Epämukavuusalue on Jonathan Franzenin esseekokoelma, tai pikemminkin kirjailijan oma osaelämäkerta, jossa hän läpikäy lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuiseksi kasvuaan. Suosittu yhdysvaltalaiskirjailija ei kerronnassaan säästele itseään, vaan lataa itsekritiikkiä melkoisesti, sekä kohdistaa osan piikeistä myös perheeseensä ja muihin merkittäviin lapsuusvuosien yhteisöihin.
Omaelämäkerroissa on aina taustalla perustava kysymys: millaisena kirjailija haluaa itsensä nähtävän? Vaikka Epämukavuusalue on nimensäkin puolesta jotakin sellaista, johon ei ole kaikkein helpoin tekijänsä tarttua, kirjassa esitetyt katkelmat elämästä on valittu tarkoin, tai juuri ne ovat syystä tai toisesta tarttuneet kirjailijan muistoihin paremmin kuin muut tapahtumat. Omaelämäkerta, ihan niin kuin elämäkertakin, on aina harkittu kuva päähenkilöstään. Epämukavuusalue esittää Jonathan Franzenin lukijalle sellaisena, kuin Franzen sen itse on halunnut maalata. - Voisi hieman liioitellen todeta, että kyseessä on tällä kertaa surkeudesta suuruuteen -veistely.
Odotin suosikkikirjailijalta jotakin mahdotonta, hengästyttävää viiltävyyttä ja tiukkaa terävänäköisyyttä, mutta Epämukavuusalue ei jaksanut kannatella kiinnostustani kovinkaan pitkään. Luin kuitenkin sinnikkäästi teoksen loppuun saakka, ja kiinnostavinta taisikin olla lopun osuus. Lopussa nähkääs Franzen ikään kuin eheytyy lintuharrastuksen kautta ja harrastuksen kuvaus on hienoa rinnastuen avio-ongelmiin, hän antaa itselleen luvan rakastaa äitiään ja muutenkin tuntuu balansoituvan suhteessa muihin ihmisiin ja suhteessa itseensä.
Varsin uuvuttavassa ja jaarittelevassa teoksessa oli omat hyveensäkin. Erityisesti pidin kertomuksesta Kaksi ponia, jossa Franzen selvittää pitkästi sarjakuvapiirtäjä Charles M. Schulzin elämää ja uraa. Schulzin elämä ja kokemukset Epämukavuusalueessa rinnastuvat houkuttelevasti ja selittävästi Franzenin omaan elämään ja kokemuksiin. Syntyy kiehtova merkitysten luuppi. Yhtälailla luuppi syntyy siitä, kun Franzen kertoo tuntevansa Sigmund Freudin teorioita, ja yhtä aikaa hän rämpii tekstissään äitisuhteessaan. Franzen ikään kuin selittää äidistä eroon pyristelyn psykoanalyysin ja sen johdannaisten teorioilla. Ja kuitenkin kyseessä on aina vain elämä ja universumi itse:
Mutta milloin se varsinainen tarina sitten alkaa? Olen neljäkymmentäviisivuotiaana melkein päivittäin kiitollinen, että olen se aikuinen joka tahdoin seitsemäntoistavuotiaana olla. Vahvistan käsivoimiani kuntosalilla, ja minusta on tullut aika hyvä työkalujen käsittelijä. Mutta häviän myös melkein päivittäin taisteluja sille seitsemäntoistavuotiaalle joka on yhä sisälläni. Syön lounaaksi puoli purkkia Oreo-keksejä, katson liikaa televisiota, lausun yleistyksiin perustuvia moraalisia tuomioita, juoksen ympäri kaupunkia revenneissä farkuissa, juon tiistai-iltana martineja, tuijotan kaljamainokseen pantua rintojenväliä, määrittelen tylsäksi jokaisen ryhmän johon en voi kuulua, tunnen halua viillellä Range Rovereita avaimella ja repiä niiden renkaat riekaleiksi ja teeskentelen etten kuole koskaan.
Peruspulma, se että tietoisuus yhdistyy tyhjyyteen, ei katoa koskaan. Sitä ei koskaan lakkaa odottamasta että todellinen tarina alkaisi, koska ainoa tosi tarina on lopulta se, että ihminen kuolee. (s. 143 - 144)
Huumoriakin Franzen on siis teoksessaan päässyt ajoittain kylvämään. Pidin Epämukavuusalueesta myös erityisesti yhtenä kirjailijakirjana. Osa teistä muistaa varmasti Kirjallista elämää -haasteen viime vuodelta, ja siihen tämä sopisi mainiosti! Vahvuuksiin voidaan lukea sekin, että vaikka kirja ei ollutkaan mikään häikäisevä esitys, siinä oli jonkin verran sellaista yhteiskunnallista ja yhteisöllistä tarkkuutta, jota olisin kaivannut lisääkin. Saattaa siksi olla, että jaksan vielä kokeilla kirjailijan parhaimmaksi sanottua Vapautta.
En ole siis muuta lukenut Franzenilta, mutta ylistettynä kertojana halusin tämän tutustumisretken tehdä. Epämukavuusalue taisi olla huono valinta kirjailijan ensimmäiseksi... Katsokaa toki, mitä muutkin ovat kirjoittaneet, esimerkiksi blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjava kammari ja Kirjojen keskellä. Minulta tippuu kirjailijan kiemurteluista huolimatta Epämukavuusalueelle lukukokemuksena
tähtiä: 2/5
PS. Ai niin, tämähän taitaa sopia hienosti Sinisen linnan kirjaston Marian Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen!
no vaikuttaapa vähän, öh, epämukavalta? tuo lainaus on kyllä hieno. minä rakastuin Vapauteen, mutta henkilönä Frantzen vaikuttaa jotenkin jäärältä? Tämän taidan jättää suosiolla väliin, mutta Muutoksia on vuorossa pian.
VastaaPoistaKiitos tästä arviosta. Minä olen lukenut vasta Vapauden, joka oli minulle ehkä korkeintaan keskinkertainen, Muutoksia odottaa hyllyssä mutta siihen en ole vielä ehtinyt tarttua. Tämä kiinnostaa mutta varovaisesti.. eli en ehkä kiirehdi tähän tarttumista. Kiitän.
VastaaPoistaVoi ei, älä missään nimessä jätä tätä ainoaksi Franzeniksi! Vapaus on hy-vä. Ihan parhaita lukukokemuksiani. Itse luin juuri Alkuvoimat, josta pidin kovasti (ja josta kirjoittanen lähipäivinä ihan oikean tekstin blogiinikin). Eli omalta osaltani uskallan sanoa, että Franzenin puhdas proosa uppoaa, nämä esseemäisemmät "jaarittelut" eivät :P
VastaaPoistaanni.M, joo, ymmärsin Suketuksen Alkuvoimat-postauksesta (http://suketus.blogspot.fi/2012/07/jonathan-franzen-alkuvoimat.html), että Epämukavuusalue saattaa olla hyvä pohjustus Franzenin teoksille. Lukukokemuksena tämä on kuitenkin tylsähkö, vaikka noita vahvuuksia ja napakoitakin katkelmia on.
VastaaPoistaLinnea, oikein hyvä kuulla, ettei Vapaus ole vienut sydäntäsi, sillä joskushan käy niin, että joltain kirjalta odottaa liikoja ja sitten saakin pettyä. Nyt todennäköisesti lähden Vapauteen maltillisemmin.
Kiitos, Suketus, kommentista ja kannustuksesta! Kyllä minun on annettava Franzenille vielä tilaisuus :-)!