Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre (lukudiplomi)

Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre. Kuvittanut Hannu Taina. WSOY. 2001. (142 sivua.)



Uppo-Nalle tutki kirjahyllyään ja löysi runoja jotka hän kokosi tämän kirjan kansien väliin.



Pitkästä aikaa lukudiplomimme edistyy! Olemme pienten poikieni kanssa ehtineet jo viidenteen kirjaan seitsemästä. Nyt vuorossa on Tapiirin kirjatarjottimelta satusoppaa, iki-ihana Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runoaarre, jota olemme lueskelleet pitkään edes ja takas, välillä kiiruhtaen ja ahmien, välillä pidempään pysähdellen. Suosikkirunoja on valikoitunut monia. Runoja, joissa on vakavia aiheita, kuten sota, ja monta kepeämpää, joille saa nauraa.

Uppo-Nallen runoaarteessa Karjalaisen eri vuosilta kootut Uppis-runot on järjestettu teemoittain. Liikkeelle lähdetään aivan alusta eli siitä, miten Uppo-Nallesta tuli Uppo-Nalle. Myöhemmin runoja on muun muassa sairastamistarpeiksi, ystävyyttä varten, luontolyriikaksi ja vuoden kierron mukaan riimiteltyjä lorutteluja. Omat suosikkini löytyvät joko rakkaus- tai unirunoista. Jos pitäisi valita, ottaisin unirunot.

Kirjallisuusdiplomi on kuitenkin lapsia varten. Poimimme Kunnarista tehtäväksi poimia kirjasta paras kohta, joka pitäisi lukea muille. Poikani eivät vielä kuitenkaan lue sujuvasti, joten muuntelimme tehtävää niin, että minä luin valituksi tulleet runot uudestaan pojille.

Kohta kuusivuotias esikoinen valitsi heti hymy huulillaan empimättä "hopeinen pisaapotta -lorun", joka kuuluu kirjassa osioon Sekarunot ja menee näin:

Miljoona mustaa jätesäkkiä.
Kymmenen ihka uutta täkkiä.
Viisi sohvaa ja nojatuolia,
kukaan ei taida niistä huolia.
Kylläpä hienon asunnon saisi
jos näillä kotinsa kalustaisi.
Voi ihmeiden ihme ja todentotta:
tuossa on hopeinen pissapotta. (s. 77)

Nelivuotias kuopus puolestaan mietti hetken, kertoi pitävänsä "häkki täkki säkki" -lorusta, mutta ilmoitti kuitenkin lempirunokseen sen, jossa "prinsessa kaataa päähän soppakulhon". Luin seuraavasti:

Prinsessa keskiaikainen
valitsi itsellensä sulhasen.
Kun kestänyt ei enää kantti sulhon,
prinsessa heitti sulhon päähän
soppakulhon... (s. 123)

On ihmeellistä ja ihanaa, miten lapset näitä loruja muistavat! Minulla ei ollut kummastakaan mitään muistikuvaa, mutta pojat osasivat nämä melkein ulkoa, vaikkei näitä ole montaa kertaa luettu. On aivan selvää, että lukeminen vaikuttaa ja runsas kieli tarttuu. Sen vuoksi suosittelen kaikille lapsille luettavaksi paljon myös loruja ja runoja jatkuvasti proosan ohessa. 

Poikien lempirunoissa selvästi viehättää huumori ja yllättävä loppukäänne. Molemmissa runoissa on myös vauhtia ja rytmiä. Riimittelyt ovat luontevia, ja ne ilahduttavat meidän pikkulukijoita. Niitä on myös mukava yhdessä imitoida ja muunnella!

Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runoaarre on erittäin hyvä valinta lorutteluun monenikäisen lapsen kanssa. Runoista aikuisenkin on helppo löytää suosikkinsa. Hannu Tainan kuvitus on ehkä liiankin maltillinen (EDIT: siis niukahko tässä kirjassa, muutenhan kuvitus on kaunis ja Uppo-Nallen kuvittajana Taina aivan ehdoton!), ja kuvia saisi olla runsaammin, mutta joka tapauksessa se sopii kirjaan mainiosti. En malta olla laittamatta vielä tähän loppuun yhtä katkelmaa omasta suosikistani. Hyvää yötä kaikille!

Uninen kissa on porraspuulla
tahdotko kissan kehruuta kuulla
ja koppinsa katolla pikkuinen hauva,
ihan pieni hauvavauva,
jota hirmuisesti haukottaa.
Joko unonen tupaan saapua saa? (s. 139)

Tähtiä: 4/5

Sara Blædel: Nimimerkki Prinsessa

Sara Blædel: Nimimerkki Prinsessa. (Kald mig Prinsesse 2005. Suom. Elina Uotila.) Karisto. 2013. (369 sivua.)

Nimimerkki Prinsessa on nettitreffeihin pureutuva rikosdekkari. Kirjassa etsivä Louise Rick alkaa selvittää brutaaleja raiskaustapauksia, jotka ovat tapahtuneet netin treffipalstoilta löytyneen kumppanin ensitapaamisen yhteydessä. Selvittely on hankalaa, sillä raiskaaja tietysti peittää jälkensä ja toimii verkossa nimimerkin takaa. Kirjailija Sara Blædel on kotimaassaan Tanskassa saavuttanut suursuosion, ja Nimimerkki Prinsessa on häneltä ensimmäinen suomennettu teos.

Koska dekkarit eivät ole ominta lukemistoani, kuljen nyt heikoilla jäillä ja kirjoitan puhtaasti omasta lukukokemuksestani:

Kirjan aihe ja asetelma ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia. Sen vuoksi odotin kirjalta paljon. Saattaa olla, ettei tämä ole dekkarikuningatar Sara Blædelin parhaimmistoa, sillä jouduin pettymään. Kiinnostus heräsi oikeastaan vasta noin sivulla 270, kun päästiin käsiksi lopulta siihen juonen osaan, johon otsikointi viittaa. Louise alkaa jahdata raiskajaa suoraan treffipalstoilla nimimerkkinään Trim, mutta pyyää kutsumaan itseään Prinsessaksi. Kuulostaako sekavalta? Sitä se vähän onkin, ja ihmettelen kovasti kirjan (suomalaista) otsikointia. Noin sivulle 270 asti on selvitetty paria raiskaustapausta, raiskattujen taustoja ja elämäntilanteita.

Nimimerkki Prinsessa piti siis vähän aikaa minua pihdeissään, kun lopulta päästiin takaa-ajoon ja kiinniottamiseen. Lopusta löytyy yksi juonenkäännekin, joka tosin tuntui kaavamaiselta ja miltei ennelta arvattavalta. Kokonaismaku kirjasta jäi hyvin valjuksi. Ehkä joku poliisin työstä ja yksityiselämästä kiinnostunut (dekkareiden lukija) pitäisi tästä enemmän, mutta minä tähditän vaatimattomasti:

2/5

Tämä on luettu myös Kirjasähkökäyrässä, jossa lukukokemus oli positiivisempi: http://kirjanainen.blogspot.fi/2013/03/nimimerkki-prinsessa.html

Jospa olisin...

Ihana Lila haastoi minua hauskaan ja paljastavaan jossitteluleikkiin. Kiitos mieluisasta haasteesta ja pahoittelut, että vastaaminen on venynyt. Tässä olisi hyvä tilaisuus runoilullekin, mutta nyt ammennetaan nopeasti suoraan alitajunnasta!


Jos olisin vesi, olisin ehdottomasti liikkuva vesi, joka solisisi välillä kiivaammin ja välillä levähtelisi leveämmissä virroissa.

Kuva: Evgeni Dinev / freedigitalphotos.net

Jos olisin kukka, kukkisin, koska pystyn siihen.

Jos olisin eläin, olisin kissaeläin.

Kuva: wandee007/freedigitalphotos.net

Jos olisin soitin, olisin joku perkussioista tai vaskipuhaltimista.

Jos olisin hedelmä, kypsyisin vasta.

Jos olisin talo, olisin kummallinen sokkeloinen kerrostalo, jossa eri kerrokset näyttäisivät erilaisilta.

Kuva: vorakorn/freedigitalphotos.net

Jos olisin kirja, olisin vielä työn alla.

Jos olisin maisema, olisin kevättalvinen mäntymetsikkö auringonpaisteessa.

Jos olisin juoma, olisin sangria.

Jos olisin puu, olisin mänty.

Jos olisin joku, olisin osa ihmiskuntaa.

Kuva: Feelart/freedigitalphotos.net

Tämä on paljon kiertänyt haaste. Haastan mukaan seuraavat blogit sillä ehdolla, ettei haaste ole niissä vielä käynyt:
Rita
Yöpöydän kirjat
Ei saa mennä ulos saunaiholla

Eikö ole ihanaa, että on kevät!

Jenni Linturi: Isänmaan tähden (äänikirja)

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos 2011. Äänikirja BTJ. (Lukija Jukka Peltola.) 5 cd:tä. Kesto 6 t 26 min.

Jenni Linturin Isänmaan tähden seuraa nuorten miesten intoa lähteä SS-joukkoihin taistelemaan rinta täynnä isänmaallisia aatteita. Nuoret miehet, Antti ja kumppanit, etenevät kirkasotsaisina kohti rintaman tositoimia ja tankkaavat saksan epäsäännöllisiä verbejä sellaisella vimmalla kuin nuoret uroot vain voivat. Pian heidän eteensä leviää sodan kauheus, kaameus ja toivottomuus monisäikeisenä verkkona, joka on ottanut heistä otteen. Sodassa ei tunnu olevan sankareita.

Ennen pitkää miehet kotiutuvat mutta varjot seuraavat mukana. Äänikirjasta on mieleen jäänyt katkelma, jossa pohditaan sitä, että monesti ajatellaan sodan kovettaneen suomalaiset miehet, jolloin nämä eivät pystyneet olemaan läsnäolevia isiä lapsilleen tai puolisoita vaimoilleen. Sota kuitenkin pehmitti miehet, Isänmaan tähden väittää. Sota vei nuorten miesten poikuuden. Sodan jälkeen oli sitten oltava kova, ettei maailma olisi vienyt heiltä miehuuttakin. Niin. Niinpä. Se on pitkä aika olla kova.

Isänmaalliseen hengen, sodankäynnin ja jälleenrakentamisen maisemaan värittyy erittäin taidokkaasti dementiapotilaan mielenmaisema. Välillä sotaa käydään sairaalahuoneessa, jossa veteraani Antti sairastaa ja elää yli puoliksi menneisyydessä. Välillä sota on aidosti takaumaa, välillä taas ollaan kirkkaimmin kuvin sairaalahuoneessa, jossa ovat läsnä myös huolestuneet Antin läheiset. Linturi sekoittaa nokkelasti todellisuuden ja menneisyyden hahmot Antin näkökulman kautta toisiinsa. Menneisyyden useat Erkit hämäävät, mutta kenties aseveljissä moni vaikutti univormussaan Erkiltä kuin Erkiltä. Kenties oli ihan sama kuka Erkeistä kaatui, kuka ratkesi ryyppäämään, kuka tappoi.

Jenni Linturi on tehnyt esikoisteoksessaan mielettömän matkan vanhan sodankäyneen miehen pään sisälle. Jos on mahdollista kuvitella, niin dementia vaivaa ja sotkee todellisuutta juuri siten kuin Linturi sitä kuvaa. Todellisuus sekoittuu muistoihin, jotka vääristyvät, venyvät, pilkistelevät ja iskevät missä tahansa. Samalla Isänmaan tähden on taas myös yksi sotakirja, mutta oikein raikas sellainen. Ääni on lähtökohtaisestikin erilainen, kun kirjoittaja on nuori ja nainen. Sota on tärkeä aihe, ja on hienoa huomata, että uudet sukupolvet muovaavat siitä omannäköisiään teoksia. On tullut muun muassa Ketun Kätilö ja Hilvon Viinakortti, joka sekin on minulla hyllyssä odottamassa.

Äänikirjatoteutus on selkeä, mutta ehkä Isänmaan tähden ei ole parhaimmillaan äänikirjana. Lukijan ääneen kaipasin myös lisää väriä ja eläytymistä. Teos on ollut Finlandia- ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Tähtiä: 3/4

Linturin esikoisen on kuunnellut myös Kirsi Kirjanurkassaan.

Kauppamatkustajan kuolema Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Jussi Tuokkola

Arthur Millerin Broadway-kestosuosikki ja elokuvaklssikko rantautui tammikuussa Ouluun. Ei suotta! Kauppamatkustajan kuoleman näyttelijätyö on loistavuudessaan nautittavaa, lavastus yksinkertaista ja oivaltava (Markus Tsokkinen) ja kokonaisuus tyylikkään hallittu. Harvoin suurella näyttämöllä näkee näin hyvää koko kansan draamaa, mutta pitää kyllä samaan virkkeeseen heti todeta, että viime aikoina näitä on ollut raikkaasti jo muitakin. Kiittäminen lienee teatterin johtoa: Go, Mikko Kouki & Arto Valkama! Nyt ohjaajaksi on saatu Paavo Westerberg.

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Jussi Tuokkola

Kauppamatkustajan kuolema kertoo kaupparatsuna toimivan Willy Lomanin (upea Risto Tuorila) ja hänen perheensä tarinaa. Loman on ollut menestyvä kauppamies, mutta provisiopalkka ja busineksen uusi aika on ajanut hänet ahdinkoon yli 30-vuotisen uran jälkeen. Mies syyttää ulkoisia tekijöitä tilanteestaan ja samalla odottaa pojistaan jotakin suurta. Ahdinkonsa hän pimittää Linda-vaimoltaan (vaikuttava Hannele Nieminen), joka taas suojelee miestään kaikin tavoin todellisuudelta. Jo aikuiseksi kasvanut kuopus Happy (Tomi Enbuska) rimpuilee tässä asetelmassa mukana, ja esikoinen Biff (Markus Järvenpää) ei löydä maailmassa paikkaansa. Willy elää puolittain elämäänsä menneisyydessä, entisessä mahdin ajassa, jolloin kaikki oli vielä hyvin, tukka takana ja kaikki mahdollisuudet edessä. Tätä palettia tukee joukko hyvin näyttämölle sopivia sivurooleja (Mikko Leskelä, Timo Reinikka, Kari J. Ristolainen, Pentti Korhonen, Annina Rokka, Merja Pietilä ja Riina Uimonen).

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Jussi Tuokkola

Ei ole ihme, että Millerin taidokkaasta tekstistä on tullut klassikko, joka on nyt taas hämmästyttävän ajankohtainen. Näytelmä käsittelee inhimillisiä aiheita, kuten hyväksytyksi tulemisen tarvetta, ihmisarvoa, työuupumusta ja perhedynamiikkaa. Toteutus on hieno, ja muun muassa aikasiirtymät on tehty taiten. Tarina koskettaa, huvittaa ja saa ajattelemaan. Teemat puhuttelevat aikuisia katsojia iästä riippumatta, vaikka eilen suuri sali oli taas valtaosin harmaita panttereita täynnä. Toivottavasti Pohjois-Suomen nuorempi polvikin löytää virkistyneen näyttämötaiteen Oulun kaupunginteatterista! Kauppamatkustajan kuolemaa ei ole turhaan kehuttu. Menkää katsomaan!

Takkijonossa esityksen jälkeen kuultua:

• Paras näytelmä, jonka olen nähnyt!
• En katsonut kertaakaan kelloa.
• Kova työ näyttelijälle.
• Kannatti tulla!

Tsekkaa paikat heti: http://teatteri.ouka.fi/ 

Heli Slunga: Orjan kirja

Kannen kuva: Qumma Art

Heli Slunga: Orjan kirja. WSOY. 2012.

Heli Slunga on Oulun vuoden taiteilija 2013. Hän avasi taiteilijavuotensa performatiivisella Karamellipaperihame-runo- ja musiikkiesityksellä Oulun kaupunginteatterissa 20.2.2013, ja minä olin mukana. Esitys yhdisteli rohkeasti ja onnistuneesti eri tyylilajeja, musiikkia, videota, lausuntaa, tanssia ja jopa pyrotekniikkaa. Slungan rinnalla esiintyi Kaaoskoneisto, joka värjäsi bluesilla Slungan tekstit ja ripotteli hyvällä maulla burleskia mukaan.

Kun kaikki lähtee liikkeelle parodiasta nuhruisen runoilijattaren epävarmalla äänellä ja hyppää yhtäkkiä missikisoihin (Soivan Siilin "Ken on heistä taiteilijoin" -sävelmien myötä!), katsoja on myyty. Huikean, visuaalisen ja raikkaan performanssin tekstit olivat peräisin Orjan kirjasta, jossa Slunga tutkii ihmisyyttä, naiseutta, yhteiskuntaa, rakkaussuhteita ja himoa. Melkein täydelle Pikisalille esiintynyt Slunga kumppaneineen teki aivan varmasti vaikutuksen yleisöön, ja toivottavasti vastaavaa nähdään Oulussa useamminkin. Ehkä Oulun vuoden taiteilija -tunnustuspalkinto lupaa tälle saralle hyvää. (Ja nyt ihan vähän harmittaa, etten päässyt kuulemaan Orjan kirjaa tuoreeltaan julkkareissa Muusajuhlilla elokuussa!)

Orjan kirja jakautuu neljään osaan, joiden rajat jäävät minulle epäselviksi, sillä pitkin matkaa minua puhuttelivat monet runot. Aiheet ja runojen tyyli vaihtelevat kovin mietelauseista proosarunoon. Monipuolisuutta kuvaa sekin, että osa sisällöstä on selvää K-16-osastoa (joka oli performanssin ikärajakin), kun taas pienen osan jaoin suloisten poikieni kanssa. Pojat nauttivat erityisesti tästä:

Itse jätin hiirenkorvia kohtiin, joissa kerrottiin

Saituus sairastuttaa avioliitot,
hetki, jona alkaa laskea toisen
orgasmeja, nukuttuja tunteja,
huvituksiin käytettyjä rahoja
ja vertailla niitä,
ajatella ansainneensa
hyppyellisen enemmän (--)
(s. 50)

Tai pelkästään jo paikallien värin vuoksi siihen, jossa kysyttiin, että

Onko minun syyni
että tällaiset sääret menevät hukkaan toppahousuissa
Pohjois-Pohjanmaan pimeässä
ja että kylän 17-vuotiaat kollit ymmärtävät
sen aviomiestä paremmin (olkootkin lestadiolaispenikoita). (--)
(s. 55)

Leena Lumi on kirjoittanut upeaan tapaansa Orjan kirjasta hengästyttävän hienon postauksen. Käykää lukemassa!

Kirjailijan oma verkkosivu: http://www.helislunga.fi/


Tähtiä: 4/5.

Mari Mörö: Kiltin yön lahjat

Mari Mörö: Kiltin yön lahjat. WSOY. 1998.

Kiltin yön lahjat kertoo Siiasta, Miimasta, Pöyhösestä, Viikistä ja muutamasta muusta surullisesta hahmosta meidän aikamme Helsingissä. Siia on kuusivuotias pikkutyttö, joka elää omaa laspenelämäänsä ympärillä rehottavasta kaaoksesta huolimatta. Miima on Siian äiti, jota Pöyhönen pitää naisystävänään. Viikki on Pöyhösen kaveri, joka joutuu huolehtimaan Siiasta Miiman ja pian Pöyhösenkin kadottua teille tietymättömille. Porukan elämää seurataan Mörön teoksessa muutaman päivän ajan.

Kirjaa lukiessa päällimmäinen tunne on suru Siian puolesta. Lapsi elää viatonta elämäänsä nähden ympäröivän todellisuuden normaalina, vaikka se olisikin kaikkea muuta kuin normaali. Kuusivuotias Siia on tottunut siihen, että esimerkiksi äidin kumppanit vaihtuvat alinomaa, koti on kuin sikolätti, vaatteet rikki ja likaiset ja hänet jätetään yksin. Siia ei valita eikä moralisoi. Näin ovat asiat, ja tyttö elää sen keskellä mielikuvitusleikeissään ja puuhissaan kuten kuka tahansa kuusivuotias.

Miima jää teoksessa kaukaiseksi hahmoksi, mutta häntä kohtaan nousee pintaan kiukku ja inho. Miima kohtelee kaikkia huonosti ja ajattelee vain itseään, mutta ei itseäänkään tarpeeksi pitääkseen oikeasti huolta hyvinvoinnistaan. Hän on alkoholisti ja sekakäyttäjä ja laiminlyö kaikki läheisensä. Siialle hän antaa romuja kiltin yön lahjoina, kun tytär jää yksin ja Miima menee. Sitä ennen Siia palvelee Miimaa laittamalla kahvia ja hoitamalla tätä eri tavoin. Äidin ja tyttären roolit ovatkin nyrjähtäneet väärinpäin.

Pöyhönen on puolestaan niin sekaisin Miimasta, ettei näe tämän lävitse. Hän ei ymmärrä, miten Miima käyttää miestä hyväkseen eikä sitoudu kuviteltuun suhteeseen kuten Pöyhönen itse. Pöyhönen juoksee Miiman perässä ja haaveilee yhteisestä elämästä, kun Miima piittaamattomasti kulkee omia polkujaan.

Viikki taas on surkuhupaisa tyyppi, joka joutuu sivullisena huolehtimaan Siiasta hyväsydämisyyttään. Asetelmasta tulee kaukaisesti mieleen Markus Nummen Karkkipäivä, jossa siinäkin heitteille jätetystä lapsesta huolehtii tahtomattaan ulkopuolinen henkilö. Onneksi viikkejä on olemassa.

Mari Mörön lapsen maailman kuvaus on käsittämättömän hienoa ja liikuttavaa.

Kun Miiman ohimoita mojottaa, kastelen pyyhkeen ja painan päätä ja odotan, että se avaa silmät ja sanoo jotakin. Sitten voin tehdä tupakkaa, koko lautasellinen valmiiksi punaisella koneella vaikka osaan minä muutenkin. Valkoiset tupot jos loppuu, ei saa tehtyä. Tulee käpryjä. 

Yksi lautasellinen  kestää kaksi päivää. Miima ei polta minun huoneessa. Tein taikinaa ja jaksan vatkata sen melkein aina valkoiseksi. Kun vispilää nostaa, voi taikinalla tehdä kuvioita. Sitten ne luhistuu ja on tasaista. (s. 96)

Suosittelen kirjaa lapsen elämän kuvauksesta kiinnostuneelle, syrjäytyneisyyden kuvausta hakeville tai niille, jotka haluavat lukea herättelevää suomalaista proosaa. Kirja sopii hyvin myös Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen, johon itsekin sen liitän, ja sen ennättää mainiosti lukea vielä ennen äitienpäivää.

Tähdet: 3/5

Blogisynttärit, bloggarin ilot ja uusi haaste

Hyvää Kalevalan päivää!
Luen ja kirjoitan on tänään kaksivuotias!

Tämä on blogin 279. postaus. Kommentteja on kakkiaan 2488. Facebookissa seuraajia on hurjat 103 ja Bloggerissa jo 174. Tervetuloa tässä yhteydessä myös uusimmille! Tuntuu aina vain yhtä ihmeelliseltä ja ihanalta, että teitä on!

Kahden vuoden aikana luetuimmat tekstit ovat

• Paulo Coelhon Elämä. Kauneimmat mietelauseet
• Jane Austenin (ja netti-flashmobin tuotoksena syntynyt) Ylpeys ja ennakkoluulo
• Korteniemi-Poikolan ja Cacciatoren Aikuisen naisen seksi
• Syysarvonta.

Ja haetuimmat asiat edellä mainittujen teosten lisäksi ovat

• <3 Luen ja kirjoitan <3
• Mietelauseet
• Robotti Vipunen
• Poikani Kevin
• Aivot pellolle
• Jörö-Jukka
• Ilpo Tiihonen runoja

Sain Saralta jo vähän aikaa sitten haasteen listata kymmenen iloa tuottavaa asiaa elämässäni, ja koska yksi iloista on tämä blogi, nivon riemuni synttäreitten kunniaksi siihen. Kerron tässä, mitä iloa blogista on, mitä itse olen rakkaalta harrastukseltani kahdessa vuodessa saanut, ja mitä nämä asiat itselleni merkitsevät. Ilonaiheita on enemmänkin, mutta olkoon tämä top 10 -lista:


Yksi: Lukija- ja kirjoittajayhteisö. Muistan blogin avaamisen jälkeen seuraavana päivänä hämmästyneeni ja iloinneeni siitä, että blogini lukijakuntaan oli kirjannut itsensä viitisen muuta bloggaajaa. En ollut mielestäni kertonut blogista missään, mutta blogosfääri oli kuljettanut luokseni ensimmäiset yhteisön jäsenet. Nyt teitä on jo paljon enemmän!

Kaksi: Sähköinen muistikirja. Ensipostauksesta lähtien olen mieltänyt blogini muun muassa luku- ja kirjoittamispäiväkirjakseni. Lukupäiväkirja siitä on tullutkin, mutta kirjoittamisasioiden jakamiseen tarvitsisin suuremman anonyymiteetin. Jonkin verran kirjoittamisestakin on onneksi tullut kirjoitettua, ja niin aion jatkaa vastedeskin. On kuitenkin ollut ilo huomata tämä sulkeutunut puoli omasta kirjoittamisesta. Säästän nimittäin kirjoittamisjuttelut niille varatuille, suljetuille foorumeille, joita niitäkin olen löytänyt blogitaipaleeni aikana useita. Kirjapostauksissa taas olen saanut paitsi merkinnän lukupäiväkirjaan myös ilon tuoda esiin kiinnostavia kirjoja. Kirjavinkkejä on mukava jakaa.

Kolme: Tietoisuus. Bloggaaminen kasvattaa ymmärrystä blogin aiheeseen liittyvistä asioista. Blogin kautta syntynyt virtuaalinen kirjoittajayhteisö on ollut minulle näiden kahden vuoden aikana todella tärkeä. Olen saanut lukea muista blogeista juuri niistä asioista, joita pohdin usein itsekin. Osasta seuraamistani bloggaavista kirjoittajista on tullut kahden vuoden aikana julkaisseita kirjailijoita! Kirjabloggarien yhteistyö puolestaan on nostanut esimerkiksi niin, että seuraan paljon tiiviimmin mitä erilaisimpia kirjailmiöitä kuin aiemmin.

Neljä: Kirjoittamisen lisääntyminen ja säännöllistyminen. Tämä oli toinen tavoitteeni blogia perustaessani, ja toden totta kirjoittaminen on säännöllistynyt. Edelleen kirjoittaminen on minulle uppoutumista ja flow'ta. Jokainen teksti on iloni. Postausten määrää rajoittaa vain aikapula. Toisaalta tämä ihanuus myös VIE aikaa muulta kirjoittamiselta, siis käsikseltäni ja muulta fiktion suoltamiselta, mutta uskottelen itselleni, että nämä myös tukevat toisiaan. Sinisilmäisenä sen uskon.

Viisi: Tempaukset. Blogistaniassa sattuu ja tapahtuu. Elämäni iloisimpiin päiviin kuuluu muun muassa kirjablogien fash mob -tempaus, jossa julkaistiin sepitetekstejä suosituista kirjoista plagioinnin vastustamiseksi ja ilmiön esiin tuomiseksi. Hauskaa on ollut myös Copycat kirjankansi -kisaan ja Blogistanian Finlandia ja Globalia -äänestyksiin osallistuminen. Kirjoittajien soisi myös tempaisevan blogeissa jotakin hilpeää - no, onhan toki NaNoWriMo, johon toivottavasti pystyn osallistumaan jo ensi kerralla! En tosin tiedä, olisiko NaNoWriMo kovin hilpeä kokemus.

Kuusi: Mukavuusalueen laajeneminen. Ensimmäinen steppi oli blogin aloittaminen. Toinen ehkä omilla kasvoilla esiin marssiminen ja sittemmin myös nimen paljastaminen esimerkiksi Facebookissa 13 kotimaisen kirjailijan haasteessa. Kirjoittamisesta tuli ensin muiden esimerkin innoittamana puuhastelun ja pätkäkirjoittamisen sijaan pitkäjänteistä ja lopulta tavoitteellista. Se jatkuu. Myös kirjojen kanssa olen päässyt pidemmälle kuin vain omien täsmävalintojeni äärelle kotimaisen kirjallisuuden joukossa. Esimerkiksi ihana, ihana Gaute Heivoll ei olisi ikinä tullut minulle tutuksi ilman blogeja.

Seitsemän: Kommentit. Jokainen kommentti on suuri ilonaihe. Iloitsen hirmuisesti myös kommenteista, joita saan sähköpostiini. Yksi ilon aihe oli se, kun eräs bloggaajatuttu bongasi itsensä blogissa julkaisemastani kuvasta - olimme olleet samassa paikassa ulkomailla (!) samaan aikaan tietämättämme - emmekä silloin vielä olleet tavanneet oikeassa elämässä. Myös jokunen kirjailija on ilahduttavasti lähettänyt sähköpostia kirjapostauksen jälkeen. Ja Gaute - hän vastasi fanipostiini (jota tosin lähetin yksityisesti sähköpostitse)!

Kahdeksan: Yleisö. Blogin tilastoista näen, että kirjoituksiani luetaan! Kulkijoita on blogissani käynyt avaamisen jälkeen jo huikeat 70 000! Sanon sen vielä kerran: on ihanaa, että teitä kävijöitä on! Tervetuloa uudestaan! Suurin yllätys - ei ehkä suoranaisesti ilonaihe - on, että vierailluin on ollut postaus Paulo Coelhon teksteistä kootusta mietelausekirjasta.

Yhdeksän: Mediamaiseman murroksessa mukana oleminen. Olen tyytyväinen, että olen lähtenyt bloggaamaan juuri tässä ajassa, kun sosiaalinen media valtaa reviiriä muiden medioiden maailmassa ja hakee muotojaan. En kulje pioneerijoukoissa, mutta kuljen mukana muutoksessa. Blogien on sanottu olevan jo vanhanaikaisiakin, mutta olen eri mieltä - eivät ne vielä ole. Päin vastoin: viime vuoden aikana käytiin pariinkin otteeseen keskustelua siitä, mikä foorumi kirjablogit oikein ovat - kenen luvalla me bloggarit edes kirjoittelemme ja mitä mutuhuttua tai perusteetonta puppua täällä oikein suolletaan. Blogit ovat demokraattinen julkaisukanava, joita parhaimmillaan luetaan enemmän kuin sanomalehtiä. Blogit tarjoavat moniäänisyyttä ja osallistuvaa, avointa kulttuuria. Eläköön murros!

Kymmenen: Kaksi vuotta! Jännitystä, suunnittelua, kirjoja, haasteita, mielipiteitä, juonenpunontaa, ystäviä, ideoita, flow'ta.


Haastan synttäreiden hengessä teidät muutkin miettimään blogien merkitystä elämässänne. Ellette ole itse bloggaajia, voitte pohtia, mikä merkitys teille on niillä blogeilla (ehkä tälläkin), joita seuraatte. Vastauksianne kuulen mielelläni kommentteina tähän postaukseen tai itsenäisenä postauksena omassa (kirja)blogissanne.

Olisi upeaa, jos bloggaamisen ilo leviäisi entistä laajemmalle ja uusia blogeja syntyisi lisää! Jos tänään aloitat, kahden vuoden päästä olet jo kaksivuotias. Koska kaikki meistä eivät ole bloggaajatyyppiä, ilo voi tietysti levitä myös siten, että yhä useampi löytää itselleen sopivan blogin seurattavakseen.

Mukavaa, että pistäydyit juhlimassa kanssani! Syntymäpäivälahjaksi blogilleni ja teille, rakkaat lukijat, annan Tykkäät ehkä myös näistä -widgetin, joka on näkynyt tuossa postausten alapuolella jo pari päivää. Arvontaa pidän ehkä joskus toiste, kun keksin taas jotakin kivaa arvottavaa.

Hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää! Kuulemiin!

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus (äänikirja)

Kuva: WSOY

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus. (The A.B.C. Murders. 1936. Suom. Aune Suomalainen, tark. Kiti Kattelus.) Äänikirja. Lukija Lars Svedberg. WSOY. 2010.


Kuuntelen äänikirjoja autoillessa, lähinnä työmatkoilla. Olen jo sen verran oppinut omista kuuntelutottumuksistani, että toisaalta kuunneltavana ei saa olla aivan mahdottoman raskas teos, mutta toisaalta tekstin on oltava kuitenkin sen verran vetävää, että huomio jaksaa pysyä kiinnittyneenä siihen. Valitsin Agatha Christien Aikataulukon arvoituksen kirjastosta mukaani, sillä Agatha Christie on yhtenä dekkaripoikkeuksena TBR:lläni. Christie on dekkariklassikko, jota kannattaa myös ei-niin-dekkaristin muistaa aina silloin tällöin.

Aikataulukon arvoitus on kuvaus Hercule Poirot'n ja Britannian poliisivoimien kilpajuoksusta sarjamurhaajan kanssa. Murhaaja kylvää kuolemaa valitsemalla uhrinsa ja tekopaikkansa aakkosjärjestyksessä, ja murhapaikalta löytyy aina tekijän jälkeensä jättämä ABC-aikataulukko. Kirjassa Hercule Poirot toteaa ensimmäistä kertaa olevansa mielipuolisen sarjamurhaajan perässä, kun aiemmat tapaukset ovat olleet yksittäisiä ja murhaaja on löytynyt yleensä kuolleen lähipiiristä. Nyt kyseessä on kylmäverinen tyyppi, joka vielä kaiken lisäksi lähettelee Poirot'lle ivaavia kirjeitä, joissa väheksyy salapoiliisin kykyä ratkoa henkirikoksia ja jotka hän allekirjoittaa nimimerkillä ABC.

Christien teos rakentuu esipuheessakin mainittujen osien varaan: yhtäältä kirjailija kertoo tapahtumista Poirot'n apurin, kapteeni Arthur Hastingsin näkökulmasta, ja toisaalta kuvaus on kaikkitietävän kertojan tekstiä Hastingsin havaintopiirin ulkopuolisista tapahtumista. Hastingsin kuvaus perustuu hyvin pitkälti dialogin varaan. Hän kuvaa keskusteluitaan Poirot'n kanssa tai keskusteluja, joita Poirot käy muiden henkilöiden kanssa. Kaikkitietävän kertojan teksti on kuvailevampaa, ulkokohtaista tarkastelua tapahtumista.

Dialogin suuri osuus kirjassa tekee siitä toisaalta kevyen lukea, mutta toisaalta se jättää tilanteen hyvin ulkopuoliseksi. Vaikka Lars Svedberg onnistuu lukijana erittäin hyvin, en pystynyt kunnolla samaistumaan kirjan henkilöihin. Dialogipainotteisuuden vuoksi väitänkin, että Hercule Poirot't ovatkin parhaimmillaan elokuvina. Ne ovat rakenteensa vuoksi kuin tehty filmeiksi. Itse olisin mieluummin katsonut tämän elokuvana kuin kuunnellut äänikirjana, saatika itse lukenut nidettä. Sen vuoksi äkkipikaistuksissani nimesin äskettäin Hercule Poirot't parhaiksi kirjafilmatisoinneiksi - sitä paitsi minusta David Suchet esittää Poirot'ta niin hyvin, että pystyn vain vaivoin kuvitella belgialaisetsivää enää muunlaiseksi!

Yhtä kaikki, Aikataulukon arvoitus on viihdyttävää Christietä, jossa lukijaa - tai kuulijaa - johdatellaan harhaan ja juonen pune aukaistaan vasta loppuluvuissa. Kuten totesin, dialogeihin heittäytyvä Lars Svedberg onnistuu lukijana oikein hyvin, joten kirja on viihdyttävä ja toimiva myös äänikirjana. Mitään kummempaa elämän tarkoituksen etsintää tämän kirjan kanssa ei kannata lähteä tekemään, mutta todellisuuspakona kesäiseen Britanniaan pakkasaamuista ja liikennevaloista kirja toimii loistavasti. Myös perinteisten christiemäisten murhamysteerien ystäville teos sopii kuin nakutettu.

Tähtiä: 3/5

Muuten... Pikkutyttönä pidin kovasti Neiti Marple -tv-sarjasta (pääosassa Joan Hickson), jossa oli myös mielestäni loistava tunnusmusiikki. Nostalgiaa tai ei, edelleenkin pidän sitä parempana kuin Hercule Poirot'ta. Ehkä ensi kerralla kokeilen Marpleakin kirjana!

Aikataulukon arvoituksesta ovat kirjoittaneet myös
Salla
Kirsi
Anu, jonka kanssa olemme kuunnelleet samoja dialogeja lähes samaan aikaan! :-)

Taija Tuominen: Tiikerihai

Tiikerihaissa ei kerrota vaaleanpunaisista
tulppaaneista, mutta ruusuista kylläkin.

Taija Tuominen: Tiikerihai. WSOY. 2000. (178 sivua.)

- Jumalauta sä olet onneton. Kämppäskin on kuin mustan lampaan vittu. Mitään et saa aikaseks. Jos mä perkele lyön sun kallos tällä kirveellä niin se on oikeus ja kohtuus, äiti huusi. (s. 40)

Tiikerihai on kertomus tyttärestä ja äidistä ja vähän isoäidistäkin. Se on hurja ja irstas kuvaus epäterveestä vanhempi-lapsi-suhteesta. Toisaalta kirja on herättelevä kasvukertomus ja vahva selviytymistarina. Olen kuullut Tiikerihaita kuvattavan jopa inhorealistiseksi teokseksi. Ilman eritteitä ja paskanhajua Tiikerihai ei olisi yhtä vaikuttava, eikä se näyttäisi sitä rujoa maisemaa, jonka se nyt läväyttää lukijan eteen. Lukijalle, jonka lapsuudenystävä on uinut sadasta markasta paskaojassa, miljöö ei ole edes kokonaan vieras.

Koska kyseessä on valtavasti arvostamani ja minuakin luotsanneen kirjoittajaohjaaja Taija Tuomisen teos, en lähde varsinaisesti arvioimaan kirjaa. Antaisin sille sumeilematta viisi tähteä, mutta koska tämä menee omalla kirjataivaallani kiintotähdeksi, määrä ei ole nyt tärkeää. Tämä loistaa sitä määrättömän kirkasta valoa, jota loistaa myös Taija ohjaajana, oppaana, mentorina ja taiteilijana.

Mitä on Tiikerihai? Se on biisi, joka jää soimaan teoksen lukemisen jälkeen vuorokausiksi päähän. Se on

(--) toiseksi vaarallisin ihmissyöjähai. Sillä on raitoja ja se ui koko ajan, eikä se voi pysähtyä, muuten se vajoais. (--) (s. 28)

Tiikerihaista Tuomisen kirja kertoo. Pinnan alla väijyvästä ihmissyöjästä.

Tiikerihai kuvaa kaikesta irrallisten ihmisten elämää, sitä kun kukaan ei pysty kiinnittymään mihinkään eikä keneenkään. Päähenkilö Elisa kulkee varhaiset vuotensa tiiviisti äitinsä perässä, niin että äiti kuvaa tätä riipaksi. Lapsen tavoin Elisa koettaa kiinnittyä, mutta vuosikausia yritettyään kyky katoaa. Äiti ja isä ovat toisiaan hylkiviä napoja perheessä. Jos muu ei etäisyyteen auta, äiti telkeää isän vintille naulaamalla oven kiinni tai poliisi erottaa puolisoita toisistaan.

"Sinä et osaa osaa olla kotona", sanoo mies Elisalle ja ihmettelee tämän matkustusvimmaa. Elisa on seikkaillut koko elämänsä, lapsena äitinsä kanssa, sitten kera ystävänsä. Seikkailut niin kotimetsässä soiden ja ojien varsilla kuin ulkomailla Afrikan taivaanrantoja myöten vievät välillä eksyksiin. Matkat ovat itsen etsintää. Jossakin on hukassa minä, jota matkoilta haetaan. Toisaalta matkustaminen on vapautta kulkea, toisaalta se on Elisan pakoa terveestäkin kiintymyksestä ja hankalien asioiden kohtaamisesta.

Minun olisi tehnyt mieli sanoa, että minun päämääräni on tapani elää. Minun vapauteni ja tapani olla kiintymättä mihinkään. Että aion elää elämäni niin, että voin koska tahansa hypätä ensimmäiseen junaan ja jatkaa pääteasemalle ja jatkaa sieltä minne milloinkin mielin, mutta tiesin, että tätä oli turha selittää. Paras vain vaieta ja kuunnella. Paras tapa suhtautua mihin tahansa. Oli paras vain lähteä. Nousta lentokoneeseen ja läpäistä pilviverho. (s. 147)

Tiikerihai on myös oodi vastuun ottamiselle omasta elämästä ja omannäköisten päätösten tekemiselle. Elisan äiti on riutunut kelvottomassa avioliitossa syrjäkylällä koko aikuiselämänsä, toiminut kotiorjana hoitaen maatalossa raskaat työt, seonnut siellä anoppinsa haukuttavana ja ryhtynyt kiskomaan viinaa välillä kaksin käsin. Haaveet miehensä jättämisestä ja oman elämän aloittamisesta jäävät kalpeiksi mielikuviksi. Elisa ei toista äitinsä virhettä, vaan käännekohdassa päättää toisin:

- Peltolan Raimon olisit saanu huolia silloin, kun se kävi sua riiailemassa. Mun olis pitäny vaan pistää sut naimisiin. Olisit nyt ison talon emäntä ja sulla olis komee navetta.
   Sain aikaiseksi epämääräisen ja surkean muistikuvan pulskanpuoleisesta pojasta, joka suu hyhmeessä söi auton rassaamisesta mustuneilla sormillaan vaivoin tekemiäni lättyjä, selitti elämän kultaisia sääntöjä, kihloihin menemistä ja lasten tekoa. Olin silloin yhdeksäntoista ja Raimon mielestä hyvässä iässä. Joka kerta kun Raimo kävi meillä, isä ennusti keinutuolista, että likka on pian paksuna ja naimisissa. Äiti hehkutti kylällä isoa navettaa.
   Olin häipynyt yksin Ahvenanmaalle ja viettänyt siellä sarjan utuisia päiviä. Tuoksuvia sireenejä, kukkivia omenapuita, tanssilavoja, peuroja ja aamuöiseen sumuun katoavia tetä. Palasin kotiin ja äiti käveli navetan edessä vastaan.
   Hän kysyi, että mikäs kyty sinne oli, mitäs Raimo tykkää tommosesta. Vastasin, että tutustuin yhteen Mariaan. Äiti katsoi pahasti ja sanoi, että taisi olla Mario ja paiskasi tallin oven perässään kiinni. Silloin minä tajusin, että minun oli pelastettava nahkani ja pian. Tajusin, mistä oli kysymys. Loukkuun jäämisestä. Olin siirtymässä äidin määräysvallasta Raimon määräysvallan alaiseksi. (s. 108 - 109)

Kasvutarina onkin omien siipien kokeilemista ja niille lopulta nousemista. Uhkailujen, haukkumisten, ivan ja pilkan yläpuolelle asettumista. Nilkkaan potkijoiden hylkäämistä ja oman elämän rakentamista itselle tärkeiden asioiden ympärille. Kasvutarina on riippasuhteen tuhoamista.

Tiikerihaissa on paljon ulottuvuuksia - niitäkin, jotka pohdin vielä itsekseni. Se on kieleltään hävytön ja kokonaisuutena huikea psykologinen välähdyssikermä mielettömästä elämän nousukiidosta. Kamaluus on niin hirvittävää välillä, että naurattaa kuten splatterissa - kunnes pysähtyy miettimään, mille oikein nauraa. Ruman ja surullisen rinnalla on kuitenkin myös kauneus: Äidin ja tyttären yhteys ja muutamat hyvät muistot. Lyömäaseena toimineen vaaleanpunaisen ruusukimpun orpo kukinto.

Suosittelen jokaiselle, joka ei sävyjä hätkähdä.

Kiintotähti.

Tämä on oleellinen osa Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaastettani.