Sunnuntaipaljastelua haastevastausten myötä

Loistavasta Kannesta kanteen -blogista Kaisa haastoi minut vastailemaan laatimiinsa kysymyksiin. Kiitos, Kaisa <3! 

Pidän blogeissa kiertävistä haasteista. Ne antavat mukavasti ydinsisällöstä vähän poikkeavaa sisältöä työstettäväksi, ja poikkeuksetta nämä ovat hauskoja kaiken kaikkiaan. Haasteen henkeen kuuluu, että keksin itse uudet kysymykset ja heitän ne eteenpäin muihin blogeihin.

Vastaan ensin Kaisan kysymyksiin:

1. Minkä kirjan ostit viimeksi lahjaksi?

Lastenkirjoja joululahjaksi. Peppiä isommille ja kuvakirjoja pienimmille. Yleensä ostan työ- ym:ilta matkoilta omille lapsilleni myös kirjoja tuliaisiksi. Viimeksi ostin satukirjan, jossa on koottuna erilaisia eläinaiheisia tarinoita. Siitä on riittänyt iloa pitkäksi aikaa.

2. Minne suuntaat yleensä ensimmäisenä kirjastossa?

Palautusluukulle painavan kassin kanssa :-). Sitten katselen juuri palautettuja ja seuraavaksi yleensä haen etsimäni teokset tietokoneelta.

3. Jos sinun pitäisi nyt valita luettavaksesi kirja epämukavuusalueeltasi, minkä valitsisit?

Hugh Howeyn Siilon. Minulla on ollut scifi- ja dystopiakauteni, ja nykyään en jotenkin jaksa lajityyppiä. MUTTA tiedän, että ko. genressä on paljon hienoja teoksia, joita kannattaisi ehdottomasti lukea. Toinen samanmopinen on varmasti Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Siilo on vain kaksinkertainen epämukavuusalue, sillä luen jostakin kumman syystä mieluummin kotimaista kuin ulkomaista. 

4. Mistä kirjasta pidit ennen paljon muttet enää nykyään? Miksi?

Pöh. Ei kai tällaista ole! En lue kirjoja moneen kertaan, joten paha sanoa. Ehkä lähinnä saattaisivat olla juuri edellä mainitut scifi-teokset?

5. Jos joutuisit jonnekin kirjallisuuden rinnakkaismaailmoista, minne mieluiten menisit?

Narnia tuli nyt ensimmäisenä mieleen. Haluaisin kömpiä sinne juurikin konttaamalla kaapin kautta. Ehdottomasti.

 

6. Kuka Sormuksen ritareista olisit ja miksi?

En pysty vastaamaan. En ole lukenut Tarua sormusten herrasta. Hobitin olen lukenut, ja siitä jokseenkin pidinkin, mutta Sormus hyydytti alkumetreille. En ole myöskään nauttinut leffoista, joista olen nähnyt kai kaksi.

7. Ketä kirjallisuuden hahmoa pelkäät tai olet pelännyt?

Pelkään dekkareiden pahoja tyyppejä, jotka voisivat olla oikeasti olemassa. Siksi en (paljonkaan) lue dekkareita.

8. Mitä kirjaa lukiessa nauroit viimeksi ääneen?

David Walliamsin Herra Lemu.

9. Mitä tietokirjaa suosittelisit luettavaksi?

Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven Pimppini on valloillaan ja Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija.

10. Mikä kirja on saanut sinut matkustamaan, leipomaan, kokeilemaan uutta harrastusta tai innostamaan johonkin muuhun?

Moni kirja kannustaa lukemaan lisää samasta aiheesta tai samalta kirjoittajalta. Kuitenkin leipomaan on ainakin innostanut F. G. Haghenbeckin Pyhän lehden kirja, sillä Mommy Even omenapiirakka kuulosti niin namilta, että pakkohan sitä oli kokeilla. Eikä omenapiirakka koskaan petä. :-)

Sitten minun kymmenen kysymystäni - viisi kirjoihin liittyvää, viisi ihan jotain muuta - ja haastamani blogit:

1. Miksi luet?

2. (Ellet vastannut jo edellä, niin kerro vielä, että) Mitä odotat, kun aloitat uuden kirjan?

3. Mitä muuta kirjallista harrastat (esim. bookcrossing, kirjoittaminen...)?

4. Onko kirjoja, joista et kirjoita blogiin? Miksi?

5. Onko jokin sitaatti jostain kirjasta jäänyt elämään ajatuksiisi? Mikä?

6. Miltä näyttää vuotesi 2014?

7. Mitä ihanaa olet kuullut sanottavan itsestäsi?

8. Jos mitään rajoitteita (kuten raha tms.) ei olisi, millaisen illan haluaisit viettää parhaiden ystäviesi kanssa?

9. Linkitä yksi biisi, joka on jollakin tavalla koskettanut sinua. Jos haluat, voit selittää, miksi kappale on sinulle tärkeä.

10. Lempireseptisi?

Ja kysymyksiin toivon vastaavan (tämä on aina niin kamalan vaikeaa, kun haastaa voisi vaikka ketä!)

Amman Amman lukuhetkestä

Marin Kirjakko ruispellossa -blogista

S:n The Review Factorystä

Main Kirjasähkökäyrästä

Minnan Ja kaikkea muuta -blogista.

Jos kysymykset tuntuvat sinusta miellyttäviltä, toivon, että vaikket olekaan yllä nimetty, poimit haasteen tästä mukaasi! :-)

Kiitos kun olet!

Valkoinen Kirahvi ilahdutti minua Kiva kun olet täällä -tunnustuksella. Lämmin kiitos! Voisin antaa tunnustuksen myös takaisinpäin.

On kiva olla täällä.

Tunnustuksen kuva on herkkä ja kaunis. Se vie ajatukset kesään. Viime kesää en välitä muistella, mutta ensi kesä odotuttaa itseään. Toivon kauniita ilmoja ja sopivasti lämmintä. Hyvää mieltä valo tuo tullessaan.

Haluan jakaa tunnustuksen eteenpäin

• Villasukka kirjahyllyssä -blogiin. Villis on yksi pitkäikäisimmistä blogiystävistäni, johon olen kaiken lisäksi saanut ilon tutustua kasvotustenkin! Kerran olimme Tukholmassakin yhtä aikaa, mutta silloin emme vielä ymmärtäneet tervehtiä toisiamme :D.

• Susalle Järjellä ja tunteella -blogiin. Susa pitää esimerkillistä blogia ja kirjoittaa aina niin koskettavasti. Koen sitä paitsi Susaan jonkinlaista sielunsisaruutta muun muassa samanikäisten poikalasten vuoksi.

• Rooibosille Rooibos kirjoittaa -blogiin. Kirjoittamisen vimmaa ja vastusta. Rehellinen ja aktiivinen. Yksi huikeista löydöistä oman bloggaushistoriani ensiaskelilla.

• Ailille Aili-mummon arkea -blogiin. Aili on varmaan kaikkien kirjabloggareiden virallinen blogimummo. Ihastuttava!

Ja ja ja ja... Haluaisin jakaa tätä niin monelle, mutta viimeisenä mainitsen tällä kertaa

• Marian Sinisen linnan kirjastosta. Mekin olemme tavanneet kasvotusten vaikka asumme ihan eri puolilla Suomea. Maria nostaa esiin hienoja kirjoja niin aikuisille kuin lapsillekin ja innostaa.

Kiitos, KIITOS, että olette!

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus. (The boy on the wooden box. 2013. Suom. Annika Eräpuro.) Tammi. 2014.


Poika joka pelastui kertoo juutalaisen Leon Leysonin elämäntarinan kronologisesti alusta loppuun. Teos alkaa kirjoittajan juutalaisperheen ja sen olojen kuvailulla ennen toista maailmansotaa. Pääosan kirjasta kattaa sotakokemukset ghetossa, keskitysleirillä ja teollisuustyössä, joita kuvataan koululaispojan näkökulmasta. Lopussa kerrotaan hyvin pelkistettynä, mitä teoksen keskeisille henkilöille tapahtui sodan jälkeen, ja elämäkerralliseen tyyliin mukana on myös kuvia kirjoittajan elämän varrelta.

Leon Leysonin tarinan tekee kiinnostavaksi kaksi asiaa: toisen maailmansodan juutalaisvainot sekä takavuosina suureen suosioon nousseen Schindlerin lista -elokuvan juoni. Jokainen elokuvan nähnyt tietää, kuka oli Oskar Schindler ja mikä hänen roolinsa juutalaisvainojen ja toisen maailmansodan pyörteessä oli. Kaikki tietävät myös, kuinka tukalaa oli juutalaisilla 1940-luvun sotavuosina. Mikä Leon Leysonin osa tässä kokonaisuudessa on?

Poika joka pelastui -teosta voisi kutsua Anne Frankin päiväkirjojen veliteokseksi. Minusta se on kuitenkin vallan liikaa sanottu. Anne Frank kirjoittaa päiväkirjoissaan suoraan sydämestään tuntemuksiaan, ja näin hän piirtää eeteemme itsensä verevänä ja elävänä nuorena naisena. Sen sijaan Leon Leyson tyytyy kuvaamaan tapahtumia hyvin ulkokultaisesti passiivissa, ja huippuhetket hän ohittaa liian usein toteamalla, ettei "voi sanoin kuvata sitä hirvittävyyttä". Olisi kannattanut edes kokeilla löytää niitä sanoja, kirjoittamaan kun on ryhtynyt! Tällainen kieli jättää teoksen hyvin etäiseksi, ja voisinkin luonnehtia kirjaa helposti selostukseksi Leon Leysonin elämästä alusta loppuun.

Toki kirjasta sodan ja juutalaisvainojen kurjuuskin on ohuesti luettavissa. Kurjuus, ahdinko ja toivottomuus eivät tietenkään ole kirjojen itseisarvo, mutta jos vaino on kirjan aihe, sen tulisi näkyä. Leyson kuvaa muun muassa, miten juutalaisia nöyryytettiin täysin mielivaltaisesti:

Seisoimme pimeässä ja kylmässä tuntikausia; meidät laskettiin ja laskettiin uudelleen ja uudelleen, meitä solvattiin, uhkailtiin ja pahoinpideltiin umpimähkään, ja sitten meidät laskettiin vielä kerran ennen kuin työt viimein jaettiin. Työ oli sekä halpa-arvoista että vaarallista. Tavallisesti raahasin puutavaraa, kiviä ja hiekkaa uusien parakkien rakennustarpeiksi. Päivän päätteeksi saimme säälittävän annoksen vetistä soppaa. Sitten palasin parakkiin laverilleni parin tunnin levottomille unille, ennen kuin piina taas alkoi uudelleen seuraavana aamuna. (s. 123)

Myös nuoren pojan uhkarohkeus ja kenties naiiviuskin käy esiin muutamista tapauksista, joissa Leyson kertoo uhmanneensa kohtaloaan, onneksi kuitenkin positiivisin tuloksin. Lukijana kuitenkin jatkuvasti odotin kertomuksen alkavan toden teolla - luinkin kirjan parissa lyhyessä illassa ahmimalla - muitta koskaan se ei tarjonnut minulle täyttymystä, vaan tyytyi pysyttelemään loppuun saakka pintatasolla ja pitkälti passiivissa. Lopussa julkaistut Leon Leysonin muistolle osoitetut jälkeläisten puheenvuorot veivät lopullisesti maun koko kirjasta, olkoonkin kirjoittaja miten mahtava persoonallisuus ja loistava esimerkki selviytymisestä tahansa.

Siksi suureksi harmikseni ja isojen odotusten kanssa ajauduinkin ajattelemaan, että Poika joka pelastui ratsastaa Schindlerin nimellä ja toisaalta kurjilla sotakohtaloilla. Olen liikuttuneen iloinen Leon Leysonin, hänen perheensä ja kaikkien muidenkin sodasta selvinneiden puolesta, että heille kävi hyvin, toisin kuin monelle muulle kohtalotoverille. Tarinassa olisi ollut ainesta paljoon, mutta on kurja todeta, että tämä toteutus ei vakuuttanut. Teosta ei voi kiittää kirjallisista ansioista, mutta eräänlaisena selviytymistarinana sen voi ottaa. Kirjaa voisi sen tähden helppolukuisuutensa (ja pintatasonsakin) vuoksi suositella vaikkapa yläkoululaisille, jotka käsittelevät toisen maailmansodan aikaa ja ensimmäistä sotakirjaansa lukevalle sekä elämäntarinoihin ja muistelmiin auttamattomasti hurahtaneille tai hc-juutalaisvainofriikeille, joille koskaan maailmassa ei ole liikaa asiaa käsittelevää kirjallisuutta.

Tähtiä 2/5.

Kirja tuli minulle kustantajalta ennakkoon lukukappaleeksi - kiitos!
Teos julkaistaan Suomessa vainojen uhrien muistopäivänä 27.1.2014.

Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri

- Miltä tuntuu tappaa ihminen?

- En tiedä, Olen tappanut vain vihollisia.

Tämä on niitä elämyksiä, jotka eivät päästä vähällä. Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa herättää valtavasti ajatuksia. Esityksen viesti on selvä: sota on mieletöntä, hirvittävää, eikä hyviä ja pahoja ole olemassa.

Olen siten varmasti keskivertosuomalainen, että oopperassa käyntini ovat laskettavissa yhden käden sormin. Kanssani esitystä seurasi unkarilainen opiskelijamies, joka on käynyt oopperassa lapsesta saakka. Hän soittaa myös itse useita instrumentteja, joten voisin sanoa saaneeni ilon seurata esitystä asiantuntijan kanssa.

Aika velikultia.

Yleistetään ja paljastetaan heti aluksi: pidimme esityksestä molemmat. Seuralaiseni on lukenut Tuntematon sotilas -romaanin, joten hän pystyi suomen kielen alkeiden ja lukukokemuksensa perusteella seuraamaan juonta vaivattomasti. Alkuperäistekstille ollaan varsin uskollisia, mutta näppituntumalta luulisin, että Väinö Linnan Sotaromaani on antanut aineksiaan myös oopperan sisältöön. Sotilaiden asenne ylintä sotajohtoa kohtaan sekä sukupuolimoraalin rappio olivat kärkkäitä. - Omasta Tuntemattoman lukukokemuksestani on jo liki 20 vuotta aikaa!

Oulu sinfonian esittämä musiikki tekee hyvää esitykselle. Se tukee tunnetiloja ja värittää tarinaa. Solistit (katso nimiluettelo Oulun kaupunginteatterin Tuntemattoman sotilaan sivulta) onnistuvat rooleissaan hyvin. Seuralaiseni musiikin tuntijana oli samaa mieltä. Oopperan sävellys on 1960-luvulta Tauno Pylkkäsen, kapelimestarina toimii 2014 Markus Lehtinen ja esityksen ohjauksesta vastaa nyt Lauri Maijala.

Aiemmin vain 1967 esitetty teos on rakennettu paitsi alkuperäistekstin myös taitavasti symboliikan varaan. Erittäin koskettava kohtaus on esimerkiksi se, kun vänrikki Kariluodon (Petrus Schroderus) lapsenusko ja naiivius joutuu koetukselle. Hänessä näyttämöllä konkreettisesti kuolee sisäinen lapsi (Veeti Reunanen/Lauri Vasama), joka seuraa haavoittuneena mukana esityksen loppuun saakka. Samoin hienosti on kuvattu Risto Tuorilan esittämä pataljoonan komentaja, nykypäivän sotaveteraani Sarastie, joka kulkee rollaattorinsa kanssa näyttämöllä päästä päähän. Puvustuksella (Sanna Levo) tapahtumia tuodaan kiinni tähän päivään: Luutnantti Lammiolla (Janne Raudaskoski) ja hänen lotallaan (Katri Rahko/Henna-Maria Riikola) on mukanaan perässä vedettävät, pyörälliset nykyajan matkalaukut. Sotilailla on selässään kätevästi rinkat makuualustoineen toisen maailmansodan aikaisten reppujen sijaan. Tuntematon sotilas voisi olla meidän aikaamme.

Esitys alleviivaa ajatusta, että yksilö on voimaton vallan ja sodan puristuksessa. Vaikka yksin olisi kunniakas ja rehti, sota riisuu hyvät ominaisuudet päältämme. Tätä korostaa muun muassa Tuntemattoman sotilaan yksi keskushahmoista, Vilho Koskela (Nicholas Söderlund). Koskela on oopperassa taustahahmo, sivustaseuraaja, oopperan kalpeanaama, joka ei pysty joukkoaan, liioin isänmaataan suojelemaan. Koskela toteuttaa apeasti vain sen, mikä tehtäväksi on annettu.

Rokka käyttää venäläistä naista.

Naisen rooli oopperan sodassa on vaitonainen, lähinnä viihdyttävä tai uhri. Rokka (Juha Pikkarainen) puolestaan rempseänä kannakselaisena täydennysmiehenä ottaa naisista kaiken irti vaikka väkivalloin. Sotilaana Rokka on urhea ja viileäpäinen, naisten kanssa onneton hyväksikäyttäjä. Tantereelta poistuessaan kertoo lähtevänsä kotiin laskemaan lapsensa.

Turhia uhreja, turhaa kärsimystä. Sitä on sota, ja sen kertoo meille Tuntematon sotilas -ooppera, joka tuo näyttämölle pelon, kauhun, kaaoksen, mielivaltaisuuden ja epäinhimillisyyden. Lavastus (Maija Tuorila) on synkkä. Esitykseen johdattavat puhuttelevat arkistokuvat sodasta. Viesti ei jää epäselväksi. Jos meillä on nyt rauha, samaa murheellista järjettömyyttä on muualla. Ihmisyys jää siinä tragediassa syrjään. Unkarilaisen seuralaiseni kanssa pääsimme syvällisiin keskusteluihin sodasta ja rauhasta sekä sodanjälkeisestä Euroopasta.

Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa esitetään vain kymmenen kertaa. Tämä ooppera on meille suomalaisille helposti lähestyttävä, sillä tarinan ja hahmot me tunnemme kaikki. Laulu on paljolti puhelaulua, joten repliikit kuljettavat juonta eteenpäin. Teos taipuu oopperaksi näköjään erittäin hyvin, jopa tällaisen aloittelijan mielestä.

Esitys on viritetty vahvaksi elämykseksi tilassa liikkuvine äänineen ja voimakkaine valotehosteineen. Varsinaista viihdyttävyyttä tästä ei kannata hakea, mutta kyllä sotilaiden sanailusta pilkahdus huumoroiakin löytyy. Järkytys, ahdistus ja suru jäävät kuitenkin vahvasta tulkinnasta päällimmäisenä mieleen. Taiteen yksi tehtävä on kantaa ihmiskunnan muistia mukana ajasta toiseen. Tuntematon sotilas -ooppera näyttää veriroiskeineen edessämme sitä, mitä rintamalla pian edesmenneet sukupolvet ovat kokeneet 1940-luvulla, ja mitä koetaan jossakin päin maailmaan tälläkin hetkellä.

Esityskalenteri löytyy täältä:
http://teatteri.ouka.fi/esityskalenteri

Lukekaa myös Hesarin yksi kirjoitus oopperasta, jossa Murtuneet mielet -teoksen kirjoittaja Ville Kivimäki kuvaa oopperaa "läpensä lohduttomaksi".

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kansi: Tuomo Parikka

Turkka Hautala: Kansalliskirja. Gummerus. 2012. (112 sivua)


Kansalliskirja lojui paikallisen ostoskeskuksen kirjakaupan ale-pöydällä. Kappale oli lähes huomaamattomasti nuhjaantunut. Otin sen empimättä käteeni ja pelastin kotiini.

Luin ensi-istumalta kokoelmasta puolet. Lopun luin kahdessa erässä, enkä ole pitkään aikaan nauranut kirjalle ääneen niin kuin nyt. Oikeastaan luulin, ettei kirjahuumori minuun pure, mutta tässä oli sellaista piilevää hilpeyttä, että hihittelin välillä vedet silmissä. Hautalan Kansalliskirja on paikka paikoin todella hilpeä, mutta välillä se myös koskettaa ja pysäyttää pohtimaan.

Kansalliskirja on novellikokoelma ihmiskuvia Suomesta. Teksteistä löytyy suomalainen jos toinenkin. Moni kansallisasia saa ihmisten rinnalla sijansa. Tällaisia ovat esimerkiksi mäkihyppy, viina, peräkammarinpojat, veikkaus ja lato.

Lisäpisteitä kirja saa siitä, että se nostaa maineikasta synnyinkuntaani Kempelettä komeasti maailmankartalle. Kempeleessä tapaamme mopopojat:

Suomalaisten mopopoikien syljeneritys on ilmiö, jota tutkimaan tulisi koota kansainvälinen ryhmä huipputiedemiehiä. On arvioitu, että yksi mopopoika kykenee tuottamaan pitkän ruokavälitunnin aikana jopa puoli litraa puhdasta sylkeä. (--)
Tähän mennessä kiinnostavimman tuotantokokeilun toteutti kesällä 2009 kempeleläinen harrastelijatiedemies Rauno Ronkainen. Ronkainen aitasi omistamansa maapalstan ja houkutteli tupakka- ja Ed-palkalla aitaukseensa kaikkiaan 197 Kempeleen ja lähialueiden mopopoikaa. (--) (s. 22 - 23)

Synkimmät tarinat jätettäköön teidän löydettäväksenne. Tässä maistiainen novellista Kuuletko valon Ikaros. Se kertoo kirjailijasta, jonka elämä näyttää apealta, vaikka menestystäkin tulee jonkin verran:

Syötin aamuin illoin nimeni hakukoneeseen. Välillä kirjoitin sen vähän väärin, jos jollekin olisi vaikka sattunut kömmähdys. Aloitin sukupolvet yhdistävän tiiliskiven vanhemman ja tyttären suhteen karikoista ja onnenjyvistä. Kirja ei valmistunut. Sen sijaan tein jatko-osan menestysteokselleni. Siinä päähenkilön puoliso sairastui alzheimeriin ja hänelläkin oli salattu menneisyys. Romaani myi 714 kappaletta.

Pidin kovasti. Lukekaa tekin! Suosittelen kirjaa novellien ystäville ja kaikille, jotka haluavat lukea henkilökuvia. Hautala kirjoittaa niin, että kuva piirtyy selkeästi, mutta hän ei selitä eikä maalaa liikaa. Vain tarpeeksi.

Tähtiä 4/5

Kansalliskirjan ovat lukeneet myös monet muut. Esimerkiksi Jenni ei löytänyt kirjasta mitään moitittavaa. Susa kuvaa Hautalan otetta yhtä aikaa tarkkanäköiseksi ja lohduttavan helläksi. Sanna taas kertoo kirjan huonoksi puoleksi sen, että se on liian ohut. Zephyr sanoo Kansalliskirjan novelleja pieniksi Suomi-kuviksi. Kurkatkaa tarkemmin mielipiteet blogeista!

Teatterin taikureita: Harjoituksissa

Tänään on ollut jännä päivä. Olen tavannut Mielensäpahoittajan ja sen miniän. Siinä he ovat:

Kuva: Oulun kaupungintetatteri

Olin nimittäin seuraamassa, kun Oulun kaupungintetatterissa harjoiteltiin helmikuun lopussa ensi-iltansa saavaa Mielensäpahoittajan miniä -esitystä. Paikalla olivat tietysti näyttelijät Hannu Pelkonen, Elina Korhonen, Tomi Enbuska ja Anne Syysmaa, ja ohjaaja Jukka Heinänen, mutta myös ainakin järjestäjä Marja-Leena Nurmela sekä ääni- ja valohenkilöstö. Lavastaja-puvustaja Maija Tuorilakin pyörähti paikalla, mutta oli kovin kiinni perjantaina ensi-iltaan tulevassa Tuntematon sotilas -oopperassa.

En ole koskaan ollut muissa näytelmäharjoituksissa kuin pikkutyttönä koulun juhlaesitysten treeneissä. En siis tiedä ennakkoon oikeastaan mitään ammattiteatterin tekemisestä. Ehkä odotin jotakin jämympää toimintaa, mutta yllätyin, miten vellova mutta etenevä prosessi harjoittelu on - ja se toimii. Aikamoista ammattitaitoa!

Kyseessä oli Mielensäpahoittajan miniän kolmas harjoitus. Ensimmäinen on ollut ennen joulutaukoa, toinen eilen, nyt kolmas, ja käsitykseni mukaan harjoittelu jatkuukin nyt tiiviisti loppuun saakka. Pieni näyttämö saatiin "lavastettua" muutamalla tuolilla ja pystyyn nostetuilla pöydillä tapahtumapaikaksi. Loppuviikosta alustavat oikeat lavasteetkin ovat jo harjoituksissa mukana.

Kolmannessa harjoituksessa kaikki jo tiesivät roolinsa ja osasivat jopa valtaosan repliikeistä. Järjestäjä-kuiskaaja oli mukana auttamassa, kun repliikkejä unohtui. Näyttelijöiden paikoista näyttämöllä neuvotellaan, äänensävyistä ja ilmeistä, katseen suunnista ja liikkeistä käydään keskustelua. Välillä näyttelijä ehdottaa muutosta käsikirjoitukseen, ohjaaja hyväksyy tai hylkää. Aloitetaan alusta tai kesken kohtauksen ja jatketaan niin kauan, kun taas on neuvoteltava. Välillä mietitään valaistusta tai ääniä, päätetään vaihtaa musiikkia raflaavampaan.

Puvustaja tulee paikalle, kaikki keskeytyy ja ryhdytään neuvottelemaan asuista: malleista, materiaaleista, väreistä, kontrasteista, vaatteiden viesteistä. Puvustaja esittelee ideansa, muut kyselevät ja heittelevät ajatuksiaan, tarpeitaan ja toiveitaan. Neuvotellaan harjoitteluvaatetuksesta, tatuoinneista, päähineistä ja kampauksista.

Ohjaaja esittelee samalla myös näytelmän julisteluonnoksen. Kiinnostavaa nähdä, mikä on lopullinen tulos.

Näyttelijät, jotka eivät ole kohtauksessa mukana, viettävät aikaa muualla. Kuin ihmeen kaupalla he ovat kuitenkin aina läsnä, kun heitä tarvitaan. Lämpiöön kuuluu näyttämön äänet, mutta itse siellä ehkä helposti uppoutuisin johonkin muuhun kuin harjoituksen seuraamiseen... Ammattilaiset näimmä eivät.

Ja taas harjoitellaan, seuraava kohtaus. Paljon menee kuin itsestään viimeistään kuiskaajan tuella, mutta esineet tuottavat päänvaivaa. Kenen kädessä mikäkin on, miten äänet ja valot synkkaavat esineisiin ja liikkeisiin. Kuullaan, että oikeita perunoita saadaan harjoituksiin iltapäivällä. Ohjaaja puuttuu välillä toimintaan, välillä näyttelijät esittävät toimintaan muutosajatuksia. Missä kenenkin pitäisi seistä, mihin kulkea ja liikkua. Kokeillaan eri tavalla, ja taas uudestaan. Lavasteiden puuttuminen kangertaa. Harjoitellaan siitä huolimatta.

Upeaa yhteistyötä. Jossakin vaiheessa tämä toimii sitä paitsi neuvottelematta!

Kyllä ei tarvinnut pitkästyä harjoituksia seuratessa! Mielensäpahoittajan ajattelu huvittaa taas. Käsikirjoittaja-ohjaaja Jukka Heinänen on tehnyt hyvää jälkeä Tuomas Kyrön tekstin pohjalta, ja Hannu Pelkonen jatkaa Suomen parhaana mielensäpahoittajana rinnallaan kaikkensa antava miniä, Elina Korhonen. Mielensäpahoittajan miniästä kaikki tunnistavat varmasti itsensä ja vielä kirkkaammin sen toisen sukupolven.

Musteklubi Oulussa 10.1.2014

Oululaisen kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n isännöimä vuoden ensimmäinen Musteklubi pidettiin perjantaina 10. tammikuuta Nuclear Nightclubissa. Olin mukana - erityisesti siitä syystä, että Vartiaisen Jere oli tapahtumassa esittämässä runoja esikoiskokoelmastaan Kirjoitin tämän kärpäspaperille eikä se tarkoita paljon mitään. Illassa oli kyllä muitakin herkkuja tarjolla, sillä illan musiikista vastasi Kauko Röyhkä, ja muita kirjailijavieraita olivat Heli Slunga ja esikoisteoksensa Marras julkkareita viettänyt Sami Lopakka.

Tilaisuus pääsi yleisöryntäyksestä johtuen starttaamaan myöhässä käyntiin, mutta mitäpä siitä. Tunnelma oli hyvä, ja ohjelman alkua odotellessani minulla oli loistava tilaisuus jutustella Jeren kanssa ensimmäistä kertaa kasvotusten hänen kokoelmastaan ja kirjoittamisesta. Olihan ilo tavata!

Musteklubin avasi Kauko Röyhkä soolokeilallaan. Hän kertoi esittävänsä akustisesti herkkiä kappaleitaan, sillä illan päätteeksi pääsisimme rokkaamaan. Kuulimme ainakin Lauran, Pahan maan ja Talon meren rannalla.

Kitara ja mies.

Kirjailijoina paikalle saapuneista vieraista ensimmäisenä esiintyi Sami Lopakka. Nuclearin äänentoisto ja yleisön vellonta oli sen verran ristiriidassa keskenään, että meidän pöytäämme oli haastattelusta hankala saada selvää, ikävä kyllä. Lopakan Marras on kuitenkin jokseenkin puolifiktiivinen teos, joka nojaa Sentenced-orkesterissa soittaneen kirjoittajan omiin kokemuksiin. Vasta julkaistusta kirjasta on ehtinyt kirjoittaa jo ainakin Taika Kirjasfäärissä. Marraksen on lukenut myös Minna, jonka terveiset vein kirjailijalle henkilökohtaisesti perille: Minna tykkäsi erityisesti Marraksen huumorista. Kirjailija oli palautteesta otettu.

Sami Lopakka kertoo esikoisestaan Marras.

Lopakan jälkeen Heli Slunga esitti runojaan yhdessä Kaaoskoneiston Eeva-Maria Kauniskankaan kanssa. Esitykset olivat tuttuja Karamellipaperihame -performanssista. Slunga on aina ihanan reipas ja rohkea lavalla! Pidin.

Lopulta Jere sai vuoron ja esitti hienosti tuotantoaan, vaikka yleisö ei ehkä enää ollut skarpeimmillaan. Olen sitä mieltä, että runo herää eloon lausuttuna, ja niin kävi nytkin. Erityisesti kirjoittajansa esittämänä säkeet saavat ilmaa ja uutta merkitystä sisäänsä. Tunnelmia voi lukea myös Jeren blogista Words like turds.

Jere Vartiainen otti upeasti lavan haltuunsa. 

Illan päätteeksi alussa annettu musiikkilupaus lunastettiin, ja yleisö, minä eturivissä muiden mukana, pääsi rokkaamaan Kauko Röyhkän ja oululaisen Maurice Whitle Sports (France) -kokoonpanon johdolla. Monia klassikkoja kuultiin, kuten Paska kaupunki, Kävelen, Kanerva ja Ihmisen paras ystävä. Ja meillä oli hauskaa! Hieno ilta.

Loppuillan tunnelmaa. Bassossa Huutomerkki ry:n tuottaja Kari Miettunen.

Pauliina Rauhala ja Taivaslaulu Oulun kaupunginkirjastossa

Torstai-iltana 21.11. Oulun kaupunginkirjaston Pakkalan sali oli täynnä, kun esikoiskirjailija Pauliina Rauhala oli saapunut kertomaan upeasta teoksestaan Taivaslaulu. Minä olin tietysti myös mukana. Rauhalaa haastatteli kirjastotoimen apulaisjohtaja Maija Saraste.

Aluksi Rauhala kertoi kirjoittamisestaan, mikä olikin toiselle kirjoittavalle mielenkiintoista kuultavaa. Taivaslaulun kustantaja Gummerus oli kahden päivän jälkeen käsikirjoituksen lähettämisestä ottanut kirjailijaan yhteyttä kustannussopimuksen toivossa, mutta kaksi muuta isoa kustannustaloa oli hylännyt käsiksen. Voi heitä! 

Taivaslauluhan on ollut suurmenestys. Ajatus kirjasta Rauhalalla syntyi jo yli viisi vuotta sitten, josta kului vielä pari vuotta, ennen kuin hän ryhtyi työstämään ajatusta käsikirjoitukseksi. Kirjoittamisen mahdollisti perheen muutto entiselle kotiseudulle Ouluun ja Rauhalan jääminen perheen yhteisellä sopimuksella pois työelämästä. Teemoista Rauhalalla oli jo alun perin valmiina naisen väsyminen ja siihen solmittu rakkaus.

Kirjoittamistyö vei aikaa noin kaksi vuotta. Valmiina oli alku, keskikohta ja loppu, jonka jälkeen Rauhala halusi palautetta ja lähestyi menestyksekkäästi kustantajaansa. Gummeruksen kanssa teos työstettiin rauhassa ja huolella loppuun, Rauhalan mukaan vanhanajan hyvässä kustannusyhteistyössä, kunnes Taivaslaulu julkaistiin syksyllä. Siitä lähtien kirjailijaa on viety.

Taivaslaulusta puhuttiin tilaisuudessa paljon, ja Rauhala luki teoksestaan katkelmia. Kiinnostavaa oli se, että Maija Saraste vertasi Taivaslaulua Virginia Woolfin Omaan huoneeseen. Rauhalan mukaan hän ei ole Omaa huonetta teokseensa kirjoittanut, mutta minusta Sarasteen vertaus oli todella osuva. Toinen kiinnostava seikka Taivaslaulusta paljastui, kun Rauhala kertoi mieslukijoiden pitävän kirjan päähenkilönä Aleksia. Kenties luonnollista, mutta yllättävää!

Tilaisuuden liikuttavin hetki oli se, kun senioripuolelle kääntyvä mieshenkilö antoi Pauliina Rauhalalle lukijapalautetta. Hän kertoi vuodattaneensa kyyneliä lukiessaan Viljan ja Aleksin tarinaa. Kyyneleet taisivat olla koko täyden salin kuulijoiden silmissäkin, sillä niin koskettava ja herkistävä tilanne oli.

Sain Rauhalalta tilaisuuden lopuksi omakätiset terveiset, jotka tekin näette alla. <3

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia. WSOY. 1983. (Sivuja 82.)

Omasta hyllystäni löytyi pieni kirjaston poistomyynnistä ostettu aarre. Oli joulukuun 30. päivä ja lukuhaaste Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 oli loppumaisillaan. Haasteessa oli ideana lukea itselle uusia suomalaisia kirjailijoita, ja kyllä, Krohn on ihme kyllä sellainen. Tunnen hänen yksittäisiä novelleitaan, mutta yhtään koko teosta en ole aiemmin lukenut. - Minä hullu, sillä Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia teki heti ensisivulta lähtien minuun vahvan vaikutuksen. Pieni mukaansa imaiseva kirja kului nopeasti loppuun, ja sain haasteenkin suoritetuksi. Ja millä kirjalla - se oli vuoden loppuhuipennus!

Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia kuvaa ihmiselämää ja sen polkuja. Meitä on täällä monta, joilla kaikilla on oma elämä elettävänään. Donna Quijote on joukossamme jonkinlainen oraakkeli, jonka luona ihmiset käyvät pulmissaan, viluissaan. Kokoelman päähenkilö on saanut nimikkonovellinsakin, jossa hänet esitellään lukijalle. Novellista toiseen Donna Quijote on joko mukana yhtenä henkilönä tai hän on taustahahmona. Kokoelma kertoo ihmisistä, oivalluksista, valinnoista, onnesta ja omasta polusta. Novellit kertovat elämän raskaudesta ja ihmisen yksinäisyydestä, mutta toisaalta myös yhteydestämme muihin. Krohnin tyyli on ihailtavaa: hän sanoo kaiken tarvittavan, mutta ei yhtään liikaa. Lukija rakentaa maailman itse. Minä sain ohueen kirjaan lukuisia hiirenkorvia, joihin taatusti palaan vielä.

Hän kopautti porrasta kengällään. - Ja missä joku seisoo, siinä ei voi seistä kukaan toinen. (Novellista Oljenkorsi, s. 17.)

Tähtiä: 5/5.

Donna Quijotesta ovat lukeneet myös

• Suketus, joka häikäistyi http://suketus.blogspot.fi/2013/08/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html,
• Satu, jolla eivät sanat riittäneet kuvaamaan teoksen nerokkuutta http://satunluetut.blogspot.fi/2011/06/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html, ja
• Tessa, joka ihaili Krohnin tyyliä http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi/2011/03/leena-krohn-donna-quijote-ja-muita.html.

Tapahtui vuonna 2013 - ja jatkoa seuraa

Räiskitään vielä vähän
uuden vuoden kunniaksi ja vanhan tappioksi
 - tällä tavalla kukaan ei häiriinny eikä tätä lakikaan kiellä!

Taakse jäänyt vuosi 2013 on ollut toisaalta valoisa ja upea, toisaalta synkkä ja kurja. Olen lukenut muutaman todella vaikuttavan kirjan, joitakin kehnompia. Oma kirjoittamiseni oli vielä keväällä myötätuulessa, mutta sen jälkeen on kangertanut pahasti. Kesällä pidin blogitaukoakin, mikä teki terää. Yksi koko blogihistorian ilahduttavimpia blogiseikkailuita on syksyllä alkanut yhteistyö Oulun kaupunginteatterin kanssa! Syksyn lopuksi kuitenkin Googlen palvelut tuhosivat kuvalinkkini blogistani, mikä harmittaa vieläkin. Näppärää konstia kuvien palauttamiseen en ole vielä valitettavasti löytänyt. Blogin ulkopuolinenkin elämä kulkee vuoristorataa, mutta siitä pitää olla kiitollinen.

Kaiken tämän jälkeen on hienoa huomata, että blogistaniassa voi elää ja hengittää monella tavalla. Elämä jatkuu uutena vuonnakin. Kirjapostauksia on tulossa hetimiten Leena Krohnin Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia -novellikokoelmasta, pikapuoliin toivottavasti myös maahanmuuttaja-asiaa Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin -ajankuvasta ja lukukokemuksia myös uusimmasta Finlandia-voittajasta, Riikka Pelon Jokapäiväisestä elämästämme. Teatterin tekemistä seuraan kiinnostuneena edelleen ja kirjoitan katselukokemuksistani. 

Ensi vuonna en lähde mukaan lukuhaasteisiin, vaikka ne kovin mukavia ovatkin. Saan niistä stressiä, ja se ei ole lukemisen tavoitteeni! Vuonna 2013 sain suoritettua Lukudiplomin ja kokoon 13 uutta suomalaista kirjailijatuttavuutta. Kirjavuoren valloitus jäi tekemättä, mikä harmittaa, mutta pidän ajatusta mielessä tänä vuonna ja luen kirjoja enemmän myös omasta hyllystä.

Tässä vielä vuoden 2013 luetuista parhaimmat tärpit ja teatterisuositukset:

Aivan ehdoton: Pauliina Rauhalan Taivaslaulu!
Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet vaikuttaa varmasti.
Taija Tuomisen Tiikerihai ja syksyn uutuus Minusta tulee kirjailija - molemmat loistavia.

Lastenkirjoista ykköseksi näyttää nousseen Jukka Laukkasen Aaveilua, joka onkin huippukirja sekä lapsille että aikuisille.

Teatteriin Oulussa kannattaa ehdottomasti tulla vaikka kauempaakin katsomaan Housut pois -musikaali. Kohta ensi-iltansa saa myös ooppera Tuntematon sotilas, joka vaikuttaa katsojansa mitä todennäköisimmin, ja siitä tulee tietysti myös blogiin tunnelmia heti tuoreeltaan. Mielensäpahoittajan viimeisiä näytöksiä viedään, joten se on nyt alkuvuoden tärppi, jos et aiemmin ole ehtinyt käydä kuuntelemassa ukkojäärän turinoita! Esitysajat voi tarkistaa täältä: http://teatteri.ouka.fi/ohjelmisto/nyt-ohjelmistossa.

Oikien ihanaa kirjaisaa ja monella tavalla kulturellia alkanutta vuotta 2014 kaikille! Tulkoon haaveenne toteen.