Elsa Beskow Lasten linnoituksessa

Elsa Beskow on ollut minulle kuluneen talven iso positiivinen yllätys. Selvitän ensin lyhyesti kirjailijan ja hänen klassikkotuotantonsa kiinnostavimpia taustoja, ja palaan sitten siihen, mikä hänen teoksissaan on minut yllättänyt.

Ruotsalaisen Elsa Beskowin (1874 - 1953) suosikkikirjailija oli Sakari Topelius. Beskow itse tiesi kuuden vanhana, että haluaa tulla piirtäjäksi ja tehdä satukirjoja. Hän rakasti piirtämistä. Melkein yhtä tärkeää hänelle olivat tarinat, joita hän kertoi jo lapsena erityisesti veljelleen. Hänestä tulikin yksi Ruotsin parhaiten tunnetuista lastenkirjakuvittajista.

Kun Elsa Beskow (os. Maartman) oli 15-vuotias, hänen isänsä kuoli. Äiti muutti lastensa kanssa sisarustensa luokse. On todettu, että nämä äidin sisarukset ovat olleet esikuvia Täti Ruskealle, Täti Vihreälle, Täti Sinipunaiselle ja Setä Siniselle.

Elsa Beskow avioitui ja sai kuusi poikaa. Hänen omat poikansa ovat olleet monille Beskowin tarinoiden päähenkilöille esikuvia niin, että jokaiselle pojalle on oma tarinansa. Myös kirjailijan oma lapsuus on vaikuttanut aihevalintoihin. Beskoweilla oli kodissaan rehevä puutarha, joka on puolestaan innoittanut useiden kertomusten miljöökuvausta. Beskowin tarinoissa luonnolla on hallitseva rooli tapahtumapaikkana, jopa henkilöhahmona.

Mikä tässä klassikossa on sitten minut päässyt yllättämään? Beskowin kirjat ovat aiemmin edustaneet minulle omassa päänsisäisessä luokittelussani lähinnä tyttökirjallisuutta - enkä oikein tiedä, miksi! Ehkä olen Petteriä ja Lottaa lapsena lukiessani samaistunut niin Lotan hahmoon, että olen niputtanut hänen persoonaansa kaiken Beskowin tuotannon. Ehkä Beskowin herkkä kynänjälki on antanut tarinoille feminiinisen painotuksen. Nyt kun olen omien poikieni kanssa lukenut laajemmalti ja ennakkoluulottomasti Beskowia, olen huomannut, että useimmiten kirjan päähenkilönä onkin poika! Kirja kirjan jälkeen olemme lasteni kanssa ihastuneet Beskowin maailmaan aina vain enemmän.

Osa Beskow-lukemistoamme.

Meillä pikkumiehet pitävät tarinoista siis varsin paljon, eikä ihme. Beskow vie lukijan mielikuvitusmatkalle milloin metsän siimekseen, milloin puutarhan lumoon, ja kaiken seikkailun keskellä lapsi selviytyy aina mustelmitta takaisin kotiin. Kieli on joko riimittelyä tai proosaa, parhaimmillaan niiden rinnakkainoloa. Erityistapaus on tarina nimeltä Sesselin seikkailut, jossa lukija (tai kuulija) saa itse täydentää riimit ja osallistua näin tarinan tekemiseen. Sesselistä en kirjoita tässä yhteydessä kuitenkaan enempää, vaikka sekin on ihan hauska kirja.

Luettua Beskowia: Satu pikku pikku eukosta (1897)

Oi ihanuutta, katsokaa tuota koivuista kuvakehystä!

Elsa Beskowin ensimmäinen lastenkirja on Satu pikku pikku eukosta. Se on pikku pikku kertomus eukosta, hänen mökistään ja eläimistään. Beskow muokkasi sadun loppua kahdesti painosten välillä ennen kuin se asettui nykymuotoonsa. Alun perin sadulle epätyypillisesti loppu ei ollut edes onnellinen, vaan se sai lapset surulliseksi. Satu on jo yli 120 vuotta vanha ja kertoo menneen ajan maailmasta, mutta silti se hämmästyttävästi toimii edelleen hienosti lasten kanssa.

Luettua Beskowia:  Ollin hiihtoretki (1907)

Olli tapaa talven kuninkaan istumassa
upeassa valtaistuimessa.

Olli saa uudet sukset ja lähtee niitä kokeilemaan. Hän hiihtää metsään ja joutuu seikkailuun, jonka aikana tapaa muun muassa talven kuninkaan. Ollin hiihtoretki on upea talvinen mielikuvitustarina vuodenaikojen vaihtelusta. Vuodenajat saavat kirjassa omat jännittävät hahmonsa.

Luettua Beskowia: Lotta ja Petteri, Täti Vihreä, Täti Ruskea, Täti Sinipunainen ja Setä Sininen (1918 - 1947)

Beskowia lukeneille tuttuja ovat silhuettikuvat.

En tiedä, pitääkö tämä paikkansa, mutta voin väittää Petteri ja Lotta -kirjojen olevan tunnetuinta Beskowia. Minullakin oli lapsena ainakin oma Petterin ja Lotan joulu -teos. Se on mukava kirja, mutta muistan pitäneeni Setä Sinistä paljon kärttyisempänä kuin hän nyt minulle näyttäytyy. Muissa Petteri ja Lotta -kirjoissa sedästä löytyy kyllä enemmän jäykkyyttä, mutta ei hänestä pahista saa tekemälläkään!

Elsa Beskow on kirjoittanut Petteri ja Lotta -kirjansa ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaan. On kerrottu, että Beskow pakeni näin sodan kauheuksia ja pettymystään ympäröivään maailmaan. Petteri ja Lotta -sarjan maailma on hyvin tasapainoinen ja lempeä, mutta eivät nekään pelkkää onnea ole. Kaikkiaan sarjaan kuuluu viisi eri kirjaa, joissa kuvataan tätien ja sedän rinnakkaiseloa, veneretkeä, syntymäpäiviä ja muita Petterin ja Lotan seikkailuita. Lisäksi sadut on julkaistu muutamana yhteisnidoksena.

Petteri ja Lotta ovat isättömiä ja äidittömiä lapsia, jotka muuttavat tätien luo häijyn Pyykkäri-Kristiinan luota. Tätien luona on paljon leppoisampaa, mutta lapset joutuvat seikkailuihin, joissa he muun muassa eksyvät ja tapaavat pelottavia ihmisiä. Mitään pahaa ei kuitenkaan tapahdu, ja kuten saduissa aina, loppu on onnellinen.

Beskowin maailmaa onkin pidetty konservatiivisena ja koko tuotantoa jopa vanhanaikaisena. Tarinat hyväkäytöksisistä lapsista ja menneestä maailmasta luontokuvauksineen eivät houkuttaneet 1960- ja 1970-lukujen lapsia yhtä paljon kuin aiemmin. Beskowia verrattiin Astrid Lindgreniin ja Peppi Pitkätossuun ja todettiin huomattavat erot, mutta kritiikistä huolimatta suosio on ansaitusti taas kasvanut.

Vaikka Beskowin maailmankuva onkin hyvin hillitty ja kaunis, pidän näitä kirjoja silti huomattavan paljon kiinnostavimpina kuin esimerkiksi suurta joukkoa uutta käännöskirjallisuutta, jossa kaikki imelletään ylivuotavalla ystävyydellä tai rakkaudella ja opetuksilla.

Luettua Beskowia: Pikku Lassi puutarhassa (1920)

Puutarha herää eloon.

Jos tässä postauksessa esillä olevista Beskowin kirjoista pitäisi valita kuvitussuosikki, olisi se miltei mahdoton tehtävä, mutta valituksi tulisi hyvin todennäköisesti Pikku Lassi puutarhassa -seikkailu. Lassi hukkaa pallonsa puutarhaan ja sitä etsiskellessään hän tapaa puutarhassa musikaalisen Syyskuun, karviaistyttöjä ja -poikia, rouva Talviomenan, Sinisen ja Keltaisen Luumuneidin, rouva Kaalinpään ja monia muita puutarhan asukkaita. Kuvitus on hyvin yksityiskohtainen ja kauniisti sommiteltu. Tarina on ihastuttava kertomus Lassin kiertelystä kasvien lomassa. Kerronnassa sekoittuu lumoavasti runo ja proosa, ja kuten kaikissa Beskowin kirjoissa, suomennos nostaa kirjan arvoa entisestään.

Vuosisatu (1927)

Huhtikuu.

Vuosisatu käy lävitse vuoden kierron ja samalla kertaa kellotaulun, viikonpäivät ja kuukaudet sekä kuukausien päivien määrät. Jokaisesta kuukaudesta on oma runonsa, ja huhtikuusta sanotaan muun muassa näin:

Huhtikuu,
se temmellyskuu.
Lätäköiden läiskytystä.
roiskutusta, räiskytystä,
märkää jalkaa, nuhanenää.
Eipä uskotakaan enää!

Kuulostaa aika tutulta! Käännös on jälleen Eila Kivikkahon.

Luettua Beskowia: Ruususuu ja pikkuhirvi (1924)

Ruususuu ja pikkuhirvi -kuvakirja alkaa prologilla, jossa kerrotaan, miten satu on syntynyt: Setä Sinistä muistuttava taiteilija on harmissaan, kun ei pääse siivouksen vuoksi työhuoneeseensa. Lapsenlapsi ehdottaa tälle kirjan piirtämistä. Isoisä lupaa piirtää, jos tyttö tekee riimit. 

Kirja kertoo Ruususuu-nimisestä pikkutytöstä, jolla on oma hirvenvasa. Tarina kertoo ystävyydestä ja sen arvosta kaiken maallisen vaurauden ja loiston keskellä.

Luettua Beskowia: Nappu, Nutta ja pikku Terho (1939)

Metsän elämää.

Runomuotoinen tarina kertoo Tammisen perheen lapsista, jotka lähtevät - jälleen kerran Beskowille tyypillisesti - seikkailemaan metsään. Äiti huhuilee lapsiaan huolestuneena turhaan. Lopulta kuitenkin jännittävien vaiheiden jälkeen lapset palaavat kotiin. Kirjassa koko luonto herää valloittavasti eloon.

Luettua Beskowia: Aakkosmatka (1945)

Aakkosmatkan suomentaja Eila Kivikkaho on arvatenkin tehnyt aivan loistavaa työtä tämänkin riimitellyn abc-kirjan kanssa. Beskowin kuvat tukevat luonnollisesti ruotsinkielistä loruttelua, mutta Kivikkaho on pystynyt tekemään käännöksestä vaivattomasti suomeksi soljuvan tästä piittaamatta. Aakkosmatka on nopealukuinen kirja, jossa pääsee maistelemaan erilaisia äänteitä yhdessä lapsen kanssa. Kirjan tarinassa Anna ja Ben retkeilevät yhdessä ja jäljittävät Annan nukkea, jonka orava nappaa mukaansa.

* * *

Elsa Beskowin teoksista on otettu 2000-luvulla paljon uusintapainoksia, mutta omista painoksistani eroten niissä ei ole enää viehättäviä kangaselkämyksiä. Maailma muuttuu, Eskoseni! Silti Beskowin tarinat ovat - kaikessa idealistisuudessaankin - erinomaisia ja eritoten upeannäköisiä lastenkirjoja varsinkin perheen pienimmille!

Elsa Beskow osallistuu blogissani Opuscolon Lasten linnoituksen rakentamiseen.

Lähteitä Elsa Beskowista:
www.elsabeskow.se
Elsa Beskow Floris Booksilla
Elsa Beskow Pegasoksessa (Kuusankosken kaupunginkirjaston sivusto)
Elsa Beskow Wikipediassa

Beskowista on kirjoitettu myös Kirjavassa kammarissa ja Saran kirjoissa.

Liebster blog -tunnustus

Kiitos Rinalle ja Leijonalle mieltä lämmittävästä Liebster blog -tunnustuksesta! <3

Tunnustuksiin ja haasteisiin kuuluu yleensä mukavia velvollisuuksia. Niin nytkin. Ohjeet kuuluvat näin:
1. Kiitä antajaa ja linkitä hänen blogiinsa
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi jolla on alle 200 lukijaa, ja kerro se heille jättämällä kommentti
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen

Suosikkiblogeja on ihan mahdoton tähän listata! Huippuhyviä ja mielenkiintoisia blogeja on paljon. Esimerkiksi juuri Leijonan ja Rinan blogit ovat aivan ihania, mutta haastetta en voi enää heille takaisin lähettää. Tunnustus on myös jo kiertänyt blogistaniaa jonkin verran, joten sekin rajaa mahdollisuuksiani. 

En kuitenkaan tutki, ketkä ovat haasteen jo saaneet vaan valitsen summanmutikassa: teen valintani niin, että nimeän tähän keskenään vähän eri tyylisiä blogeja:

1. Näköisiä kulmia (Hanna) - tyylikäs kuin mikä!
2. Tea with Anna Karenina (Noora) - antanut sisältöä elämääni ;-)
3. Leffaurakka 2012 (Raisa) - tuumasta toimeen ja urakoimaan, hyvä syke!
4. Pisara (Helmi Maaria) - suomalaista kirjailijaelämää ulkomailla
5. Plaza de Mustis (Mustis) - monipuolisia juttuja kirjoittajablogissa

Toivottavasti kaikki ottavat haasteen vastaan ja jakavat tunnustusta edelleen. Annetaan hyvän kiertää!

Käsis a:sta ö:hön

On tämän blogin ansiota ja syytä, että aloitin reilu vuosi sitten rinta rottingilla romaanikäsikirjoituksen koostamisen. Aiemmin olin kirjoittanut pääasiassa lyhyitä tekstejä, mutta halusin pitkäaikaisempaa harjoitusta ja tunsin paloa ja voimakasta kutsumusta kirjoittaa enemmän ja pitkäjänteisemmin. Esimerkkien voimalla valitsin tieni. Sekä ennen oman käsiksen aloittamista että sen jälkeen sain valtavasti inspiraatiota ja innoitusta muista kirjoittajablogeista. Iso rutistus kaikille teille!

Alkuun vain kirjoittelin ilman erityistä tavoitetta Käsiksen kohtalosta. Varsin pian kuitenkin pyrkimykseksi alkoi ihan itsestään nousta tekstin julkaiseminen. Luulen, että se päätös on vähentänyt kirjoittamiskirjoituksia täällä Luen ja kirjoitan -blogissani. Vapaamuotoisemmasta kirjoittelemisesta olisi helpompi avautua, mutta vaikka en tiedä, saanko tekstiä koskaan julkaistuksi, on lähtökohta kuitenkin julkaisemispätöksen jälkeen aivan erilainen.

Pakersin Käsistä varsin pitkälle, kunnes aloitin ansiotyöt pitkän tauon jälkeen elokuussa. Arkirytmin muutokset saivat aikaan sen, että kirjoittamiseen varattu rakonen kapeni entisestään. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi, vaikka kirjoittajan blokkikin vaivasi pahasti viime syksyn aikana.

Rawich / freedigitalphotos.net

Blokki aiheutui ja se purkautui samasta syystä. Sain nimittäin elokuussa lahjaksi Päätalo-instituutin vuoden mittaisen kirjoittajakurssin, ja kurssin ensimmäinen tapaaminen oli lokakuussa. Koulutus oli omiaan nostamaan rimaa oman hengentuotteeni osalta, joka tavallaan aiheutti painavan blokin. Kuitenkin kurssia varten tekstiä oli tuotettava, joten blokki oli pakko saada purkautumaan. Ja purkautuihan se ennen pitkää. Lääkkeeksi sopi vain ja ainoastaan härkää sarvista ottaminen: kirjoittaminen, kirjoittaminen, kirjoittaminen, vaikka miten hankalalta tuntuisi.

Sitten välillä kirjoittaminen taas sujuikin kuin rasvattu. Se on huikean hieno tunne, ja silloin pitäisi ymmärtää ja pystyä takomaan tarinaa vaikka yön läpeensä keskeytyksettä. Silloin kannattaisi antaa virran vain viedä. Minulla siihen ei aina ole kuitenkaan mahdollisuutta. Lapset huutavat luokseen yöllä juuri silloin, kun olen päässyt juonessa kiinnostavaan vaiheeseen, tai ansiotyön tehtävät odottavat silmäpusseista kärsivää sinnikkoa. Olisi kenties otettava oppia Eppu Nuotiosta, joka naistenlehdessä tänä keväänä kertoi lahjovansa lapsiaan saadakseen kirjoittamisaikaa.

David Castillo Dominici / freedigitalphotos.net

Olen kuitenkin erittäin onnellinen kirjoittajariepu sen vuoksi, että omaan viikko-ohjelmaani on saatu kirjoittamista varten raivattua tilaa säännöllisesti kaksi kokonaista iltaa, jolloin voin omistautua vain ja ainoastaan harrastukselleni perheestä ja muista velvollisuuksista piittaamatta! Lähellekään aina en tuota aikaa kirjoita, vaan saatan tehdä taustatutkimusta, osallistua kirjoittajapiiriin, lukea kirjoittajaopasta, juosta tai tehdä jotakin aivan muuta kuin kirjoittamisasiaa. Silti tämä oma aika on korvaamaton kirjoitusten etenemiselle! Ehkä pitäisi olla sen käytössä itselleen tiukempi?


Nyt Käsis on kuin onkin kertaalleen kirjoitettu läpi! Juoni ja tapahtumat ovat järjestyksessä, henkilöt ovat tapahtumien aikana muuttuneet. Onko Käsis siis valmis? Ei.

Tästä alkaa hurja täydennysten ja poistojen sarja. Muutamassa kohdassa tarvitaan lisää tekstiä ja järeämpää otetta tapahtumien kulkuun. Tilkesanoja saan poistaa, mutta kuvauksia lisätä. Olen ajatellut kirjoittaa tekstiin myös vaihtoehtoisen lopun. Toistamiseen. Lähinnä ehkä itseäni varten. Jossakin vaiheessa - ja minulle on vielä täysin epäselvää, missä - Käsis on sitten siinä vaiheessa, että sillä voi yrittää takoa kustantamojen ovia.

Päätalo-instituutin kirjoittajakurssin lopetusviikonvaihde on toukokuussa. Saan ryhmälleni kokonaisen käsikirjoituksen luettavaksi, mutta "valmiiksi" en sitä ennätä saamaan. Tarkoitus on nyt käydä tekele kerran läpi ja täsmentää muutamia kohtauksia, jotta teksti olisi luettavampi ja kiinnostavampi kauttaaltaan.

Vaikka koitan tässä esiintyä suunnitelmallisena ja jämynä, minua pelottaa hieman, että olen tässä asiassa alisuoriutuja. Vera Vala kirjoitti äsekttäin blogissaan minulle tärkeän tekstin "Unelmista totta". Vera kirjoittaa: "minähän suollan priimaa jo ensimmäisellä pulautuksella. Kai se nyt riittää tällaiselta luonnonlahjakkuudelta, että jaksaa istua siihen koneen ääreen kerta toisensa jälkeen ja tahkoa näppäimistöltä romaanikäsiksen verran sanoja", ja koska Vera on Kirjoittaja isolla koolla, hän tietysti osoittaa tuon utopiaksi. Minä siis pelkään, etten tajua tehdä tarpeeksi työtä tekstini eteen. Tai ok, jos nyt ymmärrän, että työtä pitää tehdä eikä kannata itseä päästää liian helpolla, repeääkö siitä riemu: jään ikuiseksi nysvääjäksi, joka ei päästä koskaan tekstiä irti käsistään.

On kuitenkin valtava ilo huomata, miten olen vuoden aikana kehittynyt kirjoittajana! Tähän tekstiin linkittämissäni postauksissa minulla on ollut esillä pieni edustus niistä ongelmista, joita olen kirjoittamisprosessin aikana kohdannut. Olen ollut valtavan epävarma ja suunnat ovat olleet hukassa moneen otteeseen. Nyt on selkeämpi vaihe menossa, enkä enää vapise tekstini edessä. Osaan käsitellä sitä ja tiedän, että se pysyy kasassa. Silti on paljon vielä opittavaa. Eihän tässä koskaan valmiiksi tullakaan.

Kirjoittamisen, muokkaamisen ja viimesitelyn iloa ja paloa jokaiselle! Omistan tämän tekstin Leijonalle, joka kyseli jo kirjoittamispostausten perään. Kiitos tuuppauksesta!

PS. Veran teksti on muuten upea postaus ihan minkälaisia unelmia vain tavoitteleville. Kannattaa lukea!

Stuart Miles / freedigitalphotos.net

Sinuhe egyptiläinen (äänikirja)

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. (1945.) Äänikirja osat 1 & 2. Lukija Lars Svedberg. 2005.

Marraskuusta 2011 huhtikuuhun 2012 olen työmatkani kulkenut rinnatusten Sinuhe egyptiläisen kanssa. Vaikka ulkona on paukkunut pakkanen, kärpäset ovat surisseet korvissani ja Lähi-idän aurinko on paahtanut kuumasti ja saanut hiekan polttamaan varpaitani. 31 noin tunnin mittaista cd-levyä on nyt kuunneltu - armoton klassikkourakka!

Sinuhe egyptiläinen kertoo Sinuhe-nimisen miehen elämäntarinan, joka sijoittuu aikaan 1300 ennen ajanlaskun alkua. Sinuhe on löytölapsi, josta tulee ottoisänsä tapaan lääkäri, ja hän kiertää muinaista Lähi-itää erilaisten tehtävien ja seikkailuviettinsä viemänä. Kertomus on niin vaiheikas kuin ihmiselämä vain voi olla. Sinuhe rakastaa ja vihaa, elää yltäkylläisyydessä ja rikkauksissa, mutta kulkee myös varatonna rääsyissä. Häntä kuvataan nuorena ja toiveikkaana, mutta vanhemmuuten toivo hiipuu ja Sinuhesta tulee kriittisempi ja jopa kyyninen. Ympärillä Egypti sekä kukoistaa että kärsii rankkoja seuraamuksia sodista.

Eihän tällaisesta tarinasta voi olla pitämättä! Sinuhessa on takuuvarmasti jokaiselle lukijalle jotakin: on sotaa, politikointia, rakkautta ja ihmissuhteita, thrilleriä, historiaa, uskontoja ja maantiedettä, on seikkailuja ja veijaritarinaa. Waltarin nerokkuus kirjailijana huokuu tästä tiiliskivestä. Sen tähden Sinuhe kestää myös aikaa ja lukukertoja. Tiedän ihmisiä, jotka lukevat Sinuhen joka vuosi aina uudelleen. Tämä kerta oli minun ensimmäiseni.

Minä pidin eniten Sinuhessa lääkärintyön kuvauksista, faaraoiden Egyptin loiston ja rappion ja muun menneen maailman läsnäolosta, henkilökuvauksesta, rakkaustarinoista ja teemasta: toisaalta ihmiselon merkityksettömyyden todistelusta, toisaalta sen tuhoavan olemuksen osoittamisesta. Sinuhen pitkät sotakuvaukset eivät saaneet minua temmattua mukaansa, mutta järkytyin kyllä jälleen sodankäynnin ja sen seurausten brutaaliudesta. Eri kansojen tapojen ja alueiden selostukset kiinnostivat, mutta tuntuivat kokonaisuudesta irrallisilta.

Henkilökuvaus on hersyvää. Sinuhen orja, myöhemmin ystävä, Kaptah on ehdoton suosikkihenkilöni! Hän on kuin Sinuhen omatunto, rääväsuu, joka häpeilemättä ja keppiä pelkäämättä kertoo totuuden ja arvostelee isäntäänsä. Kaptah on Sinuhelle viekas apuri, jonka avulla isäntä pääsee pois monesta pälkähästä. Kaptah sai minut monessa kohtaa nauramaan.

Minua nauratti myös naisten (ja miesten välisen suhteen) kuvaus Sinuhessa. En tiedä, mitä Sinuhen naiskuva kertoo Waltarin naiskuvasta, jos mitään, mutta minä luin sitä huvittuneena. Naiset ovat joko kohtalokkaita, kuten hurja femme fatale Nefernefernefer, huoria, kuten useat kapakkojen naiset, madonnoja, kuten Sinuhen oikea rakkaus Minea, tai äitihahmoja, kuten Merit. Toisaalta naishahmojen kohtalot todella koskettavat ja liikuttavat. Tämän kautta on helppo ymmärtää Waltarin aiempaa suosiota myös viihdekirjailijana!

Anteeksi, Mika Waltarin kirjailijasielu siellä jossain ja kaikki sen hengenheimolaiset, arvostelen klassikkoa ja tätä parhaiten ulkomailla myynyttä suomalaisteosta - josta olisi muuten uusi filmatisointi vaikkapa Game of Thrones -hengessä paikallaan!

Waltari on kirjoittanut Sinuhe egyptiläisen heti II maailmansodan jälkeen. Pettymys ihmisiin ja uskon puute hyvän voittamiseen on teoksessa hyvin vahvana esillä. Toisekseen Sinuhe - hän joka on yksinäinen - alleviivaa sitä, että ihminen elää elämänsä aina yksin riippumatta siitä, ketä hänellä on ympärillään. Ihmisen määrä on elää ja kuolla yksin. "Sillä niin on aina ollut ja niin on aina oleva."

Äänikirjana Sinuhe egyptiläinen on onnistunut paketti. Tiiliskivestä tulee tietysti massiivinen äänikirjakin - 36 tuntia Lars Svedbergiä! Aluksi lukijan ääni vieroksutti, mutta pian totuin siihen ja viimeistään puolivälissä ääni oli jo kiinteä osa teoksen kertojana toimivan Sinuhen persoonallisuutta. Waltarin kieli on kaunista ja selkeää, ajoittain lauseet tuntuvat jopa aforistisilta. Äänikirjan heikkouksia on se, ettei siinä pysty käyttämään kirjanmerkkejä parhaiden kohtien merkitsemiseen ja että huomio saattaa helposti välillä harhailla tekstistä toisaalle. Etu siinä on se, että "lukeminen" onnistuu silloinkin, kun kirjaa ei voi pidellä kädessä, kuten autoa ajaessa tai jos lukemiselle on joitain fyysisiä rajoitteita. Olen tyytyväinen, että kuuntelin Sinuhen äänikirjana, mutta suosittelen mieluummin tarttumaan paperipainokseen, jos se on mahdollista.


Tähtiä: 4/5

Sinuhe egyptiläisen ovat viime aikoina lukeneet myös ainakin Raisa, Amma, Salla ja Jokke.

Osallistun Sinuhella Morren itsenäisyyspäivän Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Kirjoittaja ja blogi tässä, huomenta!

Olen jo pitkään aikonut julkaista lyhyen esittelyn itsestäni. Inspiraation sain alun perin Sinisen linnan kirjastosta, kun Maria kertoi itsestään. Blogini täytti Kalevalan päivänä yhden vuoden, ja tuolloin lupasin synttärikarkeloiden tuoksinnassa kirjoittaa viimein tämän teskstin. Hulinaa on jatkunut, olemme reilun kuukauden siirtyneet lähemmäksi kesää, ja tässä se nyt tulee.

Simon Howden / freedigitalphotos.net

Rakastan lukemista ja kirjoittamista, olen opiskellut kielestä ja kirjallisuudesta loppututkinnon, mutta en tee mitään näistä päätyökseni. Tämä blogi on harrastukseni, joka haukkaa ison palan omasta ajastani.

Opettelen kirjoittamista tekemällä omaa romaanikäsikirjoitusta, jonka on määrä valmistua keväällä 2012 ensimmäiseen raakaversioonsa. Käsikirjoitus on realistista, tummasävyistä proosaa. Olen mukana Päätalo-instituutin kirjoittajakurssilla ja osallistun Oulu-opiston Tarinapaja-proosaryhmään.

Luen kirjallisuutta laidasta laitaan. Scifi-kauteni olen jo elänyt, joten sitä sorttia kuluu nykyään häviävä osa. Dekkarit eivät koskaan ole olleet suuri kiinnostuksen kohteeni, vaikka parhaimmat saavat kyllä sukat pyörimään jalassa. Fantasiakin on vahvasti taakse jäänyttä kirjaelämää, vaikka joskus se oli intohimo. Luen aika paljon synkkiä kirjoja, mutta yksinomaan niitä ei kuitenkaan kukaan jaksa. Pidän ulkomaista enemmän kotimaisesta kirjallisuudesta. Myös tietokirjoja tarkastelen. Elämäkerrat innoittavat.

Osan blogissani esillä olevista kirjoista olen saanut lahjaksi, osan olen ostanut ja valtaosan lainannut kirjastosta. Joitakin kirjoja olen saanut myös arvostelukappaleina kustantamoista.

Olen kahden alle kouluikäisen pojan äiti, ja lastenkirjat ovat jokapäiväisiä ilojamme. Postaan parhaimmista blogiini. Mieheni kanssa jaamme kiinnostuksen elokuviin. Joskus kirjoitan parhaimmista leffoistakin.

Leivon, teen ruokaa, askartelen, kudon, virkkaan ja ompelen. Möyhin kasvimaata ja myllään puutarhaa huolettomalla kädellä keväästä syksyyn. Hoidan laiskasti kotia ja virkeämmin parisuhdetta. Olen kasvanut metsän keskellä, joten luonto on liki sydäntäni. Viime aikoina olen yllättänyt itseni paastoamalla ja aloittamalla hyväkuntoisena jälleen juoksemisen, tällä kertaa ensimmäistä kertaa elämässäni myös tavoitteellisesti. Rakastan hyvää ystäväseuraa ja pitkäikäisiä ihmissuhteita, mutta arvostan myös yksinäisyyttä. Mistään näistä en kirjoita blogiini, ellen sitten kirjojen kautta.

Tämä on kirja- ja kirjoittamisblogi. Hauskaa, että viihdytte!

Iloista pääsiäistä jokaiselle!

Pimppini on valloillaan

Kirjontatyö: Hanneriina Moisseinen

Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. WSOY. 2012. (250 sivua)

Ihastuttaviin kirjokansiin ovat kirjailijat ja asiantuntijat yhteistyössä neuloneet painavan kudelman tekstejä naisten kohtaamasta seksuaalisesta vallankäytöstä.

Kirjan kannet ovat kohopainetut, jolloin kirjailut voi sormin tuntea kansipaperista. Ihastuttavaa! Kokoelman upeaa ulkoasua täydentää kirjan paperikansien kääntöpuolella oleva Hannariina Moisseisen kirjoma sarjakuva. Sarjakuvasta on somisteena kuvia pitkin teosta.


Teoksen sisältö ei ole aivan niin ihastuttava, vaan pikemminkin ravisteleva. Sen vuoksi se on äärimmäisen tärkeä ja painava kannanotto maa(ilma)mme asianhaaroista. Tämä kirja pitäisi olla osa valtakunnan sukupuolivalistusta kaikenikäisille.

Pimppini on valloillaan antaa vuorotellen äänen seksuaalisesta vallankäytöstä tietäville asiantuntijoille ja vuoroin aihetta käsitteleville kirjailijoille. Kirja jakautuu kuuteen osaan asia-artikkelien mukaan. Artikkelien kirjoittajat ovat erilaisia terveyden ja hyvinvoinnin ammattilaisia (Susanna Ruuhilahti, Maaret Kallio, Sanna Aaltonen), kirjallisuuden (Sanna Karkulehto) tai sukupuolikulttuurin tutkijoita (Sari Näre) sekä oikeustieteen (Terttu Utriainen) ja ihmisoikeuksien (Pia Puu Oksanen) tuntijoita. Artikkelit taustoittavat ja selvittävät, sanataide tuo tapaukset iholle.

Suomalaisista naiskirjailijoista antologiassa mukana on vankka joukko. Itselleni parasta on Anja Snellmanin mukanaolo muita väheksymättä. Katkelma Pelon maantieteestä sai minut muistamaan, miksi se kirja on muuttanut elämääni ja käsityksiäni kirjallisuudesta ja maailmasta. Huikea on myös Riikka Pulkkisen novelli, jossa naiskirjailija riivitään palasiksi, ja jäljelle jää vain lehahteleva rajaton pimppi. Sinikka Vuolan runo taas on vallaton asettelultaan. Pirjo Hassinen taas kirjoittaa koskettavan novellin siitä, miten nainen havahtuu ottamaan vastuuta itsestään ja tyttärestään:

Sari haki kaapista pyyhkeitä ja laski marjasankoon lämmintä vettä. Hän oli vienyt Sampon jo aamulla sukulaistensa luo. Hän otti jääkaapista makkarapakkauksen, avasi sen saksilla, kaivoi sieltä kolme kylmää nakkia ja söi ne ikkunan ääressä. SItten hän meni Saritan luo ja alkoi riisua kokkareisia vaatteita tämän päältä.
  Hän riisui kaikki, narutangatkin, ja sulloi ne muovikassiin. Sitten hän kastoi pehmeän pyyhkeen veteen ja alkoi pyyhkiä lastaan puhtaaksi. (s. 171)

Johanna Sinisalo puristaa ja Rosa Liksom vääntää, Laura Lindstedt tökkii ja Essi Tammimaa muistuttaa. Otteestaan ei päästä Anja Erämaja, Mira Nurkka eikä varsinkaan Katja Kettu. Järkyttäviä, paljastavia tai pöyristyttäviä tarinoita kertovat myös Miina Supinen, Riikka Ala-Harja, Lotta Tuohino, Anu Silfverberg, Maria Hyökyvaara, Annastiina Storm, Helena Sinervo, Taina Latvala, Laura Gustafsson, Katariina Vuorinen, Raakel Liekki, Leena Parkkinen, Krista Petäjäjärvi ja Tuuve Aro. Miia Tervon runo liikuttaa: miltä tuntuu hyväksikäytetystä tytöstä:

Illalla isä lämmitti saunan
menin sinne kaikkien muitten jälkeen
pelko ja häpeä ottivat kiukaasta kivet ja täyttivät minut niillä
rakensivat täyteen muureja niinkö ois muka ollu jottain jäljellä mitä suojella

menin alasti hankeen seisomaan
iho ei enää ollut iho vaikka höyrysi
jalat ei ollut jalkoja käädet käsiä
mie en enää ollu siinä
pötkähdin lumeen
hanki ympärillä oli puhdas ja valkoinen
siihen ei ollut kukaan koskenut (s. 223)

Niin, että huh. Mitä luulette, että tässä maailmassa on jäljellä vielä 150 vuoden takaa? Moraalisäännöstö. Naisen sitominen miehiinsä. Naisen helppo huoramaine tuota moraalisäännöstöä rikottaessa. Nainen on perinteisesti nimittäin ollut ensisijaisesti isänsä tytär, veljensä sisar tai miehensä vaimo. Kunniamurhat eivät ole kaukana meidänkään kulttuurihistoriassamme, eivätkä ne mihinkään ole varsinaisesti edes kadonneet.

Raiskaus avioliiton sisällä kriminalisoitiin Suomessa 1994. 2010 tehdyssä Amnestyn ja Lapin yliopiston tutkimuksessa vielä kuitenkin 20 % miehistä ja naisistakin 13 % ajatteli lieventäväksi asianhaaraksi raiskauksessa sen, jos raiskaajalla on vakisuhde raiskattuun. Mitä ihmettä, Suomen naiset ja miehet!?

Ja kun seksuaalista väkivaltaa koetaan, siitä vaietaan. "Tytöille häirinnästä[kin] valittaminen on riski, koska huomio ja syytökset tapahtuneesta kohdistuvat usein epäoikeudenmukaisesti valittajaan. Häirinnästä valittajaa pidetään helposti joko avuttomana uhrina, tiukkapipoisena ja huumorintajuttomana turhanvalittajana tai tyttönä, jonka olemuksen arvioidaan jotenkin "kutsuvan" häirintää. Häirintätilanteisiin liittyy sekä oma että muiden taholta epäily siitä, että tyttö on mennyt väärään paikkaan, hankkiutunut oma-aloitteisesti hankalaan tilanteeseen tai ei ole osannut ennakoida tai varoa." (Sanna Aaltonen, s. 180) Koko ilmiötä tai tapahtumaa on siis helpompi olla kokonaan ajattelematta. Vaikenetko, hyssytteletkö sinä? Jos vaikenet, lopeta nyt!

Rakel Liekki kirjoittaa:

Me ollaan hiljaa ja kiltisti. Me ei aiheuteta kohtausta. Vittu! Jos me kaikki sanottaisiin päättäväisesti, että tämä ei käy, ei tämä näin mene, niin se olisi sillä selvä.
  Voidaanhan me jatkaa niin kuin ennenkin. Ollaan kilttejä ja ajoissa. Niinhän meidät on kasvatettu. Mutta kun miä en ole kiltti. Olen kokonainen ihminen, vaikka se sitten tällä sukupuolella tarkottaisikin, että minut nähdään erikoisena tai hankalana. Enkä kasvata pitkää tukkaa vaikka se kuinka olisi teistä nätimpi. Enkä muuten vittu ole hiljaa. (s. 205)

Tämä on niitä kirjoja, joita ihan kaikkien pitäisi lukea jo pelkästään aiheensa vuoksi.

Tähtiä: 4/5 

Pimppini on valloillaan -antologian on lukenut myös Jenni.
Teoksesta on kiintoisaa asiaa ja keskustelua myös mukana olevien kirjailijoiden blogeissa:
Sokeripala
Aaltopahvia
Dramaqueen

Osallistun tälläkin kirjalla Nooran Rumat kapinalliset -lukuhaasteeseen. 
 

Arvatkaa, mikä tämä on!

Reilu viikko sitten sain postissa saapumisilmoituksen.

Saavuin kotiin tämän paketin kanssa:

Annoin sen levätä keittiöni saarekkeella kiireimmän ajan ennen kuin kurkkasin sen sisään.

Koska siellä oli jotakin huolella tehtyä ja kauniisti paketoitua,

tiesin heti, että jaan kokemuksen blogissani.

Voiko tämän kauniimpaa pakettia enää olla olemassa?

Silkkinauhaa ja ruusupaperia.

Herkkää vaaleanpunaista.

Mitä täällä on?

Huolellisesti ja hitaasti avasin teipin kerrallaan.

Silkkinauha soljui sormieni välissä. En halunnut luopua siitä ensimmäisenä. 

Aluksi luin lähettäjän valitseman kortin. Se oli päivätty naistenpäivänä 2012.

 Kortin kuvassa olen minä kirjani kanssa.

Vai onko se paketin lähettäjä?

Vai joku teistä lukijoista?

Ehkä hänessä on vähän meitä jokaista, vähän jokaisesta teistä miehistäkin.

Niin minä haluaisin sen olevan.

Sitten sain levittää ihasteltavakseni koko sisällön:

Raija Siekkinen: Novellit.

Ida Pimenoff: A Shadow at the Edge of Every Moment of the Day.

Ja yllätyspaketti, jonka sisältöä olin osannut varovaisesti arvailla!

Yllätyspaketista kuoriutui Kieslowskin Veronikan kaksoiselämä. 

Tämä mestarillinen elokuva on ensimmäinen, jonka olen käynyt katsomassa yhdessä mieheni kanssa elokuvateatterissa - silloin joskus, kun olimme vielä melkein vieraita toisillemme.

Voitteko kuvitella, kuinka paljon haluan nähdä sen uudelleen, nyt, kohta jo parikymmentä vuotta myöhemmin? Miten se vaikuttaa minuun, kun elämänkokemusta on kannullisia enemmän kuin silloin alussa? 

Silloin elokuva mykisti minut. 

Miten se tulikin eteeni juuri tässä vaiheessa uudelleen?

Raija Siekkisen novelleissa riittää ammennettavaa! En olekaan novelleja lukenut muistaakseni sitten Kekkoskadun. (Ai niin, paitsi nyt on jotain kesken!) 

Kekkonenkin oli muuten arpajaisvoitto, johon rakastuin.

Pimenoffin valokuvateos tuntuu hyvältä kädessä. Sen selkä on kangasta.

Sen lopussa on Joel Haahtelan novelli Syntymäpäiväpoika. Ensikosketukseni Haahtelaan!

Kirjasta on jo kirjoittanut blogissaan paketin lähettäjä.

Suurenmoinen ja lämmin kiitos Joana!

Upea voitto upeasta blogista!

Uusi tiili Lasten linnoitukseen: Ulf Löfgren

Luemme kahden pienen poikani kanssa paljon. Olemme kirjaston suurkuluttajia ja ostamme kirjoja myös omaksi aina, kun sopiva sattuu kohdalle. Kirjat ovat myös oivallisia tuliaisia pikkukavereille esimerkiksi työreissuilta! Koska kirjoja tulee ja menee, niiden joukosta erottuu selvästi osa toisia kiinnostavimmiksi. Ruotsalainen kirjailija Ulf Löfgren (1931 - 2011) on noussut yhdeksi suosikiksemme.

Löfgren käyttää hyväkseen tavanomaisia satujen tehokeinoja ja tuttuja tarinoita, mutta tekee niistä omanlaisensa. Usein tarinoihin liittyy jotakin taianomaista. Tarinassa saatetaan käydä unen ja valveen rajamailla tai toisissa maailmoissa, tai sitten hahmot ovat muuten hitusen kummallisia. Lapsen mielikuvitus on tarinoiden pääosassa. Moni tuntee Löfgrenin pienten lasten Jussi-kirjoista, joita kylläkään meillä ei olla juurikaan luettu. Seuraavassa joitakin kuvakirjasuosikkejamme.

Santerin seikkailu
(Kustannus-Mäkelä, 2002)

Santeri saapuu mummon luo ja lähtee viemään roskapussia tynnyriin. Askare vie Santerin seikkailulle, jossa hän hakee pienelle eukolle punaisesta mökistä sinisen vyön ukolta, joka ei pääse irti tuolistaan. Vyön avulla Santeri pääsee uuteen seikkailuun Tarmo-Tiikerin ja Otson luokse värikkääseen maailmaan, jossa hän kohtaa omituisia otuksia ja hahmoja, jopa Nooan arkin melkein lähtövalmiina. Lopulta Santeri palaa mummon luo.

Tuomas ja Topi 
(Otava, 1981)

Joku varastelee Tuomaan kotikaupungissa. Kun varas saadaan kiinni, päästään pohtimaan rikosta, rangaistusta ja elämisen etiikkaa. Tuomas ja Topi on opettavainen tarina siitä, kuinka pahantekijästä tulee kelpo ihminen, kun hän saa jotakin tähdellistä tekemistä. Ihan oivallinen ohjenuora elämän varrelle.

Petteri ja kummallinen puutarha 
(Kustannus-Mäkelä, 2000)

Petteri muuttaa uuteen kotiin, jossa on paljon mielenkiintoisia huoneita. Talossa kerrotaan aiemmin asuneen velho Noitimuksen. Huoneita mielenkiintoisempaa uudessa kodissa on kuitenkin puutarha, josta Petteri löytää merkillisiä tavaroita, kuten lohikäärmeen jättimäisen hampaan. Tavarat ovat todennäköisesti velhon kummallisten ystävien puutarhaan hukkaamia kapineita, epäilee isä.

Petteri kerää kaikki tavarat yhteen, ja kun uuden kodin vaatehuoneesta löytyy pieni luukku, Petteri pääsee mielikuvitusmaahan. Maa tuntuu jännittävältä, mutta kahden rohkeutta ja vahvuutta lisäävän luumun jälkeen Petteri ei kaihda seikkailuja! Petteri palauttaa muun muassa hampaan lohikäärmeelle, soittorasian jättiläiselle, viisarit Velho Noitimuksen kelloon ja silmälasit vanhukselle. Lopuksi oma perhe kutsuu Petteriä ruokapöytään, ja Petteri kömpii muiden luoksen vaatehuoneen kätköistä.


Pikkukissa ja vaikeat arvoitukset
(Kustannus-Mäkelä, 2000)

Pikkukissa haluaa maailmalle. Äiti ja isä varoittelevat, että maailma on vaarallinen paikka niin uteliaalle pikkukissalle kuin heidän ainoa poikansa on. Pikkukissa ei kuitenkaan pelkää, vaan lähtee matkaan. Äiti antaa matkalle mukaan sinikivisen sormuksen, jolla pikkukissa pääsee takaisin kotiin, jos oikein kova vaara uhkaa.

Pikkukissa lähtee matkaan ja kuulee varoituksia matkan varrella. Mutta mistä pikkukissaa vain varoitetaankin, sinne hän suuntaa ensimmäisenä! Pikkukissa joutuu ratkomaan kerta toisensa jälkeen arvoituksia, selviää pinteestä ja tapaa joukon mitä mahtavimpia hahmoja: kissakuninkaan, Saapasjalkakissan, Noitakatin, Buffalo Kollin ja Istuvan Katin ja mitä eriskummallisia ja tutunkuuloisia kissahahmoja.

Viimein nokkela pikkukissakin joutuu kiipeliin. Hän ei keksi millään ratkaisua kiinalaiskissa Turandotin arvoitukseen, ja silloin sinikivinen sormus vie hänet turvallisesti kotiin. Äiti ja isä olivat ilahtuneita, ja pikkukissalla oli reissultaan kotona paljon kerrottavaa.

Tiedätkö sinä vastauksen Turandotin arvoitukseen: Päästä kuin kerä, keskeltä kuin säkki ja perästä kuin keppi. Mikä se on?

Ulf Löfgrenin kuvakirjoja voi lämpimästi suositella kaikille. Nämä edellä mainitut tarinat ovat osa seikkailu- ja veijaritarinoiden perinnettä. Sopivaa pojille - ja tytöille!

Vastaus on muuten kissa - ehkä liian ilmiselvä pikkukissalle!

 **** ****

Tämä on viides järeä tiili tästä blogista Valkoisen Kirahvin Lasten linnoitukseen.

Lapsille: Eric Carle

Aika usein lahjaksi saa hienoja kirjoja, joita ei ehkä tulisi löytäneeksi muulla tavalla. Tammen julkaisema Eric Carle on tällainen mainio tapaus. Katsokaa vaikka!

















Voittamaton leppäkerttu kertoo nimensä mukaisesti leppäkertusta, joka lähtee kiukkuisena ja nälkäisenä isottelemaan kaikille. Ihan kaikille. Carlen taide on vertaansa avilla. Emme voi poikien kanssa kuin ihastella.

Ei, et sinä ole kyllin iso, kiukkuinen leppäkerttu sanoo käärmeelle.

 

Ja valaan pyrstö pamautti kiukkuista leppäkerttua - paiskis -

 nälkäinen, väsynyt leppäkerttu palasi sinne, mistä lähti.

Pikku toukka paksulainen taas kertoo kaikkea ahmivasta toukasta joka paisuu ja paisuu vain, mutta lopussa seuraa yllätys! Voi näitä kuvia ja sivuja!

 Munasta putkahti toukka.

Se söi.

Se söi ja söi.

Toukalla ei ollut enää nälkä. Se oli kasvanut suureksi ja lihavaksi.

Mitä sitten tapahtui?

Eric Carlea kaikille! Nämä ovat klassikoita.
Carlelta on julkaistu myös Panda, mitä näet siellä?, ja Pikku toukka paksulainen on julkaistu myös hellyttävänä sorminukkekirjana perheen pienimmille.

Tämä rakentaa taas Lasten linnoitusta. Neljäs tiileni.

Aura

Kansi: Katja Alanen

Anja Snellman: Aura. Otava. 2000.

Olen ympäri blogistaniaa ilmiantanut itseni siitä, että Anja Snellman (os. Kauranen) on minulle Se Kirjailija. Kaurasen Pelon maantieteen kautta pääsin kiinni kaunokirjallisuudessa johonkin sellaiseen kirjalliseen, joka puhutteli minua hyvin syvästi. Kaurasen tyyli teki jotakin kapealle ymmärrykselleni ja jäi ikuisesti kiinni. Pelon maantieteen aihekin puhutteli siihen maailmanaikaan minua erittäin jämäkästi. Pelon maantieteen jälkeen ahmin muutaman vuoden ajan Kaurasen tekstejä ja hankin aina hänen uusimman kirjansa.

Aura valikoitui kirjaston hyllystä luettevakseni aika tavalla sattumalta. Sattuma olikin oivallinen, sillä juuri tässä kohtaa olen alkanut nilkuttaa Snellmanin teoksissa, eli Aura on ensimmäinen kirjailijan uudemmasta tuotannosta, jota en ole lukenut. Omaan hyllyyn ja tutuiksi ovat tulleet Auran jälkeen ilmestyneet Safari Club, Äiti ja koira, Lyhytsiipiset ja Lemmikkikaupan tytöt. Muut uudemmat on toistaiseksi lukematta.

Aura pähkinänkuoressa

Aura on hyvin tyypillistä ja varmaotteista Snellmania, joten pidin siitä paljon. Mitään kirjasta etukäteen tietämättä olin iloisesti yllättynyt siitä, että Aura kertoo kirjoittamisesta ja kirjailijaksi tulemisesta! Tätähän minä hain koko viime vuoden loppupuoliskon.

Aurassa tarina rakentuu raameihin, jossa menestyskirjailija saa perintönä entiseltä kirjoittajaoppilaaltaan Aura Aulalta tekstiä täynnä olevia pahvilaatikoita. Oppilaasta ei koskaan tullut julkaissutta kirjailijaa. Mukana kulkevat vahvasti kirjoittaj(attar)ien isät ja Sylvia Plath, isänsä ja aviomiehensä varjossa hänkin kasvanut. Jo sivulla 14 aloitetaan aihe vahvasti: "Isi, minun täytyy sinut tappaa. Kuolit ennen kuin ehdin." Isän ja tyttären vaikea suhde, sairaus ja kuolema - ja kirjallisuus, varsin vahvat ainekset!


Kirjallisuus ja kirjoittaminen

Auran juonesta on hienosti kirjoittanut Hanna Kirjainten virrassa, joten itse en lähde sitä enemmälti referoimaan vaan keskityn hetken siihen, mitä teos puhuu kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

  Kotimainen kaunokirjallisuus. Käännöskirjallisuus. Tietokirjallisuus. Matkakirjat. Runous.
  Katselen Akateemisen kirjakaupan tiskien ylle kiinnitettyjä kylttejä kuin näkisin ne ensimmäistä kertaa.
  Miksei kirjoja voisi luonnehtia toisin? Turvalliset teokset. Vaaralliset kirjat. Ikuinen valo. Lohduttavat varjot. Levottomat muusat. Sanat ilman rakastajaa. 

Aura nostaa esiin kirjallisuuden lukkiutumia ja teroittaa julkaisukynnyksen ylittämisen ehtoja. Kuka oikein on oikea kirjailija, kuka oikean kirjailijan tunnistaa? "Voiko olla kirjailija jos ei ole julkaissut yhtään kirjaa? Voiko olla olematta kirjailija vaikka olisi julkaissut tusinan teoksia?" 

Kirjoittaminen tunkee sisään myös isä-tytärsuhteeseen. Kirjoittamisharrastus on etenkin aloittelijalle varsin arka ja henkilökohtainen asia, joten kirjoittamisen reviirille tuleminen saattaa satuttaa:

  Lähettäisit sinäkin noita kirjoituksiasi lehtiin niin tienaisit siitä vähän taskurahaa, hän sanoi minulle kun asetteli pukuaan henkariin ovenkarmille.
  Mitä kirjoituksia? minä kysyin äreästi ja lämäytin päiväkirjani kiinni.
  Hän hymyili leveästi, kultahammas välähti. Oliko se ylimielistä hymyä vai tuntuiko minusta vain siltä? 

Ja sanat ja lauseet, ne ovat Aurassa läsnä. Sanavarasto on kuin ammusvarasto, siihen pitää suhtautua samalla vakavuudella, sanoo kirjailijakertoja isä. Kirjailija itse taas opastaa Aura Aulaa:

On elämäntapalauseita ja kuolinsyylauseita, on kaivoslauseita ja saippuakuplalauseita. Jotkut lauseet ovat kumia, käännettäväksi siloteltuja. Toiset piikkilankaa, ohdaketta, täynnä vastaan panemisen uhmaa. Jotkut lauseet ovat siinneet hurmiosta, toiset julmuudesta, kolmannet tulevat kohtisuoraan päin ja annen kuin huomaatkaan ne ovat muuttaneet elämäsi. 

Julkaisukynnys ja Nuoren Voiman liitto. Kirjoituskilpailut ja kirjallisuuden opiskelu. Uurastus ja yritys. Ketä ne kirjailijaksi haluavat oikein luulevat olevansa?

Yhtäkin romaania olin kirjoittanut jo viisi vuotta ja saanut sen aina takaisin eri kustantajilta ja kilpailuraadeilta. Vastauskirjeet olivat lakonisia, niitä lukiessani tunsin olevani pieni muurahainen jonka pään yläpuolella jossain korkeuksissa se iso tärkeä kirjallisuus tehtiin. Silti muurahaistakin tarvittiin, lohdutin itseäni, ilman muurahaisia ei ollut alttiita lukijoita, uskollista yleisöä, kirjallisuuden kenttää.

Onko kirjallisuus liikaa markkinoinnin tuote ja tarkoitus? Onko kirjallisuudesta tullut tyhjää? Kirjoitetaanko vain rahan takia, kysyy Aura.

Kesken kaiken tyttö otti kirveen Adidas-repustaan ja alkoi heiluttaa sitä edessämme. Älkää tappako kirjallisuutta! hän huusi.

Tähtiä 4/5.


Omistuskirjoitus

Tämän kirjoituksen omistan kaikille kirjoittajakavereilleni ja ihanille kirjoittajablogeille, joita löytyy blogini oikeasta reunasta. Uskokaa ja tehkää työtä! Älkää luovuttako!

Osallistun Auralla Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.