaa tietenkään unohtamatta. Yksi pitkä vuosikausien tauko kirjoittamisessa on ollut ennen Finlandia-ehdokkaana ollutta Kaksi loistavaa aurinkoa. Nyt Kauko Röyhkä kirjoittaa romaania parasta aikaa. Hän kertoo työskentelevänsä aina aamuisin pari tuntia ennen kuin muu perhe herää.

Miss Farkku-Suomesta Röyhkä toteaa, että se pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa, mutta esimerkiksi rakkausjutut on pitkälti silkkaa fiktiota. Aikoja ja paikkojakin on teoksessa sotkettu, sillä Röyhkä on halunnut sijoittaa teoksensa Suomi-rockin merkittäviin vuosiin.

Kirjaansa pohjautuvan elokuvan teossa Röyhkä ei ole juurikaan ollut mukana, mutta kehuu tätä visuaalisesti kovaksi leffaksi, jossa Oulu on edustavasti mukana. Elokuvan musiikin teossa on ollut mukana Röyhkän muusikkokollega Riku Mattila.

Kauko Röyhkä paljastaa, että Miss Farkku-Suomelle on tulossa kirjana jatkoa. Jatko-osassa menestystä saavalle muusikolle nousee kusi päähän, hän kokee epäonnistumisia ja rokkihulluutta. Väldeen rakastuneille huonoja uutisia: Välde jää tarinan jatkossa sivuosaan.

Kauko Röyhkä jutteli ja lauloi
Muusajuhlilla Limingan uudessa kirjastossa.

Elävien kirjoihin

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin. Gummerus. 2011.

Tässä pelissä hänellä ei voi olla valtteja, koska hänelle ei ole jaettu edes kortteja.

Kirjailija ja poliisi Marko Kilpi vakuutti minut uusimmalla jännitysromaanillaan Elävien kirjoihin. Teos kertoo huumeidenkäytöstä ja huumerikoksista nyky-Suomessa sekä poliisien että narkomaanien näkökulmasta. Olli ja Elias ovat poliisipari, jotka selvittelevät huumeiden liikkeitä pikkukaupungissa (Kuopiossa?). Pike on vankilasta vapautuva entinen narkkari, pimeän kuningatar, joka yrittää, jos ei itsensä, niin edes yksivuotiaan lapsensa vuoksi pysyä kuivilla. Lalli on Piken ex-mies, julmaotteinen huumeruhtinas. Tärpätti ja Limppu ovat narkkareita, joilla asiat tuppaavat menemään aina vähän sinnepäin. Riitta on Piken uusi naapuri, jota aviomies pahoinpitelee julmasti, ja Tiina on Riitan tytär. Rinne on yrittäjä, joka on sotkenut itsensä huumeporukoihin. Loput sivuhenkilöt ovat joko narkkareita tai poliiseja, ja kaikkien elämää Kilpi kuvaa äärettömän uskottavasti. Tarinan liepeillä häilyvät myös lähiöhiekkalaatikoillaan istuskelevat äidit lapsineen sekä omakotitaloalueen asukkaat.

Elävien kirjoihin on intensiivinen romaani. Se koukuttaa ja liikuttaa. Paitsi että se kuvaa sekä huumeidenkäyttäjien elämää että poliisityötä tarkasti ja terävästi, se kulkee myös henkilöiden psyykessä. Lukijan on helppo samaistua ahdistukseen ja pelkoon, ja toisaalta myötätuntoon ja auttamisenhaluun.  Näin Kilpi antaa tehokkaan väläyksen suomalaisesta yhteiskunnasta selittämättä sitä puhki tai moralisoimatta ihmisten valintoja. Tämä on teoksen ehdoton vahvuus. Se pistää miettimään.

Mitä ikinä teetkin tästä eteenpäin, kannattaa miettiä tarkkaan, mitä se tarkoittaa ja mitä siiträ seuraa. Miten monta mahdollisuutta sinä tarvitset?

Elävien kirjoihin on lähes viidestäsadasta sivustaan huolimatta nopealukuinen teos. Suuresta henkilömäärästä ja monista juonenkäänteistä huolimatta kokonaisuus pysyy vaivatta kasassa. Kilven kieli on erittäin selkeää, mutta siinä on myös kuvallisuutta. Dialogit ja henkilökuvat ovat erinomaisia. En tyypillisimmilläni lue jännitysromaaneja, mutta Kilpeen aloin tutustua Amman kehotuksesta. Elävien kirjoihin ei jää viimeiseksi Kilvekseni.

Tähtiä: 4/5

Elävien kirjoihin voitti Savonia-palkinnon tammikuussa 2012, ja se on tulossa elokuvaksi 2013. Ohjaajana on Aku Louhimies ja poliisiparia esittää Pirkka-Pekka Petelius ja Mikko Leppilampi.

Elävien kirjoihin osallistuu Morren Kuusi kovaa kotimaista -lukuhaasteeseen.

Pahuus (Lue kirja, katso elokuva)

 

Luin Jan Guilloun Pahuuden kesällä eikä minulla ollut aikomusta parehtyä romaanista tehtyyn elokuvaan sen koommin. Kuulin elokuvasta muutamat kehut ja kun kirjoittajakurssillammekin se oli tyrkyllä iltaohjelmaksi, en enää voinut vastustaa elokuvan kutsua. Mikael Håfströmin Pahuus kertoo kirjan tarinan hieman eri painotuksin. 

Kirja-elokuva-parina nämä Pahuudet ansaitsevat aplodit, mutta niin kuin hirvittävän monesti, tälläkin kertaa kirja vie ehdottomasti voiton. Elokuva on tosin ollut Oscar-ehdokkaanankin, joten senkään avuja ei voi kiistää. Jos ei siis pysty lukemaan kirjaa, kannattaa kuitenkin katsoa elokuva. Elokuvassa roolisuoritykset ovat hienot, ja erityisesti pääosan esittäjä Andreas Wilson saa tunteet syttymään.

Pahuus on siis elokuva nuoruusvuosiaan elävästä Eric Pontista, joka lähetetään pojille tarkoitettuun sisäoppilaitokseen. Uudessa opinahjossa kuria pidetään niin sanotun toverikasvatuksen keinoin, mikä johtaa raakaan simputukseen ja kieroutuneisiin valtarakennelmiin. Elokuva perustuu samannimiseen kirjaan, ja tarinan taustalla on kirjailija Jan Guilloun omat kokemukset.

Elokuvassa kirjaa suuremman painoarvon saa päähenkilönä olevan Ericin rakkaussuhde sisäoppilaitoksen keittiöapulaiseen, mikä tuntuu tarinassa jopa irralliselta juonelta, etenkin kun olen lukenut aiemmin kirjan. Rakkaustarinan kustannuksella on elokuvasta riivitty pois muun muassa Ericin sisäisen maailman kuvausta ja väkivallan silmittömyyttä ja psykologiaa. Elokuvassa jää myös Ericin tausta kirjaa merkittävästi epäselvemmäksi. Toisaalta kuitenkin elokuva vie kirjan tarinaa edemmäksi; kun kirja loppuu avoimesti ja jättää lukijan keskelle tapahtumia, elokuvassa on suljettu onnellinen loppu.

Yhtä kaikki, elokuva on hyvä filmatisointi tärkeästä kirjasta. Erityistä plussaa saa dvd-version bonusraita, jossa Jan Guillou selvittää tarinansa taustoja. Suosituksia tälle länsinaapurimme elokuvalle!

Osallistun Pahuuksilla Sannan Lue kirja, katso elokuva -haasteeseen, joka on alun perin bongattu ulkomailta. Alkuperäisen haasteen perusteella pääsin matinee-tasolle, sillä tämä kirja-elokuva-pari jää tässä haasteessa valitettavasti ainokaisekseni, vaikka vielä keväällä suunnittelin muuta.

Elokuva: Päätalo

Elokuva Päätalo (2008) kertoo katkelman kirjailija Kalle Päätalon poukkoisesta polusta kansansuosikiksi, sen olennaisimman osan jälleenrakennusvuosilta seitsemänkymmentäluvulle. Elokuva näyttää, millä tavalla Päätalon suuri unelma on kirjoittaa ja julkaista ja mitä siitä seuraa. Päätalo kertoo Kallen suhteesta naisiin, työhön, kirjoittamiseen ja muihin ihmisiin yleensä.

Olen aina kuvitellut, että Kalle Päätalo on rutikuiva tyyppi, joka kiinnostaa lähinnä vain menneen maailman miehiä. Vielä mitä! Jokseenkin luonteensa puolesta kirveellä veistetty tamperelaistunut koillismaalainen koki ja eli kuin suomalaismies vain voi. Naissotkuja ja -suhteita oli monenlaisia ja itsetunto oli koetuksella monta kertaa. Koskenkorva kelpasi, mutta työ oli se, joka meinasi hukuttaa maalta kaupunkiin muuttaneen tunnollisen rakennusmestarin. Kotona isäntä oli jurottava ja poissaoleva, ja vaimon rooliksi jäi hoitaa lapset ja koti. Aika tuttu kuva kaikkinensa sodanjälkeisistä suomalaisperheistä, eikö vain? Tämä on samalla elokuvan antama ainoa selitys sille, miksi Kalle Päätalon kirjat ovat puhutelleet niin laajalti suomalaista, miesvoittoista lukijakuntaa.

Mikä elokuvassa on kuitenkin tärkeintä, jäyhän ja raavaan miehen mykkä tuska ja pinnistely ottaa katselijan mukaansa. Kai Lehtinen tekee Päätalona vakuuttavan roolityön. Päätalo sekä ärsyttää, ihmetyttää että kerää satunnaiset sympatiapisteet itselleen. Lopussa unelmista tulee totta, kuten arvata saattaa. Elokuvan viesti ei jää keneltäkään huomaamatta.


Päätalo kannattaa katsoa, jos vaikeuksien kautta voittoon -teema kiinnostaa tai uskoo suomalaiseen kirjallisuuteen, kirjoittamiseen tai Päätaloon. Ajan kuvana elokuva on mainio. Jaana kyselikin vasta postauksessaan historiaan sijoittuvia elokivia - tässäpä yksi.

Beatrix Potter - taiteilijaelämää

Beatrix Potter (1866 - 1943) oli englantilainen kirjailija, joka loi koko pinon ihastuttavia lastenkirjoja, joista tunnetuin lienee Petteri Kaniini. Voitin kirjailijattaresta kertovan elokuvan loistavan Mari A:n kirjablogin muuttoarvonnassa jo jokin aika sitten. Kiitos vielä kerran, Mari A.!

Beatrix Potter - taiteilijaelämää -elokuva kertoo pääkohdittain kirjailijan elämänvaiheet. Lapsuus ja aikuisuus limittyvät kerronnassa ja tuovat vaihtelua kronologiseen etenemiseen. Elokuva alkaa mukaansatempaavasti kirjailijan koko elämän kohokohdasta: Beatrix Potter saa ensimmäisen kustannussopimuksensa. Renée Zellweger on kohtalaisen uskottava Potter omaan pikkusievään tyyliinsä.

(Jännitystä epätoivoisesti tästä elokuvasta etsiville varoitus: jatkossa seuraa spoilereita!)

Elokuvassa onkin iso ilo elää kirjailijattaren mukana, kun usko omaan tekemiseen vahvistuu. Kustannussopimus on selvästi Potterille ensimmäinen osoitus siitä, että hänen vesivärityönsä ja tarinansa saattavat kiinnostaa jotakin muutakin kuin vain häntä itseään. On sydäntäsärkevää katsella, miten hänen oma perheensä väheksyy tyttären taiteellisia pyrkimyksiä. Samaan aikaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneen naimattoman naisen itsemääräämisoikeus ja sosiaalinen asema aiheuttaa minussa närää. Jos elokuvasta voi jotakin luomistyöstä lukea, on selvää, että viesti kuuluu näin: omaan tekemiseen on uskottava loppuun saakka!

Elokuvasta ei romantiikkaakaan puutu. Yli kolmekymppinen Beatrix tapaa kustantamonsa nuorimman yhtiöjäsenen Norman Warnen ja lempi leiskahtaa. Kustantajaa esittää söpö Ewan McGregor, joka oli varsinkin aiemmin ehdoton lempinäyttelijäni. Edelleen hän saa näemmä sykkeen kohoamaan, kun luvassa on romantiikkaa. Sen vuoksi Potterin ja Warnen soidinmenot ovat tunnelmallista katseltavaa etenkin, kun Potterin vanhemmat ovat suhdetta vastaan. Tällaisella vuosisadan rakkaustarinalla on kuitenkin sen kruunaava loppu: Warne kuolee ja Potter kärsii sydänsuruista.

Mihin luikit, Petteri Kaniini?

Kaiken kaikkiaan elokuva oli oikein viihdyttävää katseltavaa. Elokuvassa Potterin piirroshahmotkin heräsivät välillä eloon, mikä antoi elokuvalle ansaitun ripauksen sadunomaisuutta. Niille, jotka pitävät Renée Zellwegeristä, Ewan McGregorista tai (lasten)kirjailijaelokuvista, raina on oivallinen valinta vaikka perhe-elokuvaksi. Pienten lasten kanssa tuskin katselurauha säilyy, mutta kouluikäisten jo varsin todennäköisesti.

****

Nyt kun Ewan McGregor on pitkästä aikaa valloittanut ajatukseni, en pysty olemaan tässä yhteydessä suosittelematta kutkuttavan ihanaa legendaarisen Dennis Potterin tv-sarjaa Huulipunaa kauluksessa (engl. Lipstick on your collar). Se on alkuperäinen syy, miksi McGregor on joutunut paistattelemaan suosiossani jo pitkään.

Capote

Elokuva Capote kertoo kirjailija Truman Capotesta ja siitä, miten hän tuli kehittäneeksi uuden kirjallisuusgenren, dokumenttiromaanin eli ei-fiktiivisen romaanin. Maailman ensimmäinen dokumenttiromaani on Kylmäverisesti, joka jäi Capoten viimeiseksi kokonaan valmiiksi tulleeksi, kirjailijan elämän aikana julkaistuksi teokseksi. Aiemmin häneltä oli julkaistu läpimurtoteos Aamiainen Tiffanyllä.

Tämä kirjoitus sisältää joitakin spoilereita, joten jos haluat välttää niitä, lopeta lukeminen tähän kappaleeseen. Voit halutessasi vilkaista vielä lopusta kuitenkin arvion ilman spoilaantumisvaaraa.

Capote kuvaa kiintoisasti sitä, miten kirjailija heittäytyy intohimoisesti aiheensa kimppuun. Truman Capote, jota esittää aivan loistavan roolityön tekevä Philip Seymour Hoffman, kiinnostuu lehtileikkeestä murhatapauksesta ja lähtee tutkimaan sitä Kansasiin kumppaninaan kirjailijaystävättärensä Harper Lee. Hän lyöttäytyy murhaa tutkivan poliisin ystäväksi ja myöhemmin ystävystyy myös murhan tehneen nuorukaisen kanssa.

Capote nostaa esiin kysymyksiä kirjailijan etiikasta, hyväksikäytön rajoista, kirjailijan sielunelämästä ja kirjan vaikutuksista ympäristöönsä. Elokuva tekee hienosti näkyväksi kirjailijan työn luonnetta. 3/4 elokuvasta Capote vain kerää aineistoa kirjaansa ja luo kontakteja avainhenkilöihin. Hoffman eläytyy ristiriitaiseen roolihahmoonsa täydellisesti, ja katsojankin on helppo seurata mielialaojen liikkeitä.  Elokuvan tempo jäljittelee kirjailijan työn tempoa.

Arvio
Capote piirtää persoonallisesta päähenkilöstään oivallisen henkilökuvan. Hoffman on palkittu roolityöstään Oscarilla, eikä suotta. Myös sivuhenkilöt onnistuvat vakuuttamaan, joten elokuvan kokonaisuus on tasapainoinen. Elokuvassa on tiukka jännite, joka pitää hyppysissään. Tempo on hidas, joten unettavan myöhäisyön elokuvaksi en itse Capotea valitsisi. Elokuva hyytää yksityiskohtien ja tunnelmien välityksellä. Parhaimmillaan elokuva on kirjailijakuvista kiinnostuneille ja kirjallisuushistoriaa rakastaville.

Tällaisen elokuvan jälkeen Kylmäverisesti on yksinkertaisesti aivan pakko lukea.

Truman Capotesta on tehty myös toinen elokuva, Infamous - kunniaton. Siitä on kirjoittanut Sooloilija.

Elokuva: Vettä elefanteille

Olen aiemmin ollut melkoinen elokuvafriikki. Sitten aloin ymmärtää oman ajan merkityksen päälle, ja sen jälkeen aikaa elokuville on ollut vähemmän. Vuosien elokuvamaratonien jälkeen iskee myös elokuvaähky. Ähkyssä mikään ei tunnu oikein sattuvalta rainalta. Enää minua ei ähky vaivaa, mutta kulutan leffoja harvakseltaan. Elokuvapostauksia on kuitenkin toivottu. Tässä tulee Luen ja kirjoitan -blogin enesimmäinen, olkaatten hyvät!

Vettä elefanteille valikoitui katsottavakseni kehuvien kirja-arvostelujen myötä. Tarina alkoi kiehtoa minua, ja tapahtumapaikkana sirkus innosti luopumaan ikiomasta parituntisestani. Elokuvasta oli kohuttu, joten myönnyin antamaan amerikkalaiselle elokuvaviihteelle mahdollisuuden tarjota itselleni iltaelämyksiä.

Vettä elefanteille kertoo eläinlääkäriopiskelija Jacobista, jonka vanhemmat kuolevat tapaturmaisesti. 1930-luvun laman kourissa kamppailevassa yhteiskunnassa nuori mies joutuu puille paljaille ja ajautuu sirkusjunaan, jossa alkaa hänen elämänsä seikkailu. Sirkuksen johtaja, jota esittää loistava Christoph Waltz, ottaa nuoren miehen työhön. Tapahtumiin puuttuu myös Amor, ja elokuva etenee nopeasti tilanteesta toiseen.

Amerikkalainen elokuvaviihde ei hoitanut tehtäväänsä kiitettävästi. Sirkusmiljöö jäi elokuvassa jotenkin etäiseksi, vaikka sinne päätapahtumat sijoittuivatkin. Elokuvan alku oli kiehtova, mutta sen jälkeen en päässyt eläytymään enkä pystynyt unohtamaan ajankulua. Roolisuoritukset eivät aivan vakuuttaneet, varsinkin pääosassa näytellyt Robert Pattinson oli jäyhääkin jäyhempi (Sorry, kaikki Twilight-fanit!!). Ainoastaan Christoph Waltz  teki nautiskeltavan roolisuorituksen, mutta harmillisesti sekin muistutti vain paremmasta elokuvasta, nimittäin Kunniattomista paskiaisista. Elokuvan hyve oli se, ettei se ollut paria tuntia pidempi.

Eniten minua harmitti se, etten päässyt kunnolla jyvälle siitä, mitä oikein otsikko Vettä elefanteille tarkoittaa. Sara Gruenin kirja Vettä elefanteille on varmasti elokuvaa parempi, kuten niin tavallisesti kirjojen ja elokuvien laita on. Kirjasta ovat kirjoittaneet blogeissaan ainakin Sanna, Janninna, Norkku, Villasukka kirjahyllyssä ja Katja. Hei, blogisiskot, mistä nimessä on kyse?

Elokuville en anna tähtiluokituksia. Sen sijaan neuvon tarttumaan Vettä elefanteille -elokuvaan, jos Pattinson tai naispääosassa oleva Reese Witherspoon saa pöksyt tutisemaan tai jos nätinmakea sirkusromanssi kiinnostaa. Menee vaivatta myös helpon viihteen nälkään.