Laura Lindstedt: Oneiron

Pitkästä aikaa - eikä suotta! Upea lukukokemus. Teksti on tehty alunperin Nousu.net -kulttuurijulkaisua varten. Käykääpä tutustumassa sivustoon!

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. 4. painos. Teos. 2015.

Seitsemän erilaista naista, Ulrike, Wlbgis, Maimuna, Rosa Imaculada, Polina, Nina ja Shlomith, tapaavat toisensa tilanteessa, josta heidän tulee ottaa yhdessä selvää. Käy ilmi, että naiset ovat kuolemanjälkeisessä valkoisessa välitilassa. He sovittavat elämäänsä ja kulkevat yhdessä matkan, jonka Laura Lindstedt on piirtänyt toiseen romaaniinsa Oneiron niin syvin kynänvedoin, että teos palkittiin Finlandialla marraskuussa 2015.

Oneironia voi epäilemättä luonnehtia feministiseksi romaaniksi. Teksti kuljettaa lukijaa naisen nautinnosta sen kieltämiseen, naisen kehon kuvaan, rooleihin, kauneusihanteisiin ja puhtauskäsityksiin, äitiyteen ja naisen kohtaamaan henkiseen, fyysiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan. Kullakin naisella on kerrottavanaan oma elämänpolkunsa, ja jokaisen on lyötävä lopulta kuoleman kanssa kättä. Kuolema on Oneironissa lempeä: se on höyhenenkevyt kokemus sen jälkeen, kun kohtaloa uskaltaa katsoa silmästä silmään. Tämän vuoksi en suosittelisi kirjaa itsetuhoisia ajatuksia hautovalle. Kuolema on Oneironissa lohtu.

Tarina on fantasiaksi hämmästyttävän uskottava, vaikka se ei suostu oikeastaan minkään meidän maailmamme lainalaisuuksiin. Oltiinpa kuolemanjälkeisessä ajattomassa maailmassa, Brooklyn Bridgellä, moskovalaisessa teatterissa, kibbutsilla tai brasilialaisessa lähiössä, miljöö elää ja tarina vyöryy syliin. Henkilöhahmot muuttuvat sivu sivulta läheisemmiksi, ja lukija alkaa toivoa saavansa omaksi viimeiseksi seurueekseen juuri nämä naiset eri puolilta maailmaa. Lopussa jää ikävä. Ihan niin kuin silloin, kun joku läheinen kuolee.

Oneiron onkin opus paitsi kuolemasta, myös luopumisesta ja sovittamisesta. Se on kysymättömien kysymysten ja selvittämättömien asioiden kirja. Teos kuljettaa lukijaa seitsemän naisen askelissa samaan aikaan, kun se haastaa tutkimaan omia haarautuvia elämänpolkuja. Se kuvaa myös siitä, miten käy, ellei kuolemassakaan pysty kohtaamaan omaa kohtaloaan.

Naisten tarinoiden lomassa Oneiron tarjoaa soljuvasti paljon kiinnostavaa knoppitietoa. Lindstedt on kirjoittanut teosta kahdeksan vuotta, ja se näkyy perusteellisuudessa. Hän tehnyt tarkkaa työtä erityisesti tutkiessaan juutalaista perinnettä, kulttuuria ja elämäntapaa. Mukana on muutakin, esimerkiksi kiinnostava tarina Otto Eppersistä. Eppers hyppäsi seitsemäntoistavuotiaana Brooklyn Bridgeltä ja selvisi tempauksestaan naarmuitta, toisin kuin monet muut itsemurhan sillalla tehneet tai sitä yrittäneet. Eppers sai kuitenkin muiden tavoin syytteen itsemurhan yrityksestä, vaikka kuten Lindstedt kirjoittaa, eikö itsemurhasta selviäminen jo ole sitä yrittäneelle pahin rangaistus, minkä voi saada. Tai anekdootti kuolemaan tuomittujen viimeisestä ateriasta: vankilakokin mukaan se on pitkään ollut – aika mielikuvituksettomasti kenties – juustohampurilainen ja ranskalaiset perunat. Kuolema myllää kerrontaa Oneironissa jatkuvasti eri suunnista.

Oneiron on yhdellä sanalla runsas niin sisältönsä kuin ilmaisunsa puolesta. Oneiron ei siksi kenties olekaan teoksista helpoimpia, mutta ehdottomasti palkinnon arvoinen mestariteos, jota on hankala tiivistää tai lokeroida. Jokainen lukija muodostaa siitä oman kokonaisuutensa. Kieli on paikoin lyyristä ja ilmaisu alusta loppuun monipuolista, jopa monikielistä. Teosta täydentävät monet suorasta kerronnasta poikkeavat tekstityypit, kuten kuolinilmoitus, puhe ja työpaikkailmoitus. Niiden kautta muun muassa henkilöhahmot monitahoistuvat ja kuolema saa uusia merkityksiä.

Oneiron on täydellinen kirja kaikille, jotka uskaltavat avata sen sivut ennakkoluulottomasti ja vastaanottaa nerokkaasti rakentuvat aallot, jotka välillä tyrskähtävät terävästi ja voimalla, välillä lempeästi kuin kevättuuli. Lukeminen jättää joka tapauksessa jälkeensä levollisen mielen. Helppoa selkeärakenteista lukemista etsivälle Oneiron ei ole nappivalinta, mutta kokeilemisen arvoinen jokaiselle.

Tähtiä: 5/5

Saattaa olla, että tämä blogi päivittyy laiskanlaisesti jatkossakin!

Jenni Linturi: Isänmaan tähden (äänikirja)

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos 2011. Äänikirja BTJ. (Lukija Jukka Peltola.) 5 cd:tä. Kesto 6 t 26 min.

Jenni Linturin Isänmaan tähden seuraa nuorten miesten intoa lähteä SS-joukkoihin taistelemaan rinta täynnä isänmaallisia aatteita. Nuoret miehet, Antti ja kumppanit, etenevät kirkasotsaisina kohti rintaman tositoimia ja tankkaavat saksan epäsäännöllisiä verbejä sellaisella vimmalla kuin nuoret uroot vain voivat. Pian heidän eteensä leviää sodan kauheus, kaameus ja toivottomuus monisäikeisenä verkkona, joka on ottanut heistä otteen. Sodassa ei tunnu olevan sankareita.

Ennen pitkää miehet kotiutuvat mutta varjot seuraavat mukana. Äänikirjasta on mieleen jäänyt katkelma, jossa pohditaan sitä, että monesti ajatellaan sodan kovettaneen suomalaiset miehet, jolloin nämä eivät pystyneet olemaan läsnäolevia isiä lapsilleen tai puolisoita vaimoilleen. Sota kuitenkin pehmitti miehet, Isänmaan tähden väittää. Sota vei nuorten miesten poikuuden. Sodan jälkeen oli sitten oltava kova, ettei maailma olisi vienyt heiltä miehuuttakin. Niin. Niinpä. Se on pitkä aika olla kova.

Isänmaalliseen hengen, sodankäynnin ja jälleenrakentamisen maisemaan värittyy erittäin taidokkaasti dementiapotilaan mielenmaisema. Välillä sotaa käydään sairaalahuoneessa, jossa veteraani Antti sairastaa ja elää yli puoliksi menneisyydessä. Välillä sota on aidosti takaumaa, välillä taas ollaan kirkkaimmin kuvin sairaalahuoneessa, jossa ovat läsnä myös huolestuneet Antin läheiset. Linturi sekoittaa nokkelasti todellisuuden ja menneisyyden hahmot Antin näkökulman kautta toisiinsa. Menneisyyden useat Erkit hämäävät, mutta kenties aseveljissä moni vaikutti univormussaan Erkiltä kuin Erkiltä. Kenties oli ihan sama kuka Erkeistä kaatui, kuka ratkesi ryyppäämään, kuka tappoi.

Jenni Linturi on tehnyt esikoisteoksessaan mielettömän matkan vanhan sodankäyneen miehen pään sisälle. Jos on mahdollista kuvitella, niin dementia vaivaa ja sotkee todellisuutta juuri siten kuin Linturi sitä kuvaa. Todellisuus sekoittuu muistoihin, jotka vääristyvät, venyvät, pilkistelevät ja iskevät missä tahansa. Samalla Isänmaan tähden on taas myös yksi sotakirja, mutta oikein raikas sellainen. Ääni on lähtökohtaisestikin erilainen, kun kirjoittaja on nuori ja nainen. Sota on tärkeä aihe, ja on hienoa huomata, että uudet sukupolvet muovaavat siitä omannäköisiään teoksia. On tullut muun muassa Ketun Kätilö ja Hilvon Viinakortti, joka sekin on minulla hyllyssä odottamassa.

Äänikirjatoteutus on selkeä, mutta ehkä Isänmaan tähden ei ole parhaimmillaan äänikirjana. Lukijan ääneen kaipasin myös lisää väriä ja eläytymistä. Teos on ollut Finlandia- ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Tähtiä: 3/4

Linturin esikoisen on kuunnellut myös Kirsi Kirjanurkassaan.

Petri Tamminen: Enon opetukset (äänikirja)

Petri Tamminen: Enon opetukset. Äänikirja. 2007. Otava. (3 cd:tä.)


Miksi ihmeessä minä oikein luen näitä mieskirjoja?

Luenko siksi, että suomalainen mies on minulle aina ollut mysteeri?
Luenko siksi, koska Turkan Häpeä käänsi aikoinaan raiteet tännepäin?
Vai siksikö luen, että haluan kasvattaa muutenkin liiaksi paisunutta myötätunnon määrää?
Vai muuten vaanko olen tylsämielinen, kun eihän näistä mitään ymmärrä, niin kuin ei miehistäkään, ja minun pitäisi lukea jotakin ihan muuta!?

Finlandia-ehdokkaana ollut Enon opetukset on kirja päähenkilön identiteettivajeesta. Kertojaparka ei tunnu olevan kotonaan missään - vähän sanoin kuin Röyhkän Avecissa. Ote on kuitenkin Aveciin verrattuna toinen. Enon opetuksissa päähenkilö tuntee puhtaasti olevansa luuseri, kun Avecissa kertoja edes yritti olla leuhkaa jätkää. Yhtä kaikki, taas koetetaan selvittää, mitä miehiä sitä oikein ollaan. Kirjan nimen mukaisesti enolla on tässä tehtävässä merkittävä rooli.

Kaikesta puuttuvasta testosteronista huolmatta Enon opetukset on kiva kirja. Ei se järkeä vie, mutta kyllä sen kanssa työmatkoja ajelee. Kirjassa luodaan oivallisesti jännitettä kertojan sielunelämän ja Brittein hovin avioliittojen välille. 80-luvun nuori Diana-vimma kääntyy 2000-luvun arkiseksi ja kypsähköksi Camilla-realismiksi ja viiltää kuvan kertojan hajonneeseen avioliittoon. Enon opetukset onkin yllättävän surullinen kirja, jossa kuitenkin huumorin kukkakin yrittää kukoistaa kitukasvuisina pilkahduksina.

Mutta en minä mitään miehistä ymmärrä edelleenkään! Isäsuhde on tietysti tässäkin kirjassa toivoton, avioliitto väljähtynyttä väärinymmärrystä. Elämä on jossain muualla, ja valinnat ovat vääriä. On kurjaa, mutta pientä väliaikaista lohtua tuo naiset ja viina, tosin olo on niiden jälkeen entistä lamauttavampi.

Äänikirja on kelpo toeutus. Lukija Esa-Matti Pölhö onnistuu olemaan sopivan surkea pitkin matkaa.

Sitaattina jäi mieleen pysäyttävä lause, jonka näppäilen tähän vähän sinnepäin ulkomuistista: "Sitäkö eno koko elämänsä minulle yritti kertoa, että tällainen mies hän oli."

Siinäkö ne enon opetukset olivat? Lue itse.

Tähtiä 3/4.

Petri Tamminen avaa Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteen vihdoinkin minunkin osaltani! Jei!

Enon opetuksista ovat kirjoittaneet myös
Lumiomena
Lurun luvut ja
Kaiken voi lukea.

Huorasatu

Laura Gustafsson: Huorasatu. Intokustannus. 2011.

Huorasatu on kirja, jota veikkasin Finlandia-voittajaksi lähikirjastoni leikkimielisessä kisailussa siinä vaiheessa, kun en tiennyt yhdestäkään Finlandia-ehdokkaasta vielä oikeastaan yhtään mitään. Nimen perusteella Huorasatu olisi Finlandiansa ansainnut. Onhan se nimi niin provosoiva, erottuva, maukas ja lukemaan suorastaan sisäänheittävä, että. Eikä sisältökään huonoksi osoittautunut!

Huorasatu kertoo Millasta ja Kallasta ja Afroditesta sekä muutamasta muusta Kreikan mytologian keskeisestä hahmosta. Afrodite on niin kaunis ja 'nainen' kuin vain nainen voi olla, ja Milla ja Kalla puolestaan prostituoituja. Ainakin niin kauan, kuin jaksavat. Vilahteleehan joukossa tuttujakin, kuten eräästä toisesta huorasadusta tuttu Richard Gere. Juonta ei tarvitse sen kummemmin referoida, sillä se ei ole niin merkityksellinen kuin kirjan muu sisältö.

Gustafsson kirjoittaa revitellen ja rohkeasti, eri genrejä sekoitellen. Dramaturgiaopiskelijan tekstiä on nautinto lukea: dialogi kulkee hengästyttävästi ja yllätyksellisesti. Missään kohtaa juttu ei töksähdä. Kerrontaa on kiinnostava seurata, ja useat kohtaukset kulkevat kuin elokuva. Se on tässä hyvä. Välillä vauhdista huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, meinasin kyllästyä tai puutua, mutta silloin juuri kiinnostus taas heräteltiin.

Vielä parempaa kirjassa on sen pinnan alla kelluva sanoma: naiset ovat edelleen yhteiskunnassa sorrettuja ja roolinsa vankeja. Huorasatu ei päästä lukijaa tässä helpolla. Se roiskauttelee silmille kuvia ja tunnelmia naisiin kohdistuvasta henkisestä ja ruumiillisesta väkivallasta. Se kärjistää henkilöhahmoja niin, ettei tekstin tarkoitus jää epäselväksi. Se pukee sanoiksi naisten ajatukset, vihan, toiminnan. Se on niin kärkäs, että siitä on helppo ärsyyntyä tai edes tuomita teiniangstiksi. Teinit ovat muuten ehdottomuudessaan joskus enemmän oikeassa kuin me muut!

Paitsi naisten asiaa Gustafsson käsittelee kirjassaan myös eläinten oikeuksia. Ihan ok, mutta aihe saattaisi paremmin pärskähdellä omassa teoksessaan. Nyt tietysti eläinten ja naisten kohtelu rinnastuvat myksitävällä tavalla, mutta naisista olisi asiaa kyllä painavasti ilman elikoitakin.

Aivan mahtava kirja! Tämän tarpeessa olin. Laura Gustafssonin esikoisteos on rohkea raikas kumartelematon. Suosittelen vaikka piristysruiskeeksi!

Ai niin, miksi tämä on satu? No, kun loppu on onnellinen ja hyvä voittaa. Niin kuin sadussa, ei oikeassa elämässä.

Tähtiä: 4/5

Huorasatua on makustellut blogissaan ainakin myös Erja, Booksy, Mari A., Katri ja Noora. Lukekaa ehdottomasti tuo Lasse Koskelan vastarevittely!

Osallistun Huorasadulla Tea with Anna Karenina -blogin Rumat kapinalliset -lukukaasteeseen.

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Tämä ei ole viinimainos, vaan intertekstuaalinen kikka.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Atena. 1997.

Ajattelin että ikuisesti naiset ovat saaneet elää raiskauksen ja hyväksikäytön pelossa. Vuosituhansia niitä on myyty miesten tarpeiden mukaisesti kuin karjaa tai esineitä. Näin Soilikin olemattoman kokoisena kyyhöttävän sänkynsä reunalla ja häpesin sille aiheuttamaani tuskaa. (s. 226)

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni on kertomus herännäispiirien pedofilisestä insestistä, sen seurauksista ja vaikutuksista uhrin lähipiiriin ja elämään. Aihe on todella rankka, ja sen mukainen on Ravilon kielikin.

Sen nännit olivat juuri sellaiset, jotka olin pornovideoista valinnut: pienistä nännipihoista nousivat vaaleanruskeat herkut. Otin toisen suuhuni, kuljetin kieltäni nännin ympäri, lipsutin sen päätä. (--) Käteni vapautuivat haparoimaan tietä sen kaikkeinpyhimpään, eikä se ollut piilossa vaan tyrkyllä.
Se sulki jöötin käteensä, työnsi esinahan taakse, kutitti sormella terskan reunaa, painoi kevyesti peukalolla aukkoa ja huohotin himosta. (s. 16)

Tämän Ravilon Finlandia-ehdokkaanakin olleen teoksen alku oli niin suoraa tekstiä, että vaikken kavahda arkoja aiheita enkä ronskiakaan kieltä, melkein luovuin tarinasta. Mietin, onko kirjassa muuta kuin suorasukaista seksin kuvausta, pornon suurkuluttajan unelmia ja niiden täyttymyksiä. Kannustin kuitenkin itseäni jatkamaan toiveikkaana, sillä arviot Mesimarjani, pulmuni, pääskyni -teoksesta ja tämän Finlandia-ehdokkuus olivat omiaan houkuttelemaan kulkemaan eteenpäin.

Jatkaminen todella kannatti! Ravilo taikoi silmieni eteen liikuttavia ja raastavia ihmiskohtakoita, hirveyttä ja raakuutta, välinpitämättömyyttä ja kiihkoa, toisaalta vilpittömyyttä ja epävarmuutta. Ravilon mukana oli helppo olla heikomman puolella, joskaan se ei ollut selvää, kuka on milloinkin heikko, heikoin. Juoni kulki ja kieppui, kaikki ei ollutkaan itsestäänselvää. Tapahtumat etenevät kiinnostavasti samalla, kun yhteiskunta muuttuu luokkayhteiskunnasta nykyiseen, jossa Kokoomuskin kertoo kirkkain silmin olevasnsa työväenpuolue. Tässä ajan virrassa Mesimarjani, pulmuni, pääskyni tuo kipupisteitä esiin, ja voimme miettiä, kuinka paljon nyky-yhteiskunnassamme on vastaavaa ennakkoluuloisuutta:

(--) Eihän se voinut olla mahdollistakaan, että aikuinen mies ja lapsi joka oli alle kymmenen... oliko semmoisesta ikinä kuultu.
Illalla pastorin lähdettyä seurakuntataloon pitämään hartaushetkeä jota Sääskivedellä kutsuttiin seuroiksi ruustinna soitti äidilleen, joka sanoi Elinalla aina olleen taipumusta liioitteluun: ei lapsen puheita  kannattanut niin vakavasti ottaa. (--) eikös se ollut se kotiapulaisen avioton poika, mistä tiesi millaiset perintötekijät oli äidiltään saanut.
"Äiti", ruustinna tuskaili, "tämä Maija on ollut neljäntoista, kun hänet on raiskattu ja hän tuli siitä raskaaksi. Eihän nelitoistavuotias voi kovin paheellinen olla!"
"Voi voi sinua Elina rukka, sinä sitten jaksat olla sinisilmäinen. Piiat ovat epäsiveellisiä jo syntyessään ja poika on perinyt huonot taipumuksensa äidiltään. (--)" (s. 90 - 91)

Hilkka Ravilo on toiminut elämänsä aikana lukuisissa eri työtehtävissä ja on lapsuudessaan elänyt körttiläispiireissä. Tausta näkyy tarkkanäköisyytenä ja toisistaan hyvin erilaisten ihmisten luonnollisena ja elävänä kuvauksena. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni on epäilemättä tärkeä kirja, ja se on tehty taiten.

Suosittelen tätä kaikille, jotka eivät kaihda hankalia aiheita. Itse aion lukea ehdottomasti lisää Raviloa, vaikka monia hänen kirjojaan kuvataan dekkareiksi. Tulen nyt viimein kuitenkin ylittämään dekkariestoni!

Tähtiä: 4/5

Kiitos kirjablogien - ilman tätä verkostoa en olisi ehkä koskaan kuullut Ravilosta. Hänestä on aiemmin kirjoittanut ainakin Jori, Booksy, Kirsi ja Salla, joka onkin ansiokkaasti koonnut postauksessaan Ravilon koko tuotantoa.

Jotkut arviot ovat olleet eri mieltä. Itse kuitenkin näen ronskin kielen ja elämän raadollisuuden suorasukaisen kuvauksen tukevan tämän teoksen ihmiskuvausta. Lukijan on luovuttava omista estoistaan ja päästävä näkemään surulliset ihmiset kirjoituksen pinnan alta.



Luin Mesimarjani. pulmuni, pääskyni osana Morren emännöimää Kuusi kovaa kotimaista -haastetta ja Nooran vetämää Rumat kapinalliset -haastetta.