Kirjoittaja ja blogi tässä, huomenta!

Olen jo pitkään aikonut julkaista lyhyen esittelyn itsestäni. Inspiraation sain alun perin Sinisen linnan kirjastosta, kun Maria kertoi itsestään. Blogini täytti Kalevalan päivänä yhden vuoden, ja tuolloin lupasin synttärikarkeloiden tuoksinnassa kirjoittaa viimein tämän teskstin. Hulinaa on jatkunut, olemme reilun kuukauden siirtyneet lähemmäksi kesää, ja tässä se nyt tulee.

Simon Howden / freedigitalphotos.net

Rakastan lukemista ja kirjoittamista, olen opiskellut kielestä ja kirjallisuudesta loppututkinnon, mutta en tee mitään näistä päätyökseni. Tämä blogi on harrastukseni, joka haukkaa ison palan omasta ajastani.

Opettelen kirjoittamista tekemällä omaa romaanikäsikirjoitusta, jonka on määrä valmistua keväällä 2012 ensimmäiseen raakaversioonsa. Käsikirjoitus on realistista, tummasävyistä proosaa. Olen mukana Päätalo-instituutin kirjoittajakurssilla ja osallistun Oulu-opiston Tarinapaja-proosaryhmään.

Luen kirjallisuutta laidasta laitaan. Scifi-kauteni olen jo elänyt, joten sitä sorttia kuluu nykyään häviävä osa. Dekkarit eivät koskaan ole olleet suuri kiinnostuksen kohteeni, vaikka parhaimmat saavat kyllä sukat pyörimään jalassa. Fantasiakin on vahvasti taakse jäänyttä kirjaelämää, vaikka joskus se oli intohimo. Luen aika paljon synkkiä kirjoja, mutta yksinomaan niitä ei kuitenkaan kukaan jaksa. Pidän ulkomaista enemmän kotimaisesta kirjallisuudesta. Myös tietokirjoja tarkastelen. Elämäkerrat innoittavat.

Osan blogissani esillä olevista kirjoista olen saanut lahjaksi, osan olen ostanut ja valtaosan lainannut kirjastosta. Joitakin kirjoja olen saanut myös arvostelukappaleina kustantamoista.

Olen kahden alle kouluikäisen pojan äiti, ja lastenkirjat ovat jokapäiväisiä ilojamme. Postaan parhaimmista blogiini. Mieheni kanssa jaamme kiinnostuksen elokuviin. Joskus kirjoitan parhaimmista leffoistakin.

Leivon, teen ruokaa, askartelen, kudon, virkkaan ja ompelen. Möyhin kasvimaata ja myllään puutarhaa huolettomalla kädellä keväästä syksyyn. Hoidan laiskasti kotia ja virkeämmin parisuhdetta. Olen kasvanut metsän keskellä, joten luonto on liki sydäntäni. Viime aikoina olen yllättänyt itseni paastoamalla ja aloittamalla hyväkuntoisena jälleen juoksemisen, tällä kertaa ensimmäistä kertaa elämässäni myös tavoitteellisesti. Rakastan hyvää ystäväseuraa ja pitkäikäisiä ihmissuhteita, mutta arvostan myös yksinäisyyttä. Mistään näistä en kirjoita blogiini, ellen sitten kirjojen kautta.

Tämä on kirja- ja kirjoittamisblogi. Hauskaa, että viihdytte!

Iloista pääsiäistä jokaiselle!

Pimppini on valloillaan

Kirjontatyö: Hanneriina Moisseinen

Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. WSOY. 2012. (250 sivua)

Ihastuttaviin kirjokansiin ovat kirjailijat ja asiantuntijat yhteistyössä neuloneet painavan kudelman tekstejä naisten kohtaamasta seksuaalisesta vallankäytöstä.

Kirjan kannet ovat kohopainetut, jolloin kirjailut voi sormin tuntea kansipaperista. Ihastuttavaa! Kokoelman upeaa ulkoasua täydentää kirjan paperikansien kääntöpuolella oleva Hannariina Moisseisen kirjoma sarjakuva. Sarjakuvasta on somisteena kuvia pitkin teosta.


Teoksen sisältö ei ole aivan niin ihastuttava, vaan pikemminkin ravisteleva. Sen vuoksi se on äärimmäisen tärkeä ja painava kannanotto maa(ilma)mme asianhaaroista. Tämä kirja pitäisi olla osa valtakunnan sukupuolivalistusta kaikenikäisille.

Pimppini on valloillaan antaa vuorotellen äänen seksuaalisesta vallankäytöstä tietäville asiantuntijoille ja vuoroin aihetta käsitteleville kirjailijoille. Kirja jakautuu kuuteen osaan asia-artikkelien mukaan. Artikkelien kirjoittajat ovat erilaisia terveyden ja hyvinvoinnin ammattilaisia (Susanna Ruuhilahti, Maaret Kallio, Sanna Aaltonen), kirjallisuuden (Sanna Karkulehto) tai sukupuolikulttuurin tutkijoita (Sari Näre) sekä oikeustieteen (Terttu Utriainen) ja ihmisoikeuksien (Pia Puu Oksanen) tuntijoita. Artikkelit taustoittavat ja selvittävät, sanataide tuo tapaukset iholle.

Suomalaisista naiskirjailijoista antologiassa mukana on vankka joukko. Itselleni parasta on Anja Snellmanin mukanaolo muita väheksymättä. Katkelma Pelon maantieteestä sai minut muistamaan, miksi se kirja on muuttanut elämääni ja käsityksiäni kirjallisuudesta ja maailmasta. Huikea on myös Riikka Pulkkisen novelli, jossa naiskirjailija riivitään palasiksi, ja jäljelle jää vain lehahteleva rajaton pimppi. Sinikka Vuolan runo taas on vallaton asettelultaan. Pirjo Hassinen taas kirjoittaa koskettavan novellin siitä, miten nainen havahtuu ottamaan vastuuta itsestään ja tyttärestään:

Sari haki kaapista pyyhkeitä ja laski marjasankoon lämmintä vettä. Hän oli vienyt Sampon jo aamulla sukulaistensa luo. Hän otti jääkaapista makkarapakkauksen, avasi sen saksilla, kaivoi sieltä kolme kylmää nakkia ja söi ne ikkunan ääressä. SItten hän meni Saritan luo ja alkoi riisua kokkareisia vaatteita tämän päältä.
  Hän riisui kaikki, narutangatkin, ja sulloi ne muovikassiin. Sitten hän kastoi pehmeän pyyhkeen veteen ja alkoi pyyhkiä lastaan puhtaaksi. (s. 171)

Johanna Sinisalo puristaa ja Rosa Liksom vääntää, Laura Lindstedt tökkii ja Essi Tammimaa muistuttaa. Otteestaan ei päästä Anja Erämaja, Mira Nurkka eikä varsinkaan Katja Kettu. Järkyttäviä, paljastavia tai pöyristyttäviä tarinoita kertovat myös Miina Supinen, Riikka Ala-Harja, Lotta Tuohino, Anu Silfverberg, Maria Hyökyvaara, Annastiina Storm, Helena Sinervo, Taina Latvala, Laura Gustafsson, Katariina Vuorinen, Raakel Liekki, Leena Parkkinen, Krista Petäjäjärvi ja Tuuve Aro. Miia Tervon runo liikuttaa: miltä tuntuu hyväksikäytetystä tytöstä:

Illalla isä lämmitti saunan
menin sinne kaikkien muitten jälkeen
pelko ja häpeä ottivat kiukaasta kivet ja täyttivät minut niillä
rakensivat täyteen muureja niinkö ois muka ollu jottain jäljellä mitä suojella

menin alasti hankeen seisomaan
iho ei enää ollut iho vaikka höyrysi
jalat ei ollut jalkoja käädet käsiä
mie en enää ollu siinä
pötkähdin lumeen
hanki ympärillä oli puhdas ja valkoinen
siihen ei ollut kukaan koskenut (s. 223)

Niin, että huh. Mitä luulette, että tässä maailmassa on jäljellä vielä 150 vuoden takaa? Moraalisäännöstö. Naisen sitominen miehiinsä. Naisen helppo huoramaine tuota moraalisäännöstöä rikottaessa. Nainen on perinteisesti nimittäin ollut ensisijaisesti isänsä tytär, veljensä sisar tai miehensä vaimo. Kunniamurhat eivät ole kaukana meidänkään kulttuurihistoriassamme, eivätkä ne mihinkään ole varsinaisesti edes kadonneet.

Raiskaus avioliiton sisällä kriminalisoitiin Suomessa 1994. 2010 tehdyssä Amnestyn ja Lapin yliopiston tutkimuksessa vielä kuitenkin 20 % miehistä ja naisistakin 13 % ajatteli lieventäväksi asianhaaraksi raiskauksessa sen, jos raiskaajalla on vakisuhde raiskattuun. Mitä ihmettä, Suomen naiset ja miehet!?

Ja kun seksuaalista väkivaltaa koetaan, siitä vaietaan. "Tytöille häirinnästä[kin] valittaminen on riski, koska huomio ja syytökset tapahtuneesta kohdistuvat usein epäoikeudenmukaisesti valittajaan. Häirinnästä valittajaa pidetään helposti joko avuttomana uhrina, tiukkapipoisena ja huumorintajuttomana turhanvalittajana tai tyttönä, jonka olemuksen arvioidaan jotenkin "kutsuvan" häirintää. Häirintätilanteisiin liittyy sekä oma että muiden taholta epäily siitä, että tyttö on mennyt väärään paikkaan, hankkiutunut oma-aloitteisesti hankalaan tilanteeseen tai ei ole osannut ennakoida tai varoa." (Sanna Aaltonen, s. 180) Koko ilmiötä tai tapahtumaa on siis helpompi olla kokonaan ajattelematta. Vaikenetko, hyssytteletkö sinä? Jos vaikenet, lopeta nyt!

Rakel Liekki kirjoittaa:

Me ollaan hiljaa ja kiltisti. Me ei aiheuteta kohtausta. Vittu! Jos me kaikki sanottaisiin päättäväisesti, että tämä ei käy, ei tämä näin mene, niin se olisi sillä selvä.
  Voidaanhan me jatkaa niin kuin ennenkin. Ollaan kilttejä ja ajoissa. Niinhän meidät on kasvatettu. Mutta kun miä en ole kiltti. Olen kokonainen ihminen, vaikka se sitten tällä sukupuolella tarkottaisikin, että minut nähdään erikoisena tai hankalana. Enkä kasvata pitkää tukkaa vaikka se kuinka olisi teistä nätimpi. Enkä muuten vittu ole hiljaa. (s. 205)

Tämä on niitä kirjoja, joita ihan kaikkien pitäisi lukea jo pelkästään aiheensa vuoksi.

Tähtiä: 4/5 

Pimppini on valloillaan -antologian on lukenut myös Jenni.
Teoksesta on kiintoisaa asiaa ja keskustelua myös mukana olevien kirjailijoiden blogeissa:
Sokeripala
Aaltopahvia
Dramaqueen

Osallistun tälläkin kirjalla Nooran Rumat kapinalliset -lukuhaasteeseen. 
 

Arvatkaa, mikä tämä on!

Reilu viikko sitten sain postissa saapumisilmoituksen.

Saavuin kotiin tämän paketin kanssa:

Annoin sen levätä keittiöni saarekkeella kiireimmän ajan ennen kuin kurkkasin sen sisään.

Koska siellä oli jotakin huolella tehtyä ja kauniisti paketoitua,

tiesin heti, että jaan kokemuksen blogissani.

Voiko tämän kauniimpaa pakettia enää olla olemassa?

Silkkinauhaa ja ruusupaperia.

Herkkää vaaleanpunaista.

Mitä täällä on?

Huolellisesti ja hitaasti avasin teipin kerrallaan.

Silkkinauha soljui sormieni välissä. En halunnut luopua siitä ensimmäisenä. 

Aluksi luin lähettäjän valitseman kortin. Se oli päivätty naistenpäivänä 2012.

 Kortin kuvassa olen minä kirjani kanssa.

Vai onko se paketin lähettäjä?

Vai joku teistä lukijoista?

Ehkä hänessä on vähän meitä jokaista, vähän jokaisesta teistä miehistäkin.

Niin minä haluaisin sen olevan.

Sitten sain levittää ihasteltavakseni koko sisällön:

Raija Siekkinen: Novellit.

Ida Pimenoff: A Shadow at the Edge of Every Moment of the Day.

Ja yllätyspaketti, jonka sisältöä olin osannut varovaisesti arvailla!

Yllätyspaketista kuoriutui Kieslowskin Veronikan kaksoiselämä. 

Tämä mestarillinen elokuva on ensimmäinen, jonka olen käynyt katsomassa yhdessä mieheni kanssa elokuvateatterissa - silloin joskus, kun olimme vielä melkein vieraita toisillemme.

Voitteko kuvitella, kuinka paljon haluan nähdä sen uudelleen, nyt, kohta jo parikymmentä vuotta myöhemmin? Miten se vaikuttaa minuun, kun elämänkokemusta on kannullisia enemmän kuin silloin alussa? 

Silloin elokuva mykisti minut. 

Miten se tulikin eteeni juuri tässä vaiheessa uudelleen?

Raija Siekkisen novelleissa riittää ammennettavaa! En olekaan novelleja lukenut muistaakseni sitten Kekkoskadun. (Ai niin, paitsi nyt on jotain kesken!) 

Kekkonenkin oli muuten arpajaisvoitto, johon rakastuin.

Pimenoffin valokuvateos tuntuu hyvältä kädessä. Sen selkä on kangasta.

Sen lopussa on Joel Haahtelan novelli Syntymäpäiväpoika. Ensikosketukseni Haahtelaan!

Kirjasta on jo kirjoittanut blogissaan paketin lähettäjä.

Suurenmoinen ja lämmin kiitos Joana!

Upea voitto upeasta blogista!

Uusi tiili Lasten linnoitukseen: Ulf Löfgren

Luemme kahden pienen poikani kanssa paljon. Olemme kirjaston suurkuluttajia ja ostamme kirjoja myös omaksi aina, kun sopiva sattuu kohdalle. Kirjat ovat myös oivallisia tuliaisia pikkukavereille esimerkiksi työreissuilta! Koska kirjoja tulee ja menee, niiden joukosta erottuu selvästi osa toisia kiinnostavimmiksi. Ruotsalainen kirjailija Ulf Löfgren (1931 - 2011) on noussut yhdeksi suosikiksemme.

Löfgren käyttää hyväkseen tavanomaisia satujen tehokeinoja ja tuttuja tarinoita, mutta tekee niistä omanlaisensa. Usein tarinoihin liittyy jotakin taianomaista. Tarinassa saatetaan käydä unen ja valveen rajamailla tai toisissa maailmoissa, tai sitten hahmot ovat muuten hitusen kummallisia. Lapsen mielikuvitus on tarinoiden pääosassa. Moni tuntee Löfgrenin pienten lasten Jussi-kirjoista, joita kylläkään meillä ei olla juurikaan luettu. Seuraavassa joitakin kuvakirjasuosikkejamme.

Santerin seikkailu
(Kustannus-Mäkelä, 2002)

Santeri saapuu mummon luo ja lähtee viemään roskapussia tynnyriin. Askare vie Santerin seikkailulle, jossa hän hakee pienelle eukolle punaisesta mökistä sinisen vyön ukolta, joka ei pääse irti tuolistaan. Vyön avulla Santeri pääsee uuteen seikkailuun Tarmo-Tiikerin ja Otson luokse värikkääseen maailmaan, jossa hän kohtaa omituisia otuksia ja hahmoja, jopa Nooan arkin melkein lähtövalmiina. Lopulta Santeri palaa mummon luo.

Tuomas ja Topi 
(Otava, 1981)

Joku varastelee Tuomaan kotikaupungissa. Kun varas saadaan kiinni, päästään pohtimaan rikosta, rangaistusta ja elämisen etiikkaa. Tuomas ja Topi on opettavainen tarina siitä, kuinka pahantekijästä tulee kelpo ihminen, kun hän saa jotakin tähdellistä tekemistä. Ihan oivallinen ohjenuora elämän varrelle.

Petteri ja kummallinen puutarha 
(Kustannus-Mäkelä, 2000)

Petteri muuttaa uuteen kotiin, jossa on paljon mielenkiintoisia huoneita. Talossa kerrotaan aiemmin asuneen velho Noitimuksen. Huoneita mielenkiintoisempaa uudessa kodissa on kuitenkin puutarha, josta Petteri löytää merkillisiä tavaroita, kuten lohikäärmeen jättimäisen hampaan. Tavarat ovat todennäköisesti velhon kummallisten ystävien puutarhaan hukkaamia kapineita, epäilee isä.

Petteri kerää kaikki tavarat yhteen, ja kun uuden kodin vaatehuoneesta löytyy pieni luukku, Petteri pääsee mielikuvitusmaahan. Maa tuntuu jännittävältä, mutta kahden rohkeutta ja vahvuutta lisäävän luumun jälkeen Petteri ei kaihda seikkailuja! Petteri palauttaa muun muassa hampaan lohikäärmeelle, soittorasian jättiläiselle, viisarit Velho Noitimuksen kelloon ja silmälasit vanhukselle. Lopuksi oma perhe kutsuu Petteriä ruokapöytään, ja Petteri kömpii muiden luoksen vaatehuoneen kätköistä.


Pikkukissa ja vaikeat arvoitukset
(Kustannus-Mäkelä, 2000)

Pikkukissa haluaa maailmalle. Äiti ja isä varoittelevat, että maailma on vaarallinen paikka niin uteliaalle pikkukissalle kuin heidän ainoa poikansa on. Pikkukissa ei kuitenkaan pelkää, vaan lähtee matkaan. Äiti antaa matkalle mukaan sinikivisen sormuksen, jolla pikkukissa pääsee takaisin kotiin, jos oikein kova vaara uhkaa.

Pikkukissa lähtee matkaan ja kuulee varoituksia matkan varrella. Mutta mistä pikkukissaa vain varoitetaankin, sinne hän suuntaa ensimmäisenä! Pikkukissa joutuu ratkomaan kerta toisensa jälkeen arvoituksia, selviää pinteestä ja tapaa joukon mitä mahtavimpia hahmoja: kissakuninkaan, Saapasjalkakissan, Noitakatin, Buffalo Kollin ja Istuvan Katin ja mitä eriskummallisia ja tutunkuuloisia kissahahmoja.

Viimein nokkela pikkukissakin joutuu kiipeliin. Hän ei keksi millään ratkaisua kiinalaiskissa Turandotin arvoitukseen, ja silloin sinikivinen sormus vie hänet turvallisesti kotiin. Äiti ja isä olivat ilahtuneita, ja pikkukissalla oli reissultaan kotona paljon kerrottavaa.

Tiedätkö sinä vastauksen Turandotin arvoitukseen: Päästä kuin kerä, keskeltä kuin säkki ja perästä kuin keppi. Mikä se on?

Ulf Löfgrenin kuvakirjoja voi lämpimästi suositella kaikille. Nämä edellä mainitut tarinat ovat osa seikkailu- ja veijaritarinoiden perinnettä. Sopivaa pojille - ja tytöille!

Vastaus on muuten kissa - ehkä liian ilmiselvä pikkukissalle!

 **** ****

Tämä on viides järeä tiili tästä blogista Valkoisen Kirahvin Lasten linnoitukseen.

Lapsille: Eric Carle

Aika usein lahjaksi saa hienoja kirjoja, joita ei ehkä tulisi löytäneeksi muulla tavalla. Tammen julkaisema Eric Carle on tällainen mainio tapaus. Katsokaa vaikka!

















Voittamaton leppäkerttu kertoo nimensä mukaisesti leppäkertusta, joka lähtee kiukkuisena ja nälkäisenä isottelemaan kaikille. Ihan kaikille. Carlen taide on vertaansa avilla. Emme voi poikien kanssa kuin ihastella.

Ei, et sinä ole kyllin iso, kiukkuinen leppäkerttu sanoo käärmeelle.

 

Ja valaan pyrstö pamautti kiukkuista leppäkerttua - paiskis -

 nälkäinen, väsynyt leppäkerttu palasi sinne, mistä lähti.

Pikku toukka paksulainen taas kertoo kaikkea ahmivasta toukasta joka paisuu ja paisuu vain, mutta lopussa seuraa yllätys! Voi näitä kuvia ja sivuja!

 Munasta putkahti toukka.

Se söi.

Se söi ja söi.

Toukalla ei ollut enää nälkä. Se oli kasvanut suureksi ja lihavaksi.

Mitä sitten tapahtui?

Eric Carlea kaikille! Nämä ovat klassikoita.
Carlelta on julkaistu myös Panda, mitä näet siellä?, ja Pikku toukka paksulainen on julkaistu myös hellyttävänä sorminukkekirjana perheen pienimmille.

Tämä rakentaa taas Lasten linnoitusta. Neljäs tiileni.

Aura

Kansi: Katja Alanen

Anja Snellman: Aura. Otava. 2000.

Olen ympäri blogistaniaa ilmiantanut itseni siitä, että Anja Snellman (os. Kauranen) on minulle Se Kirjailija. Kaurasen Pelon maantieteen kautta pääsin kiinni kaunokirjallisuudessa johonkin sellaiseen kirjalliseen, joka puhutteli minua hyvin syvästi. Kaurasen tyyli teki jotakin kapealle ymmärrykselleni ja jäi ikuisesti kiinni. Pelon maantieteen aihekin puhutteli siihen maailmanaikaan minua erittäin jämäkästi. Pelon maantieteen jälkeen ahmin muutaman vuoden ajan Kaurasen tekstejä ja hankin aina hänen uusimman kirjansa.

Aura valikoitui kirjaston hyllystä luettevakseni aika tavalla sattumalta. Sattuma olikin oivallinen, sillä juuri tässä kohtaa olen alkanut nilkuttaa Snellmanin teoksissa, eli Aura on ensimmäinen kirjailijan uudemmasta tuotannosta, jota en ole lukenut. Omaan hyllyyn ja tutuiksi ovat tulleet Auran jälkeen ilmestyneet Safari Club, Äiti ja koira, Lyhytsiipiset ja Lemmikkikaupan tytöt. Muut uudemmat on toistaiseksi lukematta.

Aura pähkinänkuoressa

Aura on hyvin tyypillistä ja varmaotteista Snellmania, joten pidin siitä paljon. Mitään kirjasta etukäteen tietämättä olin iloisesti yllättynyt siitä, että Aura kertoo kirjoittamisesta ja kirjailijaksi tulemisesta! Tätähän minä hain koko viime vuoden loppupuoliskon.

Aurassa tarina rakentuu raameihin, jossa menestyskirjailija saa perintönä entiseltä kirjoittajaoppilaaltaan Aura Aulalta tekstiä täynnä olevia pahvilaatikoita. Oppilaasta ei koskaan tullut julkaissutta kirjailijaa. Mukana kulkevat vahvasti kirjoittaj(attar)ien isät ja Sylvia Plath, isänsä ja aviomiehensä varjossa hänkin kasvanut. Jo sivulla 14 aloitetaan aihe vahvasti: "Isi, minun täytyy sinut tappaa. Kuolit ennen kuin ehdin." Isän ja tyttären vaikea suhde, sairaus ja kuolema - ja kirjallisuus, varsin vahvat ainekset!


Kirjallisuus ja kirjoittaminen

Auran juonesta on hienosti kirjoittanut Hanna Kirjainten virrassa, joten itse en lähde sitä enemmälti referoimaan vaan keskityn hetken siihen, mitä teos puhuu kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

  Kotimainen kaunokirjallisuus. Käännöskirjallisuus. Tietokirjallisuus. Matkakirjat. Runous.
  Katselen Akateemisen kirjakaupan tiskien ylle kiinnitettyjä kylttejä kuin näkisin ne ensimmäistä kertaa.
  Miksei kirjoja voisi luonnehtia toisin? Turvalliset teokset. Vaaralliset kirjat. Ikuinen valo. Lohduttavat varjot. Levottomat muusat. Sanat ilman rakastajaa. 

Aura nostaa esiin kirjallisuuden lukkiutumia ja teroittaa julkaisukynnyksen ylittämisen ehtoja. Kuka oikein on oikea kirjailija, kuka oikean kirjailijan tunnistaa? "Voiko olla kirjailija jos ei ole julkaissut yhtään kirjaa? Voiko olla olematta kirjailija vaikka olisi julkaissut tusinan teoksia?" 

Kirjoittaminen tunkee sisään myös isä-tytärsuhteeseen. Kirjoittamisharrastus on etenkin aloittelijalle varsin arka ja henkilökohtainen asia, joten kirjoittamisen reviirille tuleminen saattaa satuttaa:

  Lähettäisit sinäkin noita kirjoituksiasi lehtiin niin tienaisit siitä vähän taskurahaa, hän sanoi minulle kun asetteli pukuaan henkariin ovenkarmille.
  Mitä kirjoituksia? minä kysyin äreästi ja lämäytin päiväkirjani kiinni.
  Hän hymyili leveästi, kultahammas välähti. Oliko se ylimielistä hymyä vai tuntuiko minusta vain siltä? 

Ja sanat ja lauseet, ne ovat Aurassa läsnä. Sanavarasto on kuin ammusvarasto, siihen pitää suhtautua samalla vakavuudella, sanoo kirjailijakertoja isä. Kirjailija itse taas opastaa Aura Aulaa:

On elämäntapalauseita ja kuolinsyylauseita, on kaivoslauseita ja saippuakuplalauseita. Jotkut lauseet ovat kumia, käännettäväksi siloteltuja. Toiset piikkilankaa, ohdaketta, täynnä vastaan panemisen uhmaa. Jotkut lauseet ovat siinneet hurmiosta, toiset julmuudesta, kolmannet tulevat kohtisuoraan päin ja annen kuin huomaatkaan ne ovat muuttaneet elämäsi. 

Julkaisukynnys ja Nuoren Voiman liitto. Kirjoituskilpailut ja kirjallisuuden opiskelu. Uurastus ja yritys. Ketä ne kirjailijaksi haluavat oikein luulevat olevansa?

Yhtäkin romaania olin kirjoittanut jo viisi vuotta ja saanut sen aina takaisin eri kustantajilta ja kilpailuraadeilta. Vastauskirjeet olivat lakonisia, niitä lukiessani tunsin olevani pieni muurahainen jonka pään yläpuolella jossain korkeuksissa se iso tärkeä kirjallisuus tehtiin. Silti muurahaistakin tarvittiin, lohdutin itseäni, ilman muurahaisia ei ollut alttiita lukijoita, uskollista yleisöä, kirjallisuuden kenttää.

Onko kirjallisuus liikaa markkinoinnin tuote ja tarkoitus? Onko kirjallisuudesta tullut tyhjää? Kirjoitetaanko vain rahan takia, kysyy Aura.

Kesken kaiken tyttö otti kirveen Adidas-repustaan ja alkoi heiluttaa sitä edessämme. Älkää tappako kirjallisuutta! hän huusi.

Tähtiä 4/5.


Omistuskirjoitus

Tämän kirjoituksen omistan kaikille kirjoittajakavereilleni ja ihanille kirjoittajablogeille, joita löytyy blogini oikeasta reunasta. Uskokaa ja tehkää työtä! Älkää luovuttako!

Osallistun Auralla Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Vieraan turva

Kannen kuva: Harry Gruyaert

Ian McEwan: Vieraan turva. (The Comfort of Strangers. 1981. Suom. Marja Alopaeus.) Otava. 2010. (138 sivua.)

Ian McEwanin Sementtipuutarha oli minulle vahva ja vaikuttava lukukokemus. Sen jälkeen tiesin, että lukisin McEwania lisää. Katsoin vasta Sovituksen leffana ja pidin. Vieraan turva oli hyvä, mutta ei häikäisevä.

Vieraan turva kertoo seurustelevista keski-ikäisistä Marysta ja Colinista, jotka ovat kaksin matkalla Venetsiassa. Heidän suhteensa on arkipäiväistynyt ja väljähtynyt. Teos alkaa hotellihuoneesta, jossa pariskunta pitää mykkäkoulua toisilleen eikä enää edes muista, miksi. Myöhemmin Mary ja Colin muistuttelevat toisilleen, että he ovat lomalla, jolloin kaiken ei tarvitse mennä aivan käsikirjoituksen mukaan. Niinpä he ajautuvat muun muassa viettämään suunnittelematta yhden yön taivasalla. He ajautuvat myös tapaamaan Robertin ja myöhemmin tämän vaimon Carolinen. Nämä tapaamiset koituvat pariskunnan kohtaloksi.

Teos on vaikuttava väkivaltainen kuvaus siitä, kuinka elämän luisuminen väljähtyneeseen ja ykstotiseen allikkoon johtaa tilanteeseen, jossa turvaa ja lohtua haetaan jostakin vieraasta. Johtopäätös on, ettei vieraan turva kuitenkaan johda mihinkään hyvään. Teoksen nimi on aivan kuten Sementtipuutarhassakin suora vinkki teemaan ja sen tulkintaan. Ilman nimen antamaa valaistusta teoksen kokonaisuus jää hämäräksi ja kyseenalaiseksi.  Toiseksi Vieraan turva kuvaa myös vallankäyttöä ja parisuhdeväkivaltaa, mutta nämä ovat pääteemalle alisteisia aiheita.

Mary ja Colin ovat lähteneet hakemaan virkistystä tylsyyteensä matkalta romanttiseen Venetsiaan, mutta selvästikään se ei riitä. Matkan tuoman vaihtelun lisäksi he haahuilevat pitkin kapeita kujia tietämättä, mihin kulkea seuraavaksi ja tappelevat suunnista. Lopulta he ajautuvat, tai suorastaan passiivisesti luisuvat hankkimaan seikkailua vieraasta pariskunnasta, joka puolestaan on tylsyyden ratkaissut tahollaan hieman toisin. Robertin ja Carolinen suhdetta varjostaa nimittäin vakava väkivalta, vallan ja alistamisen, alistumisen ja uhriutumisen pimeä kierre, jota Robert selvittää omalla tavallaan Colinille seuraavasti:

Robert istahti tuolin käsinojalle ja lepuutti kämmentään Colinin olalla. Hänen äänensä madaltui. "Mutta naiset rakastavat miehiä. Mitä tahansa naiset väittänevätkin uskovansa he rakastavat miesten hyökkäävyyttä ja valtaa ja voimaa. Se on syvällä heidän alitajunnassaan Ajattele niitä kaikkia naisia joita menestyvä mies vetää puoleensa. Mikäli tämä mitä sanon ei pitäisi paikkansa naiset vastustaisivat jokaista sotaa. Sitä vastoin he riemumielin lähettävät miehiään taisteluun. Pasifistit, kieltäytyjät ovat enimmäkseen miehiä. Ja naiset haluavat joutua miesten alistamiksi vaikka vihaavatkin sen takia itseään. Se on syvällä heidän tajunnassaan. He valehtelevat itselleen. He puhuvat vapaudesta ja unelmoivat vankeudesta."

McEwanin kerronta ja tyyli on vähäeleisen taiturimaista. Miltei ensiriviltä lähtien lukija tietää, ettei kaikki tule menemään hyvin. Pienin häivähdyksin kirjailija enteilee ja vinkkailee: on esimerkiksi tiukkoja otteita, merkitseviä katseita, kääntyviä selkiä. Välillä tapahtumat ovat kuin unesta tai jostain hämärän rajamailta. McEwan ei turhia selittele, mikä saattaa tehdä teoksesta jopa vaikean avattavan. Osa lauserakenteista on silti harmillisen raskaita, enkä tiedä, voiko ne pistää kirjailijan vai suomennoksen tiliin.

Kaiken kaikkiaan Vieraan turva on oivallinen teos. Teemansa ja väkivaltaisuutensa vuoksi se ei sovi kaikille, mutta kun teos luetaan jälleen kerran vertauskuvana eikä todellisuuden kuvana, väkivaltakin etääntyy. Teemat ovat tärkeitä ja puhuttelevia.

Tähtiä: 3/5.

Vieraan turva tuli lukemisekseni pokkarihyllyn alesta Helsingissä. Olin lähtenyt matkaan ajatuksella, että kaiken ansiotyöltä yli jäävän ajan kirjoitan, enkä ottanut mukaan kirjaa, joka saattaisi hirviömäisesti varastaa aikaa kirjoittamiselta. Tunnin lentomatkoilla ei kuitenkaan paljon järkeviä kirjoitella, joten heti aamutuimaan Oulusta lähtiessäni huomasin, miten typerästi olin reissuni suunnitellut. Tässä piilee opetus: älä koskaan, milloinkaan lähde matkaan ilman kirjaa! (Sain kuitenkin kirjoitetuksi ja suunnitelluksi, joten sikäli suunnitelmani osittain myös toimi!)

Vieraan turvasta on kirjoitettu blogeissa aika paljon. Ainakin Joana, Ina, Naakku, Erja, Leena Lumi, Jaana ja Sanna ovat kirjoittaneet siitä. Kurkatkaa nekin!

Vieraan turva sopii hyvin myös osaksi Nooran Rumat kapinalliset -haastetta.

Vääränlainen mies

Kansi: Emmi Kyytsönen

Anna-Leena Härkönen: Vääränlainen mies. Lauluja. Otava. 2010. (55 sivua.)



Naistenpäivän kunniaksi nostettakoon esiin ikuisuuspulma: Vääränlainen mies. Anna-Leena Härkösen lauluteksteissä pääsevät ääneen erilaiset miehet ja naiset, joiden elämä ei ole aivan samettista. On pettymystä, ikävää, kaihoa ja itsensä uhraamista. Lauluissa on jotenkin härkösmäinen maailmankuva, rosoinen ja rempseä, aina hitunen surua mukana. Laulut eivät yritä parantaa maailmaa tai viisastella, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla. Härkönen näyttää, mitä elämä on sen erilaisissa väreissä.


Kokoelman nimikkoruno on komiikkaakin sisällään pitelevä naisen puheenvuoro miehelleen. Mihin on kadonnut se uros, joka joskus sulatti sydämen?

Mikset koskaan yllätä mua arkiaamuisin?
Kun heräisin ois kahvi keittimessä!
Mikset koskaan vie mua näköalabaareihin?
Kuin tajuton vain katsot teeveetä

Mikset koskaan nätisti mun reittä näperrä
vaan kiinni käyt kuin kokematon finnipää?
Mikset kotioloissa voi käyttää geeliä
kun tukkas typerästi törröttää?
Oot kova silloin kun mä hellää kaipaisin
ja pehmeä kun tarvitsisin terästä
ja joskus voisit pysytellä hiljaakin
ei tunnelmaa tee tyhjä hölinä

Sä oot vääränlainen mies
niin kuin kaikki miehet on
ja vääräksikin mieheksi oot
harvinaisen toivoton
sä olet sokea, niin sokea
ja kuuro kaikelle
sä olet väärä, väärä, vääränlainen mies!

Kaihoisa rakkauslaulu sopii sekä naiselle että miehelle:

Yhä uudelleen kanssasi lähtisin
yhä tekisin kaiken kuin silloinkin
yhä uudelleen kanssasi tanssisin
aamuun valkeaan, iltojen varjoihin

Vaikka jokaisen kyyneleen tietäisin
jonka sulta saan, lähtisin sittenkin
jos vain palaisit luokseni takaisin
hetken levätä saisimme viimeinkin

Taannoisen eläväisen ja pitkään maistuvan, hyvien ystävieni kanssa vietetyn naistenillan kunniaksi vielä ote Tytöt hei -runosta.

Tytöt hei, nyt taksi alle
mennään kymmenelle kaljalle
ja parsitaan taas kuntoon
rikkimenneet sydämet!

Tytöt hei, ei ilta meitä
enää odottamaan jää
saa auton ikkunasta lentää pois
jo murheet eiliset!

Olen yleensä pitänyt kovasti Anna-Leena Härkösen romaaneista ja kolumneista. Eivät nämä runotkaan odotuksiani pettäneet, mutta ehkä jonkinlainen - Härkösen teksteille aivan vieras - tekemällä tekemisen sivumaku joissakin säkeissä häivähti. Tuleeko se laulutekstin kankeasta kaavasta vai mistä, sitä en osaa arvata. Silti näissä lauluissa on varsinkin Härkös-faneille roppakaupalla mistä ammentaa, ja muillekin uusia ilmekkäitä näkökulmia!

Olemme kaikki upeita naisia, ansaitsemme ihan jokaisen juhlapäivämme. Ihanaa naistenpäivää näiden Anna-Leena Härkösen runokatkelmien kera jokaiselle!

Katsokaa myös, mitä Susa ja Booksy ovat näistä lauluista sanoneet!

Huorasatu

Laura Gustafsson: Huorasatu. Intokustannus. 2011.

Huorasatu on kirja, jota veikkasin Finlandia-voittajaksi lähikirjastoni leikkimielisessä kisailussa siinä vaiheessa, kun en tiennyt yhdestäkään Finlandia-ehdokkaasta vielä oikeastaan yhtään mitään. Nimen perusteella Huorasatu olisi Finlandiansa ansainnut. Onhan se nimi niin provosoiva, erottuva, maukas ja lukemaan suorastaan sisäänheittävä, että. Eikä sisältökään huonoksi osoittautunut!

Huorasatu kertoo Millasta ja Kallasta ja Afroditesta sekä muutamasta muusta Kreikan mytologian keskeisestä hahmosta. Afrodite on niin kaunis ja 'nainen' kuin vain nainen voi olla, ja Milla ja Kalla puolestaan prostituoituja. Ainakin niin kauan, kuin jaksavat. Vilahteleehan joukossa tuttujakin, kuten eräästä toisesta huorasadusta tuttu Richard Gere. Juonta ei tarvitse sen kummemmin referoida, sillä se ei ole niin merkityksellinen kuin kirjan muu sisältö.

Gustafsson kirjoittaa revitellen ja rohkeasti, eri genrejä sekoitellen. Dramaturgiaopiskelijan tekstiä on nautinto lukea: dialogi kulkee hengästyttävästi ja yllätyksellisesti. Missään kohtaa juttu ei töksähdä. Kerrontaa on kiinnostava seurata, ja useat kohtaukset kulkevat kuin elokuva. Se on tässä hyvä. Välillä vauhdista huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, meinasin kyllästyä tai puutua, mutta silloin juuri kiinnostus taas heräteltiin.

Vielä parempaa kirjassa on sen pinnan alla kelluva sanoma: naiset ovat edelleen yhteiskunnassa sorrettuja ja roolinsa vankeja. Huorasatu ei päästä lukijaa tässä helpolla. Se roiskauttelee silmille kuvia ja tunnelmia naisiin kohdistuvasta henkisestä ja ruumiillisesta väkivallasta. Se kärjistää henkilöhahmoja niin, ettei tekstin tarkoitus jää epäselväksi. Se pukee sanoiksi naisten ajatukset, vihan, toiminnan. Se on niin kärkäs, että siitä on helppo ärsyyntyä tai edes tuomita teiniangstiksi. Teinit ovat muuten ehdottomuudessaan joskus enemmän oikeassa kuin me muut!

Paitsi naisten asiaa Gustafsson käsittelee kirjassaan myös eläinten oikeuksia. Ihan ok, mutta aihe saattaisi paremmin pärskähdellä omassa teoksessaan. Nyt tietysti eläinten ja naisten kohtelu rinnastuvat myksitävällä tavalla, mutta naisista olisi asiaa kyllä painavasti ilman elikoitakin.

Aivan mahtava kirja! Tämän tarpeessa olin. Laura Gustafssonin esikoisteos on rohkea raikas kumartelematon. Suosittelen vaikka piristysruiskeeksi!

Ai niin, miksi tämä on satu? No, kun loppu on onnellinen ja hyvä voittaa. Niin kuin sadussa, ei oikeassa elämässä.

Tähtiä: 4/5

Huorasatua on makustellut blogissaan ainakin myös Erja, Booksy, Mari A., Katri ja Noora. Lukekaa ehdottomasti tuo Lasse Koskelan vastarevittely!

Osallistun Huorasadulla Tea with Anna Karenina -blogin Rumat kapinalliset -lukukaasteeseen.

Haile Selassie ja Lass'uulan Niila. Tarinoita Kutturan kairoilta

Siiri Magga-Miettunen: Haile Selassie ja Lass'uulan Niila. Tarinoita Kutturan kairoilta. Kustannus-Puntsi. 2010. (187 sivua.)



Hersyvää huumoria ja mutkatonta elämänasennetta huokuu Siiri Magga-Miettusen uusimmasta teoksesta Haile Selassie ja Lass'uulan Niila. Teos koostuu 28 tarinasta, jotka sijoittuvat kirjailijan kotikylään Kutturaan, pieneen saamelaiseen erämaayhteisöön Ivalojoen varrella.

Magga-Miettusen kerronta on jutustelevaa. Hän värittää tekstiään joillakin saamelaisilla sanoilla, mutta tarpeen vaatiessa kirjasta löytyy sanasto ymmärtämisvaikeuksien ratkomiseen. Teos on helppo- ja nopealukuinen.

Tarinat kertovat erilaisista ihmiskohtaloista, kuten esimerkiksi Kun Jouni-eno halusi emännän. Siinä vanhaksipojaksi ehtinyt eno vastaa seuranhakuilmoitukseen ja saakin vaimokokelaan aina Kutturaan saakka, mutta kaikki ei sittenkään siju loppuun saakka hyvin. Järkyttävin tarinoista lienee Pahoja ihmisiä -kertomus sota-ajalta, kun venäläiset hyökkäävät Kutturaan tuhoisin seurauksin. Tapahtuimia joutuvat todistamaan pienet siskokset verekseltään.

Tarinoissa tapahtuu mitä kummallisimpia asioita, ja tekstiin punoutuu kuvausta Lapin kovasta ja karusta elämästä. Kun esimerkiksi Kaapi rikkoo nilkkansa, hän joutuu paikallisen humalaisen parantajan hoitoon. Parantaja desinfioi lopputoimenpiteenään jalan kiehuvassa vedessä. Toisella kertaa taas nimismies lentää Kutturaan, mutta lentokone vaurioituu, ja mikäpä sen erämaassa korjaisi. Alkaa vaivalloinen ja pitkä urakka uittaa lentokone osina jokea myöten lähemmäs maantietä ja kuskata hevosella tielle lumien aikaan. Tai miten kävi, kun oli Kutturan poika armeijassa:

Jouni kertoo:
Mie sain Hiukkavaarasta lommaa neljä päivää. Lähin tietenki kotia. Ensimmäisen päivän iltana tulin junalla ja postiautolla Purnumukhan. Toisena päivänä kävelin Purnumukasta kotia sen neljä peninkulmaa.
Nukuin yön kotona.
Kolmantena päivänä kävelin takaisin Purnumukhan. Neljäntenä päivänä istuin postiautossa ja junassa. Tulin ajoissa kasarmille.
Illalla sängyssä mietin, että oli se vain mukava kävellä yksin mettässä.

Siiri Magga-Miettusen Haile Selassie ja Lass'uulan Niila sopii erinomaisesti kaikille, jotka pitävät oikean eletyn elämän kuvauksista. Kirja on ehdotonta hyvän mielen lukemistoa. Erämaaelämän kiireettömyydestä ja elämänasenteesta voisimme oppia paljon!

Tähtiä 3/5.

Siiri Magga-Miettunen on aiemmin kirjoittanut omaelämäkerralliset teokset Siirin kirja ja Siirin elämä, joista ensimmäinen kertoo Siirin lapsuusvuosista ja toinen kasvusta aikuisuuteen ja elämästä Kutturan ulkopuolella. Suosittelen lämpimästi!

Siiri Magga-Miettusesta on aiemmin kirjoittanut myös blogissaan Terhi Rannela.