Käsis kun maailmalle lähti

Ainakin pitempään blogiani seuranneet tietävät, että paitsi luen ja kirjoitan lukemastani, kirjoitan myös omaa romaanikäsistäni, jonka vaiheita olen täällä blogissakin raportoinut.

Syksyllä(kö se oli, kun) tulin siihen loppupäätelmään, että kirjoittamista minun on lopulta varsin hankala käsitellä blogissa. En tuntenut blogia tarpeeksi turvalliseksi paikaksi retostella omia kompastuskiviäni ja heikkouden häikäisemiä hetkiäni. En liioin ole halunnut hehkuttaa, jos joku on sattunut menemään hyvin. Näiden itsesäälikieriskelyjen ja tuuletusten paikan katson olevan siellä, jossa tiedetään, mistä minä puhun.

Nyt kuitekin on tullut aika kertoa kuulumiset (erityisesti Anonyymin pyynnöstä edellisessä postauksessani). Yhdenlainen kertomus siitä, millaisia vaiheita käsikseni on kokenut ennen tätä, löytyy huhtikuulta blogistani: Käsis a:sta ö:hön.

Kuva: Just2shutter / freedigitalphotos.net

Hiljattain siis olen ainakin Jeren luona Words Like Turds -blogissa paljastanut, että käsis on lähtenyt kokeilemaan onneaan ja siipiään maailmalla ihan itsekseen. Olen siis lähettänyt tekstin suurimpiin kotimaisiin kustantamoihin toivoen, että jossakin siitä kiinnostuttaisiin. Sähköisesti se on liidellyt neljään taloon, kaksi paperipinoa on ollut postin kuljetettavana ja yksi odottaa vielä tarkkaa osoitetta. Vastaus on luvattu noin 6 kuukauden kuluessa lähetyksestä.

Vaikka kirjoitan lähinnä itseäni varten, julkaisemisesta on kasvanut yksi unelmistani. Käsikseni aihe on painava, minkä vuoksi toivoisin sille näkyvyyttä myös kirjallisuuden keinoin. Omakustanteen tekemistä en kuitenkaan edes harkitse. Se ei ole millään tapaa minua varten. Yhtä hyvin voin unohtaa kirjoituksen pöytälaatikkoon.

Olen muokannut käsistä kevään jälkeen ensin Päätalo-instituutin kirjoittajakurssin palautteen pohjalta tekstiä hioen ja lisää tarinaa ja henkilöitä kirjoittaen. Sen jälkeen tekstin on lukenut kaksi koelukijaa, joilta sain valtavasti kannustusta <3 sekä pari uutta ideaa, joita käytin itsevaltiaan tapaan hyväkseni omalla tavallani. Tuon jälkeen pohdin, muokkaisinko vielä, vai mitä tekisin. Tekstiähän voi aina muovata, kuvauksia voi täsmentää, kieltä voi hioa loputtomiin, tarinaa voi paisuttaa, takaumia lisätä tai toisaalta karsiakin pitää. Mutta joskus pitää osata myös ottaa askel taaksepäin ja antaa maailman näyttää, mitä sillä on tarjottavana.

Päätin siis ronskisti, että nyt käsis on siinä kuosissa, että se on valmis nähtäväksi. Itse olen valmis tekemään sen kanssa vielä töitä, sillä en ole kirjoittanut sitä lävitse 47 kertaa, kuten luin erään kirjailijan teokselleen tehneen. Minun kohdallani 47 kertaa olisi liioittelua. Tai miksi ei kerralla kirjoittaisi jo 50 kertaa samaa teosta kannesta kanteen? Tai mitäpä jos se timantti olikin hiottu parhaimmilleen jo "alkumetreillä", kuten 15. kerralla?

Saatekirjeeseen laitoin lyhyen kuvauksen käsikseni juonesta, tarkoituksesta sekä ajatellusta kohderyhmästä. Kerroin myös, miten kirjoituksen idea on syntynyt. Luonnehdin itseäni kirjoittajana ja kerroin parilla lauseella taustoistani. Kyllä, mainitsin myös blogiharrastukseni. Paljastin myös tulevaisuudennäkymiäni kirjoittajana sen verran, että mainitsin uuden käsillä olevan kirjoituksen aiheen sekä muut ideat, jotka minua kiinnostavat.

Aika korutonta ja kuivaa siis. Ajattelen niin, että käsikirjoitus puhuu puolestaan. En liittänyt mukaan omaa kuvaani enkä kustannustoimittajalle lupausta shampanjapullosta, jos sopimus syntyy. Uskon, että käsis yksin vakuuttaa, jos niin on tarkoitettu.

Nyt siis odotan. Tai paremminkin olen ajatellut unohtaa. - Esimerkiksi Like kertoo nettisivuillaan saavansa noin 1500 käsikirjoitusta vuodessa luettavakseen. Se tarkoittaa yli neljää yhtä päivää kohden, jos pyhät ja viikonloputkin lasketaan. Jos näistä edes puolet on tolkullisia tekstejä, jollaisen tietysti uskon omanikin olevan, on silti valtava työ erottua massasta. Alle prosentti vastaanotetuista käsiksistä julkaistaan. Uskonko, että minulla on mahdollisuuksia? Uskon.

Loista siis, hengentuotteeni, valoasi! Loista!

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Upea kansi: Timo Numminen

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja. Otava. 2012. (110 sivua.)

Kenelle tämä on kirjoitettu, miettii blogissaan Mari A. Esimerkiksi minulle, vastaan. Viihdyin Yhden promillen juttujen parissa rankoista aiheista huolimatta nimittäin oikein hyvin. Teen ennen postauksen loppua myös yhden kirjaan liittyvän mehukkaan paljastuksen, josta joku on saattanut jo kuulla aiemminkin.

Tässä uskalletaan sanoa se, mistä muuten vaietaan, kirjoittaa Valkoinen Kirahvi, ja olen täsmälleen samaa mieltä. Yhden promillen jutuissa nimittäin mennään ovista sisään sinne, mitä ei muuten näytetä. Kirja sukeltaa yksityiseelle alueelle, koteihin, jotka sulkevat sisäänsä salaisuuksia. Niiden olohuoneissa makaa virtahepoja, kuten Tommy Hellsten kirjoittaa. Tai kuten novellissa nimeltä Ympäri, jossa todella vaietaan kaikesta, joka yleensä on sitä kaikkein merkittävintä:

- Verna! Imuroitko ja luuttuatko samalla pukuhuoneen? äiti kolistelee eteisessä minun huoneeni matto olkapäällään.
Katson häntä tarkemmin kuin pitkään aikaan. En ole koskaan ajatellut, että äidilläni olisi historia. Äidit ovat vain - äitejä. Huolenpitäjiä ja hössöttäjiä, eivät naisia, joilla on näin suuria suruja.
- Ihan kohta.
Haluaisin kysyä, mutta ei meidän perheessämme ole tapana kysyä niin suuria kysymyksiä. (s. 57)

Yhden promillen jutuissa maalaillaan Suomesta 19 kuvaa lukijan eteen. Jutuissa on kyse yhdestä tai useammasta promillesta tavalla tai toisella. Novelleista löytää varmasti oman suosikkinsa, tai jonkun, joka kolahtaa muuten kovaa, kuten Q+Black kirjoitaa. Minulle se taisi olla Kadunmiehen muotokuva. Juttu nimittäin kertoo juuri sen mitä otsikossaan lupaa: piirtää yhdet kasvot niille kadunmiehille, jotka vastaan tullessaan lemahtavat viinalle ja virtsalle. Tämä juttu tuli minua liki kuin puistonpenkille viereen istuva puliukko.

Yhden promillen jutut eivät ole oikeastaan niitä yhden promillen juttuja, kun on mukavaa ja maailma näyttää kauniilta. Sitä taisi odottaa VJ, kun hän kirjoittaa blogissaan, että sai kirjalta jotakin aivan muuta kuin odotti. Nämä jutut ovat paremminkin osa huonoa laskuhumalaa tai krapula-aamua, kun yhtään mikään ei ole enää oikein.

Meinasin antaa kirjalle kolme tähteä, sillä juttujen taso on vaihteleva, mutta lopulta päädyn neljään. Viimeinen tähti menee sille, että nämä kaikki on kirjoitettu.

Tähtiä: 4/5

Ai niin, lupasin paljastaa jotakin! Yhden promillen jutuissa oli tarina myös minusta, melkein kuin suoraan elämästäni. Kolmiosaisessa novellissa Kolme tarinaa unohdetusta tytöstä nimeltä Christiane F kerrotaan tytöstä, joka pelastuu samaistumalla kirjalliseen hahmoon, Christiane F:ään. Christiane F oli ihan oikeassakin elämässä narkomaani, josta kerrotaan kirjassa Huumeasema Zoo.

En ole itse samaistunut Christiane F:ään, mutta muistan siskoni kertoneen minulle hänestä järkyttäviä juttuja, kun olin alakouluikäinen. Sen sijaan Deborah Sprungenin Nancy-kirja on ollut minulle se oljenkorsi, jonka voin sanoa pitäneen minut kaukana huumeista. Epäilemättä myös Huumeasema Zoon tarinat ovat vahvistaneet asennetta, jossa valitsin elämän.

(EDIT: Luin juuri Mari A:n blogista, että tämä "paljastukseni" on oikeastaan koko sukupolveni (ja ilmeisesti vähän sitä nuorempien) tarina. Hyvä niin. Herätteleviä kirjoja tarvitaan.)

Siksi Yhden promillen jutuille neljäs tähti. Tämä kirja voi muuttaa suunnan.

Tintti onkin pohtinut kirjan rajattomia mahdollisuuksia koulun kirjallisuustunneilla. Toivottavasti nämä nerokkaaseen ulkoasuun pakatut jutut kuluvat myös aikuislukijoiden käsissä!

Tammenterho-kirjasarja

Tammi on ryhtynyt tuomaan jo 1950-luvulta saakka julkaistun Tammen kultaiset kirjat -sarjan rinnalle viime vuosina kotimaisia uutuuskirjoja. Tammenterho-kirjasarja käsittää parikymmentä laadukasta lastenkirjaa, joissa juttua iskevät tutut nimet. Tammenterhot ovat taattuja tarinoita, joten niitä voi huoletta poimia nautiskeltaviksi jo ihan pienimpien lasten kanssa, sillä kuvituskin on tyylikkäästi vedelty suomalaisten nimekkäiden kuvittajien pensseleillä. Kirjat sopivat erittäin hyvin myös itse lukeville, sillä tarinat eivät ole tolkuttoman pitkiä.

Meillä on luettu viime aikoina nämä neljä mainiota Tammenterho-kirjaa:

Ville Hytönen: Taaltelikujan salaperäinen Pisteli. Kuvitus: Krista Partti. Tammi. 2012.

Äiti huutaa: "Pisteli, Pisteli!" ja lapset alkavat etsiä ympäri taloa kammottavaa Pisteliä. Mikä se on, mitä se tekee? Kiusaako se lapsia? Pikkuveljeäkin on suojeltava Pisteliltä, ja sitten kurkattava kenkäkaappiin. "Pisteli, pisteli!" äiti huutaa taas sohvalta, jossa selviää, mikä Pisteli oikein on.

Ville Hytösen kirjoitama ja Krista Partin värikkäästi kuvittama Taaltelikujan salaperäinen Pisteli on jännittävä ja mielikuvitusta ruokkiva kertomus lapsen mielikuvista, pelosta ja uteliaisuudesta. Se vie pikkulukijan mukanaan jännittävään mutta kotoisaan seikkailuun. Missä Pisteli on? Mikä Pisteli oikein on?

Katri Tapola: Pieni Prinssisatu. Kuvitus: Sanna Pelliccioni. Tammi. 2012.

Pieni Prinssisatu kertoo ystävyksistä Kaisasta ja Paulista. Lasten touhut täyttävät koko päivän: ratsastetaan, käydään ongella, juodaan kahvit ja esimerkiksi kerätään aarteita. Lopulta äidit pyytävät lapset kotiin.

Kirja on yhtä kepeä kuin elämä silloin, kun on vielä pieni. Kertomus on kaunis ja välitön tarina ystävyydestä.

Tittamari Marttinen: Ahti yökylässä. Kuvitus: Terese Bast. Tammi. 2011.

Ahti lähtee yökylään kummisetänsä Matin luo. Matin luona kaikki on vähän erilaista kuin kotona. Kummisedän kanssa on monenlaista miehistä touhua. Välillä kummisetä nukahtaa, ovi lukkiutuu ja Ahti jää ulos illan pimeyteen. Silloin Ahti tekee retken lähiympäristöön ja tanssii makkarakioskin tädin kanssa.

Ahti yökylässä on arkinen kertomus lapsen elämästä, jossa kuitenkin sattumuksilla on oma jännittävä osuutensa. Tuttu kummisetä ja tuttu kummisedän koti tuovat lohtua, mutta silti pikkuisen aina jännittää.

Haamuhetki kullan kallis. (Toim. Tuula Korolainen) Kuvitus: Anne Vasko. Tammi. 2010.

Erityisesti meidän pyhäinmiestenpäivän juhlaan sopi suomalaisten lyyrikoiden lastenlorukirja, johon on koottu riimittelyjä siitä, kun haamut hiippailevat, aaveet haaveilevat ja möröt äreilevät. Osa loruista on retkiriemukkaita hupailuja, osa taas oivalluksia ja osa pieniä kuvia pöökötysten elämästä. Mukana on parhaimpia (lasten)lyyrikoita, kuten Kaarina Helakisa, Bo Carpelan, Elina Karjalainen, Kirsi Kunnas ja Pia Perkiö. Sopii hyvin mörköhöpöttelyyn lasten kanssa!







Tähdet jäävät nyt antamatta, mutta Tammenterho-sarjasta voi kyllä kokonaisuudessaan antaa kunniamaininnan Tammelle. Sarja on kotimaisille lastenkirjojen tekijöille mainio väylä julkaista tarinoita, ja kirjojen ulkoasu on houkutteleva. Pienen kokonsa vuoksi se sopii hyvin myös pienen lapsen omaan käteen, eikä yksikään kirja ole ollut pettymys.

Kirjablogistaniassa jaetaan palkintoja

Kirjablogeissa etsitään vuoden vaihteessa kolmessa sarjassa parasta kirjaa.

Palkinnot ovat seuraavat:

1. Blogistanian Kuopus - paras lasten- ja nuortenkirja

Palkintoa emännöi Saran kirjat, jossa voi tutustua palkintoon tarkemmin ja lukea ohjeet.

Äänestys tapahtuu 1.12. julkaisemalla omat ehdokkaat omassa blogissa klo 10.00 ja tulokset selviävät viikonlopun jälkeen maanantaina.

2. Blogistanian Finlandia - paras tämän vuoden kotimainen

Palkintoa emännöi Sallan lukupäiväkirja. Lue lisää alkulähteeltä!

Äänestys on 2.1.2013 klo 10.00 ja tulos on selvillä jo samana iltana!

3. Blogistanian Globalia - paras käännöskirja 2012

Palkintoa emännöin Kirjava kammari. Kurkista, mitä Karoliina palkinnosta kertoo!

Omaa ehdokasta voi miettiä 1.2.2013 saakka, sillä silloin oma lipuke tulee julkaista omassa blogissa klo 10.00. Tulos selviää 4. helmikuuta.

* * *

Palkinnoista kannattaa kerätä lukuvinkit talteen!

Oma ehdokaslistani ei ole vielä lainkaan selvä. En ole edes päättänyt, äänestänkö tänä vuonna, ja jos äänestän, onko minulla ääniä annettavana kaikkiin kolmeen palkintosarjaan. Nyt onkin hyvä hetki katsoa omia lukemisia taaksepäin ja palata tunnelmiin ja elämyksiin avattujen kansien välissä. Jännitystä on joka tapauksessa luvassa, ja hienot tapahtumat kirjablogistaniassa ovat kohta käsillä!

Mary Shelley: Frankenstein (Äänikirja)

Mary Shelley: Frankenstein. Äänikirja. (Frankenstein or the Modern Prometheus. 1818. Suom. Paavo Lehtonen. Lukija: Eero Saarinen.) Otava. 2008. (7 levyä.)







Kauhuklassikko. Elokuvahistorian kulmakivi. Tunnistettava perushahmo. - Kuka meistä ei tietäisi, mistä puhutaan, kun mainitaan nimi Frankenstein?

Frankenstein. Iso, vähä-älyinen kyömyniska? Kömpelöliikkeinen rumilus? Metsässä ihmisiä vaaniva hirviö?

Ei, vaan Frankenstein oli tiedemies, joka loi elämää ja sai työllään aikaan tuon ruman köntikkään, joka muuttui hirviöksi ihmisten hyljättyä hänet totaalisesti.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden teema jatkuu blogissani tällä kirjallisuuden merkkiteoksella, joka sopii aikuisiän kynnyksellä oleville nuorille, osalle jo aiemmin, ja ilman muuta kaikille aikuisille. Varsinaisesti kyseessä ei ole siis missään nimessä "vain" nuortenkirja, mutta tämä hirviötarina takuulla innostaa monia nuoria kirjallisuuden pariin. Kirjan tyyli ei ehkä sovi kaikille nykymediaan tottuneille lukijoille, mutta klassikkoja kaihtamattomille tämä on aivan ehdoton!

Mary Shelleyn Frankenstein on kirjeromaani. Kirjeitä kirjoittaa Frankensteinin hirviön tarun kauhusumuun totaalisesti jäänyt mies nimeltä Robert Walton, joka on tutkimusmatkalla jossain epämääräisessä paikassa Jäämerellä ja tapaa laivassa matkustaessaan Viktor Frankensteinin. Viktor ryhtyy kertomaan Robertille tarinaansa, jonka tämä kirjoittaa sisarelleen kirjeissä Englantiin.

Tarina on siis etäännytetty monin kerroin kertojasta. Frankensteinissa ikään kuin kaikkitietävä kertoja kuvaa Robert Waltonin matkaa kirjeiden avulla, ja Walton puolestaan kuvaa Viktor Frankensteinia, joka taas kertoo tarinaa luomastaan hirviöstä. En liiemmin tunne tarkemmin 1800-luvun kirjallisia keinoja, mutta voisin arvella etäännytyksen olleen tapa työntää kirjan kuvaamat kauheudet jonnekin tavoittamattomiin.

Frankenstein kuvaa edelleen, liki kahdensadan vuoden jälkeen, varsin osuvasti sitä, miten sokeasti luotamme kykyihimme valjastaa tiede omaksi eduksemme. Viktor Frankenstein oli innostunut tutkija, joka löysi elämän salaisuuden ja kehitti elämän tyhjästä. Saavutus kääntyi kuitenkin pian häntä vastaan. Hän ei pystynyt itsekään katsomaan silmiin luomustaan, vaan hän kuvaili tätä iljettävimmäksi olennoksi, jonka maa päällään kantaa. Hän suorastaan voi pahoin ja riutui joutuessaan kohtaamaan tekosensa kasvoista kasvoihin.

Näin nykyäänkin. Koemme olevamme lähes kuolemattomia. Geenimuuntelu on arkipäivää, ja elinikämme pitenee lääketieteen saavutusten siivin. Ei kuitenkaan tarvitse kuin katsoa pari vuotta taaksepäin ja muistaa esimerkiksi sikainfluenssarokotteen sivuvaikutuksena aiheutunut narkolepsia. Eikö siinä tiede ole lipsahtanut käsistämme? Tai parasta aikaa ympäristöä tuhoava Talvivaaran kaivosaltaan vuoto! Emme suinkaan hallitse kaikkea, jota kirkasotsaisina edistyksen nimissä teemme.

Toisaalta Frankenstein on kuvaus siitä, miten syntyy vieraantuneisuus ja miten kehittyy silmitön viha. Frankensteinin luoma hirviö kaipasi rakkautta, kuten kuka tahansa elävä olento, mutta ihmisten ennakkoluulot estivät häntä saamasta lopulta hellyyden rahtuakaan. Vain sokea erakkovanhus otti avuliaan ja lempeän kyömyniskan ystäväkseen. Ystävyys loppui kuitenkin lyhyeen, kun vanhuksen omaiset ajoivat hirviön pois. Myös hirviön liikuttavasti isäkseen kutsuma Viktor Frankenstein kieltää lapsensa moneen kertaan. Näiden kokemusten jälkeen hirviö aloittaa kauhutekonsa, vaikka yrittääkin vakuuttaa vielä ihmisille puhdassydämisyyttään. Tuhon siemen on kylvetty. "Perkeleen tavoin kannoin helvettiä sisälläni", toteaa hirviö, kun kuvaa elämäänsä hyljätyksi tulemisen jälkeen.

Tässäkin voimme peilata yhteiskunnallista tilannetta 2010-luvulla. Ääriryhmät nostavat päätään, ja vastakkainasettelu voimistuu. Frankensteinin sanoma on, että suvaitsemattomuus ja rakkaudettomuus johtavat tuhoon. Tätä on hyvä meidän pohtia erilaisia valintoja tehdessämme. Rakennammeko vai kaadammeko aitoja?

Mary Shelleyn Frankenstein yllätti minut täydellisesti tuoreudellaan. Olin varautunut mustavalkoiseen kirjalliseen Boris Karloff -elämykseen, mutta sainkin puolen toista päätä ajattelemisen aihetta! Ei ole kumma, että teosta pidetään yhtenä vaikuttavimmista teoksista kautta aikain.

Äänikirjana Frankenstein toimi erittäin hyvin, kiitos loistavan äänen ja lukijan, Eero Saarisen. Ranskankieliset nimet ja paikatkin ääntyivät ihastuttavasti, ja nykykirjallisuudessa varsin harvinaiset huudahdukset, kuten ah ja oih, tuntuivat Saarisen luennassa hyvin luonnollisilta. Saattaa olla, että tällä kertaa äänikirja toimi jopa paperista teosta paremmin. Suosittelen!

Tähtiä: 4/5.

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo löytävät aarteen (Lukudiplomi)

Hannele Huovi: Urpo ja Turpo löytävät aarteen. Kuvitus: Jukka Lemmetty. Tammi. 2001.

Lukudiplomin tavoittelumme jatkuu! Nyt ovat vuorossa poikien suosikkinallet, Hannele Huovin mainiot Urpo ja Turpo. Olemme lukeneet kirjasarjasta aikaisemmin vain pari kirjaa, mutta nallejen laulut ja elokuvat ovat tutumpia. Kirjastossa Urpo ja Turpo on sijoitettu isompien lasten hyllyyn, joten kuvakirjoja lainatessamme emme tule monestikaan kurkanneeksi itse lukevien osastolle. Urpo ja Turpo on menossa Oulun kaupunginteatterissa parasta aikaa nyt myös lastennäytelmänä!

Pidän itsekin nalleista tavattomasti. Huovin luoma lelujen todellisuus vihreässä talossa on kiehtova, seikkailut riemukkaita ja Urpon ja Turpon mentaliteetti on lyömätön.

Urpo ja Turpo löytävät aarteen sisältää kuusi eri tarinaa. Teksti on tavutettua, joten kirja on helppo kuvitella vasta lukemaan oppineen käsiin. Me luimme tarinat yhdellä kertaa sairaspäivän ratoksi.

Kirjassa nallekaverukset puuhailevat lähinnä Ihanaa-hevosen ja Barbien kanssa. Aluksi Ihanaa-hevonen pitää syöttää, sillä hevonen on huonovointinen ja löysä. Nallet täyttävät Ihanaan kaikella löytämällään, muun muassa Barbien ratsastushousuilla ja -kypärällä. Myöhemmin Barbie etsii tavaroitaan, ja Urpo ja Turpo eivät tohdi paljastaa, miten niille on käynyt.

Vastaavia veijarimaisia tarinoita ja armotonta tilannekomiikkaa on Urpo ja Turpo löytävät aarteen -kirjassa kauttaaltaan. Lapset tulkinnevat tarinat puhtaasti satutodellisuudesta käsin, kun aikuinen lukija löytää tarun ja toden rajamailta uutta jännitettä. Urpon ja Turpon seurassa saa kyllä nauraa yhdessä lasten kanssa ja viihtyä kirjan parissa pitkään.

Jukka Lemmetyn kuvitus sopii tarinaan mitä mainioimmin. Sitä on käytetty tavutetussa kirjassa säästeliäästi, niin ettei joka aukeamalla ole kuvia. Meillä pikkulukijat jaksoivat kuunnella satua hienosti, vaikkei kuvia jatkuvasti ollutkaan katseltavina.

On mukavaa, kun pojat osaavat jo pyytää lukudiplomitehtäviä, vaikka takana on vasta yksi etappi seitsemästä. Tällä kertaa Tapiirin tehtäviä lähdettiin vähän tuunaamaan lukukavereitteni omasta aloitteesta. Tarkoitus oli siis piirtää joku kiinnostava hahmo kirjasta. Tällaiset saimme lopulta aikaiseksi:

Esikoinen piirsi mallin ja ompeli käsin itse täyttöaukkoa ja nappeja lukuun ottamatta sekä täytti Urpon. Yllätyin tavattomasti, miten pitkäjänteisesti työskentely sujui! Lukudiplomi on siis paitsi mukaansatempaava matka kirjallisuuteen, sen avulla löytää muita ulottuvuuksia itsestään ja mahdollisista lukukavereistaan. Niinhän juuri kirjat parhaimmillaan toimivat!

Kuopusta autoin Turpossa enemmän, mutta desing on yksinomaan kolmevuotiaan. Kun esikoinen ottaa Urponsa illalla kainaloonsa, kuopuksen luomus ripustetaan seinälle sängyn viereen.

Urpolle ja Turpolle

tähtiä 4/5.

Näitä kirjoja pitää muistaa hakea helppolukuisten hyllystä lisää myöhemmin!

Bloggarin marraskuun tunnustukset

Helmi-Maariana blogiaan kirjoittava ihana ja kiinnostava kirjailija heitti minua tunnustuksella. Kaunein kiitos!

Haasteen hengen mukaiesti minun pitää kertoa kahdeksan asiaa itsestäni. Tässä päällimmäiset kuulumiset:

1. Elämässäni myllertää nyt.

2. Toivon, että pystyn pitämään hatusta kiinni ja kulkemaan pystypäin.

3. Asettaudun esimerkiksi ihan näillä hetkillä todennäköiseen hylsysateeseen käsikseni kanssa, mutta toivon sydämeni pohjasta, että jostakin ammutaan kovilla.

4. Pidän Taija Tuomisen kuvaa jääkaapin ovessa. Pienet poikanikin muusta suvusta ja joukosta ystäviä puhumattakaan tietävät siis, kuka on Taija Tuominen. Kuva muistuttaa minua kirjoittamisesta ja siihen liittyvistä tärkeistä asioista sekä monista antoisista keskusteluista. Taija oli viime talven ajan kirjoittajaohjaajani Päätalo-instituutin luovan kirjoittamisen kurssilla, ja hänet palkittiin vasta upeasta työstään kirjoittajien tukena ja oppaana. Sylikaupalla onnea!

5. Punoin pajua koko viikonlopun. Sain aikaiseksi kaksi kuhilasta, kolme kranssia, sydänsomisteen, tähden ja pienpunontoja. Pajunpunonta on mitä mainionta puuhaa! Materiaali on vain vaivan päässä, muutoin ilmaista, ja sen sovellettavuus on rajaton. Yksi kurssikaveri teki itselleen esimerkiksi lumikengät!

6. Marraskuu on vuoden kuukausista kamalin. Haluaisin vain nukkua. Nukkuminen on sen sijaan ihanaa, mutta osaan antaa sille liian vähän aikaa.

7. Blogissani on menossa lasten- ja nuortenkirjallisuuden teema. Seuraavaksi on tulossa Terhi Rannelaa, Tomi Kontiota ja Tammenterho-kirjoja.

8. Elämässä pitää olla rytmiä vähän joka käänteessä.

Tunnustukseen kuuluu myös kuljettaa haastetta eteenpäin muihin blogeihin. Lähetän terveiset siis seuraaville omasta lukuluettelostani löytyville blogeille:
- Sekametelisoppa kohtaa sillisalaatin
- Lukutuulia
- Eniten minua kiinnostaa tie
- Hemulin kirjahylly
- Pinon päällimmäinen
- Tarinauttisen hämärän hetket
- Lurun luvut
- Plaza de Mustis

Tässä vielä lopuksi koko hauskuuden ohjeet:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Rohkeasti uuteen viikkoon kiinni (vaikka onkin marraskuu)!

Timo Parvela: Mitäs siihen sanot, isä? (Lukudiplomi)

Kansi: Kristiina Louhi

Timo Parvela: Mitäs siihen sanot, isä? Kuvitus Kristiina Louhi. Tammi. 2002. (29 sivua.)

QWERTYUIOPÅ
FF
2438YERHMJW4-6LÖSFDGÄIJQA9N"10et
m

Tässä katkelmassa näkyy Timo Parvelan Mitäs siihen sanot, isä -kirjan ihana lapsen ja aikuisen maailmojen välinen kuilu. Mikä on lapselle merkityksellistä, ei avaudu aikuiselle, ja mikä on aikuiselle tärkeää, on vähäpätöistä lapsen mielestä. Merkkikielemme maailmaan on erilainen.

Mitäs siihen sanot, isä on kertomus kirjailijaisästä ja tämän pojasta. Isällä on hankala päivä monella tapaa, kirjoittaminen ei luista. Lauri-poika miettii lähinnä vain lohikäärmeen kukistamista ja hammaskeijua. Kirja yhdistää viiltävällä tavalla kaksi eri todellisuutta. Tarina kerrotaan Laurin näkökulmasta. Aikuinen isä on sivuhenkilö, mutta merkittävä sellainen. Aikuinen lukija osaa tunnistaa isän tunnetilan, lapsilukija samaistuu Lauriin.

Kuopuksen mielestä paras kohta kirjassa oli, kun isä sanoi lumilohikäärmeen nimen olevan Räyh. Esikoinen taas tykkäsi koko lumilohikäärmekohtauksesta kirjassa eniten. Kohtaus takuulla palautti mieleen poiken ja heidän isänsä yhteiset lumileikit, joissa aikuinen on läsnä ja osallistuva. Minä liikutuin isän anteeksipyynnöstä: niin pieniä ja taitamattomia me isommatkin olemme!

Parvelan Mitäs siihen sanot, isä? avaa meidän lukudiplomi-haasteen! Pojat piirsivät Tapiirin tehtävänantojen mukaan tällä kertaa kirjaan uudet kansikuvat.

Esikoinen teki raskaasti aseistetun lohikäärmeenkaatajan:

Kuopus taas iloisemman miekkamiehen, jolla on uskollinen nalle mukana taistossa:

Mitäs siihen sanot, isä on mainio kirja, jossa on runsaasti merkityksiä lapselle ja aikuiselle - ja molemmat huomaavat kirjasta itselleen merkitykselliset asiat, kuten elämässä ainakin. Lukekaa tämä yhdessä!

Tähtiä: 4/5. 

Seikkailutarinoita pojille

Seikkailutarinoita pojille. Read.me. 2012. (336 sivua.)

Vaikka meidän pienet lukutoukat ovatkin varsin kaikkiruokaisia lukemistonsa suhteen, on silti aina ilo löytää sellaisia kirjoja, jotka selvästi vievät muita virtaavammin mukanaan. Seikkailutarinoita pojille on tällainen opus. Kirjalliset ansiot järkäleessä eivät ole kaksiset, puuttuipa muutamasta lauseesta tärkeitä lauseenjäseniäkin ilmeisesti huolimattoman toimitustyön vuoksi, mutta jos tarina vetää ja pikkulukija nauttii, ei kannata nipottaa. Paremmasta ilmaisusta voi  sitten nautiskella muiden kirjojen äärellä!

Seikkailutarinoita pojille marssittaa lasten eteen Monte Criston kreivin, Zendan vangin, Kolme muskettisoturia, Don Quijoten ja 39 askelta selkeästi sanailtuina juonireferaatteina. Kaikki muut me luimme, mutta John Buchanin kirjoittama mutta sittemmin Hitchcockin tunnetuksi tekemä 39 askelta jäi odottamaan pikkulukijoiden varttumista. Se on aiheeltaan kirjan synkin, ja jo sen kuvitus on tummemmanpuhuvampi kuin muissa tarinoissa. Hurjia juttuja sisältävät jotkin muutkin seikkailut, mutta parin julmimman kohdan lievällä siistimisellä tarinat olivat meille kuitenkin aivan sopivia.

Kirjan parhain ja nautittavin oli ehdottomasti Cervantesin Don Quijoten seloste. Pikkumiehet nauraa rätkättivät hupsun ritariraasun edesottamuksille. Näytti siltä, että pojat ymmärsivät mahdottoman hyvin, mistä tarinassa on kyse.

Sen sijaan Monte Criston kreivi tuntui jäävän typistettynä juonikuvaelmana aika kauaksi monen rakastamaa klassikkoa. Kirja kuitenkin piti otteessaan vahvasti. Toive lukea vielä seuraava luku tai aloittaa uusi tarina esitettiin aina, kun oli jo aika lopettaa.

Seikkailutarinoita pojille on ihastuttava esine. Sen kannet ovat pehmustetut, ja siinä on kirjanmerkkinauha mukana. Kuvitustyyli vaihtelee tarinasta toiseen. Parhaiten kirja sopii hyvin itse lukeville pojille ja tytöille, jotka kuitenkin vielä kaipaavat kirjaansa mielellään kuvia.

Jos tämä kirja tekee tehtävänsä, se herättää lukijassa himon lukea kirjan tarinat aitoina teoksina. Alkuperäiskirjailijat esitellään kirjan lopussa, joten lähteille on helppo suunnistaa. Meidän veljekset haluavat myöhemmin lukea tämän perusteella ainakin ehdottomasti Don Quijoten ja Kolme muskettisoturia.

Pikkuritareiden kanssa annamme Seikkailutarinoita pojille -kokoelmalle

tähtiä 3/5

ja odotamme innoissamme aikaa, kun nämä tarinat pääsevät esiin uudestaan ihan oikeina, aitoina klassikkoteoksina!

Syysarvonnan voittaja on...

... selvinnyt.

Syksyisen ruskeaa päivää voi piristää monin tavoin. Blogeista löytyy hyvää luettavaa, kuten Lumiomenan kymmenen huonon kirjan listaus. Hyvinvointiamme lisäävät päiväunet maittavat erinomaisesti sateella. Kun aivot ovat saaneet unesta uutta energiaa, aikaa voi käyttää rakkaimpiin harrastuksiin, kuten kirjoittamiseen. Kulkunsa voi myös suunnata lähialueen huvituksiin, esimerkiksi museoihin tai muihin tapahtumiin. Ystävät voi kutsua syömään roskaruokaa, sillä tänään on roskaruokapäivä. Tapahtumalla halutaan tuoda esiin sitä, että suomalaiskodeissa roskiin päätyy jopa 160 miljoonaa kiloa syömäkelpoista ruokaa, yli 20 kiloa jokaista suomalaista kohden vuodessa! Tehdään oma osuutemme, jotta määrä pienenisi.

Toivottavasti sinun päivääsi on mahtunut iloa ja lämpöä!

Minä olen hakenut jännitystä päivääni myös syysarvonnan järjestämisellä. Keskiviikkona päättyi osallistumisaika, ja tänään kirjoitin kymmenittäin lappuja ja rekrytoin viralliseksi valvojaksi perheeni miesväen. Arvontalipukkeen sai kunnian nostaa tortillankuoriin käärityllä roskaruokaillallisellamme esikoisemme.

Voittajaksi paljastui uusi lukija, joka ilmoittautui mukaan vasta ihan loppumetreillä:

Paljon onnea! Syksy tarvitsee valoa!

Lähetätkö, TeeTee, minulle osoitetietosi, niin saan palketin nopeasti postiin.

Hyvää pyhäinpäivän iltaa kaikille muillekin! Muistellaan rakkaimpiamme, jotka ovat jo ajan toisella puolen.