Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia. WSOY. 2006.


Vaikea, tosi kirja. Niin totta. Riistävän ristiriitainen ja raaka. Sitä on Viikkoja, kuukausia, joka kertoo kirjailija-ohjaaja Reko Lundánin sairastumisesta aivosyöpään ja kamppailusta sen kanssa. Se kertoo siitä, kun toivo hiippuu ja kun lohtua ei enää ole. On vain sopeuduttava. Kirjassa puhuu kaksi ääntä, Akin (Rekon) ja Minnan (Tinan). Kuinka he sairauden kokevat, ja heidän kauttaan kuvataan myös, kuinka suhtautuvat lapset ja muut läheiset.

Kirjan vahvuus on sen peittelemättömyys. Viikkoja, kuukausia kertoo sen, mitä todennäköisesti monen vakavasti kuolemansairaan ihmisen ajatuksissa liikkuu, miten sairaus murtaa, ja miten suhtautuu väsyvä, läheisin ihminen, kun elämä muuttuu painajaiseksi. Kirja pysäyttää miettimään, mitä elämä oikein on ja mikä siinä on lopulta tärkeää. On tärkeää olla tarvittu, rakastettu ja oikea ihminen sairaudenkin takana.

Kirja kuvaa epäilyksiä, järjen ääntä, järjettömyyttä ja epäuskoa:

Viikkoja, kuukausia... Mistä se lääkäri tietää? Se näkee magneettikuvan ja osaa laskea todennäköisyyksiä. Mutta minulla on projekti kesken. Enkä tarkoita nyt mitään kirjaa. Minun projektini on kaksi alaikäistä lasta! Kun sairastuin, ajattelin, että viisi vuotta on minimi. Silloin Kerttu olisi edes kymmenen ja Saara viisitoista. (s. 9)

Kirja kuvaa läheismmän omaa uupumusta, kun ei enää jaksaisi olla:

Äiti soitti kesken aamupalan, kutsui meitä kylään. Se kertoi ostaneensa uuden sohvakaluston. Valehtelin, että minulla oli työvuoro. En halunnut tavata ketään. Sosiaalisen elämän tarpeeni tyydyttyi tervehtimällä kaupan kassaa, bussikuskia, naapuria. Siinä oli se sananvaihto, joka oli minusta siedettävää. Puhelu hyvältä ystävältä sai minut uuvuksiin. En pystynyt vastaanottamaan läheisten myötätuntoisia ja rohkaisevia lauseita. En halunnut mennä ystävien tupaantuliaisiin, enkä varsinkaan katsomaan työkaverin vauvaa, joka oli tuoreen äidin mielestä ihanan helppo, nukkui yöt ja jokelteli suloisesti. Onni näytti koskettavan kaikkia muita paitsi minua. (s. 50)

Kirja kuvaa sitä, kun hoitoa pitäisi jaksaa, kun järki ja kohtuus sanovat muuta:

Lääkäri kävi kokeellisen sädehoidon mahdollisia sivuvaikutuslistaa läpi. Siihen oli kirjattu kaikki ihottumasta kouristuskohtausten kautta ennenaikaiseen kuolemaan. Minä allekirjoitin jokaisen paperin. Hyväksyin kaikki mahdolliset seuraukset. Kouristuskohtaukset? Kyllä. Ihottuma? Takuulla. En edes ajatellut, mitä kaikkia sairauksia ja vaivoja olin valmis kestämään. Mikä tahansa sairaus olisi tätä helpompi, lievitys kuolemantuomiosta. Tein kauppaa kuoleman kanssa, tämä oli Faustin sopimus. (s. 96)

Kirja kuvaa myös sitä, kun sairaudesta hetkeksi irti päästäminen on kipeä lohtu:

(--) Olin luvannut tytöille, että lähdetään retkelle suon yli järven rantaan. (--)
Huomasin etsiväni itselleni perusteluja, miksi en voinut ottaa Akia mukaan tänne. Mielessäni kyti koko ajan pieni itsesyytös, olinhan jättänyt sen vastoin tahtoaan yksin kaupunkiin. Aki vetosi, että tämä saattoi olla sen viimeinen kesä. Minun olisi pitänyt jaksaa enemmän, antaa sen tulla mukaan. Mutta miten voi samaan aikaan uhrautua ja yrittää elää omaakin elämäänsä? Aki oli aina korostanut, että piti olla rehellinen itselleen. Nyt se todellisuus, jossa minä elin, ei kelvannut sille. (s. 134 - 135)

Viikkoja, kuukausia on koskettava ja rehellinen kuvaus viimeisistä ajoista, luopumisesta ja kuoleman kohtaamisesta. On perin juurin ihmeellistä, että elämä kuitenkin jatkuu ja lopulta kantaa.

Tähtiä: 4/5

Teosta on luettu paljon myös muualla, esimerkiksi Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogissa ja Maija Kirjojen keskellä -blogissa ovat kirjoittaneet Lundánien tarinasta.

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus. (The boy on the wooden box. 2013. Suom. Annika Eräpuro.) Tammi. 2014.


Poika joka pelastui kertoo juutalaisen Leon Leysonin elämäntarinan kronologisesti alusta loppuun. Teos alkaa kirjoittajan juutalaisperheen ja sen olojen kuvailulla ennen toista maailmansotaa. Pääosan kirjasta kattaa sotakokemukset ghetossa, keskitysleirillä ja teollisuustyössä, joita kuvataan koululaispojan näkökulmasta. Lopussa kerrotaan hyvin pelkistettynä, mitä teoksen keskeisille henkilöille tapahtui sodan jälkeen, ja elämäkerralliseen tyyliin mukana on myös kuvia kirjoittajan elämän varrelta.

Leon Leysonin tarinan tekee kiinnostavaksi kaksi asiaa: toisen maailmansodan juutalaisvainot sekä takavuosina suureen suosioon nousseen Schindlerin lista -elokuvan juoni. Jokainen elokuvan nähnyt tietää, kuka oli Oskar Schindler ja mikä hänen roolinsa juutalaisvainojen ja toisen maailmansodan pyörteessä oli. Kaikki tietävät myös, kuinka tukalaa oli juutalaisilla 1940-luvun sotavuosina. Mikä Leon Leysonin osa tässä kokonaisuudessa on?

Poika joka pelastui -teosta voisi kutsua Anne Frankin päiväkirjojen veliteokseksi. Minusta se on kuitenkin vallan liikaa sanottu. Anne Frank kirjoittaa päiväkirjoissaan suoraan sydämestään tuntemuksiaan, ja näin hän piirtää eeteemme itsensä verevänä ja elävänä nuorena naisena. Sen sijaan Leon Leyson tyytyy kuvaamaan tapahtumia hyvin ulkokultaisesti passiivissa, ja huippuhetket hän ohittaa liian usein toteamalla, ettei "voi sanoin kuvata sitä hirvittävyyttä". Olisi kannattanut edes kokeilla löytää niitä sanoja, kirjoittamaan kun on ryhtynyt! Tällainen kieli jättää teoksen hyvin etäiseksi, ja voisinkin luonnehtia kirjaa helposti selostukseksi Leon Leysonin elämästä alusta loppuun.

Toki kirjasta sodan ja juutalaisvainojen kurjuuskin on ohuesti luettavissa. Kurjuus, ahdinko ja toivottomuus eivät tietenkään ole kirjojen itseisarvo, mutta jos vaino on kirjan aihe, sen tulisi näkyä. Leyson kuvaa muun muassa, miten juutalaisia nöyryytettiin täysin mielivaltaisesti:

Seisoimme pimeässä ja kylmässä tuntikausia; meidät laskettiin ja laskettiin uudelleen ja uudelleen, meitä solvattiin, uhkailtiin ja pahoinpideltiin umpimähkään, ja sitten meidät laskettiin vielä kerran ennen kuin työt viimein jaettiin. Työ oli sekä halpa-arvoista että vaarallista. Tavallisesti raahasin puutavaraa, kiviä ja hiekkaa uusien parakkien rakennustarpeiksi. Päivän päätteeksi saimme säälittävän annoksen vetistä soppaa. Sitten palasin parakkiin laverilleni parin tunnin levottomille unille, ennen kuin piina taas alkoi uudelleen seuraavana aamuna. (s. 123)

Myös nuoren pojan uhkarohkeus ja kenties naiiviuskin käy esiin muutamista tapauksista, joissa Leyson kertoo uhmanneensa kohtaloaan, onneksi kuitenkin positiivisin tuloksin. Lukijana kuitenkin jatkuvasti odotin kertomuksen alkavan toden teolla - luinkin kirjan parissa lyhyessä illassa ahmimalla - muitta koskaan se ei tarjonnut minulle täyttymystä, vaan tyytyi pysyttelemään loppuun saakka pintatasolla ja pitkälti passiivissa. Lopussa julkaistut Leon Leysonin muistolle osoitetut jälkeläisten puheenvuorot veivät lopullisesti maun koko kirjasta, olkoonkin kirjoittaja miten mahtava persoonallisuus ja loistava esimerkki selviytymisestä tahansa.

Siksi suureksi harmikseni ja isojen odotusten kanssa ajauduinkin ajattelemaan, että Poika joka pelastui ratsastaa Schindlerin nimellä ja toisaalta kurjilla sotakohtaloilla. Olen liikuttuneen iloinen Leon Leysonin, hänen perheensä ja kaikkien muidenkin sodasta selvinneiden puolesta, että heille kävi hyvin, toisin kuin monelle muulle kohtalotoverille. Tarinassa olisi ollut ainesta paljoon, mutta on kurja todeta, että tämä toteutus ei vakuuttanut. Teosta ei voi kiittää kirjallisista ansioista, mutta eräänlaisena selviytymistarinana sen voi ottaa. Kirjaa voisi sen tähden helppolukuisuutensa (ja pintatasonsakin) vuoksi suositella vaikkapa yläkoululaisille, jotka käsittelevät toisen maailmansodan aikaa ja ensimmäistä sotakirjaansa lukevalle sekä elämäntarinoihin ja muistelmiin auttamattomasti hurahtaneille tai hc-juutalaisvainofriikeille, joille koskaan maailmassa ei ole liikaa asiaa käsittelevää kirjallisuutta.

Tähtiä 2/5.

Kirja tuli minulle kustantajalta ennakkoon lukukappaleeksi - kiitos!
Teos julkaistaan Suomessa vainojen uhrien muistopäivänä 27.1.2014.

Ilkka Mattila: Egotrippi

Ilkka Mattila: Egotrippi. Aina matkalla jonnekin. Minerva 2013.

Mitäpä muuta lempibändinsä keikalta ostaa lukija kuin kirjan? Egotrippi konsertoi Oulussa varmaan kaupungin kiireisimpänä musaviikonloppuna marraskuussa, kun muita vaihtoehtoja olivat Scorpions, Eput, Juha Tapio, Jonna Tervomaa, Lauri Tähkä, Robin ja Ti-Ti-nalle! Minä valitsin tietysti Egotripin.

Keikka oli hieno, aivan sellainen kuin odottaa sopi. Suosikkikappaleitani tuli monta. Sain ilon jututtaa bändiä keikan jälkeen varsin pitkään, ja ostin tietysti kirjan. Se onkin oivallista fanikamaa.

Egotrippi kertoo bändin tarinan sen jäsenten ja lähimpien taustavaikuttajien suulla. Kirjassa on pitkiä lainauksia lainausten perään, ja sepä toimiikin hyvin. Joitakin yhteenvetoja ja siltoja Mattila on kertomusten väliin kasannut, mikä jouhevoittaa kerrontaa. Jokainen Egotripin nykyinen ja entinen jäsen on lisäksi saanut aivan oikeutetusti kertoa oman tiensä rokkariksi ja suosikkibändini riveihin. Basistin paikka on ollut tuulisin kaikista, mutta nyt tilanne vaikuttaa ainakin ulkopuolisesta mukavan staattiselta.

Kirjassa on myös valtavan hieno kuvitus. Kuvia on keikoilta ja studiolta sekä harvinaisemmistakin paikoista, kuten Knipin mummolasta. Mun kirjassa on lisäksi ihan mielettömän mageet nimmarit! Biisien taustoista olisin voinut lukea kirjasta enemmänkin.

Kirja on paitsi bändin tarina Suomi-rokin huipulle kahden keulakuvan orkesteriksi, se on myös jälleen kerran kertomus sinnikkyydestä, uskosta omaan ääneen ja tekemisen rohkeudesta. Toisaalta se todistaa myös sen, miten oikeat verkostot ovat tärkeitä ja kuinka kumppanuus kannattelee kaikesta huolimatta. Mitään huikeita paljastuksia kirja ei tarjoile, mutta paljon mielenkiintoista taustatietoa. Loppu on avoin: mitä tapahtuu nyt, 20-vuotiskiertueen jälkeen? 

Minä tietysti toivon, että loistavaa egotrippimäistä musiikkia saadaan kasoittain lisää!

Jos tahdot tietää muun muassa, kuka on soittanut Eino Grönin orkesterissa, mikä keikka on Egotripille ollut kuin painajainen, milloin on maalattu silmät kajalilla, kaadettu kaljaa päähän ja vedetty kosketinsoittaja lavalta, ketkä olivat kuukausia puhumatta toisilleen, kuinka hankalaa voi joskus olla ja mitä sitten, kun kaikki sujuu, lue Egotrippi!

Tähtiä: 4/5

Annette Årheim: Misery lit

Kannen suunnittelu: Kalle Berglind

Annette Årheim: Misery lit. Brutaalien ja kaiken paljastavien kertomusten imu. (Misery lit. Om suget efter brutala och självut lämnande berättelser. 2012. Suom. Päivi Jokitalo.) Avain. 2013.







Enpä ole vähään aikaan (vai koskaan?) lukenut niin ärsyttävää kirjaa kuin Annette Årheimin Misery lit! Luetteloin ärsytykset, sillä olen kuullut, että tapa laskee stressitasoa. Vielä, kun voisin polttaa listan tai heittää sen roskikseen, teho olisi taattu, mutta nyt tyydyn taltioimaan ärsytykset tähän. Tervetuloa provosoitumaan!

1. Misery lit on niin sanottua kurjuuskirjallisuutta. Puhtaimmillaan se mässäilee synkillä aiheilla ja elämän varjopuolilla. Monesti kaavaan kuuluu se, että tarinalla on jokseenkin onnellinen loppu. Usein tarina alkaa päähenkilön kurjasta lapsuudesta, josta ei ankeutta puutu.
2. Annette Årheim tutkii aihettaa muutaman esimerkin voimin ja vetää näistä johtopäätöksiään. Eniten hän ruotii Liza Marklundin Uhatut-teosta. Muita vaatimattomammalla osuudella mukana olevia kirjoja ovat esimerkiksi Natascha Kampuschin 3096 päivää, Åsa Linderborgin Minua ei omista kukaan, Dave Pelzerin Pimeän poika ja suomalaisissa kirjablogeissa hiljattain näkyvyyttä saanut Felicia Feldtin Näkymätön tytär. Kurkkaa vaikka Kirjojen keskellä ja Kirjasähkökäyrä-blogeihin!
3. Misery litin kulutus on kasvanut (Ruotsissa) merkittävästi muun kaunokirjallisuuden kustannuksella (?). Lukiolaiset haluavat lukea misery litiä. Misery lit täyttää kirjakauppojen hyllyt.
4. Annette Årheim käyttää oppaanaan yhtä lukiolaispoikaa ja hänen mielipiteitään Lisa Marklundin kirjasta Uhatut.
5. Esitys on jokseenkin sekava. Välillä ollaan lukiolaispojan lukukokemuksissa tai elämänviisauksissa kiinni, välillä puhutaan kirjankansitaiteesta ja eri painosten kansien eroista. 
6. Myös misery litin käsite on sekava. Välillä tuntuu, että kaikki elämän laitapuolista kertova kirjallisuus on misery litiä.
7. Misery lit on vahingollista, sillä se ruokkii stereotypioita ja ennakkoluuloja. 
8. Siitä huolimatta sitä käytetään kouluissa viljalti, jotta nuoret innostuisivat lukemaan.
9. Suuri osa opettajistakin lukee vain misery litiä.
10. Misery litiin kuuluvia teoksia pidetään perusteettomasti totena! 

Huoh.

Kommenttini edellisiin:

1. Misery lit on oikeastaan varsin halventava nimitys muistelmille ja elämäkerroille, jotka käsittelevät hankalia aiheita. Misery lit niputtaa heterogeenisen teosjoukon perusteettomasti halvan genren alaisuuteen. (Katso myös lyhyt keskustelu tästä Kirjavalas-blogissa!)
2. Muutama esimerkki saattaa ehkä esitellä aihetta, mutta ei se anna kattavaa kuvaa ilmiöstä.
3. Mitä sitten, jos kirjojen kulutus kasvaa? Mitä sitten, jos kirjakaupat myyvät paljon ns. misery litiä? Onko kyseessä sama ilmiö kuin kaiken muunkin uuden taivastelemisessa: milloin tv on vahingollinen, milloin tietokonepelit, milloin taas hurja ja vaarallinen misery lit!
4. Yksi tyyppi kertomassa näkemyksiään värittää kokonaisuutta aika tavalla!
5. Olisiko lyhyestä kirjasta voitu karsia edes kustannusyhtiöiden business pois?
6. Itse olisin halukas rajaamaan misery litiin, jos sellaista käsitettä on edes järkevää käyttää, julkeat halvalla rahaa tahkoamaan tehdyt opukset, joissa jonkun oikean ihmisen kurjasta elämästä kirjoittaa ammattikirjailija, joka haamuna taustalla vie kustannusyhtiön lisäksi kirjan tuottamat voitot taskuihinsa... Misery litin ulkopuolelle taas rajaisin esimerkiksi ainakin kaiken puhtaasti fiktiivisen kirjallisuuden.
7. Mihin unohtui Jörn Donnerin viisaus: "Lukeminen kannattaa aina?" Kyllä ennen vanhaan kirjallisuuskin oli sitten niin paljon parempaa, eikö? No ei! Sitä paitsi uskon tässä porttiteoriaan: jos joku saadaan koukutetuksi kirjallisuuteen misery litillä, hän todennäköisesti kokeilee myös muita genrejä. No, sehän onkin tietysti jo varsin vaarallista! (Ja entäpä vampyyrikirjat? Nehän vasta vaarallisia ovat, sillä pian nuoret purevat toisiltaan kaulavaltimot poikki!)
8. Niin, eivätkö opettajat olekin melkoisen ovelia, kun on kyse lukuharrastuksen pariin houkuttelemisesta? - ja mikä taas olisi vaihtoehto? Pakkosyötettäisiin nuorille vain ns. korkeakirjallisuutta?
9. Ok, ymmärrän edes yhdessä kohdassa Årheimin pointin erittäin hyvin. Minunkin mielestäni opettajilla on oltava laaja kirjallinen sivistys useassa genressä, pelkkä misery lit ei riitä. Siitä huolimatta on muistettava, että opettajatkin ovat ihmisiä ja he lukevat viihtyäkseen tai ehkä elämyksiä saadakseen eniten ominta kirjallisuuttaan! 
10. Milloinpa silkan fiktion kirjoittajaa ei olisi rinnastettu omaan tarinaansa? Voiko Tuula-Liina Varis kirjoittaa naisen ja miehen välisestä suhteesta ilman, että lukija etsii tekstistä Pentti Saarikoskea ja kirjailijaa itseään? No voi tietysti! Ihan samalla tavalla misery litin lukijat osaavat erottaa todellisuuden kirjan tekstistä - tai sitten ei - riippuu lukijasta.

Kylläpä helpotti! Myönnän, että suhtaudun nyt Årheimin teokseen korostuneen tunteellisesti ja kärjistän, mutta onpa minua ärsyttänytkin! Jatkan kuitenkin vielä puhinaani hiukkasen siitä, mitä Årheim kirjoittaa misery litin imusta: miksi ihmeessä sitä luetaan.

Årheimin mukaan misery litiä lukevat haluavat jotakin kevyttä lukemista, joka ei vaadi ponnisteluja. He haluavat yhtä aikaa viihtyä ja oppia elämästä. Heillä on tarve tirkistellä, tai he etsivät vertaiskokemuksia, jos ovat itse tulleet kaltoinkohdelluiksi elämässään. Osa saa siitä terapiaa ja nojatuolimatkan pois todellisuudesta (sic! eikö Årheim juuri väittänyt, että tarinoita pidetään tosina?). Kyse on pohjimmiltaan turvattomuudesta: voidaan olla hyvillä mielin, että jollakulla on asiat vielä huonommin! Lopulta Årheim kysyy, voiko misery litin lukijaa pelastaa mikään.

Olen itse muun muassa tummien tarinoiden ystävä. En ehkä lue varsinaista misery litiä (mitä se ikinä tarkkaan ottaen onkaan), mutten voi kieltää sen joskus kiinnostavankaan. Pidän enemmän kuitenkin kurjuusfiktiosta tai sitten elämäkerroista ilman painavaa pakollista misery-osuutta. Myönnän, että Årheim tuntui silti osoittelevan minua teoksellaan, eikä se tuntunut hyvältä. En nimittäin koe olevani tirkistelyn tarpeessa. Sen sijaan Årheimkin kirjoittaa, että

Kuten jo todettu, nykyisin näkyy yhä enemmän, kuinka lööppijournalismi määrittelee aikalaisongelmat, joita tämän tyyppisessä kirjallisuudessa tematisoidaan. On mahdollista, että lööppeihin viittaava kirjallisuus palvelee lukijan kannalta sekä terapeuttista että kriisinhallintatarkoitusta. Lukijoilla on tarve paneutua ja yrittää ymmärtää, kuinka voi olla mahdollista, että tämän päivän vanhemmat voivat pitää lapsiaan vuosikausia kellarissa ja käyttää heitä systemaattisesti hyväksi, kuinka vanhemmat voivat jättää kehitysvammaisen lapsen paleltumaan kuoliaaksi lumihankeen ja heittää hänet myöhemmin järveen, kuinka lapsi voi kylmäverisesti murhata toisen lapsen jne. (s. 71 - 72)

Minä luen (ja kirjoitan), että ymmärtäisin. Entä sinä?

Koska kirja sai niin tunteet pintaan, tähtiä on pakko tiputella, vaikka vieläkin vähän potuttaa ja vaikka suomennoksessa oli joitakin kielellisiä hupsuuksia. Kyllä tämä kiinnostavakin oli!

Tähtiä: 4/5

Mari a on myös blogannut Årheimin kirjasta.

Irja Wendisch: Pitkä taistelu. Sotilaiden lasten selviytymistarinoita.

Irja Wendisch: Pitkä taistelu. Sotilaiden lasten selviytymistarinoita. Gummerus. 2012.

Olen kiinnostunut siitä, miten arvot ja asenteet välittyvät sukupolvelta toisille ilman, että niitä tietoisesti siirretään vanhemmilta lapsille. Minua kiinnostaa se, miten eletty elämä ja koetut (ja kokemattomat) tunteet vaikuttavat ihmisen elämään. On kiinnostavaa, millä tavalla muun muassa lapsuudenkodin tunneilmasto siivittää tulevaisuutta tavalla tai toisella. Seuraamukset eivät ole yksiselitteisiä, vaan kuka tahansa voi vapautua ahdingosta tai toisaalta hukata valttikorttinsa. Juuri siinä piilee kiinnostukseni ydin.

Irja Wendisch kuvaa kirjassaan Pitkä taistelu, miten sodankäyneet miehet siirtävät omaa synkkyyttään lapsilleen, jotka selviävät kokemuksistaan jokainen omalla tavallaan. Wendisch antaa äänen sodankäyneiden lapsille.

Kirjan mukaan sotilaiden raskas työ jatkui rintaman jälkeen vielä kotona. Heistä tuli usein juopottelevia ja äreitä perheenisiä tai työhönsä hautautuvia ja poissaolevia perheenpäitä. Tuska tarttui lapsiin, jotka kantoivat sitä mukanaan, kunnes kuitenkin jonakin päivänä päättävät katkaista murheen ketjun ja tiputtaa vanhempansa taakan hartioiltaan. Joku oppii antamaan anteeksi, toinen lopettaa alkoholin käytön ja kolmas vapautuu riippuvuussuhteesta. Wendischin selviytymistarinat ovat tosia, ja jokainen niistä on kirjan nimenkin mukaan kertomus selviytymisestä.

Pitkän taistelun kiinnostavuus piilee juuri tositapahtumissa ja vertaiskokemuksissa. Uskon, että kirja on parasta luettavaa juuri sodankäyneen sukupolven lapsille, minun vanhempieni ikäluokalle. Muutkin voivat kirjasta saada uutta näkökulmaa sukupolvesta toiseen säilyviin varjoihin elämäntarinoiden päällä.

Kuitenkin kirjaa vaivaa jonkin verran se, josta alussa kirjoitin: Seuraamukset eivät ole yksiselitteisiä. Wendischin selviytymistarinat kuitenkin toistavat toinen toistaan ja antavat kuvan, jossa vääjäämättä sodan seuraamukset vyöryvät sukupolvelta toiselle, joka yhtä varmasti oireilee tuskaansa jollakin tavalla. Kuitenkin vaikka traumapsykologia selittääkin monet näistä tapauksista, osa elon ailahtelusta selittyy myös tavallisella elämänkaaripsykologialla, jonka mukaan ihminen kasvaa koko elämänsä ajan ja kulkee kriisistä kriisiin (ilman aiemman sukupolven sotahistoriaakin).

Joka tapauksessa Pitkä taistelu on oivallinen kirja elämänkaaren pohtimiseen, erityisesti suurille ikäluokille ja vähän nuoremmille. Vertaistukena se saattaa koskettaa, muuttaa jopa elämän. Sodanjälkeisen sukupolven lapsille se antaa ehkä ymmärrystä omien vanhempiensa kamppailuun.

Tähtiä: 2/5.

Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi. (Før jeg brenner ned. 2010. Suom. Päivi Kivelä.) WSOY. 2012. (306 sivua.)

Voi, Gaute Heivoll, minkä teit! Sait minut tyrmistymään ja rakastumaan. Voi, Gaute, Gaute! Sydämeni on tänä viikonloppuna auttamattomasti myyty länsinaapureille.

Etten palaisi tuhkaksi kertoo tositapausta kahdesta miehestä, jotka ovat kotoisin samasta kylästä. Toinen alkaa pyromaaniksi samoihin aikoihin, kun toinen syntyy. Jälkimmäisestä ei tule lakimiestä vaan kirjailija, tämä mieletön Gaute. Miehissä on muutakin yhteistä kuin kotikylä: he ovat kilttejä, fiksuja, menestyneitä koulussa, perheensä ainokaisia, toivottuja, rakastettuja lapsia, kaikkien odotusten arvoisia... kunnes.

Heivollin teosta on käsitelty niin laajasti muissa blogeissa, että tarkemman juonireferaatin voi halutessaan lukea vaikka Lukutuulian blogista. Minä olen nähkääs mykistynyt.

Etten palaisi tuhkaksi on blogihistoriani aikana ensimmäinen kirja, jota en olisi halunnut lopettaa ollenkaan. Koska se kuitenkin loppui, niin kuin käy kaikkien, paksuimpienkin kirjojen kanssa vääjäämättömästi joka kerta, halusin aloittaa sen heti alusta uudestaan. Henkeni oli salpaantunut, rintaa puristi. Halusin itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Apua! Eikä kirja antanut mihinkään kysymykseen minkäänlaista suoraa vastausta:

Onko vaikeneminen kultaa?
Mitä me ympärillämme näemme: todellisuuden vai toiveemme?
Voiko rakastaa liikaa?
Kenen syytä on, kun mieli murenee ja haarottuu?
Kuka määrää, mihin menemme?
Missä hetkessä syntyy taitekohta?
Kenet me näemme kun näemme itsemme?
Jii än ee.

Etten palaisi tuhkaksi on hiuksianostattavan jännittävä kirja. Heivollin tyyli on mielettömän jämptiä lyhyine lauseineen ja tarkkoine kuvauksineen, ja tähän teokseen se sopii kuin nakutettu. Jatkuvasti on tunne, että lauseessa on enemmän merkitystä kuin pinta antaa ymmärtää. Teoksessa ei ole tärkeää, kuka on syyllinen tuhopolttotekoihin, vaan tärkeämpää olisi, kuka/ketkä/mikä on syyllinen ihan kaikkeen. Vai onko syyllistä edes olemassa.

Lauvslandsmoenissa koulun kohdalla hän sammutti ajovalot. Aluksi hän ei nähnyt mitään, sitten silmät alkoivat tottua ja lopulta ajaminen sujui oikein hyvin. Täytyi vain totutella vähän. Hän sytytti taas valot. Koulunpihan kohdalla hän kääntyi vasemmalle. Dynestøliin päin. Jalkapallokentän aita oli osittain romahtanut. Koulurakennukset olivat pimeinä. Aina kun hän ajoi koulun ohi tuntui kuin kouluajasta ei olisi vielä pitkääkään aikaa. Se ikään kuin tuli takaisin, vaikka siitä oli yhdeksän vuotta. Hän muisti millaista se oli ollut. Hän oli ollut paras kaikissa aineissa, yksin huipulla. Toisinaan hän kuuli vieläkin Reinertin äänen: Voisitko lukea meille vähän, Dag? Voisitko soittaa meille ensimmäiset tahdit, Dag? Voisitko kirjoittaa tämän lauseen taululle, Dag, sinulla kun on niin hyvä käsiala. Reinert oli antanut hänelle uskon, että hänestä voisi tulla mitä tahansa. Reinert oli nähnyt hänet. Käsittänyt, kuka hän oli, mihin hän kelpasi, miten ainutlaatuinen hän oli. Hän ei ollut niin kuin toiset, ja sen Reinert oli käsittänyt. Toisista saattoi tulla maanviljelijöitä, sähköasentajia, kirvesmiehiä ja putkimiehiä ja ehkä poliiseja.

Mutta entä hänestä? Dagista? Mitä Dagista tulisi?

Huhhuh. Mieletöntä.


Tähtiä: 5/5.


Vaadin Heivollilta lisää suomennoksia!
Tätä ei edes pysty lukemaan ajattelematta Norjan kauheuksia Utøyan saarella.
Koska Etten palaisi tuhkaksi on ollut laajasti esillä, muiden mielipiteitä on helpoin katsella Google-haun tuloksista. Ihan eri mieltä kanssani on kuitenkin ollut Anki, jonka kirjoitus kannattaa kurkistaa (etteivät asiat olisi niin yksioikoisia).

PS. Tämäkin sopii Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen. Haasteessa jo toinen teokseni!
2. PS. Se toinen sydänpuoliskoni meni ruotsalaisille tässä: Satan takes a holiday.

Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia.

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia. (The Discomfort Zone. 2006. Suom. Tero Valkonen.) Siltala. 2012. (245 sivua)

Epämukavuusalue on Jonathan Franzenin esseekokoelma, tai pikemminkin kirjailijan oma osaelämäkerta, jossa hän läpikäy lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuiseksi kasvuaan. Suosittu yhdysvaltalaiskirjailija ei kerronnassaan säästele itseään, vaan lataa itsekritiikkiä melkoisesti, sekä kohdistaa osan piikeistä myös perheeseensä ja muihin merkittäviin lapsuusvuosien yhteisöihin.

Omaelämäkerroissa on aina taustalla perustava kysymys: millaisena kirjailija haluaa itsensä nähtävän? Vaikka Epämukavuusalue on nimensäkin puolesta jotakin sellaista, johon ei ole kaikkein helpoin tekijänsä tarttua, kirjassa esitetyt katkelmat elämästä on valittu tarkoin, tai juuri ne ovat syystä tai toisesta tarttuneet kirjailijan muistoihin paremmin kuin muut tapahtumat. Omaelämäkerta, ihan niin kuin elämäkertakin, on aina harkittu kuva päähenkilöstään. Epämukavuusalue esittää Jonathan Franzenin lukijalle sellaisena, kuin Franzen sen itse on halunnut maalata. - Voisi hieman liioitellen todeta, että kyseessä on tällä kertaa surkeudesta suuruuteen -veistely.

Odotin suosikkikirjailijalta jotakin mahdotonta, hengästyttävää viiltävyyttä ja tiukkaa terävänäköisyyttä, mutta Epämukavuusalue ei jaksanut kannatella kiinnostustani kovinkaan pitkään. Luin kuitenkin sinnikkäästi teoksen loppuun saakka, ja kiinnostavinta taisikin olla lopun osuus. Lopussa nähkääs Franzen ikään kuin eheytyy lintuharrastuksen kautta ja harrastuksen kuvaus on hienoa rinnastuen avio-ongelmiin, hän antaa itselleen luvan rakastaa äitiään ja muutenkin tuntuu balansoituvan suhteessa muihin ihmisiin ja suhteessa itseensä.

Varsin uuvuttavassa ja jaarittelevassa teoksessa oli omat hyveensäkin. Erityisesti pidin kertomuksesta Kaksi ponia, jossa Franzen selvittää pitkästi sarjakuvapiirtäjä Charles M. Schulzin elämää ja uraa. Schulzin elämä ja kokemukset Epämukavuusalueessa rinnastuvat houkuttelevasti ja selittävästi Franzenin omaan elämään ja kokemuksiin. Syntyy kiehtova merkitysten luuppi. Yhtälailla luuppi syntyy siitä, kun Franzen kertoo tuntevansa Sigmund Freudin teorioita, ja yhtä aikaa hän rämpii tekstissään äitisuhteessaan. Franzen ikään kuin selittää äidistä eroon pyristelyn psykoanalyysin ja sen johdannaisten teorioilla. Ja kuitenkin kyseessä on aina vain elämä ja universumi itse:

Mutta milloin se varsinainen tarina sitten alkaa? Olen neljäkymmentäviisivuotiaana melkein päivittäin kiitollinen, että olen se aikuinen joka tahdoin seitsemäntoistavuotiaana olla. Vahvistan käsivoimiani kuntosalilla, ja minusta on tullut aika hyvä työkalujen käsittelijä. Mutta häviän myös melkein päivittäin taisteluja sille seitsemäntoistavuotiaalle joka on yhä sisälläni. Syön lounaaksi puoli purkkia Oreo-keksejä, katson liikaa televisiota, lausun yleistyksiin perustuvia moraalisia tuomioita, juoksen ympäri kaupunkia revenneissä farkuissa, juon tiistai-iltana martineja, tuijotan kaljamainokseen pantua rintojenväliä, määrittelen tylsäksi jokaisen ryhmän johon en voi kuulua, tunnen halua viillellä Range Rovereita avaimella ja repiä niiden renkaat riekaleiksi ja teeskentelen etten kuole koskaan.

Peruspulma, se että tietoisuus yhdistyy tyhjyyteen, ei katoa koskaan. Sitä ei koskaan lakkaa odottamasta että todellinen tarina alkaisi, koska ainoa tosi tarina on lopulta se, että ihminen kuolee. (s. 143 - 144)

Huumoriakin Franzen on siis teoksessaan päässyt ajoittain kylvämään. Pidin Epämukavuusalueesta myös erityisesti yhtenä kirjailijakirjana. Osa teistä muistaa varmasti Kirjallista elämää -haasteen viime vuodelta, ja siihen tämä sopisi mainiosti! Vahvuuksiin voidaan lukea sekin, että vaikka kirja ei ollutkaan mikään häikäisevä esitys, siinä oli jonkin verran sellaista yhteiskunnallista ja yhteisöllistä tarkkuutta, jota olisin kaivannut lisääkin. Saattaa siksi olla, että jaksan vielä kokeilla kirjailijan parhaimmaksi sanottua Vapautta.


En ole siis muuta lukenut Franzenilta, mutta ylistettynä kertojana halusin tämän tutustumisretken tehdä. Epämukavuusalue taisi olla huono valinta kirjailijan ensimmäiseksi... Katsokaa toki, mitä muutkin ovat kirjoittaneet, esimerkiksi blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjava kammari ja Kirjojen keskellä. Minulta tippuu kirjailijan kiemurteluista huolimatta Epämukavuusalueelle lukukokemuksena


tähtiä: 2/5


PS. Ai niin, tämähän taitaa sopia hienosti Sinisen linnan kirjaston Marian Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen!

Merkintöjä Burmasta

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta. (Chroniques Birmanes. 2007. Suom. Saara Pääkkönen.) WSOY. 2008. (263 sivua)

Kyllä Guy Delisle vain osaa! Olen jälleen mykistynyt omaperäisestä tyylistä, jolla sarjakuvataiteilija osaa sanoa sanottavansa. Selkeä ja niukka piirrosjälki yhdistettynä iskevään tekstiin hämmentää, järkyttää ja naurattaa.

Merkintöjä Burmasta on kokelma sattumia Delislen oleskelusta sotilasjuntan hallitsemassa Burmassa 2005 - 2006. Delislen vaimo on Lääkärit ilman rajoja -järjestön kautta avustustyössä, ja sarjakuvapiirtäjä itse hoitaa lasta kotona niinä aikoina, kun lastenhoitaja ei sitä tee, ja kirjoittaa ja piirtää työkseen. Teos koostuu pitkälti varsin arkisista asioista, kuten internetyhteyden tökkimisistä, sähkökatkoksista, helteessä hikoilusta ja tuttavien tapaamisesta. Arki tuo kuitenkin pääosin esiin Burman ne puolet, jotka ovat kiinnostavia ja merkittäviä.

Delislen vahvuus on se, että kepeähkön kerronnan lomassa hän paljastaa seikkoja, joita on muuten hankala, ellei mahdoton todeta. Merkintöjä Burmasta on reportaasi niistä oloista, joissa liki 53 500 000 ihmistä elää. Osa paljastuksista naurattaa, osa vetää viivanvakavaksi. Valtaapitävien säätämä tiukka sensuuri on kepeimpiä todettuja asioita, ja esimerkiksi kontrollista repaleiset sanomalehdet naurattavat niin kauan, kunnes kaverin elämä joutuu vaaraan viattoman lipsahduksen vuoksi. Hillitön huumeidenkäyttö taas seisauttaa: on kyliä joissa 86 % väestöstä piikittää heroiinia!

Silti Delisle pian taas naurattaa lukijaansa. Kauaa ei kuitenkaan tarvitse edetä, kun kritiikki kohdistuu Burman sijasta länsimaihin ja avustustyöhön:

 

Kyllä, Merkintöjä Burmasta kannattaa lukea! Se viihdyttää, sivistää ja antaa pohdittavaa. Silti pidän vielä parempana Delislen toista vastaavaa matkasarjakuvaa, Pohjois-Koreasta kertovaa Pjongjangia.

Tähtiä: 4/5


Merkintöjä Burmasta -teoksen on lukenut äskettäin myös ainakin Norkku ja Linnea.

Muistan. Lapsuus.

Päällys: Markko Taina
Kuvat: Mäkelän kotialbumi

Hannu Mäkelä: Muistan. Lapsuus. Tammi. 2011. (336 sivua)


"Ei lapsuus katoa kenestäkään, se jää syvemmälle sydämeen, ja kestää ajan ja arjen pahimmatkin kolhut", kirjoittaa Hannu Mäkelä muistelmateoksessaan Muistan. Lapsuus. Teoksen luettuani olen ajatuksesta aivan vakuuttunut. Mäkelä on kirjoittanut niin elämänmakuisen kirjan, että minä olen muuttunut hetkeksi pikkupojaksi 40- ja 50-luvun Suomeen.

Muistan. Laspuus valikoitui luettavakseni Kirjallista elämää -haasteen mainingeissa. Kirjailijaelämät innostavat, ja niin tämäkin Mäkelän muistelma. Koska kyseessä on kirjailijan lapsuusmuistelmat, varsinaisesta kirjailijaelämästä teoksessa ei kerrota muutamaa välähdystä lukuunottamatta mitään. Se kerrotaan, että Mäkelä oli heti alle kouluikäisenä lukemaan opittuaan innokas kirjojen ystävä ja Kallion kirjaston kanta-asiakas, sekä se, että äiti ylisti aina kaunista suomen kieltä. Se perimä tässä kirjassa näkyykin, sillä Mäkelä osaa kyllä sijoitella sanansa niin kuin vain tuottelias kokenut (elämäkerta)kirjailija pystyy.

Lapsuudesta Muistan sen sijaan kertoo tavattomasti. Mäkelä on liikuttavan aidosti päässyt sisään lapsen kokemusmaailmaan. Välillä kirjailija epäilee muistiaan, mutta se ei lapsuusmuistojen illuusiota särje. Pikemminkin muistelu ja muistojen aitouden pohdiskelu tuo teokseen realistista otetta: kaikkea emme muista, vaikka niin tuskaisesti haluaisimmekin - osan taas muistamme juuri niin, kuin vain itse tahdomme. Toiset muistot taas ovat hyvin pikkutarkkoja ja täynnä tunnetta, joka helposti tarttuu lukijaankin:

   Apikset [apukoululaiset] eivät tule siihen aidan luo, koska voivat saada pilkkaa ja sylkeäkin niskaan. Ne ovat kaukana aidasta, oman koulunsa lähellä. Ne ovat erilaisia. Yksi meidän luokalta joutuu joulun jälkeen sinne. Äkkiä hän vain vaihtaa pihaa. Se on pelottavaa, jokaiselle voi käydä niin, puhumme. Ja kun niin käy, ei paluuta tälle pihalle enää koskaan ole.
   Sinne putoamista minäkin alan pelätä. (s. 187)

Ennen koulumuistoja Hannu Mäkelä kertoo kronologisesti edeten syntymästään, vauva-ajasta, päiväkotivuosista ja leikki-iästä, kesistä maalla, ja koulun aloittamisesta. Muistan kuvaa poikien elämää Helsingin Kalliossa, jossa jokaisen piti osoittaa, että kuuluu porukkaan ja uskaltaa. Mäkelä kertoo, millaista oli olla yksinhuoltajaäidin poika sodanjälkeisessä Suomessa. Hän keroo siitäkin, kuinka hankala isäsuhde hänellä oli. Huipentumia tai yllätyksiä kirjassa ei ole, mutta matka on tasaisen nautinnollinen.

Hannu Mäkelä on aiemmin kirjoittanut teokset Isä ja Äiti. Mäkelä kertoo rakastaneensa pienenä poikana äitiään tavattomasti samaan aikaan kuin pelkäsi ja vihasi isäänsä. Muistan päättyy aikaan, jolloin Mäkelä on kymmenvuotias ja suhde äitiin alkaa muuttua. Muistan. Lapsuus -teokselle onkin luontevaa odottaa jatkoa nuoruusvuosien muistelmilla. Niitä odottaessa kiinnostaisi lukea myös aiemmat, kirjailijan vanhemmista kertovat kirjat.

Muistan. Lapsuus on ihastuttava kirja pienen pojan elämästä, joka ei ole pohjimmiltaan vuosikymmenissä paljonkaan muuttunut. Koen päässeeni Mäkelän kirjan myötä lähemmäksi omien poikieni ajatusmaailmaa. Toisaalta Muistan on oivallinen ajankuva 1900-luvun puolivälin Kalliosta, mistä erityisesti helsinkiläiset saavat kiinnostavan aikamatkan omaan kaupunkiinsa. Teos yllyttää lukijaa muistelemaan omaa lapsuuttaan ruokkimalla tunnetiloja, jotka ovat lapsuudesta kaikille tuttuja. Muistan on myös kuva kirjailija Hannu Mäkelästä, siitä totisesta pikkupojasta, joka on peittynyt ajan kerrosten alle, mutta on yhä siellä jossakin hänen sisässään.

Tähtiä: 3/5

Kurkkaa myös Hannu Mäkelän kotisivut!

Tiikeriäidin taistelulaulu

Kannen suunnittelu: Susanna Appel
Kannen kuva: Edith Held

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu. (Battle Hymn of the Tiger Mother. 2011. Suom. Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings.) Siltala. 2011.

Olen lukenut Tiikeriäidin taistelulaulusta Mari A:n kirjablogissa, Kirjavassa kammarissa ja Kirjainten virrassa (linkit lopussa), joten osasin olla kirjaan tarttuessani varuillani. Otin hyvän asennon ja päätin, ettei Amy Chua saa minua provosoitua. Ei saanut. Sen sijaan kirja toimi loistavasti oman kasvatusnäkemyksen ja arjen käytäntöjen peilinä. Lisäksi löysin jopa itseironiaa Chuan kertomuksesta:

Olin lopulta alkanut pitää Cocoa [lemmikkikoiraa] eläimenä ja tajunnut, että siinä nyt vain oli paljon vähemmän potentiaalia kuin Sophiassa ja Lulussa. (s. 122)

Tiikeriäidin taistelulaulu on Amy Chuan kertomus omasta äitiydestään kahden tyttären perheessä. Chua on kiinalaisine sukujuurineen ensimmäisen polven syntyperäinen yhdysvaltalainen ja Yalen yliopiston oikeutieteen professori, joka on valittu 100 maailman vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon ja joka haluaa kasvattaa lapsistaan menestyjiä kasvatusmenetelmällään, jota hän kutsuu kiinalaiseksi tavaksi. Menetelmä on äärimmäinen: hän painostaa, pakottaa, uhkaa, alistaa, mitätöi. Yritin kaikesta huolimatta lukea kirjaa siitä näkökulmasta, mitä hyvää löydän Chuan tavasta olla äiti.

Usko lapsiin!

Chua kirjoittaa: "[L]änsimaiset vanhemmat ovat huolissaan lastensa psyykestä. Kiinalaiset vanhemmat eivät ole. He odottavat lapsilta vahvuutta, eivät heikkoutta, ja käyttäytyvät tämän vuoksi eri tavalla." (s. 46.) Tarkkanäköistä, eikö vain? Eihän meillä ole harvinaista se, että lastenpsykologit varoittelevat vanhempia toimimasta milloin mitenkin, ettei lapsi saisi traumoja, ettei pieni ihminen särkyisi tai kehitys vaarantuisi. Myös äidit keskenään puhuvat, miten suojella lapsia traumoilta. Kukaan ei todella uskalla tunnustaa olevansa vaativa ja tiukka vanhempi. Mistä kulttuuriimme on tullut sellainen usko, että lapsemme eivät kestä? Miksi luulemme, että vaikeuksien koittaessa lapsi luhistuu? Eikö oikeasti olisi kaikille parasta, että uskoisimme siihen, että vaikeudet tekevät vahvaksi lapsemmekin? Miksi annamme lastemme päästä helpolla ja luovuttaa, jos jokin ei heti onnistu:

Länsimaiset vanhemmat kantavat kovasti huolta lastensa itsetunnosta. Mutta harva asia on lapsen itsetunnon kannalta vahingollisempaa kuin se, että antaa hänen luovuttaa. Ja vastaavasti mikään ei vahvista itsetuntoa yhtä tehokkaasti kuin se, että oppii tekemään asioita, joihin ei uskonut pystyvänsä. (s. 74 - 75)

Sisaruussuhteet kukoistamaan

Äärimmäisistä kasvatustavoistani [Chua myöntää tapansa omalaatuisuuden!] oli sellainen mukava seuraus, että Sophia ja Lulu olivat keskenään hyvin läheisiä: he olivat asetovereita taistelussa määräilevää ja fanaattista [!] äitiään vastaan. [--] Kuten tytöille usein sanoin: "Minun tavoitteeni vanhempana on valmistaa teitä tulevaisuutta varten, ei saada teitä pitämään minusta." (s. 60)

Mikäpä sen mukavampaa kuin toisilleen läheiset sisarukset! Uskon, että vanhempien kilpailu lastensa suosiosta saattaa vaarantaa sisarusten välisen luonnollisen läheisyyden ja kiintymyksen. Chua kertoo myös vaihtaneensa Lulun soitinta sen vuoksi, etteivät siskokset alkaisi kilpailla keskenään.


Vanhemman ylpeys 

Lapselle tekee hyvää, kun hän huomaa, että vanhempi on hänestä ylpeä. Vaikka Chua määräsi tyttärensä hurjiin harjoituskertoihin soittimillaan, hän osasi ottaa menestyksestä kaiken irti. Kun esimerkiksi Sophia menestyy pianokonserttokilpailussa, äiti kertoo riehaantuneensa:

Kun paikallislehdessä julkaistiin artikkeli Sophiasta, minä suurensin ja kehystin sen. Kutsuin yli sata ihmistä konserttiin ja järjestin tilaisuuden kunniaksi isot juhlat. Sophia sai ensimmäisen pitkän iltapukunsa ja siihen sopivat kengät. Kaikki neljä isovanhempaa tulivat paikalle. [--] (s. 69)

On aivan selvää, että Chuan perheessä lapset huomaavat, kun ovat tehneet jotakin todella merkittävää. Pienistä menestysaskelista ei palkita, mutta kun todellinen edistyminen huomataan, se noteerataan isosti, jopa liioitellun mahtipontisesti. Tavanomaisesta osaamisesta ei kehuja heru:

Koira tekee jotakin, minkä kaikki koirat osaavat - esimerkiksi ui koiraa - ja me kehumme ja taputamme. Kuvitella kuinka helpooa olisi, jos voisimme kohdella tyttäriä samalla tavoin! Mutta emme me voi. Se olisi piittaamattomuutta. (s. 133)

Onnistumisen kehä

Kiinalainen malli perustuu menestykseen. Menestyksestä syntyy myönteinen kierre, jonka rakennusaineita ovat itseluottamus, kova työ ja yhä uudet onnistumiset. (s. 158)

Näinhän se menee, mutta vain kuitenkin parhaimmillaan. Chua myöntää, että kiinalaisessa mallissa epäonnistumisia ei osata käsitellä, niitä ei kerta kaikkiaan pidetä mahdollisina.

Vanhemman sitoutuminen

Chua paitsi teettää tyttärillään valtavasti työtä menestyksen eteen, hän myös on itse oikea tehopakkaus:

Toisinaan minä aamulla herätessäni ajattelen kauhulla kaikkea sitä, mitä minun on päivän mittaan tehtävä ja mietin kuinka helppo olisikaan tokaista: "Joo, kyllä me Lulu voidaan jättää tämän päivän viuluharjoitukset väliin." Toisin kuin länsimaiset ystäväni, minä en voi koskaan sanoa: "minun ei auta muu kuin antaa lasten itse tehdä omat valintansa ja seurata sydämensä ääntä, vaikka se ottaakin koville. Se on maailman vaikein tehtävä, mutta teen parhaani antaakseni heille tilaa." Sitten ystäväni saavat juoda lasin viiniä tai lähteä joogatunnille, ja minun pitää jäädä kotiin ja karjua lapsille ja saada heidät inhoamaan itseäni. (s. 160 - 161)

Chua tekee lastensa eteen kaikkensa. Hän kuljettaa heitä piano- ja viulutunneille parituntisia matkoja ja omistaa vapaa-aikansa, niin sanotun oman aikansa, tyttäriensä menestykselle. Jos jokainen vanhempi olisi lapseensa yhtä sitoutunut, meillä olisi paljon vähemmän sosiaalisia ongelmia.

Elämä omissa (tai ainakin äidin) käsissä

Kaikki ne länsimaiset vanhemmat, joilla on sama vastaus siihen, mikä on lapsille hyväksi ja mikä ei - minä vähän epäilen etteivät he itse tee valintoja ollenkaan. He tekevät vain samoin kuin kaikki muutkin. He eivät myöskään kyseenalaista mitään, vaikka länsimaisten pitäisi olla siinä niin erinomaisia. He vain hokevat sellaisia lauseita kuin 'lapsille on annettava vapaus seurata kutsumustaan', vaikka on ilmiselvää että siinä tapauksessa tuo 'kutsumus' on kymmenen tuntia Facebookia päivässä [--]. (s. 242)

Jos lapsen vapaus valita tekemisensä todella on tietokoneella istumista päivästä toiseen tai television katsomista kaiket illat, on aivan varmaa, että niissä perheissä, joissa tehdään jotakin muuta, tullaan siinä paremmaksi. Jos lapsi harjoittelee vaikka kaikki vapaa-aikansa ilmaveiviä, hän oppii sen.


Kiinalainen vanhemmuus vs. länsimainen vanhemmuus

Tiikeriäidin taistelulaulu on loistava teos kuvaamaan sitä, miten yhtä oikeaa kasvatusmenetelmää ei ole olemassa. Chua joutuu luopumaan tiukimmista periaatteistaan ja kallistumaan länsimaisempaan tapaan nuoremman tyttärensä kasvatuksessa. Yhtälailla kirja on kuvaus siitä, miten yksi keino on toimiva yhden lapsen kanssa, mutta jokin toinen sopii toiselle. Edelleen, kuten Chuakin kertoo, ei kiinalainenkaan kasvatustapa ole jokaisella Kiinassa samanlainen, eikä lansimaissa lapsia kasvateta yhden kaavan mukaan, eikä kummassakaan lapset ole toista onnellisempia. Tiikeriäidin taistelulaulu on yksi arvokas ravistelu yhteiskunnassamme, jossa curling-vanhemmuus on alkanut rappeuttaa kulttuuria, jos saksalaiseen psykiatriin on uskominen. Toisaalta meillä on omat vahvuutemme, kuten mahdollisuus sisäisen motivaation syntyyn ja luovuuteen.

Chua mainitsee joitakin kiinalaisen kasvatustyylin heikkoulsia. Kiinalainen vanhemmuus on yksinäistä, Chua toteaa. Hän kirjoittaa, ettei ole pystynyt kertoa kasvatuksellisista ratkaisuistaan kenellekään, mikä nostaakin esiin kysymyksen siitä, onko kyseessä sittenkään ns. kiinalainen tapa kasvattaa vai sittenkin narsistinen ja kieroutunut vanhemmuus. Chua sanoo, että kiinalainen vanhemmuus on yksi vaikeimpia asioita, joita hän tietää: on asetuttava alttiiksi rakastamiensa ihmisten vihalle. Kiinalainen vanhemmuus on "loputonta kiven vierittämistä ylämäkeen". 


Arvio ja suositukset

Vaikka Chua vaikuttaa totalitaariselta kasvattajalta, on tärkeä huomata, miten Tiikeriäidin taistelulaulu on kirjoitettu perheen kanssa yhteistyössä. Chua kuvaa sitä, miten hän tyttäriensä ja miehensä Jedin kanssa on käynyt teoksensa tekstiä läpi ja samalla terapoinut itseään ja perhettään. Kaikkein eniten kaipasinkin kirjaa lukiessani kuvausta Chuan ja hänen aviomiehensä suhteesta. Miten äärimmäisen luja kasvatustyyli vaikuttaa vanhempian parisuhteeseen? Chua toteaa kirjan lopussa, että Jed ansaitsisi kokonaisen oman kirjansa. Epäilemättä!

Kirjalliset ansiot Tiikeriäidin taistelulaulussa jäävät vähäiseksi. Vaikka aihe on todella kiinnostava, sivuja oli liiaksi täytetty luettelemalla tyttärien soitonopettajien nimiä, heidän taustojaan ja kuvauksia musiikin nyansseista niin, että tällainen tavallinen musiikinkuuntelija ymmärsi oman sivistymättömyytensä. Samalla tavalla kirjailijan sisaren sairaus ja kamppailu tuntuivat irrallisilta, vaikka jonkin merkityksen Chua näille tapahtumille koetti tarinaansa nivoa. Mieluummin olisin lukenut isän osuuden ohella enemmän vaikka siitä, miksi ylipäätään Chuan tyylinen 'menestys' on kasvatuksessa niin tärkeää.

Chuan teos on lastenkasvatuksen puolustuspuheenvuoro. Toisaalta Judith Rich Harris todistelee Kasvatuksen myytti -kirjassaan (2000), kuinka kotikasvatuksella on vain rahtunen vaikutusta siihen, millainen lapsesta kasvaa. Totuus lienee jossakin näiden näkemysten välimaastossa yksilöllisesti vaihdellen, mutta siitä huolimatta Tiikeriäidin taistelulaulu on ajattelua virkistävää luettavaa lapsiperheisiin.


Kirjan ja kirjailijan sivut:
http://amychua.com/


Tätä kirjaa en olisi huomannut ilman seuraavia loistavia kirjablogeja:
Mari A:n kirjablogi
Hannan Kirjainten virrassa
Karoliinan Kirjava kammari

Tumman veden päällä

Kansi: Taina Markko

Peter Franzén: Tumman veden päällä. (2. painos.) Tammi. 2010. (320 sivua)


Tumman veden päällä on mahdollisuus jatkaa eteenpäin tai vajota. Peter Franzén on jatkanut, myrsky on tyyntynyt, jää sulanut, ja virta on vuolaana soljunut. Tumman veden päällä on tärkeä vertaiskirja kaikille niille suomalaisille perheille, jotka ovat selvinneet perheväkivallan ikeestä tavalla tai toisella.

Kirjablogeissa Franzénin Tumman veden päällä on esitelty niin monta kertaa, että omassa kirjoituksessani en enää toista juonta. Aiemmin tästä esikoisteoksesta ovat kirjoittaneet muun muassa Janninna MJAU-blogissaan, Oota, mä luen tän eka loppuun -blogin Anni M., Luettua-blogin Sanna ja Katja Lumiomenassa. Hihkaiskaa, jos kirjan esittely on muualla, niin lisään linkit tähän!

Lapsen silmin

Franzenin lapsen kokemuksen kuvaus on vaikuttava ja vakuuttava. Teoksessa kuvataan näyttelijä-kirjailijan elämää noin 5 - 7-vuotiaana (HUOM. MUOKATTU 22.7.: Tumman veden päällä ei ole suora omaelämäkerrallinen muistelmateos, vaikka siinä onkin taustana Franzénin oma lapsuus ja päähenkilö on kirjailijan kanssa samanniminen), ja kieli muuttuu tarinan edetessä. Franzén kirjoittaa siis lapsen kokemusmaailmasta käsin, mutta vaikka kielen kuvittelisi tällöin olevan vain yksinkertaista ja kuvailevaa, välillä teoksessa hivotellaan erinomaista kuvallisuuttakin, kuten esimerkiksi tässä pakkaspäivän tuokiokuvassa:

"Pietään me pieni hilijanen hetki hiirien muistole", pappa sanoo ja höyry hänen suustaan jää leijailemaan latoon kun ei tuule. Olisi mahtavaa, jos kaikki papan sanat voisi säilyttää täällä ladossa ja kuunnella niitä aina, kun haluaisi. (s. 76)

Lapsen elo on huoletonta. Kirjan päähenkilö, pikku-Pete ei murehdi huomisesta, vaan hän elää täyttä lapsen elämää tässä ja nyt. Lapsuuteen kuuluu paljon uusia kokemuksia, leikkiä, onnea ja iloa, myös vanhemmasta, joka pahoinpitelee perhettään. Kirjassa onkin liikuttavaa se rakkaus ja ihannointi, jota Pete väkivaltaista isäänsä kohtaan osoittaa. Lapsi kunnioittaa vanhempaansa, vaikka tämä laiminlöisi kasvatustyötään. Franzén murtaa kirjassa myös hyvän poliisin mielikuvaa. Peten isä on poliisi, jonka kuvittelisi olevan väkivaltaa vastaan, mutta joka paljastuukin narsistiseksi väkivallantekijäksi.

Tärkeät terveet ihmissuhteet

Liikuttavaa on myös se, millaiseen arvoon Pete nostaa kirjassa pappansa. Papan kanssa koetaan ratkiriemukkaita hetkiä. Pappa on yksi tärkeä roolimalli ja miesihanne, joka nousee äidin ja pikkusiskon rinnalle ydinperheeseen. Myös pikkusiskon merkitys on Petelle suuri, ja se huokuu kirjasta monella tapaa. Jotenkin Franzén tuleekin yksinkertaisella tavallaan todistaneeksi kirjassaan jälleen kerran sen, miten yksikin aito ja lämmin ihmissuhde voi olla sekasorrossa elävän lapsen hinausköysi eheään elämään.


Tumman veden päällä

Lapsen tuntemuksia hankalista perheasioista ja -salaisuuksista Franzén tuo esiin nerokkaasti Peten lähipiirin lasten kautta. Yksi kaveri vaikenee mustelmistaan, toisen kaverin isän vankilassaolosta ei puhu kukaan. Lapsi vaikenee surunsa ja hämmennyksensä kanssa. Pete itse ei isänsä tekoja moralisoi eikä mieti, mutta väkivallan mentyä äärimmilleen Peten oma viha nousee viimein pintaan. On lohdullista, että Pete pysyy kuitenkin tumman veden päällä eikä sukella, lähde vastaamaan väkivaltaan väkivallalla, vaikka kirjassa asetelma muuttuukin loppua kohden iloisesta yhteen henkeen puhaltavasta perheestä asemasotaan äidin ja lapsien yhteisen tukikohdan ja isän välillä.

Lyhyesti ja suositukset

On tärkeää, että hankalista lapsuuskokemuksista kirjoitetaan. Väkivallasta huolimatta Tumman veden päällä on välillä riemukaskin kuvaus lapsen arjesta 70-luvulla. Kirja on nopealukuinen, sillä siitä on helppo ahmia lyhyitä lukuja monta kerrallaan ihan huomaamattaan. Suosittelen kirjaa lapsen kokemuksista kiinnostuneille, Franzén-faneille, perheväkivaltaa kokeneille sekä kaikille, jotka ovat sellaisen tumman tarinan tarpeessa, jossa pilkahtelee aidosti myös auringon valo.

Kirjoittajan aarteita

Todennäköisesti toisella luokalla kirjoitettu uutinen.
Isot alkukirjaimet ovat vielä keppareita.
Huutomerkki jo mallia "teini".

Olen parissakin yhteydessä luvannut tehdä jutun tallessa olevista vanhoista teksteistäni. Tekstit ovat minulle kallisarvoisia aarteita. Minulle on lumoavaa lukea kaikkea ennen kirjoittamaani, vaikka monetkaan teksteistä eivät ole mitään erityisiä helmiä. Ne ovat portteja jonnekin, minne en muuten voi enää mennä. Niissä on iloa ja surua, koettua ja toivottua. Niissä on näkemyksiä ja sellaista tietoa, jonka olen ehtinyt jo tähän ikään mennessä (!) kokonaan unohtaa.

Ikkuna lapsuuteen

Arvokkaimmat tekstit ovat säilyneet koulun alaluokilta saakka. On kiehtovaa huomata, miten jo silloin on lapsille opetettu mediaa, jonka merkitys on entisestään kasvanut nykypäivään räjähdysmäisesti. Olen esimerkiksi kirjoittanut uutisen Mauno Koivistosta ja Englannin kuninkaallisista, ja tallessa on myös parikin itse tehtyä sanomalehteä, joissa on säilynyt myös sen ajan uutisia: kylmää sotaa ja Koiviston kautta! Kouluajoilta on säilynyt myös joitakin kertomuksia koulun loma-ajoista, joita olemme viettäneet mummolassa.

Sanomaset, jossa askartelemiseen on käytetty enemmän
aikaa ja intohimoa kuin oman tekstin
muotoiluun. Olisiko kiire tullut tässäkin?

Aarteista minulle rakkain on satu Lissunlassu-possusta, jonka on innoittanut kiiltokuva ruokalappukaulaisesta pikkupossusta. Julkaisen sadun tämän kirjoituksen lopuksi meidän kaikkien iloksi! Tekstissä näkyy luomisen vaivattomuus ja kynnyksettömyys.  Tuon ajan teksteille on tyypillistä myös se, että ne yleensä loppuvat valitettavasti kiireen maku rivien välissä. Joko tunti on loppunut tai paperi, kuten Lissunlassu-possun tapauksessa.

Varhaisista teksteistä muistan itse parhaiten siilisadun, jota kirjoitin sinikantiseen ruutuvihkoon päiväkausia. Satu kertoi siilin elämästä ja ystävistä metsässä. On murheellista, että vihko ei ole enää tallessa. Muistan, että satu jäi kesken, mutta tarina ehti kehittyä todella pitkälle ennen tyrehtymistään. Muistan, että kuvitin myös tapahtumia ruutupaperille. Voi, kunpa saisin sadun nyt luettavakseni!

Nuoruuden vimmaa ja valoa

Anarkistisilta ja itseriittoisimmilta teinivuosilta minulla ei ole ainuttakaan tekstiä jäljellä. Kadehdin sen ikäisiä ihmisiä siinä, että he elävät niin ehdotonta ja säälimätöntä aikakautta. Ymmärrän itseäni, miksi en ole raapustuksiani pitänyt tallessa. Olen kirjoittanut silloinkin hyvin, ja muistan esimerkiksi äidinkielenopettajani kannustavat kommentit, mutta siinä iässä ei aarteita juuri jemmailla. Minä en ainakaan tallettanut mitään.

Lukion aineet minulla sitten onkin tallessa. Olen hämmästynyt, miten paljon olen silloin (jo) tiennyt ja kuinka kypsiä ajatukseni ovat olleet. Osa teksteistä on tosin varsin naiivejakin elämänkatsomukseltaan, mutta valtaosaa lukee edelleen päätään nyökytellen. Aineet käsittelevät esimerkiksi vaatteiden viestintää, penkkiurheilua, sensuuria, kierrätystä, sotaa ja lapsuutta, ja ne olivat minulla asia-aineita, yleensä erilaisia mielipidetekstejä, joissa olin hyvä.

Erityinen jalokivi lukiosta on Nauru typeryydelle -tutkielma Moliéren Saiturista. Saituri on tutkielman tekemisestä saakka ollut minulle läheinen teksti, ja luen ja katselen sitä esimerkiksi teatterisovituksina edelleen hyvin mielellään.

Toimittaja, josta ei toimittajaa tullutkaan

Fiksuja.
Oikeanpuoleisessa minun ja ystäväni
suunnittelema kansi kolmiulotteisine
kuvioineen ja erilaisine
intertekstuaalisine viitteineen.

Lukiosta on säilynyt myös nippu koulumme Fiksu-lehtiä. Fiksuihin olen tehnyt paitsi laajojakin reportaaseja ja tutkivaa journalismia myös paljonlupaavia horoskooppeja. Horoskoopit kirjoitimme yhteistyössä parhaimman luokkakaverini kanssa, joka on edelleen minulle läheinen ystävä. Tässä pari Lady Astrol Oogisen viittausvirheitä sisältävää, mutta varsin hauskasti lentoon pyrähtävää taidonnäytettä (Terveiset samalla Astrol Oogisen II:lle alter egolle, jos luet tätä! XOX):

KALAT: Uiskentelet vieläkin pää pohjamutaan painuneena. (HUOM! Mudanmaku suussasi johtuu siitä.) Nosta nyt pääsi ja kirjoita kirje joulupukille jo nyt! Näin pukki ei voi väittää kirjeen hukkuneen jouluruuhkassa, kuten "sattui" viime vuonna. OTA, YSTÄVÄPARKA, ITSEÄSI NISKASTA KIINNI!

KAKSOSET: II, III ja myös IV persoonasi ovat olleet omilla teillään alkuvuoden. Kuolonuhreja vaativia onnettomuuksia on kyllä tapahtunut ennätysmäärä, mutta DON'T WORRY, BABY, pärjäät kyllä loistavasti myös ilman heitä.

Koululehti oli minulle rakas harrastus, johon uhrasi mieluusti aikaa kirjoittamalla juttuja. Olin myös näppärä käyttämään tietokonetta, joten taisin taittaa melkein jokaisen lehden, jossa olin mukana. Silloin taitto tehtiin Pico-ohjelmalla [KORJAUS: ohjelma olikin TEKO.] ja lopulta myös kouluun hankitulla Macilla, jossa tekstin sai soljumaan vaikka millä tavalla paperille ja käytettävissä oli myös monenlaisia kirjasintyylejä ja clip art -kuvia. Silti sivujen tekeminen oli rankkaa leikkaamista ja liimapuikon kanssa tuhraamista kopiokoneen ääressä. Voi mitä nostalgiaa...

Sittemmin olen ollut työssä myös "oikeissa" lehdissä, mutta toimittajan urani ei päässyt kokonaan jaloilleen, kun muut tehtävät kaappasivat mukaansa. Osa lehtijutuistani on minulla myös tallessa, mutta ne eivät tunnu niin rakkailta kuin vanhimmat hengentuotteeni.

*******


Pikku Lissunlassu possu

Olipa ja elipä kauan kauan sitten pieni possu omassa pienessä mökissään. Sitä voi sanoa jopa suursyömäriksi, koska se on niin kova syömään. Sen oikea nimi on Lissunlassu. Eräänä iltana Lissunlassu söi itsensä niin täyteen, että ei pystynyt mennä nukkumaankaan. Sinä yönä Lissunlassu ei nukkunut tipan tippaa, koska hänellä oli maha liian täysi. Aamulla Lissunlassulle tuli vieras. Se oli pitkäpartainen mies, jolla oli sininen lakki, jonka tupsuna oli tähti. Sillä oli myös vihreä takki, keltainen laukku, mustat housut, valkoiset sukat ja harmaat kengät. Se mies oli kohtelias, auttavainen, iloinen, ystävällinen ja Lissunlassun mielestä aivan mukava. Lissunlassu halusi tietää, mitä miehen laukussa oli. Kohta mies avasikin laukkunsa ja otti sieltä esiin taulun, jossa luki: Syö vähemmän, nukut enemmän. Lissunlassu luki sen ja sanoi: Kiitos avusta. Sitten mies lähti ja sanoi: Ole hyvä, ja myös: Näkemiin! Lissunlassu sanoi myös: Näkemiin! Lissunlassu jäi miettimään, että mikä hänen nimi oli. Hän keksi vaikka minkälaisia nimejä, mutta kaikki tuntuivat vääriltä. Seuraavana aamuna tuli Lissunlassulle kirje, jossa oli miehen nimi, ja se oli Kuu-ukko.

*****

Luovuuden täyttämää, iloista ja aurinkoista viikonvaihdetta jokaiselle!

Kirjallista elämää: Mauri Kunnas

Minä, Mauri Kunnas. (Muistiin merkinnyt Lotta Sonninen.) Otava. 2009.

Mauri Kunnaksen muistelmat saa kunnian aloittaa Kirjallista elämää -haastajan osuuden. Tämä sopii tilanteeseeni erinomaisesti, sillä tätänykyä luen kaikista genreistä juuri lastenkirjallisuutta kappalemäärissä laskettuna eniten. Lisäksi Mauri Kunnas on meidän perheessä selkeä suosikki muutamien muiden kirjailijoiden ja tarinoiden joukossa, kuten aiemmin kerroin.

Tässä blogikirjoituksessa kirjoitan siitä, mitä Minä, Mauri Kunnas kertoo minulle kirjailijan työstä. Näkökulmani on korostetun subjektiivinen, eli tämän tekstin otsikko voisi olla jotakin sellaista kuin "Minä ja Minä, Mauri Kunnas". En kirjoita pelkästään siitä, mitä käsillä olevassa teoksessa kirjoitetaan. Kertomani asiat ovat reippaita vaikutelmiani, tulkinojani ja minulle mieleen painuneita asioita, toki muistelmiin vankasti perustuen.

Mauri Kunnas on lastenkirjailijana ennen kaikkea piirtäjä. Tähän perustuu hänen suosionsa muiden tarinoiden kuvittajana (Seitsemän koiraveljestä, Koirien Kalevala, Robin Hood ym.), mutta ei hänen kirjoittajanakaan tarvitse hävetä. Mauri Kunnas tekee monet kirjansa yhteistyössä vaimonsa Tarja Kunnaksen kanssa, jolloin Tarja on mukana esimerkiksi värittämässä kuvia ja ratkomassa juonikuvioiden ongelmavyyhtejä.

Miten kirjailija kuoritaan?

Ehkäpä Mauri Kunnaksesta olisi voinut jo lapsena joku arvata, että hänestä tulee tunnettu ja arvostettu piirtäjä ja tarinankertojakin, vaikkei häntä lahjakkuudessaan varsinaisesti mitenkään tuettukaan. Mauri-poika vain rakasti piirtämistä. Hän kuvitti paljon poikamaisia ajatusjuoksujaan muun muassa villin lännen taisteluista intiaanien ja cowboyden välillä. Koulupoikana taide sai paikkansa koulukirjojen marginaaleissa ja kansissa. Piirtämiseen mieltynyt nuorimies hakeutui opiskelemaan taidekorkeakouluun, työskenteli mainostoimistossa ja pilapiirtäjänä sanomalehdessä ja keksi sitten kuvittaa lapsille tonttukirjan. Loppu onkin jo tunnetumpaa historiaa.

Mauri Kunnaksen käsialaa on muuten ensimmäinen Juissi-mehupurkin graafinen ilme ja edelleen käytössä oleva mahdottoman makee mehunimi! Mainostoimistotyö ei kuitenkaan jaksanut taiteilijaa kiinnostaa puolta vuotta kauempaa.

Samaan aikaan, kun Mauri kasvoi mieheksi melkein kaikki paperit täyteen piirrellen, hän oli valtavan kiinnostunut seikkailutarinoista. Lapsuus Vammalassa kului paitsi piirtäen myös poikajoukon kanssa metsissä erilaisia taruja eläen. Lempileikkejä olivat cowboy-ajot ja Robin Hoodin seikkailut. Mauri myös luki paljon ja otti asioista selvää. Aikuisuuden kynnyksellä Mauri kavereineen kokeili myös elokuvantekoa. Myös omat sarjakuvakokeilut oli toteutettu, monet jääneet puolitiehen - kuten elokuvakin. Lienee joka tapauksessa selvää, että tällaisista intohimoista syntyy jotakin merkittävää, jos vain luottaa sen ohjaukseen.

Kun sitten Mauri Kunnas sai kustannussopimuksen esikoiselleen erinäisten vaiheiden kautta (ei ensiyrittämällä kuitenkaan), kirjailija on tarjonnut Suomen lasten (ja aikuisten) luettavaksi kirjan vuodessa. Tuotantotahti on varsin kova. Siinä on kuitenkin yksi menestyksenkin salaisuus: jos et julkaise, et voi menestyä.

Menestyksen muita kulmakiviä?

Vaikka asia on Kunnaksen tuotantoa lukiessa ilmiselvä, en ole aiemmin älynnyt, kuinka valtavasti menestyskirjailija tekee hyvien kirjojen eteen työtä! Tässä salaisuus numero kaksi: kovalla työllä menestyy varmasti. Kunnas tutkii kirjojensa aihepiirejä seikkaperäisesti ennen suunnittelua ja luonnostelua. Hän lukee, kulkee museoissa, valokuvaa, mittaa ja haastattelee. Kuvien luonnostelukin vaikuttaa olevan pitkä työvaihe, vaikka rutinoituneelta piirtäjältä se käyneekin aloittelijaa näppärämmin.

Lopulta kuvat piirretään puhtaaksi, josta Kunnas toteaa, että joutuu pinnistelemään, jotta jälki olisi totutun huoliteltua eikä sutaistua. On lohduttavaa kuulla, ettei menestyneellekään kaikki ole helppoa tai itsestäänselvää! Värittäminenkin on vaihe, jota Kunnas vieroksuu, mutta onneksi vaimo auttaa. Painon jälkeen värisävyt ja kaikki muu pitää vielä huolella tarkistaa, ennen kuin kirja voidaan viedä tuotantoon. Hikistä hommaa, eikö totta? Kolme: Tee paljon työtä ja myös sellaista, mistä et pidä, jos se johtaa tavoitteeseesi.

Neljäs menestyksen salaisuus on se, että kannattaa ottaa oppia niiltä, jotka ovat työn jo tehneet. Tässä Kunnaksen esikuva on Richard Scarry, tavattomasti julkaissut menestyskirjailija. Ei Kunnas tietenkään Scarryltä suoraan kopioi, mutta Mauri kertoo pääsevänsä oikealle aallonpituudelle omia tarinoitaan varten lukemalla Touhulan tarinoita. Muita esikuvia Kunnakselle ovat muun muassa satukokoelma Hanhiemon satuaarre ja Aku Ankka, jonka piirtäjäksikin nuori Mauri Kunnas yhdessä elämänuransa muovautumispisteessä havitteli - tuloksetta. Ajatelkaapa, jos Kunnas olisi siinä vaiheessa pistänyt pillit pussiin!

Viides suotuisa tekijä tiellä menestykseen on se, että pitää tehdä paljon ja lannistumatta. Kunnaksella on kohta voimamiesmittelöihin sopiva kasa julkaistuja kirjoja, joista muutama on ehdottomia helmiä ja muutama ei terävintä klassikkokamaa. Täytyy olla altis työn tekemiselle. Kustantamo odottaa uusia kirjoja, ja niitä on hyvä olla halukas tekemään. Välillä vähän väkisinkin, niin kuin Herra Hakkaraisen aakkoset osoittaa. Se nimittäin oli kustantamon idea, jonka mukaan Hakkaraisen aapinen kasattiin kirjailijan aiemmista kuvista, sillä Kunnas oli tuohon aikaan monista projekteista väsynyt ja voimaton. Uusia kuvia tulikin lopulta mukaan enemmän kuin alun perin oli tarkoitus. Hakkaraisen höperrykset aapisen sivuilla eivät kuitenkaan ole Kunnaksen käsialaa, vaan ne on tehty talkoilla kustantamossa. Ilmankos ne ovatkin tuntuneet väkinäisiltä!

Kuudes vinkki wannabe-kirjailijoille on se, että omaa johtotähteä pitää seurata: se mihin itse uskoo, kantaa. Mauri Kunnaksen kirjat ovat sekoitus tekijänsä raudanlujaa ammattitaitoa sekä hänen henkilökohtaisia mieltymyksiään ja kiinnostuksiaan. Kunnas tekee kirjan siitä, mistä hän itse tietää paljon tai haluaa ottaa selvää: tontuista, entisajan elämästä, urheilusta, musiikista, avaruudesta... itse asiassa varsinaista musiikki-Kunnasta (Koiramäen laulukirjaa 2010 lukuunottamatta) ei ole vielä julkaistu, mutta aihetta sivutaan muissa kirjoissa varsin vakuuttavasti (esim. Ujo elvis, Hyvää yötä, Herra Hakkarainen). Tässäpä Kunnakselle uusi kirjaidea: musiikki!

Menestyä voi varmasti myös muulla reseptillä, mutta edellä kerrotut seikat ovat vieneet Mauri Kunnasta kirjailijana eteenpäin. Taustalla vaikuttaa ilman muuta myös moni muu asia, joita en lähde tässä arvailemaan.

Yllätyksiä?

Minä, Mauri Kunnas -kirja oli miellyttävä lukukokemus, joka antoi minulle paljon uutta tietoa suosikkikirjailijastamme ja valotti myös teosten taustoja. En ollut esimerkiksi tiennyt, että Kunnaksella on akateeminen loppututkinto Taideteollisesta korkeakoulusta, johon hän pääsi sisään kolmannella yrittämällä.

Opiskeluaikoinaan Mauri Kunnas ei tehnyt kesätöitä muiden tavoin, vaan vietti kesät vapaana ja kertoi kavereilleen harjoittelevansa piirtämistä. Siinä taiteilija tulikin oikein kelvolliseksi, sillä lopulta häntä pyysi itse Kari Suomalainen pilapiirtäjäksi Helsingin Sanomiin. Kunnas oli tässä aiemmin himoitsemassaan työssä vain puolitoista vuotta ennen kuin irtisanoutui ja keskittyi päätoimisesti kirjailijan työhön, joka oli hänet jo ehtinyt saada imuunsa.

Mauri Kunnas voisi olla myös menestyvä sarjakuvapiirtäjä, sillä sitäkin taiteenlajia hän on ehtinyt varsin vakavissaan harjoittaa piirtämällä muun muassa rock-sarjakuvaa Suosikkiin. Kunnas on tukenut tuhopoltetun Tyrvään Pyhän Olavin kirkon jälleenrakennustyötä niin, että lahjoitti koko kirjailijan osuutensa Koiramäen joulukirkko -teoksesta jälleenrakentamiseen. Kunnas on piirtänyt otteen myös Tuntemattomasta sotilaasta, mutta koko kirjaa hän ei lastenkirjaksi ryhdy tekemään rankan aihepiirin vuoksi.

Suosituksia

Minä, Mauri Kunnas -teos on aivan oivallinen kaikille Mauri Kunnas -faneille. Meidän pikkuväkikin katseli kiinnostuneena Maurin varhaisvuosien piirustuksia ja kuvia leikeistä Robin Hoodina. Kirja on mukavasti muiden Kunnaksen kirjojen kokoluokkaa ja sisältää paljon kuvia, joiden mukana on monia kansiluonnoksia ja varhaisia taidepläjäyksiä. Kerrassaan herkullista katseltavaa!

Minä, Mauri Kunnas on myös pala kulttuurihistoriaa. Tämä pala on Mauri Kunnaksen näköinen. Hän on itse päässyt vaikuttamaan siihen, millaisena hän haluaa yleisön hänet näkevän. Kirjailijakuva on kuitenkin rehellisen tuntuinen kaikkine epävarmuuden tunteineen ja harmituksineen sekä niine kertomuksineen, joissa Mauri Kunnas hapuilee ja harhailee päämäärättömästi ennen kuin hänestä tuli tuottelias suosikkikirjailija.