Taija Tuominen: Tiikerihai

Tiikerihaissa ei kerrota vaaleanpunaisista
tulppaaneista, mutta ruusuista kylläkin.

Taija Tuominen: Tiikerihai. WSOY. 2000. (178 sivua.)

- Jumalauta sä olet onneton. Kämppäskin on kuin mustan lampaan vittu. Mitään et saa aikaseks. Jos mä perkele lyön sun kallos tällä kirveellä niin se on oikeus ja kohtuus, äiti huusi. (s. 40)

Tiikerihai on kertomus tyttärestä ja äidistä ja vähän isoäidistäkin. Se on hurja ja irstas kuvaus epäterveestä vanhempi-lapsi-suhteesta. Toisaalta kirja on herättelevä kasvukertomus ja vahva selviytymistarina. Olen kuullut Tiikerihaita kuvattavan jopa inhorealistiseksi teokseksi. Ilman eritteitä ja paskanhajua Tiikerihai ei olisi yhtä vaikuttava, eikä se näyttäisi sitä rujoa maisemaa, jonka se nyt läväyttää lukijan eteen. Lukijalle, jonka lapsuudenystävä on uinut sadasta markasta paskaojassa, miljöö ei ole edes kokonaan vieras.

Koska kyseessä on valtavasti arvostamani ja minuakin luotsanneen kirjoittajaohjaaja Taija Tuomisen teos, en lähde varsinaisesti arvioimaan kirjaa. Antaisin sille sumeilematta viisi tähteä, mutta koska tämä menee omalla kirjataivaallani kiintotähdeksi, määrä ei ole nyt tärkeää. Tämä loistaa sitä määrättömän kirkasta valoa, jota loistaa myös Taija ohjaajana, oppaana, mentorina ja taiteilijana.

Mitä on Tiikerihai? Se on biisi, joka jää soimaan teoksen lukemisen jälkeen vuorokausiksi päähän. Se on

(--) toiseksi vaarallisin ihmissyöjähai. Sillä on raitoja ja se ui koko ajan, eikä se voi pysähtyä, muuten se vajoais. (--) (s. 28)

Tiikerihaista Tuomisen kirja kertoo. Pinnan alla väijyvästä ihmissyöjästä.

Tiikerihai kuvaa kaikesta irrallisten ihmisten elämää, sitä kun kukaan ei pysty kiinnittymään mihinkään eikä keneenkään. Päähenkilö Elisa kulkee varhaiset vuotensa tiiviisti äitinsä perässä, niin että äiti kuvaa tätä riipaksi. Lapsen tavoin Elisa koettaa kiinnittyä, mutta vuosikausia yritettyään kyky katoaa. Äiti ja isä ovat toisiaan hylkiviä napoja perheessä. Jos muu ei etäisyyteen auta, äiti telkeää isän vintille naulaamalla oven kiinni tai poliisi erottaa puolisoita toisistaan.

"Sinä et osaa osaa olla kotona", sanoo mies Elisalle ja ihmettelee tämän matkustusvimmaa. Elisa on seikkaillut koko elämänsä, lapsena äitinsä kanssa, sitten kera ystävänsä. Seikkailut niin kotimetsässä soiden ja ojien varsilla kuin ulkomailla Afrikan taivaanrantoja myöten vievät välillä eksyksiin. Matkat ovat itsen etsintää. Jossakin on hukassa minä, jota matkoilta haetaan. Toisaalta matkustaminen on vapautta kulkea, toisaalta se on Elisan pakoa terveestäkin kiintymyksestä ja hankalien asioiden kohtaamisesta.

Minun olisi tehnyt mieli sanoa, että minun päämääräni on tapani elää. Minun vapauteni ja tapani olla kiintymättä mihinkään. Että aion elää elämäni niin, että voin koska tahansa hypätä ensimmäiseen junaan ja jatkaa pääteasemalle ja jatkaa sieltä minne milloinkin mielin, mutta tiesin, että tätä oli turha selittää. Paras vain vaieta ja kuunnella. Paras tapa suhtautua mihin tahansa. Oli paras vain lähteä. Nousta lentokoneeseen ja läpäistä pilviverho. (s. 147)

Tiikerihai on myös oodi vastuun ottamiselle omasta elämästä ja omannäköisten päätösten tekemiselle. Elisan äiti on riutunut kelvottomassa avioliitossa syrjäkylällä koko aikuiselämänsä, toiminut kotiorjana hoitaen maatalossa raskaat työt, seonnut siellä anoppinsa haukuttavana ja ryhtynyt kiskomaan viinaa välillä kaksin käsin. Haaveet miehensä jättämisestä ja oman elämän aloittamisesta jäävät kalpeiksi mielikuviksi. Elisa ei toista äitinsä virhettä, vaan käännekohdassa päättää toisin:

- Peltolan Raimon olisit saanu huolia silloin, kun se kävi sua riiailemassa. Mun olis pitäny vaan pistää sut naimisiin. Olisit nyt ison talon emäntä ja sulla olis komee navetta.
   Sain aikaiseksi epämääräisen ja surkean muistikuvan pulskanpuoleisesta pojasta, joka suu hyhmeessä söi auton rassaamisesta mustuneilla sormillaan vaivoin tekemiäni lättyjä, selitti elämän kultaisia sääntöjä, kihloihin menemistä ja lasten tekoa. Olin silloin yhdeksäntoista ja Raimon mielestä hyvässä iässä. Joka kerta kun Raimo kävi meillä, isä ennusti keinutuolista, että likka on pian paksuna ja naimisissa. Äiti hehkutti kylällä isoa navettaa.
   Olin häipynyt yksin Ahvenanmaalle ja viettänyt siellä sarjan utuisia päiviä. Tuoksuvia sireenejä, kukkivia omenapuita, tanssilavoja, peuroja ja aamuöiseen sumuun katoavia tetä. Palasin kotiin ja äiti käveli navetan edessä vastaan.
   Hän kysyi, että mikäs kyty sinne oli, mitäs Raimo tykkää tommosesta. Vastasin, että tutustuin yhteen Mariaan. Äiti katsoi pahasti ja sanoi, että taisi olla Mario ja paiskasi tallin oven perässään kiinni. Silloin minä tajusin, että minun oli pelastettava nahkani ja pian. Tajusin, mistä oli kysymys. Loukkuun jäämisestä. Olin siirtymässä äidin määräysvallasta Raimon määräysvallan alaiseksi. (s. 108 - 109)

Kasvutarina onkin omien siipien kokeilemista ja niille lopulta nousemista. Uhkailujen, haukkumisten, ivan ja pilkan yläpuolelle asettumista. Nilkkaan potkijoiden hylkäämistä ja oman elämän rakentamista itselle tärkeiden asioiden ympärille. Kasvutarina on riippasuhteen tuhoamista.

Tiikerihaissa on paljon ulottuvuuksia - niitäkin, jotka pohdin vielä itsekseni. Se on kieleltään hävytön ja kokonaisuutena huikea psykologinen välähdyssikermä mielettömästä elämän nousukiidosta. Kamaluus on niin hirvittävää välillä, että naurattaa kuten splatterissa - kunnes pysähtyy miettimään, mille oikein nauraa. Ruman ja surullisen rinnalla on kuitenkin myös kauneus: Äidin ja tyttären yhteys ja muutamat hyvät muistot. Lyömäaseena toimineen vaaleanpunaisen ruusukimpun orpo kukinto.

Suosittelen jokaiselle, joka ei sävyjä hätkähdä.

Kiintotähti.

Tämä on oleellinen osa Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaastettani.