Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Kansi: Make Copies, kannen kuva: Anni Halonen

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja. Ntamo. 2013. (259 sivua.)

On verevä Anna, jota pahoinpitelee ja alistaa Veikko.
On puutuneessa avioliitossa elävä Herman, joka tulisesti palvoo Annaa.
Pintanaarmuissa jonkinlaista Annan ja Hermanin rakkaustarinaa kertovat vuoroin tarinansa päähenkilöt. Lopulta kyse ei taida rakkaustarinasta ollakaan. On vain Annan tarina, ja se on karmaiseva.

Pintanaarmuja on Maaria Päivisen kolmas pitkä proosateos. Ensimmäinen, Silja ja Mai, oli hurja kirja, jonka Moskovan aseman muistan varmaan lopun ikäni, vaikka en ole sillä käynytkään. En tiedä vieläkään, olivatko Silja ja Mai yhtä vai kaksi eri ihmistä. 

Toinen, Rakastan sinua nuori mies, on jäänyt minulla toistaiseksi lukematta muun kirjainvirran vuolaudessa. Minulla on siitä vahva mielikuva, että pitäisin siitä.

Tämä kolmas on nyt tässä. Tarina on vahva. Kieli Päiviselle tyypillistä, lyyristä, merkityksiä tihkuvaa pulpuntaa. Aihe jälleen korostetun naisellinen. Aiheena on naisen elämä ja naisen vaikeat valinnat vapautensa tähden, vaikka toinen kertojaääni onkin mies. - Ehkä siinä seikka, mikä loitonsi minua Pintanaarmuista: Annan kolmannessa persoonassa kirjoitettu osuus oli samaäänistä Hermannin yksikön ensimmäisen kanssa. Se oli yhtä lyyristä, yhtä likistä. 

Ja minä rakastin kun hän vihasi. Kiihotuin edestakaisin. En ollenkaan ihmetellyt, että maailma oli tuhon partaalla, kun pelkkä yksittäinen henkilö saattoi saada sen niin sijoiltaan. Meitä oli vain hän ja minä, koko muu maailma tärähteli pirstaleiksi ikkunan takana, ja hän katsoi minua.
Minä katsoin häntä.
Meidän välillämme pitkä matka, ja vain minä rakastin. (s. 85 - 86)

Toisaalta kuitenkin pidän Päivisen pulpunnasta. Välillä ihmettelen, kuinka joku voi sanoa niin kauniisti tai merkitsevästi. Siksi luonnehdin jälleen Päivisen tyyliä proosarunoksi. Se on niin tiivistä ja kuperaa, kuin ajatus, että sen lukeminen ottaa aikaa, mutta palkitsee seuraajansa. Tällaisia kirjoja ei mahdu kahtakymmentä tusinaan, vaan ne vaativat ja ottavat tilansa muun kirjallisen maiseman osana harkitusti. Pintanaarmuja on kuin näyttävä koru, joka ei pärjää suurikuvioisen leningin kanssa samassa tyylissä. Lukija miettii jälleen: kuka oli kuka? Oliko vain Anna ja Annan mieli, vai oliko myös miehet? Päivisen kirjojen henkilöt selvästikin kiusaavat minua!

Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka pitävät vahvoista feminiinisistä kertomuksista ja lyyrisestä kielestä. Tämä on rankka kirja, jonka tuskan kielelliset valinnat pitävät kuitenkin kyllin loitolla. Veri ei roiskahda aivan päin, vaikka pisaroita pirskahteleekin.

Tähtiä: 3/5

Pintanaarmuista ovat kirjoittaneet ainakin myös Villasukka kirjahyllyssä, Lukuhoukka, Leena Lumi, Elegia ja Morre.

EDIT 5.4.: Pintanaarmuja tuli minulle luettavaksi Maaria Päiviseltä itseltään. Tunnemme toisemme blogiystävyksinä. Maaria Päivinen kirjoittaa Helmi-Maaria Pisara -blogiaan TÄÄLLÄ. Kannattaa kurkata! Maaria kirjoittaa blogia myös Regina-lehdessä kirjailijan päiväkirjan muodossa.

Silja ja Mai

Maaria Päivinen: Silja ja Mai. Ntamo. 2010.

Silja ja Mai on Maaria Päivisen lupaava esikoisteos. Lyyrinen teos kertoo Siljan äänellä rakkaudesta ja muun elämän pyörityksestä. Mai on Siljan alivuokralainen, ystävä ja rakastettu - hyväksikäyttäjä, vihollinen ja riistäjä. Välillä Siljaa ja Maita lukiessa naisten persoonat liukuvat päällekkäin niin, että luin sujuvasti Maista ja Siljasta yhtenä henkilönä, jossa on kaksi erilaista, keskenään kamppailevaa puolta: kun toinen sotkee, toinen siivoaa ja natisee. Silja ja Mai on kasvutarina, jossa naiseus on pääosassa.

Silja ja Mai on korostuneen feminiininen teksti. Silja on nuori nainen, joka etsii ja vihaa itseään. Hän laittaa itsensä alttiiksi elämälle ja polttaa siipiään. Teos käyttää ilmaisullisina voimasanoina naiseuden tunnuksia, kuten kohtua ja vaginaa. Rinnat ovat kerronnan tärkeä motiivi. Silja ajelee tai jättää ajelematta kainalokarvansa, pyyhkii kuukautisverta ja ajattelee raskautta. Miehet ovat hyväksikäyttäjiä ja kummajaisia, jotka ilmestyvät vaatimaan ja käyttämään, ja nainen on heille objekti. Kaikki tämä tekee Siljasta ja Maista juuri sellaisen kauniinvoimakkaan tarinan, jonka tarpeessa olin ennen kepeintä kesää.

Siljan ja Main kieli on kaunista ja välillä liikuttavan oivaltavaa. Teoksen lukeminen ei jatkuvasti ole monisävyisen ilmaisun vuoksi helppoa, mutta se ei tässä teoksessa tärkeintä olekaan. Päivisen teos on proosaruno, joka tulee kokea. Tekstiin uppoutuu ja merkitykset jäävät mieleen sykkimään pitkäksi aikaa.

Ja hänen, jos kenen, oli tapahduttava; niin luki hänen kämmentensä elämänviivoissa - jotka olivat kaarevat, tylpät - niin luki hänen navassaan; katkaistussa, kylmässä poukamassa. Hän sammutti rovion lasillisella vettä.

Teoksen nautittavin osuus oli osa II, jossa Silja on Moskovassa välillä seuranaan matkakumppaninsa, rakastajansa M. Bulgakov, joka ei ole ainoa intertekstuaalinen viittaus tässä romaanissa. Silja on lähtenyt sijoiltaan etsimään itseään ja elämäänsä, mennyt pakoon Maita. Moskovan kuvaus on ainakin Moskovassa käymättömälle loistokasta: asemalla haisee rauta, Bolsoi-teatteri huokuu taidetta, katukuva on elävä ja ravintolat naurunremakkaa täynnä. Silja ja Mai nostatti minussa omalla karulla tavallaan matkakuumeen Venäjälle yhtä aikaa, kun opin pitämään Siljasta ja olemaan tyytyväinen hänen puolestaan.

Maaria Päivinen kertoo Pisara-blogissaan kirjoittavansa elääkseen toisenlaisia elämiä tai silti sitä samaa. Nyt tiedän, mitä Maaria tarkoittaa: Silja ja Mai on kaikessa lyyrisyydessään huikean elämänmakuinen teos, jossa Siljan arki astuu iholle ja tunkeutuu sieluun. Suosittelen kaikille, jotka haluavat kokea ja hakea elämyksiä tavanomaista lukuromaania painavammassa ulottuvuudessa. Itse jään odottamaan Päivisen toista!

Lisäys ja tärkeä huomautus 7.6.: Siljasta ja Maista on blogannut myös Hanna.