Uusi Sweetest Blog -tunnustus

Valkoinen kirahvi Opuscolostaan antoi minulle tunnustuksen ja samalla haastoi taas paljastelemaan. Mikäs siinä, nämä ovat mukavaa piristystä, ja on ilahduttavaa tulla muistetuksi! Kirjoittajana saa hyvän tekosyyn kirjoittaa lupsakasti pääasian vierestä ja lukijana pääsee tutustumaan blogituttaviin uudelta kantilta. Tästä lähdetään - kiitos, Valkoinen kirahvi:

1) Lempiväri: Edelleen oranssi. Nyt syksyllä varsinkin se on ollut taas ruskan loistossa edustavana mukana.

2) Lempieläin: Kissa. Kissan kanssa en koskaan tunne itseäni vaivautuneeksi.

3) Onnennumero: 7? 11? 16?

4) Alkoholiton lempijuomasi: Vesi. Mikään ei voita lasillista raikasta puhdasta vettä!

5) Facebook vai Twitter: Facebook on enempi hanskassa, mutta Twitter on järkevämpi vehje.

6) Mistä pidät: Minä pidän pohtimisesta. Pidän harmaudesta, eli siitä ettei nähdä vain mustaa ja valkoista. Minä pidän häilymisestä. Pidän rauhallisuudesta, mutta pidän myös sykkeestä. Pidän (yleensä) ihmisistä.

7) Lahjojen antaminen vai saaminen: Molemmat, mutta isänpäivänkin kunniaksi valitsen nyt antamisen. Onhan se muutenkin jalompaa.

8) Lempimuotosi: Monitahoinen. Pyöreähkö mieluummin kuin teräväkulmainen.

9) Lempipäiväsi: Joka päivä. Jos on valittava, valitsen perjantain.

10) Lempikukkasi: Gerbera ja ruusu. Vuokot ja liljat. Metsätähti. Tuomenkukka. Daalia.

Tämän haasteen ja tunnustuksen haluan jakaa eteenpäin seuraaviin blogeihin:

Onnelliset

Täällä toisen tähden alla

Kirjoitusripulia

Mari A:n kirjablogi

Kirjojen keskellä

Hemingwaylta vinkit marraskuuhun

Erityisesti nanottajien, mutta myös muiden kirjoittajien, kannattaa lukea nyt heti Lurun postaus Hemingwayn kirjoittamistavoista. Minun tuli niin ikävä Pariisia, kun luin tekstin, mutta yhtä aikaa taas oivalsin monta tärkeää asiaa kirjoittamisesta (jotka aloittelija aina unohtaa ja takoo turhaan päätään seinään). Ikävä ei sitä paitsi ole kielteinen tunne vaan päin vastoin: se kertoo, mikä meille on tärkeää.

Kirjoita nuorille (Kirjallista elämää)

Kansi ei mitenkään anna kunniaa tälle oppaalle!

Terhi Rannela: Kirjoita nuorille. BTJ Kustannus. 2010.


Terhi Rannelan Kirjoita nuorille on kaiketi paras kirjoittajaopas, minkä olen koskaan lukenut. Pidän nimittäin oppaista paljon sen vuoksi, että niiden lukeminen on kuin keskustelisi kirjoittamisesta. Rannela on teokseensa koonnut näkökulmia ja kommentteja muilta nuortenkirjailijoilta, kuten Tapani Baggelta, Hannu Hirvoselta, Anu Holopaiselta, Tuija Lehtiseltä, Raili Mikkaselta, Harri István Mäeltä, Marja-Leena Tiaiselta ja monelta muulta maineikkaalta. Lisäksi hän pistelee väliin omiaan ja punoo kaiken tämän polveilevaksi kuin keskustelu. - Kirja on siis kuin istuisi keskellä kirjailijoiden mukaansa tempaavaa porinapiiriä! Kirjoita nuorille on ensimmäinen opas, jota olen sitä paitsi lukenut tippa linssissä.

Kirjoita nuorille ottaa hienosti haltuunsa nuortenkirjallisuuden genren. Rannela yhtä aikaa piirtää rajoja nuortenkirjallisuuden ympärille kuin pyyhkii niitä pois juttuseurassaan. Nuortenkirjoille voinee luonnehtia joukon omaleimaisuuksia, mutta yksi sääntö pätenee poikkeuksetta: päähenkilö on nuori. Tämä ei toki sulje pois sitä seikkaa, että nuori voi olla päähenkilönä myös aikuisille suunnatussa kirjassa.

Lajimäärittelyä mielenkiintoisempaa Kirjoita nuorille -oppaassa on pohdinta siitä, mitä nuortenkirjan pitäisi sisältää tai mitä se ei saisi sisältää. Rannela kertoo, että monet tabut on jo paljastettu, mutta jotakin on vielä jäljellä, nimittäin kukkahattuiset kustannustoimittajat, jotka mielellään sensuroivat kirjailijoiden tekstejä. Nousee hämmentynyt kysymys, miksi. Miksi esimerkiksi Marja-Leena Tiaisen teoksen nimi Antti ja tappajasusi sensuroitiin muotoon Antti ja sudet? Minkä tähden Tapani Baggen kirjasta Aleksi vähennettiin pieruhuumoria? Tai mikseivät Bagge ja István Mäki saaneet julkaistuksi nuorten festarireissusta kertovaa kirjaa? Jos nuortenkirjailijat tuntevatkin vastuutaan, on tarpeen pohtia, ovatko kustannustoimittajat kasvaneet jo liian aikuisiksi?

Tämä upea, hymy huulilla laadittu kirjoittajaopas saa kruunukseen vielä lukuisat tekstintekemisen harjoitukset ja lukuvinkit jalokivinään nuorten ajatukset hyvästä nuortenkirjasta. Voilà - kunnianosoitus suomalaiselle nuortenkirjallisuudelle on tässä!

Tähtiä: 4/5


Kirjoita nuorille -oppaasta muualla:

• Saran kirjat
• Grafomania
  

Alkoipa muuten kirjoituttamaan! Joku saattaa muistaa, että hain tästä kirjasta vastausta sille, onko Käsikseni nuortenkirja vai ei. No, se ei ratkennut, mutta seuraan Helmi-Maarian ohjetta: kirjoitan niin, että sekä nuoret että aikuiset "rakastuvat siihen kuin pienet perhoset".

Yhteiskuntakriitikot!

Marraskuu.

Nyt olisi tilausta kirjalliselle yhteiskuntakriitikolle, joka ottaisi tarkkasilmäiseen käsittelyyn yhteisöjen ja perheiden tilan yhteiskunnassamme. Jälleen yksi järkyttävä ja sysisurullinen perhetragedia on noussut otsikoihin.

Kuka osaisi kirjoittaa siitä, mitä täällä tapahtuu? Miksi ihanat perheenisät tai -äidit palavat loppuun ja tappavat perheensä? Miksi kotona on huono olla? Miksi nuoret syrjäytyvät? Miksi äidit alkoholisoituvat? Miksi nyrkit puhuvat? Miksi, miksi?

Mitä tekee meille keinotekoisia unelmia ja epäaitoja tarpeita pursuava joukkoviestintä? Mitä tämä kova aika, jossa ei saa näyttää heikkouttaan? Mitä tekee se, että tunteet pitää padota tai kärsiä yksin? Mitä yksinäisyys meille tekee? Mitä tekee jatkuva kilpajuoksu ja tehokkuusvaade?

Kertokaapa, kuka Suomessa on viime vuosina kirjoittanut osuvinta yhteiskuntakritiikkiä. Kuka vetää parhaiten yksittäiset kuvat kollaasiksi?

Kaksi viimeistä - ja sitten...

Tänään posti kuljetti minulle Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? -ohjekirjan. Minun oli saatava opus ikiomaksi sen jälkeen, kun näin oppaasta Taivalkoskella Kalle Päätalon omistuksessa olleen kappaleen. Opas oli kunnioitettavasti elämää nähnyt - kuten omistajansakin (lue vaikka äskettäinen elokuvapostaus) - ja piirtyi hellyttävänä mieleeni lähtemättömästi. Aiotko kirjailijaksi? on kaiken lisäksi kaunis, pieni kirja, jota on pidelty monissa käsissä ja kehuttu monissa tilanteissa.

Toiseksi hain tänään kirjastosta Terhi Rannelan Kirjoita nuorille. Tämä opas taas on ilmoitellut itsestään tuon tuosta ja muistuttanut minua, että tällainen täsmäosuma odottaa. Sisällöstä olen kuullut kiinnostusta kohottavia kiitoksia, mutta täsmällisempää kuvaa minulla ei Rannelan teoksesta olekaan. Kansi ei yksin lupaa hyvää - olisiko läiskyvämpi kansi ollut kutsuvampi?

Suunnitelma on seuraava: luen nämä kaksi opaskirjaa ja sitten alan kirjoittaa vimmatusti. Näiden kahden oppaan jälkeen lopetan oppaiden kumartelun ja luovun harhasta, että oppaat tekisivät minusta enää yhtään viisaampaa tai valmiimpaa kirjoittamiseen. Pidän kirjoittajaoppaista kovasti ja luen niitä aivan varmasti jatkossakin, mutta tältä erää nämä piisaavat! Näiden kahden opuksen jälkeen alan työhön.

Rannela saa viitoittaa minua: kirjoitanko Käsistäni nuorille vai aikuisille? Osa teistä saattaa muistaa, että olen häilynyt alusta asti tämän kysymyksen äärellä.

Waltari saa tuuppia ja ohjata: hän lupaa nimittäin "paljastaa [kirjoittajalle] kirjallisen elämämme sellaisena kuin se todellisuudessa on ilman romantiikan valepukua ja auttaa häntä asettamalla hänen käytettäväkseen ne kokemukset, jotka aloittelija tavallisesti saa ostaa liian kalliiseen hintaan." Sopii minulle!

Huomannette, että olen jo haukannut molemmista kirjoista makupalan ja mussutan parhaillaan posket pullollaan.

Elokuva: Päätalo

Elokuva Päätalo (2008) kertoo katkelman kirjailija Kalle Päätalon poukkoisesta polusta kansansuosikiksi, sen olennaisimman osan jälleenrakennusvuosilta seitsemänkymmentäluvulle. Elokuva näyttää, millä tavalla Päätalon suuri unelma on kirjoittaa ja julkaista ja mitä siitä seuraa. Päätalo kertoo Kallen suhteesta naisiin, työhön, kirjoittamiseen ja muihin ihmisiin yleensä.

Olen aina kuvitellut, että Kalle Päätalo on rutikuiva tyyppi, joka kiinnostaa lähinnä vain menneen maailman miehiä. Vielä mitä! Jokseenkin luonteensa puolesta kirveellä veistetty tamperelaistunut koillismaalainen koki ja eli kuin suomalaismies vain voi. Naissotkuja ja -suhteita oli monenlaisia ja itsetunto oli koetuksella monta kertaa. Koskenkorva kelpasi, mutta työ oli se, joka meinasi hukuttaa maalta kaupunkiin muuttaneen tunnollisen rakennusmestarin. Kotona isäntä oli jurottava ja poissaoleva, ja vaimon rooliksi jäi hoitaa lapset ja koti. Aika tuttu kuva kaikkinensa sodanjälkeisistä suomalaisperheistä, eikö vain? Tämä on samalla elokuvan antama ainoa selitys sille, miksi Kalle Päätalon kirjat ovat puhutelleet niin laajalti suomalaista, miesvoittoista lukijakuntaa.

Mikä elokuvassa on kuitenkin tärkeintä, jäyhän ja raavaan miehen mykkä tuska ja pinnistely ottaa katselijan mukaansa. Kai Lehtinen tekee Päätalona vakuuttavan roolityön. Päätalo sekä ärsyttää, ihmetyttää että kerää satunnaiset sympatiapisteet itselleen. Lopussa unelmista tulee totta, kuten arvata saattaa. Elokuvan viesti ei jää keneltäkään huomaamatta.


Päätalo kannattaa katsoa, jos vaikeuksien kautta voittoon -teema kiinnostaa tai uskoo suomalaiseen kirjallisuuteen, kirjoittamiseen tai Päätaloon. Ajan kuvana elokuva on mainio. Jaana kyselikin vasta postauksessaan historiaan sijoittuvia elokivia - tässäpä yksi.

Rakas (Äänikirja)

Tuula Liina Varis: Rakas. Äänikirja. WSOY. 2010.

Rakas on ensimmäinen Tuula Liina Varikseni. Niin, aivan ensimmäinen. Olen vaikuttunut!

Rakas keroo Iiriksestä pitkän tarinan: Iiris on alle kouluikäinen, kun hänen vanhempansa kuolevat ja tyttö joutuu tätinsä Ellenin huostaan. Kronologisesti teos jatkuu niin kauan, että Iiris jää eläkkeelle toimittajan työstään ja opettelee uudenlaista elämää. Kerronta kuitenkin poukkoilee hallitusti ja kiinnostavasti aikakausien välillä niin, että Iiriksen elämästä piirtyy looginen mutta traaginen kuva. Rakas on myös samalla kasvukertomus, monisyinen psykologinen matka itsetuntemukseen. 

Iiristä vasten hiertävät paitsi Ellen-täti myös miehet Rauli ja Risto. Ihmiset kolhivat toisiaan, jättävät toisiinsa jälkiä elämäntietä vieretysten tallatessaan. Ihmissuhteita kuvataan tarkasti ja taitavasti. Iiris opettelee kulkemaan omaa polkuaan omin jaloin ja löytääkin jonkinlaisen rytmin, joka vaihtelee vuosien saatossa kiihkeästä kanta-astunnasta varovaan varvisteluun ja tasaiseen taaperrukseen.

Ihailen Variksen tapaa saada tekstinsä onnettomankin pienillä vivahteilla esiin tarkkapiirteisiä tapahtumakuvia. Tapahtumista nousevat tunteet ja merkitykset. Elämä ei ole alati kaunista eikä loogista, mutta kaikesta huolimatta elämisen arvoista ja vaiheikasta. Variksen realismi repikin minua tuumimaan oman elämäni käänteitä.

Rakkaaseen omat tehonsa antavat 1970-luvun vasemmistolaiseen liikehdintään liittyvät herkulliset ajankuvaukset, joita kuunnellessa pystyi helposti samaistumaan hämmennykseen ideologisesta kiihkomielisyydestä. Varis kirjoittaa loistavia katkelmia myös kirjoittajan arjesta: siitä, miten tekstit tuntuvat typeriltä, miten kynä ei kulje, miten ei osaa, vaikka haluaisi, mutta sitten vain kirjoittaa.

Äänikirja

Olen kuunnellun aiemmin äänikirjoja viljalti juostessani. Nyt kuuntelussa on ollut kuukausien paussi muiden kuin lasten kuunneltavien osalta. Rakas lähti mukaani kirjastosta, kun halusin työmatkoille kuunneltavaa - miten hieno idea! Nyt liikennevaloista ei ole kiire minnekään, ruuhka ei kiristä hermoja laisinkaan eikä muu liikenne ota päähän. Nyt toivoisi matkan vain kestävän ja kestävän.

Miinus tässä järjestelyssä on ollutkin se, että kuunteleminen on ollut aika pätkittäistä. Rakkaan tunnelmaan on tosin hellpo ollut äkisti tempautua mukaan, sillä lukijana on ihana Seela Sella. Äänikirjan kohtaushaku on kuitenkin aika hankala, joten kesken jääneen kohdan etsiminen ainakin meidän automme soittimella on tuottanut tuskaa. Välillä kun meillä kuunnellaan autossa merirosvolaulujakin.

Äänikirjan huonoksi puoleksi voi laskea myös sen, että jos ajatus harhautuu, teksti ei pysähdy, vaan kuuntelija joutuu joko hyväksymään rivien menetyksensä tai sitten tuhertamaan tekniikan kanssa ja palaamaan tekstissä taaksepäin. Sekin on harmittanut, että äänikirjassa ei pysty käyttämään kirjanmerkkejä ja hiirenkorvia, joilla poimisi talteen parhaat palat. Niitä nimittäin Rakkaassa tulee vastaan tuon tuosta.

Äänikirjana Rakas kaikesta tästä huolimatta toimii hienosti, joten suosittelen lämpimästi kaikille erityisesti liikennestressin hoitoon!

Tähtiä 4/5

Mitä Barack Obama haluaa sanoa tyttärilleen?

Barack Obama: Laulan sinusta - kirje tyttärilleni. Kuvittanut Loren Long. (Of Thee I Sing: A Letter to My Daughters. 2010) WSOY. 2011.


Yhdysvaltain presidentti Barack Obama on yhteistyössä kuvittaja Loren Longin kanssa saanut aikaiseksi häkellyttävän kauniin ja puhuttelevan lasten kuvakirjan. Kirja sopii mahdottoman hyvin yhdysvaltalaislapsille, ja kun lukee kirjan Suomessa ilman turhaa kritiikkiä samomasta amerikan ihmemaasta, löytyy siitä meillekin annettavaa.

Parhaimmillaan oma presidenttimme tekisi vastaavan teoksen suomalaislapsille vaikkapa Linus Torvaldsineen, Mika Häkkisineen ja Minna Cantheineen.



Tässä komeat otteet kirjan sisällöstä:

Loren Long: Istuva Härkä.

Loren Long: Amerikkalaislapset.

Tähtiä 3/5.

Aiotko kirjoittaa romaanin?

Kuva: jjpacres

Tämä ei ole kirjoitus Dianne Doubtfiren loistavasta kirjoittajaoppaasta Aiotko kirjoittaa romaanin. Sen aika tulee ehkä myöhemmin. Tämä on sen sijaan kannustus itselleni ja kaikille esimerkiksi NaNoWriMoon mukaan lähteville:

Kun kerran aiot kirjoittaa romaanin, aloita se vaikka suunnittelemalla muuallekin kuin vain pääsi sisälle. Dianne Doubtfire antaa kullanarvoisen vinkin, jonka on itse saanut Winston Clewesiltä.

Hän neuvoi kirjoittamaan ison paperiarkin vasempaan reunaan numerot yhdestä kolmeenkymmeneen. Numeron 1 kohdalle merkitään romaanin mahdollinen aloitus ja numeron 30 kohdalle ehdotus romaanin päätökseksi. Muiden numeroiden - aluksi ehkä vain muutamien - kohdalle tehdään suppeita merkintöjä tarinan huippukohdista. 

Ihana Doubtfire jatkaa tästä vielä ja kertoo, että häntä auttaa eniten suunnitelmat numeroille 1 - 5. Minulla Käsiksessäni nuo luvut on jo käytetty, mutta nyt annan työlleni ryhtiä ja käytän muita numeroita apuna rakenteen kasaamisessa. Minulla on myös kirjoituksen päätös jo olemassa, joskin olen ryhtynyt miettimään sitä, että lopetus voisi ollakin aloitus - mene ja tiedä. Suunnitelmathan on tarkoitettu muutettaviksi!

Yksinkertaista, eikö vain?

Vaikkei kirjoittaminen tarvitse kaavamaista ollakaan eivätkä kaikki tarvitse tarkkoja suunnitelmiakaan, ei takuulla haittaa, vaikka jokin oljenkorsi on kannattelemassa tarinantaonnassa.

Beatrix Potter - taiteilijaelämää

Beatrix Potter (1866 - 1943) oli englantilainen kirjailija, joka loi koko pinon ihastuttavia lastenkirjoja, joista tunnetuin lienee Petteri Kaniini. Voitin kirjailijattaresta kertovan elokuvan loistavan Mari A:n kirjablogin muuttoarvonnassa jo jokin aika sitten. Kiitos vielä kerran, Mari A.!

Beatrix Potter - taiteilijaelämää -elokuva kertoo pääkohdittain kirjailijan elämänvaiheet. Lapsuus ja aikuisuus limittyvät kerronnassa ja tuovat vaihtelua kronologiseen etenemiseen. Elokuva alkaa mukaansatempaavasti kirjailijan koko elämän kohokohdasta: Beatrix Potter saa ensimmäisen kustannussopimuksensa. Renée Zellweger on kohtalaisen uskottava Potter omaan pikkusievään tyyliinsä.

(Jännitystä epätoivoisesti tästä elokuvasta etsiville varoitus: jatkossa seuraa spoilereita!)

Elokuvassa onkin iso ilo elää kirjailijattaren mukana, kun usko omaan tekemiseen vahvistuu. Kustannussopimus on selvästi Potterille ensimmäinen osoitus siitä, että hänen vesivärityönsä ja tarinansa saattavat kiinnostaa jotakin muutakin kuin vain häntä itseään. On sydäntäsärkevää katsella, miten hänen oma perheensä väheksyy tyttären taiteellisia pyrkimyksiä. Samaan aikaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneen naimattoman naisen itsemääräämisoikeus ja sosiaalinen asema aiheuttaa minussa närää. Jos elokuvasta voi jotakin luomistyöstä lukea, on selvää, että viesti kuuluu näin: omaan tekemiseen on uskottava loppuun saakka!

Elokuvasta ei romantiikkaakaan puutu. Yli kolmekymppinen Beatrix tapaa kustantamonsa nuorimman yhtiöjäsenen Norman Warnen ja lempi leiskahtaa. Kustantajaa esittää söpö Ewan McGregor, joka oli varsinkin aiemmin ehdoton lempinäyttelijäni. Edelleen hän saa näemmä sykkeen kohoamaan, kun luvassa on romantiikkaa. Sen vuoksi Potterin ja Warnen soidinmenot ovat tunnelmallista katseltavaa etenkin, kun Potterin vanhemmat ovat suhdetta vastaan. Tällaisella vuosisadan rakkaustarinalla on kuitenkin sen kruunaava loppu: Warne kuolee ja Potter kärsii sydänsuruista.

Mihin luikit, Petteri Kaniini?

Kaiken kaikkiaan elokuva oli oikein viihdyttävää katseltavaa. Elokuvassa Potterin piirroshahmotkin heräsivät välillä eloon, mikä antoi elokuvalle ansaitun ripauksen sadunomaisuutta. Niille, jotka pitävät Renée Zellwegeristä, Ewan McGregorista tai (lasten)kirjailijaelokuvista, raina on oivallinen valinta vaikka perhe-elokuvaksi. Pienten lasten kanssa tuskin katselurauha säilyy, mutta kouluikäisten jo varsin todennäköisesti.

****

Nyt kun Ewan McGregor on pitkästä aikaa valloittanut ajatukseni, en pysty olemaan tässä yhteydessä suosittelematta kutkuttavan ihanaa legendaarisen Dennis Potterin tv-sarjaa Huulipunaa kauluksessa (engl. Lipstick on your collar). Se on alkuperäinen syy, miksi McGregor on joutunut paistattelemaan suosiossani jo pitkään.