Davis Walliams: Herra Lemu

Davis Walliams: Herra Lemu. (Mr Stink. 2009. Suom. Jaana Kapari-Jatta.) Kuv. Quentin Blake. Tammi. 2014.

Herra Lemu on kerta kaikkiaan hyväntuulen lastenkirja. Toivoin kirjaa lukiessani koko ajan, että minulla olisi sydämeltään sellainen ystävä, kuin Herra Lemu on - ja minullahan on teitä useita!

Herra Lemu on kulkuri, joka ilmestyy kaupungin penkille - lemuamaan. Ukko saa olla rauhassa, sillä kukaan ei tahdo varsinaisesti lähestyä häntä. Joku saattaa heittää almun tai kaksi, mutta kiiruhtaa nopeasti ohitse, sillä Herra Lemu löyhkää niin, että haju saa silmätkin vuotamaan vettä. Lisäksi Herra Lemu on monin tavoin epäsiisti, mutta jos jotakin hänen edukseen voidaan katsoa, on todettava, ettei hän häiritse ketään, paitsi tietysti lemuamalla.

Chloe taas on koulutyttö. Hän rakastaa tarinoita ja vetäytyy omiin oloihinsa. Kotiväki pitää häntä kakkosluokan kansalaisena, ja koulussa kaverit kiusaavat. Chloella on ehkä tästäkin syystä omanlaisensa arvomaailma. Siihen ei kuulu esimerkiksi rutiinijoulun ihannointi, pitkien perheillallisten glorifiointi eikä pakkohymyily tällaisina päivinä, kun tavan vuoksi pitäisi olla hyvällä tuulella. Kenties juuri siksi Chloe rohkaistuu eräänä päivänä ja alkaa jutella Herra Lemun kanssa uhmaten erityisesti äitinsä varoituksia ja normeja sekä kammottavaa hajua, joka saa Chloenkin voimaan pahoin.

Tästä alkaa Chloen ja Herra Lemun ystävyys, joka perustuu sydänten herkkyyteen ja viisauteen, ei ulkonaisiin piirteisiin tai teennäisiin tottumuksiin ja pinttyneisiin tapoihin. Herra Lemun ilmestyminen Chloen elämään saa tytön kasvamaan ja rohkaistumaan. Samalla kulissit saavat kyytiä niin koulussa kuin kaupungillakin, kotona ja kunnallispolitiikassa. Herra Lemu kertoo siitä, miten ihmiset parhaimmillaan nostavat toisiaan ylöspäin sen sijaan, että tallaisivat toisiaan alleen.

Herra Lemu on hilpeän hauska lukukokemus. Kirjan kieli on rikasta, ja Jaana Kapari-Jatan suomennos on jälleen oivallinen.

Kirja sopii erinomaisesti lapsien ja varhaisnuorten lukemistoon, mutta se on riemukas lukukokemus aikuisellekin. Kuvitus on mukavasti vuoropuhelussa tekstin kanssa, se on rouhealla kynänjäljellä toteutettu ja mustavalkoisena painettu, ja se sopivasti keventää kirjan lukemista ja suosii erityisesti pienimpiä lukijoita. Kuvituksessa on myös mukavia oivalluksia, samoin kuin paikoin tekstin asettelussa kirjan sivuille.

Kuvan ja tekstin vuoropuhelua ja
jännittävää ja leikkisää metatekstuaalisuutta.

Tähtiä: 4/5

Herra Lemun ovat tavanneet myös ainakin
Katja Lumiomenassa
Hemuli
Lukutoukka

Kirja tuli minun luettavakseni kustantamon ennakkokappaleena pyytämättä, mistä kiitän! Tämä oli suloinen lukukokemus!

Graeme Simsion: Vaimotesti

Graeme Simsion: Vaimotesti. (The Rosie Project. 2013. Suom. Inka Parpola.) Otava. 2013.


Vaimotesti kertoo Aspergerin oireyhtymästä ja sen vuoksi sosiaalisesta taitamattomuudesta kärsivästä Don Tillmanista, joka on päättänyt löytää itselleen vaimon. Hän tekee tehtäväänsä varten aspergermäisesti systemaattisen testin, jolla on tarkoitus seuloa naisista treffeille vain parhaat ehdokkaat. Tielle sattuu Rosie, joka on kaikkea muuta kuin testin mukaan soveltuva, mutta kun kahden ihmisen suhde kehittyy pidemmälle yhtäkkiä testillä ei tunnu olevankaan enää mitään merkitystä. Minkälainen puoliso onkaan niin sanottu unelmapuoliso, sitä voimme kysyä itseltämme vaikkapa tämän kirjan kera!

Samaan aikaan Don alkaa selvittää Rosien isämysteeriä. Rosie on aikuinen nainen, joka ei tunne biologista isäänsä. Salaisuus on kaikkien tietojen mukaan kulkenut hautaan Rosien äidin kanssa yhtä matkaa. DNA-testit saattavat selvittää, keneen Rosien äidillä oli irtosuhde, josta Rosie sai alkunsa. Mutkia on matkaan kuitenkin luvassa.

Vaimotesti on hauska ja sosiaalisten tilanteiden noloudella leikittelevä kirja. Don Asperger-tyyppinä saa aikaiseksi monenlaista ympäristössään. Toisaalta kirja on jännittävä matka kaikkeen järjellisesti suhtautuvan pääkopan sisälle. Jos tekisimme kaikki vain puhtaalla järjellä päätöksiä, millainen maailmamme olisi? Sinänsä mainitsemisen arvoista lienee sekin, että Donin suhtautumisesta elämään tuli usein mieleen nykyajan menestys-coachien puheet siitä, että kun vain tekee tietyt asiat rutiininomaisesti päivittäin, kuten Don, menestys on taattu. Kenties menestystä ropisee, mutta onko ihminen sillä tavalla onnellinen?

Graemen Simsionin kynä on sujuva, samoin Inka Parpolan suomennos on onnistunut. Kirjaa on ilo ja helppo lukea.

Suosittelen tätä kaikille kepeää ja iloista kaipaaville, joita ei kammoksuta ripaus romantiikkaakaan. Mikään suuri rakkaustarina tämä ei ole - mikä oli minulle oikeastaan jopa yllätys - vaan ennemminkin jonkinsortin salapoliisiromaani. Vaimotesti on suosittu maailmalla. Lukijansa se löytää takuulla myös Suomesta.

Tähtiä: 3/5

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia. WSOY. 2006.


Vaikea, tosi kirja. Niin totta. Riistävän ristiriitainen ja raaka. Sitä on Viikkoja, kuukausia, joka kertoo kirjailija-ohjaaja Reko Lundánin sairastumisesta aivosyöpään ja kamppailusta sen kanssa. Se kertoo siitä, kun toivo hiippuu ja kun lohtua ei enää ole. On vain sopeuduttava. Kirjassa puhuu kaksi ääntä, Akin (Rekon) ja Minnan (Tinan). Kuinka he sairauden kokevat, ja heidän kauttaan kuvataan myös, kuinka suhtautuvat lapset ja muut läheiset.

Kirjan vahvuus on sen peittelemättömyys. Viikkoja, kuukausia kertoo sen, mitä todennäköisesti monen vakavasti kuolemansairaan ihmisen ajatuksissa liikkuu, miten sairaus murtaa, ja miten suhtautuu väsyvä, läheisin ihminen, kun elämä muuttuu painajaiseksi. Kirja pysäyttää miettimään, mitä elämä oikein on ja mikä siinä on lopulta tärkeää. On tärkeää olla tarvittu, rakastettu ja oikea ihminen sairaudenkin takana.

Kirja kuvaa epäilyksiä, järjen ääntä, järjettömyyttä ja epäuskoa:

Viikkoja, kuukausia... Mistä se lääkäri tietää? Se näkee magneettikuvan ja osaa laskea todennäköisyyksiä. Mutta minulla on projekti kesken. Enkä tarkoita nyt mitään kirjaa. Minun projektini on kaksi alaikäistä lasta! Kun sairastuin, ajattelin, että viisi vuotta on minimi. Silloin Kerttu olisi edes kymmenen ja Saara viisitoista. (s. 9)

Kirja kuvaa läheismmän omaa uupumusta, kun ei enää jaksaisi olla:

Äiti soitti kesken aamupalan, kutsui meitä kylään. Se kertoi ostaneensa uuden sohvakaluston. Valehtelin, että minulla oli työvuoro. En halunnut tavata ketään. Sosiaalisen elämän tarpeeni tyydyttyi tervehtimällä kaupan kassaa, bussikuskia, naapuria. Siinä oli se sananvaihto, joka oli minusta siedettävää. Puhelu hyvältä ystävältä sai minut uuvuksiin. En pystynyt vastaanottamaan läheisten myötätuntoisia ja rohkaisevia lauseita. En halunnut mennä ystävien tupaantuliaisiin, enkä varsinkaan katsomaan työkaverin vauvaa, joka oli tuoreen äidin mielestä ihanan helppo, nukkui yöt ja jokelteli suloisesti. Onni näytti koskettavan kaikkia muita paitsi minua. (s. 50)

Kirja kuvaa sitä, kun hoitoa pitäisi jaksaa, kun järki ja kohtuus sanovat muuta:

Lääkäri kävi kokeellisen sädehoidon mahdollisia sivuvaikutuslistaa läpi. Siihen oli kirjattu kaikki ihottumasta kouristuskohtausten kautta ennenaikaiseen kuolemaan. Minä allekirjoitin jokaisen paperin. Hyväksyin kaikki mahdolliset seuraukset. Kouristuskohtaukset? Kyllä. Ihottuma? Takuulla. En edes ajatellut, mitä kaikkia sairauksia ja vaivoja olin valmis kestämään. Mikä tahansa sairaus olisi tätä helpompi, lievitys kuolemantuomiosta. Tein kauppaa kuoleman kanssa, tämä oli Faustin sopimus. (s. 96)

Kirja kuvaa myös sitä, kun sairaudesta hetkeksi irti päästäminen on kipeä lohtu:

(--) Olin luvannut tytöille, että lähdetään retkelle suon yli järven rantaan. (--)
Huomasin etsiväni itselleni perusteluja, miksi en voinut ottaa Akia mukaan tänne. Mielessäni kyti koko ajan pieni itsesyytös, olinhan jättänyt sen vastoin tahtoaan yksin kaupunkiin. Aki vetosi, että tämä saattoi olla sen viimeinen kesä. Minun olisi pitänyt jaksaa enemmän, antaa sen tulla mukaan. Mutta miten voi samaan aikaan uhrautua ja yrittää elää omaakin elämäänsä? Aki oli aina korostanut, että piti olla rehellinen itselleen. Nyt se todellisuus, jossa minä elin, ei kelvannut sille. (s. 134 - 135)

Viikkoja, kuukausia on koskettava ja rehellinen kuvaus viimeisistä ajoista, luopumisesta ja kuoleman kohtaamisesta. On perin juurin ihmeellistä, että elämä kuitenkin jatkuu ja lopulta kantaa.

Tähtiä: 4/5

Teosta on luettu paljon myös muualla, esimerkiksi Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogissa ja Maija Kirjojen keskellä -blogissa ovat kirjoittaneet Lundánien tarinasta.

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin. (Kalla det vad fan ni vill. 2005. Suom. Leena Peltomaa.) Otava. 2007.

Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin on stereotypioilla leikittelevä ja niitä tuulettava teos maahanmuuttajista Ruotsissa. Tarina voisi kertoa ihan yhtä hyvin Suomesta. Mitä kaikkea sattuu ja tapahtuu monikulttuurisessa yhteisössä, siitä kertoo Mistään kotoisin.

Kirjan päähenkilö on Bahar, iranilaistaustaisen maahanmuuttajaperheen aikuisuuden kynnyksellä oleva tytär, joka tuntuu vähät välittävän siitä, mistä hän on kotoisin. Teos kertoo myös Baharin perheestä, koulusta, ystävistä ja läheisistä. Joukkoon mahtuu monenlaista tallaajaa ja mielipidettä. Ristiriidoilta, ennakko-olettamuksilta ja suorituspaineilta ei voida välttyä etenkään, kun Baharin poikaystävä Markus on ruotsalainen, ja perheet päättävät - tai ainakin joku päättää - ystävystyä keskenään.

Luin Mistään kotoisin kiinnostavana matkana monikulttuuriseen maahanmuuttaja-arkeen. Noin puolivälissä sain kuitenkin hauskasti näpäytyksen, kun teoksessa kuvataan Markuksen äitiä:

Pernilla oli niitä, jotka lukivat "murteellisella ruotsilla", "uusruotsilla", "maahanmuuttajaruotsilla", ja erilaisilla "lähiöruotseilla" kirjoitettuja kirjoja, jotta ymmärtäisivät oikeasti ja pystyisivät asettumaan niiden raukkaparkojen asemaan. (--) (s. 204.)

No, maahanmuuttajan asemaan asettuminen ei aivan ole ollut tavoitteeni, mutta hauskalla tavalla näkökulmani asettui tuossa kohdin kirjaa uuteen valoon!

Mistään kotoisin -teoksen jännite ja huumori syntyy kulttuurien kohtaamisista ja erilaisista näkökulmista. Näkökulmia on lopulta niin paljon, että henkilökavalkadi alkaa vuotaa yli. Minun oli hankala pysyä mukana, kuka on teoksessa kuka, ja mistä uudet hahmot aina tilanteisiin tupsahtelivat. Ehkä kuitenkin kirjan ajatus ihmisestä pelkkänä ihmisenä ilman liikoja määrittelyjä korostuu tässä väenpaljoudessa. Onko sillä lopulta väliäkään, keitä olemme ja mistä tulemme? Henkilömäärän runsaus tekee kuitenkin lukemisesta hieman työlään ja jopa puisevan jossakin vaiheessa. Erityisesti minulle kävi niin, koska kirja on ottanut muutenkin paljon aikaa. Olen kahlannut tätä pitkään, jo syksystä saakka!

Marjaneh Bakhtiari on itse Ruotsin maahanmuuttajia. Hän jos kuka tietää, miten määrittelyt ja odotukset voivat kahlita. Bahar selvittää asiaa tv-haastattelussa, jonka aihe on maahanmuuttajanuorten kulttuurinen kaksoisidentiteetti.

"Olet kasvanut Ruotsissa ja aloittanut koulunkäynnin täällä. mitä sinä ajattelet Ruotsista?" 

"Kai se on ihan okei." 

"Okei. Pidätkö itseäsi ruotsalaisena?" 

"Mitä välii sillä on?" 

"Anteeksi?" 

"Mitä välii sillä on minä mä pidän itseäni?" 

"Mutta hyvänen aika, totta kai sillä on väliä, kuka sinä koet olevasi." Selvä varoitussignaali. Tyttöparka. Ulkopuolisuus oli jättänyt häneen jälkensä. Hän oli kadottanut uskonsa yhteiskuntaan. 

"Mun mielestä sillä ei ole mitään väliä. Jos sä olisit pitänyt mua ruotsalaisena, sä et edes tekis tätä ohjelmaa. Vai mitä?" 

(--) 

"Mitä nimitystä sinä itse sitten haluaisit käyttää itsestäsi?" 

Kun Bahar oli miettinyt vastaustaan TV-ajassa liian pitkään, toimittaja yritti auttaa hänet oikeille raiteille. 

"Uusruotsalainen. Mitä sanot siitä käsitteestä?" 

"Uus? Justhan sä ite laskit että mä oon asunut täällä neljätoista vuotta!" 

"Okei. Entä maailmankansalainen?" 

"Mun mielestä se kuulostaa naurettavalta. Maailmankansalainen. Mulle se on sama kuin ei olis yhtään mitään." 

(--) 

"Okei. Voisiko siinä tapauksessa sanoa, että sinulla on kaksoisiden... kulttuurinen kaksoisidentiteetti?" 

"Sori vaan, mutta kun sä sanot sen se kuulostaa siltä kun mulla olis syöpä tai jotakin. Jotain mihin mä oon sairastunu."  

(s. 291 - 293)

Mistään kotoisin sopii mainiosti ravisuttelemaan käsityksiä maahanmuuttajista ja alkuperäisväestöstä todennäköisesti molempien näkökulmasta. Parhaimmillaan kirja paljastaa monia luutuneita käsityksiä yhtä lailla kuin huvittaa tutuilla ilmiöillä elävästä elämästä. Maahanmuuttajuuden, ennakkoluulojen ja ristiriitojen teemoista kiinnostuneille kirja on varmasti nappivalinta!

Tähtiä: 3/5

Blogistanian Finlandia ja Tieto - minun ehdokkaani

Annan ääneni Blogistanian Finlandia -äänestyksessä vain yhdelle kotimaiselle kirjalle tänä vuonna.

Se on Pauliina Rauhalan Taivaslaulu.

Taivaslaulu teki minuun valtavan vaikutuksen. Se kertoo tärkeistä asioista ja sillä on vahva viesti. Se tuo esiin vaiettuja asioita kauniisti ilmaistuna.

Oma Taivaslaulu-kappaleeni on myös ollut koko ajan lainassa kollegoillani ja ystävilläni siitä saakka, kun sain itse kirjan luettua syksyllä. Kukaan ei ole moittinut, vaan päinvastoin ihastuneita on paljon.

Taivaslaulu on pisteensä tässä äänestyksessä todellakin ansainnut.

Blogistanian-finlandian tulokset julkaistaan tiistaina 28. tammikuuta Kirjavinkeissä:
http://www.kirjavinkit.fi/uutiset/blogistanian-finlandia-2013-voittajat/


Blogistanian Tieto-äänestyksessä minulla on niin ikään yksi ehdokas:

Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija.

Teos on kirjoittajansa ääninen, siinä on sellaista tietoa kirjoittajille ja kirjailijoiksi haluaville, joka muualta puuttuu, ja se on valtavan innostava. Useimpien tietokirjojen tulisi olla vastavanlaisia.

Tieto-tunnustuksen tulokset julkaistaan Luetut, lukemattomat -blogissa tiistaina 28. tammikuuta:

http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/ 

Sunnuntaipaljastelua haastevastausten myötä

Loistavasta Kannesta kanteen -blogista Kaisa haastoi minut vastailemaan laatimiinsa kysymyksiin. Kiitos, Kaisa <3! 

Pidän blogeissa kiertävistä haasteista. Ne antavat mukavasti ydinsisällöstä vähän poikkeavaa sisältöä työstettäväksi, ja poikkeuksetta nämä ovat hauskoja kaiken kaikkiaan. Haasteen henkeen kuuluu, että keksin itse uudet kysymykset ja heitän ne eteenpäin muihin blogeihin.

Vastaan ensin Kaisan kysymyksiin:

1. Minkä kirjan ostit viimeksi lahjaksi?

Lastenkirjoja joululahjaksi. Peppiä isommille ja kuvakirjoja pienimmille. Yleensä ostan työ- ym:ilta matkoilta omille lapsilleni myös kirjoja tuliaisiksi. Viimeksi ostin satukirjan, jossa on koottuna erilaisia eläinaiheisia tarinoita. Siitä on riittänyt iloa pitkäksi aikaa.

2. Minne suuntaat yleensä ensimmäisenä kirjastossa?

Palautusluukulle painavan kassin kanssa :-). Sitten katselen juuri palautettuja ja seuraavaksi yleensä haen etsimäni teokset tietokoneelta.

3. Jos sinun pitäisi nyt valita luettavaksesi kirja epämukavuusalueeltasi, minkä valitsisit?

Hugh Howeyn Siilon. Minulla on ollut scifi- ja dystopiakauteni, ja nykyään en jotenkin jaksa lajityyppiä. MUTTA tiedän, että ko. genressä on paljon hienoja teoksia, joita kannattaisi ehdottomasti lukea. Toinen samanmopinen on varmasti Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Siilo on vain kaksinkertainen epämukavuusalue, sillä luen jostakin kumman syystä mieluummin kotimaista kuin ulkomaista. 

4. Mistä kirjasta pidit ennen paljon muttet enää nykyään? Miksi?

Pöh. Ei kai tällaista ole! En lue kirjoja moneen kertaan, joten paha sanoa. Ehkä lähinnä saattaisivat olla juuri edellä mainitut scifi-teokset?

5. Jos joutuisit jonnekin kirjallisuuden rinnakkaismaailmoista, minne mieluiten menisit?

Narnia tuli nyt ensimmäisenä mieleen. Haluaisin kömpiä sinne juurikin konttaamalla kaapin kautta. Ehdottomasti.

 

6. Kuka Sormuksen ritareista olisit ja miksi?

En pysty vastaamaan. En ole lukenut Tarua sormusten herrasta. Hobitin olen lukenut, ja siitä jokseenkin pidinkin, mutta Sormus hyydytti alkumetreille. En ole myöskään nauttinut leffoista, joista olen nähnyt kai kaksi.

7. Ketä kirjallisuuden hahmoa pelkäät tai olet pelännyt?

Pelkään dekkareiden pahoja tyyppejä, jotka voisivat olla oikeasti olemassa. Siksi en (paljonkaan) lue dekkareita.

8. Mitä kirjaa lukiessa nauroit viimeksi ääneen?

David Walliamsin Herra Lemu.

9. Mitä tietokirjaa suosittelisit luettavaksi?

Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven Pimppini on valloillaan ja Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija.

10. Mikä kirja on saanut sinut matkustamaan, leipomaan, kokeilemaan uutta harrastusta tai innostamaan johonkin muuhun?

Moni kirja kannustaa lukemaan lisää samasta aiheesta tai samalta kirjoittajalta. Kuitenkin leipomaan on ainakin innostanut F. G. Haghenbeckin Pyhän lehden kirja, sillä Mommy Even omenapiirakka kuulosti niin namilta, että pakkohan sitä oli kokeilla. Eikä omenapiirakka koskaan petä. :-)

Sitten minun kymmenen kysymystäni - viisi kirjoihin liittyvää, viisi ihan jotain muuta - ja haastamani blogit:

1. Miksi luet?

2. (Ellet vastannut jo edellä, niin kerro vielä, että) Mitä odotat, kun aloitat uuden kirjan?

3. Mitä muuta kirjallista harrastat (esim. bookcrossing, kirjoittaminen...)?

4. Onko kirjoja, joista et kirjoita blogiin? Miksi?

5. Onko jokin sitaatti jostain kirjasta jäänyt elämään ajatuksiisi? Mikä?

6. Miltä näyttää vuotesi 2014?

7. Mitä ihanaa olet kuullut sanottavan itsestäsi?

8. Jos mitään rajoitteita (kuten raha tms.) ei olisi, millaisen illan haluaisit viettää parhaiden ystäviesi kanssa?

9. Linkitä yksi biisi, joka on jollakin tavalla koskettanut sinua. Jos haluat, voit selittää, miksi kappale on sinulle tärkeä.

10. Lempireseptisi?

Ja kysymyksiin toivon vastaavan (tämä on aina niin kamalan vaikeaa, kun haastaa voisi vaikka ketä!)

Amman Amman lukuhetkestä

Marin Kirjakko ruispellossa -blogista

S:n The Review Factorystä

Main Kirjasähkökäyrästä

Minnan Ja kaikkea muuta -blogista.

Jos kysymykset tuntuvat sinusta miellyttäviltä, toivon, että vaikket olekaan yllä nimetty, poimit haasteen tästä mukaasi! :-)

Kiitos kun olet!

Valkoinen Kirahvi ilahdutti minua Kiva kun olet täällä -tunnustuksella. Lämmin kiitos! Voisin antaa tunnustuksen myös takaisinpäin.

On kiva olla täällä.

Tunnustuksen kuva on herkkä ja kaunis. Se vie ajatukset kesään. Viime kesää en välitä muistella, mutta ensi kesä odotuttaa itseään. Toivon kauniita ilmoja ja sopivasti lämmintä. Hyvää mieltä valo tuo tullessaan.

Haluan jakaa tunnustuksen eteenpäin

• Villasukka kirjahyllyssä -blogiin. Villis on yksi pitkäikäisimmistä blogiystävistäni, johon olen kaiken lisäksi saanut ilon tutustua kasvotustenkin! Kerran olimme Tukholmassakin yhtä aikaa, mutta silloin emme vielä ymmärtäneet tervehtiä toisiamme :D.

• Susalle Järjellä ja tunteella -blogiin. Susa pitää esimerkillistä blogia ja kirjoittaa aina niin koskettavasti. Koen sitä paitsi Susaan jonkinlaista sielunsisaruutta muun muassa samanikäisten poikalasten vuoksi.

• Rooibosille Rooibos kirjoittaa -blogiin. Kirjoittamisen vimmaa ja vastusta. Rehellinen ja aktiivinen. Yksi huikeista löydöistä oman bloggaushistoriani ensiaskelilla.

• Ailille Aili-mummon arkea -blogiin. Aili on varmaan kaikkien kirjabloggareiden virallinen blogimummo. Ihastuttava!

Ja ja ja ja... Haluaisin jakaa tätä niin monelle, mutta viimeisenä mainitsen tällä kertaa

• Marian Sinisen linnan kirjastosta. Mekin olemme tavanneet kasvotusten vaikka asumme ihan eri puolilla Suomea. Maria nostaa esiin hienoja kirjoja niin aikuisille kuin lapsillekin ja innostaa.

Kiitos, KIITOS, että olette!

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus. (The boy on the wooden box. 2013. Suom. Annika Eräpuro.) Tammi. 2014.


Poika joka pelastui kertoo juutalaisen Leon Leysonin elämäntarinan kronologisesti alusta loppuun. Teos alkaa kirjoittajan juutalaisperheen ja sen olojen kuvailulla ennen toista maailmansotaa. Pääosan kirjasta kattaa sotakokemukset ghetossa, keskitysleirillä ja teollisuustyössä, joita kuvataan koululaispojan näkökulmasta. Lopussa kerrotaan hyvin pelkistettynä, mitä teoksen keskeisille henkilöille tapahtui sodan jälkeen, ja elämäkerralliseen tyyliin mukana on myös kuvia kirjoittajan elämän varrelta.

Leon Leysonin tarinan tekee kiinnostavaksi kaksi asiaa: toisen maailmansodan juutalaisvainot sekä takavuosina suureen suosioon nousseen Schindlerin lista -elokuvan juoni. Jokainen elokuvan nähnyt tietää, kuka oli Oskar Schindler ja mikä hänen roolinsa juutalaisvainojen ja toisen maailmansodan pyörteessä oli. Kaikki tietävät myös, kuinka tukalaa oli juutalaisilla 1940-luvun sotavuosina. Mikä Leon Leysonin osa tässä kokonaisuudessa on?

Poika joka pelastui -teosta voisi kutsua Anne Frankin päiväkirjojen veliteokseksi. Minusta se on kuitenkin vallan liikaa sanottu. Anne Frank kirjoittaa päiväkirjoissaan suoraan sydämestään tuntemuksiaan, ja näin hän piirtää eeteemme itsensä verevänä ja elävänä nuorena naisena. Sen sijaan Leon Leyson tyytyy kuvaamaan tapahtumia hyvin ulkokultaisesti passiivissa, ja huippuhetket hän ohittaa liian usein toteamalla, ettei "voi sanoin kuvata sitä hirvittävyyttä". Olisi kannattanut edes kokeilla löytää niitä sanoja, kirjoittamaan kun on ryhtynyt! Tällainen kieli jättää teoksen hyvin etäiseksi, ja voisinkin luonnehtia kirjaa helposti selostukseksi Leon Leysonin elämästä alusta loppuun.

Toki kirjasta sodan ja juutalaisvainojen kurjuuskin on ohuesti luettavissa. Kurjuus, ahdinko ja toivottomuus eivät tietenkään ole kirjojen itseisarvo, mutta jos vaino on kirjan aihe, sen tulisi näkyä. Leyson kuvaa muun muassa, miten juutalaisia nöyryytettiin täysin mielivaltaisesti:

Seisoimme pimeässä ja kylmässä tuntikausia; meidät laskettiin ja laskettiin uudelleen ja uudelleen, meitä solvattiin, uhkailtiin ja pahoinpideltiin umpimähkään, ja sitten meidät laskettiin vielä kerran ennen kuin työt viimein jaettiin. Työ oli sekä halpa-arvoista että vaarallista. Tavallisesti raahasin puutavaraa, kiviä ja hiekkaa uusien parakkien rakennustarpeiksi. Päivän päätteeksi saimme säälittävän annoksen vetistä soppaa. Sitten palasin parakkiin laverilleni parin tunnin levottomille unille, ennen kuin piina taas alkoi uudelleen seuraavana aamuna. (s. 123)

Myös nuoren pojan uhkarohkeus ja kenties naiiviuskin käy esiin muutamista tapauksista, joissa Leyson kertoo uhmanneensa kohtaloaan, onneksi kuitenkin positiivisin tuloksin. Lukijana kuitenkin jatkuvasti odotin kertomuksen alkavan toden teolla - luinkin kirjan parissa lyhyessä illassa ahmimalla - muitta koskaan se ei tarjonnut minulle täyttymystä, vaan tyytyi pysyttelemään loppuun saakka pintatasolla ja pitkälti passiivissa. Lopussa julkaistut Leon Leysonin muistolle osoitetut jälkeläisten puheenvuorot veivät lopullisesti maun koko kirjasta, olkoonkin kirjoittaja miten mahtava persoonallisuus ja loistava esimerkki selviytymisestä tahansa.

Siksi suureksi harmikseni ja isojen odotusten kanssa ajauduinkin ajattelemaan, että Poika joka pelastui ratsastaa Schindlerin nimellä ja toisaalta kurjilla sotakohtaloilla. Olen liikuttuneen iloinen Leon Leysonin, hänen perheensä ja kaikkien muidenkin sodasta selvinneiden puolesta, että heille kävi hyvin, toisin kuin monelle muulle kohtalotoverille. Tarinassa olisi ollut ainesta paljoon, mutta on kurja todeta, että tämä toteutus ei vakuuttanut. Teosta ei voi kiittää kirjallisista ansioista, mutta eräänlaisena selviytymistarinana sen voi ottaa. Kirjaa voisi sen tähden helppolukuisuutensa (ja pintatasonsakin) vuoksi suositella vaikkapa yläkoululaisille, jotka käsittelevät toisen maailmansodan aikaa ja ensimmäistä sotakirjaansa lukevalle sekä elämäntarinoihin ja muistelmiin auttamattomasti hurahtaneille tai hc-juutalaisvainofriikeille, joille koskaan maailmassa ei ole liikaa asiaa käsittelevää kirjallisuutta.

Tähtiä 2/5.

Kirja tuli minulle kustantajalta ennakkoon lukukappaleeksi - kiitos!
Teos julkaistaan Suomessa vainojen uhrien muistopäivänä 27.1.2014.

Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa

Kuva: Oulun kaupunginteatteri

- Miltä tuntuu tappaa ihminen?

- En tiedä, Olen tappanut vain vihollisia.

Tämä on niitä elämyksiä, jotka eivät päästä vähällä. Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa herättää valtavasti ajatuksia. Esityksen viesti on selvä: sota on mieletöntä, hirvittävää, eikä hyviä ja pahoja ole olemassa.

Olen siten varmasti keskivertosuomalainen, että oopperassa käyntini ovat laskettavissa yhden käden sormin. Kanssani esitystä seurasi unkarilainen opiskelijamies, joka on käynyt oopperassa lapsesta saakka. Hän soittaa myös itse useita instrumentteja, joten voisin sanoa saaneeni ilon seurata esitystä asiantuntijan kanssa.

Aika velikultia.

Yleistetään ja paljastetaan heti aluksi: pidimme esityksestä molemmat. Seuralaiseni on lukenut Tuntematon sotilas -romaanin, joten hän pystyi suomen kielen alkeiden ja lukukokemuksensa perusteella seuraamaan juonta vaivattomasti. Alkuperäistekstille ollaan varsin uskollisia, mutta näppituntumalta luulisin, että Väinö Linnan Sotaromaani on antanut aineksiaan myös oopperan sisältöön. Sotilaiden asenne ylintä sotajohtoa kohtaan sekä sukupuolimoraalin rappio olivat kärkkäitä. - Omasta Tuntemattoman lukukokemuksestani on jo liki 20 vuotta aikaa!

Oulu sinfonian esittämä musiikki tekee hyvää esitykselle. Se tukee tunnetiloja ja värittää tarinaa. Solistit (katso nimiluettelo Oulun kaupunginteatterin Tuntemattoman sotilaan sivulta) onnistuvat rooleissaan hyvin. Seuralaiseni musiikin tuntijana oli samaa mieltä. Oopperan sävellys on 1960-luvulta Tauno Pylkkäsen, kapelimestarina toimii 2014 Markus Lehtinen ja esityksen ohjauksesta vastaa nyt Lauri Maijala.

Aiemmin vain 1967 esitetty teos on rakennettu paitsi alkuperäistekstin myös taitavasti symboliikan varaan. Erittäin koskettava kohtaus on esimerkiksi se, kun vänrikki Kariluodon (Petrus Schroderus) lapsenusko ja naiivius joutuu koetukselle. Hänessä näyttämöllä konkreettisesti kuolee sisäinen lapsi (Veeti Reunanen/Lauri Vasama), joka seuraa haavoittuneena mukana esityksen loppuun saakka. Samoin hienosti on kuvattu Risto Tuorilan esittämä pataljoonan komentaja, nykypäivän sotaveteraani Sarastie, joka kulkee rollaattorinsa kanssa näyttämöllä päästä päähän. Puvustuksella (Sanna Levo) tapahtumia tuodaan kiinni tähän päivään: Luutnantti Lammiolla (Janne Raudaskoski) ja hänen lotallaan (Katri Rahko/Henna-Maria Riikola) on mukanaan perässä vedettävät, pyörälliset nykyajan matkalaukut. Sotilailla on selässään kätevästi rinkat makuualustoineen toisen maailmansodan aikaisten reppujen sijaan. Tuntematon sotilas voisi olla meidän aikaamme.

Esitys alleviivaa ajatusta, että yksilö on voimaton vallan ja sodan puristuksessa. Vaikka yksin olisi kunniakas ja rehti, sota riisuu hyvät ominaisuudet päältämme. Tätä korostaa muun muassa Tuntemattoman sotilaan yksi keskushahmoista, Vilho Koskela (Nicholas Söderlund). Koskela on oopperassa taustahahmo, sivustaseuraaja, oopperan kalpeanaama, joka ei pysty joukkoaan, liioin isänmaataan suojelemaan. Koskela toteuttaa apeasti vain sen, mikä tehtäväksi on annettu.

Rokka käyttää venäläistä naista.

Naisen rooli oopperan sodassa on vaitonainen, lähinnä viihdyttävä tai uhri. Rokka (Juha Pikkarainen) puolestaan rempseänä kannakselaisena täydennysmiehenä ottaa naisista kaiken irti vaikka väkivalloin. Sotilaana Rokka on urhea ja viileäpäinen, naisten kanssa onneton hyväksikäyttäjä. Tantereelta poistuessaan kertoo lähtevänsä kotiin laskemaan lapsensa.

Turhia uhreja, turhaa kärsimystä. Sitä on sota, ja sen kertoo meille Tuntematon sotilas -ooppera, joka tuo näyttämölle pelon, kauhun, kaaoksen, mielivaltaisuuden ja epäinhimillisyyden. Lavastus (Maija Tuorila) on synkkä. Esitykseen johdattavat puhuttelevat arkistokuvat sodasta. Viesti ei jää epäselväksi. Jos meillä on nyt rauha, samaa murheellista järjettömyyttä on muualla. Ihmisyys jää siinä tragediassa syrjään. Unkarilaisen seuralaiseni kanssa pääsimme syvällisiin keskusteluihin sodasta ja rauhasta sekä sodanjälkeisestä Euroopasta.

Tuntematon sotilas -ooppera Oulun kaupunginteatterissa esitetään vain kymmenen kertaa. Tämä ooppera on meille suomalaisille helposti lähestyttävä, sillä tarinan ja hahmot me tunnemme kaikki. Laulu on paljolti puhelaulua, joten repliikit kuljettavat juonta eteenpäin. Teos taipuu oopperaksi näköjään erittäin hyvin, jopa tällaisen aloittelijan mielestä.

Esitys on viritetty vahvaksi elämykseksi tilassa liikkuvine äänineen ja voimakkaine valotehosteineen. Varsinaista viihdyttävyyttä tästä ei kannata hakea, mutta kyllä sotilaiden sanailusta pilkahdus huumoroiakin löytyy. Järkytys, ahdistus ja suru jäävät kuitenkin vahvasta tulkinnasta päällimmäisenä mieleen. Taiteen yksi tehtävä on kantaa ihmiskunnan muistia mukana ajasta toiseen. Tuntematon sotilas -ooppera näyttää veriroiskeineen edessämme sitä, mitä rintamalla pian edesmenneet sukupolvet ovat kokeneet 1940-luvulla, ja mitä koetaan jossakin päin maailmaan tälläkin hetkellä.

Esityskalenteri löytyy täältä:
http://teatteri.ouka.fi/esityskalenteri

Lukekaa myös Hesarin yksi kirjoitus oopperasta, jossa Murtuneet mielet -teoksen kirjoittaja Ville Kivimäki kuvaa oopperaa "läpensä lohduttomaksi".

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kansi: Tuomo Parikka

Turkka Hautala: Kansalliskirja. Gummerus. 2012. (112 sivua)


Kansalliskirja lojui paikallisen ostoskeskuksen kirjakaupan ale-pöydällä. Kappale oli lähes huomaamattomasti nuhjaantunut. Otin sen empimättä käteeni ja pelastin kotiini.

Luin ensi-istumalta kokoelmasta puolet. Lopun luin kahdessa erässä, enkä ole pitkään aikaan nauranut kirjalle ääneen niin kuin nyt. Oikeastaan luulin, ettei kirjahuumori minuun pure, mutta tässä oli sellaista piilevää hilpeyttä, että hihittelin välillä vedet silmissä. Hautalan Kansalliskirja on paikka paikoin todella hilpeä, mutta välillä se myös koskettaa ja pysäyttää pohtimaan.

Kansalliskirja on novellikokoelma ihmiskuvia Suomesta. Teksteistä löytyy suomalainen jos toinenkin. Moni kansallisasia saa ihmisten rinnalla sijansa. Tällaisia ovat esimerkiksi mäkihyppy, viina, peräkammarinpojat, veikkaus ja lato.

Lisäpisteitä kirja saa siitä, että se nostaa maineikasta synnyinkuntaani Kempelettä komeasti maailmankartalle. Kempeleessä tapaamme mopopojat:

Suomalaisten mopopoikien syljeneritys on ilmiö, jota tutkimaan tulisi koota kansainvälinen ryhmä huipputiedemiehiä. On arvioitu, että yksi mopopoika kykenee tuottamaan pitkän ruokavälitunnin aikana jopa puoli litraa puhdasta sylkeä. (--)
Tähän mennessä kiinnostavimman tuotantokokeilun toteutti kesällä 2009 kempeleläinen harrastelijatiedemies Rauno Ronkainen. Ronkainen aitasi omistamansa maapalstan ja houkutteli tupakka- ja Ed-palkalla aitaukseensa kaikkiaan 197 Kempeleen ja lähialueiden mopopoikaa. (--) (s. 22 - 23)

Synkimmät tarinat jätettäköön teidän löydettäväksenne. Tässä maistiainen novellista Kuuletko valon Ikaros. Se kertoo kirjailijasta, jonka elämä näyttää apealta, vaikka menestystäkin tulee jonkin verran:

Syötin aamuin illoin nimeni hakukoneeseen. Välillä kirjoitin sen vähän väärin, jos jollekin olisi vaikka sattunut kömmähdys. Aloitin sukupolvet yhdistävän tiiliskiven vanhemman ja tyttären suhteen karikoista ja onnenjyvistä. Kirja ei valmistunut. Sen sijaan tein jatko-osan menestysteokselleni. Siinä päähenkilön puoliso sairastui alzheimeriin ja hänelläkin oli salattu menneisyys. Romaani myi 714 kappaletta.

Pidin kovasti. Lukekaa tekin! Suosittelen kirjaa novellien ystäville ja kaikille, jotka haluavat lukea henkilökuvia. Hautala kirjoittaa niin, että kuva piirtyy selkeästi, mutta hän ei selitä eikä maalaa liikaa. Vain tarpeeksi.

Tähtiä 4/5

Kansalliskirjan ovat lukeneet myös monet muut. Esimerkiksi Jenni ei löytänyt kirjasta mitään moitittavaa. Susa kuvaa Hautalan otetta yhtä aikaa tarkkanäköiseksi ja lohduttavan helläksi. Sanna taas kertoo kirjan huonoksi puoleksi sen, että se on liian ohut. Zephyr sanoo Kansalliskirjan novelleja pieniksi Suomi-kuviksi. Kurkatkaa tarkemmin mielipiteet blogeista!