Tiesitkö, ettei lohen liha ole luonnostaan punaista? Oletko tullut ajatelleeksi, ettei tavallinen crème fraiche olekaan puhdas maitotuote? Voitko kuvitella, että "tuore" kala saattaa olla jo kaksi viikkoa vanhaa, kun ostat sen tuoretiskiltä lähikaupastasi? Hedelmäsäilykkeiden kirsikat värjätään syöpää aiheuttavalla erytrosiinillä, jota muissa ruoissa ei saa Suomessa käyttää. Alkoholin tuoteselostetta ei tarvitse ilmoittaa, jos juoman alkoholipitoisuus on yli 1,2 prosenttia. Ja niin edelleen. Nämä ovat arkipäivämme kummallisia faktoja, josta minä en ainakaan tiennyt mitään, vaikka pidän itseäni tiedostavana kuluttajana.
Nilssonin Aitoa ruokaa teos osaa yllättää ja hätkäyttää. Teoksen ytimen ja laajimman annin muodostaa 150 elintarvikkeen esittely, johon loppuvaiheessa jo puutuu - lisäaineita, niin, niin. Nilsson kertoo välillä hyvin seikkaperäisestikin ruokien alkuperistä, tuotantoprosesseista ja lisäainekuormasta. Monesti mukana on vinkkejä ruoan laadun tarkkailuun tai puhtaan ruoan valmistamiseen. Toiset elintarvikkeet saavat vain nopean maininnan osakseen. Luettelo on kiinnostava ja nopealukuinen, mutta olisin kaivannut kirjoittajalta täsmällisempää otetta laadukkaiden ja kehnojen elintarvikkeiden erotteluun. Pääpaino on kehnojen ruokien ja juomien ruotimisessa, ja hyvä niin, mutta kaupoista löytyy myös helmiä, jotka olisivat mielestäni ansainneet kehunsa. Toinen seikka, mikä jäi kaihertamaan, on se, että suomennoksessa esimerkiksi luomutarjontaa kuvataan korostuneesti vain pääkaupunkiseudun näkökulmasta.
Kirjassa on ennen elintarvikeluetteloa pitkä kiinnostava johdanto. Nilsson saa lukijan samaistumaan esimerkkihenkilönsä Ninaan, jonka tavallista arkea seurataan ravintoa havainnoiden. Nina tekee tietoisia ostopäätöksiä koko päivän ajan - hän on kiinnostunut ruoasta ja sen terveellisyydestä. Hänen päivittäinen ruokansa saattaisi olla ihan hyvin kenen tavallisen tallaajan tahansa. Tietoisuudesta huolimatta Nina tulee nauttineeksi 84 erilaista lisäainetta ravintonsa osana yhden päivän aikana. Melkoinen kasa ylimääräistä, eikö vain?
Nilsson toteaa, miten nykyään käytetään vähemmän ensinnäkin aikaa ruoan hankkimiseen ja valmistamiseen ja toiseksi rahaa ruoan ostamiseen kuin koskaan aiemmin. Meillä on valittavanamme marketeissa sadoittain tuotteita, joista tiedämme vähemmän kuin koskaan. Edes valmistajat eivät välttämättä osaa seikkaperäisesti kertoa tuotteen koko valmistusprosessia tai ainesosia, sillä tuotannossa käytetään alihankkijoita, joilla on omat valmistuskeinonsa. Edelleen, on kummallista, että tällaisena yltäkylläisyyden aikana ravintomme pohja on yllättäen supistunut, kun maissi, soija, riisi ja vehnä valtaavat alaa tuotantoeläinten rehuna, erilaisten lisä- ja täyteaineiden raaka-aineena ja ravintomme osana sellaisenaan.
Miksi ruoastamme on tullut melkeinpä ravinnoksi kelpaamatonta? Suomessakin julkisessa keskustelussa on teollisuus vyöryttänyt palloa kuluttajalle: kuluttaja haluaa halpaa ruokaa. Minä en pysty uskomaan tätä. Jos saisimme oikeasti valita, syömmekö mummon lihapullia vai lisäaineilla rikastettuja mitä-lienevät-pyöryköitä, uskon, että useimmat valitsisivat oikean lihapullan hinnasta piittaamatta. Olen itse tehnyt toisaalta ruokaostoksia myös pienellä rahalla ja pystynyt valitsemaan aitoja raaka-aineita ja makuja kotiin kannettavaksi. Eniten minua kauhistuttavatkin yhteisömme jäsenet, jotka eivät voi itse ruokaansa valita: vanhukset vanhainkodeissa ja lapset päivähoidossa ja kouluissa. Nilssonin mukaan laitosruoka pursuaa lisäaineita. Myös ravintoloissa ja työpaikkaruokaloissa hyväksymme tietämättämme lisäaineet lautasellemme.
Kirjan loppuosassa tuodaan esiin vielä kootusti tietoa tavallisimmista lisäaineista, pakkausselosteista, ruoan laatuleimoista, elintarvikkeiden harhaanjohtavasta nimeämisestä ja kaupan tavoista ohjailla ostopäätöksiämme. Lopussa käy ilmi muun muassa se, että Ruotsin luomumerkki Krav on antanut laatuleimansa myös joillekin lisäaineille. Nilssonilta jäinkin kaipaamaan henkilökohtaista selkeää kannanottoa siitä, mitkä lisäaineet on ehdottoman vältettäviä tai vaarallisia, mitkä taas hyväksyttävämpiä. Kravin lista saattaa osin vastata kaipuuseeni. Tavoitteena voi toki olla kokonaan E-kooditon ruoka, mutta koodittomiakin lisäaaineita on. Kyllä kuluttajaparka rämpii ruokakaupassa kuin syvässä suossa!
Mats-Eric Nilsson on kirjoittanut aiemmin kirjan Petos lautasella (Den hemliga kocken), joka saattaisi olla myös kiinnostavaa luettavaa. Aitoa ruokaa kirjan opetus oli minulle, että ruokaostoksilla ei ole varaa herpaantua huomioimasta, mitä ostoskärryyn tulee valinneeksi. Olen kuitenkin optimistinen ja ajattelen, että tulevaisuudessa ainakin osa ruoasta on nykyistä laadukkaampaa.
Lohijuttu on mulle entuudestaan tuttu. Toinen samanmoinen "hassuus" on, että savunmakuiset tuotteet eivät välttämättä olekaan savustettuja vaan savumaustettuja! Hulluutta!
VastaaPoistaVoitko antaa pari parasta vinkkiä kirjan perusteella, että mihin kiinnittää kaupassa huomiota?
Asiaan liittyen voi suositella puolisoni puolesta Mad Cook -kirjaa. Itse en ole ehtinyt vielä lukea, mutta kuulemma hyvä!
Pari vinkkiä, hmmm...
VastaaPoistaNo, nyrkkisääntö on, että pitkä tuoteseloste on paha ja lyhyt hyvä. Jos tuoteselosteesta löytyy niitä aineita, joita kotikaapistakin voisi löytyä, ruoka on todennäköisesti varsin puhdasta. Kannattaa huomata, että lisäaineista ei aina merkitä e-koodein, mutta nimi jo usein paljastaa, onko kyseessä luonnollinen ainesosa.
Hyvää laatua kannattaa vaatia ja vaalia. Ostopäätöksillä voidaan vaikuttaa. Jätetään hyllyyn huono ruoka. Pakkauksien mainoslauseet, kuten esimerkiksi "ilman lisättyä sokeria", "voinmakuinen" tai "ilman säilöntäaineita", kannattaa avata itselle. Ilman sokeria olevasta tuotteesta voi löytyä keinotekoisia makeutusaineita, voin maku saattaa olla aromista ja säilöntäaineettomassa voi olla pitkä lista muita lisäaineita.
Tietoisuus ja valinta ovat avainasioita.
Niin, ja pitääpä laittaa muistiin tuo Mad Cook.
VastaaPoistaHyvä kirja tuo. Suosittelen myös Foerin Eläinten syömisestä -kirjaa.
VastaaPoistaItse olen ruvennut kammoamaan kaikkea prosessoitua ruokaa, etenkin jos sitä pitäisi tunkea 1,5-vuotiaan tyttäreni elimistöön. Hän syö pääasiassa luomua ja itse kasvatettua. Päiväkodissa saadaan bulkkiruokaa ja kuulemma kanakin tulee Kiinasta - asia jota ei vaan tavallinen ihminen ymmärrä, kun täällä "ruokamaakunnassa" asuu. Jos jotain ikävöin pk-seudulta niin valinnanmahdollisuuksia: voi valita päiväkodin, jossa vain luomuruokaa. Tai saisi edes valita kasvisruuan muutenkin kuin allergian perusteella.
Hetkonen, miksi ei saa valita kasvisruokaa muuten kuin allergian perusteella? HULLUA! :o
VastaaPoistaMoisessa tilanteessa nostaisin kyllä äläkän. Kummastuttaa kovin tämä maailma.
Perin kummallinen lähtökohta tosiaan tuo, että kasvisruokaa saa vain allergian takia. Toivottavasti asiasta voi neuvotella!
VastaaPoistaLuomutilallisella on kyllä ihanteellinen lähtökohta ruoanvalmistukseen. Eihän se varmasti helpolla tule, mutta pitääkökään? Miten on, saako tilalta myydä suoraan lihaa? Esim. jos haluaisin ostaa sulta kanan ruokatarpeeksi, voisinko?
Olen lukenut tästä kirjasta paljon, mutta kiinnostaisi lukea itse kirjakin. Minullakin lasten myötä ruoan puhtaus on noussut tärkeysjärjestyksessä korkeammalle ja korkeammalle. Aiemmin välitin lähinnä eettisydestä ja ekologisuudesta - en niinkään itsestäni.
VastaaPoistaTämä Aitoa ruokaa on sellainen nopeastikin selailtava, jos ei halua lukea ihan kannesta kanteen kaikkea. Parhaiten tietysti saa asiasta irti, kun lukee kokonaan, mutta koska kirja on hakemistonomainen, se sopii myös selailtavaksi. Suosittelen ehdottomasti!
VastaaPoistaRuoka puhuttaa nyt kovasti ja näitä teoksia ilmestyy tuon tuosta. Molemmat, sekä Raisan että Tallipäiväkirjan esiin nostamat teokset sekä tuo Petos lautasella olisi kiva saada käsiin myös... Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa :-)!