Teen tämän kirjapostauksen pian ennen 1.2. käynnistyvää Blogistanian Globalia 2012 -kilpailua, sillä luulen, että tässä saattaa olla yksi sijoittuva enkä halua sijoituksen vaikuttavan postaukseeni edes tiedostamattani. Sisareni, rakkaani on laajalti luettu blogeissa ja se on saanut paljon kehuja. Totean heti alkuun, että ehkäpä odotukseni olivat liian korkealla, sillä minä en aivan täysin tullut myydyksi tälle ylistetylle tiiliskivelle. Vavisuttava teos on kyseessä joka tapauksessa.
Lyhyesti tiivistettynä voidaan sanoa, että Sisareni, rakkaani kertoo hyvin menestyvän Rampiken perheen tragedian sen esikoispojan äänellä. Jos yleistän karkeasti, kirja kuvaa maineen ja mammonan hintaa. Se on tarina ahneudesta ja välinpitämättömyydestä sekä vääristyneistä ihanteista, epäaitoudesta ja koreasta kuoresta, joka kätkee taakseen synkät salaisuudet.
Lähdetään siitä, miksi näin vakuuttavalta kuulostava Sisareni, rakkaani jäi vähän valjuksi. (Vai onko neljän tähden kirja valju - ei kai sentään! Ehkä vain tunnen tarvetta puolustella sitä, etten hauko henkeäni ja itke ihastuksesta.)
Ensiksikin opus oli kaikkine 727 sivuineen liian pitkä. Juoni junnasi välillä paikoillaan ja selittelyä oli paikoin liikaa. Lukijalle tuli jo tarve huutaa kirjailijalle "joo, joo!" kun asia vain velloi ja rypi sotkussaan. Kirjassa melkein kaikki oli vähän ylikorostettua, jottei viesti vain livahtaisi lukijalta ohitse. En edes ole mikään vauhtikirjojen ystävä, vaan luen mielelläni hidastempoisiakin, mutta liika osoittelu ja turha todistelu puuduttaa.
Toiseksi Jos Lionel Shriverin Poikani Kevin sai minut tajuamaan jotain uutta, Sisareni, rakkaani jatkoi melkein samaa tarinaa. Poikani Kevinin jälkimaku kestää edelleen, yli vuoden jälkeen, ja suodatin Rampike-skandaalia jatkuvasti Kevinin lävitse. Sisareni, rakkaani ei saanut uutta jälkimakua aikaiseksi, vaan tämä oli vähän niin kuin Kevinin teepussista toiseen kertaan lioteltu laimeampi toisinto. Samasta tarinasta ei tietenkään ole kysymys, mutta asetelma on hyvin samankaltainen ja tarina yhtä kaamea perhepainajainen.
Kolmanneksi minä aavistin loppuratkaisun jo opuksen puolivälissä. Ehkä loppuratkaisukin oli valitettavan ilmiselvä juuri teoksen osoittelevuuden vuoksi. Tiettyjä asioita ei Oates todellakaan turhaan korostanut, mutta alleviivaus ja toisto tuntui liian voimakkalta. Loppuratkaisun tietäminen ei tietenkään aina ole pahasta, mutta tämän kirjan kanssa aavistus vei kyllä osan lukuilosta.
Muu onkin sitten plussaa:
Oates on nerokas kertoja. Hän tuo nokkelasti esiin kirjoittajan metafiktiivisin keinoin, etenkin alaviittissä, mistä pääsääntöisesti nautin suunnattomasti. Tyylistä nousi esiin Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa. Esikoispojan äänellä Oates siis täydentää tarinaansa, tähdentää joidenkin tapahtumien merkitystä, arvioi omia kirjoittajanlahjojaan tai lukijan motiveja, kommentoi tarinaa, kertoo kirjoittamisprosessista ja niin edelleen:
Hei, anteeksi, en ole kuvaillut rouva Chaplinia - ystävilleen Trixiä - niiden (nais)lukijoden iloksi jotka ovat epäterveen kiinnostuneita vauraiden amerikkalaisten esikaupunkien elämäntyylistä.
Teos käyttää muutenkin oivallisesti hyväkseen monenlaisia tehokeinoja: piirustuksia, käsin kirjoitettua tekstiä, kirjeitä, otteita lehtiteksteistä, ylitussauksia tekstissä... Ne ovat omiaan lisäämään autenttisuuden tuntua. Teos kokonaisuudessaan on helposti miellettavssä aidoksi muistelmateokseksi. Kirja jopa alkaa sanoilla "Sisareni Blissin muistolle (1991 - 1997)", jonka jälkeen kirjailija kuitenkin irtisanoutuu kaikesta todellisuusperäisestä sisällöstä ja sanoo kirjan olevan "kokonaan mielikuvituksen tuotetta". Paikoin tyyli taas muuttuu tajunnanvirraksi.
Vaikka minulla teksti ja tapahtumat välillä puuduttivat, Sisareni, rakkaani on koukuttava kirja - siitäkin huolimatta, että aavistin loppuratkaisun. Kertojaan samaistuu ja häntä kohtaan tuntee niin suurta myötätuntoa, ettei kirjaa voi jättää kesken. Henkilökuvaus Oatesilla onkin herkullista, tosin siinäkin on muutama ylilyönti, mutta tässä tapauksessa kenties sitä herkullisempi tapaus.
Ja sokerina pohjalla on tietyti opuksen aihe ja teemat. Tavattoman tärkeitä, ajankohtaisia, liikuttava ja tosia. Sisareni, rakkaani -tarinaan on hyvä peilata omaa elämää ja nykymenoa, maailmamme arvoja ja todellisuutta.
Ehdottomasti suosittelen, erityisesti lapsiperheille! Minä aion lukea Oatesia lisää.
Tähtiä: 4/5
Kirjasta on tosaan kirjoitettu tosi monessa blogissa, joten linkitän tähän nyt vain muutaman, josta voi lukea vähän eri näkökulmia, kun minun postauksestani:
Unni lukee
Järjellä ja tunteella
Leena Lumi
Täällä toisen tähden alla
Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.
Olipas mielenkiintoinen teksti. Kiinnostavaa, että rinnastit kirjan Shriverin Poikani Keviniin. Yhteistä löytyy tosiaan paljon: äitimyytin kyseenalaistaminen, epäluotettavakerronta ja perhetragedia. Aivan samaan tapaan kuin Kevinissä minä epäilin myös tässä kirjassa kertojaa loppuun saakka, vaikka uumoilin syyllistä jo varhaisessa vaiheessa. Sama vellova epäluotettavuuden ja epämiellyttävyyden tunne kirjoja yhdistää.
VastaaPoistaKoin Sisareni, rakkaani vahvuudeksi juuri perheen dynamiikan ja roolien kuvaamisen. Kevinissä fokus on Kevinissä ja äidissä. Perhe jää taustalle.
Olen samaa mieltä kirjan tiivistämisen tarpeesta. Siitä huolimatta tämä oli minulle tämän vuoden käännöskirjoista se kirja, joka jää elämään. Kirja tuli uniin ja vaikutti vahvasti, kuten oli Poikani Kevinin laita.
Oletko nähnyt TV:ssa pyörivää Tanssin superäidit-sarjaa? Kovin kauas eivät ohjelman mammat taida jäädä kirjan mielikuvasta.
En ole nähnyt tuota sarjaa, sillä katson todella vähän tv:tä. Uskon, että kirjan kuvaus on valitettavan lähellä oikeaa todellisuutta, eivätkä tyttöjen "harrastukset" ole ainoita sairaalloiseksi vääristyneitä maailmoja. Ihan kamalaa ajatellakaan, miten lapsista muokataan sitä, mitä sairasmieliset vanhemmat haluavat.
PoistaOn totta, että tämä on Keviniä voimakkaammin erityisesti perheen tarina.
Hih, lienee syytä vielä selventää tuon sarjan kohdalla, että olen nähnyt yhden katkelman ja olin syvästi järkyttynyt. Siinä meinasivat mennä yöunet...
PoistaKiva oli lukea tuntemuksiasi tästä kirjasta. Minähän juuri aloitin Oatesiin tutustumisen; Sisareni, rakkaani kiinnostaa ehdottomasti. Minua ei edes sivumäärä pelota. =D
VastaaPoistaSivumäärä ei olekaan kynnys, kun kirja vetää. Silti selittelyä olisi voinut karsia, mutta nyt on tehty nämä ratkaisut... :-D
PoistaMullakin Oates tulee varmasti jatkumaan jossain vaiheessa!
Paula, todella, todella kiinnostava analyysi sinulta!
VastaaPoistaMinä en löytänyt tässä mitään Poikani Kevinistä, joka on minulle totaalisen eri, paitsi kirjailija sama. Sisareni, rakkaani, on elämäni rankin kirja, vaikka luulin, että se on Nadeem Aslamin Elävältä haudatut. Toinen pääsi ilmestymisvuonnaan runsaan yli sadan luetun kirjan joukosta vuoden parhaaksi minulla, toisesta toivon, että en olisi sitä lukenut ollenkaan.Tai...ehkä en. En sittenkään, vaikka Sisareni, rakkaani jätti minut pimeään. Sinne ei yltänyt pieninkään valonsäde, sillä kirja on paljasta julmuutta siitä, mitä me ihmiset olemme ja teemme viattomille, pienille lapsille, eläimille, heikoimmille. Miten tällaisesta selviää vai pitääkö meidän kestää edes lukea, mitä kaksi lasta on kestänyt kokea. Tosin toinen ei kestänytkään.
Myönnän kaikki teoksen hienoudet. Sen tason. Tyylillisesti ehkä kirjallisuuden uusia uria aukovaa pioneeri, jolle on vaikea löytää vertaista. Tiesin aloittaessani, että jos tämä kirja on rankka, se on sitä rankkaa, johon kykenee vain Oates. Minulle tämä ei ollut tilaustyö, sillä jälkimaku poltti nieluni (lue: sieluni) karrelle.
Sille en voi mitään, että kirjan on edes jossain kohtaa annettava armoa. Nyt en sitä saanut. Jäin paitsi.
Paras ystäväni on ns. alan ihminen ja nuorten parissa. Ollut huumetyössä, mielenterveydessä ja nyt koulukuraattorina, missä kohtaa monenlaista. Miten satuinkaan, kun vietimme tänään päivän yhdessä meillä, mainitsemaan tämän teoksen. Hän totesi, että 'vieläkin puistattaa...kunpa en olisi lukenut koko kirjaa.'
Niinpä...lahjakas, mutta armoton.
Kiitos, Leena! Sinulla on ihailtava ja ilmiömäinen taito eläytyä ja heittäytyä täysillä kirjaan. Sen näkee tästäkin suoraan sydämestäsi kirjoitamastasi kommentista. Minulla huomio karkailee rakenteeseen, tekniikkaan ja tyyliin. Joskus se on iso harmi, joskus taas saan siitä lisää potkua. Tässä se ehkä oli minun kohdallani tuo armo, jonka mainitsit.
VastaaPoistaSisareni, rakkaani on totta vieköön rankka kirja, mutta minulta Poikani Kevin vei jalat alta ihan yllättäin.
Olen onnellinen, että Oates on kirjoittanut tämän teoksen. Toivottavasti se löytää tiensä mahdollisimman monen lukijan käsiin. Odotan tämän sijoittumista korkealle perjantain ehdokasasettelussa.
Tästä kirjasta on tosiaan paljon kirjoitettu blogeissa. Olen seurannut mielenkiinnolla kirjoituksia, mutta en itse ole kirjaan vielä tarttunut, vaikka se helposti saatavilla olisikin (kirjastossakin näkyy olleen joka kerta hyllyssä).
VastaaPoistaJokin tässä haraa vastaan ja olen miettinyt lukisinko sen Haudankaivajan tyttären ensin. Kirjan mahdollinen raakuus ei pelota eikä huoleta lainkaan, sillä siedän hyvin sellaista (ja jopa luen mielelläni sellaisia kirjoja). Juurta jaksain selittely ja rönsyäminen sen sijaan huolettaa.
Luin itse juuri ekan Oatesini: aloitin lyhyellä Rape - A Love Story.
Tämä ei oikeastaan ole raaka, paitsi tietysti psykologisesti. Voisit tykätä, mutta Haudankaivajan tytär on varmasti myös loistovalinta. Itsekin odotan, että joskus pääsen sen pariin.
PoistaTulenpa kurkkaamaan, mitä pidit Rapesta!