Siinä näkijä missä tekijä

Hannu Salama: Siinä näkijä missä tekijä. Otava. 1972. (419 sivua)


Siinä näkijä missä tekijä on sellainen suomalaisen kirjallisuuden merkkiteos, että siitä tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään viisasta. Pitäisi vetää linjoja tarkasti historiaan ja summata kirjallisuuden kaanonia. Olisi ansiokasta myös tyypittää Salamaa kirjailijana ja tutkia aikalaiskritiikkejä. Pistän kuitenkin rohkeammaksi: kerron omasta 2000-luvun lukukokemuksestani. Pitäydyn pelkästään subjektiivisessa näkökulmassa.

Siinä näkijä missä tekijä tipahti käsiini eräänä kesäpäivänä vanhempieni kirjahyllystä. Lukemiselle altis hetki vei minua teoksessa 46 sivua eteenpäin, minkä jälkeen en tietenkään pystynyt enää jättämään kirjailija Harri Salmisen vanhempien, Maija ja Santtu Salmisen tarinaa kesken. Jouduin kuitenkin antamaan tilaa ensin aiemmin aloittamalleni Kaisa Kervisen Lääkintälotta Olkalle, sillä rinnan näitä kirjoja oli mahdoton lukea. Mikä Olkassa oli kunniakasta ja pyhää, Siinä näkijässä se on halveksittavaa ja kunnia kumpuaa päinvastaisissa teoissa. 

Siinä näkijä missä tekijä kertoo suomalaisista kommunisteista 30 - 50-lukujen Tampereella ja vähän muuallakin. Nämä kommunistit ovat sota-aikana osa vastarintaliikettä ja koettavat monin tavoin lyhentää sotaa tekemällä tihutöitä Suomen armeijan harmiksi esimerkiksi sähkökeskuksissa ja rautateillä. Sodan ja aatteen ulkopuolella elämä on muun muassa työntekoa rakennustyömailla, ryyppäämistä ja vieraissa sängyissä hyppäämistä. Salaman ihmiskuva on rujo.

Tarinaa kirjailija kuljettaa näkökulmatekniikan avulla ja antaa eri henkilöidensä kertoa tarinaansa kaunistelematta  ja juuri sellaisena kuin kukin oman tilanteensa näkee. Äänen saa myös poikavuosiaan Siinä näkijä missä tekijässä elävä kirjailija Harri Salminen, josta Hannu Salama on kirjoittanut myös Minä, Olli ja Orvokki -teoksessaan (1967) ja jota pidetään Salaman alter egona. Minä, Olli ja Orvokki sopisi hienosti osaksi Kirjallista elämää -haastetta!


Epätoivoista sakkia

Liikuttavinta Siinä näkijä missä tekijässä on henkilöiden toivottoman niukka omanarvontunto. Etenkin Maija Salmisen kohtalo pysähdytti miettimään. Maijan oma äiti oli joutunut tiukoille elämässään, eikä hän päästänyt tytärtään lainkaan helpommalla, kuten Maija kertoo:

Enkä vollottanu, neljäntoista vanha, kun äite pani mun viimeistelyn mestarin kans sänkyyn, ettei olis pula-aikana saanu lopputiliä. En perkele vollottanu, en. Niin välinpitämätön ja omanarvontunnoton minusta oli jo siihen ikään mennessä tullut. (s. 51)

Maijan elämä on huonouden ja arvottomuuden tunteen kanssa taistelua. Asiaa ei auta se, että mies pettää ja jopa tanssittaa muka aatteen takia vain muita naisia tansseissa, joihin on lähdetty yhdessä. Maija kokee olevansa epätoivottu äidilleen ja miehelleen ja näkee saavansa elämälleen oikeutuksen vain poikansa kautta, mitä hän toistaa kertomuksissaan alinomaa:

Jos ei mulla olis poikaa ollut, olisin varmaan naruun mennyt, kun huomasin yhtäkkiä, että ihmisen elämä on tätä yhtä ja samaa, ja että kaikki on nyt takanapäin, sekin vähä mitä sitä onnea siinä oli ollut, kuviteltua tai totta. Ajattelin, että ainoo kai mitä minä enää voin olla, on se, että olen pojalle jotakin (--) Ei jumalauta, ei näistä voi puhua, vieläkin se ajatus on sittenkin mun elämässä päällimmäisenä, että mää olen liikaa, mää olen tarpeeton ihmisenä, eikä mikään mun elämässäni ole vastannut oikein tarkoitustaan. (s. 39)

Yhtä aikaa, kun Maija kärsii väkinäisessä ja kelvottomassa avioliitossaan, hänen aviomiehensä Santtu miettii aivan muita asioita. Santtu pitää itseään loistotyyppinä, ammattimiehenä vailla vertaa, kympin uroona ja tähtisolistina. Santun ja hänen kaveriporukkansa kautta päästään myös mukaan kommunistien vastarintaliikesotkuihin, joista oikein kukaan ei ole kunnolla johdossa. Iskut eivät ole valtavan hyvin organisoituja, ja joukkio on eripurainen. Santtu on omasta mielestään tekemässä arvokasta työtä maan päällä, kun oikeat tihutyöt tehdään maanalaisessa liikkeessä. Kysymys lieneekin juuri ihmisarvosta, jota täytyy tavalla tai toisella todistaa itselleen.

Siinä näkijä missä tekijässä sodanaikainen sabotaasi on erotettu omaksi jaksokseen, joka alkaa siitä, kun Santtu edellisen jakson lopussa perustelee itselleen, miksi hän ei ole siellä, missä oikeasti tapahtuu:

Täysi kohina oli siis alkanut, ja meidät töissä olevat syrjäytetty siitä, niin kuin Jaska kävi vielä edellisenä iltana katkerasti sopottelemassa (--) Kerron tämän vain sen takia, että kun pääsin työn alkuun taas, tajusin että se homma minun nyt on keskityttävä viemään läpi, olkoonkin että mitään poliittista merkitystä sillä ei olisi (--) Mutta mulla oli eukko ja kakara, niitä ei ollut maanalaisilla. Niin kuin Toivola sodan jälkeen ymmärtäväisenä miehenä sanoikin. (s. 134)

Samainen äskettäin mainittu Jaska tunnustaa myöhemmin petturuutensa, jonka myös perustelee monin sanakääntein. Jaskan tunnustus on kiinnostavaa luettavaa, sillä viimeistään siinä vaiheessa Salama tulee osoittaneeksi, miten sodankäynnissä ei ole voittajia. Sota on vain pelkkää järjettömyyttä, jossa ihmiskunta nousee itseään vastaan. Jokainen vain yrittää olla oman elämänsä sankari riippumatta siitä, millä tavalla on asioita hoitanut. Santtukin miettii suhdettaan Maijaan vasta silloin, kun Harri kysyy avioeron syitä isältään, ja näkee itsensä siinäkin uhrautuneena, lähes marttyyrina, mihin Maijakin on totisesti syytä antanut. Aikuisten ihmissuhdeturbulenssissa pieni poikakaan ei ole päässyt vähällä.


Aatteesta utopiaan

Sodanaikaiset kommunistit ja vastarintaliike halusivat nostaa kansan pinnalle herrainvallan alta. Heillä oli utopistinen kuva kommunistivaltiosta, jossa heidän mielestään oltiin sorrosta vapaita ja voitiin veljinä elää sovussa rinta rinnan. On ristiriitaista, että vastarintaliikkeen sisälläkään ei kuitenkaan sopua pystytty säilyttämään, vaikka näennäisesti pystyttiinkin olemaan irrallaan ylempien käskyvallasta. Työväestö ei muutenkaan ollut yhtenäinen liike, vaan kommunistit olivat pieni joukko työläisväestöä. Liikkeen riveissä häivähtääkin epäilys, kun desantti kertoo omia kokemuksiaan Neuvostoliitosta, mutta totuutta ei haluta nähdä:

"Mutta usko ny hyvä toveri etten mää valehtele. (--) Se on kaikki suurta erehdystä ja jatkuvia puhdistuksia. Työläiset on siellä yhtä hajalla kuin meillä kapinan jälkeen, toinen puoli istuu ja toinen vahtii. Ja suuret kihot ne vasta porvarillisesti elääkin." 
"Tohon mää en usko"

Hannu Salama ei olekaan saanut pelkkää kiitosta työväestön kuvauksestaan. Vasemmisto on jopa moittinut kirjailijaa siitä, ettei hän esitäkään henkilöistään kiillotettua kuvaa kuin neuvostopatsaissa ikään. Minulle Salaman vastarintaliikkeestä muodostuikin sellainen kuva, että se oli vähän kaikkea vastaan mutta ei todella minkään puolesta, ja kiillottamaton kuvaus on ilman muuta Siinä näkijä missä tekijän vahvuus. Sodan jälkeisen yhteiskunnan kuvaus on myös rosoista luettavaa, kun moni perhe on hajonnut, useita tuttavia kuollut, monia mestattu tai kidutettu ja ihmiset hoitavat asioitaan miten parhaaksi näkevät - taas oman elämänsä sankarina sinnitellen.


Yhteiskunta- ja ihmissuhderomaanista moneksi

Siinä näkijä missä tekijä on loistava moniääninen kuvaus. Kirjan otsikon ymmärrän niin, että jokainen on kahleissa omassa näkökulmassaaan. Salaman teoksen henkilöt olivat kaikki tavallaan hyviä ihmisiä. He toivoivat ainakin jollekin hyvää ja koettivat tehdä parhaansa itsensä ja yhteisönsä eteen. Näkökulmien kautta kirja luo kaoottisen kuvan ihmissuhteista, joissa jokainen tekee osuutensa omalla tavallaan. Vastarintaliikkeen kavaltaja onkin Suomen itsenäisyyden pelastaja. Sama mies aiheuttaa muutaman sotarikollisen mestauksen, mutta säästää useita. Aviomies taas yrittää parhaansa perheensä eteen tuomalla leipää pöytään, mutta pettää vaimoaan. Vaimo sortuu omaan arvottomuuteensa ja antaa itsensä alinomaa hyväksikäytettäväksi samalla laiminlyöden lastaan. Kuka on tarinan pahis?

Siinä näkijä missä tekijä on ehdoton Suomi-klassikko ja kuuluisi jokaisen aikuisen lukemistoon. Tässä blogikirjoituksessa jää paljon tärkeää sanomatta, josta jokainen ottakoon selvää sukeltamalla Salaman tekstiin!

Katso myös:
Kritiikin klassikko Hesarissa