Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kansi: Tuomo Parikka

Turkka Hautala: Kansalliskirja. Gummerus. 2012. (112 sivua)


Kansalliskirja lojui paikallisen ostoskeskuksen kirjakaupan ale-pöydällä. Kappale oli lähes huomaamattomasti nuhjaantunut. Otin sen empimättä käteeni ja pelastin kotiini.

Luin ensi-istumalta kokoelmasta puolet. Lopun luin kahdessa erässä, enkä ole pitkään aikaan nauranut kirjalle ääneen niin kuin nyt. Oikeastaan luulin, ettei kirjahuumori minuun pure, mutta tässä oli sellaista piilevää hilpeyttä, että hihittelin välillä vedet silmissä. Hautalan Kansalliskirja on paikka paikoin todella hilpeä, mutta välillä se myös koskettaa ja pysäyttää pohtimaan.

Kansalliskirja on novellikokoelma ihmiskuvia Suomesta. Teksteistä löytyy suomalainen jos toinenkin. Moni kansallisasia saa ihmisten rinnalla sijansa. Tällaisia ovat esimerkiksi mäkihyppy, viina, peräkammarinpojat, veikkaus ja lato.

Lisäpisteitä kirja saa siitä, että se nostaa maineikasta synnyinkuntaani Kempelettä komeasti maailmankartalle. Kempeleessä tapaamme mopopojat:

Suomalaisten mopopoikien syljeneritys on ilmiö, jota tutkimaan tulisi koota kansainvälinen ryhmä huipputiedemiehiä. On arvioitu, että yksi mopopoika kykenee tuottamaan pitkän ruokavälitunnin aikana jopa puoli litraa puhdasta sylkeä. (--)
Tähän mennessä kiinnostavimman tuotantokokeilun toteutti kesällä 2009 kempeleläinen harrastelijatiedemies Rauno Ronkainen. Ronkainen aitasi omistamansa maapalstan ja houkutteli tupakka- ja Ed-palkalla aitaukseensa kaikkiaan 197 Kempeleen ja lähialueiden mopopoikaa. (--) (s. 22 - 23)

Synkimmät tarinat jätettäköön teidän löydettäväksenne. Tässä maistiainen novellista Kuuletko valon Ikaros. Se kertoo kirjailijasta, jonka elämä näyttää apealta, vaikka menestystäkin tulee jonkin verran:

Syötin aamuin illoin nimeni hakukoneeseen. Välillä kirjoitin sen vähän väärin, jos jollekin olisi vaikka sattunut kömmähdys. Aloitin sukupolvet yhdistävän tiiliskiven vanhemman ja tyttären suhteen karikoista ja onnenjyvistä. Kirja ei valmistunut. Sen sijaan tein jatko-osan menestysteokselleni. Siinä päähenkilön puoliso sairastui alzheimeriin ja hänelläkin oli salattu menneisyys. Romaani myi 714 kappaletta.

Pidin kovasti. Lukekaa tekin! Suosittelen kirjaa novellien ystäville ja kaikille, jotka haluavat lukea henkilökuvia. Hautala kirjoittaa niin, että kuva piirtyy selkeästi, mutta hän ei selitä eikä maalaa liikaa. Vain tarpeeksi.

Tähtiä 4/5

Kansalliskirjan ovat lukeneet myös monet muut. Esimerkiksi Jenni ei löytänyt kirjasta mitään moitittavaa. Susa kuvaa Hautalan otetta yhtä aikaa tarkkanäköiseksi ja lohduttavan helläksi. Sanna taas kertoo kirjan huonoksi puoleksi sen, että se on liian ohut. Zephyr sanoo Kansalliskirjan novelleja pieniksi Suomi-kuviksi. Kurkatkaa tarkemmin mielipiteet blogeista!

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia. WSOY. 1983. (Sivuja 82.)

Omasta hyllystäni löytyi pieni kirjaston poistomyynnistä ostettu aarre. Oli joulukuun 30. päivä ja lukuhaaste Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 oli loppumaisillaan. Haasteessa oli ideana lukea itselle uusia suomalaisia kirjailijoita, ja kyllä, Krohn on ihme kyllä sellainen. Tunnen hänen yksittäisiä novelleitaan, mutta yhtään koko teosta en ole aiemmin lukenut. - Minä hullu, sillä Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia teki heti ensisivulta lähtien minuun vahvan vaikutuksen. Pieni mukaansa imaiseva kirja kului nopeasti loppuun, ja sain haasteenkin suoritetuksi. Ja millä kirjalla - se oli vuoden loppuhuipennus!

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia kuvaa ihmiselämää ja sen polkuja. Meitä on täällä monta, joilla kaikilla on oma elämä elettävänään. Donna Quijote on joukossamme jonkinlainen oraakkeli, jonka luona ihmiset käyvät pulmissaan, viluissaan. Kokoelman päähenkilö on saanut nimikkonovellinsakin, jossa hänet esitellään lukijalle. Novellista toiseen Donna Quijote on joko mukana yhtenä henkilönä tai hän on taustahahmona. Kokoelma kertoo ihmisistä, oivalluksista, valinnoista, onnesta ja omasta polusta. Novellit kertovat elämän raskaudesta ja ihmisen yksinäisyydestä, mutta toisaalta myös yhteydestämme muihin. Krohnin tyyli on ihailtavaa: hän sanoo kaiken tarvittavan, mutta ei yhtään liikaa. Lukija rakentaa maailman itse. Minä sain ohueen kirjaan lukuisia hiirenkorvia, joihin taatusti palaan vielä.

Hän kopautti porrasta kengällään. - Ja missä joku seisoo, siinä ei voi seistä kukaan toinen. (Novellista Oljenkorsi, s. 17.)

Tähtiä: 5/5.

Donna Quijotesta ovat lukeneet myös

• Suketus, joka häikäistyi http://suketus.blogspot.fi/2013/08/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html,
• Satu, jolla eivät sanat riittäneet kuvaamaan teoksen nerokkuutta http://satunluetut.blogspot.fi/2011/06/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html, ja
• Tessa, joka ihaili Krohnin tyyliä http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi/2011/03/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html.

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Upea kansi: Timo Numminen

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja. Otava. 2012. (110 sivua.)

Kenelle tämä on kirjoitettu, miettii blogissaan Mari A. Esimerkiksi minulle, vastaan. Viihdyin Yhden promillen juttujen parissa rankoista aiheista huolimatta nimittäin oikein hyvin. Teen ennen postauksen loppua myös yhden kirjaan liittyvän mehukkaan paljastuksen, josta joku on saattanut jo kuulla aiemminkin.

Tässä uskalletaan sanoa se, mistä muuten vaietaan, kirjoittaa Valkoinen Kirahvi, ja olen täsmälleen samaa mieltä. Yhden promillen jutuissa nimittäin mennään ovista sisään sinne, mitä ei muuten näytetä. Kirja sukeltaa yksityiseelle alueelle, koteihin, jotka sulkevat sisäänsä salaisuuksia. Niiden olohuoneissa makaa virtahepoja, kuten Tommy Hellsten kirjoittaa. Tai kuten novellissa nimeltä Ympäri, jossa todella vaietaan kaikesta, joka yleensä on sitä kaikkein merkittävintä:

- Verna! Imuroitko ja luuttuatko samalla pukuhuoneen? äiti kolistelee eteisessä minun huoneeni matto olkapäällään.
Katson häntä tarkemmin kuin pitkään aikaan. En ole koskaan ajatellut, että äidilläni olisi historia. Äidit ovat vain - äitejä. Huolenpitäjiä ja hössöttäjiä, eivät naisia, joilla on näin suuria suruja.
- Ihan kohta.
Haluaisin kysyä, mutta ei meidän perheessämme ole tapana kysyä niin suuria kysymyksiä. (s. 57)

Yhden promillen jutuissa maalaillaan Suomesta 19 kuvaa lukijan eteen. Jutuissa on kyse yhdestä tai useammasta promillesta tavalla tai toisella. Novelleista löytää varmasti oman suosikkinsa, tai jonkun, joka kolahtaa muuten kovaa, kuten Q+Black kirjoitaa. Minulle se taisi olla Kadunmiehen muotokuva. Juttu nimittäin kertoo juuri sen mitä otsikossaan lupaa: piirtää yhdet kasvot niille kadunmiehille, jotka vastaan tullessaan lemahtavat viinalle ja virtsalle. Tämä juttu tuli minua liki kuin puistonpenkille viereen istuva puliukko.

Yhden promillen jutut eivät ole oikeastaan niitä yhden promillen juttuja, kun on mukavaa ja maailma näyttää kauniilta. Sitä taisi odottaa VJ, kun hän kirjoittaa blogissaan, että sai kirjalta jotakin aivan muuta kuin odotti. Nämä jutut ovat paremminkin osa huonoa laskuhumalaa tai krapula-aamua, kun yhtään mikään ei ole enää oikein.

Meinasin antaa kirjalle kolme tähteä, sillä juttujen taso on vaihteleva, mutta lopulta päädyn neljään. Viimeinen tähti menee sille, että nämä kaikki on kirjoitettu.

Tähtiä: 4/5

Ai niin, lupasin paljastaa jotakin! Yhden promillen jutuissa oli tarina myös minusta, melkein kuin suoraan elämästäni. Kolmiosaisessa novellissa Kolme tarinaa unohdetusta tytöstä nimeltä Christiane F kerrotaan tytöstä, joka pelastuu samaistumalla kirjalliseen hahmoon, Christiane F:ään. Christiane F oli ihan oikeassakin elämässä narkomaani, josta kerrotaan kirjassa Huumeasema Zoo.

En ole itse samaistunut Christiane F:ään, mutta muistan siskoni kertoneen minulle hänestä järkyttäviä juttuja, kun olin alakouluikäinen. Sen sijaan Deborah Sprungenin Nancy-kirja on ollut minulle se oljenkorsi, jonka voin sanoa pitäneen minut kaukana huumeista. Epäilemättä myös Huumeasema Zoon tarinat ovat vahvistaneet asennetta, jossa valitsin elämän.

(EDIT: Luin juuri Mari A:n blogista, että tämä "paljastukseni" on oikeastaan koko sukupolveni (ja ilmeisesti vähän sitä nuorempien) tarina. Hyvä niin. Herätteleviä kirjoja tarvitaan.)

Siksi Yhden promillen jutuille neljäs tähti. Tämä kirja voi muuttaa suunnan.

Tintti onkin pohtinut kirjan rajattomia mahdollisuuksia koulun kirjallisuustunneilla. Toivottavasti nämä nerokkaaseen ulkoasuun pakatut jutut kuluvat myös aikuislukijoiden käsissä!

Sisämeren kalastaja ja scifin lukemisesta

Ursula Le Guin: Sisämeren kalastaja. (A Fisherman of the Inland Sea. 1994. Suom. Jyrki Iivonen.) Tampereen Science Fiction Seura. 2000.


Olen viimeistään opiskeluaikana 1990-luvulla lukenut itseni irti scifistä, joka sitä aiemmin oli yksi suosikkigenreistäni, jopa lajityyppien ykkönen. On hankala muistaa, mikä olisi Sisämeren kalastajaa edeltävä tieteiskirja, jonka olen lukenut. En oikein osaa edes selittää, miksi scifi nykyisin vieroksuttaa. Voi olla, että muu vain innostaa nyt enemmän. Toisaalta scifi ei ole oikeastaan yhtenäinen genre, vaan se jakautuu moniin alalajeihin, joista toiset ovat toisia kiinnostavampia. Scifi voi myös käsitellä mitä erilaisempia aiheita, ja on selvää, että toiset aiheet vetävät paremmin kuin toiset.

Ursula Le Guinin Sisämeren kalastaja löytyi kirjaston poistopisteestä eurolla. Vanhaa tuttavuutta omalta scifi-kaudelta en voinut jättää enää hyllyyn nököttämään, vaan tein sijoituksen ja toin kirjan kotiin. Kesälukemisena novelli ja tavallisesta poikkeava genre menevät mainiosti!

Sisämeren kalastaja ei kuitenkaan ole tiukasti ajateltuna novellikokoelma, vaan se on pino tarinoita. Täytyy valitella, ettei pino vetäissyt minua takaisin scifi-harrastajaksi, vaikka ihan kelvollisesti kirjan parissa viihdyinkin. Jokin vaan ei minua saa syventymään maailmaan, jossa esimerkiksi välitön, valoa nopeampi matkustaminen, niin sanottu samanaikaisuus on mahdollista. Ei, vaikka se onkin mielenkiintoinen ja kiehtova ajatus!

Niinpä Sisämeren kalastajaan Ursula Le Guinin kirjoittama johdanto on kuin suora puhuttelu minulle. Johdanto alkaa nimittäin kirjailijan pohdinnalla siitä, mitä tieteiskirjallisuuden lukeminen on ja miksi sitä jotkut eivät lue. Hän luettelee nipun tekosyitä, joilla tieteiskirjallisuutta lukemattomat monesti toimintaansa perustelevat ja joista en kyllä edes tunnista itseäni. Tekosyitä, jotka kirjailija terävästi todistaa perusteettomiksi, ovat muun muassa seuraavat:

• pelko, että scifi on silkkaa ydinfysiikkaa eikä sitä voi tavallinen ihminen ymmärtää
• scifin pitäminen epäinhimillisenä tai eskapistisena
• scifin aiheet ovat kaukana oikeasta elämästä
• scifiä pidetään masentavana (ehkä eniten synkkien tulevaisuuskuvien vuoksi)

Johdannon lopuksi Le Guin kertoo, miksi itse pitää tieteiskirjallisuudesta. Hän listaa kaiken sen, josta voin olla yhtä mieltä: tieteiskirjallisuus saa voimansa mielikuvituksesta, metaforista, konventioiden vapaudesta, moraalisesta vapaudesta, kiihkeydestä, tyylikkyydestä ja kauneudesta. Kiitos Ursula Le Guin, en minä tähän scifiä toki kokonaan jätä!

Sitten itse kirjaan.

Sisämeren kalastaja on kokoelma kahdeksasta Le Guinin tarinasta. Kirjailijalle tyypillisesti tarinoissa esitetään meidän maailmastamme poikkeavia yhteiskuntajärjestelmiä ja pohditaan osittain myös naisten asemaa tai sukupuolirooleja ja sukupuolijärjestelmäämme ylipäätään. Mukana on viehättäviä psykologisia juonteita. Suosikkinovelleikseni nousevat Newtonin uni ja Kivi joka muutti asiat. Nämä kaksi novellia kirjailija mainitsee yllättäen kokoelman surullisimmiksi. Ne ovat totta vieköön koskettavimpia - ja myös kokonaisuuksina eheimpiä.

Newtonin uni kertoo tarinaa yhteisöstä, joka on siirretty maapallolta pois luomaan uutta hygienistä, saastumatonta ja älykästä maailmaa. Maapallon muistot kuitenkin kulkevat mukana näkyinä, hallusinaatioina, selittämättöminä tunteina ja aistimuksina. Tarinassa käsitellään ulkopuolisuuden, erilaisuuden ja suvaitsevaisuuden teemoja koira ei pääse karvoistaan -tunnelman lävitse.

Kuinka me saatoimmekaan ajatella että me voisimme vain lähteä? Minä me oikein itseämme pidimme? Kaikki tuo on sitä mitä me toimme itsestämme mukanamme... Hevoset ja valaat ja vanhat naiset ja sairaat lapset. Ne ovat meitä, me olemme niitä, ne ovat täällä.

Kivi joka muutti asiat puolestaan on kertomus nureista ja obeista, kahden kansanryhmän orjat - hallitsijat-asetelmasta. Obit ovat valtaa pitävä joukko, joka käyttää nureja kaikin tavoin hyväkseen. Nurien tehtävä on palvella hallitsijoitaan, muun muassa rakentaa ja järjestellä obien ympäristöä. Nurien itsetunto kuitenkin kasvaa sellaisiin mittoihin, että vallankumous on enää yhden kivenheiton päässä. Tarina on erinomainen kuvaus siitä, miten käsityskykymme ja identiteettimme ovat sidoksissa kieleen. Jos vapauden ja tasa-arvoisuuden käsitteitä ei ole, niitä ei voi olla myöskään ilmiöinä. Kun käsitteet syntyvät, ilmiöt ovat mahdollisia. Kieli ja ilmiöt kulkevat myös toisessa järjestyksessä, mutta aina käsikkäin.

"Sinivihreä väri - sellainen kuin tuo kivi jota näytät kantavan koristeenasi - saattaa adjektiivisessa muodossaan mallin sisällä viitata kahlehtimattoman tahdon ominaisuuteen. Substantiivina tuon värin funktiona voisi olla - kuinka minä nyt sen sanoisin - pakon poissaolo, valvonnan puuttuminen, itsemääräämisen ehto..."
"Vapaus", nur sanoi, "tarkoittaako se vapautta?"
"Ei, ystävä hyvä", sanoi Kaniikki. "Se tarkoitti sitä joskus aikoinaan mutta ei tarkoita sitä enää."
"Miksi?"
"Koska sana on jäänyt pois käytöstä", sanoi Kaniikki alkaen väsyä tähän kummalliseen keskusteluun. "Menehän pois niin kuin kunnon nur tekee ja pyydä palvelijaani tuomaan minulle aamiaiseni."

Kokoelmalle nimeään lainannut tarina on osa kolmen viimeisen tarinan ryvästä ja näistä kiinnostavin. Toinen tarina eli sisämeren kalastaja kuvaa matkustamista samanaikaisesti, valoa nopeammin, ilman minkäänlaista viivettä. Kun matkassa tapahtuu tarinan päähenkilöllä ryppy, hän siirtyy ajassa menneisyyteen omaan historiaansa ja saa uuden mahdollisuuden ihmissuhteissa. Kokoelman päätös onkin kiinostava pyörittely aikavääristymillä.

Kaiken kaikkiaan Sisämeren kalastaja oli minulle kaipaamaani vaihtelua omaan mukavuusalueeseen ja mukava paluu scifin määrittelemättömiin maailmoihin. Le Guinin teoksille tämä kokoelma ei kuitenkaan tee oikeutta, vaan on tieteiskirjallisuuden grand old ladyn tuotannossa lähinnä keskinkertainen esitys. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti Le Guin -faneille ja yllä kuvatuista aiheista scifissä kiinnostuneille!

Tähtiä: 2/5

* * *

Mitä mieltä scifistä olet? Miten sitä luet?

Suosittele jotakin mielestäsi loistavaa 2000-luvun tieteiskirjaa! (Taisi tästä sittenkin jäädä lievä jano!)

Hyvää joulua lukijani: Jouluksi kotiin

Touko heräsi maanantaiaamuna kello 5.23 kainaloiden sietämättömään kutimaan. Hän raapi kainaloitaan vimmatusti, mutta kutina ei rauhoittunut. Touko nousi sängystä ja ravisteli itseään. Hän pysähtyi ja ihmetteli: ei hänellä ollut tapana tällä tavalla heristellä.

Touko meni kylpyhuoneeseen pestäkseen kutiavat kainalonsa. Suihku valutti veden mukana lattialle valkoisia untuvia. Touko nosti untuvan käteensä ja pyöritteli sitä silmiensä edessä.
- Mistä sinä sinne olet joutunut, Touko jutteli höyhenelle.

Maanantaina Touko oli varhain työpaikallaan. Iltapäivällä hänen oli määrä mennä ostamaan se yksi joululahja, jonka hän joka joulu tapasi ostaa, ja ripustaa kuusen valot pihapuuhun.




Tiistaina Touko käveli töistä kotiin rantakatua pitkin. Ensimmäistä kertaa eläissään hän huomasi pitävänsä veden, kaislan ja kalan hajusta. Hän päätti varata joulupöytään kalaa. Touko veti rannan tuoksua syvästi sisäänsä, ja uloshengityksellä hänen suustaan kuului korkea KRRRIIIIK.

Rannassa astelevat lokit vastasivat huutoon. Touko katseli hämillään ympärilleen, mutta koska kukaan ei tuntunut kiinnittävän häneen tälläkään kertaa mitään huomiota, hän ajatteli kuvitelleensa huutonsa ja lokkien vastaukset. Kainaloita kutisi taas, ja Touko tökki niitä nenällään.




Keskiviikkona Touko oli jokaviikkoiseen tapaansa lenkillä. Kotiin tullessaan hän tiputti sylistään lattialle kasan pieniä risuja, heinää, sammalta ja jäkälää. Hän alkoi touhuta tuomisiensa kanssa joulukranssia ulko-oveen ripustettavaksi, mutta huomasikin rakentavansa pesää itselleen. Rakennuspuuhat saivat Toukon unohtamaan ajankulun ja ympäröivän maailman.




Tortstaina Toukon kainaloita ei enää kutissut. Kainaloita ei näyttänyt olevan enää lainkaan, vaan niiden tilalla oli vahvat siipisulat. Toukon rinta oli pyöristynyt ja varpaat olivat pidentyneet. Ne olivat kasvaneet yhteen niin, että Toukolla oli enää kolme järeää varvasta. Takapuoli oli työntynyt taaksepäin ja häntäluu pullotti hankalasti ylöspäin.

Touko puki ylleen pitkän sadetakkinsa ja kumisaappaat, jotka puristivat ikävästi. Hän yritti tavalliseen tapaansa mennä työpaikalleen, mutta kesken matkaa ravintolan roskiksen ruoantähteiden lemu houkutteli hänet lähteelleen. Touko alkoi tonkia roskalaatikkoa ja kuuli, kuinka ohikulkijat halveksivat häntä. Ravintoloitsijakin hätyytti tiehensä:
- Ei se ruoka ole enää ihmiselle sopivaa! Häivy, ukko, hakemaan ruokaasi muualta.

Touko nappasi sämpylänpuolikkaan suuhunsa ja lähti harppoen hypähtelemään takaisin kotiin, sammaleiselle vuoteelleen. Muutama lokki kierteli taivaalla. Touko kuuli, miten ne huusivat:
- Neulasuon kaatopaikalla kalanperkelasti, Neulasuon kaatopaikalla kalanperkelasti!
Vesi herahti Toukon suuhun, mutta hän päätti jatkaa sämpylän kanssa hypähdellen kotiin.

Touko viihtyi rakentamassaan pesässä mainiosti. Hän nokki siinä sämpyläänsä ja suki siipiään. Häntäluusta törrötti lyhyet pyrstösulat, joita oli mukava pörhistää. Jouluvalmistelut tuntuivat vähäpätöisiltä. Touko kyykistyi pesäänsä ja sulki silmänsä.




Perjantaiaamuna Touko ravisteli itsensä hereille, vaikka aurinko uinui vielä maillaan pitkälle päivään. Hän venytti molemmat siipensä pitkälle sivuille ja räpytteli niitä. Toukon yllätykseksi ne kantoivat, kun vain rytmikkäästi jatkoi ilman kauhomista.

Touko pyrähti keittiön pöydälle ja nokki vahvalla keltaisella nokallaan joululimppupussin rikki. Hän söi aamiaiseksi palasen mausteista leipää, hyppäsi tuuletusikkunalle, pukkasi sen auki ja tepasteli ulos. Ulkona Touko avasi siipensä kohti erilaista joulua.

Toukoa ei koskaan enää nähty asunnossaan. Hän saattaa nyt vieläkin lentää jossakin, josta kuuluu lokkien kirkuna. Nyt Toukolla on siivet, jotka kantavat.

Rauhallista joulua jokaiselle!

Urho Kekkonen straße

Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße. Teos. 2011.

Mikä saa kirjailijan kiintymään niin Urho Kekkoseen, että kirjoittaa kokonaisen novellikokoelman, jonka kantava teema on Kekkonen? Ihan sama, mikä on pohjimmainen totuus, sillä kokoelma on hulvaton kaikessa absurdiudessaan, (inho)realismissaan ja koskettavuudessaan, eikä siitä vakavampiakaan aiheita puutu. Kiitos onnettarelle, että voitin kirjan Karoliinan arvonnassa, joka on melkein jokaviikkoiseen tapaansa taas käynnissä.

Urho Kekkonen straße kertoo lappilaisesta elämänmenosta 60- ja 70-lukujen Suomessa. Pesosen henkilökuvaus on loistavaa, ja jo yksinomaan sen vuoksi novellit imaisevat mukaansa. Ajankuvaus erilaisine miljöineen on myös taidokas. - Jäin ikuisesti novellit luettuani Allin baariin, jossa soi taukoamatta vinksahtaneesta jukeboxista Marutzella. Siellä istun ja odotan Urho Kekkosta saapuvaksi. Lappilaisuus ei leimallisenakaan ole niin päällekäyvää, etteikö novellien elämänmenosta voisi antaumuksella nauttia lukija missä päin tahansa maailmaa.

Pesosen kynänjälki on taitavaa. Hän sekoittaa faktaa ja fiktiota niin taitavasti, että lukija jää hämilleen tekstien kanssa: Mitä tapahtui todella? Mihin kaikkeen Kekkonen oikeasti vaikutti, kuinka monta lehtolasta hänellä on, kuka juoksutti ja ketä? Olen ajatellut Kekkosta maineensa mukaisena fiktiivisenä henkilönä jo pitkän aikaa, mutta Pesosen novellit singauttavat ex-presidentin sellaiselle tarinoiden kiitoradalle, jossa kaikki on aina mahdollista. Kekkosen aika on kiinnostava osa Suomen historiaa. Voimme parjata Kekkosta, mutta kaiketi saamme olla hänelle myös paljosta kiitollisia.

Sympaattisin novelli aloittaa kokoelman. Siinä Alaluusuan Jussi kirjoittaa presidentille kirjeen, jossa pyytää tätä esiintymään isänään, jota Jussilla ei oikeasti ole. Elämänmakuisin on kertomus Allin baarista, hulvattomimpia ehkä tarinat Leninin hautaa esittelevästä Maaretista sekä taiteilijapariskunta Annelista ja Olavista. Ehdottomasti absurdeimman kokemuksen antoi novelli jogurttijuuri-Igorista ja iljettävimmän lihavasta Fannista. Jokaiseen novelliin liittyy tavalla tai toisella myös Kekkonen. Valitsijamiesvaaleista minäkin muistan ääntenlaskun:

(--) Mies luki eduskunnan pöntössä seisten lappusia. Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, kepponen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, kepponen. Aivan varmasti mies sanoi kepponen. Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, kepponen. Kepponen. Silloin minä päätin kutsua kyytäni Kekkoseksi, sinuksi. (s. 122)

Urho Kekkonen Straße sopii tähän aikaan ja tulevaisuuteen erinomaisesti. Paljonkaan aiemmin sitä ei olisi voitu kirjoittaa. Teos on herkkupala 60- ja 70-luvulla eläneille, ja muillekin maukas siivu elämän eksotiikkaa, tujaus aiempien sukupolvien ymmärtämiseen. Pesosen kielessä on kaikki kunnossa, ja novellit viihdyttävät lukijaansa monipuolisesti matkassaan. Suositukset! Novelleista pitävälle ehdoton.

Urho Kekkonen straße on Pesosen esikoisteos. Kekkosessakin riittäisi ammennettavaa pidemmälle. Odotan Pesosen seuraavaa, Kekkosesta tai ei.

Novellin vaikuttimet - auki vai kiinni?



Kuva: Tom Curtis / FreeDigitalPhotos.net



Jatkoin tänään novelliksi aikomaani tekstiä. Kirjoittaminen oli pitkästä aikaa helppoa ja tekstiä syntyi.

Kuinka pitkä novelli voi olla? Milloin siitä tulee pienoisromaani?

Tarina on "valmiina" päässäni. Novelli kuvaa ymmärryksen syntymistä yhdessä ajanhetkessä. Ymmärrykseen tietysti vaikuttavat aiemmin eletyt ajat. Aiempia tapahtumia käydään läpi takaumin. Tai oikeastaan novelli on melkein kokonaan pitkää takaumaa, tavallaan päähenkilön sisäistä maailmaa. Minulle syy- ja seuraussuhteet ovat selviä, mutta miten tekisin, lähtisinkö kirjoittamaan päähenkilön vaikuttimia auki? Toisaalta kuinka tiukasti niitä voi olla avaamatta?

Yön ja päivän kartta. Novelleja ja tulkintoja.

Yön ja päivän kartta. Novelleja ja tulkintoja. (Toim. Kirsti Mäkinen.) WSOY, Juva. 1993.

Novellikokoelmaan tartuin kirjoittajaohjaajani kehotuksesta. Hänen mukaansa Yön ja päivän kartta on oivallinen oppikirja novellin tekemiseen, sillä siinä on paitsi hyviä valikoituja novelleja myös analyyseja niistä. Analyysien kirjoittajat ovat alansa ammattilaisia: kirjallisuuskriitikoita, kirjailijoita, professoreja ja muita kirjallisuusanalyysin ammattilaisia.

Yön ja päivän kartta sisältää koti- ja ulkomaisia tekstejä nais- ja mieskirjailijoilta. Siinä on novelleja eri aikakausilta Raamatusta nykyaikaan. Osa novelleista on pitkiä, osa hyvin lyhyitä. Novellit ovat muodoltaan myös hyvin erilaisia. Tätä kokoelmaa ei voi luonnehtia oikeastaan muuten kuin laadukkaaksi ja monenkirjavaksi.

Minua eniten puhutteli kokoelman neljä novellia. Ensimmäinen on Wolfgang Borchertin Yöllähän rotat nukkuvat (1963). Novellissa kuvataan pienen pojan ahdistusta sodan raunioissa. Vaikka novelli maalaa lukijan eteen todella karun kuvan, tarinan vire on lämmin. Novellissa on toivoa ja kirkkautta. Borchert on minulle täysin uusi tuttavuus, mutta tämän novellin jälkeen on pakollista tarkistaa hänen muu tuotantonsa.

Toinen minua erityisesti kiinnostavista novelleista on Rosa Liksomin novelli Mie olin kolmenkymmenen kuuen... (1989), joka kertoo tornionmurteella minäkertojana olevan naisen kehitystarinan. Tarina on humoristinen, ja lukija ei voi muuta kuin samaistua kertojaan ja nähdä maailma läpi päähenkilön silmin. Novellissa on monta puhuttelevaa kohtaa, joissa yhteisömme arvoja kyseenalaistetaan. Kieli on Liksomin tapaan hersyvää ja murre erinomaista. Novellista tehty analyysi on myös kenties kirjan paras, sillä siinä auotaan Liksomin keinoja kertoa tarina niin, että lukija samaistuu juuri naiskertojaan eikä ympärillä olevaan yhteiskuntaan ja sen arvoihin. Analyysin tehnyt Kaija Valkonen kirjoittaakin: "Lienee siis syytä tutkia tarkemmin, miten Liksom harhautustemppunsa tekee."

Kolmantena minuun teki vaikutuksen Teuvo Pakkalan Iikka raukka. Novellin päähenkilö Iikka on kehitysvammainen lapsi, joka novellin aikana kasvaa isoksi mieheksi. Pakkala kuvaa taitavasti paitsi Iikkaa, myös muutamin sanoin hänen ympärillään olevia ihmisiä. Iikan tarina on toisaalta kauhistuttava, toisaalta se jättää lempeän mielikuvan. Pakkala pystyy osoittamaan, miten kehitysvammainen ei kärsi omasta vammastaan niin kuin muut ympärillä tavalla tai toisella siitä kärsivät.

Neljäntenä innostuin Juha Seppälän Supermarketista (1991), joka on huikea kuvaus nykyihmisten tyydyttämättömistä tarpeista ja niiden tyydyttämisen vimmasta maailmassamme. Kuvaus on aggressiivinen ja rivo, ja sellaisena se pääsee osoittamaan todellisuudestamme traagisia asioita. Supermarketissa asioivat isot lapset vimmansa vallassa ja säälimättömän kaikkivaltiaan elein. Supermarketin analyysi on myös innostava. Siinä Suvi Ahola liittää Seppälän novellin ja sen nimeä kantavan novellikokoelman osaksi muuta maailmankirjallisuutta, jossa supermarketilla on symboliarvo.

Kaikenkaikkiaan Yön ja päivän kartta oli minulle hyvä lukukokemus ja innostava matka kirjoittamisen keinoihin ja tekstien tulkintoihin. Lisäksi kokoelma kertoo minusta lukijana: luen montaa kirjaa yhtä aikaa. Yön ja päivän kartta on soljunut mukavasti Aikuisen naisen seksin ja Mitfordin tyttöjen rinnalla.