Laulu koti-ikävästä (elokuva)

Perjantaina Oulussa kotoisassa elokuvateatteri Starissa juhlittiin elokuvan Laulu koti-ikävästä Suomen ensi-iltaa. Kun yhteislipulla oli mahdollisuus päästä kuulemaan myös elokuvassa esiintyvää Darya & Månskensorkestern -orkesteria ja ehkäpä jopa pyörähtelemään parketille, en tietenkään voinut vastustaa tilaisuutta!

Laulu koti-ikävästä on ohjaaja Mika Ronkaisen käsialaa, ja se on ehdottomasti paras hänen kaikista teoksistaan. Elokuva on yhtä aikaa liikuttava ja huvittava. Katsoja nauraa liikutuksen kyyneleet silmissään. Päähenkilöinä Aknestik-yhtyeen kitaristi Kai Latvalehto ja hänen isänsä Tauno onnistuvat kerta kaikkisesti ihastuttamaan.

Kaita vaivaa identiteettihämmennys: hän on viettänyt kymmenen vuotta lapsuudestaan Göteborgissa, ja aika on jättänyt mieheen jälkiä - mitä ne ovat ja missä ne oikein syntyivät? Kai ja Tauno lähtevät selvittämään asiaa ja ajavat elokuvassa Haukiputaalta Göteborgiin. Matkalla miehet kohtaavat ihmisiä, jotka pystyvät eri tavoin avamaan suomalaissiirtolaisen sisintä Ruotsissa. Kohtaamiset koskettavat. Kerrontaa tehostavat kautta elokuvan siirtolaisuudesta kertovat musiikkikappaleet, joita esitetään matkanvarren maisemissa. Kuunnelkaa vaikka tämä Darya & Månskensorkesternin Suomalainen neekerilaulu, joka on kaikessa satiirisuudessaan minun oma suosikkini:

Matkanvarren kohtaamisia tärkeämmäksi elokuvassa nousee kuitenkin isän ja pojan kohtaaminen pitkällä automatkalla. Päähenkilöt ovat kiitettävän rehellisiä ja avoimia. Kamera on pystynyt taltioimaan molemmista parhaat puolet valkokankaalle. Vaikka elokuvan aihe on taas hyvin ajankohtainenkin siirtolaisuus, se puhuu äärettömän rehellisesti ja suoraan esimerkein siis myös isien ja poikien suhteesta, sukupolvien ketjusta, juurista, kodista, läsnäolosta, häpeästä ja suomalaisuudesta. Elokuvasta jokainen katselija löytää palan itseään.

Laulu koti-ikävästä (ruotsiksi mainiosti otsikoitu Ingen Riktig Finne) voitti Göteborgin elokuvajuhlien parhaan pohjoismaisen dokumentin palkinnon ja Tampereen elokuvafestareilla lisää pokaaleita. Tämän elokuvan myötä Mika Ronkaiselta on lupa odottaa jatkossakin suuria. Jos tähdittäisin elokuvat, antaisin tälle sumeilematta neljä valopilkkua.



Ja miten kävi loppuillan Darya & Månskensorkesternin konsertin? Aivan upeaa oli, lavalla vieraili myös Jukka Takalo, ja yleisön joukossa olivat tietysti myös illan elokuvan päähenkilöt.

Seurahuoneen lavalla Darya & Månskensorkester ja Kai ja Tauno Latvalehto.

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Kansi: Make Copies, kannen kuva: Anni Halonen

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja. Ntamo. 2013. (259 sivua.)

On verevä Anna, jota pahoinpitelee ja alistaa Veikko.
On puutuneessa avioliitossa elävä Herman, joka tulisesti palvoo Annaa.
Pintanaarmuissa jonkinlaista Annan ja Hermanin rakkaustarinaa kertovat vuoroin tarinansa päähenkilöt. Lopulta kyse ei taida rakkaustarinasta ollakaan. On vain Annan tarina, ja se on karmaiseva.

Pintanaarmuja on Maaria Päivisen kolmas pitkä proosateos. Ensimmäinen, Silja ja Mai, oli hurja kirja, jonka Moskovan aseman muistan varmaan lopun ikäni, vaikka en ole sillä käynytkään. En tiedä vieläkään, olivatko Silja ja Mai yhtä vai kaksi eri ihmistä. 

Toinen, Rakastan sinua nuori mies, on jäänyt minulla toistaiseksi lukematta muun kirjainvirran vuolaudessa. Minulla on siitä vahva mielikuva, että pitäisin siitä.

Tämä kolmas on nyt tässä. Tarina on vahva. Kieli Päiviselle tyypillistä, lyyristä, merkityksiä tihkuvaa pulpuntaa. Aihe jälleen korostetun naisellinen. Aiheena on naisen elämä ja naisen vaikeat valinnat vapautensa tähden, vaikka toinen kertojaääni onkin mies. - Ehkä siinä seikka, mikä loitonsi minua Pintanaarmuista: Annan kolmannessa persoonassa kirjoitettu osuus oli samaäänistä Hermannin yksikön ensimmäisen kanssa. Se oli yhtä lyyristä, yhtä likistä. 

Ja minä rakastin kun hän vihasi. Kiihotuin edestakaisin. En ollenkaan ihmetellyt, että maailma oli tuhon partaalla, kun pelkkä yksittäinen henkilö saattoi saada sen niin sijoiltaan. Meitä oli vain hän ja minä, koko muu maailma tärähteli pirstaleiksi ikkunan takana, ja hän katsoi minua.
Minä katsoin häntä.
Meidän välillämme pitkä matka, ja vain minä rakastin. (s. 85 - 86)

Toisaalta kuitenkin pidän Päivisen pulpunnasta. Välillä ihmettelen, kuinka joku voi sanoa niin kauniisti tai merkitsevästi. Siksi luonnehdin jälleen Päivisen tyyliä proosarunoksi. Se on niin tiivistä ja kuperaa, kuin ajatus, että sen lukeminen ottaa aikaa, mutta palkitsee seuraajansa. Tällaisia kirjoja ei mahdu kahtakymmentä tusinaan, vaan ne vaativat ja ottavat tilansa muun kirjallisen maiseman osana harkitusti. Pintanaarmuja on kuin näyttävä koru, joka ei pärjää suurikuvioisen leningin kanssa samassa tyylissä. Lukija miettii jälleen: kuka oli kuka? Oliko vain Anna ja Annan mieli, vai oliko myös miehet? Päivisen kirjojen henkilöt selvästikin kiusaavat minua!

Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka pitävät vahvoista feminiinisistä kertomuksista ja lyyrisestä kielestä. Tämä on rankka kirja, jonka tuskan kielelliset valinnat pitävät kuitenkin kyllin loitolla. Veri ei roiskahda aivan päin, vaikka pisaroita pirskahteleekin.

Tähtiä: 3/5

Pintanaarmuista ovat kirjoittaneet ainakin myös Villasukka kirjahyllyssä, Lukuhoukka, Leena Lumi, Elegia ja Morre.

EDIT 5.4.: Pintanaarmuja tuli minulle luettavaksi Maaria Päiviseltä itseltään. Tunnemme toisemme blogiystävyksinä. Maaria Päivinen kirjoittaa Helmi-Maaria Pisara -blogiaan TÄÄLLÄ. Kannattaa kurkata! Maaria kirjoittaa blogia myös Regina-lehdessä kirjailijan päiväkirjan muodossa.

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Kuvan lähde: WSOY

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet. WSOY. 2011. (216 sivua.)

Näkymättömät kädet on saanut paljon huomiota blogeissa, ja ylistys jatkuu tässä. Olen iloinen ja ylpeä, että Suomessa tehdään näin tasokasta sarjakuvaa tärkeistä maailman (poliittisista) asioista. Muhkea sarjakuvaromaani on palkittu myös Sarjakuva-Finlandialla, ja ansioita ei tarvitse tästä kirjasta etsiä suurennuslasilla. Arkkitehdiksi kouluttautuneen Ville Tietäväisen piirroksia on nautinto katsella, ja teksti tuo mukaan taidokkaasti sen lisän, mitä tarina tarvitsee. Teos on ollut lukulistallani kauan. Sain täyttymyksen nyt.

Näkymättömät kädet on tarina Rashidista, joka kotimaassaan Marokossa haaveilee tarjoavansa perheelleen leveämpää elämää ja epäröinnistä huolimatta päätyy häpeän ajamana, itsekunnioituksen rippeitä hyppysissään puristaen ihmissalakuljettajien kyydissä laittomasti Espanjaan. Siellä hän työllistyy paperittomana aluksi kurkkufarmille muiden kohtalotovereittensa tavoin. Rashidin toivotonta elämää seurataan monien käänteiden kautta aina Barcelonaan asti. Tarina on meidän länsimaalaisesta näkökulmastamme tarkasteltuna jopa absurdi. Rashidin kuuntelema Jamppa Tuomisen iskelmiä sisältämä c-kasetti kiertää tunnelmaa yhä vääremmäksi!

Näkymättömät kädet on vahvasti taustoitettu teos, joka vetää lukijalta jalat alta. Taustoituksesta voi lukea lisää vaikkapa Erjan lukupäiväkirjasta. Vaikken kuvittelekaan eläväni suuressa yhteisen maailmamme käsittävässä lintukodossa, Tietäväinen pääsee kuitenkin yllättämään. Mikä on ihmisen hinta tässä maailmassa, jossa jokainen vetää välistä, kaikki yrittää hyötyä muista? Kuinka kestävä on yhteiskuntarakenteemme, jossa maa imetään ravinteista kuiviin järjettömällä tehoviljelyllä? Millä turistikulissia pidetään pystyssä? Kuka tekee työn, jota minä en tekisi mistään hinnasta? Haluanko minä olla mukana kaikessa tässä? Onko minulla mahdollisuutta edes valita?

Kuten ehkä jo huomaatte, Tietäväisen teos sai minussa aikaan pitkän ajatusketjun. Toisaalta haluan teoksen luettuani olla entistä tiedostavampi kuluttaja, mutta toisaalta tuskani maailman asioista paisui entisestään. En halua murehtia, mutta en voi myöskään vain kääntää selkääni ja unohtaa monia vääryyksiä ja vääristymiä, joihin törmään päivittäin. Näkymättömät kädet kertoo marokkolaisen tarinan Espanjassa, mutta sama toistuu eri maustein, eri lavastein muuallakin. Ei auta, että poikotoimme espanjalaisia kasviksia. Koko tuotanto- ja kulutustodellisuus pitää alkaa nähdä uudella tavalla. Pitää nähdä ne monet kädet, jotka erilaisia asetelmia rakentavat. - Teoksen nimi on muuten nerokas monimerkityksisyydessään!

Tietäväistä on verrattu toiseen, ihailemaani sarjakuvataiteilijaan Guy Delisleen. Yhtäläisyysmerkkiä en kuitenkaan piirtäisi miesten tuotantojen välille. Sen, minkä Delisle tekee hiljaisella hervottomalla huumorilla, Tietäväinen näyttää totisella ja tummalla kynänjäljellä. Molemmat ovat omassa tyylissään vahvoilla. Silti, jos pidät Delislestä, todennäköisesti myös Tietäväisen tarina puree. Kaikki eivät tietenkään synkkyydestä pidä niin kuin minä. Lue esimerkiksi Villasukan kirjoitus Näkymättömistä käsistä.

Ville Tietäväinen valottaa tämän tarinan kautta montaakin julkista salaisuutta, jotka vaikuttavat meidänkin arkipäiväämme, mutta joita tulee harvemmin kyllin pohtineeksi. Teoksesta on otettu jo neljäs painos, kertoivat hiljattain kirjan Facebook-sivut. Upeaa!

Suosittelen kaikille!

Tähtiä: 5/5.

Näkymättömät kädet on luettu muun muassa myös Järjellä ja tunteella, Koko lailla kirjallisesti ja Sallan lukupäiväkirja -blogeissa.

Sarjakuvasta on tehty myös hieno traileri, jossa pääsee ihailemaan myös Tietäväisen upeaa kynänjälkeä.

Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre (lukudiplomi)

Elina Karjalainen: Uppo-Nallen runoaarre. Kuvittanut Hannu Taina. WSOY. 2001. (142 sivua.)



Uppo-Nalle tutki kirjahyllyään ja löysi runoja jotka hän kokosi tämän kirjan kansien väliin.



Pitkästä aikaa lukudiplomimme edistyy! Olemme pienten poikieni kanssa ehtineet jo viidenteen kirjaan seitsemästä. Nyt vuorossa on Tapiirin kirjatarjottimelta satusoppaa, iki-ihana Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runoaarre, jota olemme lueskelleet pitkään edes ja takas, välillä kiiruhtaen ja ahmien, välillä pidempään pysähdellen. Suosikkirunoja on valikoitunut monia. Runoja, joissa on vakavia aiheita, kuten sota, ja monta kepeämpää, joille saa nauraa.

Uppo-Nallen runoaarteessa Karjalaisen eri vuosilta kootut Uppis-runot on järjestettu teemoittain. Liikkeelle lähdetään aivan alusta eli siitä, miten Uppo-Nallesta tuli Uppo-Nalle. Myöhemmin runoja on muun muassa sairastamistarpeiksi, ystävyyttä varten, luontolyriikaksi ja vuoden kierron mukaan riimiteltyjä lorutteluja. Omat suosikkini löytyvät joko rakkaus- tai unirunoista. Jos pitäisi valita, ottaisin unirunot.

Kirjallisuusdiplomi on kuitenkin lapsia varten. Poimimme Kunnarista tehtäväksi poimia kirjasta paras kohta, joka pitäisi lukea muille. Poikani eivät vielä kuitenkaan lue sujuvasti, joten muuntelimme tehtävää niin, että minä luin valituksi tulleet runot uudestaan pojille.

Kohta kuusivuotias esikoinen valitsi heti hymy huulillaan empimättä "hopeinen pisaapotta -lorun", joka kuuluu kirjassa osioon Sekarunot ja menee näin:

Miljoona mustaa jätesäkkiä.
Kymmenen ihka uutta täkkiä.
Viisi sohvaa ja nojatuolia,
kukaan ei taida niistä huolia.
Kylläpä hienon asunnon saisi
jos näillä kotinsa kalustaisi.
Voi ihmeiden ihme ja todentotta:
tuossa on hopeinen pissapotta. (s. 77)

Nelivuotias kuopus puolestaan mietti hetken, kertoi pitävänsä "häkki täkki säkki" -lorusta, mutta ilmoitti kuitenkin lempirunokseen sen, jossa "prinsessa kaataa päähän soppakulhon". Luin seuraavasti:

Prinsessa keskiaikainen
valitsi itsellensä sulhasen.
Kun kestänyt ei enää kantti sulhon,
prinsessa heitti sulhon päähän
soppakulhon... (s. 123)

On ihmeellistä ja ihanaa, miten lapset näitä loruja muistavat! Minulla ei ollut kummastakaan mitään muistikuvaa, mutta pojat osasivat nämä melkein ulkoa, vaikkei näitä ole montaa kertaa luettu. On aivan selvää, että lukeminen vaikuttaa ja runsas kieli tarttuu. Sen vuoksi suosittelen kaikille lapsille luettavaksi paljon myös loruja ja runoja jatkuvasti proosan ohessa. 

Poikien lempirunoissa selvästi viehättää huumori ja yllättävä loppukäänne. Molemmissa runoissa on myös vauhtia ja rytmiä. Riimittelyt ovat luontevia, ja ne ilahduttavat meidän pikkulukijoita. Niitä on myös mukava yhdessä imitoida ja muunnella!

Elina Karjalaisen Uppo-Nallen runoaarre on erittäin hyvä valinta lorutteluun monenikäisen lapsen kanssa. Runoista aikuisenkin on helppo löytää suosikkinsa. Hannu Tainan kuvitus on ehkä liiankin maltillinen (EDIT: siis niukahko tässä kirjassa, muutenhan kuvitus on kaunis ja Uppo-Nallen kuvittajana Taina aivan ehdoton!), ja kuvia saisi olla runsaammin, mutta joka tapauksessa se sopii kirjaan mainiosti. En malta olla laittamatta vielä tähän loppuun yhtä katkelmaa omasta suosikistani. Hyvää yötä kaikille!

Uninen kissa on porraspuulla
tahdotko kissan kehruuta kuulla
ja koppinsa katolla pikkuinen hauva,
ihan pieni hauvavauva,
jota hirmuisesti haukottaa.
Joko unonen tupaan saapua saa? (s. 139)

Tähtiä: 4/5

Sara Blædel: Nimimerkki Prinsessa

Sara Blædel: Nimimerkki Prinsessa. (Kald mig Prinsesse 2005. Suom. Elina Uotila.) Karisto. 2013. (369 sivua.)

Nimimerkki Prinsessa on nettitreffeihin pureutuva rikosdekkari. Kirjassa etsivä Louise Rick alkaa selvittää brutaaleja raiskaustapauksia, jotka ovat tapahtuneet netin treffipalstoilta löytyneen kumppanin ensitapaamisen yhteydessä. Selvittely on hankalaa, sillä raiskaaja tietysti peittää jälkensä ja toimii verkossa nimimerkin takaa. Kirjailija Sara Blædel on kotimaassaan Tanskassa saavuttanut suursuosion, ja Nimimerkki Prinsessa on häneltä ensimmäinen suomennettu teos.

Koska dekkarit eivät ole ominta lukemistoani, kuljen nyt heikoilla jäillä ja kirjoitan puhtaasti omasta lukukokemuksestani:

Kirjan aihe ja asetelma ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia. Sen vuoksi odotin kirjalta paljon. Saattaa olla, ettei tämä ole dekkarikuningatar Sara Blædelin parhaimmistoa, sillä jouduin pettymään. Kiinnostus heräsi oikeastaan vasta noin sivulla 270, kun päästiin käsiksi lopulta siihen juonen osaan, johon otsikointi viittaa. Louise alkaa jahdata raiskajaa suoraan treffipalstoilla nimimerkkinään Trim, mutta pyyää kutsumaan itseään Prinsessaksi. Kuulostaako sekavalta? Sitä se vähän onkin, ja ihmettelen kovasti kirjan (suomalaista) otsikointia. Noin sivulle 270 asti on selvitetty paria raiskaustapausta, raiskattujen taustoja ja elämäntilanteita.

Nimimerkki Prinsessa piti siis vähän aikaa minua pihdeissään, kun lopulta päästiin takaa-ajoon ja kiinniottamiseen. Lopusta löytyy yksi juonenkäännekin, joka tosin tuntui kaavamaiselta ja miltei ennelta arvattavalta. Kokonaismaku kirjasta jäi hyvin valjuksi. Ehkä joku poliisin työstä ja yksityiselämästä kiinnostunut (dekkareiden lukija) pitäisi tästä enemmän, mutta minä tähditän vaatimattomasti:

2/5

Tämä on luettu myös Kirjasähkökäyrässä, jossa lukukokemus oli positiivisempi: http://kirjanainen.blogspot.fi/2013/03/nimimerkki-prinsessa.html

Jospa olisin...

Ihana Lila haastoi minua hauskaan ja paljastavaan jossitteluleikkiin. Kiitos mieluisasta haasteesta ja pahoittelut, että vastaaminen on venynyt. Tässä olisi hyvä tilaisuus runoilullekin, mutta nyt ammennetaan nopeasti suoraan alitajunnasta!


Jos olisin vesi, olisin ehdottomasti liikkuva vesi, joka solisisi välillä kiivaammin ja välillä levähtelisi leveämmissä virroissa.

Kuva: Evgeni Dinev / freedigitalphotos.net

Jos olisin kukka, kukkisin, koska pystyn siihen.

Jos olisin eläin, olisin kissaeläin.

Kuva: wandee007/freedigitalphotos.net

Jos olisin soitin, olisin joku perkussioista tai vaskipuhaltimista.

Jos olisin hedelmä, kypsyisin vasta.

Jos olisin talo, olisin kummallinen sokkeloinen kerrostalo, jossa eri kerrokset näyttäisivät erilaisilta.

Kuva: vorakorn/freedigitalphotos.net

Jos olisin kirja, olisin vielä työn alla.

Jos olisin maisema, olisin kevättalvinen mäntymetsikkö auringonpaisteessa.

Jos olisin juoma, olisin sangria.

Jos olisin puu, olisin mänty.

Jos olisin joku, olisin osa ihmiskuntaa.

Kuva: Feelart/freedigitalphotos.net

Tämä on paljon kiertänyt haaste. Haastan mukaan seuraavat blogit sillä ehdolla, ettei haaste ole niissä vielä käynyt:
Rita
Yöpöydän kirjat
Ei saa mennä ulos saunaiholla

Eikö ole ihanaa, että on kevät!

Jenni Linturi: Isänmaan tähden (äänikirja)

Jenni Linturi: Isänmaan tähden. Teos 2011. Äänikirja BTJ. (Lukija Jukka Peltola.) 5 cd:tä. Kesto 6 t 26 min.

Jenni Linturin Isänmaan tähden seuraa nuorten miesten intoa lähteä SS-joukkoihin taistelemaan rinta täynnä isänmaallisia aatteita. Nuoret miehet, Antti ja kumppanit, etenevät kirkasotsaisina kohti rintaman tositoimia ja tankkaavat saksan epäsäännöllisiä verbejä sellaisella vimmalla kuin nuoret uroot vain voivat. Pian heidän eteensä leviää sodan kauheus, kaameus ja toivottomuus monisäikeisenä verkkona, joka on ottanut heistä otteen. Sodassa ei tunnu olevan sankareita.

Ennen pitkää miehet kotiutuvat mutta varjot seuraavat mukana. Äänikirjasta on mieleen jäänyt katkelma, jossa pohditaan sitä, että monesti ajatellaan sodan kovettaneen suomalaiset miehet, jolloin nämä eivät pystyneet olemaan läsnäolevia isiä lapsilleen tai puolisoita vaimoilleen. Sota kuitenkin pehmitti miehet, Isänmaan tähden väittää. Sota vei nuorten miesten poikuuden. Sodan jälkeen oli sitten oltava kova, ettei maailma olisi vienyt heiltä miehuuttakin. Niin. Niinpä. Se on pitkä aika olla kova.

Isänmaalliseen hengen, sodankäynnin ja jälleenrakentamisen maisemaan värittyy erittäin taidokkaasti dementiapotilaan mielenmaisema. Välillä sotaa käydään sairaalahuoneessa, jossa veteraani Antti sairastaa ja elää yli puoliksi menneisyydessä. Välillä sota on aidosti takaumaa, välillä taas ollaan kirkkaimmin kuvin sairaalahuoneessa, jossa ovat läsnä myös huolestuneet Antin läheiset. Linturi sekoittaa nokkelasti todellisuuden ja menneisyyden hahmot Antin näkökulman kautta toisiinsa. Menneisyyden useat Erkit hämäävät, mutta kenties aseveljissä moni vaikutti univormussaan Erkiltä kuin Erkiltä. Kenties oli ihan sama kuka Erkeistä kaatui, kuka ratkesi ryyppäämään, kuka tappoi.

Jenni Linturi on tehnyt esikoisteoksessaan mielettömän matkan vanhan sodankäyneen miehen pään sisälle. Jos on mahdollista kuvitella, niin dementia vaivaa ja sotkee todellisuutta juuri siten kuin Linturi sitä kuvaa. Todellisuus sekoittuu muistoihin, jotka vääristyvät, venyvät, pilkistelevät ja iskevät missä tahansa. Samalla Isänmaan tähden on taas myös yksi sotakirja, mutta oikein raikas sellainen. Ääni on lähtökohtaisestikin erilainen, kun kirjoittaja on nuori ja nainen. Sota on tärkeä aihe, ja on hienoa huomata, että uudet sukupolvet muovaavat siitä omannäköisiään teoksia. On tullut muun muassa Ketun Kätilö ja Hilvon Viinakortti, joka sekin on minulla hyllyssä odottamassa.

Äänikirjatoteutus on selkeä, mutta ehkä Isänmaan tähden ei ole parhaimmillaan äänikirjana. Lukijan ääneen kaipasin myös lisää väriä ja eläytymistä. Teos on ollut Finlandia- ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Tähtiä: 3/4

Linturin esikoisen on kuunnellut myös Kirsi Kirjanurkassaan.

Kauppamatkustajan kuolema Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Jussi Tuokkola

Arthur Millerin Broadway-kestosuosikki ja elokuvaklssikko rantautui tammikuussa Ouluun. Ei suotta! Kauppamatkustajan kuoleman näyttelijätyö on loistavuudessaan nautittavaa, lavastus yksinkertaista ja oivaltava (Markus Tsokkinen) ja kokonaisuus tyylikkään hallittu. Harvoin suurella näyttämöllä näkee näin hyvää koko kansan draamaa, mutta pitää kyllä samaan virkkeeseen heti todeta, että viime aikoina näitä on ollut raikkaasti jo muitakin. Kiittäminen lienee teatterin johtoa: Go, Mikko Kouki & Arto Valkama! Nyt ohjaajaksi on saatu Paavo Westerberg.

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Jussi Tuokkola

Kauppamatkustajan kuolema kertoo kaupparatsuna toimivan Willy Lomanin (upea Risto Tuorila) ja hänen perheensä tarinaa. Loman on ollut menestyvä kauppamies, mutta provisiopalkka ja busineksen uusi aika on ajanut hänet ahdinkoon yli 30-vuotisen uran jälkeen. Mies syyttää ulkoisia tekijöitä tilanteestaan ja samalla odottaa pojistaan jotakin suurta. Ahdinkonsa hän pimittää Linda-vaimoltaan (vaikuttava Hannele Nieminen), joka taas suojelee miestään kaikin tavoin todellisuudelta. Jo aikuiseksi kasvanut kuopus Happy (Tomi Enbuska) rimpuilee tässä asetelmassa mukana, ja esikoinen Biff (Markus Järvenpää) ei löydä maailmassa paikkaansa. Willy elää puolittain elämäänsä menneisyydessä, entisessä mahdin ajassa, jolloin kaikki oli vielä hyvin, tukka takana ja kaikki mahdollisuudet edessä. Tätä palettia tukee joukko hyvin näyttämölle sopivia sivurooleja (Mikko Leskelä, Timo Reinikka, Kari J. Ristolainen, Pentti Korhonen, Annina Rokka, Merja Pietilä ja Riina Uimonen).

Kuva: Oulun kaupunginteatteri, Jussi Tuokkola

Ei ole ihme, että Millerin taidokkaasta tekstistä on tullut klassikko, joka on nyt taas hämmästyttävän ajankohtainen. Näytelmä käsittelee inhimillisiä aiheita, kuten hyväksytyksi tulemisen tarvetta, ihmisarvoa, työuupumusta ja perhedynamiikkaa. Toteutus on hieno, ja muun muassa aikasiirtymät on tehty taiten. Tarina koskettaa, huvittaa ja saa ajattelemaan. Teemat puhuttelevat aikuisia katsojia iästä riippumatta, vaikka eilen suuri sali oli taas valtaosin harmaita panttereita täynnä. Toivottavasti Pohjois-Suomen nuorempi polvikin löytää virkistyneen näyttämötaiteen Oulun kaupunginteatterista! Kauppamatkustajan kuolemaa ei ole turhaan kehuttu. Menkää katsomaan!

Takkijonossa esityksen jälkeen kuultua:

• Paras näytelmä, jonka olen nähnyt!
• En katsonut kertaakaan kelloa.
• Kova työ näyttelijälle.
• Kannatti tulla!

Tsekkaa paikat heti: http://teatteri.ouka.fi/ 

Heli Slunga: Orjan kirja

Kannen kuva: Qumma Art

Heli Slunga: Orjan kirja. WSOY. 2012.

Heli Slunga on Oulun vuoden taiteilija 2013. Hän avasi taiteilijavuotensa performatiivisella Karamellipaperihame-runo- ja musiikkiesityksellä Oulun kaupunginteatterissa 20.2.2013, ja minä olin mukana. Esitys yhdisteli rohkeasti ja onnistuneesti eri tyylilajeja, musiikkia, videota, lausuntaa, tanssia ja jopa pyrotekniikkaa. Slungan rinnalla esiintyi Kaaoskoneisto, joka värjäsi bluesilla Slungan tekstit ja ripotteli hyvällä maulla burleskia mukaan.

Kun kaikki lähtee liikkeelle parodiasta nuhruisen runoilijattaren epävarmalla äänellä ja hyppää yhtäkkiä missikisoihin (Soivan Siilin "Ken on heistä taiteilijoin" -sävelmien myötä!), katsoja on myyty. Huikean, visuaalisen ja raikkaan performanssin tekstit olivat peräisin Orjan kirjasta, jossa Slunga tutkii ihmisyyttä, naiseutta, yhteiskuntaa, rakkaussuhteita ja himoa. Melkein täydelle Pikisalille esiintynyt Slunga kumppaneineen teki aivan varmasti vaikutuksen yleisöön, ja toivottavasti vastaavaa nähdään Oulussa useamminkin. Ehkä Oulun vuoden taiteilija -tunnustuspalkinto lupaa tälle saralle hyvää. (Ja nyt ihan vähän harmittaa, etten päässyt kuulemaan Orjan kirjaa tuoreeltaan julkkareissa Muusajuhlilla elokuussa!)

Orjan kirja jakautuu neljään osaan, joiden rajat jäävät minulle epäselviksi, sillä pitkin matkaa minua puhuttelivat monet runot. Aiheet ja runojen tyyli vaihtelevat kovin mietelauseista proosarunoon. Monipuolisuutta kuvaa sekin, että osa sisällöstä on selvää K-16-osastoa (joka oli performanssin ikärajakin), kun taas pienen osan jaoin suloisten poikieni kanssa. Pojat nauttivat erityisesti tästä:

Itse jätin hiirenkorvia kohtiin, joissa kerrottiin

Saituus sairastuttaa avioliitot,
hetki, jona alkaa laskea toisen
orgasmeja, nukuttuja tunteja,
huvituksiin käytettyjä rahoja
ja vertailla niitä,
ajatella ansainneensa
hyppyellisen enemmän (--)
(s. 50)

Tai pelkästään jo paikallien värin vuoksi siihen, jossa kysyttiin, että

Onko minun syyni
että tällaiset sääret menevät hukkaan toppahousuissa
Pohjois-Pohjanmaan pimeässä
ja että kylän 17-vuotiaat kollit ymmärtävät
sen aviomiestä paremmin (olkootkin lestadiolaispenikoita). (--)
(s. 55)

Leena Lumi on kirjoittanut upeaan tapaansa Orjan kirjasta hengästyttävän hienon postauksen. Käykää lukemassa!

Kirjailijan oma verkkosivu: http://www.helislunga.fi/


Tähtiä: 4/5.

Mari Mörö: Kiltin yön lahjat

Mari Mörö: Kiltin yön lahjat. WSOY. 1998.

Kiltin yön lahjat kertoo Siiasta, Miimasta, Pöyhösestä, Viikistä ja muutamasta muusta surullisesta hahmosta meidän aikamme Helsingissä. Siia on kuusivuotias pikkutyttö, joka elää omaa laspenelämäänsä ympärillä rehottavasta kaaoksesta huolimatta. Miima on Siian äiti, jota Pöyhönen pitää naisystävänään. Viikki on Pöyhösen kaveri, joka joutuu huolehtimaan Siiasta Miiman ja pian Pöyhösenkin kadottua teille tietymättömille. Porukan elämää seurataan Mörön teoksessa muutaman päivän ajan.

Kirjaa lukiessa päällimmäinen tunne on suru Siian puolesta. Lapsi elää viatonta elämäänsä nähden ympäröivän todellisuuden normaalina, vaikka se olisikin kaikkea muuta kuin normaali. Kuusivuotias Siia on tottunut siihen, että esimerkiksi äidin kumppanit vaihtuvat alinomaa, koti on kuin sikolätti, vaatteet rikki ja likaiset ja hänet jätetään yksin. Siia ei valita eikä moralisoi. Näin ovat asiat, ja tyttö elää sen keskellä mielikuvitusleikeissään ja puuhissaan kuten kuka tahansa kuusivuotias.

Miima jää teoksessa kaukaiseksi hahmoksi, mutta häntä kohtaan nousee pintaan kiukku ja inho. Miima kohtelee kaikkia huonosti ja ajattelee vain itseään, mutta ei itseäänkään tarpeeksi pitääkseen oikeasti huolta hyvinvoinnistaan. Hän on alkoholisti ja sekakäyttäjä ja laiminlyö kaikki läheisensä. Siialle hän antaa romuja kiltin yön lahjoina, kun tytär jää yksin ja Miima menee. Sitä ennen Siia palvelee Miimaa laittamalla kahvia ja hoitamalla tätä eri tavoin. Äidin ja tyttären roolit ovatkin nyrjähtäneet väärinpäin.

Pöyhönen on puolestaan niin sekaisin Miimasta, ettei näe tämän lävitse. Hän ei ymmärrä, miten Miima käyttää miestä hyväkseen eikä sitoudu kuviteltuun suhteeseen kuten Pöyhönen itse. Pöyhönen juoksee Miiman perässä ja haaveilee yhteisestä elämästä, kun Miima piittaamattomasti kulkee omia polkujaan.

Viikki taas on surkuhupaisa tyyppi, joka joutuu sivullisena huolehtimaan Siiasta hyväsydämisyyttään. Asetelmasta tulee kaukaisesti mieleen Markus Nummen Karkkipäivä, jossa siinäkin heitteille jätetystä lapsesta huolehtii tahtomattaan ulkopuolinen henkilö. Onneksi viikkejä on olemassa.

Mari Mörön lapsen maailman kuvaus on käsittämättömän hienoa ja liikuttavaa.

Kun Miiman ohimoita mojottaa, kastelen pyyhkeen ja painan päätä ja odotan, että se avaa silmät ja sanoo jotakin. Sitten voin tehdä tupakkaa, koko lautasellinen valmiiksi punaisella koneella vaikka osaan minä muutenkin. Valkoiset tupot jos loppuu, ei saa tehtyä. Tulee käpryjä. 

Yksi lautasellinen  kestää kaksi päivää. Miima ei polta minun huoneessa. Tein taikinaa ja jaksan vatkata sen melkein aina valkoiseksi. Kun vispilää nostaa, voi taikinalla tehdä kuvioita. Sitten ne luhistuu ja on tasaista. (s. 96)

Suosittelen kirjaa lapsen elämän kuvauksesta kiinnostuneelle, syrjäytyneisyyden kuvausta hakeville tai niille, jotka haluavat lukea herättelevää suomalaista proosaa. Kirja sopii hyvin myös Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen, johon itsekin sen liitän, ja sen ennättää mainiosti lukea vielä ennen äitienpäivää.

Tähdet: 3/5