Taija Tuominen: Tiikerihai

Tiikerihaissa ei kerrota vaaleanpunaisista
tulppaaneista, mutta ruusuista kylläkin.

Taija Tuominen: Tiikerihai. WSOY. 2000. (178 sivua.)

- Jumalauta sä olet onneton. Kämppäskin on kuin mustan lampaan vittu. Mitään et saa aikaseks. Jos mä perkele lyön sun kallos tällä kirveellä niin se on oikeus ja kohtuus, äiti huusi. (s. 40)

Tiikerihai on kertomus tyttärestä ja äidistä ja vähän isoäidistäkin. Se on hurja ja irstas kuvaus epäterveestä vanhempi-lapsi-suhteesta. Toisaalta kirja on herättelevä kasvukertomus ja vahva selviytymistarina. Olen kuullut Tiikerihaita kuvattavan jopa inhorealistiseksi teokseksi. Ilman eritteitä ja paskanhajua Tiikerihai ei olisi yhtä vaikuttava, eikä se näyttäisi sitä rujoa maisemaa, jonka se nyt läväyttää lukijan eteen. Lukijalle, jonka lapsuudenystävä on uinut sadasta markasta paskaojassa, miljöö ei ole edes kokonaan vieras.

Koska kyseessä on valtavasti arvostamani ja minuakin luotsanneen kirjoittajaohjaaja Taija Tuomisen teos, en lähde varsinaisesti arvioimaan kirjaa. Antaisin sille sumeilematta viisi tähteä, mutta koska tämä menee omalla kirjataivaallani kiintotähdeksi, määrä ei ole nyt tärkeää. Tämä loistaa sitä määrättömän kirkasta valoa, jota loistaa myös Taija ohjaajana, oppaana, mentorina ja taiteilijana.

Mitä on Tiikerihai? Se on biisi, joka jää soimaan teoksen lukemisen jälkeen vuorokausiksi päähän. Se on

(--) toiseksi vaarallisin ihmissyöjähai. Sillä on raitoja ja se ui koko ajan, eikä se voi pysähtyä, muuten se vajoais. (--) (s. 28)

Tiikerihaista Tuomisen kirja kertoo. Pinnan alla väijyvästä ihmissyöjästä.

Tiikerihai kuvaa kaikesta irrallisten ihmisten elämää, sitä kun kukaan ei pysty kiinnittymään mihinkään eikä keneenkään. Päähenkilö Elisa kulkee varhaiset vuotensa tiiviisti äitinsä perässä, niin että äiti kuvaa tätä riipaksi. Lapsen tavoin Elisa koettaa kiinnittyä, mutta vuosikausia yritettyään kyky katoaa. Äiti ja isä ovat toisiaan hylkiviä napoja perheessä. Jos muu ei etäisyyteen auta, äiti telkeää isän vintille naulaamalla oven kiinni tai poliisi erottaa puolisoita toisistaan.

"Sinä et osaa osaa olla kotona", sanoo mies Elisalle ja ihmettelee tämän matkustusvimmaa. Elisa on seikkaillut koko elämänsä, lapsena äitinsä kanssa, sitten kera ystävänsä. Seikkailut niin kotimetsässä soiden ja ojien varsilla kuin ulkomailla Afrikan taivaanrantoja myöten vievät välillä eksyksiin. Matkat ovat itsen etsintää. Jossakin on hukassa minä, jota matkoilta haetaan. Toisaalta matkustaminen on vapautta kulkea, toisaalta se on Elisan pakoa terveestäkin kiintymyksestä ja hankalien asioiden kohtaamisesta.

Minun olisi tehnyt mieli sanoa, että minun päämääräni on tapani elää. Minun vapauteni ja tapani olla kiintymättä mihinkään. Että aion elää elämäni niin, että voin koska tahansa hypätä ensimmäiseen junaan ja jatkaa pääteasemalle ja jatkaa sieltä minne milloinkin mielin, mutta tiesin, että tätä oli turha selittää. Paras vain vaieta ja kuunnella. Paras tapa suhtautua mihin tahansa. Oli paras vain lähteä. Nousta lentokoneeseen ja läpäistä pilviverho. (s. 147)

Tiikerihai on myös oodi vastuun ottamiselle omasta elämästä ja omannäköisten päätösten tekemiselle. Elisan äiti on riutunut kelvottomassa avioliitossa syrjäkylällä koko aikuiselämänsä, toiminut kotiorjana hoitaen maatalossa raskaat työt, seonnut siellä anoppinsa haukuttavana ja ryhtynyt kiskomaan viinaa välillä kaksin käsin. Haaveet miehensä jättämisestä ja oman elämän aloittamisesta jäävät kalpeiksi mielikuviksi. Elisa ei toista äitinsä virhettä, vaan käännekohdassa päättää toisin:

- Peltolan Raimon olisit saanu huolia silloin, kun se kävi sua riiailemassa. Mun olis pitäny vaan pistää sut naimisiin. Olisit nyt ison talon emäntä ja sulla olis komee navetta.
   Sain aikaiseksi epämääräisen ja surkean muistikuvan pulskanpuoleisesta pojasta, joka suu hyhmeessä söi auton rassaamisesta mustuneilla sormillaan vaivoin tekemiäni lättyjä, selitti elämän kultaisia sääntöjä, kihloihin menemistä ja lasten tekoa. Olin silloin yhdeksäntoista ja Raimon mielestä hyvässä iässä. Joka kerta kun Raimo kävi meillä, isä ennusti keinutuolista, että likka on pian paksuna ja naimisissa. Äiti hehkutti kylällä isoa navettaa.
   Olin häipynyt yksin Ahvenanmaalle ja viettänyt siellä sarjan utuisia päiviä. Tuoksuvia sireenejä, kukkivia omenapuita, tanssilavoja, peuroja ja aamuöiseen sumuun katoavia tetä. Palasin kotiin ja äiti käveli navetan edessä vastaan.
   Hän kysyi, että mikäs kyty sinne oli, mitäs Raimo tykkää tommosesta. Vastasin, että tutustuin yhteen Mariaan. Äiti katsoi pahasti ja sanoi, että taisi olla Mario ja paiskasi tallin oven perässään kiinni. Silloin minä tajusin, että minun oli pelastettava nahkani ja pian. Tajusin, mistä oli kysymys. Loukkuun jäämisestä. Olin siirtymässä äidin määräysvallasta Raimon määräysvallan alaiseksi. (s. 108 - 109)

Kasvutarina onkin omien siipien kokeilemista ja niille lopulta nousemista. Uhkailujen, haukkumisten, ivan ja pilkan yläpuolelle asettumista. Nilkkaan potkijoiden hylkäämistä ja oman elämän rakentamista itselle tärkeiden asioiden ympärille. Kasvutarina on riippasuhteen tuhoamista.

Tiikerihaissa on paljon ulottuvuuksia - niitäkin, jotka pohdin vielä itsekseni. Se on kieleltään hävytön ja kokonaisuutena huikea psykologinen välähdyssikermä mielettömästä elämän nousukiidosta. Kamaluus on niin hirvittävää välillä, että naurattaa kuten splatterissa - kunnes pysähtyy miettimään, mille oikein nauraa. Ruman ja surullisen rinnalla on kuitenkin myös kauneus: Äidin ja tyttären yhteys ja muutamat hyvät muistot. Lyömäaseena toimineen vaaleanpunaisen ruusukimpun orpo kukinto.

Suosittelen jokaiselle, joka ei sävyjä hätkähdä.

Kiintotähti.

Tämä on oleellinen osa Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaastettani.

Kauko Röyhkä: Avec (Äänikirja)

Kauko Röyhkä: Avec. Äänikirja. 5 cd-levyä. Lukija: Antti Reini. Like. 2006.

En tiennyt, mihin tartuin, kun lainasin äänikirjahyllystä työmatkakuunneltavaksi Kauko Röyhkän Avecin. Täytyy sanoa, että olen viihtynyt kirjan parissa, joskin välillä olen yksikseni nauranut autossa ääneen varsinkin silloin, kun en ole tiennyt, itkisinkö sen sijaan.

Avec kertoo kohta viisikymppisestä Harrista, joka on ihan kivasti menestynyt arkkitehti, mutta elämä ei ole tyydyttävää. Moni naissuhde heti äitisuhteesta alkaen on pulmallinen. Exät ja nykyiset eivät ole sopivia, työkaverit pitävät miestä tylsästi puhtaana isähahmona, mutta kun kuvioon astuu Eve, nuori nainen kuin jumalatar, kaikki muuttuu. Harri kaihoaa Even perään kuin kaniini porkkanan, vaikka Eve pysyttelee koko ajan etäällä ja käyttäytyy kylmäkiskoisesti.

Kirja on kerronnaltaan pitkälti tajunnanvirtaa. Juoni on Harrin päänsisäistä kerrontaa tilanteesta toiseen. Harri pohtii viiltävästi itseään ja ympäristöään. Asetelma on koko ajan Harri vastaan muu maailma. Kaikkialla on vastassa kilpailua, paineita ja odotuksia. Harri ei oikein osaa itsekään päättää, mitä haluaisi. Paitsi naista. Sitä hän haluaa. Oikeastaan koko ajan. Koko asetelma alleviivaa kirjan yksinäisyyden teemaa.

Avec on välillä silkkaa eroottista tarinaa. Harri kuvailee omaa naismakuaan ja unelmoi erilaisista sänkypuuhista. Välillä kuvaus äityy jopa naturalistiseksi. Harri muun muassa miettii, haisisivatko housut mahdollisen seksisuhteen alettua kuselle, kun pari tippaa on päässyt valumaan päivän aikana kovasta hetkutuksesta huolimatta. Välillä kuitenkin seksikuvauksissakin on suvantoja ja kerronnan lomasta pilkistää osuva yhteiskunta- ja yhteisökritiikki, josta pidin kovasti.

Avecin pääkohderyhmä on päähenkilön ikäinen (plus miinus kymmenen vuotta) miesyleisö. Kirja on miehen maailmankuva, miehen sisäisen elämän suora ja rietas kuvaus. Avec on kertomus siitä, millaista kilpailua miehet näkevät kaikkialla, miten he katsovat naisia ja kuinka he suhtautuvat itseensä. Se kuvaa myös sitä, miten tavoittamaton saattaa tavoitettuna kääntyä vaaralliseksi ja temmata kirjaimellisesti niskaotteeseen. Vähintään Avec on kuvaus yhden miehen, yhden oman elämänsä arkkitehdin mahdollisesta todellisuudesta. Eikä siinä tarpominen vaikuta helpolta. Harria ei tarvitse mieltää oikeana realistisena henkilöhahmona vaan vertauskuvana onnettomasta ihmisestä.

Antti Reini sopii Avecin lukijaksi erinomaisesti. Hän antaa aidon äänen Harrille, ja luennan rytmi on hyvä. Autossa kuunnellessa valitettavan monen virkkeen lopun nielaiseminen häiritsi tosin pahasti, mutta siihenkin tottui. Lopussa Evelle äänen antoi yllättäin nimetön naislukija, joka ei hoitanut työtään valitettavasti yhtä hyvin kuin Reini. Kyseessä ei ole äänen perusteella femme fatale eikä varsinkaan jumalatar. Naislukijan ääni, joka lainasi neuvostokirjailja Juri Kazakovia, yllätti lopussa jopa siinä määrin, että mietin, vaihtuiko kirja kesken cd:n! Ei vaihtunut, mutta kirjan kerronta kasvoi lainausten ja naisäänen jälkeen loppuhuipentumana sellaisiin mittoihin, että jumalattaren voimia siinä juuri tarvitaan, vaikka ääni jäisi vieraaksi.

Summa summarum, Avec on ennen kaikkea mielenmaisemaan pureutuva miesten kirja, ihan oivallinen tosin naisillekin, ellei kammoksu lukea kuvauksia miesten seksifantasioista.

Tähtiä 3/5.

Avecin on kuunnellut myös Kirsi Kirjanurkassaan.

Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi. (Før jeg brenner ned. 2010. Suom. Päivi Kivelä.) WSOY. 2012. (306 sivua.)

Voi, Gaute Heivoll, minkä teit! Sait minut tyrmistymään ja rakastumaan. Voi, Gaute, Gaute! Sydämeni on tänä viikonloppuna auttamattomasti myyty länsinaapureille.

Etten palaisi tuhkaksi kertoo tositapausta kahdesta miehestä, jotka ovat kotoisin samasta kylästä. Toinen alkaa pyromaaniksi samoihin aikoihin, kun toinen syntyy. Jälkimmäisestä ei tule lakimiestä vaan kirjailija, tämä mieletön Gaute. Miehissä on muutakin yhteistä kuin kotikylä: he ovat kilttejä, fiksuja, menestyneitä koulussa, perheensä ainokaisia, toivottuja, rakastettuja lapsia, kaikkien odotusten arvoisia... kunnes.

Heivollin teosta on käsitelty niin laajasti muissa blogeissa, että tarkemman juonireferaatin voi halutessaan lukea vaikka Lukutuulian blogista. Minä olen nähkääs mykistynyt.

Etten palaisi tuhkaksi on blogihistoriani aikana ensimmäinen kirja, jota en olisi halunnut lopettaa ollenkaan. Koska se kuitenkin loppui, niin kuin käy kaikkien, paksuimpienkin kirjojen kanssa vääjäämättömästi joka kerta, halusin aloittaa sen heti alusta uudestaan. Henkeni oli salpaantunut, rintaa puristi. Halusin itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Apua! Eikä kirja antanut mihinkään kysymykseen minkäänlaista suoraa vastausta:

Onko vaikeneminen kultaa?
Mitä me ympärillämme näemme: todellisuuden vai toiveemme?
Voiko rakastaa liikaa?
Kenen syytä on, kun mieli murenee ja haarottuu?
Kuka määrää, mihin menemme?
Missä hetkessä syntyy taitekohta?
Kenet me näemme kun näemme itsemme?
Jii än ee.

Etten palaisi tuhkaksi on hiuksianostattavan jännittävä kirja. Heivollin tyyli on mielettömän jämptiä lyhyine lauseineen ja tarkkoine kuvauksineen, ja tähän teokseen se sopii kuin nakutettu. Jatkuvasti on tunne, että lauseessa on enemmän merkitystä kuin pinta antaa ymmärtää. Teoksessa ei ole tärkeää, kuka on syyllinen tuhopolttotekoihin, vaan tärkeämpää olisi, kuka/ketkä/mikä on syyllinen ihan kaikkeen. Vai onko syyllistä edes olemassa.

Lauvslandsmoenissa koulun kohdalla hän sammutti ajovalot. Aluksi hän ei nähnyt mitään, sitten silmät alkoivat tottua ja lopulta ajaminen sujui oikein hyvin. Täytyi vain totutella vähän. Hän sytytti taas valot. Koulunpihan kohdalla hän kääntyi vasemmalle. Dynestøliin päin. Jalkapallokentän aita oli osittain romahtanut. Koulurakennukset olivat pimeinä. Aina kun hän ajoi koulun ohi tuntui kuin kouluajasta ei olisi vielä pitkääkään aikaa. Se ikään kuin tuli takaisin, vaikka siitä oli yhdeksän vuotta. Hän muisti millaista se oli ollut. Hän oli ollut paras kaikissa aineissa, yksin huipulla. Toisinaan hän kuuli vieläkin Reinertin äänen: Voisitko lukea meille vähän, Dag? Voisitko soittaa meille ensimmäiset tahdit, Dag? Voisitko kirjoittaa tämän lauseen taululle, Dag, sinulla kun on niin hyvä käsiala. Reinert oli antanut hänelle uskon, että hänestä voisi tulla mitä tahansa. Reinert oli nähnyt hänet. Käsittänyt, kuka hän oli, mihin hän kelpasi, miten ainutlaatuinen hän oli. Hän ei ollut niin kuin toiset, ja sen Reinert oli käsittänyt. Toisista saattoi tulla maanviljelijöitä, sähköasentajia, kirvesmiehiä ja putkimiehiä ja ehkä poliiseja.

Mutta entä hänestä? Dagista? Mitä Dagista tulisi?

Huhhuh. Mieletöntä.


Tähtiä: 5/5.


Vaadin Heivollilta lisää suomennoksia!
Tätä ei edes pysty lukemaan ajattelematta Norjan kauheuksia Utøyan saarella.
Koska Etten palaisi tuhkaksi on ollut laajasti esillä, muiden mielipiteitä on helpoin katsella Google-haun tuloksista. Ihan eri mieltä kanssani on kuitenkin ollut Anki, jonka kirjoitus kannattaa kurkistaa (etteivät asiat olisi niin yksioikoisia).

PS. Tämäkin sopii Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen. Haasteessa jo toinen teokseni!
2. PS. Se toinen sydänpuoliskoni meni ruotsalaisille tässä: Satan takes a holiday.

Elävien kirjoihin

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin. Gummerus. 2011.

Tässä pelissä hänellä ei voi olla valtteja, koska hänelle ei ole jaettu edes kortteja.

Kirjailija ja poliisi Marko Kilpi vakuutti minut uusimmalla jännitysromaanillaan Elävien kirjoihin. Teos kertoo huumeidenkäytöstä ja huumerikoksista nyky-Suomessa sekä poliisien että narkomaanien näkökulmasta. Olli ja Elias ovat poliisipari, jotka selvittelevät huumeiden liikkeitä pikkukaupungissa (Kuopiossa?). Pike on vankilasta vapautuva entinen narkkari, pimeän kuningatar, joka yrittää, jos ei itsensä, niin edes yksivuotiaan lapsensa vuoksi pysyä kuivilla. Lalli on Piken ex-mies, julmaotteinen huumeruhtinas. Tärpätti ja Limppu ovat narkkareita, joilla asiat tuppaavat menemään aina vähän sinnepäin. Riitta on Piken uusi naapuri, jota aviomies pahoinpitelee julmasti, ja Tiina on Riitan tytär. Rinne on yrittäjä, joka on sotkenut itsensä huumeporukoihin. Loput sivuhenkilöt ovat joko narkkareita tai poliiseja, ja kaikkien elämää Kilpi kuvaa äärettömän uskottavasti. Tarinan liepeillä häilyvät myös lähiöhiekkalaatikoillaan istuskelevat äidit lapsineen sekä omakotitaloalueen asukkaat.

Elävien kirjoihin on intensiivinen romaani. Se koukuttaa ja liikuttaa. Paitsi että se kuvaa sekä huumeidenkäyttäjien elämää että poliisityötä tarkasti ja terävästi, se kulkee myös henkilöiden psyykessä. Lukijan on helppo samaistua ahdistukseen ja pelkoon, ja toisaalta myötätuntoon ja auttamisenhaluun.  Näin Kilpi antaa tehokkaan väläyksen suomalaisesta yhteiskunnasta selittämättä sitä puhki tai moralisoimatta ihmisten valintoja. Tämä on teoksen ehdoton vahvuus. Se pistää miettimään.

Mitä ikinä teetkin tästä eteenpäin, kannattaa miettiä tarkkaan, mitä se tarkoittaa ja mitä siiträ seuraa. Miten monta mahdollisuutta sinä tarvitset?

Elävien kirjoihin on lähes viidestäsadasta sivustaan huolimatta nopealukuinen teos. Suuresta henkilömäärästä ja monista juonenkäänteistä huolimatta kokonaisuus pysyy vaivatta kasassa. Kilven kieli on erittäin selkeää, mutta siinä on myös kuvallisuutta. Dialogit ja henkilökuvat ovat erinomaisia. En tyypillisimmilläni lue jännitysromaaneja, mutta Kilpeen aloin tutustua Amman kehotuksesta. Elävien kirjoihin ei jää viimeiseksi Kilvekseni.

Tähtiä: 4/5

Elävien kirjoihin voitti Savonia-palkinnon tammikuussa 2012, ja se on tulossa elokuvaksi 2013. Ohjaajana on Aku Louhimies ja poliisiparia esittää Pirkka-Pekka Petelius ja Mikko Leppilampi.

Elävien kirjoihin osallistuu Morren Kuusi kovaa kotimaista -lukuhaasteeseen.

Jonnekin pois

Lionel Shriver: Jonnekin pois. (So much for that. 2010. Suom. Seppo Raudaskoski.) Avain. 2011.


Lionel Shriverin tuskaisa Poikani Kevin jätti minuun lähtemättömän jäljen. Se kirja ei ole jättänyt rauhaan sitten viime kesän, ja nyt oli uudemman Shriverin vuoro.

Jonnekin pois kertoo Shepistä, keski-iän loppuvaiheessa olevasta entisestä yrittäjästä, joka haaveilee leppoisista loppuelämän päivistä jossakin muualla kuin kaikki rahat ja voimat vievässä ruuhka-Amerikassa. Shep on jo lähdössä rentoon Afrikkaan, kun asiat mutkistuvat ja niin sanottu Toinen Elämä peruuntuu - mutta peruuntuuko lopullisesti?

Jonnekin pois voidaan lukea avioliittoromaanina. Sitä voi luonnehtia painavasti yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi kirjaksi. Sen tarkoitus voi olla myös kuvata ihmissuhteita laajemminkin. Jonnekin pois -romaanin on sanottu olevan myös paras kuvaus syövästä, mitä kirjallisuudessa on tehty. Kirja on myös viiltävä kertomus kuolemasta ja sen kohtaamisesta. Kaikki on varmasti totta, mutta minä luin Jonnekin pois -teosta kuin matkakirjaa: matkana mielessä, matkana muutokseen. Toimii!

Se on jotenkin niin hirveää, kun minulle tolkutetaan, että minulla on maailman mahtavin elämä josta ei voi panna paremmaksi, mutta silti se elämä on  täyttä paskaa. Tämän pitäisi olla maailman mahtavin maa, mutta Jackson on oikeassa, tämä on täyttä huijausta. (--) (s. 35)

Näin Shep miettii, ja pois pitää päästä. Kuitenkin elämä asettaa omat panoksensa peliin, ja tilanne vaihtuu. Pian äänikin vaihtuu kellossa:

Ääni takertui Shepin kurkkuun. Miten hyvä tuuri sinulla on ollut, miten hyvin sinulla on ollut asiat, ei tietenkään ole enää. Hän olisi voinut pitää saman puheen itselleen. (s. 116)

Miksi ei siis vain elää hetkessä ja ottaa elämästä kaikki irti tässä ja nyt? Miksi ei raudanvakavasti toteuttaisi itseä juuri sillä hetkellä, kun kaikki portit ovat auki - NYT?

Mutta se ajatus, että jossain on maa, joku valhalla... eikä aina edes toinen maa vaan toinen työpaikka, tai täydellinen avioliitto, tai jos vain tulisin raskaaksi, jos saisin jostain vastauksen... Ymmärrän miksi sellainen ajatus viehättää, mutta en ole varma onko sellaista vastausta olemassakaan. Tulee mieleen Tšehovin Kolme sisarta, näin sen Templessä viime kuussa. Naiset asuvat peräkylässä ja haikailevat, että kunhan pääsisivät Moskovaan niin sitten. Mutta yleisö tietää ihan hyvin ettei Moskovassa mikään ole toisin, eli tavallaan he ovat onnekkaita kun jäävät. Ehkä sinäkin olet. Voit pitää kiinni siitä kuvitelmasta, että jossain on ratkaisu, pelastus. (s. 191)

Shriver kuljettaa kertomustaan jälleen taidokkaasti erittäin kiinnostavien henkilökuvien kautta. Juonenkäänteitä tulee varsinkin tarinan loppupuolella tiuhaan, niin että mielenkiinto pysyy vaivatta yllä. Kirjailija näyttää raadollisesti, minkä sekasorron ja järjettömyyden keskellä yhdysvaltalaiset asuvat. Suomalaisena tulee peljänneeksi, menemmekö mekin yhteiskuntana samaan suuntaan. Minulle teoksen loppu oli kuitenkin lukijan palkinto: nauroin ja sain vakavan viestin jälkeen hyvän mielen.

Suosittelen laadukasta, herkkää, syvävireistä, ajatuksia nostattavaa mutta humoristista ja helppolukuista kirjaa etsivälle. Kirjan viestiä mukaellen: miksi et alottaisi Jonnekin pois -teosta jo tänään? Jonnekin pois ei lyö laudalta Poikani Keviniä, mutta tähtiä ropisee.

Tähtiä: 4/5.

Nyt minun on ihan pakko lähteä lukemaan tästä kirjasta muiden mielipiteitä, joita olen vältellyt tähän saakka spoilaantumisvaaraa vältellen. Minua ennen Jonnekin pois on luettu monessa blogissa, ainakin seuraavissa: Järjellä ja tunteella, Opuscolo, Luetut, lukemattomat, Booking it some more, Luettua, Lukutuulia, Ilselä, Kirjojen keskellä, Kirjava kammari, Kolmas linja, Lumiomena, Täällä toisen tähden alla, Mari A:n kirjablogi ja Leena Lumi.

Mustat morsiamet

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet. Otava. 1998. (288 sivua.)

Mustat morsiamet seuraa nuoren Annan elämää 20- ja 30-lukujen Suomessa, lähinnä Kuopiossa. Teoksen vahvuus on historian kirjoittamisessa henkilösidonnaiseksi, ja erityisesti se kuvittaa naisten arkea vuoden 1918 kansaa repineiden tapahtumien jälkeen.

Kähkösen teoksessa on monta muutakin hyvettä. Se on psykologisesti erittäin kiinnostava: millä tavalla piiaksi lähtenyt nuori nainen rakentaa identiteettinsä, miten hän kolhujen kautta vähitellen joutuu vahvistumaan elämässään ja valinnoissaan. Myös raskauden, äitiyden ja lasten kuvaus on ristiriitaisena huikeaa. Anna voi yhtä aikaa rakastaa lapsiaan ja suunnitella hankkiutuvansa niistä eroon.

Plussaa saa myös teoksen kieli. Savon murre on mieheni suvun kautta minulle tuttua, ja savonkieliset repliikit tuntuivat niin eläviltä, että hetken ajan suorastaan elin Kuopion kaduilla Annan kanssa. Murteen lukemiseen liittyy kuitenkin aina myös vaikeus: murre on ensisijaisesti puhuttua kieltä. Tässä teoksessa savo kuitenkin toimii aivan mainiosti, ja Mustat morsiamet saa kielestä yhden ehdottoman tärkeän siipisulkansa!

Vaikka Mustat morsiamet käynnistyi minulle varsin hitaasti ja ehdin melkein jo lannistua lukemiseen, se yhtäkkiä tempaisi mukaansa ja piti sen jälkeen pintansa loppuun asti. Teoksen luettuani ymmärrän suomalaisten historiaa taas vähän paremmin, ja pystyn selittämään omassakin suvussa olleita rosoja itselleni selkeämmin. Onko suomalaisten historia puhumattomuuden historiaa? Kirjallisuus osoittaa taas jälleen kerran valtaansa murtamalla vaikenemisen muuria.

Mustat morsiamet kuuluu Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan, joka nyt tietysti pitää minunkin ottaa vähitellen lukuun kokonaisuudessaan. Enhän enää voi jättää omien isovanhempieni ikäluokkaa olevaa Annaa yksin:

Sodan jälkeen. Tyyntyneenä Anna nukahti aarteittensa keskeen, tietämättä lanttutalvesta joka oli vielä kaukana edessä, tietämättä mottitalkoista joissa löisi itseään kirveellä käteen, tietämättä välirauhan kesästä, jolloin pääsisi tanssimaan katkerana jyskäävää tangoa pölkkyparien joukkoon, ilman miestään, joka makaisi sanattomana hämärässä huoneessa.

Tietämättä mitään tulevasta Anna nukkui aamuyön valoon. Eihän ollut muutakaan vaihtoehtoa. Jaksaakseen alistua taas uuteen päivään hänen täytyi levätä.

Tähtiä: 4/5

Mustat morsiamet on palkittu aikoinaan Savonia-palkinnolla. Sen ovat lukeneet ainakin myös Morre ja Amma. Osallistun tällä myös Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen, ja tämä on haasteen neljäs kirjani.

Vieraan turva

Kannen kuva: Harry Gruyaert

Ian McEwan: Vieraan turva. (The Comfort of Strangers. 1981. Suom. Marja Alopaeus.) Otava. 2010. (138 sivua.)

Ian McEwanin Sementtipuutarha oli minulle vahva ja vaikuttava lukukokemus. Sen jälkeen tiesin, että lukisin McEwania lisää. Katsoin vasta Sovituksen leffana ja pidin. Vieraan turva oli hyvä, mutta ei häikäisevä.

Vieraan turva kertoo seurustelevista keski-ikäisistä Marysta ja Colinista, jotka ovat kaksin matkalla Venetsiassa. Heidän suhteensa on arkipäiväistynyt ja väljähtynyt. Teos alkaa hotellihuoneesta, jossa pariskunta pitää mykkäkoulua toisilleen eikä enää edes muista, miksi. Myöhemmin Mary ja Colin muistuttelevat toisilleen, että he ovat lomalla, jolloin kaiken ei tarvitse mennä aivan käsikirjoituksen mukaan. Niinpä he ajautuvat muun muassa viettämään suunnittelematta yhden yön taivasalla. He ajautuvat myös tapaamaan Robertin ja myöhemmin tämän vaimon Carolinen. Nämä tapaamiset koituvat pariskunnan kohtaloksi.

Teos on vaikuttava väkivaltainen kuvaus siitä, kuinka elämän luisuminen väljähtyneeseen ja ykstotiseen allikkoon johtaa tilanteeseen, jossa turvaa ja lohtua haetaan jostakin vieraasta. Johtopäätös on, ettei vieraan turva kuitenkaan johda mihinkään hyvään. Teoksen nimi on aivan kuten Sementtipuutarhassakin suora vinkki teemaan ja sen tulkintaan. Ilman nimen antamaa valaistusta teoksen kokonaisuus jää hämäräksi ja kyseenalaiseksi.  Toiseksi Vieraan turva kuvaa myös vallankäyttöä ja parisuhdeväkivaltaa, mutta nämä ovat pääteemalle alisteisia aiheita.

Mary ja Colin ovat lähteneet hakemaan virkistystä tylsyyteensä matkalta romanttiseen Venetsiaan, mutta selvästikään se ei riitä. Matkan tuoman vaihtelun lisäksi he haahuilevat pitkin kapeita kujia tietämättä, mihin kulkea seuraavaksi ja tappelevat suunnista. Lopulta he ajautuvat, tai suorastaan passiivisesti luisuvat hankkimaan seikkailua vieraasta pariskunnasta, joka puolestaan on tylsyyden ratkaissut tahollaan hieman toisin. Robertin ja Carolinen suhdetta varjostaa nimittäin vakava väkivalta, vallan ja alistamisen, alistumisen ja uhriutumisen pimeä kierre, jota Robert selvittää omalla tavallaan Colinille seuraavasti:

Robert istahti tuolin käsinojalle ja lepuutti kämmentään Colinin olalla. Hänen äänensä madaltui. "Mutta naiset rakastavat miehiä. Mitä tahansa naiset väittänevätkin uskovansa he rakastavat miesten hyökkäävyyttä ja valtaa ja voimaa. Se on syvällä heidän alitajunnassaan Ajattele niitä kaikkia naisia joita menestyvä mies vetää puoleensa. Mikäli tämä mitä sanon ei pitäisi paikkansa naiset vastustaisivat jokaista sotaa. Sitä vastoin he riemumielin lähettävät miehiään taisteluun. Pasifistit, kieltäytyjät ovat enimmäkseen miehiä. Ja naiset haluavat joutua miesten alistamiksi vaikka vihaavatkin sen takia itseään. Se on syvällä heidän tajunnassaan. He valehtelevat itselleen. He puhuvat vapaudesta ja unelmoivat vankeudesta."

McEwanin kerronta ja tyyli on vähäeleisen taiturimaista. Miltei ensiriviltä lähtien lukija tietää, ettei kaikki tule menemään hyvin. Pienin häivähdyksin kirjailija enteilee ja vinkkailee: on esimerkiksi tiukkoja otteita, merkitseviä katseita, kääntyviä selkiä. Välillä tapahtumat ovat kuin unesta tai jostain hämärän rajamailta. McEwan ei turhia selittele, mikä saattaa tehdä teoksesta jopa vaikean avattavan. Osa lauserakenteista on silti harmillisen raskaita, enkä tiedä, voiko ne pistää kirjailijan vai suomennoksen tiliin.

Kaiken kaikkiaan Vieraan turva on oivallinen teos. Teemansa ja väkivaltaisuutensa vuoksi se ei sovi kaikille, mutta kun teos luetaan jälleen kerran vertauskuvana eikä todellisuuden kuvana, väkivaltakin etääntyy. Teemat ovat tärkeitä ja puhuttelevia.

Tähtiä: 3/5.

Vieraan turva tuli lukemisekseni pokkarihyllyn alesta Helsingissä. Olin lähtenyt matkaan ajatuksella, että kaiken ansiotyöltä yli jäävän ajan kirjoitan, enkä ottanut mukaan kirjaa, joka saattaisi hirviömäisesti varastaa aikaa kirjoittamiselta. Tunnin lentomatkoilla ei kuitenkaan paljon järkeviä kirjoitella, joten heti aamutuimaan Oulusta lähtiessäni huomasin, miten typerästi olin reissuni suunnitellut. Tässä piilee opetus: älä koskaan, milloinkaan lähde matkaan ilman kirjaa! (Sain kuitenkin kirjoitetuksi ja suunnitelluksi, joten sikäli suunnitelmani osittain myös toimi!)

Vieraan turvasta on kirjoitettu blogeissa aika paljon. Ainakin Joana, Ina, Naakku, Erja, Leena Lumi, Jaana ja Sanna ovat kirjoittaneet siitä. Kurkatkaa nekin!

Vieraan turva sopii hyvin myös osaksi Nooran Rumat kapinalliset -haastetta.

Yhtään

Kansi: Sukker

Janne Teller: Yhtään. (Intet. 2000. Suom. Veijo Kiuru.) Bazar. 2005. (150 sivua.)

Millä on merkitystä? Millä sinulle on merkitystä? Oletko miettinyt, miten merkityksen voi todistaa.

Janne Teller kirjoittaa teoksessaan Yhtään siitä, mitä tapahtuu, kun kohta neljätoistavuotiaitten koululuokassa Pierre Anton sanoo: "Mikään ei merkitse yhtään mitään" ja poistuu luokasta ja koulusta istumaan luumupuuhun ja julistamaan sieltä maailmankatsomustaan.

Loput luokasta haluaa todistaa Pierre Antonin näkemyksen vääräksi. Alkaa otettaan kiristävä jännitysnäytelmä, joka laajenee liki karnevalistisiin mittoihin.

Kirjailija Teller nostaa teoksessaan esille kiintoisasti sitä, mitä merkitys ylipäätään on. Miten toinen asia maailmassa on meille merkityksellisempää kuin jokin toinen. Millä on merkitystä? Pierre Anton on todella sitä mieltä, ettei yhtään millään ole merkitystä:

Kun on niin helppo kuolla, se johtuu siitä ettei kuolemalla ole mitään merkitystä!, han huusi. "Ja kun kuolemalla ei ole mitään merkitystä se johtuu siitä, ettei elämällä ole mitään merkitystä. --"

Samanaikaisesti Teller kuljettaa merkitysteeman rinnalla kuvausta siitä, miten lapsesta muuttuu nuori, aikuinen. Teller kuvaa, miten viattomuus hiipuu pikkuhiljaa ja miten vastuu ja vakavuus valtaavat tilaa puhtaalta ilolta ja palolta.

Kolmetoista, neljätoista, aikuinen, kuollut.

Sorry vaan, kerabloggaajat ja muut, toivomme on menetetty jo ajat sitten!

Yhtään on kertomus myös siitä, kuinka merkityksellistä meille on todistaa olevamme oikeassa ja miten tiukasti pidämmekään kiinni omasta maailmankatsomuksestamme. Olemme umpisokeita näkemyksiemme kanssa. Meille on merkityksellistä tulla nähdyiksi ja tärkeänä pidetyiksi omina itsenämme.

Yhtään on kirja jokaiselle viattomuutensa menettäneelle tai menettämisen uhan alla olevalle. Teos on saanut kotimaassaan Tanskassa kulttuuriministeriön lastenkirjapalkinnon vuonna 2001. Alle 12-vuotiaille en tätä kirjaa suosittelisi.

Tähtiä: 4/5

_________________________

Lisäys 5.12.: Kiinnostavia keskusteluita nuortenkirjallisuudesta Anna Amnellin Blogisisko-blogissa ja Grafomaniassa.

Sementtipuutarha

Ian McEwan: Sementtipuutarha. (The Cement Garden 1978. Suom. Eva Siikarla.) Otava. 2009.

Sementtipuutarha on teini-ikäisen Jackin äänellä kerrottu romaani. Tarina kertoo Jackista ja hänen sisaruksistaan, jotka jäävät orvoiksi. Lapset joutuvat selviämään itsekseen vanhempien kuolemasta ja elämästä kuolemien jälkeen. Kiinnostuin romaanista Susa P:n postauksen luettuani.

Minä luin Sementtipuutarhan kuvauksena yksinäisyydestä, irrallisuudesta, eristäytymisestä, ulkopuolisuudesta. Jo teoksen nimi ja puutarhan kuvaus romaanissa kitkee ympäriltään kaiken kauniin ja elollisen pois.

Jatkossa tulee joitakin juonipaljastuksia.

Jackin isä luopuu pikkuhiljaa rakkaan puutarhansa vaalimisesta, joka on käynyt hänen voimilleen. Isällä on ollut puutarhaansa kontrolloiva suhde: hän valitsee kukat symmetrisyyden perusteella, polut olivat epäkäytännöllisiä ja vain naapuritonteilla rehottavat rikkaruohot. Lopulta puutarhan päälle valetaan betoni, jotta puutarhan kunnossapito olisi helppoa. Puutarha edustaa kirjassa perheen yhtymäpintaa ulkopuoliseen tai julkisivua. Betonin valu on äärimmäinen konsti kontrolloida puutarhaa, ulkopuolisia ihmissuhteita: puutarha kuoletetaan, kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa lopetetaan. Lasten isälleen osoitettu, epäonnistuneeksi osoittautuva vitsi kertoo paljon:

- Näin tänään puutarhassa jotain ihan järkyttävää.
- Ai mitä? Julie kysyi
- Kukan.

Koko perhe on eristäytynyt muusta maailmasta. Lapset käyvät kyllä koulua, mutta sekin loppuu vanhempien kuoltua. Vanhemmilla ei ole ystäviä eikä läheisiä sukulaisia. Lapsienkin suhteet ikätovereihinsa ovat sattumanvaraisia paitsi kuopuksella Tomilla, jolla on yksi vakituinen leikkikaveri. Vanhimmalla, Julialla on myös poikaystävä, mutta sekin suhde saa karun lopun. Oikeastaan kaikki perheen toimet eristävät heitä muusta maailmasta entisestään. Naapurustokin on raunioitunutta ja purettua lähiötä. Kaukana siintävät kerrostalojen valot. Lapset saavat elellä talossaan ja sementtipuutarhassaan siis rauhassa.

Lukijana teoksen edetessä aloinkin koko ajan entistä kovemmin toivoa, että joku ulkopuolinen puuttuisi lasten irrallisuuteen ja yksinäisyyteen. Muutama ulkopuolisten murtautumismahdollisuus joko torjutaan tai ne kaatuvat mahdottomuuteensa. Romaanin miljöökin pysyttelee miltei läpi koko tarinan sementtipuutarhan ympäröimässä talossa tai puutarhassa. Koko perhe ikään kuin käpertyy taloon. Jopa äidin ruumis piilotetaan kellariin ja valetaan sementtiin. Tästä syntyy tietysti suuri lasten välinen salaisuus, jota pitää varjella ulkopuolisilta. Yksinäisyys, erillisyys vain kiristää otettaan.

Sementtipuutarha on toivoton kuvaus ulkopuolisuudesta. Lopussa ei pilkahda toivon valo, vaan päin vastoin lasten välinen suhde muuttuu insestiseksi. McEwanin tyyli on toteavaa. Kertojana oleva Jack ei puhu tunteistaan vaan havannoi ja kertoo näkemästään ja kokemastaan niin kuin ne tapahtuvat. Sementtipuutarha kannattaa ehdottomasti lukea. Siitä jää paha olo.