Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus. (The boy on the wooden box. 2013. Suom. Annika Eräpuro.) Tammi. 2014.


Poika joka pelastui kertoo juutalaisen Leon Leysonin elämäntarinan kronologisesti alusta loppuun. Teos alkaa kirjoittajan juutalaisperheen ja sen olojen kuvailulla ennen toista maailmansotaa. Pääosan kirjasta kattaa sotakokemukset ghetossa, keskitysleirillä ja teollisuustyössä, joita kuvataan koululaispojan näkökulmasta. Lopussa kerrotaan hyvin pelkistettynä, mitä teoksen keskeisille henkilöille tapahtui sodan jälkeen, ja elämäkerralliseen tyyliin mukana on myös kuvia kirjoittajan elämän varrelta.

Leon Leysonin tarinan tekee kiinnostavaksi kaksi asiaa: toisen maailmansodan juutalaisvainot sekä takavuosina suureen suosioon nousseen Schindlerin lista -elokuvan juoni. Jokainen elokuvan nähnyt tietää, kuka oli Oskar Schindler ja mikä hänen roolinsa juutalaisvainojen ja toisen maailmansodan pyörteessä oli. Kaikki tietävät myös, kuinka tukalaa oli juutalaisilla 1940-luvun sotavuosina. Mikä Leon Leysonin osa tässä kokonaisuudessa on?

Poika joka pelastui -teosta voisi kutsua Anne Frankin päiväkirjojen veliteokseksi. Minusta se on kuitenkin vallan liikaa sanottu. Anne Frank kirjoittaa päiväkirjoissaan suoraan sydämestään tuntemuksiaan, ja näin hän piirtää eeteemme itsensä verevänä ja elävänä nuorena naisena. Sen sijaan Leon Leyson tyytyy kuvaamaan tapahtumia hyvin ulkokultaisesti passiivissa, ja huippuhetket hän ohittaa liian usein toteamalla, ettei "voi sanoin kuvata sitä hirvittävyyttä". Olisi kannattanut edes kokeilla löytää niitä sanoja, kirjoittamaan kun on ryhtynyt! Tällainen kieli jättää teoksen hyvin etäiseksi, ja voisinkin luonnehtia kirjaa helposti selostukseksi Leon Leysonin elämästä alusta loppuun.

Toki kirjasta sodan ja juutalaisvainojen kurjuuskin on ohuesti luettavissa. Kurjuus, ahdinko ja toivottomuus eivät tietenkään ole kirjojen itseisarvo, mutta jos vaino on kirjan aihe, sen tulisi näkyä. Leyson kuvaa muun muassa, miten juutalaisia nöyryytettiin täysin mielivaltaisesti:

Seisoimme pimeässä ja kylmässä tuntikausia; meidät laskettiin ja laskettiin uudelleen ja uudelleen, meitä solvattiin, uhkailtiin ja pahoinpideltiin umpimähkään, ja sitten meidät laskettiin vielä kerran ennen kuin työt viimein jaettiin. Työ oli sekä halpa-arvoista että vaarallista. Tavallisesti raahasin puutavaraa, kiviä ja hiekkaa uusien parakkien rakennustarpeiksi. Päivän päätteeksi saimme säälittävän annoksen vetistä soppaa. Sitten palasin parakkiin laverilleni parin tunnin levottomille unille, ennen kuin piina taas alkoi uudelleen seuraavana aamuna. (s. 123)

Myös nuoren pojan uhkarohkeus ja kenties naiiviuskin käy esiin muutamista tapauksista, joissa Leyson kertoo uhmanneensa kohtaloaan, onneksi kuitenkin positiivisin tuloksin. Lukijana kuitenkin jatkuvasti odotin kertomuksen alkavan toden teolla - luinkin kirjan parissa lyhyessä illassa ahmimalla - muitta koskaan se ei tarjonnut minulle täyttymystä, vaan tyytyi pysyttelemään loppuun saakka pintatasolla ja pitkälti passiivissa. Lopussa julkaistut Leon Leysonin muistolle osoitetut jälkeläisten puheenvuorot veivät lopullisesti maun koko kirjasta, olkoonkin kirjoittaja miten mahtava persoonallisuus ja loistava esimerkki selviytymisestä tahansa.

Siksi suureksi harmikseni ja isojen odotusten kanssa ajauduinkin ajattelemaan, että Poika joka pelastui ratsastaa Schindlerin nimellä ja toisaalta kurjilla sotakohtaloilla. Olen liikuttuneen iloinen Leon Leysonin, hänen perheensä ja kaikkien muidenkin sodasta selvinneiden puolesta, että heille kävi hyvin, toisin kuin monelle muulle kohtalotoverille. Tarinassa olisi ollut ainesta paljoon, mutta on kurja todeta, että tämä toteutus ei vakuuttanut. Teosta ei voi kiittää kirjallisista ansioista, mutta eräänlaisena selviytymistarinana sen voi ottaa. Kirjaa voisi sen tähden helppolukuisuutensa (ja pintatasonsakin) vuoksi suositella vaikkapa yläkoululaisille, jotka käsittelevät toisen maailmansodan aikaa ja ensimmäistä sotakirjaansa lukevalle sekä elämäntarinoihin ja muistelmiin auttamattomasti hurahtaneille tai hc-juutalaisvainofriikeille, joille koskaan maailmassa ei ole liikaa asiaa käsittelevää kirjallisuutta.

Tähtiä 2/5.

Kirja tuli minulle kustantajalta ennakkoon lukukappaleeksi - kiitos!
Teos julkaistaan Suomessa vainojen uhrien muistopäivänä 27.1.2014.

Sara Blædel: Nimimerkki Prinsessa

Sara Blædel: Nimimerkki Prinsessa. (Kald mig Prinsesse 2005. Suom. Elina Uotila.) Karisto. 2013. (369 sivua.)

Nimimerkki Prinsessa on nettitreffeihin pureutuva rikosdekkari. Kirjassa etsivä Louise Rick alkaa selvittää brutaaleja raiskaustapauksia, jotka ovat tapahtuneet netin treffipalstoilta löytyneen kumppanin ensitapaamisen yhteydessä. Selvittely on hankalaa, sillä raiskaaja tietysti peittää jälkensä ja toimii verkossa nimimerkin takaa. Kirjailija Sara Blædel on kotimaassaan Tanskassa saavuttanut suursuosion, ja Nimimerkki Prinsessa on häneltä ensimmäinen suomennettu teos.

Koska dekkarit eivät ole ominta lukemistoani, kuljen nyt heikoilla jäillä ja kirjoitan puhtaasti omasta lukukokemuksestani:

Kirjan aihe ja asetelma ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia. Sen vuoksi odotin kirjalta paljon. Saattaa olla, ettei tämä ole dekkarikuningatar Sara Blædelin parhaimmistoa, sillä jouduin pettymään. Kiinnostus heräsi oikeastaan vasta noin sivulla 270, kun päästiin käsiksi lopulta siihen juonen osaan, johon otsikointi viittaa. Louise alkaa jahdata raiskajaa suoraan treffipalstoilla nimimerkkinään Trim, mutta pyyää kutsumaan itseään Prinsessaksi. Kuulostaako sekavalta? Sitä se vähän onkin, ja ihmettelen kovasti kirjan (suomalaista) otsikointia. Noin sivulle 270 asti on selvitetty paria raiskaustapausta, raiskattujen taustoja ja elämäntilanteita.

Nimimerkki Prinsessa piti siis vähän aikaa minua pihdeissään, kun lopulta päästiin takaa-ajoon ja kiinniottamiseen. Lopusta löytyy yksi juonenkäännekin, joka tosin tuntui kaavamaiselta ja miltei ennelta arvattavalta. Kokonaismaku kirjasta jäi hyvin valjuksi. Ehkä joku poliisin työstä ja yksityiselämästä kiinnostunut (dekkareiden lukija) pitäisi tästä enemmän, mutta minä tähditän vaatimattomasti:

2/5

Tämä on luettu myös Kirjasähkökäyrässä, jossa lukukokemus oli positiivisempi: http://kirjanainen.blogspot.fi/2013/03/nimimerkki-prinsessa.html

Irja Wendisch: Pitkä taistelu. Sotilaiden lasten selviytymistarinoita.

Irja Wendisch: Pitkä taistelu. Sotilaiden lasten selviytymistarinoita. Gummerus. 2012.

Olen kiinnostunut siitä, miten arvot ja asenteet välittyvät sukupolvelta toisille ilman, että niitä tietoisesti siirretään vanhemmilta lapsille. Minua kiinnostaa se, miten eletty elämä ja koetut (ja kokemattomat) tunteet vaikuttavat ihmisen elämään. On kiinnostavaa, millä tavalla muun muassa lapsuudenkodin tunneilmasto siivittää tulevaisuutta tavalla tai toisella. Seuraamukset eivät ole yksiselitteisiä, vaan kuka tahansa voi vapautua ahdingosta tai toisaalta hukata valttikorttinsa. Juuri siinä piilee kiinnostukseni ydin.

Irja Wendisch kuvaa kirjassaan Pitkä taistelu, miten sodankäyneet miehet siirtävät omaa synkkyyttään lapsilleen, jotka selviävät kokemuksistaan jokainen omalla tavallaan. Wendisch antaa äänen sodankäyneiden lapsille.

Kirjan mukaan sotilaiden raskas työ jatkui rintaman jälkeen vielä kotona. Heistä tuli usein juopottelevia ja äreitä perheenisiä tai työhönsä hautautuvia ja poissaolevia perheenpäitä. Tuska tarttui lapsiin, jotka kantoivat sitä mukanaan, kunnes kuitenkin jonakin päivänä päättävät katkaista murheen ketjun ja tiputtaa vanhempansa taakan hartioiltaan. Joku oppii antamaan anteeksi, toinen lopettaa alkoholin käytön ja kolmas vapautuu riippuvuussuhteesta. Wendischin selviytymistarinat ovat tosia, ja jokainen niistä on kirjan nimenkin mukaan kertomus selviytymisestä.

Pitkän taistelun kiinnostavuus piilee juuri tositapahtumissa ja vertaiskokemuksissa. Uskon, että kirja on parasta luettavaa juuri sodankäyneen sukupolven lapsille, minun vanhempieni ikäluokalle. Muutkin voivat kirjasta saada uutta näkökulmaa sukupolvesta toiseen säilyviin varjoihin elämäntarinoiden päällä.

Kuitenkin kirjaa vaivaa jonkin verran se, josta alussa kirjoitin: Seuraamukset eivät ole yksiselitteisiä. Wendischin selviytymistarinat kuitenkin toistavat toinen toistaan ja antavat kuvan, jossa vääjäämättä sodan seuraamukset vyöryvät sukupolvelta toiselle, joka yhtä varmasti oireilee tuskaansa jollakin tavalla. Kuitenkin vaikka traumapsykologia selittääkin monet näistä tapauksista, osa elon ailahtelusta selittyy myös tavallisella elämänkaaripsykologialla, jonka mukaan ihminen kasvaa koko elämänsä ajan ja kulkee kriisistä kriisiin (ilman aiemman sukupolven sotahistoriaakin).

Joka tapauksessa Pitkä taistelu on oivallinen kirja elämänkaaren pohtimiseen, erityisesti suurille ikäluokille ja vähän nuoremmille. Vertaistukena se saattaa koskettaa, muuttaa jopa elämän. Sodanjälkeisen sukupolven lapsille se antaa ehkä ymmärrystä omien vanhempiensa kamppailuun.

Tähtiä: 2/5.

Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia.

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia. (The Discomfort Zone. 2006. Suom. Tero Valkonen.) Siltala. 2012. (245 sivua)

Epämukavuusalue on Jonathan Franzenin esseekokoelma, tai pikemminkin kirjailijan oma osaelämäkerta, jossa hän läpikäy lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuiseksi kasvuaan. Suosittu yhdysvaltalaiskirjailija ei kerronnassaan säästele itseään, vaan lataa itsekritiikkiä melkoisesti, sekä kohdistaa osan piikeistä myös perheeseensä ja muihin merkittäviin lapsuusvuosien yhteisöihin.

Omaelämäkerroissa on aina taustalla perustava kysymys: millaisena kirjailija haluaa itsensä nähtävän? Vaikka Epämukavuusalue on nimensäkin puolesta jotakin sellaista, johon ei ole kaikkein helpoin tekijänsä tarttua, kirjassa esitetyt katkelmat elämästä on valittu tarkoin, tai juuri ne ovat syystä tai toisesta tarttuneet kirjailijan muistoihin paremmin kuin muut tapahtumat. Omaelämäkerta, ihan niin kuin elämäkertakin, on aina harkittu kuva päähenkilöstään. Epämukavuusalue esittää Jonathan Franzenin lukijalle sellaisena, kuin Franzen sen itse on halunnut maalata. - Voisi hieman liioitellen todeta, että kyseessä on tällä kertaa surkeudesta suuruuteen -veistely.

Odotin suosikkikirjailijalta jotakin mahdotonta, hengästyttävää viiltävyyttä ja tiukkaa terävänäköisyyttä, mutta Epämukavuusalue ei jaksanut kannatella kiinnostustani kovinkaan pitkään. Luin kuitenkin sinnikkäästi teoksen loppuun saakka, ja kiinnostavinta taisikin olla lopun osuus. Lopussa nähkääs Franzen ikään kuin eheytyy lintuharrastuksen kautta ja harrastuksen kuvaus on hienoa rinnastuen avio-ongelmiin, hän antaa itselleen luvan rakastaa äitiään ja muutenkin tuntuu balansoituvan suhteessa muihin ihmisiin ja suhteessa itseensä.

Varsin uuvuttavassa ja jaarittelevassa teoksessa oli omat hyveensäkin. Erityisesti pidin kertomuksesta Kaksi ponia, jossa Franzen selvittää pitkästi sarjakuvapiirtäjä Charles M. Schulzin elämää ja uraa. Schulzin elämä ja kokemukset Epämukavuusalueessa rinnastuvat houkuttelevasti ja selittävästi Franzenin omaan elämään ja kokemuksiin. Syntyy kiehtova merkitysten luuppi. Yhtälailla luuppi syntyy siitä, kun Franzen kertoo tuntevansa Sigmund Freudin teorioita, ja yhtä aikaa hän rämpii tekstissään äitisuhteessaan. Franzen ikään kuin selittää äidistä eroon pyristelyn psykoanalyysin ja sen johdannaisten teorioilla. Ja kuitenkin kyseessä on aina vain elämä ja universumi itse:

Mutta milloin se varsinainen tarina sitten alkaa? Olen neljäkymmentäviisivuotiaana melkein päivittäin kiitollinen, että olen se aikuinen joka tahdoin seitsemäntoistavuotiaana olla. Vahvistan käsivoimiani kuntosalilla, ja minusta on tullut aika hyvä työkalujen käsittelijä. Mutta häviän myös melkein päivittäin taisteluja sille seitsemäntoistavuotiaalle joka on yhä sisälläni. Syön lounaaksi puoli purkkia Oreo-keksejä, katson liikaa televisiota, lausun yleistyksiin perustuvia moraalisia tuomioita, juoksen ympäri kaupunkia revenneissä farkuissa, juon tiistai-iltana martineja, tuijotan kaljamainokseen pantua rintojenväliä, määrittelen tylsäksi jokaisen ryhmän johon en voi kuulua, tunnen halua viillellä Range Rovereita avaimella ja repiä niiden renkaat riekaleiksi ja teeskentelen etten kuole koskaan.

Peruspulma, se että tietoisuus yhdistyy tyhjyyteen, ei katoa koskaan. Sitä ei koskaan lakkaa odottamasta että todellinen tarina alkaisi, koska ainoa tosi tarina on lopulta se, että ihminen kuolee. (s. 143 - 144)

Huumoriakin Franzen on siis teoksessaan päässyt ajoittain kylvämään. Pidin Epämukavuusalueesta myös erityisesti yhtenä kirjailijakirjana. Osa teistä muistaa varmasti Kirjallista elämää -haasteen viime vuodelta, ja siihen tämä sopisi mainiosti! Vahvuuksiin voidaan lukea sekin, että vaikka kirja ei ollutkaan mikään häikäisevä esitys, siinä oli jonkin verran sellaista yhteiskunnallista ja yhteisöllistä tarkkuutta, jota olisin kaivannut lisääkin. Saattaa siksi olla, että jaksan vielä kokeilla kirjailijan parhaimmaksi sanottua Vapautta.


En ole siis muuta lukenut Franzenilta, mutta ylistettynä kertojana halusin tämän tutustumisretken tehdä. Epämukavuusalue taisi olla huono valinta kirjailijan ensimmäiseksi... Katsokaa toki, mitä muutkin ovat kirjoittaneet, esimerkiksi blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjava kammari ja Kirjojen keskellä. Minulta tippuu kirjailijan kiemurteluista huolimatta Epämukavuusalueelle lukukokemuksena


tähtiä: 2/5


PS. Ai niin, tämähän taitaa sopia hienosti Sinisen linnan kirjaston Marian Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen!

Sisämeren kalastaja ja scifin lukemisesta

Ursula Le Guin: Sisämeren kalastaja. (A Fisherman of the Inland Sea. 1994. Suom. Jyrki Iivonen.) Tampereen Science Fiction Seura. 2000.


Olen viimeistään opiskeluaikana 1990-luvulla lukenut itseni irti scifistä, joka sitä aiemmin oli yksi suosikkigenreistäni, jopa lajityyppien ykkönen. On hankala muistaa, mikä olisi Sisämeren kalastajaa edeltävä tieteiskirja, jonka olen lukenut. En oikein osaa edes selittää, miksi scifi nykyisin vieroksuttaa. Voi olla, että muu vain innostaa nyt enemmän. Toisaalta scifi ei ole oikeastaan yhtenäinen genre, vaan se jakautuu moniin alalajeihin, joista toiset ovat toisia kiinnostavampia. Scifi voi myös käsitellä mitä erilaisempia aiheita, ja on selvää, että toiset aiheet vetävät paremmin kuin toiset.

Ursula Le Guinin Sisämeren kalastaja löytyi kirjaston poistopisteestä eurolla. Vanhaa tuttavuutta omalta scifi-kaudelta en voinut jättää enää hyllyyn nököttämään, vaan tein sijoituksen ja toin kirjan kotiin. Kesälukemisena novelli ja tavallisesta poikkeava genre menevät mainiosti!

Sisämeren kalastaja ei kuitenkaan ole tiukasti ajateltuna novellikokoelma, vaan se on pino tarinoita. Täytyy valitella, ettei pino vetäissyt minua takaisin scifi-harrastajaksi, vaikka ihan kelvollisesti kirjan parissa viihdyinkin. Jokin vaan ei minua saa syventymään maailmaan, jossa esimerkiksi välitön, valoa nopeampi matkustaminen, niin sanottu samanaikaisuus on mahdollista. Ei, vaikka se onkin mielenkiintoinen ja kiehtova ajatus!

Niinpä Sisämeren kalastajaan Ursula Le Guinin kirjoittama johdanto on kuin suora puhuttelu minulle. Johdanto alkaa nimittäin kirjailijan pohdinnalla siitä, mitä tieteiskirjallisuuden lukeminen on ja miksi sitä jotkut eivät lue. Hän luettelee nipun tekosyitä, joilla tieteiskirjallisuutta lukemattomat monesti toimintaansa perustelevat ja joista en kyllä edes tunnista itseäni. Tekosyitä, jotka kirjailija terävästi todistaa perusteettomiksi, ovat muun muassa seuraavat:

• pelko, että scifi on silkkaa ydinfysiikkaa eikä sitä voi tavallinen ihminen ymmärtää
• scifin pitäminen epäinhimillisenä tai eskapistisena
• scifin aiheet ovat kaukana oikeasta elämästä
• scifiä pidetään masentavana (ehkä eniten synkkien tulevaisuuskuvien vuoksi)

Johdannon lopuksi Le Guin kertoo, miksi itse pitää tieteiskirjallisuudesta. Hän listaa kaiken sen, josta voin olla yhtä mieltä: tieteiskirjallisuus saa voimansa mielikuvituksesta, metaforista, konventioiden vapaudesta, moraalisesta vapaudesta, kiihkeydestä, tyylikkyydestä ja kauneudesta. Kiitos Ursula Le Guin, en minä tähän scifiä toki kokonaan jätä!

Sitten itse kirjaan.

Sisämeren kalastaja on kokoelma kahdeksasta Le Guinin tarinasta. Kirjailijalle tyypillisesti tarinoissa esitetään meidän maailmastamme poikkeavia yhteiskuntajärjestelmiä ja pohditaan osittain myös naisten asemaa tai sukupuolirooleja ja sukupuolijärjestelmäämme ylipäätään. Mukana on viehättäviä psykologisia juonteita. Suosikkinovelleikseni nousevat Newtonin uni ja Kivi joka muutti asiat. Nämä kaksi novellia kirjailija mainitsee yllättäen kokoelman surullisimmiksi. Ne ovat totta vieköön koskettavimpia - ja myös kokonaisuuksina eheimpiä.

Newtonin uni kertoo tarinaa yhteisöstä, joka on siirretty maapallolta pois luomaan uutta hygienistä, saastumatonta ja älykästä maailmaa. Maapallon muistot kuitenkin kulkevat mukana näkyinä, hallusinaatioina, selittämättöminä tunteina ja aistimuksina. Tarinassa käsitellään ulkopuolisuuden, erilaisuuden ja suvaitsevaisuuden teemoja koira ei pääse karvoistaan -tunnelman lävitse.

Kuinka me saatoimmekaan ajatella että me voisimme vain lähteä? Minä me oikein itseämme pidimme? Kaikki tuo on sitä mitä me toimme itsestämme mukanamme... Hevoset ja valaat ja vanhat naiset ja sairaat lapset. Ne ovat meitä, me olemme niitä, ne ovat täällä.

Kivi joka muutti asiat puolestaan on kertomus nureista ja obeista, kahden kansanryhmän orjat - hallitsijat-asetelmasta. Obit ovat valtaa pitävä joukko, joka käyttää nureja kaikin tavoin hyväkseen. Nurien tehtävä on palvella hallitsijoitaan, muun muassa rakentaa ja järjestellä obien ympäristöä. Nurien itsetunto kuitenkin kasvaa sellaisiin mittoihin, että vallankumous on enää yhden kivenheiton päässä. Tarina on erinomainen kuvaus siitä, miten käsityskykymme ja identiteettimme ovat sidoksissa kieleen. Jos vapauden ja tasa-arvoisuuden käsitteitä ei ole, niitä ei voi olla myöskään ilmiöinä. Kun käsitteet syntyvät, ilmiöt ovat mahdollisia. Kieli ja ilmiöt kulkevat myös toisessa järjestyksessä, mutta aina käsikkäin.

"Sinivihreä väri - sellainen kuin tuo kivi jota näytät kantavan koristeenasi - saattaa adjektiivisessa muodossaan mallin sisällä viitata kahlehtimattoman tahdon ominaisuuteen. Substantiivina tuon värin funktiona voisi olla - kuinka minä nyt sen sanoisin - pakon poissaolo, valvonnan puuttuminen, itsemääräämisen ehto..."
"Vapaus", nur sanoi, "tarkoittaako se vapautta?"
"Ei, ystävä hyvä", sanoi Kaniikki. "Se tarkoitti sitä joskus aikoinaan mutta ei tarkoita sitä enää."
"Miksi?"
"Koska sana on jäänyt pois käytöstä", sanoi Kaniikki alkaen väsyä tähän kummalliseen keskusteluun. "Menehän pois niin kuin kunnon nur tekee ja pyydä palvelijaani tuomaan minulle aamiaiseni."

Kokoelmalle nimeään lainannut tarina on osa kolmen viimeisen tarinan ryvästä ja näistä kiinnostavin. Toinen tarina eli sisämeren kalastaja kuvaa matkustamista samanaikaisesti, valoa nopeammin, ilman minkäänlaista viivettä. Kun matkassa tapahtuu tarinan päähenkilöllä ryppy, hän siirtyy ajassa menneisyyteen omaan historiaansa ja saa uuden mahdollisuuden ihmissuhteissa. Kokoelman päätös onkin kiinostava pyörittely aikavääristymillä.

Kaiken kaikkiaan Sisämeren kalastaja oli minulle kaipaamaani vaihtelua omaan mukavuusalueeseen ja mukava paluu scifin määrittelemättömiin maailmoihin. Le Guinin teoksille tämä kokoelma ei kuitenkaan tee oikeutta, vaan on tieteiskirjallisuuden grand old ladyn tuotannossa lähinnä keskinkertainen esitys. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti Le Guin -faneille ja yllä kuvatuista aiheista scifissä kiinnostuneille!

Tähtiä: 2/5

* * *

Mitä mieltä scifistä olet? Miten sitä luet?

Suosittele jotakin mielestäsi loistavaa 2000-luvun tieteiskirjaa! (Taisi tästä sittenkin jäädä lievä jano!)

Raksa

Tuomas Vimma: Raksa. Gummerus. 2011.


Luulin, että Raksa kuvaa yhtä inhimillistä rakennusprojektia, sitä miten se syö ihmistä ja mitä se tekijältä vaatii, miten tietämätöntä vedätetään, miten budjetti paukkuu, ja sitä, miten siinä saattaa mennä moni muukin asia vikaan sekä sitä, mitä se vaikuttaa rakentajan muuhun elämään. Luulin, että saan lukea jotakin, josta Gösta Sundqvistkin lauloi: "vaimo muutti sinne siskon luokse, kun ei naiset oikein ymmärrä, miten nopeasti aika juoksee, vaikka kuinka painaa täysillä". Mutta ei, siitä Raksa ei kuitenkaan kertonut, vaikka niin olisin halunnut sellaisesta lukea. Sitä minä tältä otsikota odotin.

Vaan ei. Raksa on sen sijaan film noir -tyyppinen tykitys, joka seuraa yhden rakennusfirman projektipäällikön elämää ja vähän työntekoakin. Eniten painoarvoa saavat Samiksi ristityn projektipäällikön ihmissuhteet, varsinkin naissotkut. Sami on kuin kovaksikeitetty yksityisetsivä, tällä kertaa vain työssä rakennusfirmassa. Hänen pomonsa on femme fatale, rakennusfirman perijätär Danika Stenhammar, joka ottaa Samin heti, jopa epäuskottavan nopeasti luottomiehekseen. Tupakkaa ja viskiä kuluu, tuoppejakin vedellään tuon tuosta, mutta työt tehdään krapula-aamuinakin laadusta tinkimättä. Sen sijaan kaikki muut rakennusfirmat ovat petollisia asiakkailleen, ja luotettavaa alihankkijaakin saa etsiä. Raksa olisikin paremmin "Raksat", jossa Samille siunaantuvat eri projektit - kaverin ontuvasta avioliitosta alihankkijan työnjäljen reklamoimiseen - vaihtelevat vauhdikkaasti.

Haahuilin Arcadian Alkossa yrittäen päättää mitä valitsisin perjantaipullokseni. Vaihtoehtoina olivat perinteiset Altian väkevät laatutuotteet: Kosaani ja Jalmari.

Olin myöhemmin illalla lähdössä Pepin kanssa baariin, mutta koska finanssitilanteeni jätti niin sanotusti toivomisen varaa, olin päättänyt kiskaista kunnon pohjat jo himassa. Sisäänpääsymaksujen ja narikan lisäksi minulla olisi varaa korkeintaan muutamaan tuoppiin. (--) (s. 71)

Vaikka niin olisin halunnut, tämä ei ollut minun kirjani. Teoksen ansioksi voidaan kuitenkin lukea se, että Vimma on tinkimättömällä tavalla omaksunut perinteisen etsivä- ja rikoskirjallisuuden maneerit ja työstänyt niiden avulla aihettaan. Maneerit on omaksuttu myös ilmaisun tasoon, jossa vanhat fraasitkin kantavat henkilökuvaa. Raksa onkin todennäköisesti parhaimmillaan kyseistä lajityyppiä rakastavien (miesten) kirja. Uskon, että tiettyjä mieslukijoita innostaa se, että päähenkilö on a man's gotta do what a man's gotta do -asenteella voideltu ammattilainen, jonka ympärillä pörrää monenlaista misua. Toiseksi Raksa voidaan ilman muuta lukea mainiona parodiana etsivä- ja rikoskirjallisuudelle, mutta minuun tämä ei sellaisenakaan tehnyt vaikutusta. Sen sijaan toivoin matkan varrella, että viskipullo olisi kaivettu esiin tai tupakka sytytetty muutaman kerran harvemmin. Kevyttä ja häiritsemätöntä kesälukemista Raksa on, ja siitä singahtaa kirjataivaalle

tähtiä: 2/5.

Kurkistakaa myös, mitä muut lukijat tuumivat! Raksalla ovat olleet myös Jenni, Norkku, Hanna ja Jori.

Elizabeth Taylor 1932 - 2011. Hollywoodin viimeinen legenda

Ian Lloyd: Elizabeth Taylor 1932 - 2011. Hollywoodin viimeinen legenda. Buster. 2011.

Kuvankaunis brittiläisen taidekauppiaan ja näyttelijätär-kotirouvan tytär aloitti uransa yhdeksänvuotiaana. Myöhemmin hänet palkittiin Oscarein näyttelijäntyöstään samalla kun yleisö seurasi tähden käänteitä tämän yksityiselämässä. Elizabeth Taylor eli kahdeksassa eri avioliitossa ja synnytti kolme lasta sekä adoptoi yhden. Hän ystävystyi ja juhli muiden Hollywoodin kirkkaimpien tähtien kanssa, tapaili myös valtaapitäviä Yhdysvalloissa ja Englannin kuningashuoneessa ja lopulta perusti oman hyväntekeväisyyssäätiön AIDS:iin sairastuneiden auttamiseksi.

Juuri enempää Ian Lloydin Taylor-elämäkerta ei legandasta kerrokaan. Teos luottaa vankkumatta valokuvien lumovoimaan, mutta sisällöllinen anti jää harmittavan yksipuoliseksi. Kirja on omiaan parhaiten niille, jotka haluavat välähdyksenomaisesti tietää, miten Taylorin elämä eteni elokuvien ja avioliittojen saralla. Oikeastaan muuta Busterin kustantama julkaisu ei nimittäin kerro, eivätkä nämäkään aihealueet luotaa syvälle, vaan teoksessa liikutaan aivan pintatasolla. Toisaalta valinta on hyvin luontainen, sillä juuri elokuvista ja rakkaussuhteista Taylorin aikalaiset näyttelijättären tunsivat. Itse olisin halunnut tietää enemmän, joten moni teoksessa mainittu asia herätti vain hämmästyneitä kysymyksiä, jotka jäivät vaille vastauksia. Mistä tässä esimerkiksi oli oikeasti kysymys - mitä puhuttiin, mitä päätettiin - kun Elizabeth Taylor oli menossa naimisiin Conrad Hiltonin kanssa:

Hääpäivän aamuna koettiin yllätyskäänne, kun Elizabethin entinen sulho William Pawley ilmestyi Tayloreiden kotiovelle. Hän vietti morsiamen kanssa viisitoista minuuttia ja ryhtäsi sitten ulos. Elizabeth hyvästeli hänet kyynelsilmin ja kokosi itsensä vaivoin vihkitilaisuuteen. (s. 38)

Toisaalta hetken päästä kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti, miten Taylor joutuu irrottamaan Montgomery Cliftin hampaat tämän kielestä auto-onnettomuuden jälkeen. Jouduin miettimään, mikä Taylorille oikeasti oli merkityksellistä elämänsä kokonaisuudessa. Kielestä läpi menneet hampaatko?


Busterin julkaisussa harmittavat muutamat lyönti- ja huolimattomuusvirheet. Taylorin avioitumisesta Michael Wildingin kanssa kerrotaan esimerkiksi, että maistraattiseremonia kesti London Caxton Hallissa vain kymmenen minuuttia, mutta parin sivun päästä samaisen seremonian väitetäänkin kestäneen viisitoista minuuttia. Huolimattomuusvirheet ovat tietysti pikkuseikka elokuvamaailman suurnaisen elämän rinnalla, mutta lukijana harmistun niistä todella, etenkin kun niitä tulee vastaan useita.

Koko hyvällä maulla taitettu teos alkaa henkeäsalpaavasti Taylorin sitaatilla (jossa siinäkin on kirjoitusvirhe): "Olen taistelija - elävä esimerkki siitä, mi(s)tä kaikesta ihminen voi selviytyä." Lopussa jouduin siksi pohtimaan, mistä muusta Taylor selviytyikään kuin elokuvarooleistaan ja avioliitoistaan.

Elizabeth Taylorin komeasti kuvitettu minielämäkerta on ehdottoman kaunista katseltavaa. Hollywoodin kuningatar oli häikäisevän kaunis näyttelijätär ja varsin tyylikäs kuolemaansa saakka, joten kuvat lumoavat. Lloydin kokoama teos väittää paljastavansa ennen julkaisemattomia kuvia Taylorin kotialbumista, mikä pitääkin paikkansa, mutta anti on anorektisen laiha. Pääosin tämä elämäkerta kierrättää nimittäin jälleen kerran juuri niitä kuvia, joita olemme ennenkin nähneet lukuisissa julkaisuissa, lehdissä ja mainoskuvissa.

Elizabeth Taylor  1932 - 2011. Hollywoodin viimeinen legenda sopii hyvin katselukirjaksi ja nopealukuisena pintatietoa tarvitsevalle. Tiivistyksenä Elizabeth Taylorin julkisesta elämästä kirja on paikallaan, joskin tällöin teksti olisi voinut olla vielä tiiviimpää ja kuvat sen sijaan vielä isompia.

Tähtiä kuvien tähden: 2/5

Taylorin muista, kattavammista elämäkerroista ovat kirjoittaneet Leena Lumi ja Margit.