Kysymysten kirja

Kansi: Eeva Louhio

Pablo Neruda: Kysymysten kirja. (Libro de las preguntas (Obra oóstuma). 1974. Suom. Katja Kallio.) Loki-Kirjat. 1999. (79 sivua.)

Kysymysten kirja on nimensä mukaan täynnä kysymyksiä. Kysymykset pistävät miettimään, hymyilyttävät ja kuvailevat jännittävällä tavalla maailmaa. Kysymykset ovat osin kuin aforismeja ja runoja, osittain pieniä tarinoita. Kysymysten jatkumo on jaettu sivu sivulta 74 lukuun.

En voi ylpeillä olevani suuri Pablo Neruda -fani tai edes -tuntija, mutta tästä pikkukirjasesta jo näkee, kuinka tällä chileläisellä nobelistilla (1904 - 1973) on selvästi ollut hallussaan ihmettelyn lahja. Hän ei koeta olla kaikkitietävä, vaan pikemminkin absurdeillakin kysymyksillä osoittaa pienuutensa ja humaaniutensa: emme me voi ymmärtää maailmaa läpikotaisin. Postuumisti julkaistu Kysymysten kirja kummastelee laajalti maailmankaikkeutta, ihmistä ja ihmisen suhdetta maailmaansa. Linjasta poikkeaa miltei silmiinpistävästi kysymyssarja, jossa Hitler passitetaan Helvettiin. Annetaan mestarin itse esittää tässä yhteydessä nyt kuitenkin jotakin muuta:

XLIV

Missä on lapsi joka olin,
yhä minussa vai jo poissa?

Tietääkö hän etten koskaan häntä rakastanut
ja ettei hänkään rakastanut minua?

Miksi niin pitkään kasvoimme
yhdessä vain erotaksemme?

Miksi lapsuuden kuollessa
emme kuolleet molemmat?

Ja jos olen kadottanut sieluni
miksi minua seuraa sen luuranko?

Minua selvästi on puhutelleet kokoelman ne kysymykset, jotka yrittävät saada selkoa meistä ihmisistä, sillä kirjanmerkki on jäänyt myös seuraavaan kohtaan, jossa haalistuneet vaatteet pysäyttivät minut:

LXIV

Miksi haalistuneet vaatteeni
lepattavat kuin lippu?

Olenko joskus ilkeä mies
vai olenko aina hyvä?

Oppiiko ihminen olemaan hyvä
vai kantamaan hyvyyden naamiota?

Eikö pahan ruusupensas olekin valkea
ja muistia hyvän kukat?

Kuka nimeää ja numeroi
lukemattomat viattomat?

Kysymykset toimivat sekä sarjoina että yksinään. Osaako kukaan vastata tähän kysymykseen:

Miksi pyörremyrskyjä kutsutaan
silloin kun ne ovat paikoillaan?

Tähtiä 4/5.

Kysymysten kirjan on säveltänyt Kalevi Aho Lapin kamariorkesterille. Ensiesitys on ollut vuonna 2007, mistä voi viimeistään päätellä, että käsillä on ajaton teos.

Lisää Pablo Nerudaa tänne, kiitos!

Katso, mitä Suketus kirjoitti myös hiljan Nerudasta.

Merkintöjä Burmasta

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta. (Chroniques Birmanes. 2007. Suom. Saara Pääkkönen.) WSOY. 2008. (263 sivua)

Kyllä Guy Delisle vain osaa! Olen jälleen mykistynyt omaperäisestä tyylistä, jolla sarjakuvataiteilija osaa sanoa sanottavansa. Selkeä ja niukka piirrosjälki yhdistettynä iskevään tekstiin hämmentää, järkyttää ja naurattaa.

Merkintöjä Burmasta on kokelma sattumia Delislen oleskelusta sotilasjuntan hallitsemassa Burmassa 2005 - 2006. Delislen vaimo on Lääkärit ilman rajoja -järjestön kautta avustustyössä, ja sarjakuvapiirtäjä itse hoitaa lasta kotona niinä aikoina, kun lastenhoitaja ei sitä tee, ja kirjoittaa ja piirtää työkseen. Teos koostuu pitkälti varsin arkisista asioista, kuten internetyhteyden tökkimisistä, sähkökatkoksista, helteessä hikoilusta ja tuttavien tapaamisesta. Arki tuo kuitenkin pääosin esiin Burman ne puolet, jotka ovat kiinnostavia ja merkittäviä.

Delislen vahvuus on se, että kepeähkön kerronnan lomassa hän paljastaa seikkoja, joita on muuten hankala, ellei mahdoton todeta. Merkintöjä Burmasta on reportaasi niistä oloista, joissa liki 53 500 000 ihmistä elää. Osa paljastuksista naurattaa, osa vetää viivanvakavaksi. Valtaapitävien säätämä tiukka sensuuri on kepeimpiä todettuja asioita, ja esimerkiksi kontrollista repaleiset sanomalehdet naurattavat niin kauan, kunnes kaverin elämä joutuu vaaraan viattoman lipsahduksen vuoksi. Hillitön huumeidenkäyttö taas seisauttaa: on kyliä joissa 86 % väestöstä piikittää heroiinia!

Silti Delisle pian taas naurattaa lukijaansa. Kauaa ei kuitenkaan tarvitse edetä, kun kritiikki kohdistuu Burman sijasta länsimaihin ja avustustyöhön:

 

Kyllä, Merkintöjä Burmasta kannattaa lukea! Se viihdyttää, sivistää ja antaa pohdittavaa. Silti pidän vielä parempana Delislen toista vastaavaa matkasarjakuvaa, Pohjois-Koreasta kertovaa Pjongjangia.

Tähtiä: 4/5


Merkintöjä Burmasta -teoksen on lukenut äskettäin myös ainakin Norkku ja Linnea.

Kajaani

Ville Ranta: Kajaani. Asema Kustannus. 2008.

Niin kuin aika moni meistä, myös Kajaani-sarjakuvaromaanin päähenkilö Elias Lönnrot haluaa paeta elämästään ulkomaille. Vastuuta tuntuu olevan liiaksi, ristiriitaiset tavoitteet ja tarpeet repivät runomieltä ja omalla elämälläkin pitäisi aikamiehen jotakin tehdä, kun vain osaisi päättää, mitä. Tällaisissa käänteissä Lönnrot pyristelee Ville Rannan teoksessa Kajaani, joka on tosiasioihin pohjautuva maukas fiktiokuvaus yhdestä suurmiehistämme.

Tartuin Kajaaniin Leinikin kehotuksesta, kun olin lukenut Rannan omaelämäkerrallisen teoksen Isi on vähän väsynyt ja tykästynyt siihen. Kajaanissa on samalla rantamaisella tavalla esillä miehen elämän peruskysymyksiä. Rannan perehtyneisyys Lönnrotin elämän käänteisiin näkyy, mutta sarjakuvataiteilija on saanut kansallisrunoilijamme persoonasta irti sopivasti maustamalla niin paljon, että tarina tempaa mukaansa päästämättä irti ennen viimeistä sivua. Itse herkuttelin Kajaanilla yhden illan Levin-lomalla.

Piirrosjälki on sopivan rosoista, ja se sopiikin hyvin elämän kirjon kuvaamiseen. Kajaanista ei puutu seksiä, saunaa, salasuhteita eikä sahtia. Häveliäämpää saattaisi hirvittää, ja kaikkia hirvittääkin viimeistään sitten, kun kaamea onnettomuus saa vakavamielisen lääkärin vaihtamaan maisemaa vihdoin ja viimein.

Klikkaa suuremmaksi!
Arvatkaa, mitä tämän stripin jälkeen tapahtuu!

Kajaani sopii loistavasti Rannan sarjakuvista pitävälle, Elias Lönnrotista kiinnostuneelle ja elämänsä suuntaa pohtivalle (miehelle). Sen parissa eivät pitkästy muutkaan. Tarkkasilmäisempi lukija saattaisi tosin huomauttaa jotakin nasevaa teoksen yksioikosista nais- ja mieskuvista, mutta lomalukija ei sellaiseen kiinnitä huomiota, varsinkin kun tarina muuten vetää voimakkaasti. Kajaanin Kajaani on pesä, josta on päästävä pois. Kuitenkin kaikki elämäänsä pakenevat tietävät: "[V]aikka lähtisin pois Kajaanista, Kajaani pysyy minussa".

Tähtiä: 4/5

Muistan. Lapsuus.

Päällys: Markko Taina
Kuvat: Mäkelän kotialbumi

Hannu Mäkelä: Muistan. Lapsuus. Tammi. 2011. (336 sivua)


"Ei lapsuus katoa kenestäkään, se jää syvemmälle sydämeen, ja kestää ajan ja arjen pahimmatkin kolhut", kirjoittaa Hannu Mäkelä muistelmateoksessaan Muistan. Lapsuus. Teoksen luettuani olen ajatuksesta aivan vakuuttunut. Mäkelä on kirjoittanut niin elämänmakuisen kirjan, että minä olen muuttunut hetkeksi pikkupojaksi 40- ja 50-luvun Suomeen.

Muistan. Laspuus valikoitui luettavakseni Kirjallista elämää -haasteen mainingeissa. Kirjailijaelämät innostavat, ja niin tämäkin Mäkelän muistelma. Koska kyseessä on kirjailijan lapsuusmuistelmat, varsinaisesta kirjailijaelämästä teoksessa ei kerrota muutamaa välähdystä lukuunottamatta mitään. Se kerrotaan, että Mäkelä oli heti alle kouluikäisenä lukemaan opittuaan innokas kirjojen ystävä ja Kallion kirjaston kanta-asiakas, sekä se, että äiti ylisti aina kaunista suomen kieltä. Se perimä tässä kirjassa näkyykin, sillä Mäkelä osaa kyllä sijoitella sanansa niin kuin vain tuottelias kokenut (elämäkerta)kirjailija pystyy.

Lapsuudesta Muistan sen sijaan kertoo tavattomasti. Mäkelä on liikuttavan aidosti päässyt sisään lapsen kokemusmaailmaan. Välillä kirjailija epäilee muistiaan, mutta se ei lapsuusmuistojen illuusiota särje. Pikemminkin muistelu ja muistojen aitouden pohdiskelu tuo teokseen realistista otetta: kaikkea emme muista, vaikka niin tuskaisesti haluaisimmekin - osan taas muistamme juuri niin, kuin vain itse tahdomme. Toiset muistot taas ovat hyvin pikkutarkkoja ja täynnä tunnetta, joka helposti tarttuu lukijaankin:

   Apikset [apukoululaiset] eivät tule siihen aidan luo, koska voivat saada pilkkaa ja sylkeäkin niskaan. Ne ovat kaukana aidasta, oman koulunsa lähellä. Ne ovat erilaisia. Yksi meidän luokalta joutuu joulun jälkeen sinne. Äkkiä hän vain vaihtaa pihaa. Se on pelottavaa, jokaiselle voi käydä niin, puhumme. Ja kun niin käy, ei paluuta tälle pihalle enää koskaan ole.
   Sinne putoamista minäkin alan pelätä. (s. 187)

Ennen koulumuistoja Hannu Mäkelä kertoo kronologisesti edeten syntymästään, vauva-ajasta, päiväkotivuosista ja leikki-iästä, kesistä maalla, ja koulun aloittamisesta. Muistan kuvaa poikien elämää Helsingin Kalliossa, jossa jokaisen piti osoittaa, että kuuluu porukkaan ja uskaltaa. Mäkelä kertoo, millaista oli olla yksinhuoltajaäidin poika sodanjälkeisessä Suomessa. Hän keroo siitäkin, kuinka hankala isäsuhde hänellä oli. Huipentumia tai yllätyksiä kirjassa ei ole, mutta matka on tasaisen nautinnollinen.

Hannu Mäkelä on aiemmin kirjoittanut teokset Isä ja Äiti. Mäkelä kertoo rakastaneensa pienenä poikana äitiään tavattomasti samaan aikaan kuin pelkäsi ja vihasi isäänsä. Muistan päättyy aikaan, jolloin Mäkelä on kymmenvuotias ja suhde äitiin alkaa muuttua. Muistan. Lapsuus -teokselle onkin luontevaa odottaa jatkoa nuoruusvuosien muistelmilla. Niitä odottaessa kiinnostaisi lukea myös aiemmat, kirjailijan vanhemmista kertovat kirjat.

Muistan. Lapsuus on ihastuttava kirja pienen pojan elämästä, joka ei ole pohjimmiltaan vuosikymmenissä paljonkaan muuttunut. Koen päässeeni Mäkelän kirjan myötä lähemmäksi omien poikieni ajatusmaailmaa. Toisaalta Muistan on oivallinen ajankuva 1900-luvun puolivälin Kalliosta, mistä erityisesti helsinkiläiset saavat kiinnostavan aikamatkan omaan kaupunkiinsa. Teos yllyttää lukijaa muistelemaan omaa lapsuuttaan ruokkimalla tunnetiloja, jotka ovat lapsuudesta kaikille tuttuja. Muistan on myös kuva kirjailija Hannu Mäkelästä, siitä totisesta pikkupojasta, joka on peittynyt ajan kerrosten alle, mutta on yhä siellä jossakin hänen sisässään.

Tähtiä: 3/5

Kurkkaa myös Hannu Mäkelän kotisivut!

Arvaa mikä minusta tulee isona

Teemu Saarinen & Pia Westerholm: Arvaa mikä minusta tulee isona. WSOY. 2011.


Arvaa, mikä minusta tilee isona! Lääkäri? Opettaja? Poliisi? Muusikko? Kuljettaja? Kokki? No, astronauttiko sitten?

Kaikkia näitä lasten toiveammatteja voi tarkastella hauskassa Teemu Saarisen ja Pia Westerholmin Arvaa mikä minusta tulee isona -kuvakirjassa. Saarisen tekstissä Pöllö Huuhkanen kartoo lapsille erilaisista ammateista ja ammatinharjoittajien työkavereista. Pikku lukijalle on tekstin lomaan sijoiteltu aktivoivia tehtäviä, jotka ovat niin hupsuja, että meidän ihan vasta kolme vuotta täyttänyt kuopuksemmekin osasi vastata niihin aivan oikein! Kokeilkaapa tekin, osaatteko:

Ovatko torvisoittokunnassa
a) soittajat torvia
b) soittimet torvia vai
c) sekä että?

Entäpä mitä vastaisitte tähän:

Tutkiiko liikennepoliisi
a) kaloreita
b) kolareita vai
c) nokikolareita?

Hahhaa, saitteko jujusta kiinni? Arvaa mikä minusta tulee isona on ratkiriemukas katselmus läpi muutamien klassikkoammattien. Loppuun on koottu vielä varmuuden vuoksi yksi kokonainen liitutaulullinen erilaisia ammatteja, ja ihan vihoviimeiseksi voi lasten kanssa miettiä, mitä jää puuttumaan. Meillä hoksattiin ainakin jääkiekkoilija. Aktivoivan lastenkirjan lopuksi on mahdollisuus pelata peliä, jossa tutustutaan lyhyesti VIELÄ muutamaan ammatinharjoittajaan. Vain noppa ja nappulat pitää itse lisätä tähän maistuvaan toimintasoppaan.

Arvaa mikä minusta tulee isona sopii hyvin katselukirjaksi ihan pienelle Westerholmin iloisten, isojen ja värikkäiden kuvien puolesta. Se kestää lukemista monenikäisten käsissä, ja iso teksti avittaa jo melko sujuvasti lukevan itsenäistäkin kirjaharrastusta. Suosittelen! Meillä oli tämän kanssa oikein hauskaa.

Tähtiä 4/5.

Myös Susa on näköjään lukenut tämän lastensa kanssa jo kesällä.

Uusi ilme ja välitilinpäätös

Kuten voitte huomata, Luen ja kirjoitan on saanut uuden ilmeen, jossa on talvinen teema ja ripaus intohimoa mukana. Uuden ilmeen työstäminen vei aikaa fiksauksineen pari päivää, ja toivon, ettei kovin moni häiriinytnyt muutostöistä, jos sattui tänne kesken urakan. Lokit olivat kivat, mutta erityisesti eräs lähipiiriini kuuluva vaati voimakkaasti niitä jo vapauteen.

Mitä pidätte?


Te loistavat lukijat kommentteinenne

Blogini lukijakuntaan kuuluu Bloggerin lukijapaneelin mukaan nyt tasan sata kirjoista ja/tai kirjoittamisesta innostunuttta. Aivan mahtavaa - kiitos jokaiselle ja lämpimästi tervetuloa uusimmille! Mainiota on myös se, että osa teistä seuraa lukijaksi kirjautumatta esimerkiksi muiden listojen kautta tai käy täällä satunnaisesti tai sattumalta!

Käyntejä Blogger on rekisteröinyt vajaan vuoden aikana blogissani kohta 18 000! Kävijämäärissä piikkejä ovat selvästi olleen muun muassa Blogistanian Finlandia -palkinnon jälkipäivät, sillä Sallan lukupäiväkirjasta on tullut tänne paljon liikennettä - kiitos Sallan näkyvän linkityksen!

Blogissani on käyty myös mukavasti keskustelua. Kommentteja on jätetty tänne reilu tuhat, mikä tekee noin 150 julkaistulla postauksella kuusi ja risat yhtä postausta kohti. Kuten varmasti useimmat bloggaajat tietävät, kommentit ovat bloggauksen suola, joten kiitos teille jokaiselle! Toivottavasti vuorovaikutus lisääntyy entisestään.

freedigitalphotos.net / nuttakit

Suosikkihaut

Blogiini tullaan myös hakukoneiden kautta. Suosituimpia hakusanoja on aina hauska tarkastella: Eniten osumia on saanut "aikuisen naisen seksi", mistä olenkin ylpeä, sillä kyseessä on yksi ensimmäisistä postauksistani ja vallan mainio Cacciatoren ja Korteniemi-Poikelan kirja. Pian sen kuitenkin ylittää - tatatadaa - "luen ja kirjoitan" - tai jos tarkkoja ollaan, kaikkine variaatioineen taitaa blogini nimi jo ollakin suurin tänne tuonut hakulause. Tästä riemuitsen!

Paljon näkyvyyttä saa blogissani myös lastenkulttuuri, sillä seuraavia suosikkihakuja täällä on "jöröjukka" ja "robotti vipusen kovalevy". Nämä ovat totta vieköön kestosuosituksiani lapsille ikään katsomatta. "Pia pesonen urho kekkonen strasse" on seuraavaksi haetuin, ja se nosti päätään taas, kun nimesin tämän hulvattoman ja oivallisen novellikokoelman Blogistanian Finlandia -ehdokkaakseni.

Tuleva Poikani Kevin -elokuva lienee yksi syy siihen, että "poikani kevin" on myös haetuimpien joukossa. Edelleen täältä haetaan tietoa hakulauseilla "ylpeys ja ennakkoluulo" ja "aivot pellolle", joka lienee ihan yleinen hakukoneiden suosikkihakulause, epäilen, mutta myös ihan hyvä viime vuoden nuortenkirja. Koko blogin historian aikana kertyneissä hakulausekkeissa ei tällä kertaa ole mitään tämän huvittavampaa, mutta lyhyemmän välin tarkastelu antaa tulokseksi muun muassa "mutu huuli", mikä ei kuulu tämän blogin sisältöön, ja on sitäpaitsi kirjoitettu vastoin oikeakielisyyssääntöjä. ;-)

Tulossa

Mitähän uusi vuosi tuo tullessaan tähän blogiin? Rehellisesti täytyy myöntää, ettei tarkkoja suunnitelmia ole, mutta joitakin haaveita joka tapauksessa. Osaa en halua paljastaa, mutta tässä muutamia:

Kirjoittaminen: koetan löytää jonkun rungon, minkä avulla lähestyisin kirjoittamista paremmin ja toivottavasti myös enemmän kuin viime vuonna.

Kirjat: Hilkka Ravilo, Sirpa Kähkönen, Väinö Linna, Anja Snellman. Muuta kotimaista. Joitakin tärppejä ulkomaisista kirjoista, kuten Lionel Shriver. Nuortenkirjoja, lastenkirjoja. Tietokirjoja jokunen, muun muassa Aikuisen naisen seksi -teoksen rinnalle on tulossa vastaava kirja miehen seksuaalisuudesta.

Kulttuuritapahtumat: Tapahtumista kirjoitin jonkin verran viime vuonna, ja samaa haluan jatkaa. Jotakin osuvimpia sattumia siis luvassa.

Haasteet: Olen jo ilmoittautunut kahteen ja enempää en ainakaan alkuvuonna aloita. Luvassa siis Nooran Rumia kapinallisia ja Morren Kuusi kovaa kotimaista.

Yksivuotissynttärit: Luen ja kirjoitan täyttää yhden kokonaisen vuoden Kalevalan päivänä. Kakkukekkerit vietän ehkä itsekseni, mutta se mitä täällä blogistaniassa tapahtuu on vielä mietinnässä.

Muutakin uutta ja uudistavaa on suunnitteilla, mutta ne jäävät tässä vielä mainitsematta.

Innostavaa blogivuotta kaikille! Jos mieleesi nousi jotakin kehittävää tai kiittävää palautetta, otan sen mielelläni vastaan!

Elämää todellisuuden toisella puolen

 
Tulin kertomaan, että olen ollut tänään siellä, johon en voi ketään ottaa mukaan. Olen ollut sellaisessa todellisuudessa, missä heräävät suuret ja uudet tunteet. Siellä väristään ja pelätään. Siellä halutaan ja himoitaan. Sinne kuuluvat myös pettymykset ja suru. Se on käsikirjoitukseni maailma, joka on tuntunut tänään taas pitkästä aikaa niin todelta, että olen unohtanut muun ihan kokonaan. Nyt on tapahtunut jotakin sellaista, joka on saanut sydämeni sykkimään ja käsikirjoitukseni nousemaan taas verevänä siivilleen.

Elizabeth Taylor 1932 - 2011. Hollywoodin viimeinen legenda

Ian Lloyd: Elizabeth Taylor 1932 - 2011. Hollywoodin viimeinen legenda. Buster. 2011.

Kuvankaunis brittiläisen taidekauppiaan ja näyttelijätär-kotirouvan tytär aloitti uransa yhdeksänvuotiaana. Myöhemmin hänet palkittiin Oscarein näyttelijäntyöstään samalla kun yleisö seurasi tähden käänteitä tämän yksityiselämässä. Elizabeth Taylor eli kahdeksassa eri avioliitossa ja synnytti kolme lasta sekä adoptoi yhden. Hän ystävystyi ja juhli muiden Hollywoodin kirkkaimpien tähtien kanssa, tapaili myös valtaapitäviä Yhdysvalloissa ja Englannin kuningashuoneessa ja lopulta perusti oman hyväntekeväisyyssäätiön AIDS:iin sairastuneiden auttamiseksi.

Juuri enempää Ian Lloydin Taylor-elämäkerta ei legandasta kerrokaan. Teos luottaa vankkumatta valokuvien lumovoimaan, mutta sisällöllinen anti jää harmittavan yksipuoliseksi. Kirja on omiaan parhaiten niille, jotka haluavat välähdyksenomaisesti tietää, miten Taylorin elämä eteni elokuvien ja avioliittojen saralla. Oikeastaan muuta Busterin kustantama julkaisu ei nimittäin kerro, eivätkä nämäkään aihealueet luotaa syvälle, vaan teoksessa liikutaan aivan pintatasolla. Toisaalta valinta on hyvin luontainen, sillä juuri elokuvista ja rakkaussuhteista Taylorin aikalaiset näyttelijättären tunsivat. Itse olisin halunnut tietää enemmän, joten moni teoksessa mainittu asia herätti vain hämmästyneitä kysymyksiä, jotka jäivät vaille vastauksia. Mistä tässä esimerkiksi oli oikeasti kysymys - mitä puhuttiin, mitä päätettiin - kun Elizabeth Taylor oli menossa naimisiin Conrad Hiltonin kanssa:

Hääpäivän aamuna koettiin yllätyskäänne, kun Elizabethin entinen sulho William Pawley ilmestyi Tayloreiden kotiovelle. Hän vietti morsiamen kanssa viisitoista minuuttia ja ryhtäsi sitten ulos. Elizabeth hyvästeli hänet kyynelsilmin ja kokosi itsensä vaivoin vihkitilaisuuteen. (s. 38)

Toisaalta hetken päästä kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti, miten Taylor joutuu irrottamaan Montgomery Cliftin hampaat tämän kielestä auto-onnettomuuden jälkeen. Jouduin miettimään, mikä Taylorille oikeasti oli merkityksellistä elämänsä kokonaisuudessa. Kielestä läpi menneet hampaatko?


Busterin julkaisussa harmittavat muutamat lyönti- ja huolimattomuusvirheet. Taylorin avioitumisesta Michael Wildingin kanssa kerrotaan esimerkiksi, että maistraattiseremonia kesti London Caxton Hallissa vain kymmenen minuuttia, mutta parin sivun päästä samaisen seremonian väitetäänkin kestäneen viisitoista minuuttia. Huolimattomuusvirheet ovat tietysti pikkuseikka elokuvamaailman suurnaisen elämän rinnalla, mutta lukijana harmistun niistä todella, etenkin kun niitä tulee vastaan useita.

Koko hyvällä maulla taitettu teos alkaa henkeäsalpaavasti Taylorin sitaatilla (jossa siinäkin on kirjoitusvirhe): "Olen taistelija - elävä esimerkki siitä, mi(s)tä kaikesta ihminen voi selviytyä." Lopussa jouduin siksi pohtimaan, mistä muusta Taylor selviytyikään kuin elokuvarooleistaan ja avioliitoistaan.

Elizabeth Taylorin komeasti kuvitettu minielämäkerta on ehdottoman kaunista katseltavaa. Hollywoodin kuningatar oli häikäisevän kaunis näyttelijätär ja varsin tyylikäs kuolemaansa saakka, joten kuvat lumoavat. Lloydin kokoama teos väittää paljastavansa ennen julkaisemattomia kuvia Taylorin kotialbumista, mikä pitääkin paikkansa, mutta anti on anorektisen laiha. Pääosin tämä elämäkerta kierrättää nimittäin jälleen kerran juuri niitä kuvia, joita olemme ennenkin nähneet lukuisissa julkaisuissa, lehdissä ja mainoskuvissa.

Elizabeth Taylor  1932 - 2011. Hollywoodin viimeinen legenda sopii hyvin katselukirjaksi ja nopealukuisena pintatietoa tarvitsevalle. Tiivistyksenä Elizabeth Taylorin julkisesta elämästä kirja on paikallaan, joskin tällöin teksti olisi voinut olla vielä tiiviimpää ja kuvat sen sijaan vielä isompia.

Tähtiä kuvien tähden: 2/5

Taylorin muista, kattavammista elämäkerroista ovat kirjoittaneet Leena Lumi ja Margit.

Animalia

Eeva Kilpi: Animalia. Runoja. WSOY. 1987.


Animalia on pohdiskeleva ja julistavakin runoteos luonnosta, eläimistä, ihmisenä olemisesta ja sukupolvien ketjusta. Se edustaa hyvin Eeva Kilven tuotantoa, sillä siinä keskeistä on luonnon sekä ihmisen ja luonnon suhteen kuvaus. 1980-luvulla julkaistu teos on 2010-luvulla yhä äärettömän ilmaisuvoimainen ja raikas, sillä ihminen ei muutu miksikään ja edessämme on edelleen samat ympäristökysymykset kuin aiemminkin: mitä ihminen saa tehdä?


Ruoasta


Seuraava runo rinnastuu helposti viime vuoden kohukirjoihin, kuten Anu Silfverbergin esseekokoelmaan Luonto pakastimessa, Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -teokseen ja Mats-Eric Nilssonin Aitoa ruokaa -luetteloon. Ruokatuotannon eettisyys ei ole uusi asia, eikä se heti vanhene, valitettavasti.

Jonakin päivänä kaikki muuttuu sinun silmissäsi.
Myös keittokirja.
Et katsele sitä enää samalla tavalla kuin ennen.
Näet siellä vain tuhottua elämää:
miten sokeita me olemme olleet.

Suo anteeksi, mutta on ihmisiä
jotka kuulevat kyljyksen ammuvan lautasellaan
ja makkaran sisältä hiljaista valitusta.
Heltyneitä ihmisiä.
Ja kun he näkevät mainoksia ja
yltäkylläisiä pöytiä
heidän korvissaan soi laulu:
"Lihani on makea, vereni on sakea..."
ja kuin jatkona siihen sanat:
"Joka kerta kun te sitä syötte
tehkää se edes minun muistokseni."

* * *

Vanhenemisesta, ihmisyydestä

Kuolemanpelko ja elämänjano. Ikuiset runouden aiheet. Miten kuolemanpelko selätetään? Seuraavasta luen vankkaa itseluottamusta niihin jalkoihin, joilla on päästy tähän asti. Ne vieläkin kantavat, niihin voi luottaa. Nyt ollaan tässä, ei tarvitse kulkea eteen- eikä taaksepäin.

En enää katso tielle.
En enää pelkää että salama iskee minuun
ja koira jää yksin.
En kuvittele että tärkeät viestit
odottavat minua postilaatikossa.
En pelkää että hukun saunan jälkeen
tai että saan sydäninfarktin
tai aivoverenvuodon
ja koira jää yksin,
en että kuolen häkään
tai että kekäle lentää matolle
tai että koira jää yksin.
Tämän valmiimmaksi ei voi tulla.

* * *


Vaikka edellisessä runossa kertoja seisoo vankasti omilla jaloillaan ja kokee olevansa turvassa, ihminen on pieni ja hauras koko elämänsä. Äidin syliin olisi lohdullista sulkeutua silloinkin, kun äitiä ei enää pian ole. Läheiset ihmissuhteet ovat Kilven runoissa yksi kantava teema.

Vanhalle äidille


Ota minut mukaan, äiti,
älä jätä tänne.
Olen iso jo.
Olen valmis.
Olen nähnyt että aikuisten maa
on vielä ankarampi kuin lasten
ja kaikki mitä luulin kauniiksi
onkin julmaa.
Älä jätä minua tänne, äiti.
Ota minut syliin,
heijaa minut pois,
olen nähnyt elämän ja se kammottaa.
Ensi ihastumiseni ei kasvanut kiintymykseksi.
en koskaan solminut onnellista liittoa maailman kanssa.
Älä jätä minua omaan sänkyyni nukkumaan,
älä sulje ovea.
Minä haluan lähteä sinun kanssasi, äiti.

* * *


Ydinvoimasta


Seuraava runo on epäilemättä kirjoitettu Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeisinä päivinä. Siinä ristiävät mykistävästi kamala luonnonkatastrofi ja arkinen ihmiselon virta onnellisine tapahtumineen. On pelottavaa lukea tätä nyt vuosien päästä, Japanin tapahtumien ja Suomen uusien myönteisten ydinvoimapäätösten jälkeen. 

Ydinsäteilyä
mutta koivuissa on hiirenkorvat
ja minä istutin orvokkeja.

Ydinsäteilyä
mutta on Helmin-päivä
ja minä kävin onnittelemassa äitiä.

Ydinsäteilyä
mutta miniäni on raskaana
ja tänään on laskettu päivä.


Ydinsäteilyä
mutta jonakin näistä päivistä on lapseni synnyttävä
ja miniäni lypsää maitoaan viemäriin,
jos se on saastunutta.

Ydinsäteilyä
vaikka me rakastamme.

* * *


Runot tulevat kiinni kehoon, ne sekä ravistelevat että silittävät. Eeva Kilven tyyli on suoraa, iskevää ja rehellistä. Kilpi ei ole maalari. Hän on näkijä, näyttäjä. Runojen kanssa on helppo olla samaa mieltä, tai sitten ne pistävät väittämään vastaan. Oli vaikea poimia runoja esimerkeiksi tähän kirjoitukseen: olisin halunnut ottaa niistä mukaan liian monta.


Vaikka runoista on vaikea kirjoittaa, sillä ne ovat usein proosaa paljon henkilökohtaisempia, yritän lisätä tänä vuonna runoja blogissani. Elämyksellistä runovuotta muillekin!


Eeva Kilven kokoelmateos Perhonen ylittää tien oli kesällä K-blogissa.

Luen ja kirjoitan: Blogistanian Finlandia -ehdokkaat

Nimeän Luen ja kirjoitan -blogin Blogistanian Finlandia 2011 -ehdokkaikseni seuraavat kolme upeaa teosta, jotka ovat kotimaista parhaimmistoa ja ehdottomasti lukemisen arvoisia:

Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße 


Ilottelu menneessä ajassa. Kirjailija osoittaa monipuolisesti lahjakkuutensa hankalassa kirjallisuuden lajissa, novellissa.

Vilja Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa

Rajoja rikkova teos. Runollinen ja itsestään tietoinen teksti nostaa kertomuksen ulottuvuuksiin, jossa se kestää useita lukukertoja.







Katja Kettu: Kätilö 

Vaietusta aiheesta raikkaalla ja rouhevalla kielellä kirjoitettu teos. Intohimon ja vaikeiden elämäntilanteiden järkyttävä ja sydämeen iskostuva kuvaus.







BLOGISTANIAN FINLANDIA 2011 VALITTU: Katja Ketun Kätilö vei ensimmäisen sijan. Katso koko tulos Sallan lukupäiväkirjasta!