perjantai 17. tammikuuta 2014

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kansi: Tuomo Parikka
Turkka Hautala: Kansalliskirja. Gummerus. 2012. (112 sivua)


Kansalliskirja lojui paikallisen ostoskeskuksen kirjakaupan ale-pöydällä. Kappale oli lähes huomaamattomasti nuhjaantunut. Otin sen empimättä käteeni ja pelastin kotiini.

Luin ensi-istumalta kokoelmasta puolet. Lopun luin kahdessa erässä, enkä ole pitkään aikaan nauranut kirjalle ääneen niin kuin nyt. Oikeastaan luulin, ettei kirjahuumori minuun pure, mutta tässä oli sellaista piilevää hilpeyttä, että hihittelin välillä vedet silmissä. Hautalan Kansalliskirja on paikka paikoin todella hilpeä, mutta välillä se myös koskettaa ja pysäyttää pohtimaan.

Kansalliskirja on novellikokoelma ihmiskuvia Suomesta. Teksteistä löytyy suomalainen jos toinenkin. Moni kansallisasia saa ihmisten rinnalla sijansa. Tällaisia ovat esimerkiksi mäkihyppy, viina, peräkammarinpojat, veikkaus ja lato.

Lisäpisteitä kirja saa siitä, että se nostaa maineikasta synnyinkuntaani Kempelettä komeasti maailmankartalle. Kempeleessä tapaamme mopopojat:

Suomalaisten mopopoikien syljeneritys on ilmiö, jota tutkimaan tulisi koota kansainvälinen ryhmä huipputiedemiehiä. On arvioitu, että yksi mopopoika kykenee tuottamaan pitkän ruokavälitunnin aikana jopa puoli litraa puhdasta sylkeä. (--)
Tähän mennessä kiinnostavimman tuotantokokeilun toteutti kesällä 2009 kempeleläinen harrastelijatiedemies Rauno Ronkainen. Ronkainen aitasi omistamansa maapalstan ja houkutteli tupakka- ja Ed-palkalla aitaukseensa kaikkiaan 197 Kempeleen ja lähialueiden mopopoikaa. (--) (s. 22 - 23)

Synkimmät tarinat jätettäköön teidän löydettäväksenne. Tässä maistiainen novellista Kuuletko valon Ikaros. Se kertoo kirjailijasta, jonka elämä näyttää apealta, vaikka menestystäkin tulee jonkin verran:

Syötin aamuin illoin nimeni hakukoneeseen. Välillä kirjoitin sen vähän väärin, jos jollekin olisi vaikka sattunut kömmähdys. Aloitin sukupolvet yhdistävän tiiliskiven vanhemman ja tyttären suhteen karikoista ja onnenjyvistä. Kirja ei valmistunut. Sen sijaan tein jatko-osan menestysteokselleni. Siinä päähenkilön puoliso sairastui alzheimeriin ja hänelläkin oli salattu menneisyys. Romaani myi 714 kappaletta.

Pidin kovasti. Lukekaa tekin! Suosittelen kirjaa novellien ystäville ja kaikille, jotka haluavat lukea henkilökuvia. Hautala kirjoittaa niin, että kuva piirtyy selkeästi, mutta hän ei selitä eikä maalaa liikaa. Vain tarpeeksi.

Tähtiä 4/5

Kansalliskirjan ovat lukeneet myös monet muut. Esimerkiksi Jenni ei löytänyt kirjasta mitään moitittavaa. Susa kuvaa Hautalan otetta yhtä aikaa tarkkanäköiseksi ja lohduttavan helläksi. Sanna taas kertoo kirjan huonoksi puoleksi sen, että se on liian ohut. Zephyr sanoo Kansalliskirjan novelleja pieniksi Suomi-kuviksi. Kurkatkaa tarkemmin mielipiteet blogeista!

6 kommenttia:

  1. Minäkin ilahduin Kansalliskirjasta aikoinani. Tuo mopopoikien syljeneritys on niin hulvaton, ja surkuhupaisan toteavia olivat muutkin tarinat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on eka Hautalani, mutta aion lukea jossain vaiheessa lisää. Tyyli puree. Jos pitempi proosa on samanlaista, pidän kovasti. Toteava ja surkuhupaisa kuvaavat tyyliä hyvin.

      Poista
  2. Itse olen lukenut Hautalalta Salon ja tämän Kansalliskirjan. Pidin kovasti, joskin novellit ovat jo alkaneet haaleta mielestä. Tuo mopopoikien syljeneritys nauratti, ja sen ja jotain toistakin Hautalan novellia olen luetuttanut yläkoululaisilla äikässä -toimii. :)

    Kurkkaapa blogiini, siellä on nimittäin sinulle Paula haaste. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, varmasti näistä osa toimii myös nuorilla, hyvä pointti!
      Kiitos haasteesta, otan tietysti vastaan <3! Palailen siis kysymyksiin...

      Poista
  3. Kansalliskirja on sellainen, jonka soisi löytyvän suomalaisten hyllystä, kyllä noista tarinoista suomalaisen tunnistaa, hyvässä ja pahassa :)

    VastaaPoista
  4. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...