Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Rakenna itsesi tai rakenna joku muu,
niin kuin haluat valheen olevan, kielii kirjan kansi aurinkoterassilla.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like. 2012.



Kun kyyhkyset katosivat -hypetyksen terä on taitettu, minä matkustan etelän aurinkoon ja otan mukaani Sofi Oksasen uusimman romaanin. Hullua, ajattelisi joku. On nimittäin aivan totta, että Kun kyyhkyset katosivat ei ole mikään helppo ja sujuva lomakirja. En tosin oikein tiedä, mitä "lomakirja" oikeastaan tarkoittaakaan. Luen, mitä minua miellyttää, oli loma tai arki.

Sain kaksi matkaa. Teneriffa antoi minulle lepoa ja lämpöä. Kun kyyhkyset katosivat taas vei minut Neuvosto-Viroon ja sen pelon- ja ankeudensekaiseen harhaisuuteen. Teneriffa on keltainen ja vihreä, Neuvosto-Viro ruskea ja harmaa. Teneriffa on aurinko ja ilo, Kun kyyhkyset katosivat on pimeä ja epäilys.

Ne sopivat yllättävän hyvin yhteen täydentämällä toisiaan! Kun kyyhkyset katosivat -sivujen välissä on Atlantin rannan mustaa hiekkaa. Mikä sinne paremmin sopisi? Ehkä kyyhkysen untuva?

Tiesin aloittaessani, ettei Kun kyyhkyset katosivat päästä helpolla. Edetessäni mietin, saako loma minut tosiaan niin sekaisin, etten pysy tarinan mukana. Vaihtelevat kertojaäänet sekaantuivat, henkilöhahmot tuntuivat kaukaisilta. Jatkoin rohkeasti ja huomasin yhtäkkiä ahmivani tarinaa. Se ei päästänyt enää irti.

Halusin Juuditin hankaliin pöksyihin, halusin tehdä aviorikoksen kelvotonta virolaisaviomiestäni kohtaan, halusin haistaa kyttäyskeikalta sydämeen kiinni sulaneen saksalaissotilaan univormun tuoksun ja kuulla gramofonin rahinan 40-luvulla, kamalien tapahtumien katveessa.

Juuditia vastapäätä istui saksalainen upseeri, mutta väärä. Oikea saksalainen nautiskeli kahvia salin toisella puolella rapistellen sanomalehteä ja imeskellen piippuaan. Miehen tyhjänä sykkivä kauluslaatta hiersi Juuditin silmäkulmaa, Juuditin hiestyneet sormet tarrautuivat tuolin käsinojiin, hänen rinnassaan jyskytti eikä hän tiennyt mitä sanoa. Kuuma suklaa Juuditin edessä höyrysi, kämmen luiskahti käsinojalta, hikihelmi pyörähti ylähuulelle ja otsan takana avautui sanaton aukko eikä hän kaivannut enää Vakuutusseuran talon sota-ajan pimentämiä neonvaloja, katulamppuja, hän oli syttynyt itse. Hänen sielunsa oli joutunut voimakkaaseen liikkeeseen ja häneen oli hulmahtanut suuri halu saada olla yhdessä juuri tämän hänen edessään istuvan saksalaisen kanssa. Sydän oli holtittomassa tilassa, posket rusottivat kuin hän olisi vielä neitoiässä ja tietämätön haluistaan ja polvitaipeet olivat kosteat huolimatta lattialla palelevista, vain sukkien peittämistä jaloista. 

Hän voisi vielä nousta, jättää hänelle leivospihdeillä keksiä tarjoavan miehen (--), mutta hän oli jo kääntänyt kasvonsa väärää miestä kohti, kääntänyt kasvonsa, katsonut miestä silmiin ja vielä pahempaa - miehen suun kääntyessä hymyyn Roland ja tehtävä ja nimettömään hautaan haudattu Rosalie, kaikki se mitä oli ehtinyt tapahtua viimeisten vuosien aikana, olivat unohtuneet. Hän oli unohtanut pommit ja teillä makaavat ruumiit, koppakuoriaiset ja kärpäset ruumiiden kimpussa, epätoivoiset rasvapurkkikaupat, aviosäätynsä ja siihen kuuluvan säädyllisyyden. Hän oli unohtanut senkin, että oli sukkasillaan, että hänen kenkänsä oli juuri varastettu, ne ainoat, hän ei enää muistanut hulttiojoukkoa, joka oli sysännyt hänet maahan Taidehallin edessä ja temmannut kengät hänen jaloistaan. (--) (s. 136 - 137)

60-luvulla pelkäsin Juuditin kanssa kuolemaa ja lähimmäistä, epäilin itseäni. Mietin, mikä taakka virolaisilla on yhä kannettavanaan. Miten nykyvirolainenkaan voi luottaa naapuriinsa, sisareensa, puolisoonsa? Jos suomalaiset kantavat sodan mykkää varjoa harteillaan, virolaiset tietävät mitä tapahtuu, kun lähimmäinen pettää. Kun tietoa voi tehdä, kun salaisuuksia ja kadonneita ihmisiä, muuttuneita identiteettejä on liikaa. Kun kuka tahansa voi muuttaa elämäsi suunnan. Kun koko ajan pitää epäillä. Kaikkea.

Tämä postaus on loman jälkimainingeissa kirjoitettu. Tämä on yhtä helppo kuin on Kun kyyhkyset katosivat.

Pidin kirjasta kovasti. Se kosketti minua selittämättömällä tavalla ja vei minut järkyttävästi mennessään lintukodosta valheen valtakuntaan. Pidin myös jopa jossakin parjatustakin Oksasen kielestä. Tuntuu, että Oksanen on roiskinut kirjan kuin maalari vetelee paksun öljyvärinsä kankaalle ja saa vahvat viivat vakuuttamaan, lähes haisemaan:

Vaimo huojutti itseään edestakaisin oranssin kattolampun valokeilassa, takkimekon helma oli noussut vyötärölle, alushameen pitsit olivat tahraantuneet, kasvojen turvotus peittynyt takkuisiin hiuksiin ja levysoittimen pauhuun. Palava savuke kärysi tuhkakupissa tulipää hehkuen, Belyi Aist oli puolillaan, pöydän alle kekoontui märiksi nyyhkittyjä raidallisia miesten nenäliinamyttyjä. Parts veti oven kiinni hiljaa ja meni keittiöön. Askeleet olivat raskaat, lakanat saisivat odottaa. Hyvin sujunut tapaaminen Pagarilla oli ehtinyt tuudittaa hänet naurettavaan toiveikkuuteen. Hän oli vain toivonut, toivonut niin kovasti, että he voisivat lähteä illanviettoon yhdessä, avioparina. Hän oli typerys. (s. 102)

Kun kyyhkyset katosivat antaa hurjan monitasoisena kirjana pureskeltavaa paljon enempäänkin, mutta jätän lomafiilistelyn nyt tähän ja linkitän tähän muutaman blogin, jossa myös Kyyhkyset on luettu. Niistä voi lukea lisää, mistä on kysymys ja miten toisella tapaa kirjan voi ottaa vastaan:

Ilselä
Vielä yksi rivi
Luettua
Kirjoihin kadonnut
Lukutuulia
Nenä kirjassa
sekä ylläkin linkitetty Opuscolo

Tähtiä: 4/5

Kirjan www-sivut

Kun kyyhkyset katosivat tunkee väkisin lasten- ja nuortenkirjojen väliin. Lanu-teema jatkuu kuitenkin blogissa vielä ainakin parin kirjan verran, ja tietysti lasten ja nuorten kirjat pysyvät täällä ihan vakiona jatkossakin, mutta jäävät ensi vuonna taas hieman vähemmälle. Huomaattehan myös, että lasten- ja nuortenkirjoja palkittiin vasta kirjablogistaniassa?