3 x 11 x 4

Tämä haaste on oikeastaan 3 x 11 -haaste, sillä minut on haastettu kaksi kertaa vastaamaan 11 kysymykseen ja sen lisäksi minun tulee keksiä 11 kysymystä joillekin muille. Selvä. Kiitokset kysymyksistä, Valkoinen Kirahvi ja Anna Elina!

Valkoinen Kirahvi asetteli kysymyksensä minulle näin:

1. Mikä on sinun paikkasi?
Minulla ei ole omaa paikkaa. Olen sielultani kulkija, enkä suostu kankeaan muottiin.

2. Jos et bloggaisi, mitä ja miten lukisit?
Lukisin varmaan ihan samalla tavalla kuin nytkin, mutta todennäköisesti hurjan paljon kaavamaisemmin. Blogit antavat hyviä vinkkejä lukulistalle.

3. Missä olet 10 vuoden kuluttua?
Tämä on sellainen kysymys, johon minun on ollut aina vaikea vastata. Toivon, että kymmenen vuoden kuluttua olen kulkenut pitkästi eteenpäin.

4. Jos olisit kirja, mikä kirja olisit?
Olisin joko nuortenkirja, tietokirja tai oma-apu-kirja.

5. Mikä maa tai paikka vetää sinua puoleensa yhä uudestaan?
Pariisilla on vahva kutsu.

6. Kesällä kerran:
Karkasin ikkunasta yöuinnille.

7. Sinulle tärkein lastenkirja?
Näitä on monia, mutta valitsen tähän Kirsi Kunnaan Tiitiäisen satupuun.

8. Jos nyt saisitkin aloittaa kaiken alusta...
Olisin uskollinen kutsumukselleni enkä lähtisi alittamaan rimaa ja haahuilemaan ympäriinsä muka-elämään.

9. Tilanne, joka sai sinut viimeksi nauramaan?
Kun minulta tänään töissä kysyttiin, olenko koskaan lukenut Kafkaa.

10. Kirja, joka sai sinut viimeksi ajattelemaan elämääsi?
Jokainen kirja saa minut ajattelemaan omaa elämääni. Nyt minulla on kesken Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet, joten sanon sen.

11. Mitä et koskaan ole sanonut ja sanoisit tässä ja nyt?
.Tähän kysymykseen en vastaa. ;-D

Anna Elina kyseli minulta seuraavaa:

1. Millaisia muistoja sinulla on elämäsi ensimmäiseltä kirjastokäynniltä?
En voi millään muistaa ensimmäistä kertaa, mutta muistan ensimmäisiä. Etsin lastenosastolta pienten lasten kuvakirjoja. Kirjat olivat neliön mallisissa hyllylokeroissa niin, että jo silloin yletin niihin hyvin. Kirjastossa oli aina kivoja maalauksia lasissa. Kirjastotäti oli aika tuima, mutta mukava. Eräpäivä laitettiin ylös käsin korttiin, joka pujautettiin kirjan takakannen sisäpuolella olevaan taskuun.

2. Muistatko milloin opit lukemaan ja mitä tuolloin luit?
En muista mitä luin, enkä edes tarkkaan, milloin opin, mutta kuitenkin jo ennen kouluikää. Muistan hyvin elävästi kuitenkin sen järisyttävän tunteen, kun yhtäkkiä kirjainjonot saivat merkityksen! 

3. Missä sijaitsee unelmiesi kesämökki: meren, järven, joen vai lammen rannalla? Vai tarvitaanko vesistöä ollenkaan?

En unelmoi kesämökistä. Miellän kuitenkin mökin sellaiseksi, että se sijaitsee veden äärellä, mielellään järven rannassa.

4. Minne matkustaisit kaikkein mieluiten juuri nyt?

Etelä-Eurooppaan. Varmaan juurikin Kreikkaan tai Kreikan saarille.

5. Eksoottisin tai erikoisin ruoka, jota olet maistanut tai syönyt?

Jaa-a. Olisiko poron savusydän? En tosin pidä sitä itse kovin eksoottisena. 

6. Osaatko sanoa, mitä koirarotua  muistutat?

En. En tunne koiria.  

7. Suosikkipuusi?

Mänty. Pidän mäntymetsistä. Minusta on rauhoittavaa nojata vankkaan mäntyyn. Mänty on kaiken lisäksi hyvin kaunis puu.

 

8. Mitä puutarha sinulle merkitsee?
Kasvua, aitoutta, rauhaa, valoa. 

9. Oletko käynyt navetassa?

Tottahan toki!

10. Mikä on parasta kesässä?
Se, että pärjää vähillä vaatteilla ja puoli elämää voi kuluttaa ulkosalla erilaisissa tapahtumissa ja vain rentoillen.

11. Mitä haluaisit kysyä minulta?
Mitä kirjastotyössä rakastat, ja mitä taas voisit työssäsi jättää kokonaan toisille?

Seuraavat 11 kysymystä haluan kysyä neljältä ihanalta bloggarilta Satakieleltä, Hannalta, Ideanukselta ja Hannelelta, joita ei pikaisen tutkimuskurkistelun perusteella ole vielä haastettu:

1. Minkälainen suhde sinulla on omaan (oikeaan) nimeesi?
2. Miten hemmottelet itseäsi?
3. Minkä elokuvavinkin antaisit sateiseen kevätiltaan?
4. Hauska lapsuusmuistosi?
5. Mitä uutta olet tehnyt tai kokeillut tämän kevään aikana? Ellet mitään, miksi?
6. Milloin olet ärsyttävimmilläsi?
7. Milloin olet parhaimmillasi?
8. Mikä on vuodenaikasi ja miksi?
9. Mikä saa sinut innostumaan?
10. Mitä luonto sinulle merkitsee?
11. Mitä ystävissäsi arvostat?

Kuvat: freedigitalphotos.net

Kirjallisia paikkoja: Kallioniemi, Jokijärvi, Taivalkoski

Kallioniemi Taivalkosken Jokijärven kylässä on Kalle Päätalon lapsuudenkoti, kirjailijan tuotannon lukijoiden pyhiinvaelluskohde. Nimen kotipaikalle antavat pihan kalliopaljastumat. Itse sain ilon käydä Kallioniemessä toukokuun alussa, mutta minun matkani ei ollut varsinainen pyhiinvaellus.

Sen sijaan tein retken kirjoittajaporukkani kanssa, kun kunnioitimme Kalle Päätalon testamenttia meille kaikille: kirjoittajakoulutusta Taivalkosken Päätalo-instituutissa.

Näkymä meijerikamarin pirtin ikkunasta järvelle.

Päätaloa lukeneet tietävät Kallioniemestä enemmän kuin minä. He tuntevat sen läpikotaisin, sillä muun muassa siitä Kalle Päätalo on teoksissaan vuolaasti kertonut. Kirjat paljastavat Kallioniemen sijainnin niin tarkoin, että ennen paikan muuttumista museoksi sivulliset kävivät kurkkimassa talon ja saunan ikkunoista sisään suosikkikirjojensa tapahtumapaikkoihin tutustuakseen, vaikka sauna oli lämmin ja kylpijät sisällä!

Sauna, jonka intimiteetin säilyttävistä ikkunoista turistit
pystyvät kuitenkin kurkkaamaan sisään saakka.
Riitu-äiti käytti tätä saunaa kuppaustoimintansa tukikohtana.

Museoksi Kallioniemi avattiin 1991. Alun perin Kalle Päätalon Herman-isä oli uittanut meijerikamarin paikalle vuonna 1922. Talossa oli aluksi vain pieni pirtti ja kööki.

Kööki. Kokkaisitko sinä tässä päivittäiset ruoat kymmenelle hengelle?

Pirtissä on nähtävillä uuni, jonka rakennustyötä Kalle kirjoissaan hersyvästi kuvaa. Muurari Antti Lohilahti oli niin puhelias mies, että Kallen isä risti tämän satusedäksi.

Pirtissä ja köökissä asui yhdeksänhenkinen perhe liki kymmenen vuotta, minkä jälkeen meijerikamarin kupeeseen rakennettiin laajennuksena isompi pirtti, joka tarjosi yöpaikan usealle uittomiehellekin.

Kangaspuut.

Vanha puoli jätettiin tällöin kesäkäyttöön. Kallioniemessä on nähtävillä Päätalon perheen esineistöä, ja koko museo on upea kohde suomalaisesta arjen historiasta kiinnostuneille.

Onko tämä kehto keinutellut Kalleakin?

Kallioniemestä Kalle on ponnistanut pitkälle. 45 kirjoitettua teosta ja yli 3,5 miljoonaa myytyä kappaletta. Se vetää hiljaiseksi. Hyvä on Kallen ollut täällä sitkeytensä juurruttaa.

Arkisia esineitä: survin, puulusikka, kauha, sokerisakset ja keritsimet.
Vasemmanpuoleisinta en osaa nimetä.

Kalle oli koko ikänsä ahkera lukija. Jo Kallioniemessä hän luki Jokikylän pikkukirjaston loppuun - piilossa isältään, joka arvosti enempi rehellistä ruumiillista työtä.

Vyyhtipuu.

Kallioniemi on toiminut myös Päätalo-elokuvien kuvauspaikkana. Näkymiä isomman pirtin puolelta:

Voi, kun näitä olisi saanut maistaa tuoreeltaan!

Kolmetoistavuotiaana Kalle Päätalo lähti metsätöihin. Lienee sanomattakin selvää, ettei Kalle lapsuuttaan ilman työntekoa siihenkään saakka viettänyt. Kalle oli vanhempiensa vanhin elossa oleva lapsi.

Sivustavedettävä monitoimihuonekalu. Elintärkeä esine
suomalaiselle suurelle ikäluokalle!

Kalle Päätalo on todennut, että kun muistojen lukot avautuvat, niitä ei saa enää kiinni millään. Kalle on kirjoittanut oman elämänsä lävitse repliikki repliikiltä. Tuotannossa on suomalainen menneisyys kirjoitettu auki.

Tämä kaunotar toimii takuulla vieläkin!

On myös sanottu, että Kalle Päätalo on tehnyt tuotannossaan ripin, joka häneltä jäi lestadiolaisseuroissa tekemättä. Minä uskon, että rippi tai ei, Päätalo on kirjoittanut maaseudulta kotoisin olevan koko sukupolvensa tarinan. Mikä muu suosion selittää?

Kallen ja perheen avara "kylpyhuone".

"Jos olisin antanut esteille ja hankaluuksille periksi, niin kirjailijaurani olisi voinut jättää kesken jo monta kertaa, mutta jollakin tavalla olen sitkaasti lannistumaton ja olen aina lopulta kuitenkin uskonut itseeni - ihan jääräpäisestikin. Ja se on kannattanut", toteaa Kalle Päätalo. Siinäpä oppi meille jokaiselle.

Separaattori.

Leivontavälineistöä.

Minulle Kallioniemi on erityisesti kirjailijakoti. Vierailun aikana saatoin kuvitella Kallen istumaan järven rantaan tai kantamaan puita saunalle. Kiinnostava yksityiskohta on pirtin seinällä riippuva Kallen reppu:

Mahtuisiko sinulle tärkeät tavarat tähän?

Repussa Kallella oli mukanaan kaikki maallinen omaisuus, kun hän kotiutui sodasta 1944 Tampereelle: äidin kutomia villasukkia ja vanttuita sekä pieni takki, raanuja nukkumiseen sekä neljä nimettyä kirjaa sekä 2 - 3 nimeämätöntä. Nimettyjen joukossa tietysti Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi, jota Kalle kantoi mukanaan missä tahansa: uittotyömailla, riiuulla ja sodassa. Kirja on muuten nähtävillä Taivalkoskella Päätalo-keskuksessa kirkonkylän kupeessa, ja on ehdottomasti näkemisen arvoinen!

Kallioniemen uuden pirtin leveä näkymä pihalle ja järvenselälle.

Kalle Päätalo ei pistänyt elämäänsä suosion myötä koskaan risaiseksi vaan hän eli varsin kohtuullista elämää Tampereella elämänsä loppuun saakka. Hän kirjoitti kurinalaisesti 79-vuotiaaksi, jolloin sai päätökseen omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjansa. Taivalkoskella hän kävi akheraan ja osallistui nimeään kantaville kulttuuripäiville mielellään. Ensi kesänä Päätalo-viikko pidetään 2. - 8.7.2012.

Järvenselkää kaihoisasti tähyää Kallioniemessä myös uittomies,
taiteilija Veikko Haukkavaaran "Uneutettu vonkamies".

Kallioniemi on tunnelmallinen paikka! Parastaan se antaa varmasti lämpimänä kesäpäivänä, kun lempeä tuuli puhaltaa järveltä. Silloin kirjoittaja voisi ehdottomasti kaivaa kupeestaan kirjoittamisvälineet ja istua vaikka rantakivelle ja pistää ylös tunnelmiaan ja vaikutelmiaan.

Jälleennäkemisiin

Mikä kirjallinen paikka?
Viiden pisteen vihje: Sen nimi on Kallioniemi.
Vastaus paljastuu seuraavassa blogitekstissäni
viikon kuluessa!

Taivalkoski ja Päätalo-instituutti ovat pitäneet minua hyvin.

Sunnuntaina päättyi yksivuotinen luovan kirjoittamisen kurssi, ja mieli on ilman muuta haikea ja olo jopa avuton. Miten nyt kirjoittamisieni kanssa kuljen eteenpäin? Syksystä kevääseen on ollut miellyttävä ristiä kädet niskan taa ja tuudittautua Taija Tuomisen ohjauksen riippumattoon.

Ok, ei se ihan niin helppoa ja lokoisaa ole ollut!

Yksivuotinen luovan kirjoittamisen kurssi on ollut minulle ennen kaikkea romaanikäsikirjoitukseni oleellinen, jopa elintärkeä tukijalka yli talven tuiskujen. Kurssille on pitänyt kirjoittaa! Käsis on siksi edennyt yhtä varmasti kuin uusi kurssiviikonloppu on aina seurannut toistaan. Nyt seuraavaa ei enää tulekaan.

Tyhjyys?

Ei sentään! Mukaan olen saanut huikeat eväät käsiksen viimeistelyyn. (Huomaatteko, en kirjoita enää käsistä isolla koolla? Asiasta on tullut vuoden aikana siedettävämpi, vaikka sen merkitys ei ole hävinnyt minnekään.) Kolmeen otteeseen olen luetuttanut paitsi Taijalla myös kurssikavereillani tekstiäni ja saanut siitä tolkunlaisen palautteen ja kahmaloittain uskoa. Nyt minulla on kasassa aivan selkeät stepit siihen, miten teen käsikirjoituksesta niin valmiin, että uskallan kokeilla sen menestystä kustantamoissa:
1) stilisoin kielen yhdenmukaiseksi läpi käsikirjoituksen
2) kirjoitan ainakin yhden juonenkäänteen lisää, josta jo tiedän, miten sen teen
3) ankkuroin tarinan voimakkaammin sen tapahtumapaikoille
4) teen muita pikkutarkastuksia ja täsmennyksiä, kuvitan vähän kieltä ja teen kunnollisen lukujaon.

Sitten paketti on kutakuinkin kasassa ja se voi testata lisää koelukijoita!

Täyttymys?

Saija, Kotikadun Arwolanakin tunnettu,
tarjosi upeat puitteet  ja herkullisen ruoan kurssipäättäjäisillemme.

Tavallaan. Kuitenkin sunnuntaina jätin taakseni lukuvuoden aikana tutuksi ja läheiseksi muodostuneen viiteryhmäni ja heidän mielettömän upeat tekstinsä. Jos pärjään ilman kirjoittamistukea, kuinka jätän ihmiset taakseni? En mitenkään. Kannan kaikkia heitä mukana mielessäni, sydämessäni - jopa häivähdyksinä käsikirjoituksessani. Olemme sopineet alustavasti luokkakokouksesta kesälle. Ehkäpä siihen mennessä minun tekstini on viimeistelty. Hyvänä dead linena se toimisi ainakin!

Silti kaikkea koettua on nyt kova kaipuu. Jonkin loppu on kuitenkin kliseenkin mukaan aina uuden alku. Näin nytkin. Ponnistan tästä kohti uusia haasteita ja kirjallisia seikkailuja. Pari erittäin hyvää ideaa uudesta tekstistä jo elää pääni sisällä, ja siellä ne paisuvat ja muhivat niin kauan, kunnes kesä on kulunut.

Hyvästi jää, kotoisa Hotelli Herkko, kunnes jälleen tapaamme.

Blogini on ollut hämmentävän hiljainen viimeisen kuukauden ajan. Tämä johtuu siitä, että olen valmistautunut Päätalo-instituuttia varten, tehnyt puutarhatöitä ja säiden tultua suotuisiksi juossut jälleen. Nyt taitaa blogiote jonkin verran napakoitua. Tällä hetkellä täällä on myös ulkoasussa oraasta kertova väliaikaisilme, mutta uusi ja upea on jo valittu ja pian tulossa... Jo toinen, tavallista painavampi syy kurkistella pian tänne takaisin!

MOTTO: Aina, kun ei kirjoita, on aikaa pelätä, ettei osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin, on aikaa antaa itselleen lannistavaa palautetta ja unohtaa, miksi ylipäätään kirjoittaa.
(Sophy Burnhamia ja For Writers Only -teosta mukaellen Taivalkoskella 11. - 13.5.2012)

Jos minä saisin päättää...

Lämmin kiitos, Marke! Annoit minulle haasteen, jossa saan kertoa, mitä seuraisi, jos minä saisin päättää asioista.

Haaste kutkuttaa mielikuvitusta. Olen kuitenkin juuri nyt varsin painavat kengät jalassa ja siksi pysyn maan pinnalla enkä halua lähteä hallitsemaan tällä hetkellä koko maailmaa, joten tällaista minulla itselläni, omaan napaan tuijottajalla olisi,

JOS MINÄ SAISIN PÄÄTTÄÄ:

• vuorokaudessa olisi paljon enemmän tunteja
• kirjoittaisin ja lukisin (asiaa ja fiktiota) ja saisin siitä elantoni 
• käsikseni olisi menestys (pian Päätalo-instituutissa, kustantamoissa ja kaikkialla) ja vain alkusoittoa uralleni
• ehtisin lasteni kanssa kaikkiin kiinnostaviin kulttuuririentoihin missä päin maailmaa tahansa
• pystyisin viettämään mieheni kanssa kahdenkeskistä aikaa ainakin vuorokauden viikossa
• söisin kerran viikossa pitkää päivällistä muiden perheyhteisööni kuuluvien kanssa
• minulla olisi rauhallista aikaa myös rakkaille ystävilleni ja heillä aina samaan aikaan minulle
• pystyisin käyttämään aikaa myös yksinomaan itseeni niin paljon kuin kulloinkin tarvitsisin
• nukkuisin joka yö vähintään seitsemän tunnin keskeytymättömät unet (ja pärjäisin sillä koko pitkän vuorokauden ajan)
• osaisin panostaa vain olennaiseen ja luopua kaikesta turhasta
• olisin vain hyväntuulinen ja luottavaisesti harmoniassa itseni ja ympäristöni kanssa

Lähes kaikki on saavutettavissa. Vuorokauteen en saa lisätunteja, mutta ongelma hoituu, kun alan poimimaan kaikesta olennaisen. Vain minä voin muuttaa omaa elämääni, joten tuossapa minulle opastetta tuleville päiville, viikoille!

Maailmassa on paljon enemmän oikeasti parannettavaa, kuten vaikkapa ihmisen ja luonnon suhteessa, mutta nyt en jaksa miettiä niitä. Jos saisin päättää, voisin muuten olla myös vähän syvällisempi...

Nyt haluaisin kuulla, mitä Amma päättäisi, entä mitä päättäisi Jere, joka ei yleensä haasteita ota vastaan, mutta tämä onkin vähän erilainen juttu!

pixbox77 / www.freedigitalphotos.net

Elsa Beskow Lasten linnoituksessa

Elsa Beskow on ollut minulle kuluneen talven iso positiivinen yllätys. Selvitän ensin lyhyesti kirjailijan ja hänen klassikkotuotantonsa kiinnostavimpia taustoja, ja palaan sitten siihen, mikä hänen teoksissaan on minut yllättänyt.

Ruotsalaisen Elsa Beskowin (1874 - 1953) suosikkikirjailija oli Sakari Topelius. Beskow itse tiesi kuuden vanhana, että haluaa tulla piirtäjäksi ja tehdä satukirjoja. Hän rakasti piirtämistä. Melkein yhtä tärkeää hänelle olivat tarinat, joita hän kertoi jo lapsena erityisesti veljelleen. Hänestä tulikin yksi Ruotsin parhaiten tunnetuista lastenkirjakuvittajista.

Kun Elsa Beskow (os. Maartman) oli 15-vuotias, hänen isänsä kuoli. Äiti muutti lastensa kanssa sisarustensa luokse. On todettu, että nämä äidin sisarukset ovat olleet esikuvia Täti Ruskealle, Täti Vihreälle, Täti Sinipunaiselle ja Setä Siniselle.

Elsa Beskow avioitui ja sai kuusi poikaa. Hänen omat poikansa ovat olleet monille Beskowin tarinoiden päähenkilöille esikuvia niin, että jokaiselle pojalle on oma tarinansa. Myös kirjailijan oma lapsuus on vaikuttanut aihevalintoihin. Beskoweilla oli kodissaan rehevä puutarha, joka on puolestaan innoittanut useiden kertomusten miljöökuvausta. Beskowin tarinoissa luonnolla on hallitseva rooli tapahtumapaikkana, jopa henkilöhahmona.

Mikä tässä klassikossa on sitten minut päässyt yllättämään? Beskowin kirjat ovat aiemmin edustaneet minulle omassa päänsisäisessä luokittelussani lähinnä tyttökirjallisuutta - enkä oikein tiedä, miksi! Ehkä olen Petteriä ja Lottaa lapsena lukiessani samaistunut niin Lotan hahmoon, että olen niputtanut hänen persoonaansa kaiken Beskowin tuotannon. Ehkä Beskowin herkkä kynänjälki on antanut tarinoille feminiinisen painotuksen. Nyt kun olen omien poikieni kanssa lukenut laajemmalti ja ennakkoluulottomasti Beskowia, olen huomannut, että useimmiten kirjan päähenkilönä onkin poika! Kirja kirjan jälkeen olemme lasteni kanssa ihastuneet Beskowin maailmaan aina vain enemmän.

Osa Beskow-lukemistoamme.

Meillä pikkumiehet pitävät tarinoista siis varsin paljon, eikä ihme. Beskow vie lukijan mielikuvitusmatkalle milloin metsän siimekseen, milloin puutarhan lumoon, ja kaiken seikkailun keskellä lapsi selviytyy aina mustelmitta takaisin kotiin. Kieli on joko riimittelyä tai proosaa, parhaimmillaan niiden rinnakkainoloa. Erityistapaus on tarina nimeltä Sesselin seikkailut, jossa lukija (tai kuulija) saa itse täydentää riimit ja osallistua näin tarinan tekemiseen. Sesselistä en kirjoita tässä yhteydessä kuitenkaan enempää, vaikka sekin on ihan hauska kirja.

Luettua Beskowia: Satu pikku pikku eukosta (1897)

Oi ihanuutta, katsokaa tuota koivuista kuvakehystä!

Elsa Beskowin ensimmäinen lastenkirja on Satu pikku pikku eukosta. Se on pikku pikku kertomus eukosta, hänen mökistään ja eläimistään. Beskow muokkasi sadun loppua kahdesti painosten välillä ennen kuin se asettui nykymuotoonsa. Alun perin sadulle epätyypillisesti loppu ei ollut edes onnellinen, vaan se sai lapset surulliseksi. Satu on jo yli 120 vuotta vanha ja kertoo menneen ajan maailmasta, mutta silti se hämmästyttävästi toimii edelleen hienosti lasten kanssa.

Luettua Beskowia:  Ollin hiihtoretki (1907)

Olli tapaa talven kuninkaan istumassa
upeassa valtaistuimessa.

Olli saa uudet sukset ja lähtee niitä kokeilemaan. Hän hiihtää metsään ja joutuu seikkailuun, jonka aikana tapaa muun muassa talven kuninkaan. Ollin hiihtoretki on upea talvinen mielikuvitustarina vuodenaikojen vaihtelusta. Vuodenajat saavat kirjassa omat jännittävät hahmonsa.

Luettua Beskowia: Lotta ja Petteri, Täti Vihreä, Täti Ruskea, Täti Sinipunainen ja Setä Sininen (1918 - 1947)

Beskowia lukeneille tuttuja ovat silhuettikuvat.

En tiedä, pitääkö tämä paikkansa, mutta voin väittää Petteri ja Lotta -kirjojen olevan tunnetuinta Beskowia. Minullakin oli lapsena ainakin oma Petterin ja Lotan joulu -teos. Se on mukava kirja, mutta muistan pitäneeni Setä Sinistä paljon kärttyisempänä kuin hän nyt minulle näyttäytyy. Muissa Petteri ja Lotta -kirjoissa sedästä löytyy kyllä enemmän jäykkyyttä, mutta ei hänestä pahista saa tekemälläkään!

Elsa Beskow on kirjoittanut Petteri ja Lotta -kirjansa ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaan. On kerrottu, että Beskow pakeni näin sodan kauheuksia ja pettymystään ympäröivään maailmaan. Petteri ja Lotta -sarjan maailma on hyvin tasapainoinen ja lempeä, mutta eivät nekään pelkkää onnea ole. Kaikkiaan sarjaan kuuluu viisi eri kirjaa, joissa kuvataan tätien ja sedän rinnakkaiseloa, veneretkeä, syntymäpäiviä ja muita Petterin ja Lotan seikkailuita. Lisäksi sadut on julkaistu muutamana yhteisnidoksena.

Petteri ja Lotta ovat isättömiä ja äidittömiä lapsia, jotka muuttavat tätien luo häijyn Pyykkäri-Kristiinan luota. Tätien luona on paljon leppoisampaa, mutta lapset joutuvat seikkailuihin, joissa he muun muassa eksyvät ja tapaavat pelottavia ihmisiä. Mitään pahaa ei kuitenkaan tapahdu, ja kuten saduissa aina, loppu on onnellinen.

Beskowin maailmaa onkin pidetty konservatiivisena ja koko tuotantoa jopa vanhanaikaisena. Tarinat hyväkäytöksisistä lapsista ja menneestä maailmasta luontokuvauksineen eivät houkuttaneet 1960- ja 1970-lukujen lapsia yhtä paljon kuin aiemmin. Beskowia verrattiin Astrid Lindgreniin ja Peppi Pitkätossuun ja todettiin huomattavat erot, mutta kritiikistä huolimatta suosio on ansaitusti taas kasvanut.

Vaikka Beskowin maailmankuva onkin hyvin hillitty ja kaunis, pidän näitä kirjoja silti huomattavan paljon kiinnostavimpina kuin esimerkiksi suurta joukkoa uutta käännöskirjallisuutta, jossa kaikki imelletään ylivuotavalla ystävyydellä tai rakkaudella ja opetuksilla.

Luettua Beskowia: Pikku Lassi puutarhassa (1920)

Puutarha herää eloon.

Jos tässä postauksessa esillä olevista Beskowin kirjoista pitäisi valita kuvitussuosikki, olisi se miltei mahdoton tehtävä, mutta valituksi tulisi hyvin todennäköisesti Pikku Lassi puutarhassa -seikkailu. Lassi hukkaa pallonsa puutarhaan ja sitä etsiskellessään hän tapaa puutarhassa musikaalisen Syyskuun, karviaistyttöjä ja -poikia, rouva Talviomenan, Sinisen ja Keltaisen Luumuneidin, rouva Kaalinpään ja monia muita puutarhan asukkaita. Kuvitus on hyvin yksityiskohtainen ja kauniisti sommiteltu. Tarina on ihastuttava kertomus Lassin kiertelystä kasvien lomassa. Kerronnassa sekoittuu lumoavasti runo ja proosa, ja kuten kaikissa Beskowin kirjoissa, suomennos nostaa kirjan arvoa entisestään.

Vuosisatu (1927)

Huhtikuu.

Vuosisatu käy lävitse vuoden kierron ja samalla kertaa kellotaulun, viikonpäivät ja kuukaudet sekä kuukausien päivien määrät. Jokaisesta kuukaudesta on oma runonsa, ja huhtikuusta sanotaan muun muassa näin:

Huhtikuu,
se temmellyskuu.
Lätäköiden läiskytystä.
roiskutusta, räiskytystä,
märkää jalkaa, nuhanenää.
Eipä uskotakaan enää!

Kuulostaa aika tutulta! Käännös on jälleen Eila Kivikkahon.

Luettua Beskowia: Ruususuu ja pikkuhirvi (1924)

Ruususuu ja pikkuhirvi -kuvakirja alkaa prologilla, jossa kerrotaan, miten satu on syntynyt: Setä Sinistä muistuttava taiteilija on harmissaan, kun ei pääse siivouksen vuoksi työhuoneeseensa. Lapsenlapsi ehdottaa tälle kirjan piirtämistä. Isoisä lupaa piirtää, jos tyttö tekee riimit. 

Kirja kertoo Ruususuu-nimisestä pikkutytöstä, jolla on oma hirvenvasa. Tarina kertoo ystävyydestä ja sen arvosta kaiken maallisen vaurauden ja loiston keskellä.

Luettua Beskowia: Nappu, Nutta ja pikku Terho (1939)

Metsän elämää.

Runomuotoinen tarina kertoo Tammisen perheen lapsista, jotka lähtevät - jälleen kerran Beskowille tyypillisesti - seikkailemaan metsään. Äiti huhuilee lapsiaan huolestuneena turhaan. Lopulta kuitenkin jännittävien vaiheiden jälkeen lapset palaavat kotiin. Kirjassa koko luonto herää valloittavasti eloon.

Luettua Beskowia: Aakkosmatka (1945)

Aakkosmatkan suomentaja Eila Kivikkaho on arvatenkin tehnyt aivan loistavaa työtä tämänkin riimitellyn abc-kirjan kanssa. Beskowin kuvat tukevat luonnollisesti ruotsinkielistä loruttelua, mutta Kivikkaho on pystynyt tekemään käännöksestä vaivattomasti suomeksi soljuvan tästä piittaamatta. Aakkosmatka on nopealukuinen kirja, jossa pääsee maistelemaan erilaisia äänteitä yhdessä lapsen kanssa. Kirjan tarinassa Anna ja Ben retkeilevät yhdessä ja jäljittävät Annan nukkea, jonka orava nappaa mukaansa.

* * *

Elsa Beskowin teoksista on otettu 2000-luvulla paljon uusintapainoksia, mutta omista painoksistani eroten niissä ei ole enää viehättäviä kangaselkämyksiä. Maailma muuttuu, Eskoseni! Silti Beskowin tarinat ovat - kaikessa idealistisuudessaankin - erinomaisia ja eritoten upeannäköisiä lastenkirjoja varsinkin perheen pienimmille!

Elsa Beskow osallistuu blogissani Opuscolon Lasten linnoituksen rakentamiseen.

Lähteitä Elsa Beskowista:
www.elsabeskow.se
Elsa Beskow Floris Booksilla
Elsa Beskow Pegasoksessa (Kuusankosken kaupunginkirjaston sivusto)
Elsa Beskow Wikipediassa

Beskowista on kirjoitettu myös Kirjavassa kammarissa ja Saran kirjoissa.

Liebster blog -tunnustus

Kiitos Rinalle ja Leijonalle mieltä lämmittävästä Liebster blog -tunnustuksesta! <3

Tunnustuksiin ja haasteisiin kuuluu yleensä mukavia velvollisuuksia. Niin nytkin. Ohjeet kuuluvat näin:
1. Kiitä antajaa ja linkitä hänen blogiinsa
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi jolla on alle 200 lukijaa, ja kerro se heille jättämällä kommentti
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen

Suosikkiblogeja on ihan mahdoton tähän listata! Huippuhyviä ja mielenkiintoisia blogeja on paljon. Esimerkiksi juuri Leijonan ja Rinan blogit ovat aivan ihania, mutta haastetta en voi enää heille takaisin lähettää. Tunnustus on myös jo kiertänyt blogistaniaa jonkin verran, joten sekin rajaa mahdollisuuksiani. 

En kuitenkaan tutki, ketkä ovat haasteen jo saaneet vaan valitsen summanmutikassa: teen valintani niin, että nimeän tähän keskenään vähän eri tyylisiä blogeja:

1. Näköisiä kulmia (Hanna) - tyylikäs kuin mikä!
2. Tea with Anna Karenina (Noora) - antanut sisältöä elämääni ;-)
3. Leffaurakka 2012 (Raisa) - tuumasta toimeen ja urakoimaan, hyvä syke!
4. Pisara (Helmi Maaria) - suomalaista kirjailijaelämää ulkomailla
5. Plaza de Mustis (Mustis) - monipuolisia juttuja kirjoittajablogissa

Toivottavasti kaikki ottavat haasteen vastaan ja jakavat tunnustusta edelleen. Annetaan hyvän kiertää!

Käsis a:sta ö:hön

On tämän blogin ansiota ja syytä, että aloitin reilu vuosi sitten rinta rottingilla romaanikäsikirjoituksen koostamisen. Aiemmin olin kirjoittanut pääasiassa lyhyitä tekstejä, mutta halusin pitkäaikaisempaa harjoitusta ja tunsin paloa ja voimakasta kutsumusta kirjoittaa enemmän ja pitkäjänteisemmin. Esimerkkien voimalla valitsin tieni. Sekä ennen oman käsiksen aloittamista että sen jälkeen sain valtavasti inspiraatiota ja innoitusta muista kirjoittajablogeista. Iso rutistus kaikille teille!

Alkuun vain kirjoittelin ilman erityistä tavoitetta Käsiksen kohtalosta. Varsin pian kuitenkin pyrkimykseksi alkoi ihan itsestään nousta tekstin julkaiseminen. Luulen, että se päätös on vähentänyt kirjoittamiskirjoituksia täällä Luen ja kirjoitan -blogissani. Vapaamuotoisemmasta kirjoittelemisesta olisi helpompi avautua, mutta vaikka en tiedä, saanko tekstiä koskaan julkaistuksi, on lähtökohta kuitenkin julkaisemispätöksen jälkeen aivan erilainen.

Pakersin Käsistä varsin pitkälle, kunnes aloitin ansiotyöt pitkän tauon jälkeen elokuussa. Arkirytmin muutokset saivat aikaan sen, että kirjoittamiseen varattu rakonen kapeni entisestään. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi, vaikka kirjoittajan blokkikin vaivasi pahasti viime syksyn aikana.

Rawich / freedigitalphotos.net

Blokki aiheutui ja se purkautui samasta syystä. Sain nimittäin elokuussa lahjaksi Päätalo-instituutin vuoden mittaisen kirjoittajakurssin, ja kurssin ensimmäinen tapaaminen oli lokakuussa. Koulutus oli omiaan nostamaan rimaa oman hengentuotteeni osalta, joka tavallaan aiheutti painavan blokin. Kuitenkin kurssia varten tekstiä oli tuotettava, joten blokki oli pakko saada purkautumaan. Ja purkautuihan se ennen pitkää. Lääkkeeksi sopi vain ja ainoastaan härkää sarvista ottaminen: kirjoittaminen, kirjoittaminen, kirjoittaminen, vaikka miten hankalalta tuntuisi.

Sitten välillä kirjoittaminen taas sujuikin kuin rasvattu. Se on huikean hieno tunne, ja silloin pitäisi ymmärtää ja pystyä takomaan tarinaa vaikka yön läpeensä keskeytyksettä. Silloin kannattaisi antaa virran vain viedä. Minulla siihen ei aina ole kuitenkaan mahdollisuutta. Lapset huutavat luokseen yöllä juuri silloin, kun olen päässyt juonessa kiinnostavaan vaiheeseen, tai ansiotyön tehtävät odottavat silmäpusseista kärsivää sinnikkoa. Olisi kenties otettava oppia Eppu Nuotiosta, joka naistenlehdessä tänä keväänä kertoi lahjovansa lapsiaan saadakseen kirjoittamisaikaa.

David Castillo Dominici / freedigitalphotos.net

Olen kuitenkin erittäin onnellinen kirjoittajariepu sen vuoksi, että omaan viikko-ohjelmaani on saatu kirjoittamista varten raivattua tilaa säännöllisesti kaksi kokonaista iltaa, jolloin voin omistautua vain ja ainoastaan harrastukselleni perheestä ja muista velvollisuuksista piittaamatta! Lähellekään aina en tuota aikaa kirjoita, vaan saatan tehdä taustatutkimusta, osallistua kirjoittajapiiriin, lukea kirjoittajaopasta, juosta tai tehdä jotakin aivan muuta kuin kirjoittamisasiaa. Silti tämä oma aika on korvaamaton kirjoitusten etenemiselle! Ehkä pitäisi olla sen käytössä itselleen tiukempi?


Nyt Käsis on kuin onkin kertaalleen kirjoitettu läpi! Juoni ja tapahtumat ovat järjestyksessä, henkilöt ovat tapahtumien aikana muuttuneet. Onko Käsis siis valmis? Ei.

Tästä alkaa hurja täydennysten ja poistojen sarja. Muutamassa kohdassa tarvitaan lisää tekstiä ja järeämpää otetta tapahtumien kulkuun. Tilkesanoja saan poistaa, mutta kuvauksia lisätä. Olen ajatellut kirjoittaa tekstiin myös vaihtoehtoisen lopun. Toistamiseen. Lähinnä ehkä itseäni varten. Jossakin vaiheessa - ja minulle on vielä täysin epäselvää, missä - Käsis on sitten siinä vaiheessa, että sillä voi yrittää takoa kustantamojen ovia.

Päätalo-instituutin kirjoittajakurssin lopetusviikonvaihde on toukokuussa. Saan ryhmälleni kokonaisen käsikirjoituksen luettavaksi, mutta "valmiiksi" en sitä ennätä saamaan. Tarkoitus on nyt käydä tekele kerran läpi ja täsmentää muutamia kohtauksia, jotta teksti olisi luettavampi ja kiinnostavampi kauttaaltaan.

Vaikka koitan tässä esiintyä suunnitelmallisena ja jämynä, minua pelottaa hieman, että olen tässä asiassa alisuoriutuja. Vera Vala kirjoitti äsekttäin blogissaan minulle tärkeän tekstin "Unelmista totta". Vera kirjoittaa: "minähän suollan priimaa jo ensimmäisellä pulautuksella. Kai se nyt riittää tällaiselta luonnonlahjakkuudelta, että jaksaa istua siihen koneen ääreen kerta toisensa jälkeen ja tahkoa näppäimistöltä romaanikäsiksen verran sanoja", ja koska Vera on Kirjoittaja isolla koolla, hän tietysti osoittaa tuon utopiaksi. Minä siis pelkään, etten tajua tehdä tarpeeksi työtä tekstini eteen. Tai ok, jos nyt ymmärrän, että työtä pitää tehdä eikä kannata itseä päästää liian helpolla, repeääkö siitä riemu: jään ikuiseksi nysvääjäksi, joka ei päästä koskaan tekstiä irti käsistään.

On kuitenkin valtava ilo huomata, miten olen vuoden aikana kehittynyt kirjoittajana! Tähän tekstiin linkittämissäni postauksissa minulla on ollut esillä pieni edustus niistä ongelmista, joita olen kirjoittamisprosessin aikana kohdannut. Olen ollut valtavan epävarma ja suunnat ovat olleet hukassa moneen otteeseen. Nyt on selkeämpi vaihe menossa, enkä enää vapise tekstini edessä. Osaan käsitellä sitä ja tiedän, että se pysyy kasassa. Silti on paljon vielä opittavaa. Eihän tässä koskaan valmiiksi tullakaan.

Kirjoittamisen, muokkaamisen ja viimesitelyn iloa ja paloa jokaiselle! Omistan tämän tekstin Leijonalle, joka kyseli jo kirjoittamispostausten perään. Kiitos tuuppauksesta!

PS. Veran teksti on muuten upea postaus ihan minkälaisia unelmia vain tavoitteleville. Kannattaa lukea!

Stuart Miles / freedigitalphotos.net

Sinuhe egyptiläinen (äänikirja)

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. (1945.) Äänikirja osat 1 & 2. Lukija Lars Svedberg. 2005.

Marraskuusta 2011 huhtikuuhun 2012 olen työmatkani kulkenut rinnatusten Sinuhe egyptiläisen kanssa. Vaikka ulkona on paukkunut pakkanen, kärpäset ovat surisseet korvissani ja Lähi-idän aurinko on paahtanut kuumasti ja saanut hiekan polttamaan varpaitani. 31 noin tunnin mittaista cd-levyä on nyt kuunneltu - armoton klassikkourakka!

Sinuhe egyptiläinen kertoo Sinuhe-nimisen miehen elämäntarinan, joka sijoittuu aikaan 1300 ennen ajanlaskun alkua. Sinuhe on löytölapsi, josta tulee ottoisänsä tapaan lääkäri, ja hän kiertää muinaista Lähi-itää erilaisten tehtävien ja seikkailuviettinsä viemänä. Kertomus on niin vaiheikas kuin ihmiselämä vain voi olla. Sinuhe rakastaa ja vihaa, elää yltäkylläisyydessä ja rikkauksissa, mutta kulkee myös varatonna rääsyissä. Häntä kuvataan nuorena ja toiveikkaana, mutta vanhemmuuten toivo hiipuu ja Sinuhesta tulee kriittisempi ja jopa kyyninen. Ympärillä Egypti sekä kukoistaa että kärsii rankkoja seuraamuksia sodista.

Eihän tällaisesta tarinasta voi olla pitämättä! Sinuhessa on takuuvarmasti jokaiselle lukijalle jotakin: on sotaa, politikointia, rakkautta ja ihmissuhteita, thrilleriä, historiaa, uskontoja ja maantiedettä, on seikkailuja ja veijaritarinaa. Waltarin nerokkuus kirjailijana huokuu tästä tiiliskivestä. Sen tähden Sinuhe kestää myös aikaa ja lukukertoja. Tiedän ihmisiä, jotka lukevat Sinuhen joka vuosi aina uudelleen. Tämä kerta oli minun ensimmäiseni.

Minä pidin eniten Sinuhessa lääkärintyön kuvauksista, faaraoiden Egyptin loiston ja rappion ja muun menneen maailman läsnäolosta, henkilökuvauksesta, rakkaustarinoista ja teemasta: toisaalta ihmiselon merkityksettömyyden todistelusta, toisaalta sen tuhoavan olemuksen osoittamisesta. Sinuhen pitkät sotakuvaukset eivät saaneet minua temmattua mukaansa, mutta järkytyin kyllä jälleen sodankäynnin ja sen seurausten brutaaliudesta. Eri kansojen tapojen ja alueiden selostukset kiinnostivat, mutta tuntuivat kokonaisuudesta irrallisilta.

Henkilökuvaus on hersyvää. Sinuhen orja, myöhemmin ystävä, Kaptah on ehdoton suosikkihenkilöni! Hän on kuin Sinuhen omatunto, rääväsuu, joka häpeilemättä ja keppiä pelkäämättä kertoo totuuden ja arvostelee isäntäänsä. Kaptah on Sinuhelle viekas apuri, jonka avulla isäntä pääsee pois monesta pälkähästä. Kaptah sai minut monessa kohtaa nauramaan.

Minua nauratti myös naisten (ja miesten välisen suhteen) kuvaus Sinuhessa. En tiedä, mitä Sinuhen naiskuva kertoo Waltarin naiskuvasta, jos mitään, mutta minä luin sitä huvittuneena. Naiset ovat joko kohtalokkaita, kuten hurja femme fatale Nefernefernefer, huoria, kuten useat kapakkojen naiset, madonnoja, kuten Sinuhen oikea rakkaus Minea, tai äitihahmoja, kuten Merit. Toisaalta naishahmojen kohtalot todella koskettavat ja liikuttavat. Tämän kautta on helppo ymmärtää Waltarin aiempaa suosiota myös viihdekirjailijana!

Anteeksi, Mika Waltarin kirjailijasielu siellä jossain ja kaikki sen hengenheimolaiset, arvostelen klassikkoa ja tätä parhaiten ulkomailla myynyttä suomalaisteosta - josta olisi muuten uusi filmatisointi vaikkapa Game of Thrones -hengessä paikallaan!

Waltari on kirjoittanut Sinuhe egyptiläisen heti II maailmansodan jälkeen. Pettymys ihmisiin ja uskon puute hyvän voittamiseen on teoksessa hyvin vahvana esillä. Toisekseen Sinuhe - hän joka on yksinäinen - alleviivaa sitä, että ihminen elää elämänsä aina yksin riippumatta siitä, ketä hänellä on ympärillään. Ihmisen määrä on elää ja kuolla yksin. "Sillä niin on aina ollut ja niin on aina oleva."

Äänikirjana Sinuhe egyptiläinen on onnistunut paketti. Tiiliskivestä tulee tietysti massiivinen äänikirjakin - 36 tuntia Lars Svedbergiä! Aluksi lukijan ääni vieroksutti, mutta pian totuin siihen ja viimeistään puolivälissä ääni oli jo kiinteä osa teoksen kertojana toimivan Sinuhen persoonallisuutta. Waltarin kieli on kaunista ja selkeää, ajoittain lauseet tuntuvat jopa aforistisilta. Äänikirjan heikkouksia on se, ettei siinä pysty käyttämään kirjanmerkkejä parhaiden kohtien merkitsemiseen ja että huomio saattaa helposti välillä harhailla tekstistä toisaalle. Etu siinä on se, että "lukeminen" onnistuu silloinkin, kun kirjaa ei voi pidellä kädessä, kuten autoa ajaessa tai jos lukemiselle on joitain fyysisiä rajoitteita. Olen tyytyväinen, että kuuntelin Sinuhen äänikirjana, mutta suosittelen mieluummin tarttumaan paperipainokseen, jos se on mahdollista.


Tähtiä: 4/5

Sinuhe egyptiläisen ovat viime aikoina lukeneet myös ainakin Raisa, Amma, Salla ja Jokke.

Osallistun Sinuhella Morren itsenäisyyspäivän Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Kirjoittaja ja blogi tässä, huomenta!

Olen jo pitkään aikonut julkaista lyhyen esittelyn itsestäni. Inspiraation sain alun perin Sinisen linnan kirjastosta, kun Maria kertoi itsestään. Blogini täytti Kalevalan päivänä yhden vuoden, ja tuolloin lupasin synttärikarkeloiden tuoksinnassa kirjoittaa viimein tämän teskstin. Hulinaa on jatkunut, olemme reilun kuukauden siirtyneet lähemmäksi kesää, ja tässä se nyt tulee.

Simon Howden / freedigitalphotos.net

Rakastan lukemista ja kirjoittamista, olen opiskellut kielestä ja kirjallisuudesta loppututkinnon, mutta en tee mitään näistä päätyökseni. Tämä blogi on harrastukseni, joka haukkaa ison palan omasta ajastani.

Opettelen kirjoittamista tekemällä omaa romaanikäsikirjoitusta, jonka on määrä valmistua keväällä 2012 ensimmäiseen raakaversioonsa. Käsikirjoitus on realistista, tummasävyistä proosaa. Olen mukana Päätalo-instituutin kirjoittajakurssilla ja osallistun Oulu-opiston Tarinapaja-proosaryhmään.

Luen kirjallisuutta laidasta laitaan. Scifi-kauteni olen jo elänyt, joten sitä sorttia kuluu nykyään häviävä osa. Dekkarit eivät koskaan ole olleet suuri kiinnostuksen kohteeni, vaikka parhaimmat saavat kyllä sukat pyörimään jalassa. Fantasiakin on vahvasti taakse jäänyttä kirjaelämää, vaikka joskus se oli intohimo. Luen aika paljon synkkiä kirjoja, mutta yksinomaan niitä ei kuitenkaan kukaan jaksa. Pidän ulkomaista enemmän kotimaisesta kirjallisuudesta. Myös tietokirjoja tarkastelen. Elämäkerrat innoittavat.

Osan blogissani esillä olevista kirjoista olen saanut lahjaksi, osan olen ostanut ja valtaosan lainannut kirjastosta. Joitakin kirjoja olen saanut myös arvostelukappaleina kustantamoista.

Olen kahden alle kouluikäisen pojan äiti, ja lastenkirjat ovat jokapäiväisiä ilojamme. Postaan parhaimmista blogiini. Mieheni kanssa jaamme kiinnostuksen elokuviin. Joskus kirjoitan parhaimmista leffoistakin.

Leivon, teen ruokaa, askartelen, kudon, virkkaan ja ompelen. Möyhin kasvimaata ja myllään puutarhaa huolettomalla kädellä keväästä syksyyn. Hoidan laiskasti kotia ja virkeämmin parisuhdetta. Olen kasvanut metsän keskellä, joten luonto on liki sydäntäni. Viime aikoina olen yllättänyt itseni paastoamalla ja aloittamalla hyväkuntoisena jälleen juoksemisen, tällä kertaa ensimmäistä kertaa elämässäni myös tavoitteellisesti. Rakastan hyvää ystäväseuraa ja pitkäikäisiä ihmissuhteita, mutta arvostan myös yksinäisyyttä. Mistään näistä en kirjoita blogiini, ellen sitten kirjojen kautta.

Tämä on kirja- ja kirjoittamisblogi. Hauskaa, että viihdytte!

Iloista pääsiäistä jokaiselle!

Pimppini on valloillaan

Kirjontatyö: Hanneriina Moisseinen

Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. WSOY. 2012. (250 sivua)

Ihastuttaviin kirjokansiin ovat kirjailijat ja asiantuntijat yhteistyössä neuloneet painavan kudelman tekstejä naisten kohtaamasta seksuaalisesta vallankäytöstä.

Kirjan kannet ovat kohopainetut, jolloin kirjailut voi sormin tuntea kansipaperista. Ihastuttavaa! Kokoelman upeaa ulkoasua täydentää kirjan paperikansien kääntöpuolella oleva Hannariina Moisseisen kirjoma sarjakuva. Sarjakuvasta on somisteena kuvia pitkin teosta.


Teoksen sisältö ei ole aivan niin ihastuttava, vaan pikemminkin ravisteleva. Sen vuoksi se on äärimmäisen tärkeä ja painava kannanotto maa(ilma)mme asianhaaroista. Tämä kirja pitäisi olla osa valtakunnan sukupuolivalistusta kaikenikäisille.

Pimppini on valloillaan antaa vuorotellen äänen seksuaalisesta vallankäytöstä tietäville asiantuntijoille ja vuoroin aihetta käsitteleville kirjailijoille. Kirja jakautuu kuuteen osaan asia-artikkelien mukaan. Artikkelien kirjoittajat ovat erilaisia terveyden ja hyvinvoinnin ammattilaisia (Susanna Ruuhilahti, Maaret Kallio, Sanna Aaltonen), kirjallisuuden (Sanna Karkulehto) tai sukupuolikulttuurin tutkijoita (Sari Näre) sekä oikeustieteen (Terttu Utriainen) ja ihmisoikeuksien (Pia Puu Oksanen) tuntijoita. Artikkelit taustoittavat ja selvittävät, sanataide tuo tapaukset iholle.

Suomalaisista naiskirjailijoista antologiassa mukana on vankka joukko. Itselleni parasta on Anja Snellmanin mukanaolo muita väheksymättä. Katkelma Pelon maantieteestä sai minut muistamaan, miksi se kirja on muuttanut elämääni ja käsityksiäni kirjallisuudesta ja maailmasta. Huikea on myös Riikka Pulkkisen novelli, jossa naiskirjailija riivitään palasiksi, ja jäljelle jää vain lehahteleva rajaton pimppi. Sinikka Vuolan runo taas on vallaton asettelultaan. Pirjo Hassinen taas kirjoittaa koskettavan novellin siitä, miten nainen havahtuu ottamaan vastuuta itsestään ja tyttärestään:

Sari haki kaapista pyyhkeitä ja laski marjasankoon lämmintä vettä. Hän oli vienyt Sampon jo aamulla sukulaistensa luo. Hän otti jääkaapista makkarapakkauksen, avasi sen saksilla, kaivoi sieltä kolme kylmää nakkia ja söi ne ikkunan ääressä. SItten hän meni Saritan luo ja alkoi riisua kokkareisia vaatteita tämän päältä.
  Hän riisui kaikki, narutangatkin, ja sulloi ne muovikassiin. Sitten hän kastoi pehmeän pyyhkeen veteen ja alkoi pyyhkiä lastaan puhtaaksi. (s. 171)

Johanna Sinisalo puristaa ja Rosa Liksom vääntää, Laura Lindstedt tökkii ja Essi Tammimaa muistuttaa. Otteestaan ei päästä Anja Erämaja, Mira Nurkka eikä varsinkaan Katja Kettu. Järkyttäviä, paljastavia tai pöyristyttäviä tarinoita kertovat myös Miina Supinen, Riikka Ala-Harja, Lotta Tuohino, Anu Silfverberg, Maria Hyökyvaara, Annastiina Storm, Helena Sinervo, Taina Latvala, Laura Gustafsson, Katariina Vuorinen, Raakel Liekki, Leena Parkkinen, Krista Petäjäjärvi ja Tuuve Aro. Miia Tervon runo liikuttaa: miltä tuntuu hyväksikäytetystä tytöstä:

Illalla isä lämmitti saunan
menin sinne kaikkien muitten jälkeen
pelko ja häpeä ottivat kiukaasta kivet ja täyttivät minut niillä
rakensivat täyteen muureja niinkö ois muka ollu jottain jäljellä mitä suojella

menin alasti hankeen seisomaan
iho ei enää ollut iho vaikka höyrysi
jalat ei ollut jalkoja käädet käsiä
mie en enää ollu siinä
pötkähdin lumeen
hanki ympärillä oli puhdas ja valkoinen
siihen ei ollut kukaan koskenut (s. 223)

Niin, että huh. Mitä luulette, että tässä maailmassa on jäljellä vielä 150 vuoden takaa? Moraalisäännöstö. Naisen sitominen miehiinsä. Naisen helppo huoramaine tuota moraalisäännöstöä rikottaessa. Nainen on perinteisesti nimittäin ollut ensisijaisesti isänsä tytär, veljensä sisar tai miehensä vaimo. Kunniamurhat eivät ole kaukana meidänkään kulttuurihistoriassamme, eivätkä ne mihinkään ole varsinaisesti edes kadonneet.

Raiskaus avioliiton sisällä kriminalisoitiin Suomessa 1994. 2010 tehdyssä Amnestyn ja Lapin yliopiston tutkimuksessa vielä kuitenkin 20 % miehistä ja naisistakin 13 % ajatteli lieventäväksi asianhaaraksi raiskauksessa sen, jos raiskaajalla on vakisuhde raiskattuun. Mitä ihmettä, Suomen naiset ja miehet!?

Ja kun seksuaalista väkivaltaa koetaan, siitä vaietaan. "Tytöille häirinnästä[kin] valittaminen on riski, koska huomio ja syytökset tapahtuneesta kohdistuvat usein epäoikeudenmukaisesti valittajaan. Häirinnästä valittajaa pidetään helposti joko avuttomana uhrina, tiukkapipoisena ja huumorintajuttomana turhanvalittajana tai tyttönä, jonka olemuksen arvioidaan jotenkin "kutsuvan" häirintää. Häirintätilanteisiin liittyy sekä oma että muiden taholta epäily siitä, että tyttö on mennyt väärään paikkaan, hankkiutunut oma-aloitteisesti hankalaan tilanteeseen tai ei ole osannut ennakoida tai varoa." (Sanna Aaltonen, s. 180) Koko ilmiötä tai tapahtumaa on siis helpompi olla kokonaan ajattelematta. Vaikenetko, hyssytteletkö sinä? Jos vaikenet, lopeta nyt!

Rakel Liekki kirjoittaa:

Me ollaan hiljaa ja kiltisti. Me ei aiheuteta kohtausta. Vittu! Jos me kaikki sanottaisiin päättäväisesti, että tämä ei käy, ei tämä näin mene, niin se olisi sillä selvä.
  Voidaanhan me jatkaa niin kuin ennenkin. Ollaan kilttejä ja ajoissa. Niinhän meidät on kasvatettu. Mutta kun miä en ole kiltti. Olen kokonainen ihminen, vaikka se sitten tällä sukupuolella tarkottaisikin, että minut nähdään erikoisena tai hankalana. Enkä kasvata pitkää tukkaa vaikka se kuinka olisi teistä nätimpi. Enkä muuten vittu ole hiljaa. (s. 205)

Tämä on niitä kirjoja, joita ihan kaikkien pitäisi lukea jo pelkästään aiheensa vuoksi.

Tähtiä: 4/5 

Pimppini on valloillaan -antologian on lukenut myös Jenni.
Teoksesta on kiintoisaa asiaa ja keskustelua myös mukana olevien kirjailijoiden blogeissa:
Sokeripala
Aaltopahvia
Dramaqueen

Osallistun tälläkin kirjalla Nooran Rumat kapinalliset -lukuhaasteeseen.