Annette Årheim: Misery lit

Kannen suunnittelu: Kalle Berglind

Annette Årheim: Misery lit. Brutaalien ja kaiken paljastavien kertomusten imu. (Misery lit. Om suget efter brutala och självut lämnande berättelser. 2012. Suom. Päivi Jokitalo.) Avain. 2013.







Enpä ole vähään aikaan (vai koskaan?) lukenut niin ärsyttävää kirjaa kuin Annette Årheimin Misery lit! Luetteloin ärsytykset, sillä olen kuullut, että tapa laskee stressitasoa. Vielä, kun voisin polttaa listan tai heittää sen roskikseen, teho olisi taattu, mutta nyt tyydyn taltioimaan ärsytykset tähän. Tervetuloa provosoitumaan!

1. Misery lit on niin sanottua kurjuuskirjallisuutta. Puhtaimmillaan se mässäilee synkillä aiheilla ja elämän varjopuolilla. Monesti kaavaan kuuluu se, että tarinalla on jokseenkin onnellinen loppu. Usein tarina alkaa päähenkilön kurjasta lapsuudesta, josta ei ankeutta puutu.
2. Annette Årheim tutkii aihettaa muutaman esimerkin voimin ja vetää näistä johtopäätöksiään. Eniten hän ruotii Liza Marklundin Uhatut-teosta. Muita vaatimattomammalla osuudella mukana olevia kirjoja ovat esimerkiksi Natascha Kampuschin 3096 päivää, Åsa Linderborgin Minua ei omista kukaan, Dave Pelzerin Pimeän poika ja suomalaisissa kirjablogeissa hiljattain näkyvyyttä saanut Felicia Feldtin Näkymätön tytär. Kurkkaa vaikka Kirjojen keskellä ja Kirjasähkökäyrä-blogeihin!
3. Misery litin kulutus on kasvanut (Ruotsissa) merkittävästi muun kaunokirjallisuuden kustannuksella (?). Lukiolaiset haluavat lukea misery litiä. Misery lit täyttää kirjakauppojen hyllyt.
4. Annette Årheim käyttää oppaanaan yhtä lukiolaispoikaa ja hänen mielipiteitään Lisa Marklundin kirjasta Uhatut.
5. Esitys on jokseenkin sekava. Välillä ollaan lukiolaispojan lukukokemuksissa tai elämänviisauksissa kiinni, välillä puhutaan kirjankansitaiteesta ja eri painosten kansien eroista. 
6. Myös misery litin käsite on sekava. Välillä tuntuu, että kaikki elämän laitapuolista kertova kirjallisuus on misery litiä.
7. Misery lit on vahingollista, sillä se ruokkii stereotypioita ja ennakkoluuloja. 
8. Siitä huolimatta sitä käytetään kouluissa viljalti, jotta nuoret innostuisivat lukemaan.
9. Suuri osa opettajistakin lukee vain misery litiä.
10. Misery litiin kuuluvia teoksia pidetään perusteettomasti totena! 

Huoh.

Kommenttini edellisiin:

1. Misery lit on oikeastaan varsin halventava nimitys muistelmille ja elämäkerroille, jotka käsittelevät hankalia aiheita. Misery lit niputtaa heterogeenisen teosjoukon perusteettomasti halvan genren alaisuuteen. (Katso myös lyhyt keskustelu tästä Kirjavalas-blogissa!)
2. Muutama esimerkki saattaa ehkä esitellä aihetta, mutta ei se anna kattavaa kuvaa ilmiöstä.
3. Mitä sitten, jos kirjojen kulutus kasvaa? Mitä sitten, jos kirjakaupat myyvät paljon ns. misery litiä? Onko kyseessä sama ilmiö kuin kaiken muunkin uuden taivastelemisessa: milloin tv on vahingollinen, milloin tietokonepelit, milloin taas hurja ja vaarallinen misery lit!
4. Yksi tyyppi kertomassa näkemyksiään värittää kokonaisuutta aika tavalla!
5. Olisiko lyhyestä kirjasta voitu karsia edes kustannusyhtiöiden business pois?
6. Itse olisin halukas rajaamaan misery litiin, jos sellaista käsitettä on edes järkevää käyttää, julkeat halvalla rahaa tahkoamaan tehdyt opukset, joissa jonkun oikean ihmisen kurjasta elämästä kirjoittaa ammattikirjailija, joka haamuna taustalla vie kustannusyhtiön lisäksi kirjan tuottamat voitot taskuihinsa... Misery litin ulkopuolelle taas rajaisin esimerkiksi ainakin kaiken puhtaasti fiktiivisen kirjallisuuden.
7. Mihin unohtui Jörn Donnerin viisaus: "Lukeminen kannattaa aina?" Kyllä ennen vanhaan kirjallisuuskin oli sitten niin paljon parempaa, eikö? No ei! Sitä paitsi uskon tässä porttiteoriaan: jos joku saadaan koukutetuksi kirjallisuuteen misery litillä, hän todennäköisesti kokeilee myös muita genrejä. No, sehän onkin tietysti jo varsin vaarallista! (Ja entäpä vampyyrikirjat? Nehän vasta vaarallisia ovat, sillä pian nuoret purevat toisiltaan kaulavaltimot poikki!)
8. Niin, eivätkö opettajat olekin melkoisen ovelia, kun on kyse lukuharrastuksen pariin houkuttelemisesta? - ja mikä taas olisi vaihtoehto? Pakkosyötettäisiin nuorille vain ns. korkeakirjallisuutta?
9. Ok, ymmärrän edes yhdessä kohdassa Årheimin pointin erittäin hyvin. Minunkin mielestäni opettajilla on oltava laaja kirjallinen sivistys useassa genressä, pelkkä misery lit ei riitä. Siitä huolimatta on muistettava, että opettajatkin ovat ihmisiä ja he lukevat viihtyäkseen tai ehkä elämyksiä saadakseen eniten ominta kirjallisuuttaan! 
10. Milloinpa silkan fiktion kirjoittajaa ei olisi rinnastettu omaan tarinaansa? Voiko Tuula-Liina Varis kirjoittaa naisen ja miehen välisestä suhteesta ilman, että lukija etsii tekstistä Pentti Saarikoskea ja kirjailijaa itseään? No voi tietysti! Ihan samalla tavalla misery litin lukijat osaavat erottaa todellisuuden kirjan tekstistä - tai sitten ei - riippuu lukijasta.

Kylläpä helpotti! Myönnän, että suhtaudun nyt Årheimin teokseen korostuneen tunteellisesti ja kärjistän, mutta onpa minua ärsyttänytkin! Jatkan kuitenkin vielä puhinaani hiukkasen siitä, mitä Årheim kirjoittaa misery litin imusta: miksi ihmeessä sitä luetaan.

Årheimin mukaan misery litiä lukevat haluavat jotakin kevyttä lukemista, joka ei vaadi ponnisteluja. He haluavat yhtä aikaa viihtyä ja oppia elämästä. Heillä on tarve tirkistellä, tai he etsivät vertaiskokemuksia, jos ovat itse tulleet kaltoinkohdelluiksi elämässään. Osa saa siitä terapiaa ja nojatuolimatkan pois todellisuudesta (sic! eikö Årheim juuri väittänyt, että tarinoita pidetään tosina?). Kyse on pohjimmiltaan turvattomuudesta: voidaan olla hyvillä mielin, että jollakulla on asiat vielä huonommin! Lopulta Årheim kysyy, voiko misery litin lukijaa pelastaa mikään.

Olen itse muun muassa tummien tarinoiden ystävä. En ehkä lue varsinaista misery litiä (mitä se ikinä tarkkaan ottaen onkaan), mutten voi kieltää sen joskus kiinnostavankaan. Pidän enemmän kuitenkin kurjuusfiktiosta tai sitten elämäkerroista ilman painavaa pakollista misery-osuutta. Myönnän, että Årheim tuntui silti osoittelevan minua teoksellaan, eikä se tuntunut hyvältä. En nimittäin koe olevani tirkistelyn tarpeessa. Sen sijaan Årheimkin kirjoittaa, että

Kuten jo todettu, nykyisin näkyy yhä enemmän, kuinka lööppijournalismi määrittelee aikalaisongelmat, joita tämän tyyppisessä kirjallisuudessa tematisoidaan. On mahdollista, että lööppeihin viittaava kirjallisuus palvelee lukijan kannalta sekä terapeuttista että kriisinhallintatarkoitusta. Lukijoilla on tarve paneutua ja yrittää ymmärtää, kuinka voi olla mahdollista, että tämän päivän vanhemmat voivat pitää lapsiaan vuosikausia kellarissa ja käyttää heitä systemaattisesti hyväksi, kuinka vanhemmat voivat jättää kehitysvammaisen lapsen paleltumaan kuoliaaksi lumihankeen ja heittää hänet myöhemmin järveen, kuinka lapsi voi kylmäverisesti murhata toisen lapsen jne. (s. 71 - 72)

Minä luen (ja kirjoitan), että ymmärtäisin. Entä sinä?

Koska kirja sai niin tunteet pintaan, tähtiä on pakko tiputella, vaikka vieläkin vähän potuttaa ja vaikka suomennoksessa oli joitakin kielellisiä hupsuuksia. Kyllä tämä kiinnostavakin oli!

Tähtiä: 4/5

Mari a on myös blogannut Årheimin kirjasta.